Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Todella hyvä kirja. Tarina koukuttaa jo melkein alusta asti. Lukeminen vaatii jonkin verran keskittymistä, jotta tarinassa pysyy koko ajan mukana. Lopussa oleva sanasto kannattaa lukea ensimmäisenä. Suosittelen :)

Tämä teos on omalla tavallaan oman aikakautensa peili. Ihmiset ovat ylivertaisia ja eläimet ovat sitten siitä alaspäin. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun asetelma muuttuu päinvastaiseksi? Tämä kirja on jännittävä ajatuskoe itsellekin, että miten suhtautuu itseensä ihmisenä ja miten näkee muut eläimet suhteessa itseensä. Tarinan alku oli mielenkiintoinen ja varsinkin se hetki kirjasta, kun Odysseus luo yhteyttä apinoihin ja vähävähältä apinoiden yhteiskuntarakenteet tulevat esiin. Yritin koko ajan nähdä mielessäni tilanteen toisin päin, että mitä jos meidän maailmaamme olisi tullut apina, joka olisi ollut ihan samanlainen kuin kuka tahansa ihminen. Tämä loi jännän, monitasoisen ajatusmaailman, kun yritti käsittää Odysseuksen ongelmia omasta näkökulmasta. Hiukan kritisoin sitä, että kaukaisen planeetan apinat oli tehty yhtä stereotyyppisiksi kuin mitkä tahansa ihmishahmot toisissa tarinoissa. Olisin halunnut nähdä enemmän luonnetta ja erilaisuutta siihen mitä tiedän. Mutta sitten taas toisaalta, kirja on julkaistu 1963, joten pitäisi yrittää nähdä teos aikakontekstissaan. Kokonaisuutena varsin onnistunut teos, mutta epätasaisuudet juonessa häiritsivät ja varsinkin lopun sähläys laski hyvää fiilistä tästä kirjasta.

Nyt sain lukea taas jatkoa Noran ja Patchin välillä jopa vähän hämmentävältäkin tuntuneelle rakkaustarinalle. Fitzpatrick on onnistunut tekemään sarjasta todella koukuttavan, kuten myös tämänkin kirjan osalta sain taas huomata.

Tämä kirja jätti vähän hölmistyneen olon. Se alkoi aika rauhallisesti, mutta sitten tapahtumat alkoivat eskaloitua melkosella tahdilla, kunnes kirja sitten jo loppuikin. En tiennyt mitä odottaa, mutta selvästi en sitä mitä kirja tarjosi. Tarina todellakin eteni hengästyttävää vauhtia olematta kuitenkaan liian nopeatempoinen. Tarinan loppu oli ehkä hiukan turhan traaginen, tuntui että pöytä yritettiin putsata ihan kokonaan kaikista mahdollista langanpäistä. Jos haluaa, ei tarvitse lukea jatko-osia, sillä tämä kirja oli oma tarinansa (mutta totta kai haluaa, tämähän oli aivan loistava kirja!). Päähahmot olivat melko stereotyyppisiä. Tom oli ihan sympaattinen hahmo, mitä nyt todella naiivi ja sellainen, joka haluaa kuvitella kaikesta hyvää. En jaksa uskoa, että kukaan teini-ikäinen olisi noin sinisilmäinen, noin yksinkertaisen oloinen. Varsinkaan, kun ottaa huomion hänen taustansa. Hester oli sitten taas melkoinen arkkityyppi kostoa haluavana hahmona. Vaikka päähahmot olivatkin näin tympeitä, yhdessä ne toimivat todella mukavasti. Heidän keskinäinen dynamiikansa oli hiukan vinossa, joka teki lukemisesta mielenkiintoista. Parhainta olikin kun juonen edetessä heidän keskinäinen suhteensa tasapainottui. Myös miljöö antoi paljon tarinalle. Steampunk-henkisyys nyt on aina hieno asia ja ajatus kävelevistä/liikkuvista kaupungeista oli vinha, mutta minulle jäi epäselväksi se, miten se käytännössä toimi. Mielessäni näin koko ajan Hayao Miyazakin näkemyksen Liikkuvasta linnasta, jota tuskin tässä haettiin. Siitä huolimatta hyvä tarina, jossa oli mielenkiintoinen premissi ja päätös. En malta odottaa, että pääsen lukemaan jatko-osia.

