Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja oli kiehtova, ja jännittävä. Juoni oli hyvä, ja kirja oli aivan uudenlainen kokemus. Kirjassa kotikissa Ruska menee aidan yli metsään ja päätyy soturikissa klaaniin. Tästä on jo kauan, joten en hirveästi muista, mutta sen jälkeen jäin näihin kirjoihin koukkuun, ja aina on pakko lukea seuraava suomennettu osa. Tämä kirja vei minut aivan uuten maailmaan. Suosittelen tätä kirjaa niille jotka eivät sitä vielä ole lukeneet.
Sinitähden tarina on yksi lempi soturikissa kirjoistani. Se oli kiinnostava. Sinitähteä oli paljon helpompi ymmärtää kirjan luettuani. Sinitähti oli alunperinkin yksi lempi hahmoistani ja odotin kirjaa kauan ennen kuin se tuli. Kirja oli jännittävä alusta loppuun, ja se oli erittäin koukuttava.
Mukaansa tempaava ja kiehtova tarina, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Joskus pitkissä tai pitkähköissä kirjoissa minulla on se ongelma, että ensimmäiset noin 70-100 sivua tökkivät ja sitten innostun, mutta nyt olin kiinni tarinassa heti alun jälkeen, ja se innostus kantoi ihan loppuun asti. Suurin kunnia tästä menee Hirkalle, joka on toimelias hahmo ja joka ei jäänyt juurikaan missään vaiheessa surkuttelemaan tilannettaan. Kiitosta myös kirjan juonelle, jossa oli mutkia ja toimintaa heti alusta alkaen.
Hyvä jatko ensimmäiselle osalle. Koukuttava kirja ehdottomasti. Ihan pakko lukea, jos on lukenut ensimmäisen osan!
Kirja oli hyvä. Mielestäni aika sopiva päätös trilogialle. Juoni oli omalla tavallaan aika nopeatempoinen ja kirjaan oli helppo eläytyä. Kannattaa lukea!
George Owellin klassikkodystopian Vuonna 1984 päähenkilönä seurataan 39-vuotiasta Totuusministeriön virkamiestä Winston Smithiä. Vaikka hänen tehtävään onkin menneisyyden uudelleen kirjoittaminen niin, että se palvelee nykyhetkeä, hän ei silti usko sokeasti Engsosin periaatteita, palvo jumalan asemaan noussutta Isoaveljeä tai hyväksy että 2+2=5. Hän on poikkeama systeemissä ja tietää, että tulee jäämään kiinni ennemmin tai myöhemmin. Onhan ajatusrikos pahinta, mitä oseanialainen tehdä.
Hitaasta käynnistymisestä huolimatta ja muistelusta, että mitähän aiemmissa nyt oikein tapahtuikaan, huomasin taas pian ahmivani sivuja ihan urakalla. Tää tarina on ollut jotenkin alusta asti vähän erilainen vaikka on onhan tässäkin aika paljon samanlaisia yhtäläisyyksiä moniin perustarinoihin; tuhoutunut maailma ja kielletty romanssi. Jotenkin tykkään tämän tarinan miljööstä ja sen kaikista henkilöhahmoista, juonen raakuudesta toisinaan. Oli myös kiva vähän sukeltaa menneeseen Davidan muistojen muodossa ja saada vähän selville taustoja erilaisiin tapahtumiin vähän eri näkövinkkeleistä. Ja jottei tarina menisi ihan niinkuin yleensä, että paha kukistetaan ja hyvikset voittaa niin mukaan on ripoteltu vähän yllättäviä juonenkäänteitä muutamien hahmojen osalta. Ei siinä, pidin todella niistä juonenkäänteistä. Todella viihdyttävä trilogia, joka tempasi mukaansa ainakin minut. Jos haluaa aivot narikkaan- viihdettä, niin tässä sitä on.
