Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Lue lisää ...

Ensimmäisten lukujen kertomukset kuvaavat zombien ilmestymistä mielenkiintoisesti kuin minkä hyvänsä tautiepidemian syntymistä ja riistäytymistä maailmanlaajuiseksi pandemiaksi. Sikäli tarinaa voisi verrata eräisiin vampyyritarinoihin, joissa ”vampyyrit” kuvataan jonkin viruksen saastuttamiksi henkilöiksi. Vähitellen tarinoiden painopiste siirtyy kirjan kannalta paljon oleellisempaan seikkaan: kuinka saada listityksi mahdollisimman suuri määrä epäkuolleita tulematta itse tartutetuksi. Etenkin siltä osin Brooksin aiempi teos "Zombi: Taistelijan opas" lienee toiminut hyvänä taustatyönä tälle kirjalle.

Kirjailija on rakentanut tarinansa kaikkinensa huolella ja tarkastelee tapahtumia yllättävistä ja mielenkiintoisista näkökulmista, esimerkiksi avaruusasemalta käsin. Eniten huomiota kiinnitetään ymmärrettävästi kirjailijan kotimaan eli Yhdysvaltain tapahtumiin, mutta muukin maailma on kiitettävästi huomioitu. Ääneen pääsevät niin valtionpäämiehet kuin tavalliset kansalaisetkin. Kun kertomuksissa on vieläpä runsaasti viittauksia toisiinsa, syntyy kaikista yksittäisistä osasista vakuuttava kokonaisvaikutelma, että kirja todellakin olisi kattava katsaus maailmanlaajuisista ja sivumääräänsä paljon suuremmista tapahtumista. Zombisota luo omat legendansa.

Kirjailijan käyttämä kieli on hyvin värikästä ja antaa kertojahenkilöiden muistelmille mukavasti eloa. Myös suomentaja on tehnyt kerrassaan loistavaa työtä.

Osa kertojahenkilöistä esiintyy kirjassa vain yhden luvun verran, toiset jatkavat sujuvasanaista tarinointiaan halki kirjan. Tällainen pitkäaikaisempi tuttavuus on esimerkiksi rempseä Todd Wainio, suomalaistaustainen zombisodan veteraani. Muutoin Suomen mainitseminen takakansitekstissä on mielestäni liioiteltua: yksikään tarina ei sijoitu Suomeen. Suomentaja kylläkin on onnistuneesti ujuttanut mukaan maininnan esimerkiksi Muumi-animaatiosta.

Luvut toimivat hyvin myös ikään kuin itsenäisinä novelleina, koska useiden loppuun on rakennettu jokin yllättävä jippo, joka saa näkemään juuri lukemansa tekstin uudessa valossa ja antaa kullekin ihmiskohtalolle syvyyttä. Jotkin luvuista tuntuivat toisia pitkäveteisemmiltä lukea, mutta laajensivat silti kokonaiskuvaa. Oma suosikkini taisi olla kertomus kiinalaisen ydinsukellusveneen miehistön seikkailuista zombien valtaamilla merillä. Myös monet muut kirjan kohtaukset ovat jääneet lähtemättömästi mieleen, samoin kuin kirjan kokonaistunnelma.

Kyseessä ei ole sellainen kauhukirja, joka pyrkisi säikäyttelemään lukijaansa. Missään vaiheessa kirjaa lukiessa ei varsinaisesti edes pelottanut. Arvatenkin tämä johtui siitä, että kaikki kertojahenkilöt olivat zombisodasta henkiin jääneitä eli heidän selviytymistään ei joutunut enää jännittämään. Esimerkiksi kukaan kertojista ei myöskään ollut joutunut seuraamaan lähimmäisensä sairastumista ja tappamaan häntä.