Tuliristi on erinomainen lisäys Matkantekijä-sarjaan. Vaikka mulla menikin tämän kirjan lukemisessa enemmän aikaa kuin muissa osissa, se ei suinkaan tarkoita, että tämä olisi ollut huonompi. Kirja jatkaa loistavasti sarjaa. Henkilöt ovat pysyneet mielenkiintoisina ja Clairen ja Jamien rakkaustarina sävähdyttää edelleen. Olen kuullut, että joidenkin mielestä tämä kirja on sarjan huonoin seuraavan osan Lumen ja tuhkan maa kirjan ohella. Mä en näe asiaa niin. Tuliristissä on loistavia kohtauksia, eikä se ole kertaakaan tylsä. Omasta mielestäni koko Matkantekijä-sarja on ollut kokonaisuutena loistava, eikä yhtäkään huonoa kirjaa ole.

Teräksinen tsaari päättää Oswald Bastable -trilogian. Jälleen kerran luin kirjan nopeasti yhdessä illassa. Todellakin, tämä kirja oli taas nopea- ja helppolukuinen, mutta nyt kepeästä seikkalutarinasta ei ollut tietokaan vaan tarina oli paljon brutaalimpi ja synkempi. Se jätti kirjan lukemisen jälkeen mielenkiintoisen olon. Kahden edellisen jälkeen olo oli huvittunut tai hämmentynyt, nyt olo oli haikea (koska viimein osa), mutta samalla hiukan helpottunut, että lukeminen on ohi. Jos olisin tiennyt ennalta tästä synkemmästä sävystä, olisin ehkä varautunut siihen toisin ja kirja olisi uponnut helpommin siinä mielessä. Odotin kevyttä seikkailua, sain ruumiita, verta ja kuolemaa. Joka ei haittaa, mutta olisin halunnut varautua.

Nyt on jotenkin tunteikas olo... Yksi Soturikissat-saagoista luettu, mutta monia seikkailuja vielä edessä. Kirjoitan nyt arvioni siten etten spoilaa ketään. Pimeyden hetkessä nuori Tulitähti on noussut päällikön asemaan, ja jonka on johdettava klaani läpi vaikeuksien. Yhdeksän hengen saaminen Tähtiklaanissa oli mielenkiintoinen kohtaus ja oli muutenkin kiehtovaa saada enemmän kosketusta Tähtiklaaniin. Kirjassa on enemmän yllätyksiä verrattuna edellisiin osiin, mikä tietysti nostaa kirjan arvoa. Lopputekstien aikana oli pakko vierittää pari kyyneltä. Täytyy myöntää, että minusta on tullut täysiverinen Soturikissat-fani ja kiitän kirjakerholaisiani kun tutustutitte minut tähän saagaan. Nyt vain viiksikarvat kohti seuraavia saagoja!

Koukuttava kirja, mutta ei ihan niin hyvä kuitenkaan kuin ensimmäinen osa. Mielestäni tarina oli sekavampi ja jopa keskeneräinen ensimmäiseen osaan verrattuna. Kannattaa toki lukea, jos on lukenut ensimmäisenkin osan.

Ehdottomasti hyvä ja koukuttava kirja. Aika erilainen mitä yleensä luen, mutta lukeminen kyllä kannatti. Kirja vaikuttaa välillä jopa sekavalta, mutta ei loppujen lopuksi ole sitä kuitenkaan.

Leviatan maan päällä on Oswald Bastable -trilogian toinen osa, jonka luin melkein heti ensimmäisen osan, Ilmojen sotaherra, perään. Toinen osa ei ollut samanveroinen kuin ensimmäinen osa, mikä oli pettymys. Tarinan ensimmäinen kolmannes oli mainiota ja mielenkiintoista, mutta sitten taso romahti. Kerronta oli sujuvaa, mutta kiinnostus ei jaksanut pysyä yllä. Tarina oli ehkä liian samankaltainen kuin Ilmojen sotaherrassa, jolloin tuntui että tarinassa ei sinällään ollut pointtia vaan kaikki oleellinen kirjasta irti saatava info oli kirjan lopussa. Myös Bastablen heiluminen kaikkien merkittävien tapahtumien tarkkailijana olemalla samalla edelleen yhtä naiivi ja herrasmies alkoi hiukan ärsyttää. Muutama tuttu hahmo tuli vastaan mielenkiintoisissa paikoissa. Eräskin hahmo, joka tuntui ensimmäisessä osassa täysin irralliselta, sai nyt keskeisen roolin tarinassa. Hänen uudelleen ilmestymisensä alkoi tuntua merkittävältä ja oli ihan tyydyttävää huomata, että jotkin hänen taustastaan syntyneet ajatukset olivat ainakin suurinpiirtein oikein. Vaikka tämä kirja olikin edeltäjäänsä heikompi, se ei silti ollut missään mielessä huono teos. Tarinan lopussa jätettiin joitain lankoja solmimatta ja se omalta osaltaan lisää mielenkiintoa lukea trilogian viimeinenkin osa melko nopeasti.

