Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ihan kelpo kirja, mutta lopusta löytyvät epäloogisuudet olivat sen verta suuria, että oli pakko tiputtaa tähtiä. Jos loppua ei oteta lukuun, juoni eteni oikein hyvin ja mielenkiinto ei ehtinyt kadota missään välissä. Lontoota ja aikakautta oli kuvailtu hienosti ja varsinkin Big Benin sisätilat oli kuvattu tarkasti ja uskottavasti. Hieman jäi harmittamaan, ettei kirjailija ollut uskaltanut irroitella tämän enempää. Kirja vaikutti kuin yhdeltä Doctor Who'n tv-sarjan jaksolta ja siinä hieman hukkasi potentiaaliaan. Kun kerran kirja on kyseessä tässä olisi voinut olla aihetta suurempaankin seikkailuun tai vaikka syventää hahmoja enemmän kuin mitä sarjassa on ehditty. Joka tapauksessa ihan mukiinmenevä kirja ja sopii varmasti kaikille Doctor Who'n ystäville.
Kirjan alku antaa odottaa aika paljon, mutta valitettavasti lopussa petyin vähän auki jääneiden kysymysten määrään. Isack Newcomen on loistava hahmo, jonka lapsuus oli kaikessa karmeudessaan viihdyttävää luettavaa. Pidin myös paljon poliisikaksikosta, etenkin Nelsonista ja hänen asennoitumisestaan Newcomenin kirjoituksia kohtaan. Itse pidän pääsääntöisesti tarinoista, joissa on selkeä loppuratkaisu, selkeä loppupäätös. Kyllähän tässäkin kirjassa loppu on, mutta minua jää häiritsemään se, miten paljon vaivaa kirjailija on nähnyt luodakseen ongelmakohtia ja esittääkseen kysymyksiä. Lukija saa vaikutelman, että kysymyksiin vastataan, minkä vuoksi jälkimakuna suuhun jää pettymys, kun avoimeksi jää niin paljon. Kirjan juoni, henkilöt, kerronta ja lähestymistapa miellyttivät minua ihan alusta saakka. Joissakin kohdissa minua häiritsi se, ettei kappaleesta aina käynyt ilmi, kuka henkilöistä oli puheenvuorossa. Henkilö, jonka kautta tapahtumia kuvailtiin, saattoi myös vaihtua hyvin yhtäkkiä. Onnistuin bongaamaan muutamia kirjoitusvirheitä, mutta niitä ei ollut häiriöksi asti. Häiritseviä tekijöitä sen sijaan olivat rinnastukset (kuin geigermittari Fukushimassa, kuin Thorin vasara) sekä viittaukset Lovecraftiin – Huom, Peuraa ei voi syyttää siitä, etten minä ole lukenut yhtäkään Lovecraftin teosta! Huolellisemmalla viimeistelyllä ja perusteellisemmalla lopetuksella olisin antanut enemmän tähtiä.
Rouhiainen on hyvä kirjoittamaan ja pidän hänen sutjakkaasta tyylistään. Teksti on nopealukuista ja turhaa kikkailua on vältetty. Valitettavasti kakkososa vain jää edeltäjänsä varjoon. Siihen ei ole saatu samanlaista tunnelmaa, eikä juoni ole niin hyvä kuin olisin toivoinut. Kysymyksiä jätetään runsain mitoin auki seuraavaa osaa varten. Alku on hidastempinen ja kertaa jonkin verran Kesyttömän tapahtumia. Tarina ei jatku aivan suoraan, mutta silti selittelyä on makuuni vähän turhan paljon. Susista ei Uhanalaisessa paljon uutta opita, eikä myöskään Kesyttömässä paljastunutta Raisan outoa kykyä tutkita tarkemmin. Alkupuolella on joitakin tapahtumia, jotka vaikuttavat vähän turhilta kokonaisuuden kannalta. Henkilöiden motiivit käyttäytyä jollakin tavalla tietyissä tilanteissa kummastuttivat pitkin kirjaa. Välillä jäi vähän hämärän peittoon, miksi joku teki jotakin jollakin tavalla. Raisa on minä-roolissaan ulottumattomissa, liian täydellinen ja paikoitellen häiritsevän yksioikoinen. Kirjan paras henkilö on Niko, joka on ainoa samaistuttava persoona. Mikael Sarri lähinnä säälittää, ja muut henkilöhahmot ovat suuria kysymysmerkkejä. Keskivaihe on lattea ja loppu taas liian nopea. Kirja keskittyy paitsi ratkomaan Hukkavaaran ongelmia, myös kuvailemaan jännitettä Raisan ja Mikaelin välillä, missä oli Kesyttömän vahvuus. Kakkososassa Raisan ja Mikaelin välit ovat vähintäänkin käsittämättömät. Ongelma vaikuttaa olevan siinä, etteivät he voi puhua suoraan toisilleen. Ehkä liian aikuisena lukijana (siis kohderyhmään kuulumattomana) Raisan ja Mikaelin suhdeongelma vain vähän huvittaa, kun 18-vuotias aikuinen Raisa tuntuu luoneen omassa päässään kaikki ongelmat. Uhanalainen ei ole ihan yhtä viimeistelty ja loppuun harkittu kuin Kesytön oli, mutta kaikesta huolimatta yksi viihdyttävimpiä suomalaisia tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja.