Tämä tarina oli mielettömän hyvä ja melkoisen pelottavakin. Juoni nappasi heti mukaansa, eikä kirjaa olisi malttanut laskea käsistään. Kauhuelokuvissa pelottavassa kohtauksessa kurkin leffaa sormien välistä, mutta koska kirjaa lukiessa ei oikein pysty toteuttamaan samaa, ajoittain luin tarinaa eteenpäin hyvin varovaisesti sydän hakaten, koko ajan peläten, että mitä seuraavaksi. Kun on viettänyt jokusen tunnin tuollaisessa olotilassa, niin fiilis on mahtava kun kirjan saa luettua loppuun. Ja tuota fiilistä paransi se, että juoni oli rakennettu hyvin ja se myös päättyi hyvin, ei tullut antiklimaattista lopetusta. Nyt hiukan huolettaa kirjan jatko-osan lukeminen, tulenko pettymään siihen?
Jee, vihdoin pääsen aloittamaan Uusi profetia -sarjaa! Pidin uudesta päähenkilöstä. Olisi ollut vähän tylsää jos Tulitähti olisi edelleen ollut pääosassa. Hän kyllä vaikutti turhan mörökölliltä, mutta kuvailtiin häntä silti myös hermostuneeksi ja huolestuneeksi. Vähän hämmästytti miten vähän aikaa edellisen saagan vikan kirjan ja tämä kirjan välillä on kulunut. Vatukkakynsi sanoi, että neljä kuuta (eli kuukautta?) Kuitenkin Tulitähden tehtävän tapahtumat olisi pitänyt myös mahtua tuohon väliin.
Sarjan kolmannessa osassa käydään taistelua muinaista maailmojen Tuhoajaa ja sen kätyreitä vastaan niin Elämässä kuin Kuolemassa. Sankariparin Liraelin ja prinssi Samethin on määrä taltuttaa pahuus puhuvien eläinten, kissa Moggetin ja Kurittoman Koiran, avustuksella. Taistelu käydään taikuuden keinoin, kuulijaansa määrätyllä tavalla vaikuttavien kellojen avulla.
Tarina poukkoilee nykyhetken, lähimenneisyyden sekä 1600-1700 lukujen taitteen välillä. Jälkimmäisessä ajassa on tunnelma erinomaisesti kohdallaan. Torajyvät ja noituus yhdessä tuovat tarinaan oikeata historian tuntua. Tarina avautuu pikkuhiljaa edetessään paljastaen vähitellen mistä oikein on kyse. Sopivan lyhyt kirja, jonka parissa viihtyi mainiosti.
Olen positiivisesti yllättynyt. Odotin suoraviivaista, hankalaa luettavaa ja ehkä tylsääkin tarinaa, mutta sitä se ei ollut. Kertomuksessa on mukavasti mutkikkuutta, missä eri henkilöiden tarinat kohtaavat. Juonta kuljetetaan hyvin sattumustenkin siivittämänä eikä tapahtumien kulkua voi ennalta arvata. Tarinassa on jännityksen sekä kauhun ohella myös rakkaustarinoita. Kerronnassa on ajan hengen mukaista melodraamaa ja kerronta on kuvailevaa ja maalailevaa, mutta toisaalta tarinassa on raakuutta ja rohkeutta, mitä en uskonut 1700-luvulla kirjoitetussa romaanissa esiintyvän. Kirjaa lukee vaivatta, epäilemättä hyvällä suomennoksella on myös osuutensa sujuvuuteen.
Poseidonin lapset on trilogian pisin kirja. Tarinaa olisi saanut tiivistää reippaasti, jotta mielenkiinto olisi pysynyt yllä. Tarinaa kerrotaan aluksi kahdesta näkökulmasta, eri osissa avaruutta. Tarinan edetessä näkökulmille muodostuu yhteinen tekijä. Tarinassa esiintyy toistoa osittain kerrontatekniikasta johtuen - samoja asioita käydään läpi molemmissa tapahtumaketjuissa. Muutenkin asioita kerrataan ja selitetään liikaa.