Olin kuullut paljon kehuja tästä kirjasta ja tartuin teokseen odottavalla mielellä. Enkä pettynyt, mainio lukukokemus, jonka ahmaisin kerrasta ja jäin kaipaamaan lisää.

Tällä kirjalla oli mieltä kutkuttava nimi, Ilmojen sotaherra. Jo tämä antaa paljon ajatuksia ja ideoita siitä, mitä kirja saattaa pitää sisällään, mutta hiukan yllätyksellisesti oikeastaan mitään ajatustani tai odotettua tapahtumaa ei löytynyt teoksesta. Se ei ole lainkaan huono juttu, sillä ennakoitavuus on tylsähköä. Juoni eteni hirmuista vauhtia eikä kirjaa malttanut laskea käsistään. Mainio seikkalukertomus, ja koko tarinassa oli miellyttävän kepeähkö sävy. Tämä on suurelta osin päähahmon, Oswald Bastablen ansiota. Bastable oli mukava hahmo, mitä nyt ehkä hiukan liian brittiläinen herrasmies ja naiivi maailmanmatkaaja minun makuuni. Vaikka Bastable heiluu tapahtumissa mukana, hän oli silti todella paljon tarkkailijan roolissa olematta silti mainittavan syvällinen pohdinnoissaan. Tämä tekee lukemisesta jossain määrin helpompaa ja keveämpää sallimalla samalla lukijalle itselleen mahdollisuuden pohtia asioita enemmän. Tarina tuntuu kuitenkin olevan enemmän kirjoitettu oman aikansa lukijoille eikä sen todennäköisesti olekaan tarkoitus kestää aikaa. Näen kirjan vaihtoehtohistorian pointit, mutta minun on hankala ehkä ymmärtää kaikkea kirjasta, koska en tiedä millaista elämä oli omassa maailmassani 1970-luvulla. Mutta joka tapauksessa kirjan loppu oli hämmentävä ja samalla kiinnostava, joka jätti mielenkiinnon lukea lisää.

Pidän tästä kirjasarjasta kovasti, mutta suosittelen ehdottomasti lukemaan sarjan mieummin englanniksi kuin suomeksi, jos vain pystyy. Suomennus on vähän kökkö mikä esti ainakin minua uppoamasta syvälle kirjaan/kirjoihin. Englanniksi teksti on sujuvampaa ja miellyttävämpää lukea :) (ehkä kirja olisi ansainnut enemmän tähtiä kuin kaksi, mutta jääkööt nyt vain kahteen...)

Tämä kirja ei ollut niin hyvä kuin oletin. Teemstarin kirjasta on puhuttu paljon hyvää ja kehuttu kirjan kieltä, mutta minuun se ei uponnut, vesikuvaukset tulivat ulos korvista ja tarinassa edettiin liian hitaasti. Välillä oli kiva lukea pelkkää tunnelmointia ja kuvailua, mutta pidemmän päälle se oli pitkästyttävää. Olin myös pettynyt Noriaan, hänessä ei ollut tunnetta ja ääretön rauhallisuus oli raivostuttavaa. Sanja oli paljon mielenkiintoisempi hahmo aitoine tunteenpurkauksineen ja sepäntaitoineen. Hän puolusti Noriaa useissa tilanteissa, joissa tavallisella ihmisellä menee hermot, mutta Noria oli vain vaiti, ihan kuin hän ei kykenisi suuttumaan. Kuitenkin kirjan maailma oli hyvin rakennettu ja melko todenmukainen tulevaisuuden kuvaus öljysotineen ja ilmastonmuutoksineen. Veden rajoitus näkyi mm. muovin lisääntyneenä käyttönä eikä vain veden säätelyän. Maailmaa ei oltu selvästikään vain hutaistu kuten joskus nuorten kirjoissa on.

