Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Poseidonin lapset on trilogian pisin kirja. Tarinaa olisi saanut tiivistää reippaasti, jotta mielenkiinto olisi pysynyt yllä. Tarinaa kerrotaan aluksi kahdesta näkökulmasta, eri osissa avaruutta. Tarinan edetessä näkökulmille muodostuu yhteinen tekijä. Tarinassa esiintyy toistoa osittain kerrontatekniikasta johtuen - samoja asioita käydään läpi molemmissa tapahtumaketjuissa. Muutenkin asioita kerrataan ja selitetään liikaa.
En tiedä, minulla taisi tässä matkan varrella vähän kulahtaa tämä mielenkiinto tätä sarjaa kohtaan. Lukemisessa tuntui sen takia kestävän ikuisuus vaikkei tämän kirjan lukemiseen kokonaisuudessaan paljon aikaa mene. Eihän tämä koskaan herättänyt sellaisia ilon ja riemun kiljahduksia mahtavuudellaan, mutta jotenkin tämä viimeinen osa vaikutti vähän tylsältä ja mitäänsanomattomalta. Edellisen osan lukemisestakin oli jo melkoisesti aikaa joten piti ihan kunnolla muistella, että mitä siellä aiemmin olikaan tapahtunut. Nathan on vähän ristiriitainen persoona ainakin minusta enkä oikein tiennyt pidänkö hänestä vai en, ainakaan tämän viimeisen kirjan perusteella. Hiukan suhdedraamakin muuttui tässä kirjassa, vähän yllättävästi, mutta eipä tuo haitannut. Loppu oli melko nopeasti ohi ja oli myös vähän surullinen tietyiltä osaa. Tämä oli vähän sellainen massasta erottumaton trilogia, jonka kyllä luki, mutta jota en pahemmin jää enää muistelemaan luettuani.
Tämä novellikokoelma on minun ensimmäinen kirjani Joe Hilliltä. Olin aluksi hiukan skeptinen, koska kyseessä oli minulle uusi kirjailija ja kaiken lisäksi luettavana oli novelleja, jotka eivät ole kovin lähellä sydäntäni, mutta tämä kokoelma kyllä osui ja upposi. Pidin näistä novelleista valtavasti, niissä oli kivoja ideoita ja koskaan ei voinut tietää ennalta, että onko tarina yliluonnollinen vai ei. Paljon vaihtuvuutta, joka teki lukukokemuksesta miellyttävän. Pidin myös siitä, että asioita jätettiin avoimeksi ja lukijalle itselleen pohdittavaksi. Hämmentävästi joissain novelleissa oli hyvin paljon samanlainen fiilis kuin Hillin isän tuotoksissa, mikä ei nyt ollut sinänsä huono asia. Tosin parempia novelleja nämä olivat kuin ne mitä olen Kingiltä lukenut.
Vain puoliksi kuningas käsittelee melko vaiketakin asioita, kuten vammaisuutta ja syrjintää, mutta tarina on hyvin rentoa ja mukavaa luettavaa. Niin hyvässä kuin huonossakin, näihin vaikeisiin teemoihin ei pureuduta kovinkaan syvällisesti ja lukukokemusta keventää hoksaavainen huumori, joka poikkeaa huomattavasti fantasian perinteisestä mustasta huumorista. Juoni on pinnallisesti katsottuna hyvin perinteinen, mieleeni tulee hyvin voimakkaasti Disneyn Leijonakuningas. Eritoten päähenkilö tuo fyysisillä ja henkisillä ominaisuuksillaan jotain uutta ja kiintoisaa tarinaan. Kokonaisuutena todella miellyttävä lukukokemus, ja suosittelisin teosta ennen kaikkea fantasiaa aloitteleville nuorille. Henkilökohtaisesti jäin kuitenkin kaipaamaan lisää syvyyttä.
