Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Olen nähnyt Nalle Puhista piirrettyjä versioita, mutten ole koskaan lukenut tarinoita, joten nyt oli korkea aika korjata tämä epäkohta. Aivan ihastuttava kokoelma satuja, joita E. H. Shepardin kuvitukset täydensivat todella hyvin. Vietin monta hetkeä vain pelkästään tutkimalla kuvia ja fiilistelemällä niitä. Tämä oli hyvän mielen kirja, joka pitää hankkia omaan hyllyynkin. Voi sitten aina halutessaan palata suosikkisatujensa ääreen.
Alku oli todella tylsä että meinasin luovuttaa kirjan suhteen ja lopettaa se kesken... No onneks en lopettanu. Kyllä sieltä toimintaa alko tapahtumaan :) En oo vaan viel varma et hankiko toisen osan.. Oli välil niin tylsistynyttä lukemista.. Saa nähä :)
Ruususen tarinan jonkinlainen päätös (sarjaan on ilmestynyt 2015 neljäskin kirja). Vaikka sarja ei sitten nyt lopulta jäänytkään trilogiaksi, luin tämän kirjan kuin se olisi ollut sarjan päättävä teos. Odotin samanlaisen hyvän kehityksen hahmoissa ja tapahtumissa jatkuvan, joka oli ilmeistä toisessa kirjassa, mutta petyin pahasti. Tapahtumat olivat huonommat kuin aikasemmin, mutta onneksi hahmot pelastivat tätä kirjaa jonkin verran. Varsinkin Laurent oli tärkeä hahmo tarinassa, jota ilman olisin varmaan jättänyt kirjan kesken. Vaikka tarinassa tapahtui aivan liikaa suhteessa sivumäärään, se oli silti tasalaatuisin verrattuna edellisiin. Harmillisesti orja-aspekti oli jo niin loppuunkulutettu, että se lähinnä vain tympäisi. Sulttaanin palatsissa tähän saatiin hiukan lisäpointta, mutta se ei vaan riittänyt. Tarina olisi pitänyt osata lukea erottisena ja seksiä täynnä olevana satuna, jossa ruumiilliset kontaktit ovat pääosassa, mutten vaan pystynyt siihen. Laitoin ilmeisesti liikaa toiveita hahmoille ja tapahtumille, jolloin kun niitä ei saavutettu, koko kirja oli pettymys. Siirrän toiveeni sarjan seuraavaan osaan, joskohan Rice olisi onnistunut saamaan teokseen ne elementit, jotka näistä jäivät puuttumaan.
James Dashnerin "Labyrintti" (Basam, 2015) aloittaa Maze Runner -nimisen nuortenkirjasarjan, josta on muodostunut jonkinmoinen myyntimenestys maailmalla. Elokuvakin on tekaistu, mutta mainosmiesten ennustusten vastaisesti Dashnerin hengentuotoksesta ei kuitenkaan tainnut tulla uutta Nälkäpeliä.
Tähystäjäneito oli iloinen yllätys! Minulla ei ollut minkäänlaisia ennakkokäsityksiä kirjan suhteen, ja kirjastosta tämä tulikin napattua huvin vuoksi. Alku vähän takkuili ja kesti, että juonenpäästä saa kiinni, mutta kirjan edetessä ja juonikuvioiden avautuessa tarinasta tuli tosi kiinostava. Khalkoksen ja Sarmatian lähes pänvastaiset erot mm. sukupuolessa ja tasa-arvossa ovat erikoisia, mutta niillä on tärkeä rooli tarinan kannalta. Ehdottomasti täytyy lukea trilogia loppuun!
Äärettömän mielenkiintoinen ja ihastuttavan looginen kirja kaikkine juonenkäänteineen. Oli todella virkistävää lukea tällaista tekstiä, jossa ei ollut ihmissuhdekoukeroita tai mitään tunnepuolen dramatiikkaa. Juoni eteni koko ajan, missään vaiheessa ei tullut tylsää, ja paikoitellen jopa oikein odotti, että mikä voi mennä pieleen ja miten siitä selvitään. Watney oli hahmona mainio, kekseliäs ja päättäväinen, joka ei antanut periksi. Olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, jolloin mielikuvissani Watney oli Matt Daimonin näköinen ja hänen näyttelemänsä hahmon oloinen. Koska elokuvan juoni oli tuttu, eivät kaikki tapahtumat tulleet ihan yllätyksenä, joka välillä harmitti, mutta ei muodostunut ongelmaksi. Lukukokemuksena mitä mainioin, ehdottomasti yksi tämän alkuvuoden parhaimmista kirjoista.