Trilogian päätösosan ainoa päämäärä on saattaa tarina jonkinnäköiseen päätökseen. Lukunautinnosta ei voida puhua. Juoni on tylsä ja ennalta arvattava, eikä edes pyri herättämään lukijan mielenkiintoa. Sivut on tuhlattu enimmäkseen joutavaan roskaan, koska kirjan pääpaino on ehdottomasti loppuratkaisulla, johon kirjailijoiden kaikki energia on suuntautunut. Epäuskottavuus, yltiöpäinen suoraviivaisuus ja selkeä kiirehtiminen luovat vankan mielikuvan siitä, ettei kirjailijakaksikko itsekään enää ole kiinnostunut luomaansa yksiulotteiseen seinäpaperimaalaukseen, jonka henkilöhahmot ovat joko kaikkivoipia tai mihinkään kykenemättömiä. Henkilöiden olemukseen tai tunteisiin ei mennä sisälle, eikä heidän kohtalonsa kuvaukset ole likimainkaan riittäviä. Pettymys oli melko suuri, etenkin kun toivoin kirjan yllättävän vielä lopussa, mitä se todellakaan ei tehnyt. Lattea esitys.
Ensireaktio takakanteen, "Jee, taas ties monennen kerran, täysin uusi h*****in Twilight!" Pakko oli lukea, salaa ja kertomatta kenellekään. (Huom, Houkutus on ihan hyväkin kirja! Vaikkei tätä ääneen sovi myöntääkään.) Mielenkiintoisia tutkimuksia. Jos suhteen paranormaali osapuoli on poika, kaikki haluavat häntä. Jos suhteen paranormaali osapuoli on tyttö, kaikki vihaavat häntä ja haukkuvat noidaksi, mikä ei ole kivaa, olkoonkin totta. Missä tasa-arvo? Luulin alkuun tämän olevan Lenan kannalta kirjoitettu ja petyin raskaasti. Haluaisin lukea paranormaalin tunteista, kun hän rakastuu mitättömään kuolevaiseen. (Whiten kirjoja ei lasketa tähän, Lendkin oli fantasiaolento.) Kirja oli kirjoitettu huonosti, teksti tökki ja sanavalinnat kiduttivat. Mä ja sä ei saa tekstiä nuorekkaammaksi tai luontevammaksi. Juoni oli okei, ennalta-arvattava joo, ja moni kohtaus oli jo kuin valmiiksi luettu, mutta toisaalta tämä kuuluu genreen. Se menetteli vielä. Juonta vain ei hyödynnetty tarpeeksi. Viisisataa sivua oli liikaa, kun tapahtumat junnasivat paikallaan välittämättä kivasta ideasta. Kirjassa oli piilotettua potentiaalia, joka jäi käyttämättä. Ehkä seuraavat osat parantuvat, toisin kuin yleensä. Jos nimittäin tästä lähdetään laskuun...