Hetkellisen shokeeraamisen sijasta kirjan tarinat ovatkin kiihkottomia dokumentteja ihmiskunnan synkimmistä hetkistä. Kirjassa kuvataan esimerkiksi hirveitä moraalisia valintoja, joita ihmiset ovat joutuneet tekemään omasta ja kokonaisten kansakuntien puolesta.

Ennen kaikkea kyse on selviytymistarinoista ja "haastateltavat” ovat suurin osa enemmän tai vähemmän kohtaamiensa tapahtumien koulimia toimintasankareita, osa antisankareita, joihin sodan tapahtumat ovat jättäneet omat jälkensä. Käy varsin selväksi, että hengissä säilyminenkin on sinänsä lohdutonta ja kauheaa, mutta jollain tavalla he kaikki silti ovat löytäneet tavan ylläpitää toivoa ja elämää. Kaikki ne hiljaiseksi jäävät miljardit ihmiset, jotka eivät selvinneet, päättivätpä päivänsä sitten zombien hampaissa tai oman käden kautta, pääsevät tarinaan mukaan vain selviytyjien kertomuksissa.

Kirjan "nykyhetkeen" ja ihmiskunnan kokeman tuhon laajuuteen päästään kurkistamaan lukujen alussa olevissa lyhyissä alustuksissa ja tarinoinnin sivuhuomautuksissa. Lukijan täytyykin osin itse oivaltaa tapahtumien koko kauheus ja päättää, selvisikö ihmiskunta lopultakaan zombisodasta vaiko ei.

Jotain teoksen saavuttamasta suosiosta kotimaassaan kertonee sen versioiminen elokuvaksi, vaikkakaan "World War Z" -elokuvassa zombit ja siten tapahtumat ovatkin perustavanlaatuisesti erilaisia kuin kirjassa. Myös elokuvan tunnelma on vähemmän synkkä. Englanninkielentaitoisille kirja on tarjolla myös taiten ääninäyteltynä äänikirjana, jota suosittelen, kunhan hankkii kuunneltavakseen uudemman eli koko kirjan kattavan version.

Sukupolvi Z on kuvaus ajasta, jollaisen kukaan ei toivoisi koskaan koittavan, sisältyi siihen zombeja tai ei. Samalla se on huolella rakennetulla spekuloinnillaan, näppärällä kerronnallaan ja ajoittaisella mustalla huumorillaan viihdyttävää luettavaa. Luin kirjan vuonna 2011 ja olen sen jälkeenkin useasti palannut lueskelemaan sen lukuja. Mikäli zombiapokalypsi kiinnostaa, ei tätä kirjaa kannata ohittaa. Se saattaa seurata perässä.

Sain nyt luettua Kolme korttia pakasta. Odotin ehkä liikaa tältä kirjalta, kun olin lukenut arvioita, joissa kyseisen kirjan todettiin olevan huomattavasti paremman kuin sarjan aloitusosan. Juonen sanottiin etenevän vauhdikkaammin ja muutenkin arvostelut olivat olleet positiivisempia kuin edeltäjänsä osalla. Itse en allekirjoita näitä väitteitä. Minusta juoni oli jopa edeltäjäänsä verkkaisempi - johtuen aukaistavista ovista ja niiden vaisuksi jääneestä sisällöstä. En kokenut koukkuun jäämisen tunnetta missään vaiheessa. Voi toki olla, että pomppiminen "Villin lännen" ja muutaman kymmentä vuotta sitten vallinneen New Yorkin välillä tarjoaa joillekin lukijoille euforisia tuntemuksia. Minulle se ei niitä tarjonnut. Itse olisin mieluusti pitäytynyt pelkästään "Villin lännen" miljöössä kirjaa lukiessani. Maaima ei mielestäni pääse rakentumaan tekniikalla, jossa uutta ja vanhaa miljöötä sekoitetaan näin konkreettisella tavalla. Kirjan hahmoista olisin jättänyt kokonaan pois Detta Walkerin ja Odetta Holmesin muodostaman dualistisen yksilön. Mielestäni tämä henkilö oli tylsä. Sen jälkeen, kun kyseinen hahmo astui kuvioihin, lässähti orastava juoni varsin radikaalisti. Pidän Mustan Tornin kantavaa ideaa edelleen hyvänä ja todennäköisesti tulen jatkamaan sarjan lukemista jossain vaiheessa. Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, etten varsinaisesti odota seuraavaan osaan tarttumista. Sääli sinänsä, koska tässä sarjassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin...