Robin Hobb on kuolemattomien tarinoiden kynäniekka. Ymmärsin sen vasta nyt, kun luin ensimmäisen kerran hänen kirjoittamansa kirjan, Salamurhaajan oppipojan. Jo nimi sai minut valtoihinsa. Salamurhaajan oppipoika. Nimen vuoksi lainasin kirjan ja vein kotiin. Kirja vei minut tuntemattomaan, nuoren Fitz-pojan yksinäiseen maailmaan, jossa ei ole äitiä, isää, veljiä tai ystäviä. Siitä hetkestä alkaen, kun luin kirjan ensimmäiset sanat, olin kuin lumottu ja maailmaani ei mahtunut muuta kuin jano lukea lisää. Ja niin luinkin, ja luin, ja pääsin yhä syvemmälle kertomukseen. Jokaisessa luvussa, jokaiselta sivulta opin jotakin uutta ja arvokasta, oli se sitten ihmisyydestä tai viisaudesta, älykkyydestä tai rohkeudesta. Hobb punoo kirjaansa taitavasti ihmisyyden perustan. Fitzin tarina on kertomus yksinäisyydestä, uskollisuudesta ja nuoren pojan ajautumisesta tekoihin, jotka saavat lukijan tulvilleen surua ja sääliä, ehkä inhoakin. Rakastin jokaista henkilöä, joka rikastutti kirjan sivuja aina omanlaisella vivahteella. Rakastin kerrontaa, joka tuntui yhtä luontevalta kuin hengittäminen ja palveli erinomaisesti teoksen juonta. Vaikka pohjimmiltaan kirja käsittelee hyvin vakavia ja jopa surullisia aiheita, se antaa lukijalle vilauksen myös tosielämän tärkeimmistä arvoista ja ystävyyden merkityksestä. Salamurhaajan oppipoika on kaikin puolin erinomainen teos, jota suosittelen kaikille fantasian ystäville. Jopa kansikuva on kiehtova ja sopii täydellisesti tämän kirjan kanneksi. En malta odottaa, että saan käsiini seuraavan osan.

Vala on yhtä hervoton ja mielenkiintoinen kuin edeltäjänsäkin. Liv on oppinut unimaailman pelisäännöt, mutta lukijalle ei vieläkään paljasteta mistä tästä unijutusta on kyse. Toivottavasti viimeisessä osassa selviää yhtä ja toista. Henrystäkin olisi kiva vielä saada lisätietoa. Rakastan kuitenkin henkilöhahmoja - erityisesti Liviä ja Miaa. Jotkin asiat kirjasta jäivät vähän epäselviksi, tai sitten on tarkoituskin ettei lukija tiedä tässä vaiheessa mitään. On sanomattakin selvää, etten jaksaisi odottaa viimeisen osan paljastuksia ja Secrecyn henkilöllisyyttä! ++ Suomi-viittaus oli hauska :)

En pitänyt kauheesti Jäljitetystä, mutta Vainuttu oli kyllä susirajan arvoinen päätös! Kirjotin arvostelun blogiin: http://ilonasinspirations.blogspot.fi/2015/12/kirja-arvostelu-elina-rouhiainen.html

Tarina kertoo värikkään Buendían suvun tarinaa useamman sukupolven ajalta. Ihmiset lisääntyivät suvussa, elivät värikästä, omalaatuista elämäänsä ja kuolivat pois. Siinä juoni lyhykäisyydessään, jos juonesta voi ylipäätään puhua tämän kirjan kohdalla. Tyyli on hieman historiikin oloinen, henkilöiden tuntemuksia ei juurikaan kuvata vaan kerrotaan mitä he tekivät ja mitä tapahtui missäkin vaiheessa heidän elämäänsä. Kerrontatavasta huolimatta henkilöt ovat persoonallisia ja omaavat kukin omanlaiset luonteenpiirteensä. Tarinassa on mielikuvituksen lentoa sekä humoristinen ote.

Hyvä ja nopealukuinen kirja. Aihe on todella mielenkiintoinen, mutta välillä en tahtonut pysyä juonessa perässä. Lopussa tapahtumat etenivät kovin nopeasti, ja olisin ehkä kaivannut hiukan enemmän selityksiä mitä kirja tarjosi.

Jatkaa samaa rataa mihin toinen osa jäi. Ihan hyvä. Juoni käänteitä piisaa mutta ne on nyt täydellisissä kohdissa toisin kuin ekassa osassa. Hyvä.

Vaikka eka kirja ei todellakaan vakuuttanut päätin antaa tälle sarjalle uuden mahdollisuuden. Ja tämä kyllä jo vakuutti. Juoni oli hyvä ja sujuva. Kirjan ulko-asu edelleen mahtava.

Suosittelen.

Rakastuin kirjan ulko-asuun mutta sisältö oli pettymys.

Ainakun innostuin ja juoni tuntui hyvältä ja sujuvalta se romutettiin huonolla käänteellä.

En pitänyt mutta paljon huonompaakin on luettu.

Ihan ok. En ole mahdottomasti pitänyt mistään leutokalma kirjasta mutta kyllä tämä ihan hyvää viihdettä on. Juoni ihan hyvä.

Taitaa jäädä viimmeiseksi keplo leutokalma kirjaksi vaikka lisää tulisikin. Meinasin tylsistyä kuoliaaksi kirjaa lukiessani mutta pakotin itseni lukemaan sen loppuun. En tykännyt.

Pidin tästä hunterin kirjasta yhtä paljon kuin muistakin. Juoni oli hyvä mutta tarina olisi voinut edetä nopeampaa. Taphtumia lisää! Henkilö kohtaisena suosikkina on siltikin ylivoimaisesti kaikki soturikissa kirjat.