Linkit: Risingshadow.net
Saavutuksia
Kirja-arviot ja kommentit
No jaa.. Naisten viihdelukemistoa maustettuna pienellä "aikamatkustushassuttelulla". Vetävästi kirjoitetttuna tosin.
Audrey
Kauheat lapset oli ensimmäinen romaani. jonka Nupposelta luin. Sattui mukavasti, olin juuri lukenut Nupposen novellin "Joka ratasta pyörittää" ja ajatellut, että voisin tuosta maailmasta lukea enemmänkin. Ja niinhän kävikin kun tartuin tähän kirjaan. Jotenkin on vaikea tarttua siihen, mikä Kauheissa lapsissa oli hyvää, se oli jotenkin kokonaisvaltainen kokemus. Pidin kuitenkin siitä, että ihmissuhteet eivät olleet kaikkein ilmeisimmät. Pidin maailmasta, niin omituinen ja ahdistava kuin se olikin. Ja museohan nyt oli huippu. Pohdinnat teknologiasta ja ihmisestä olivat mielenkiintoisia. Ihmisen mieleen puuttuminen on aihe joka on pelottava mutta tärkeä.
Anni
Kun Ihmeellisten asioiden museo julkaistiin suomeksi, se muistaakseni oli kirjakaupoissa luetteloitu fantasian puolelle. Sitä se ei kuitenkaan oikeastaan ole. Tiettyä mystistä hohtoa siinä on, mutta mielestäni se on mainstreamea. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö sitä kannattaisi lukea. Varsinkin jos on kiinnostunut New Yorkin historiasta.
Pidin kirjassa nimenomaan kaupunkikuvauksesta. Voisi sanoa, että New York oli yksi päähenkilöistä. 1910- luvullahan se oli vielä kovasti erilainen kuin minä sen nykyään näemme. Tarinan myötä kerrattiin myös jotenkin erilaisten ihmisten historiaa, kuinka heihin on suhtauduttu. Toivon mukaan jotain edistystä asiassa sentään on tapahtunut. Kirjan ihmissuhteet ovat pitkälti valtasuhteita, mutta pari kaunista rakkaustarinaakin mukaan mahtuu. Ne tekivät kirjasta kauniin. Kirjassa oli jonkinlaista vanhanaikaista lukuromaani-fiilistä. Näistä syistä pidin siitä.
Alice
Kertomus Josir Jalatvan eriskummallisesta elämästä on jälleen Enorannalta vahva näyte. Pidän kovasti kirjailijan tavasta kirjoittaa, kuvaus on vahvaa. Ei niinkään ympäröivän maailman tai tapahtumien kuvailu, vaan nimenomaan henkilöiden ja tunteiden kuvaus. Koko (tai ainakin melkein koko) tunteiden kirjo oli kirjassa läsnä. Tykkäsin myös siitä, miten erilaisille henkilöille annettiin tilaa olla juuri omanlaisiaan. Enoranta ymmärsi henkilöitään. Vahvana juonteena kirjassa oli rakkauden ja ruumiillisuuden pohtiminen. Pidin kyllä siitä, mutta välillä se teki kirjasta raskaan lukea. En usko, että kirja olisi kauheasti kärsinyt jos siitä olisi tullut jonkun verran lyhyempi. Asiaa kun vain tuli välillä vähän liikaa. Juonihan ei sinänsä kovin polveileva ole.
Olisin antanut numeroksi 4-, mutta kun se ei ole mahdollista, 4 on parempi kuin 3,5. Sen verran hyvästä kirjasta on kyse.
Siiri
Joonaanmäen valaat on juuri sitä mitä luvataan. Eli ihana vanhanajan seikkailukertomus. Vanha aika tuo minulle tässä tapauksessa mieleen Jules Vernen. Väistämättä tulee lapsena luetut Vernet mieleen. Kuvitusta myöten. Mitään uuttahan kirja ei tuo genreen, paitsi juuri ehkä idean siitä, että vanhaan voi palata ja se tuntuu näin hyvin toteutettuna raikkaalta. Kirjassa on jonkinlaista viattomuutta, mikä niinikään tuntui mukavalta. Kovin syvällisiä ei pohdita mutta ajatuksen alkuja on. Henkilöistä on helppo pitää. Mukana on myös eräs kuuluisa kirjailija, jonka kohtalo aikoinaan jäi auki. Tässä kirjassa annetaan yksi vaihtoehto mitä olisi voinut/voisi tapahtua. Kirja sopii meille jotka osaavat suhtautua tyynesti kovinkin merkillisiin juonenkäänteisiin. Kirjan kieli on nautittavaa.
Kirjan kansi tuntui kovasti tutulta. Siitä tuli mieleen Jeff Vandermeerin Steampunk Bible. Kirjan kansi kertoikin paljon siitä, millaisesta kirjasta on kyse. Pidin kirjasta, se oli kuin pieni lepohetki kaiken kiireen keskellä.