Luin kirjan ensimmäisen puolikkaan suoraan kirjastossa, kun sukulaiset hylkäsivät minut yksinäisyyteeni (kehotuksesta). Pääsin aika syvälle kirjan maailmaan ja jäi erittäin tyhjä olo kun yritin kompastella autolle. Pidän tavasta, jolla Enoranta kirjoittaa, pudottaa kimpun sanoja lauseeseen välittämättä täsmällisestä kieliopista. Aloitin tästä, sillä teksti on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tärkeintä kirjassa. Tyyli eroaa massasta, aina plussaa. Juoni on kaunis ja kaiken tason kapinallisuus iskee minuun. Kaksi poikaa päähenkilöinä toi puolipakolliseen rakkaustarinaan sisältöä ja tuli rakastuttua erittäin vahvasti Dharan-Vayuun. Hahmoissa ei ollut ketään sen ärsyttävämpää tai taitamattomammin koottua. Jokainen oli uskottava ja moni löytyy oikeasti lähipiiristä. Miljöö on todellinen, karmivan mahdollinen. Sisäinen luonnonsuojelija heräsi puolittain, ei kokonaan, sillä rakkaustarina vei huomion pois pahimmilta epäkohdilta. Lopun joukkomestaus sattui, liikaa tuttuja nimiä polttohautaan. Tapa esitti äärimmäisen hyvin Nokkosten menetyksen sodassa. Edes Pottereissa menetys ei tuntunut näin pahalta, vaikka viimeinen kirja viimeistään murhasi parhaat hahmot. Nokkosvallankumous sattui ja syvään, mutta onneksi loppu loppui näin. Itku vain lisäsi arvostustani ja kirjan uskottavuutta. Toivon syvästi ettei kirjaa venytetä sarjaksi. Yksikin teos oli jo niin kokonainen. Rakastuin ja luen loputkin Enorannan kirjat. Tämä täytyy kenties lisätä omaan hyllyyn. Kapinatarina, jonka rakkaus ei ollut teeskenneltyä vaan kaunista herkkää.