En tiedä, minulla taisi tässä matkan varrella vähän kulahtaa tämä mielenkiinto tätä sarjaa kohtaan. Lukemisessa tuntui sen takia kestävän ikuisuus vaikkei tämän kirjan lukemiseen kokonaisuudessaan paljon aikaa mene. Eihän tämä koskaan herättänyt sellaisia ilon ja riemun kiljahduksia mahtavuudellaan, mutta jotenkin tämä viimeinen osa vaikutti vähän tylsältä ja mitäänsanomattomalta. Edellisen osan lukemisestakin oli jo melkoisesti aikaa joten piti ihan kunnolla muistella, että mitä siellä aiemmin olikaan tapahtunut. Nathan on vähän ristiriitainen persoona ainakin minusta enkä oikein tiennyt pidänkö hänestä vai en, ainakaan tämän viimeisen kirjan perusteella. Hiukan suhdedraamakin muuttui tässä kirjassa, vähän yllättävästi, mutta eipä tuo haitannut. Loppu oli melko nopeasti ohi ja oli myös vähän surullinen tietyiltä osaa. Tämä oli vähän sellainen massasta erottumaton trilogia, jonka kyllä luki, mutta jota en pahemmin jää enää muistelemaan luettuani.
Tämä novellikokoelma on minun ensimmäinen kirjani Joe Hilliltä. Olin aluksi hiukan skeptinen, koska kyseessä oli minulle uusi kirjailija ja kaiken lisäksi luettavana oli novelleja, jotka eivät ole kovin lähellä sydäntäni, mutta tämä kokoelma kyllä osui ja upposi. Pidin näistä novelleista valtavasti, niissä oli kivoja ideoita ja koskaan ei voinut tietää ennalta, että onko tarina yliluonnollinen vai ei. Paljon vaihtuvuutta, joka teki lukukokemuksesta miellyttävän. Pidin myös siitä, että asioita jätettiin avoimeksi ja lukijalle itselleen pohdittavaksi. Hämmentävästi joissain novelleissa oli hyvin paljon samanlainen fiilis kuin Hillin isän tuotoksissa, mikä ei nyt ollut sinänsä huono asia. Tosin parempia novelleja nämä olivat kuin ne mitä olen Kingiltä lukenut.
Vain puoliksi kuningas käsittelee melko vaiketakin asioita, kuten vammaisuutta ja syrjintää, mutta tarina on hyvin rentoa ja mukavaa luettavaa. Niin hyvässä kuin huonossakin, näihin vaikeisiin teemoihin ei pureuduta kovinkaan syvällisesti ja lukukokemusta keventää hoksaavainen huumori, joka poikkeaa huomattavasti fantasian perinteisestä mustasta huumorista. Juoni on pinnallisesti katsottuna hyvin perinteinen, mieleeni tulee hyvin voimakkaasti Disneyn Leijonakuningas. Eritoten päähenkilö tuo fyysisillä ja henkisillä ominaisuuksillaan jotain uutta ja kiintoisaa tarinaan. Kokonaisuutena todella miellyttävä lukukokemus, ja suosittelisin teosta ennen kaikkea fantasiaa aloitteleville nuorille. Henkilökohtaisesti jäin kuitenkin kaipaamaan lisää syvyyttä.
