Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ihan mukava jatko-osa ensimmäiselle dinosauruskirjalle! :) Tämän kirjan tempo oli nopeampi, kuin ensimmäisen, joten lukeminen oli ainakin minulle jouhevampaa. Edelleen hämmentävää kuvailua ja ylimääräisiä asioita kohdissa, joissa ei olisi kaivannut keskeytystä itse juonesta, mutta se on vaan kirjoittajan tyyli toimia. Dinosauruksista kiinnostuneelle suosittelen kyllä, kulttiteos.
Juoni oli aivan ihana ja ihastelin kuinka ihana pari Sam ja Grace olivat. Ehkä ainut asia joka rupes loppuvaiheessa vähän ärsyttää niin se kun hieman liikaa kuvailtiin jomman kumman hajua, kuinka paljon haluaisin nyt koskea häntä jne.. Kirja oli kokonaisuudessa todella ihana ja mukava lukuelämys! Luen loputkin kirjat :)
Yllättävän hyvä kirja. Kansi ja takakannen teksti nyt ei varsinaisesti vakuuttanut, mutta kyllä kannatti lukea silti. Koukuttava tarina. Hieman erikoinen kirjoitustyyli teki kirjan lukemisesta hieman tavallista haastavampaa, mutta itse pidin sitä positiivisena asiana. Vaihtelu tavalliselle kirjoitustyylille ei ole ollenkaan huono asia. Kannattaa lukea :)
Elena Madyn "Vaihdokas" (WSOY, 2015) aloittaa uuden Body Jumper -nimisen nuortenkirjasarjan, jossa tuntematon mimmi herää Alex Winter -nimisen nuoren naisen kehossa. Hän on vaihdokas, traaginen hahmo, joka joutuu tahtomattaan muuttamaan toisten ihmisten kehoon ja jatkamaan elämää niissä aina siihen saakka kunnes heidät tempaistaan taas uudelleen pois. Alex Winter on tavattoman rikas, koulutodistusten perusteella älyttömän fiksu, taitava laulaja ja lisäksi hänen naapurissaan asuu komea nuorukainen nimeltään Jesse. Huonompi juttu on taas se, että hänen vaihtoehtoisten energiamuotojen parissa työskentelevät miljardööri-vanhempansa ovat saaneet juuri äsken surmansa auto-onnettomuudessa, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että kyseessä on lavastettu murha. Eikä se murha jää ainoaksi... "Vaihdokkaan" tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen suomalaiseen kaupunkiin. Ratkaisu on kerrontateknisesti ihan perusteltu, mutta erityisen uskottavana miljöötä ei voi pitää, vaikka jossakin kai ne törkeän rikkaat, helvetin hyvännäköiset ja vierasperäisillä nimillä varustetut ihmiset asuvat (tosin jälkimmäistä voi kai perustella käännösmarkkinoille tähtäämistä). Suomelta paikka ei kuitenkaan vaikuta, ja tarina olisi voinut sijoittua periaatteessa ihan minne tahansa. Fantasia-aineksia on mukana yllättävän vähän, ja itse asiassa ne nousevat pintaan vain alussa ja lopussa sekä päähenkilön angstikohtausten aikana. Genreltään kirja onkin enemmän romanttinen jännäri, sillä suurin osa juonesta menee joko ihmissuhteita vatvoessa tai sitten murhia ratkoessa. En ole yleensä kovin hyvä päättelemään syyllistä, mutta "Vaihdokkaan" tapauksessa arvasin murhaajan ensimmäisen kolmanneksen paikkeilla. Lisäksi loppuratkaisu ja johtolangat ovat aika epäuskottavia ja kliseisiä. Vaikka minä en jaksanut "Vaihdokkaasta" innostua, niin luulen että kohdeyleisö saattaa hyvinkin olla eri mieltä ja sulattaa paremmin teiniangstin, -ihkutuksen ja kuluneet juonenkäänteet. Ulkoasusta homma ei jää ainakaan kiinni: kansikuva on sangen tyylikäs.
Ihan ok. Ihan hyvä. En oikein tiedä mitä kirjottaisin kirjassa ei oikeastaan ollut erityisen huonoja tai hyviä puolia.
Sanottakoon aluksi, että kotimainen nuorten scifi ei ole suosikkilajityyppini. Sarasvatin hiekkaa on lukukokemus, jossa valtavat määrät tieteellistä faktaa on upotettu mitäänsanomattoman juonen, yksiulotteisten hahmojen ja väkinäisten, geneeristen käänteiden suohon. Periaatteessa teos voisi käydä myös aikuisten viihdefiktiosta, sillä monin rakenteellisin tavoin Sarasvatin hiekkaa muistuttaa esimerkiksi Da Vinci -koodia ja sen lukemattomia kopioita, joskin askartelee pääasiassa luonnontieteiden parissa. Faktaosiot ja etenkin jälkisanat olivat teoksen kiinnostavinta antia, ja monesti toivoin, että luettavanani olisi ollut tietokirja tai esseekokoelma samasta aiheesta viihteellisen romaanin sijaan. Suosittelen kirjaa kaikenikäisille dystopian ystäville ja niille lukijoille, joita stereotyyppiset hahmot ja jännärimuotista suoraan tupsautetut juonenkäänteet eivät häiritse.