Stephanie Meyerin Vieras oli suuri pettymys jopa aikuistenkirjallisuudeksi naamioduksi teiniscifiksi. Vieras alkoi hyvin lupaavasti uskottavuuden kera. Meyer oli kääntänyt täysin nurin kurin ihmiset vastaan avaruusoliot asetelman, mikä toimi erittäin hyvin. Se sai minut alunperin kiinnostumaan kirjasta. Odotin Meyerilta aika paljon, vaikka olinkin lukenut hänen karmaisevasta "siirappi-Houkutus"-sarjasta kaksi ensimmäistä osaa. Odotin häneltä uskottavaa scifiseikkailua, jossa taistellaan elämästä ja kuolemasta (mitä se alkumetreillä olikin huikealla, hyvällä tavalla tyrmäävällä ja ennen kaikkea koukuttavalla aavikko-jaksolla), ja pohdintaa inhimillisyydestä. Olisi pitänyt tajuta, ettei odotuksia saa nostaa liian korkealle, jos kyseessä on Stephenie Meyer. Kuten jo suluissa mainitsinkin, alku, jossa Vael vaeltaa läpi aavikon etsien pikkuveli-Jamieta ja Jaredia, oli kirjan parasta (ja harmiksi ainoaa todellista) antia. Taitavasti kirjoitettu jakso olisi voinut jatkua vaikka ikuisesti. Jokin siinä koukutti sanoin kuvaamattomasti minua: tyhjä aavikko ja vain yksi olento, jonka sisällä on kaksi olentoa. Näännyttävä nälkä sekä heikottava jano. Tästä olisi saanut paljon pohdintoja ja juonta siihen ikuisuuteen jonka olisin halunnut jatkuvan. Edes onnellista loppua ei olisi tarvittu. Voih, minkälaisen mestariteoksen Meyer olisi saanut aikaan! Mutta ei, eihän kurjuuden pidä hömppäkirjoissa (joksi tämäkin teos suureksi harmiksi osoittautui) jatkua. Kauniin ja mestarillisen alun jälkeen kirja kompastui omaan ansaansa, jonka oli tarkoitus koukuttaa lukija, eikä työntää häntä pois. Nyt puhun Vaeltajan rakastumisesta kahteen eri mieheen, Ianiin ja Jarediin. Vaeltaja oli vielä kolmensadan sivun verran samaistuttava ja fiksu hahmo, kunnes hän meni ja rakastui. Kysymys kuuluu: pilaako rakkaus Stephenie Meyerin kirjat? Tämä on vain minun mielipiteeni, mutta Houkutuksessakin alettiin mennä päin mäntyä Bellan rakastuessa Edwardiin SEKÄ Jacobiin. Kolmiodraaman astuessa kuvioihin alkoi tuntua, että Meyer päätti luovuttaa tai muuten vain ei enää jaksanut kirjoittaa vakavasti otettavaa ja oikeasti koskettavaa tarinaa. MITÄ TAPAHTUI MEYER? Lopetin kirjan kesken sivulla 666 (ai että kuinka sopivasti tuo luku sattui juuri tämän kirjan lopetus-sivuksi itselläni). En enää jaksanut sinnitellä edes 50 sivua enenmpää, niin sietämättömäksi kirjaksi Vieras muuttui minulle. Se on harmi, sillä Vieraalla oli kirjan alkupuoliskolla kaikki eväät onnistumiselle, mutta mitä tapahtuikaan...?

Aivan MAHTAVA! Tätä kirjaa odotin kauan ja se kyllä kannatti. Salama oli tehnyt loistavaa työtä. Faunoidijengi sai uusia tuttavuuksia: Nemon ja Edenin, jotka olivat kiehtovia sisaruksia. Oli jotenkin ärsyttävää, että Nemo veti Unnaa puoleensa, koska Unna oli Rufuksen kanssa. Ronnin ja Edenin välille kehittyi aivan yli söpö suhde, ja toivottavasti ne ovat seuraavassa osassakin yhdessä. Mutta se mitä Unna sai selville vanhemmistaan oli aika raakaa ja oli surullista, että Unna jätti Rufuksen. Ja Epilogi oli niin surullinen, että lähes itsekin itkin. Huippu kirja, joten jatkoa odotellessa luen muita lukemattomia kirjoja.

Lue lisää ...

Pidin tarinan parhaana antina omaleimaista alkupuoliskoa, jossa päähenkilö Saba lähtee pikkusiskonsa ja kesyn Nero-korppinsa kanssa epätoivoiselle matkalle tavoittaakseen ryöstetyn kaksosveljensä. Saban matkasta lukiessaan voi vaikkapa miettiä, mikä lukijalle itselleen on tärkeintä maailmassa – ja mitä olisi tai toivoisi (tai kenties pelkäisi) olevansa valmis tekemään saadakseen sen takaisin.

Etukäteen olin vähän epäileväinen, miten "Julma maa" mahtaa lunastaa nimensä asettamat odotukset, mutta tarinan maailma oli kuin olikin julma. Ympäristö on karua, elinolosuhteet ajoittain lohduttomat ja ihmishenki halpa, eikä suinkaan vähiten ihmishenkiä keräänny päähenkilön kontolle. Sen sijaan esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa tai edes sellaisen uhkaa ei tarinassa ilmennyt.