Tiffany Särkynen on Liitumaan vuorilla asustava yhdeksäsvuotias tyttö, jonka mummo on ollut Isoäiti Särkynen, nainen jonka on sanottu olevan mahtava noita. Lampaita ja ärsyttävää pikkuveljeään vartioivan Tiffanyn elämä muuttuu kun hänen kotinsa lähellä alkaa tapahtua kummallisia: ensin näkki on napata hänen pikkuveljensä joen rannalla, ja pian pihapiirissä pyörähtää myös päätön ratsastaja. Vaan ketä mahtavat olla viisitoista senttiä pitkät mutta väkivahvat pikkumiehet, joilla on sininen iho ja punaiset hiukset, jotka pukeutuvat kilttiin, sekä rakastavat tappelemista, varastamista juopottelemista? Kas, Nac Mac Neeglejahanhe. Käy ilmi, että eri ulottuvuuksien väliset portit ovat avautumassa, ja pahan Kuningattaren hallitsemasta maailmasta on meidän maailmaamme tunkeutumassa monenlaista hirviötä. Lisäksi Tiffanyn pikkuveli katoaa, joutuu valurautaisella paistinpannulla sankarittaremme lähtemään yhdessä Nac Mac Feeglejen kanssa vaaralliselle pelastusretkelle toiseen maailmaan, jossa painajaiset voivat muuttua tosiksi. Terry Pratchettin "Vapaat pikkumiehet" (Karisto, 2003) on ensimmäinen Tiffany Särkysestä kertova Kiekkomaailma-romaani. Kirjan pääasiallisena kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret, mutta aivan yhtä hyvin siitä nauttii myös varttuneempi lukija. Välillä tuntuu siltä, että "Vapaat pikkumiehet" on paikoitellen jopa viihdyttävämpi kuin monet aikuisille suunnatut Kiekkomaailma-romaanit: on kuin kirjailijalla ei olisi ihan niin pakottava tarve olla väkisin hauska. No, kylläpä "Vapaat pikkumiehetkin" jaksaa naurattaa: omaksi suosikikseni kohoaa kohtaus, jossa Tiffany hakee neuvoa mukanaan kantamasta lampaanhoidon oppikirjoista, painetulla sanalla kun on erityisen maagisia voimia Nac Mac Feeglejen keskuudessa: "Tukena on vuorikaritsoiden päistäreissä esiintyvää tärinää", Tiffany lukui ääneen. Ja se saattaa johtaa vuohisten tulehtumiseen. Hoitamattomana se se saattaa johtaa vakavampaan Lammasreumaan. Suositeltu hoitomuoto on päivittäin annettava tärpättiannos, kunnes loppu tulee joko tärinälle, tärpätille tahikka lampaalle" (s. 197). Seikkailu on ihan jännittävä, ja pidin myös kirjan perusajatuksesta, jonka mukaan noituudessa on pitkälti kyse tarkkaavaisuudesta ja havainnoinnista, ei niinkään maagisista kyvyistä. Vähän kosmiseksi heittäytyvä loppuratkaisu ei jaksanut innostaa minua ihan niin paljon kuin olisin toivonut.
Sai välillä melkein itkemään, Kvothella ei ole ollut helppoa. Dennan perässä juokseminen oli vähän rasittavaa ja tunnustan että lopun Draccus-luvut lukaisin pois. Paljon kysymyksiä tarinan jatkosta jäi. Onneksi on seuraavat tuhannen sivua tiedossa vielä Kvothen touhuja.
Liitto jatkoi hienosti unien kirjat sarjaa. Kuten aina ennenkin Gierin teos oli helppolukuinen, salaperäinen ja täytetty huumorilla. Jotenkin toivoin, että Liitto ei olisi ollut vielä viimeinen osa tätä sarjaa, mutta toisaalta odotan jo todella innostuneesti Gier tulevaa sarjaa? Kirjassa tapahtui paljon suuria paljastuksia ja suurin osa niistä oli ennalta-arvaamattomia. Tykästyin tässä kirjassa erityisesti Graysoniin ja Miaan, heidät jotenkin nostettiin enemmän esille. Joka tapauksessa suosittelen tätä sarjaa ehdottomasti!
Menee top-5 lukemiini soturikissat kirjoihin. Juoni oli hyvä ja yllätyksiä piisasi. Välillä kirja hiukan tylsistytti ja tuntui ettei se edennyt. Mutta lopulta pidin kirjasta paljon ja loppu oli hyvä. Odotan innolla suraavaa.
Taattua Terry Pratchett-laatua kaikille kirjailijan aiempien tuotosten faneille. Lue koko arvostelu täältä: http://haaveenakirjailijanura.blogspot.fi/2016/07/kirja-arvostelu-terry-pratchett-niistaja.html