A. W.
Kirja takertui lukijaansa kiinni kuin painajaisuni konsanaan. (Olematta kuitenkaan varsinaisesti pelottava.) Siinä mielessä siis kirjailija on onnistunut, kysehän on juuri unista. Tarinassa ei ollut suvantovaiheita, ei kyllä kovin vakuuttavaa huipennustakaan. Mutta ei kirja huono ollut, en vain pitänyt siitä. En ymmärtänyt päähenkilöä, enkä oikein muitakaan henkilöitä. Jonkun verran heidän taustojaan kyllä avataan, mutta se ei edelleenkään selitä päähenkilöä. Kirjan maailma oli jotenkin, noh, painajaismainen. (Enkä minä pidä painajaisista.) Idea oli kuitenkin jännä ja toteutus ihan ok. Pisteet siitä.
Minna
Kirjasta oli pakko pitää, vaikka siinä moni asia tuntui hankalan vieraalta. Maailma on muuttunut, niin Helsinki asuinpaikkana kuin ihmisten elämisen raamitkin. Saamenmaa on itsenäistynyt ja matkan Suomen halki pohjoiseen on hengenvaarallinen. Ja kuten kijran esittelytekstissäkin sanotaan, sairauksia ei enää ole. Tässä todellisuudessa elävä päähenkilö vaan tulee huomaamaan, ettei kaikki ole ihan niin kuin ihmiset luulevat. Terveysteema oli piristävä tässä nykyisessä ilmapiirissä, josta voisi jopa välillä käyttää nimitystä "terveysterrori".
Pidin myös heteronormatiivisten ihmissuhteitten haastamisesta. Erityisesti pidin siitä, että päähenkilö oli aseksuaali. Sitä ei liiemmin kirjallisuudessa tapaa.
Kirja ei ole helpoin mahdollinen mutta hyvin antoisa.
Maija
Lucilla Lin: Vihreä maailma oli kirja, joka herätti ajatuksia. Aluksi olin välillä jopa vähän "hukassa" kirjan kanssa, mutta se ei päästänyt otteestaan. Kirjan teemat eivät nimittäin olleet ihan helpoimmasta päästä. Kirjassa ihmiset ovat asuttaneet jo pitemmän aikaa avaruuttta ja eläneet nopeasti ajateltuna eräänlaisessa unelmassa. Ei ole sotia tai ylipäätään väkivaltaa. Väkivallattomuus ulottuu myös suhteeseen eläimiin, kukaan ei syö lihaa. Keskusmaailma toimittaa siirtolaisille vaatteet ja muut kulutushyödykkeet, keskinäistä kateutta ei siis varmaankaan ole kun kenelläkään ei ole mitään sen kummempaa kuin muillakaan. Muitakaan ristiriitoja siirtokunnilla ei tunnu olevan, ihmiset ovat tottuneet seuraamaan sokeasti johtajaansa. Mutta onko tuo unelma ihmiskunnalle hyväksi kuitenkaan? Pitäisikö ihmisten kuitenkin pystyä suojelemaan itseään? Entä jos sato menee pilalle, voiko silloin syödä lihaa? Olisiko ihminen kuitenkin aidompi eteenpäin pyrkivänä, itseään haastavana ja luovana itsenään?
Pidin hirveästi kohtauksesta, jossa vieraillaan Maapallolla, tuossa ihmiskunnan alkukodissa. Pidin myös lopun ajatuksesta siitä, miten historian saatossa kyemme näkemään tietynlaista aaltoliikettä. Välillä asiat ovat huonosti, välillä taas hyvin. Se on, kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan inhimillistä.
Kirjailijalle kannen kuvasta erityismaininta. Mielestäni se sopi tekstiin kuin nenä päähän!
Lucilla
Enpä ole aikoihin lukenut mitään yhtä kaunista kuin Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä! Erityisesti vaikutuksen teki Surukauriin saaret, saarten kansa ja heidän uskomusjärjestelmänsä ja siihen liittyvä problematiikka. Jos näet kauriin vain vilahdukselta, vältyt suurilta suruilta. Mutta jos näet kauriin tarkemmin, ehkä jopa uppoat sen suuriin tummiin silmiin, saat elämässäsi kokea myös suurta surua. Vähän kuin elämä itse, useimmiten kaikelle suurelle ja kauniille antautuminen tuo mukanaan myös surua.
Kirjassa oli siis kaunista symboliikkaa. Henkilöt olivat nautittavan moniulotteisia, jokainen joutui kehittymään tapahtumien myötä. Henkilöiden tarpeet ja tunteet olivat myös mukavan moninaiset. Pidin paljon kirjailijan tavasta käsitellä valtaa, hyväksikäyttöä ja yksipuolisia tunteita. Innoittavaa oli tapa, jolla henkilöt jättivät epätyydyttävät elämäntilanteet taakseen ja uskalsivat ottaa vastaan uutta.
Kirjan käsittelemät teemat ovat suhteellisen painavia mutta ne on puettu antoisan juonen lomaan. Kaiken kruunaa kirjailijan sujuva kieli. Onko kirja sitten nuortenkirja? En tiedä. Suosittelisin itse sitä nuorelle aikuiselle/aikuiselle. Ainakaan siihen ei kannata tarttua jos kaipaa vain vauhdikasta seikkailua. Se on sitäkin mutta paljon muutakin. Kirja on nimensä mukaisesti hauras mutta se myös viiltää. Kuten elämä.
Siiri