Tarinassa esiintyvä yhteiskunta, huumekartellin ympärillä pyörivä valtajärjestelmä tuntui uskottavalta. Kaikkein mielenkiintoisimpana pidin miljöössä aina välillä esiintyneitä, ihastuttavan yllättäviä viittauksista entisaikojen sivilisaatioon eli meidän aikaamme – näitä viittauksia olisi voinut olla enemmänkin.

Pidin Saban hahmoa rohkeana päähenkilövalintana, sillä lukijan ei kenties ole helppo samaistua häneen. Etenkin tarinan alussa Saba on tyly tosikko, jolle hengissä säilyminen ja tehtävän suorittaminen on kaikki kaikessa ja joka kohtelee toisia ihmisiä jopa ilkeästi. Täysin uskottava Saban hahmo ei valitettavasti ole: mielestäni hän tietää maailmanmenosta liikaa ollakseen elänyt koko ikänsä tapaamatta juurikaan muita ihmisiä kuin perheenjäsenensä, vain isänsä kertomien tarinoiden varassa. Oikeasti jäi häiritsemään: tuntevatko henkilöhahmot todellakin antiikin Kreikan taruston niin hyvin, että osaavat noukkia sieltä kivoja nimiä hevosilleen?

Saban kaksoisveli Lugh jäi tässä kirjassa vielä kovin etäiseksi. Vaikka Saba onkin etsimässä veljeään, nousi mielestäni jopa tärkeämmäksi kysymykseksi, löytääkö hän yhteyden pikkusiskoonsa Emmiin. Myös Emmin varttuminen on tarinan hienoimpia kehityskulkuja, joskin olisin olettanut hänen jo heti alkujaan olevan vähemmän lapsellinen.

Uusien henkilöhahmojen mukaantulo valitettavasti vie tarinalta osan sen omaperäisyydestä ja tunnelma väkisinkin kevenee, omaan makuuni liikaakin. Henkilöiden välinen huumori on hauskaa, mutta ventovieraat henkilöt asettuvat turhankin luontevasti osaksi hilpeää matkaseuruetta. Uusien toimijoiden tullessa mukaan tarina myös pääsee päähenkilön vastaväitteistä huolimatta paisumaan lähes maailmanpelastusmittakaavoihin. Olisin itse pitänyt kirjasta enemmän, mikäli tarina olisi pidetty yksinkertaisempana.

Kirjan tavallisuudesta poikkeava kirjoitustyyli, puhekielisyys, preesens ja repliikkimerkkien puute, tekivät tekstistä elämyksellisen, aivan kuin Saba itse todellakin reaaliajassa kokisi tapahtumia. Olisin pitänyt kirjaa huomattavasti vähemmän mielenkiintoisena, mikäli se olisi kirjoitettu vähemmän epätavallisesti.

Kirjailija on onnistunut luomaan tarinaan todella jännittäviä kohtia, jotka koukuttivat lukemaan. Paikka paikoin juoni tosin eteni ehkä liiankin näpsäkästi ja onnekkaita yhteensattumia tuntui riittävän. Myös romantiikalle on tarinassa omat hetkensä. Loppupuoliskolla kirjaa flirttaillaan minkä hengissäsäilymiskamppailulta vain suinkin ennätetään, vaikka mielestäni oli tehty liiankin ilmeiseksi, kuka olisi Saballe tarkoitettu poika. Söpö poika, ei siinä mitään.

Kyseessä on trilogian avausosa, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä teoksena ja hyvin pienin muutoksin siitä olisi sellaisen saanutkin. Selkeäksi koukuksi seuraavaan osaan ei nähdäkseni jäänyt kuin erään salaperäisen sivuhenkilön mahdollinen jälleennäkeminen. Samoin jotkin tarinan alun teemoista jäivät lopussa käsittelemättä, esimerkiksi: Onko ihmisten kohtalo tähtiin kirjoitettua vaiko ei. Selvinnee sitten seuraavissa osissa.