Rakkaus ei katso aikaa -trilogian ensimmäinen osa Rubiininpuna osoittautui suloiseksi hyvänmielen kirjaksi. Toinen osa, Safiirinsini, jatkaa samalla linjalla. Ensimmäinen Safiirinsinestä mieleenjäävä asia on sympaattinen päähenkilö. Gwendolyn on hurmaava tyttö, rohkea ja tunteellinen, sekä hauska. Kirjasta jääkin positiivinen tunnelma Gwendolynin höpsön suloisen kertojanäänen ansiosta. Hän katsoo asioita omasta näkökulmastaan, erittäin hauskasti. Kirjan parissa viettää monta hauskaa hetkeä, eikä Gwendolynistä malttaisi päästää irti. Muista hahmoista mieleen jäi erityisesti Gwendolynin ystävä Leslie. Gideon ei häikässyt Safiirinsinessä kuten Rubiininpunassa, toisessa osassa hänen itserakas luonteensa oli menettänyt hiukan terävyyttään. Juoni etenee kirjassa nopeasti pysyen kiinnostavana, mutta välillä aikamatkustus itsessään hämmensi. Menneisyydessä pompittiin jatkuvasti, ja ainakin minua hämmensivät useat seikat. Muun muassa Gierin selitys aikamatkustuksen teoriasta jäi mielestäni vajaaksi, ja Gwendolynin tulkitessa menneisyydessä milloin kenenkin jättämiä viestejä, olisi täysi ymmärrys vaatinut ainakin minulta paljon enemmän ajatustoimintaa. Silti pidän sarjan maailmasta ja tavasta matkustaa menneisyyteen, joskin toivoisin siihen perehdyttävän vielä enemmän. Gwendolynin menneisyydestä ja aikamatkaajien salaseurasta selviää tässä kirjassa enemmän, mutta suuret paljastukset on selvästi jätetty viimeiseen osaan. Itselläni on ainakin muutama aavistus tulevasta... Safiirnsinestä jäi hyvä maku suuhun, ja seuraava osa, Smaragdinvihreä, päätyi ehdottomasti lukulistalle.
Aina Riordanin kirjaan tarttuessaan muistaa muutaman sivun jälkeen, miksi niistä pitikään niin paljon. Syy on nimittäin huumori, Riordan on yksi hauskimmista kirjailijoista joita tiedän. Kirjat ovat täynnä hauskoja sattumia ja hervotonta huumoria. Seuraavaa käännettäkin on usein vaikea arvata. Kuitenkin Athenen merkkiä myös englanniksi lukeneena kaikki käännökset ja sutkaukset eivät tunnu aivan niin hauskoilta, suomennos ei aina tavoittanut kaikkia kielen hienouksia. Athenen merkki etenee samanlaisella usean kertojahahmon rakeenteella, kuin muutkin Olympoksen sankarit -sarjan kirjat. Tässä kirjassa ääneen pääsevät Percy, Annabeth, Leo ja Piper. Vaikka nykyiseen rakenteeseen onkin jo tottunut, pidin ehkä enemmän Percy Jackson -sarjan minäkertojasta. Toisaalta Olympoksen sankareissa on mukava lukea asioista myös muiden kuin Percyn nälökulmasta. Olympoksen sankareissa annetaankin suuri rooli myös muille kuin Percylle. Olympoksen sankareissa ja Percy Jacksoneissa kiinnostavinta on kuitenkin lukea erilaisista antiikin hirviöistä ja jumaltaruista. Riordan on tuonut tarinat luontevasti keskelle nykypäivää, ja erityisesti modernit jumalat ovat aina viehättäneet minua. Tuntuu luonnolliselta, etteivät jumalatkaan ole selvinneet vuosituhansista muuttumatta. Liituraitapukuinen Haades, prätkäjengin jäseneltä vaikuttava Ares? Oi kyllä! Olympoksen sankarit ja Percy Jacksonit ovat myös sivistäviä, luultavasti olen saanut 80% prosenttia antiikin tarujen tuntemuksestani Riordania lukemalla. Juoni ei päästä otteestaan hetkeksikään, ja loppuratkaisu jätti kyllä kiihkeän odotuksen tunteen seuraavaan osaan.
