Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Sookie kävi suihkussa, ajeli säärikarvansa, meikkasi, pukeutui, siivosi... sen lisäksi hän kovasti pohti parisuhdettaan ja kävi taas suihkussa.. Jos lukijalle ei vielä ole Bubban kuviot selvinnyt, niin tässäKIN kirjassa se kerrotaan ainakin kaksi kertaa.
Tämä oli parempi kuin edeltävä kirja, vaikka Sookien asenne oli vieläkin vähän ärsyttävä välillä, mutta toki jo paranemaan päin. Kirja oli kokonaisuudessaan ihan hyvä ja jään odottamaan jatkoa!
Noitanainen vie lukijansa täysin erilaiseen fantasiaolentojen maailmaan, jossa ihmiset elävät rinnakkain yliluonnollisten olentojen kanssa. Mielikuvitusta ei ainakaan tämän teoksen kanssa ole puuttunut ja pidin paljon kirjan juonesta ja hiukan sellaisesta salapoliisimaisesta menosta. Päähahmot itsessään tuntuivat aika pinnallisilta, mutta silti minä pidin jokaisesta eikä tästä kirjasta tuntunut tylsää hahmoa löytyvänkään. Kirja sisälsi erikoisuuksia aina keijuista kettudemoneihin sekä lohikäärmeistä gargoileihin. Mitä nyt arvosteluja olen lueskellut niin tämä kirja ei ole kovin monen suosikkilistalle päässyt eikä nyt ehkä omienkaan suosikkien joukkoon, mutta pidin tästä silti. Ihastuin hiukan älyttömään ja höperöön hahmojoukkioon, jotka tykkäävät puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja käydä vähän puuhailemassa pusikossa jos siltä tuntuu. Voisinpa melkein sanoa, että viihtyisin siskosten seurassa ja haluaisin ehdottomasti tavata tunteita kuumentavan Tulisuun. Sääli ettei jatkoa ole luvassa koska tarinan pääjuoni jäi vielä täysin auki. Edellisiin arvosteluihin viitaten niin tämä ei kyllä siltikään paini samassa sarjassa BDB:n kanssa, mutta Sookie-kirjat eivät yllä tämän tasolle lähellekään.
Kuten monet sanoivat, perus lohikäärmefantasiaa. Tykkään lohikäärmeistä, joten pakkohan tämä oli lukea. Alku on hieman tylsä ja hidas, mutta lopussa juoni pääsee vauhtiin etkä voi noin vain lopettaa lukemista kesken. Ja kirjakin on hyvin pitkä. Ikävä kyllä elokuva yksinkertaistettiin, mikä saattaa ajaa lukijat pois kirjasta.
Aluksi meni pieni hetki, että pääsin selville kirjan tapahtumista. Ensimmäisen osan lukemisesta on kulunut jo sen verran aikaa, että kaikki asiat eivät olleet täysin selkeinä muistissa. Hyvin nopeasti palaset alkoivat kuitenkin loksahtaa paikalleen, ja kirjan lukemiseen sai keskittyä sataprosenttisesti. Olen aina pitänyt Wardin tyylistä kirjoittaa, eikä tämäkään kirja tuottanut siinä suhteessa pettymystä. Kirjan hahmoista jokainen on omanlaisensa, eikä kukaan heistä ole yhtään tylsä. Siellä täällä kirjaa tuli vastaan lausahduksia jotka saivat hymyn huulille. Varsinkin Grier oli tässä osassa yksi suosikeistani. Hän on kokenut kovia mikä on muovannut hänen luonnetta. Silti hänestä löytyy lempeäkin puoli ja se osa, joka ei halua kenellekään mitään pahaa. Varsinkin Grier tuli joskus sanoneeksi asioita joita ei vain voinut lukea neutraali ilme kasvoilla.