Tiffany Särkynen on Liitumaan vuorilla asustava yhdeksäsvuotias tyttö, jonka mummo on ollut Isoäiti Särkynen, nainen jonka on sanottu olevan mahtava noita. Lampaita ja ärsyttävää pikkuveljeään vartioivan Tiffanyn elämä muuttuu kun hänen kotinsa lähellä alkaa tapahtua kummallisia: ensin näkki on napata hänen pikkuveljensä joen rannalla, ja pian pihapiirissä pyörähtää myös päätön ratsastaja. Vaan ketä mahtavat olla viisitoista senttiä pitkät mutta väkivahvat pikkumiehet, joilla on sininen iho ja punaiset hiukset, jotka pukeutuvat kilttiin, sekä rakastavat tappelemista, varastamista juopottelemista? Kas, Nac Mac Neeglejahanhe. Käy ilmi, että eri ulottuvuuksien väliset portit ovat avautumassa, ja pahan Kuningattaren hallitsemasta maailmasta on meidän maailmaamme tunkeutumassa monenlaista hirviötä. Lisäksi Tiffanyn pikkuveli katoaa, joutuu valurautaisella paistinpannulla sankarittaremme lähtemään yhdessä Nac Mac Feeglejen kanssa vaaralliselle pelastusretkelle toiseen maailmaan, jossa painajaiset voivat muuttua tosiksi. Terry Pratchettin "Vapaat pikkumiehet" (Karisto, 2003) on ensimmäinen Tiffany Särkysestä kertova Kiekkomaailma-romaani. Kirjan pääasiallisena kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret, mutta aivan yhtä hyvin siitä nauttii myös varttuneempi lukija. Välillä tuntuu siltä, että "Vapaat pikkumiehet" on paikoitellen jopa viihdyttävämpi kuin monet aikuisille suunnatut Kiekkomaailma-romaanit: on kuin kirjailijalla ei olisi ihan niin pakottava tarve olla väkisin hauska. No, kylläpä "Vapaat pikkumiehetkin" jaksaa naurattaa: omaksi suosikikseni kohoaa kohtaus, jossa Tiffany hakee neuvoa mukanaan kantamasta lampaanhoidon oppikirjoista, painetulla sanalla kun on erityisen maagisia voimia Nac Mac Feeglejen keskuudessa: "Tukena on vuorikaritsoiden päistäreissä esiintyvää tärinää", Tiffany lukui ääneen. Ja se saattaa johtaa vuohisten tulehtumiseen. Hoitamattomana se se saattaa johtaa vakavampaan Lammasreumaan. Suositeltu hoitomuoto on päivittäin annettava tärpättiannos, kunnes loppu tulee joko tärinälle, tärpätille tahikka lampaalle" (s. 197). Seikkailu on ihan jännittävä, ja pidin myös kirjan perusajatuksesta, jonka mukaan noituudessa on pitkälti kyse tarkkaavaisuudesta ja havainnoinnista, ei niinkään maagisista kyvyistä. Vähän kosmiseksi heittäytyvä loppuratkaisu ei jaksanut innostaa minua ihan niin paljon kuin olisin toivonut.
Sai välillä melkein itkemään, Kvothella ei ole ollut helppoa. Dennan perässä juokseminen oli vähän rasittavaa ja tunnustan että lopun Draccus-luvut lukaisin pois. Paljon kysymyksiä tarinan jatkosta jäi. Onneksi on seuraavat tuhannen sivua tiedossa vielä Kvothen touhuja.
Liitto jatkoi hienosti unien kirjat sarjaa. Kuten aina ennenkin Gierin teos oli helppolukuinen, salaperäinen ja täytetty huumorilla. Jotenkin toivoin, että Liitto ei olisi ollut vielä viimeinen osa tätä sarjaa, mutta toisaalta odotan jo todella innostuneesti Gier tulevaa sarjaa? Kirjassa tapahtui paljon suuria paljastuksia ja suurin osa niistä oli ennalta-arvaamattomia. Tykästyin tässä kirjassa erityisesti Graysoniin ja Miaan, heidät jotenkin nostettiin enemmän esille. Joka tapauksessa suosittelen tätä sarjaa ehdottomasti!