Lue lisää ...

Tarinat eivät rajaudu pelkästään Suomen Lappiin, vaan ulottuvat Jäämeren rannoille asti, joten poropaimentolaisten ja erämiesten lisäksi tarinoissa seikkailevat totiset merenkävijät. Tärkeässä roolissa ovat myös useasti pahansisuiset lapinnoidat. Esimerkiksi ”Kutturi ja Nakkula” kertoo kahden noidan kamppailusta, jossa maineensa ja henkensä säilyttääkseen on toisen lähettämä paha lähetettävä aina takaisin entistä pahempana. Tarinoissa oli noitien osalta kenties liikaakin toistoa, sillä viimeistä tarinaa lukiessani aloin epäillä, että yhden äkämystyneen noidan tavattuani olen tavannut jo ne kaikki.

Ennen kirjan lukemista toivoin pääseväni tutustumaan lappilaiseen uskomusperinteeseen, ja tämä toive täyttyikin. Lapin yössä liikkuu jos jonkinlaisia olentoja ja sijattomia sieluja: manalaisia, maahiaisia, staaluja, keijulaisia… Suurinta osaa niistä on pienen ihmisen syytä pelätä, mutta joitain kohtaan tunnetaan myös sääliä. Tarinoiden yliluonnollista puolta ei jätetä lukijan oman tulkinnan varaan, vaan yliluonnollinen ja sen olennot ovat tarinoissa yhtä todellisia kuin elävät ihmispäähenkilötkin.

Lukiessa oppi luottamaan henkilöhahmojen vaistoon: mikäli he arvelivat jonkin yliluonnollisen olevan läsnä, oli lukijankin syytä jo aavistella pahaa. Tai esimerkiksi: jos joulun sanotaa olevan vaarallinen juhla, se sitä todellakin on. Tarinahenkilöiden arjessa sekoittuvat kristinusko ja alueen aiemmat perinteet varsin omaleimaiseksi sielunmaisemaksi, joskaan tarinat eivät jätä arvailujen varaan, mitkä mahdit vievät konfliktitilanteessa voiton.

Kiinnostavien aiheiden lisäksi tarinoita oli ilo lukea siksikin, että Paulaharju on taitava tarinoitsija ja kielenkäyttäjä, joka osaa tarinoissaan ottaa ja käyttää oman aikansa tunnelmanluontiin ja jännityksen nostattamiseen.

Aivan omanlaisensa tunnelman luo Paulaharjun tarinoissaan käyttämä pohjoinen murresanasto. Lopussa on sanasto ”Oudoista sanoista”, mutta en sieltäkään löytänyt läheskään kaikkia itselleni vieraita sanoja. Aluksi murteen lukeminen oli haastavaa, mutta totuin siihen nopeasti. Kielenkäyttö on muutoinkin riemastuttavan voimallista, esimerkiksi rauhattomasta pappivainajasta kertovassa tarinassa ”Kieruan vanha pappi” asiaankuuluvan tulikivenkatkuista:

”Vanha väsynyt pappi riepu, perkeleen nimeen siunattu Kristuksen veren häpäisijä, painuu vapisten yhä kymärämpään, kun Kalsan pappi häntä manaa maan lepoon.”

Osa tarinoista on oikeasti karmivia, osa enemmänkin surullisia. Pelottavimpana pidin tarinaa ”Paksujalka noita-vainajan ajomiehenä”, jonka öinen tunturimatka revontulien räiskeessä on vertahyytävää kyytiä. Tässä kuten kirjan muissakin tarinoissa suuressa osassa on komea luontokuvaus.