Näin aluksi en voi muuta sanoa kuin että J.R Ward onnistui tyhjentämään pään tällä kirjalla. Tässä oli pätevä syy, miksi olisin voinut myöhästyä koulusta (ellen olisi niin motivoitunut koulun käyjä). Ensimmäiset sivut vangitsivat otteeseensa ja kun lukemisen aloitti, sitä ei yksinkertaisesti pystynyt lopettamaan. Ne, jotka lukevat J.R Wardin kirjoja, tuntevat ehdottomasti hänen upean, koukuttavan tyylinsä ja tietävät, miksi hänen kirjojaan on pakko lukea. Muutama edellinen kirja on saattanut pudottaa kiinnostusta tätä kyseistä sarjaa kohtaan ja jos niin on käynyt, tämä kirja ehdottomasti palauttaa lukijansa kiinnostuksen takaisin! Enempää en paljasta, koska ei löydy sanoja kertomaan, kuinka mahtavaa työtä Ward on tehnyt. Lukekaa itse ja todistakaa, sillä tämän kirjan lukeminen ei todellakaan tule kaduttamaan;)
Tämän ainakin luki hetkessä! Kirja on melko ohut ja helppolukuinen joten ei tämän kanssa ainakaan tarvitse märehtiä. Tykkäsin suuresti kirjan aloituksesta jossa oli selvästi aistittavissa normaalin lukiolaisnuoren elämän kaikkine onnistumisineen ja epäonnistumisineen, ja jotenkin salaa toivoin, että koko juonikuvio olisi keskittynyt sen ympärille vaikka onhan se sanomattakin selvää ettei se nyt oikein ole mahdollista kun on kyse saamelaismytologiasta. Kirja oli musta alusta loppuun melko tasapaksu. Välillä tuntui, että lukiolais-tytön ja lappi-tytön osiot kirjoitti eri ihminen. Pariin kertaan joudun kelaamaan lukemaani taaksepäin koska jotkut asiat tapahtuivat aivan merkillisesti ja piti jäädä miettimään miten mikäkin juttu oikein menikään eli hiukkasen sekavuutta aistin muutamassa kohtaa. Aura oli melko erikoinen tyttö, johon pystyn joltain osin samaistumaan, mutta muut hahmot jäivät minulle todella etäisiksi koko kirjan ajaksi. Kyllähän tällä itseään viihdytti sen aikaa kun sivuja riitti, mutta ei tämä kirja oikein jaksanut ihastuttaa ainakaan minua. Jatko-osan mahdollisesti kuitenkin luen.
Nappasin kirjan kirjastosta vain ja ainoastaan kannen perusteella. En lukenut takakantta tai mitään muutakaan esittelyä kirjasta, ihastuin vain niin totaallisesti kansikuvaan, että tiesin haluavani lukea kirjan. Nyt, kirjan luettuani, olen onnellinen että kansi sai minut lainaamaan kirjan. Lukukokemus oli virkistävä ja mukavaa vaihtelua kaiken fantasian keskellä. Lohikäärmeen jälkeläisistä oli mukava lukea, vaikkakin olisin halunnut tietää vielä vähän lisää heistä. Juoni oli hyvin mukaansatempaava, vaikka jotkin asiat olivatkin melko arvattavia. Jacindan ajatuksia oli mukava lukea ja hänen tapaansa suhtautua asioihin. Kirja ei jättänyt suuria aukkoja matkallaan eteenpäin, vaikka hieman minua jäi häiritsemään rouva Hennessey, Jacindan perheen "naapurissa" asuva vanha nainen joka tarkkaili heitä päivittäin. Jacindan ja Willin välille muodostui kirjan aikana vahva side, jonka en olisi halunnut koskaan katkeavan millään tavalla.
Erikoisen mielenkiintoinen ja yllättävän viihdyttävä tarina näkyjä näkevästä lukiolaistytöstä ja komeasta rocktähdestä. En olisi uskonut, että kirja olisi niinkin hyvä. Tammisen tyyli kirjoittaa on virkistävää, aivan kuin aihekin. En ole kauheasti lukenut saamelaisuuteen viittaavia fantasiakirjoja, tai sitten en vain ole osannut etsiä sellaisia. Näin Varsinais-Suomalaisena oli mukava lukea kirjaa, jossa oli käytetty hieman erilaisempaa murretta. Jotkut sanoista tosin jäi pieniksi kysymysmerkeiksi mieleen, mutta suurimman osan "uusista" sanoista ymmärsin helposti. Kirja ei ehkä tulisi heti mieleeni jos joku asiasta jotain kysyisi. Siinä mielessä kirjasta ei jäänyt kovinkaan paljoa mieleen, vaikka se hyvä olikin. Juoni eteni omalla painollaan, mutta jotenkin siitä vain jäi puuttumaan se jokin mikä sykähdyttäisi lukijan sisintä. Myöskään kirjan hahmot eivät tuntuneet kovinkaan erikoisilta, vaikka monen heidän luonne tuli hyvin esiin. Jotenkin minua jäi jollain tasolla häiritsemään Pajun toiminta ja se, miten hyvin Aura häneen luotti kaikesta huolimatta. Yhdellä sivulla Aura on vihainen Pajulle ja seuraavalla sivulla he ovat taas kiinni toisissaan kuin olisivat juuri sillä hetkellä kuolemassa. Eikä välissä todellakaan puhuttu, vaan Aura mietti asioita omassa päässään ja katseli maisemia. Tällaiset pienet asiat jäivät ärsyttämään, mutta muuten kirja oli todellakin lukemisen arvoinen. Tosin, vaikka pitäisikin fantasiasta, ei tämä kirja ehkä ole sellainen josta jokainen tykkää. Kirjaa lukiessa pitää olla ehkä edes jonkinlaista kiinnostusta saamelaisuutta kohtaan, ja heidän mytologiaa. Itsekin valitsin kirjan vain tuon saamelaisuuden takia, muuten ei tuo takakansikaan oikein napannut..