Menee top-5 lukemiini soturikissat kirjoihin. Juoni oli hyvä ja yllätyksiä piisasi. Välillä kirja hiukan tylsistytti ja tuntui ettei se edennyt. Mutta lopulta pidin kirjasta paljon ja loppu oli hyvä. Odotan innolla suraavaa.
Taattua Terry Pratchett-laatua kaikille kirjailijan aiempien tuotosten faneille. Lue koko arvostelu täältä: http://haaveenakirjailijanura.blogspot.fi/2016/07/kirja-arvostelu-terry-pratchett-niistaja.html
Mielestäni yksi parhaimpia kirjoja, joita olen lukenut. Erittäin hyvää avaruusoopperaa. Loppu on kirjailijan tuttuun tyyliin aivan huikea ja ennalta arvaamaton. Suosittelen kaikille tyylilajiin tykästyneille.
Matalista ennakko-odotuksista huolimatta tai niiden takia, tämä oli minusta hyvä tarina. Alku oli tahmea, mutta juoni veti mukaansa lopulta jossain vaiheessa. Siirros on ehyempi kokonaisuudeltaan kuin edeltävä osa Siilo. Pidin Siirroksen tunnelmasta ja siitä, että alun epätietoisuus muuttuu tarinan edetessä tiedoksi, asiat paljastuvat tarinan päähenkilölle samaa tahtia kuin lukijoille. Se sai minut suhtautumaan päähenkilö Donaldiin sympaattisemmin ja samaistumaan tähän myös enemmän, vaikka hahmo oli muuten aika tylsä. Aluksi hän oli aika saamaton ja loppua kohden oikeastaan vain katkeroitunut. Hänen tekemänsä valinnat eivät oikein istuneet minun mieleeni, vaikka toisaalta myös jollain tasolla ymmärsin niitä. Siirros loppuu aikalailla samaan kohtaan kuin Siilokin ajallisesti, joten toivottavasti viimeinen osa Kohtalo veisi sitten tarinan onnistuneesti päätökseen.
Iso kiltti jätti on yksi Roald Dahlin tunnetuimmista ja suuresti rakastetuista lastenromaaneista. Odotukseni tarinan suhteen olivatkin varovaisesti korkealla, kiitos teoksen pohjalta tehdyn uuden elokuvasovituksen trailerin vuoksi.
En lue yleensä paljoa dekkareita, ja teoksen täytyykin olla jollain tapaa erikoinen, että siihen tulen tarttuneeksi. Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Ihmeiden kabinetti on oikeasti Pendergast-sarjan kolmas osa. Sarjassa ovat aiemmin ilmestynyeet Relic (1995) ja Reliquary (1997), mutta sarjan suomentaminen aloitettiin erikoisesti vasta tästä kolmannesta osasta.
Sen verran tiesin Baskervillen koirasta etukäteen, että se on osa Sherlock Holmes-sarjaa, ehkä jopa tunnetuin tarina, ja että teoksen pohjalta on tehty jakso Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämään Sherlock -tv-sarjaankin. Tosin se on muistikuvieni perusteella hieman erilainen kuin tämä alkuperäisteos. En kuitenkaan voinut alitajunnalleni mitään, sillä herrakaksikko tähditti mielikuviani hahmoina Holmes ja Watson koko lukuprosessin ajan.
Chris Riddellin kirjoittaman ja taidokkaasti kuvittaman lastenkirjasarjan toisen osan, Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit tehostevärinä on punainen, aina metallinhohtoisella punaisella viimeisteltyjä sivunreunoja myöten. Ada Goottien ihanuus on juurikin kuvituksessa ja teosten kansien kauniissa viimeistelyssä. Edellisen osan tavoin mukana on nytkin minikirja ja sivuhuomioista vastaa tällä kertaa paljon matkustellut myskisorsa.