Lumen ja tuhkan maa on erinomainen kirja. Kuten kaikki kyseisen kirjasarjan osat, tämänkin tapahtumat ovat mielenkiintoisia ja tapahtumantäyteisiä. Kirja ei ole missään vaiheessa tylsä ja henkilöt pysyvät edelleen mielenkiintoisina. Clairen ja Jamien rakkaustarina on edelleen todella ihana. Vaikka he eivät olekaan enää nuoria rakastavaisia, niin silti heidän välillään kipinöi vahvasti. Seuraavana onkin jo vuorossa kirjan seitsemäs osa. Toivon, ettei sekään petä minua :)
Kirja on todella hauska ja viihdyttävä, ja vaikka hömppää onkin, tekstiin piti silti keskittyä. Välillä tuntui, että kirja on liian omituinen ja olisin halunnut tietää lisää Elämävirastosta ja kuka Lucyn Elämä oikeastaan on. Mistä hän on tupsahtanut maailmaan ja hengaileeko hän muiden ihmisten Elämien kanssa? (ajattelen liian vaikeasti) Kirjan sanoma on järkevä ja se kerrotaan hauskalla tavalla. Kyllä kirjan lukemisen jälkeen omaa elämää arvostaa rahtusen enemmän.
Jokaista Percy-kirjaa aloittaessa tuntuu, että kirjat alkavat aina koulun savuaviin raunioihin ja sen jälkeen lähdetään taas seikkailemaan. Mutta heti tarinan lähdettyä käyntiin se pikku huoli katoaa täysin. Labyrinttitaistelu on juonellisesti ehkä paras tähän astisista kirjoista. Etsintäretken ohella joidenkin sivuhenkilöiden oikut tuottavat päänvaivaa Percylle ja kumppaneille. On ihanaa saada joka kirjassa lisää tietoa Amerikan mantereella sijaitsevista kreikkalaisista asioista. Kirjat tuntuvat muutenkin todella amerikkalaisilta kaikkine sloganeineen ja monumentteineen, joita ulkomaalaisen on välillä vaikea kuvitella, mutta onneksi on Google!
Ihana rakkaustrilleri elämästä ja kuolemasta. En malttaisi odottaa toista osaa. En voi kuvailla tätä sanoin... Voin vain sanoa, että rakkaus on voittavaa ja viha häviävää!
Kirja oli ihan loppua lukuunottamatta mielettömän hyvä ja mielenkiintoinen, ahmin sen nopeasti. Mutta sitten päästiin siihen loppuun. Mitä ihmettä? Alku- ja keskiosa olivat hyvin tieteellistä, faktahenkistä ja sitten ihan randomisti mentiin mystiikkaan. Tuli kyllä niin nurkan takaa, ettei mitään tolkkua. Joskus happomatkailuhenkisyys toimii kirjoissa (kuten osa Philip K. Dickin kirjoista), mutta silloin sen pitää kattaa koko kirja, ei vaan osaa siitä. Olisin antanut 5 tähteä jos se loppu olisi ollut toisenlainen, nyt annoin vain 4. Mutta oli tämä kyllä sen verran vaikuttava teos, että seuraavat osat pitää lukea myös. Ehkä ne avaavat tämän kirjan juonta lisää. Tämä kirja oli tosiaan tapahtumavetoinen, hahmot jäivät siksi taka-alalle ja hyvä niin. Nyt Clarke sai ihan oikeasti keksittyä tapahtumien kuvailuun eikä tarvinnut pohtia hahmojen henkilökemioita ynnä muuta. Kirjan luettuani ymmärrän miksi tämä on klassikko.
Tapahtumat käydään Kivessä, jota kutsutaan myös Perunaksi tai Ohdakkeenvillaksi, riippuen kuka puhuu. Kivi on Maan lähistölle ilmestynyt ontto asteroidi, jota kansainvälinen tiedemiesryhmä on päässyt tutkimaan. Kivi ei ole mikä tahansa asteroidi vaan liikkuva artefakti, jonka sisällä olevat rakennelmat ovat 1200 vuotta vanhoja, ihmisten tekemiä. Miten se on mahdollista, on mysteeri, joka selviää tarinan edetessä.