Sielun pimeä puoli on osittain Mary Shelleyn elämäkerta ja osittain Frankenstein teoksen tulkintaa. Elämäkerta osuutta käydään alku- ja loppupuolella kirjaa, Frankenstein osuutta keskellä.
Kiinnostavassa elämäkerrassa lähdetään liikkeelle Maryn kuuluisien vanhempien vaiheista. Vanhemmat olivat edelläkävijöitä, äiti feminismin ja isä anarkismin saralla. Vanhemmiltaan Mary sai oppineen kasvatuksen ja peri älykkyyden. Kirja kertoo kattavasti Maryn ja runoilija Percy Shelleyn elämänvaiheista, matkustamisesta, heidän kiinnostuksen kohteistaan ja ajatus maailmoistaan, heille läheisistä ihmisistä sekä ajasta Genevejärvellä, missä Frankenstein tarinakin sai alkunsa. Lähipiiriin kuului mm. Maryn sisarpuoli ja Lordi Byron. Elämä ei aina ollut ihanaa ja auvoista vaan loppujen lopuksi Maryn elämä oli kovin traaginen ja hän ehti kokea suuria menetyksiä jo nuorella iällä.
Todella hyvä, ehkä lemppari koko sarjassa. Kirjassa oli hyvin tapahtumia eikä halunnut lopettaa kesken kaiken vaan oli pakko lukee loppuun.
Tämä oli välillä raskaskin kirja luettavaksi, koska siinä tapahtui rankkoja asioita. Mutta ne asiat tekivät tästä myös erittäin mielenkiintoisen. Auringon seurakunta oli tässä jo todella kammottava ja jään odottamaan, mitä se voi vielä seuraavissa osissa keksiä.
Vain puoliksi kuningas on heikoin Abercrombielta lukemani kirja, ja ansaitsee arvosanaksi "vain" kolme ja puoli tähteä. Teos tuntuu jonkinlaiselta kevytversiolta kirjailijan aiemmista romaaneista. Ei minusta Puoliksi kuninkaan perusteella olisi tullut Abercrombien fania. Toisaalta Abercrombie kertoi halunneensa kirjoittaa jotain erilaista, joka sopii myös nuoremmille lukijoille. En siis voi syyttää häntä siitä, että teos on tyyliltään erilainen kuin aiemmat, kun tämä juuri oli kirjailijan tarkoituksena. Ja jos joku ei tykännyt Ensimmäisestä laista, voi Vain puoliksi kuningas iskeä. Voittihan romaani Locus-palkinnon. Vaikka kirja luokitellaan fantasiaksi, ei siinä ole mitään taikuutta tai yliluonnollista. Lukija jää pohtimaan, varsinkin kartan perusteella, kuinka Särkyneen meren maailma liittyy meidän maailmaamme.
Kirja oli kokonaisuudessa hyvä mutta vaikea lukusta ja hahmoja puhuttiin kahdella eri nimellä niin menin todella montaa kertaa sekaisin, että kenestä milloinkin puhuttiin.
Cassandra Clare ja Holly Black ovat tahollaan pärjäilleet ihan mukavasti lasten ja nuorten genrekirjallisuuden parissa, mutta mitäpä mahtaa syntyä kun kaksikko yhdistää voimansa viisiosaisen Magisterium-sarjan aloittavan "Rautakokeen" (Otava, 2015) myötä? Ei oikeastaan mitään ihmeellistä, vaikka toisinkin olen kuullut väitettävän.
Minulla tuli mielenkiinto tähän kirjaan oikeastaan katsottuani Penny Dreadful-sarjan jakson, jossa Dorian Gray esiintyi. Silloin aloin miettiä, että missä olen tuon nimen kuullut aiemmin ja google tämän minulle selvitti. Juoni tässä vaikutti niin hyvältä, että oli pakko lainata tämä kirjastosta ja lukea. Lukemisessa kuitenkin kesti aikansa. En tykästynyt yhtään kirjan "vanhanaikaiseen" kerrontatyyliin, joka oli minusta uuvuttavaa luettavaa. Kirjan alkupuolella ei oikeastaan tapahtunut mitään vaan suurimmat äksönit nähtiin kirjan puolivälin jälkeen, nekin melkoisella vauhdilla eikä niitä ollut mielestäni edes tarpeeksi. Minua oikeastaan kiinnosti eniten taulun muuttuminen ja Dorianin synnit, joista ei mielestäni pahemmin edes kerrottu tarinassa. Kaikki herkullinen tunnuttiin sivuuttavan kerta heitolla. Lukeminen oli minusta aika uuvuttavaa ja pitkäveteistä viimeisiä sivuja lukuunottamatta. Ei nyt oikein herättänyt omaa innostusta, mutta tästä aiheesta voisi katsoa kyllä elokuvan.