Rakastan tapaa, jolla kirja on kirjoitettu. Puhekielisyys toimi ja esti kiltisti kirjan horjahtamisen epänormaalimpaan kerrontaan, joka olisi kääntynyt tavanomaisen rasittavaksi. Ajatukseni näin yksinkertaisesti ilmaistakseni. Saba on ihana hahmo. Elämän murjomia ovat kaikki hahmot aina ja iankaikkisesti, mutta Sabaan se on oikeasti jättänyt jäljen. Jackiin nyt rakastuin totta kai, Emmi oli ärsyttävä. Haukat olivat pirteä lisä. Kuoleman enkeli iski minuun. Lujaa. Juoni ei sinänsä poikennut erikoisesti, paitsi ettei rakkaus ollut se keskeisin juttu. Se on täysin verrannollinen Nälkäpeliin Melkein vähensin tähditystä puolikkaalla, sillä kirjan lukeminen kesti allekirjoittaneelta häiritsevän kauan. Se ei sinänsä ollut Youngin vika, enemmän syytän ihan itseäni. Kirja än äs koukutti paljon, mutta kun minä luki tätä aina iltaisin eikä aamulla jaksanut nousta aiemmin tämän takia. Kirjan vika se ei ollut, mutta jäin makuuni liian outsideriksi. Hyvä kirja.
Ranskalaisen Pierre Pevelin "Kardinaalin miekat" (Gummerus, 2010) on perusidealtaan niin posketon, että siitä on vaikea olla innostumatta. Lohikäärmeitä! Muskettisotureita! Voi pojat, eihän tämä voi olla kuin hyvä... Lisäksi kirja alkaa kohtauksella, jossa paha velhotar kylpee verellä täytetyssä ammeessa pentagrammin keskellä, mustien kynttilöiden palaessa vieressä. Jehnaa! Lukija on tässä vaiheessa täysin myyty. Lupaavan alun jälkeen luvassa onkin alamäki, joka osoittautuu pitkäksi ja jyrkäksi. Juoni on sotkuinen, ja ainakin allekirjoittaneen piti toistuvasti selata kirjaa taaksepäin ja tarkastaa kenestä tai mistä oikein olikaan kyse. En myöskään pitänyt opettavaisesta kertojanäänestä, joka alituisesti kuvailee paikkoja tyyliin "vuonna 1633 tällä paikalla ei vielä ollutkaan rakennusta X..." Suurin mieliharmin aihe romaanissa lienee kuitenkin se, etteivät sen henkilöhahmot herää missään vaiheessa kunnolla eloon: esimerkiksi miekkamiehiä komentava kapteeni La Fargue jää kiinnostavista ominaisuuksistaan huolimatta melko pahviseksi hahmoksi. Dumasin ikimuistoisia muskettisotureita tulee useampaan otteeseen ikävä, etenkin kun kyseiseen suuntaan nostetaan hattua pariin otteeseen. Näyttämöllä piipahtavat muun muassa Rochefort ja Athos -niminen muskettisoturi. Parhaimpina hetkinään kirja on kuitenkin ihan vetävä. "Kardinaalin miekkoihin" on luvassa jatkoa ainakin parin osan verran ja mene ja tiedä vaikka tahti silloin paranisikin - potentiaaliahan tässä on vaikka minne asti. Historiallisista seikkailuista ja lohikäärmeistä innostuneille suosittelen kuitenkin ennemmin Naomi Novikin mainiota Temeraire-sarjaa.