Yksi kirjan suosikkitarinoistani on niin ikään karmiva ”Jorpa-Ollin kuolema”. Kyseessä on sinänsä melko perinteinen kertomus miehestä, joka on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, ”merkitty riettaan pykällyspuuhun”. Kuolinvuoteellaan nyt makaavan miehen ahdinko on onnistuneen piinallisesti kuvattua ja lukija saakin yhdessä miehen kanssa jännittää, ennättääkö paikalle ensiksi pappi antamaan synninpäästöä vaiko paholainen perimään sille luvattua sielua... ”Eikä pappia vain kuulu.”

Paulaharju ei häpeile vedota lukijan tunteisiin ja tarinat ovat parhaimmillaan paitsi kauhistuttavia myös liikuttavia. Näin myös toinen suosikkini, ”Onnen lammas”, jossa köyhä paimen uskoo maahisten lampaan viimein tuovan vaurautta perheelleen. Usean muun kirjan tarinan tavoin tämäkin etenee juonensa puolesta varsin suoraviivaisesti, mutta tunnetason syvyys yllättää.

Tarinoiden maailmassa elämä ja onni ovat kiinni vähästä ja jatkuvasti alttiina onnettomuuksille. Ylpeys ja ylenkatse sekä varallisuuden ja maineen tavoittelu johtaa tarinoissa turmioon. Myös kateellinen naapuri, kilpakumppani taikka joku muutoin pahansuopa henkilö voi olla halukas ja noitakonstien avulla myös kykenevä varsin perusteellisesti pilaamaan tarinahenkilöiden elämän. Luonto ja sitä hallitsevat yliluonnolliset olennot koettelevat ihmistä ja voivat hetkessä ottaa pois kaiken, minkä ovat antaneetkin. Ainakin näin nykylukijan näkökulmasta henkilöhahmojen kohtalot tuntuivat välistä kohtuuttomankin kovilta: tuntui, että pelkkä paremman elämän toivominen oli pahasta, kuten myös rakastuminen. 

Tarinoista kolme on omalla tavallaan paranormaalia romantiikkaa, jossa onnettoman ihmismiehen tunteiden kohteena on yliluonnollinen neito. Näistä ”Haavruuva huutaa” on pohjoisen karuihin vesiin asettunut merenneitokertomus ja ”Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa” jälleen enemmän kauhutarina.

Suurin suosikkini koko kirjassa on ”Lussin Pieti ja kuninkaantytär”, jossa hieman toisaikainen mutta syvästi tunteva poropaimen etsii elämänsä rakkautta, ihmeen ihanaa kultakruunuista neitoa. Ihastuin tarinan tunnelmaan, joka on haikea, paikoin jopa ylimaallisen harras:

”Mutta erämaiden paltsarajainen poropaimen yhä seisoo ja hartaana kädet ristissä, vesissä silmin katsoo, vain katsoo, kun valkeaan verhottu ihana kuninkaan tytär aamuruskon punertaessa hänen edessään tievalla keijuu…”

Kaiken kaikkiaan pidin tarinoita tunnelmallisina ja mielenkiintoisina. Vaikka jotkin tarinoista tuntuivatkin toistavan toisiaan, oli osa todella mieluisia lukulöytöjä.

Ihana ja mahtava kirja. Tästä onkin kai tekeillä elokuva. Pakkohan se on katsoa. Ykkösessä kuolleen Rebeckan elementti oli tuli, joten salaa toivoin Rebeckan henkiin heräämistä ;). Ja tässä kirjassa se jos mikään ei olisi mahdoton asia. Suosittelen lukijoille! Ihania suhteita ja koukuttavan vaikeaa elämää, jonka sisästä kuitenkin pilkahtaa pieni toivon ripe, josta päähenkilöt pitävät tiukasti kiinni. Vetävät lukijan mukaansa! Paljon parempi mitä takakansi antaa ymmärtäa, joten lukekaa :) Välillä sitä toivoo että kirjan henkilöt olisivat oikeasti totta, koska seuraavassa hetkessä ''oletkin'' kuin osa heitä...