Magdalena Hain "Kellopelikuningas" (Karisto, 2013) on keskimmäinen osa Gigin ja Henryn seikkailuista kertovassa steampunk-trilogiassa. Seikkailu sijoittuu vaihtoehtohistorialliselle 1800-luvulle, ja mukana vilisee ilmalaivoja, ihmissusia, merkillisiä keksintöjä, lapsista koostuvan katujengiläisten ryhmän, kaikkeen valmiita uskonnollisia fanaatikkoja, huippupahan pääpahiksen ja kaikkea muutakin mitä hyvä seikkailuromaani tarvitsee. Sarjan avausosa "Kerjäläisprinsessa" oli jo sekin kiinnostava tapaus, mutta nyt tarina tuntuu hyrähtävän täydellä teholla käyntiin. Siinä missä ensimmäistä osaa tuntui vaivaavan turhankin nopea vauhti, maltetaan nyt juonta kuljettaa rauhassa eteenpäin ja samalla kurkistaa syvemmälle mielenkiintoiseen maailmaan ja sen ominaispiirteisiin. Kirjan loputtua huomasin harmittelevani, että jääkö tarina tosiaan kolmeen osaan. Pippurisen prinsessa Gigin seikkailuista kun lukisi mielellään enemmänkin, etenkin nyt kun kiinnostava ja ilahduttavan moniulotteinen henkilögalleria on tullut tutuksi. Suosittelen lämpimästi kaikille hyvistä seikkailuista pitäville, ikään tai sukupuoleen tuijottamatta.
Kadotettujen sielujen kaupunki on oivallinen esimerkki Claren mahtavasta huumorista. Huumorin nasevuus on ollut monesti hiukan taka-alalla edellisissä kirjoissa, mutta tässä kirjassa sitä on ja paljon. Huomasin hykerteleväni monessa kohdassa hahmojen järjettömyyksille, ja huumorin pilke piristää mukavasti muuten aika synkkää tarinaa. Juoni on jännittävä ja vetävä, itse pidin siitä paljon. Kadotettujen sielujen kaupunki ei junnaa missään vaiheessa paikallaan, koko ajan tapahtuu ja monen henkilön näkökulmasta. Clare osaakin vaihtaa näkökulmaa juonikkaasti, juuri kun jotain jännittävää tapahtuu varmistaen siten lukijan koukuttumisen. Hahmot olivat ihania, kuten aina. Tällä hetkellä sarjassa ei taida olla pahiksia lukuun ottamatta ainuttakaan hahmoa, josta en pitäisi. Jace on tietysti ikuinen suosikki ja erityisesti minua viehätti ja inhotti tässä kirjassa Jacen pahisvastine. Clare oli kuvannut hahmon hyvin, niin että lukija ymmräsi aina kumpi Jace on kyseessä. Myös Sebastian jäi mieleen oivallisena pahishahmona. Kadotettujen sielujen kaupunki on täynnä romatiikkaa. Jacen ja Claryn lisäksi pariskuntia on niin paljon, että romanttisia hetkiä on miltei liian paljon (muttei kuitenkaan ihan liikaa). Myös Jacen ja Claryn suhde tuntui välillä rasittavalta, sillä kirjassa korostui Claryn kärvistely ja haikailu Jacen perään. Kokonaisuutena kirjasta jäi hyvä maku suuhun, ja loppuratkaisu sai sormet syyhyämään seuraavaa osaa.
Piin elämä loikkasi suoraan suosikkitarinoiden kastiin luettuani sen ensimmäisen kerran tänä vuonna. Pii on uskottava ja inhimillinen päähenkilö, joka avaa lukijalle uusia näkökulmia uskontoa ja eläinkuntaa kohtaan, ja opettaa selviytymisvietin olevan se vieteistä lujin. Pelastusveneessä asuessaan Pii käy läpi menetettyä elämäänsä, ikävöi perhettään, mutta saa lopulta huomata, kuinka ystävyys ja rakkaus voi syntyä mitä omituisimpien tahojen välille. Ehkä juuri tämä ystävyys pitää pojan järjissään ja kannustaa jatkamaan päivästä päivään, viikosta viikkoon taistelua tulevaisuudesta. Martel on luonut sydämellisen ja kauniin tarinan ja häikäisee miljöö- ja tilannekuvauksillaan. Kirja on noussut nykyklassikon asemaan, ja paikkansa sillä listalla se totisesti ansaitsee.