No niin, nyt se urakka on vihdoin ohi! Vaikka rakastan Game of Thronesin maailmaa niin välillä tuntui siltä, että sivumäärä ei millään pienene vaan se suurenee hetki hetkeltä. Minä olen niitä lukijoita, jotka tykkää enemmän lukea jotain kevyttä kuin yli kuusisataa sivua pientä printtiä, joka kuhisee erilaisia paikkoja ja ihmisiä. Suurin osa on tietysti tuttuja sarjankin kautta, mutta jotenkin kirjaa lukiessa uusia hahmoja tuntuu tursuavan joka sivulla ja se on enemmän turhauttavaa kuin mielenkiintoista. Tästä kirjasta puuttui ehkä ne omat suosikkihahmot, mutta hyvin mielenkiinnolla seurasin miten asiat alkoivat edistyä. Ja olin todella tyytyväinenkin joihinkin asioihin kirjan loppupuolella. Alan myös lämmetä Jaimelle entistä enemmän koska se hahmo vaan on muuttunut matkan varrella niin paljon ja hyvä niin. Minä suorastaan halveksin Lannistereita enkä varmasti ole ainut. Vaikka tarinan kulusta on mukava lukea, kirja tuntui välillä todella pitkäveteiseltä ja venytetyltä. Varsinkin niiden hahmojen kohdalla, jotka eivät itseä henkilökohtaisesti kiinnostaneet. Olen ylpeä itsestäni kun jaksoin tämän lukea ja jatko-osatkin mitä luultavimmin luen mikäli ne nyt joskus suvaitsee tulla suomeksi.
En ehkä arvottaisi tätä neljällä tähdellä, jos en olisi yhdeksän-, kymmenvuotiaana lukenut tätä puoleentuhanteen kertaan ja pelännyt. Luurankopuro on allekirjoittaneelle henkilökohtaisesti merkittävä kirja, ensimmäinen, jota pelkäsin todella. (Goosebumpseja ei lasketa.) Aina nykyäänkin kun pelkään jotain, luen terapiaksi Carmania. Olen pelännyt tämän jo aikaisemmin. Tunnelma oli ihana, se sai rakastumaan. Enää en päässyt mukaan niin tiiviisti. Onneksi luin tämän lapsena. Teksti vei mukanaan kymmenvuotiaan, enää en ihastellut sen kummemmin. Hahmoista Sarah on hauska, joskaan videoiden versio ei tuntunut samalta. Ryanilla oli kirjassa enemmän asennetta, videoilla ei nyt muuta näkynyt kuin kipsi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun katsoin video. Pientä googlailua täytyi tosin suorittaa, kun salasanat oli rasittavasti suomennettu. En kritisoi näyttelijätyötä, vaikken sitä ihmeemmin arvostanut. Viimeinen video toi uuden käänteen juoneen, ja koin hetkellisen itkupotkuraivarin, kun en tästä ollut lapsena perillä. Kuitenkin, videot olivat hyvä ajatus ja antoivat hyviä taukopaikkoja levottomalle lukijalle. Eläköön rajaton internetyhteys. Rakas, rakas kirja, jonka olen lukenut ja tulen lukemaan vielä useampaan kertaan.
Philip Reeven "Kävelevät koneet" (Karisto, 2004) maalaa lukijansa silmien eteen huikean maailman, jossa yhden tunnin sota on tuhonnut sivilisaation sellaisena kuin me sen tunnemme ja ihmiskunta elää höyryvoiman liikuttamissa kaupungeissa. Nuori museoharjoittelija Tom Natsworthy joutuu todistamaan murhayritystä, jonka kohteeksi joutuu hänen idolinsa, historioitsija ja tutkimusmatkailija herra Valentine - ja sen seurauksena hän tempautuu mukaan seikkailuun, jossa roolia näyttelevät muun muassa kiertelevät merirosvot, ihmisen ja koneen välimuodoksi tuomittu raatelukyntinen tappokone Shrike, ilmalaivaansa halki taivaan käskyttävä naiskapteeni Anna Fang ja kostonhimon eteenpäin ajama Hester Shaw, nuori tyttö, jonka kasvot ovat kammottavalla tavalla silpoutuneet. "Kävelevät koneet" on sarjan ensimmäinen osa, mutta se toimii kyllä myös yksittäisenä romaanina. Seikkailu tempaa mukaansa heti alkumetreiltä lähtien, eikä tahti hidastu missään vaiheessa. Tarina saa paikoitellen aika hurjiakin piireitä. Väkivalta ja kuolema ovat alati läsnä, mikä pudottanee kyllä kaikkein nuorimmat lukijat pois kuvasta, mutta sopii hyvin toivottomaan ja lohduttomaan dystopiaan. Vaikka perusidea kävelevistä kaupungeistä tuntui alkuunsa vähän hölmöltä, on se kuitenkin yllättävän toimiva. Lisäksi henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja kaikessa epätäydellisyydessään ja kompleksisuudessaan tavattoman rakastettavia ja kiinnostavia, eivätkä näiden kohtalot tunne yhdentekeviltä. Muutamista kirjailijan valinnoista suorastaan järkyttyy... Kai kirjassa vikojakin on, mutta harvemmin nuortenromaani tekee enää tässä iässä yhtä kovaa vaikutusta kuin nyt. Täydet viisi tähteä.