Reeven sarjan toinen osa jatkaa samalla linjalla kuin ensimmäinenkin kirja. Tom ja Hester matkaavat seikkailusta seikkailuun, mutta nyt jotenkin määrätietoisemmin ja järkevämmän oloisesti. Tapahtumat eivät ole ihan niin randomeja ja onnenkantamoisia kuin Kävelevissä koneissa, mikä antaa kirjalle erilaisemmän sävyn, ihan vain hyvässä mielessä. Kirjan juonen keskiössä on Tomin ja Hesterin suhde, jonka ongelmat heijastuvat laajasti heidän ympärillään oleviin ihmisiin. Tom on edelleen naiivi idealisti ja Hester tuittupäinen kyynikkö - kombinaatio jonka ei uskoisi toimivan, mutta iskee silti. Suurimman osan ajasta nämä sankarit seikkailevat erillään ja saavat näin tilaa kasvaa hahmoina enemmän. Tosin Tom ei muutu oikein mihinkään, mutta Hester kehittyy vauhdilla. Pidin hahmosta jo aikaisemmin, nyt pidän vielä enemmän. Hahmojen ohella Reeven luoma maailma on edelleen mielenkiintoinen ja rikas, sinne haluaisi itsekin päästä tutkimaan asioita. Odotan jo malttamattoman seuraavaan osaan tarttumista.
Nyt oli pakko sanoa, että kirja oli parasta vähään aikaan lukemaani settiä. Apinoiden planeetta on selvästi tieteiskirjallisuuden eliittiä, josta allekirjoittanut on aiemmin saanut tarinan suhteen vain elokuvallisesti joko nauttia (vuoden 1968 versio) tai kärsiä (vuoden 2001 versio). Pierre Boullen mestarillinen klassikko nousi kyllä ylittämättömäksi. Kertomus on melkein kokonaan (ensimmäisiä ja viimeisiä sivuja lukuunottamatta) homodiegeettisesti kerrottu, jossa avaruuden tutkimusmatkailijaksi päätynyt päähenkilömme kertoo merkillisestä seikkailustaan apinoiden hallitsemalle planeetalle joutumisesta, jossa hän joutuu alkukantaisten ihmisolentojen joukossa vangiksi, mutta osoittamalla kykyä omaksua apinoiden kulttuuria ja ilmaista apinoille omaa älyllisyyttään pitää lukijan otteessaan. Itselläni oli perin hauskaa lukea, kuinka apinat ällistelivät päähenkilömme valtaisaa älyä ja sivistyneisyyden tajua ja kuinka päähenkilömme saa ihan oikeita (sympaattisuutta uhkuvia) liittolaisiakin apinoiden joukosta. Lukijamme kokee kertojan kautta apinoiden ajatusmaailman niin hyvässä kuin pahassa, myös filosofian poikaselle ja moraaliselle katsomukselle kallistutaan, mikä syventää tätä miellyttävästi. Tunnelmakin on kohdillaan. Mutta miksi ei ihan täysiä pointseja tule tälle teokselle? No ne on lähinnä pieni kauneusvirheitä tarinallisissa siirtymissä, jotka pikkuisen vaivaavat. Joskus jäädään kertomaan enemmän asioista, mutta sitten toisinaan loikat ovat melkoisia, etenkin lopussa jäi jotenkin tunne että kirjailija ei ollut aivan viitsinyt kertoa asioiden etenemisen yksityiskohtaisuutta. Mutta kuten sanottu, lähinnä kauneusvirheitä tekstissä, jotka joskus pelaavat tämän lyhyen puoleisen tarinan eduksi. Tuosta pienestä nipotuksestani huolimatta Apinoiden planeetta on klassikon maineensa ansainnut ja se nousi selvästi suosikkieni joukkoon sopivan kokoisen pituutensa, ymmärrettävän kirjoitustyylinsä ja hienojen tarinankäänteiden ja henkilöhahmojen suhteen. Jos scifikirjallisuus on lähellä sydäntäsi, älä missään nimessä epäröi jättää tätä lukematta.