Hiukan liian pitkäksi venähtää tämä kolmas kirja Idhunista ja on paikoittain hieman puisevaa luettavaa. Herää vain kysymys johtuuko puisevuus siitä, että Garcia on todellakin kirjoittanut sen verran huonoa tekstiä vai onko käännöksessä alkuperäiskielestä, mokattu pahasti? Myös päähahmojen välinen kolmiodraama ärsyttää ja olenkin samaa mieltä kuin Q_Black arviossaan ettei kolmikon rakkaus tunnu "oikealta". Toivottavasti tämä tilanne viimeinkin korjaantuu neljännessä osassa, sillä toistaiseksi Idhunin Kronikat on jaksanut kiinnostaa juuri tarvittavasti halutakseen lukea seuraavan osan tarinaan. Mutta mikäli neljäs osa ei edelleenkään tuo selkeyttä hahmoihin ja enemmän vetovoimaa tekstiin voi olla että kiinnostuksen kamelin selkä napsahtaa lopullisesti poikki.
Ei ollut parhaimpia tämän sarjan kirjoista, odotin paljon enemmän juonelta. Muissa sarjan kirjoissa on ollut enemmän mielenkiintoisia käänteitä, mutta tämä kyseinen kirja oli ennalta arvattavissa. Sookiesta on tullut toisinaan kylmä ja tunteeton, joka jotenkin tuntuu oudolta, kun meno on toisinaan aika kovaa ja raakaa, ja turhankin suoraviivaista. Jäin kaipaamaan jotain yllätyksellisyyttä, uusia käänteitä ja enemmän tunnetta.
Vaikka tämä kirjasarja ei suosikkeihin lukeudukaan niin tässä on jotain sellaista kummallista vetovoimaa. Huomaat lukeneesi sitä pidempään kuin oli tarkoitus ja huomaat ajattelevasi, että "jospa vielä yhden luvun lukisin". Kirjassa on kyllä tapahtumaa tasaisesti alusta loppuun ja Gwenin sukkela kerronta huvittaa ja viihdyttää yhtä aikaa. Hän on ehkä yksi parhaista naishahmoista lukemissani kirjoissa. Gideonista en osaa sanoa oikein mitään. Tässä kirjassa kirjailija sai lukijansa varpailleen ja kiristelemään hampaitaan ailahtelevaisen pojan ansiosta, jonka mielenliikkeitä ei voinut arvioida mitenkään. Kaikki hahmot tässä sarjassa ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia ja ennen kaikkea onnistuneita. Hiukan välillä jouduin kelaamaan kirjan tapahtumia päässäni koska tässä tietenkin hypitään menneisyyteen ja takaisin, joten tapahtumien ymmärtäminen oikeassa järjestyksessä oli joskus hiukan vaivalloista. Kirjailija on todella luonut aikamatkaajan maailman, jota en ainakaan minä, tavan talliainen lukija, pysty edes täysin sisäistämään. Jotenkin kirjan juoni jäi minulle hiukan arvoitukseksi. Viihdyttävä kirja, jonka seurassa vietti mieluusti aikaansa.
Helena Waris on mahtava kotimainen kirjailija, jonka teksti on mukavaa ja rentoa luettavaa. Kirja keskittyi paljon Karraniin ja se jäi häiretsemään minua. Välillä olisi ollut hyvä kuulla Rokesta ja Niiristä, mutta heidän tarinansa jäi hyvin taka-alalle. Itse en pidä siitä kuinka välissä jokin nimeltämainitsema hahmo puhuu ja kommentoi hahmojen elämää. Lopussa kuitenkin lukijalle selviää kuka oli koko kirjan ajan kertonut välillä. Hyvä kirja ja suosittelen lämpimästi.
Toivottavasti hänen kustannustoimittajansa auttaa häntä karsimaan seuraavasta osasta rutkasti enemmän kuin tästä... Ajoittain aivan järkyttävän puuduttavaa luettavaa ja parissa kohdassa suomennoskin aiheutti hämmennystä, mutta en jaksanut kirjoittaa lauseita muistiin. Tästä on nuoren tytön sitten hyvä kehittyä. Ehkä kirjoittaa joku päivä mukavan tiiviin ja vähemmän sekavan kokonaisuuden. "The sexiest romance you'll read this year": näköjään kaikkien mielestä henkistä ja fyysistä vakivaltaa käyttävä mies vaan on ihan sykähdyttävän seksikäs. Ihkuu, kun uhkaa raiskata ja tappaa.. mut hei, se on vampyyri.. seksikästä. Kaspar on hahmona puistattava ja ällöttävä tyyppi. Oikeastaan kaikki tyypit, paitsi etäiseksi jäänyt Cain, olivat käsittämättömän typeriä. Luulisi, että vuosisatoja eläneet vampyyrit olisivat jotenkin fiksumpia ja aikuismaisempia.