KIrja oli parempi kuin edeltäjänsä sekä se ei ollut yhtä sekava kuin se. Oisin mieluusti lukenut myös Aislinin ajatuksia mutta oli tämä näinkin ihan kiva
Kohtalon täyttymys on hyvä päätösosa. Tapahtumat etenevät luonnollisella painollaan kohti odotettua ratkaisua, eikä lukijaa petetä. Tapahtumia kerrotaan kahdesta näkökulmasta, toisaalla tarkastellaan Garionin, Belgarahtin ja Silkin yksinäistä vaellusta kohti Malloreaa ja Torakin nukkumapaikkaa. Toisaalla taas seurataan Ce'Nedran ja muun armeijan marssia itää ja taistelua kohti. Vaikka lukija tietääkin todellisen ratkaisun tapahtuvan Garionin ja Torakin kohdatessa, itse ainakin pidin Ce'Nedran osuutta mielenkiintoisempana. Garionin matkalla on etupäässä pieniä sattumuksia, ja näin inhottavaa teinislangia käyttäen, Garionin angstausta. Vaikka on täysin luonnollista ja uskottavaa, ettei poika ole kulkemassa taisteluun jumalaa vastaan kevyin mielin, välillä masennusryöpyn lukeminen kyllästyttää. Onneksi kirjan muut hahmotkin kommentoivat Garionin mielialaa. :) Hahmot ihastuttivat minua muutenkin, etenkin Ce'Nedra, veikeä mutta viisas Belgarath sekä monet muut ovat nousseet suuriksi suosikeiksi. Belgarionin tarun viimeinen osa sisältää vielä lisää palasia Eddingsin kiehtovaan maailmaan. Kirjassa huomiota saavat Torakia palvovat angarakit, sekä pohjoisessa asuvat, pahoja henkiä palvovat morindit. Angarakeja on sivuttu paljon jo edellisissä kirjoissa, joten minua kiehtoivat kirjassa etenkin morindit, ja huomasin suorastaan ahmivani sivuja Garionin ja heidän kohtaamisista. Eddingsillä on taito luoda eri kansoille ja kulttureille kiehtovia, muttei liian monimutkaisia ominaispiirteitä. Kirjan loppuratkaisu on uskottava ja itse pidin siitä kovasti. Kovin ennalta-arvaamaton se ei kyllä ole, ja muistelen muutenkin Belgarionin tarua ensimmäistä kertaa lukiessani arvanneeni monia asioita ennakolta. Itse en ole tästä ikinä häiriintynyt, sillä voitonriemun tunne, kun tajuaa olleensa oikeassa, on vailla vertaa. Jo toisen kerran, kiitän Eddingsiä ihanista hetkistä Garionin ja kumppaneiden matkassa.