Kirjassa on tosi mielenkiintoinen asetelma. Päiväkirjamuodossa on plussia ja miinuksia. Kirja on nopealukuinen ja Mary on hyvä kertoja. Toisaalta välillä on vähän pitkästyttäviä kohtia, kuten pitkä merimatka. Luin tätä kirjaa enemminkin historian kannalta, ja kirjassa tuli aika hyvin esille 1600-luvun maailma. Siirtomaakauppa tuli esille ja intiaanien suhtautuminen valkoisiin, noitavainot ja äärimmäinen jumalanpelko. Lopussa jäi kovasti kutkuttamaan mitä sitten tapahtui, mutta kenties seuraava osa antaa vastauksen siihen.
Orjattaresi on vaikuttava teos, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa. Tarina kierrettiin auki hienosti pikkuhiljaa, asioita vähitellen paljasten, ja lukija pystyi itse kokoamaan tarinan annetuista osasista. Loppukin oli onnistunut, suorastaan jopa mieltä kutkuttava. Osaset olivat kohdallaan, mutten siltikään pystynyt antamaan täyttä viittä tähteä muutaman asian takia. Suurin ongelma oli se, etten pystynyt kokemaan minkäänlaista yhteyttä päähenkilön kanssa, en oikeastaan edes välittänyt miten hänelle käy ennen kuin vasta ihan lopussa. Myöskään kielletyt asiat eivät tuntuneet juuri lainkaan kielletyiltä; olisin ehkä kavannut paljon enemmän sen korostamista mikä oli sallittua ja mikä ei. Jossain vaiheessa myös päähenkilön tarkkailijaluonne häiritsi, mutta loppua kohden aloin arvostaa sitä. Tässä tarinassa se oli itseasiassa ihan paikallaan. Tarina oli todella ahdistava ja siinä kontekstissa varsin onnistunut.
Norsunluuportti palaa Alkumetsä tarinoissa alkulähteille, Huxleyn perheeseen. Näkökulma on perheen vanhimman pojan Christianin. Poika jatkaa isänsä viitoittamalla tiellä ja katoaa metsään, missä aika kulkee omia uomiaan. Pojalle on kehkeytynyt sama pakkomielle Ryhopen metsää ja mytago Guiwennethiä kohtaan, kuin isällään. Guiwenneth on erilainen, kuin isän ilmentymä samasta naisesta.
Rick on taas onnistunut vangitsemaan niin paljon tunnetta ja tapahtumia samaan kirjaan. Kirjoitus tyyli on sujuvaa ja mukavaa luettava ja tarina etenee sopivaa vauhtia eikä missään vaiheessa jää paikoilleen jumittamaan. Athenen merkki on kirjana ihana ja lopetus ei ollut kamala, päinvastoin! Kirjassa kerrotaan kuinka julmaa elämä voi olla, kuinka julmaa rakkaus voi olla ja kuinka ihanaa se samalla silti on. Kiitos Rick tästä kirjasta!
Kesytön on jälleen yksi yliluonnollinen rakkaustarina - tällä kertaa suomalaisen kynästä. Päätin tarttua tähän kirjaan, koska toivoin vihdoin löytäväni hyvän paranormaalin teinirakkaustarinan. Täytyy sanoa, että jouduin pettymään.
Kun ensimmäisen kerran luin novellin englanniksi, sen aikaansaama tunne oli pakahduttava. Samaan tunteeseen en päässyt suomeksi luettuna, mutta tarina on silti ihastuttava. Novelli on kirjoitettu jo vuonna 1980, paljon ennen Martinin läpimurtoa suurelle yleisölle. Tulen ja jään laulu saagaa lukeneena ei voi olla huomaamatta joitain yhteisiä piirteitä tarinan Adara tytön ja Talvivaaran Aryan kanssa.
Yhdyn tässä Varjolehteen, joka kertoi koko kirjan minunkin näkökulmastani. Pari vuotta sitten olisin ajatellut toisin, koska tarina oli silloin mielestäni hyvä ja luin muutkin osat yhteen putkeen, mutta enään ei vaan nappaa koko kirja. Ehkä se johtuu vanhenemisesta, ehkä jostain muusta, mutta Meyerin kirjoitusasu pilaa mielestäni koko kirjan, vaikka juoni on sinällään ihan ok, mutta ennalta arvattava.