Taikasormi kertoo tarinan nimettömäksi jäävästä tytöstä, jolla on kyky muuttaa asioita. Suuttuessaan hän taikoo ensin kissan viikset ja hännän opettaja Talvelalle ja myöhemmin siivet metsästystä harrastavalle naapurissa asuvalle Kesälän perheelle. Tyttö ei nimittäin pidä ihmisistä, jotka ampuvat eläimiä.
Dahlin lastenkirjat yllättävät joka kerta. Miehen kirjoitustyyliä kuvaillaan usein anarkistiseksi ja tosiaankin, hänen hahmonsa eivät aina noudata lakia tai hyvää moraalia, sen verran erikoisia persoonia on kirjailija luonut. Samaan päättömään joukkoon kuuluu tämä vuonna 1981 päivänvalon nähnyt Ilmarin ihmelääkekin.
Roald Dahlia aiemmin lukeneet osaavat varautua kummallisuuksia sisältävään kertomukseen kirjailijan jokaisen teoksen kohdalla. Siihen puolestaan on paljon vaikeampaa varautuna kuinka kamalia herra ja rouva Nilviö olivat ja kuinka vähän teoksesta löytyy takakannen lupaamaa huumoria, lämpöä ja iloisia yllätyksiä.
Jeff VanderMeerin erikoinen Eteläraja-trilogia alkoi vahvasti. Hävitys oli jotain aivan omanlaistaan ja vaikeasti määriteltävä lukukokemus. Teos piti ahmaista kerralla ja se jätti jälkeensä kymmeniä kysymyksiä. Odotinkin kovasti Hallinnan ilmestymistä. Oli kuitenkin pienoinen pettymys, kuinka VanderMeer lähti viemään kerrontaa eteenpäin jatko-osissa. Uudet hahmot ja tapahtumat sarjan toisessa teoksessa eivät olleet riittävän kiehtovia pitämään kiinnostusta yllä.
Jeff VanderMeerin Hallinta jatkaa Eteläraja-trilogiaa. Toisin kuin henkeäsalpaavan nopeasti etenevä ja paikoin jopa ahdistavakin Hävitys, Hallinta ottaa aikansa lämmetessään. Sarjan toisessa osassa paljastetaan lisää Eteläraja-organisaatiosta ja kahdennestatoista retkikunnasta. Päähenkilönä seurataan Control -nimistä agenttia (oikealta nimeltään John Rodriguez).
Luettuani Liken sivuilta kuvauksen Nebula-palkitusta Jeff Vandermeerin Hävityksestä, tiesin, että minun on pakko lukea se mahdollisimman pian. Hävitys on todella nopealukuinen teos, eihän siinä ole paljoa yli 200 sivua, mutta se ansaitsee vuoden oudoimman opuksen palkinnon.
Luin kirjan valitettavasti e-kirjana ja sen huono toteutustapa pudotti hieman tähtimäärää. Painettuna kirjana tämä olisi varmaan saanut kaksi tähteä. Omituinen romanssi ja omituisen hypähtelevä kirjoitustapa, muuten mukiinmenevä kasvukertomus. Lue koko arvostelu täältä: http://haaveenakirjailijanura.blogspot.fi/2016/07/kirja-arvostelu-henrika-andersson.html
Kalevalasta ja suomimytologiasta aineksiaan ammentava Vaskinainen on pitkän linjan kirjailijan Anne Leinosen neljästoista romaani. Tuotteliaan ja vahvasti spefin puolella ansioituneen (mm. kolme Atorox-palkinttua novellia) kirjailijan bibliografiasta löytyy niin itsenäisesti kuin myös yhteistyössä lapsuuden ystävän Eija Lappalaisen kanssa kirjoitettuja teoksia ja lukuisia novelleja.