Minerva, 2008 Jules Vernen kirja... Järjestykseltään toinen klassikko, jonka olen lukenut. (Ensimmäinen oli Agatha Christien, jos joku haluaa tietää.) Rakastin pienempänä näihin kirjoihin perustuvia animaatioita. Siksi tämänkin kirjan kirjastosta poimin. Ja siksi jatkoinkin lukemista, vaikka se jossain kohdin tuntuikin pakkopullalta. Kuin olisin itse hukkunut mereen. Ihan aluksi, en tiedä, paljonko tästä on suomentajan ja paljonko Vernen työtä, mutta kirjan kirjoitustyyli poikkeaa suuresti Vernen toisesta kirjasta, (Maailman ympäri 80 päivässä) jonka olen lukenut. Kuvailu on hyvin mielikuvituksellista, ja kirjailija on selvästi nähnyt paljon vaivaa ottaessaan selvää meren ihmeellisistä otuksista ja kehittäessään kapteeni Nemon eksoottisen henkilöhahmon. Mutta Verne on tässä kompastunut omaan nokkeluuteensa. Kuvailu rönsyilee ja tunkee joka kolosta. Luulisi sen nostavan kirjan arvoa, kun kuvailu vie vähintään 2/3 kirjan sivumäärästä, mutta nyt se ei vain toimi. Pitkiä kuvailukasoja on raskas lukea, hahmoista ei saa tarpeeksi tietoa. Myös dialogia olisin kaivannut huomattavasti enemmän. Itse kapteeni Nemosta on vielä mainittava sen verran, että siltä kohdin Verne on onnistunut. Lukija ei pääse Nemon ajatuksiin sisälle yhtään sen enempää kuin tutkija Aronnax. Näkökulma on hyvin valittu, ja vielä paremmin toteutettu. Neuvokas oli hieman laisu minun mielestäni, hänen panoksensa kirjan henkilökastissa oli hyvin mitätön. Myös kuumaverisen Ned Landin arvattavuus oli hieman rasittavaa. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin klassikko, joka kannattaa lukea. Laskin arvosanaani ensin ajattelemastani neljästä tähdestä kolmeen ja puoleen luettuani Vernen toisen kirjan. Niinpä näin, mihin kirjailija todella parhaimmillaan pystyy.
Etsijät Matka alkaa on mahtava kirja, oottelen innolla tokaa osaa. :) Mielestäni Soturikissat on silti parempi sarja kuin tämä, vaikka Etsijät vaikuttaakin tosi kivalta.
Itse olen lukenut nää Soturikissojen ekat osat joskus kolme vuotta sitten ekaa kertaa, ja yhä rakastan soturikissoja <3 Suosittelen kaikkia lukemaan tätä ihanaa sarjaa, se on lempisarjani ollut jo kolme vuotta! Suosittelen muillekkin kuin kissaihmisille. Ihanaa kun tänä vuonna tulee kaksi uutta osaa, odotan innolla että ne tulee kauppoihin <3
Kirja jäi kesken, enkä enää jaksanut lukea loppuun. Tässä oli monta miinusta ja plussaa ja harmillisesti Sala Kavala jäi nuolemaan näppejään Ilki Ihanan rinnalla. Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä oli sekavampi, ristiriitaisempi ja ainakin minulle haastelias ymmärtää. Marr kirjoittaa suorilla lauseilla, mutta välillä hänen käsialansa on eleganttia ja taiteellista, hyvinkin kaunista. Kirjan alku on taitava ja tietyllä tapaa myös puistattava. Mutta siinä missä kirjan pitäisi kiihdyttää lukijansa kohti loppua, tämä sai minut tuskailemaan ja puremaan hammasta. Mieleni teki, mutta päätin heittää hanskat tiskiin. Hahmoista eniten ihastuin Nialliin; hän oli kantava voima ja vetovoimainen, eikä jätä lukijaa rauhaan. Irial olisi voinut toimia miltei yhtä voimakkaana hahmona, mutta hän ei päässyt "pahiksena" niin lähelle kuin olisi toivonut. Leslie jäi kauas, samoin koko muu konkka ronkka. Doniaa ei näkynyt, olisi ollut ihanaa lukea myös hänestä tässä. Sala Kavala on omanlaisensa jatko-osa Ilki Ihanalle, vaikkei seuraakaan edeltäjänsä näyttämää polkua. Sanoisin, että teini-ikäisille tämä teksti voi olla upottavaa. Ja toki se riippuu lukijasta. 1 ja puoli pistettä ihanasta Niallista, ahdistavasta ja onnistuneesta alusta ja kirjan lopusta, jota vilkaisin. Pisteet kotiin myös kirjailijan periksi antamattomuudesta; hyvä, että tällaisiakin kirjoja on. Marr on hieno kirjailija, vaikkei tämä minuun iskenytkään.
Minulla on taipumusta tykästyä kahdenlaisiin kirjoihin: todella sekaviin ja todella yksinkertaisiin. Roger Zelaznyn "Kujanjuoksu" ei ole sekava. Pelkistetyimmillään se on tiivistahtinen tarina henkipatosta suorantoiminnanmiehestä Hell Tannerista, joka lähtee armahduspaperit taskussaan suorittamaan mahdotonta tehtävää eli matkaa ydinsodan kärventämän Pohjois-Amerikan rannikolta toiselle.