Ruusustrilogia jatkuu. Tarina alkaa heti siitä mihin se ensimmäisessä osassa jäi ja käsittelee Ruususen aikaa kaupungissa. Lopussa taas saadaan aikaiseksi lenkki seuraavaan kirjaan. Juonihan on nyt taas ohuttakin ohuempi, mutta sen pienuus on sitten korvattu yksityiskohtaisilla kuvailuilla erilaisista seksuaalisista tapahtumista, niin kuin kirjan henkeen kuuluukin. Jos ensimmäinen osa oli minusta tylsä, tässä oli sitten jo enemmän potentiaalia. Hahmot tuntuivat elävämmiltä ja tarina itsessään järkevämmältä, jos se nyt on mahdollista. Tarina oli hyvin epätasalaatuinen ja välillä olin antamassa yhden tähden, välillä melkein viisi. Päädyin lopulta keskimääräiseen kolmeen tähteen, koska tarinan idea ei ollut mitään uutta ensimmäiseen kirjaan verrattuna, mutta paikoitellen tässä tarinassa oli jopa järkeä. Suosittelen kyllä vain niille, jotka ovat kiinnostuneet BDSM-genrestä ja niille, jotka edes jollain asteella pitivät sarjan ensimmäisestä osasta.
Hieman päivitetty versio Bram Stokerin klassikkoteoksesta. Tarinasta löytyi uutta, mutta myös vanhoja tuttuja juttuja hiukan uudistetussa muodossa. Tämä oli perushyvä kirja, jonka luki nopeasti, mutta mikään maailmoja avartava teos se ei ollut. Kirja ei lunasta mainoslauseitaan ("veret seisauttavaa kauhua", "viettelevää erotiikkaa"). Ei ollut pelottava, ei missään vaiheessa. Eikä kyllä kovin eroottinenkaan. Oli sitä toki enemmän kuin alkuperäisteos, mutta suhteesa nykyajan teoksiin ei. Olen nähnyt leffan joskus aikoja sitten enkä siitä paljoa muista, mutta joitain kohtia palautui mieleen kirjaa lukiessa, hyvässä mielessä. Eikä sitä voi pitää missään mielessä negatiivisen asiana, että näin mielessäni koko ajan Gary Oldmanin Draculana. Suosittelen lukemaan, ihan hyvää ajanvietettä.
Itse pidin koko kirja sarjasta että tästä viimeisestä kirjasta :) Minulle ainakin jäi ku lopetin lukemisen sellainen haikee fiilis et nytkö jo se loppu :( Juonet oli mukavia ja mukaansa tempaavia :) Suosittelen !!
Ensimmäinen osa oli niin huono, että en olisi varmaan lukenut toista osaa, ellei täällä olevissa arvosteluissa olisi sanottu, että Astarten solmu on edeltäjäänsä parempi. Ja se onkin totta; valitettavasti se vain ei auta paljoa, kun vertailukohta asetti riman niin kovin alas.
Tätä kirjaa oli kyllä odotettu! Mutta jotenkin lukukokemus jäi vajaaksi. Kirja oli hyvä, muttei ensimmäisen osan veroinen. Seuraava osa täytyy myös lukea.
En ole mikään itkupilli, mutta itkin (tai oikeastaan lähinnä nyyhkytin) kirjan aikana useampaan otteeseen. Loppu jäi niin hirveän surullisena kaihertamaan. Lyra & Will never together... Olisin myös kaivannut Iorek Byrnisonia enemmän, rakastan tuota lempeää, haarniskoitua karhua. Mahtava trilogia. Yhyy.
Tarina oli mukaansatempaava ja paikoitellen humoristinen, mutta samalla hieman surumielinen. Odd Thomasin velvollisuudentunto ja maailman paino harteillaan teki hahmosta raskaan oloisen ja synkähkön, vaikkei hahmo ei sitä dialogin perusteella ollutkaan. Juoni oli polveilevan oloinen, joka kuitenkin eteni johdonmukaisesti kohti loppuratkaisua. Loppu tuli vastaan hiukan yllättäen, vaikka sitä pohjustettiin koko kirjan ajan. Paikoitellen tarina polki paikallaan tehden siitä pitkäveteisen, mutta kokonaisuutena ihan luettava teos.
Kirja tuntui aika tasapaksulta pakkopullalta lähes tulkoon alusta loppuun. Juoni tuntui junnaavan koko ajan paikoillaan, eikä se edennyt yhtään mihinkään. Kirjassa keskityttiin mielestäni liikaa Damenin hehkuttamiseen, sekä Romanin ja Everin siteeseen, josta ei tuntunut millään kerralla saavan mitään uutta.