Täytyy myöntää, että hieman pelkäsin kirjan lukemista. Käärmeenlumoojan oltua, no, lumoava, pelkäsin tason laskua. Sain kuitenkin (jälleen kerran) huomata ennakkoluulot turhiksi. Huoh, oppisikohan sitä koskaan? Vaikkei Piraijakuiskaaja ollut mielestäni aivan yhtä hyvä kuin Käärmeenlumooja, kirja ei ollut pettymys, ei todellakaan. Faunoidi-jengin huumori puree yhtä lailla, tämä on varmasti sarja, jonka kanssa olen nauranut eniten. Uudet tuttavuudet Eden ja Nemo kiinnostivat vanhojen hahmojen rinnalla. Silti Piraijakuiskaajassa oli havaittavissa inhoamaani toisen osan kuviota: pääparin rakkaustarinan probleemia. Itse ärsyynnyn tästä kuviosta lähes välittömästi, mutta onneksi Piraijakuiskaajassa oli muutakin juonta. Loppuratkaisu oli päätähuimaavan jännittävä ja yllättäväkin, aika haikea. Salaisuuksien paljastuminen, sekä hahmojen tarinoiden juonenkäänteet saavat odottamaan seuraavaa osaa kuumeisesti.
AIka hyvä sekoitus kansanperinnehahmoja ja fantasiaa. Molemmat kirjan seikkailut toimivat ja tapahtumat ovat luontevia ja uskottavia, jos tässä genressä voi yleensä näin olla. Itseasiassa tämähän poikkeaa perusfantasiasta koska saamelaisen mytologian hahmoja (siis oikeita sellaisia :-) liikkuu mukana, tämä kyllä jossain mainittiinkin. Luen kyllä jatko-osankin.
Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogia saa päätöksensä "Kapinallisen" (Karisto, 2013) myötä. Radkon ja Snezanan hallitsema Khalkos ottaa askelia diktatuurin suuntaan, mutta pinnan alla kuohuu jo kun tyytymätön kansa valmistautuu kapinaan. Vaikka tarinassa onkin hurjia juonenkäänteitä ja sen henkilöt joutuvat tekemään kiinnostavia moraalisia valintoja, tuntuu päätösosa pieneltä pettymykseltä. En monestikaan arvostele kirjaa sen lyhyydestä, pikemminkin päinvastoin, mutta nyt juoni etenee vähän turhankin kiivasta tahtia henkilöiden ja tapahtumien määrään nähden. Syvällisempi käsittely ei olisi tehnyt haittaa, sen verran suurista asioista kirjassa on paikoitellen kyse. Lisäripaus toista osaa keventänyttä huumoriakaan ei olisi tehnyt pahaa. Kiitosta kirjailijoille täytyy kuitenkin antaa siitä, etteivät nämä sortuneet helpoimpiin ja kliseisimpiin mahdollisiin ratkaisuihin. Syynsä vähän vaisuun arvioon saattaa olla turhankin kovaksi kivunneilla odotuksilla, sillä pidin sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta todella paljon.
Englanti, noin vuonna 1659. Noitavainot ovat meneillään. Köyden jatkoksi joutuu myös Mary-nimisen tytön isoäiti, eikä välttämättä ihan syyttä. Päästäkseen inkvisitiolta turvaan Mary lähetetään puritaanisiirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin, jossa hän päätyy pieneen Bethelin kaupunkipahaseen. Ikävä kyllä ongelmat eivät ole sielläkään takana kun paholaisen kaikkialla näkevät saarnamiehet pääsevät vauhtiin. Celia Reesin "Noitalapsi" on hyvin kirjoitettu historiallinen päiväkirjamuotoon luottava romaani kiinnostavasta aiheesta. Harmillista kyllä, ihan kaikkea potentiaaliaan kirja ei saa hyödynnettyä, sillä henkilöhahmot jäävät vähän ohuiksi ja tarinaankin alkaa muodostua kunnolla jännitettä vasta viimeisen viidenkymmenen sivun aikana. Mutta joo, tykkäsin kuitenkin.
Leskeksi äskettäin jääneen hiirirouva Frisbyn nuorin lapsi Timothy sairastuu vakavasti jokakeväisen muuttopäivän alla, ja hukka uhkaa periä koko perheen maanviljelijän auran muodossa ellei apua saada mistään. Viisaan pöllön, valkean hiirivanhuksen ja nuoren variksenpoikasen avustamana hiirirouva tutustuu läheisen ruusupensaan alla asustaviin rottiin, jotka eivät olekaan mitä tahansa pienjyrsijöitä. Frisby pääsee osalliseksi suuresta salaisuudesta, joka sivuaa myös hänen omaa perhettään. Robert C. O'Brienin "Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat" (WSOY, 1977) on lasten fantasiaromaani, joka kuuluu lapsuuteni suurimpien lukuelämysten joukkoon. Kiitos siitä taitaa olla kuulua kummitädilleni, joka tuli aikanaan minulle kirjaa suositelleeksi. Lukuelämys oli niin suuri, etten sittemmin uskaltanut kirjaan tarttua uudestaan. Pelkäsin ajan kullanneen muistot, kuten niin monelle muulle vanhalle lastenkirjalle on käynyt. Syytä pelkoon ei ollut. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin "Hiirirouva" oli kaikkea sitä mitä olin sen muistellutkin olevan: jännittävä ja vähän surumielinen lastenromaani, joka jää mielikuvitusta upeasti kutkuttavalla tavalla avoimeksi (ilmeisesti englanniksi sarja jatkui pitempään, mutta tämän yksittäisen suomennoksen voi aivan hyvin lukea itsenäisenä teoksena). Suuri seikkailu ei kaipaa kokonaisen maailmankaikkeuden pelastamista, vaan joskus riittää kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla liikkuminen. Valitettavasti kirjaa ole enää kirjastomme kokoelmissa montaa kappaletta, mutta lupaan siitä huolimatta tehdä kaikkeni, että tämä mestariteos löytäisi mahdollisimman monta lukijaa myös vastaisuudessa. Ja tehkää te muutkin samoin!
Mietinkin miksi mielestäni percyt ovat parempia. NO PERCYN TAKIA!! Kiitos The Big Bad Wolf kun valaisit minua siitä miksi percyn kohdalla fiilis oli hieman omituinen. Koska e tuntuu vieraalta eikä enään samalta kuin Percyissä. Minullekkaan loppu ei tullut yllätyksenä mut raivostuttaa kun joutuu odottamaan kauan seuraavaa... Yllättävää että pienet seikkailut saatiin sopimaan kirjaan. Yleensä tuntuu että niitä on liikaa mutta tässä oli ihan kohtuullisesti. Kiva että myös Jason on tavallaan johtohahmo eikä pelkästään Percy. Seuraavaa osaa odotellessa <3
Kalevala ei ole oikeastaan koskaan kiinnostanut minua millään muotoa koska olen aina ollut enemmän kiinnostunut muiden maiden historiasta ja mytologiasta. Kirjaa aloitellessakin ehkä hiukan pyörittelin silmiäni Väinämöisen ilmaantumiselle. Odotin jonkinlaista innostusta tekstiin aloittaessani lukemista, mutta sitä ei vain tullut. Kirja jäi pidemmäksikin aikaa pöydälle odottamaan lukemista koska en olisi millään jaksanut tarttua siihen. Luojalle kiitos kirja ei ole kovin paksu ja sen lukee helposti päivän aikana. En tiedä onko kirjaa kirjoittaessa nimenomaan ollut tämä tarkoitus, mutta minusta tämä vaikutti enemmänkin hömpältä lasten sadulta kuin jännittävältä tarinalta suuresta sankarista. Tapahtumat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja välillä en meinannut itsekään pysyä tapahtumien mukana. Kaikenkaikkiaan tämä ei sytyttänyt minun sisälläni minkäänlaista kipinää vain sai minut huokailemaan pelkästään ärtyneenä. En usko, että tulen lukemaan jatko-osia.