Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tekisi mieli antaa vain yksi tähti, mutta puolikas tulee nyt siitä, että ainakin yritys oli hyvä. Kirjan suurin ongelma on se, että siinä ei ole varsinaista juonta. Siinä on vain idea. Tätä ideaa olisi pitänyt vielä haudutella ja miettiä pitkään ennen kuin kirjoittamiseen olisi ryhdytty. Siksi lopputuloksena on tämä: alku on pelkkää laahaavaa, epäkiinnostavaa, juonetonta ajelehtimista, ja sitten vasta aivan lopussa, kun päästään sinne ideaan, jotakin tapahtuu. Ja sitten kirja loppuu. Tätä helpottaisi edes se, jos kuvailu olisi erityisen taitavaa. Tai hahmot erityisen monitasoisia ja kiinnostavia. Mutta kun kuvailu on lähinnä saman toistoa alusta loppuun ja hahmoihin, varsinkaan päähenkilöön, ei samaistu, ei nämäkään seikat riitä pitämään mielenkiintoa yllä. Kieli on suhteellisen hyvää ja virheetöntä. Siitä tulee se yksi tähti. Vielä lisäksi tarinassa on pahoja ajatusvirheitä. Kuolinilmoituksiin ei yleensä kirjoiteta kuolintapaa... Mitähän makaaberia lehteä kirjan päähenkilö oli lukenut? Ja sitten taas tarinan hahmo selittää uhriensa kuolevan verenhukkaan, vaikka toisaalta nämä kuolevat luonnollisista syistä... Eivätkö nämä kaksi ole toisensa pois sulkevia? Toivon mukaan jatko-osa olisi hieman mietitympi ja hiotumpi. Potentiaalia nimittäin olisi. Tästä voisi saada kasaan jotakin vähän mielikuvituksekkaampaa. Tällä hetkellä kirja vaikuttaa vain amerikkalaisten versioiden huonolta kopiolta.
Kirja olisi voinut olla mielenkiintoisempi, sillä aihe oli jollain tapaa erilainen. Puolessa välissä aloin kuitenkin hieman tylsistyä, eikä loppu kirja herättänyt mielenkiintoa. Juoni oli hieman hajanainen, mutta pohjimmiltaan se oli ihan tyydyttävä. Kirjan alusta asti minua häiritsi Teklan suhtautuminen viikkoon ilman vanhempia. Ymmärrän kyllä, että neljätoistavuotias haluaa tehdä kaikenlaista ollessaa yksin kotona - varsinkin ensimmäisellä kerralla. Hänellä oli kuitenkin pikkuveli hoidettavana, josta Tekla ei tuntunut välittävän joissain kohtia lainkaan. Hän valitteli vain sitä, että etelässä kaikki oli niin paljon erilaisempaa. Hän ei suostunut käyttämään kunnollisia talvivaatteita, eikä talon lämmittäminen tai muut kotityöt oikein innostaneet. Tämä kaikki oli mielestäni hieman outoa, sillä kyllä neljätoistavuotiaan jo pitäisi hieman pystyä huolehtimaan itsestään ja veljestään, ilman että meinaa jäätyä kuoliaaksi puolessa välissä viikkoa.
Vahva, mielenkiintoinen, inspiroiva ja koukuttava jatko-osa. Täydelliseksi jatko-osaksi tätä ei kuitenkaan voi sanoa, vaikka lähelle tämä pääseekin. Ensimmäisen osan jälkeen vain odotukset olivat hieman korkeammalla kiinnostavuuden ja juonen kannalta, mutta kyllä tämäkin mennetteli. Raisan ja Mikaelin tarina käynnistyi Kesytön- kirjassa mielenkiintoisena ja mieleenpainuvana. Tältä kirjalta jotenkin vain odotti hieman samaa, vaikka Kesyttömän lopussa Raisa joutuikin lähtemään ja jättämään Mikaelin ilman hyvästelyjä. Onneksi tässä kirjassa oli kuitenkiin niin hyvä juoni pohjalla, että Raisan ja Mikaelin 'suhteen' ongelmat eivät kauheasti haitanneet. Tosin olisin toivonut, että heidän suhteensa olisi ollut erilainen kirjan loppuun mennessä. Muuten kirja oli yhtä mielenkiintoinen kuin edellinenkin osa. Jään siis mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa. Rouhiainen osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti ja pitää näin kiinnostuksen yllä koko kirjan ajan. Vaikka joskus tulisikin hieman ylsempi kohta kirjassa, pian alkaa taas tapahtua ja hieman tylsemmän osiot saavat väistyä taka-alalle.
David "Mack" MacAvoy on 12-vuotias koulupoika, joka on kaikin puolin keskiverto tapaus, mitä nyt kärsii useammasta kuin yhdestä fobiasta. Kesken koulukiusaajien myllytyksen hän saa kuulla olevansa tärkeä linkki muinaisessa hyvän ja pahan välisessä taistelussa. Kalpeaksi Kuningattareksi nimitetty velhotar on nimittäin heräämässä ikiaikaisesta unestaan (itse asiassa vain 3000 vuoden unesta, mutta hänen voittajansa, Mahtavaksi 12:sta kutsuttu joukko, eivät aikanaan osanneet kuvitella isompaa lukua), ja niinpä Mackin tehtävänä on kerätä kokoon uusi mahtava tusina ja pysäyttää uhkaava vaara ennen kuin on liian myöhäistä. Seikkailu huipentuu Ayers Rockin punahehkuiselle kalliolle, jossa Mack ja hänen ystävänsä joutuvat kohtaamaan Kalpean Kuningattaren kuvankauniin tyttären silmästä silmään. Michael Grantin "Haaste" (WSOY, 2011) aloittaa uuden Mahtavat 12 -nimisen fantasiasarjan, joka ensimmäisen osansa perusteella vaikuttaa kohtalaisen lupaavalta tapaukselta. Nopealukuisessa ja -tempoisessa kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita enemmän kuin Kitzbühelin syöksylaskurinteessä, ja koko komeus on vielä koristeltu puujalkojen varassa kulkevalla huumorilla, joka ei hirvittävästi naurata aikuislukijaa, mutta uponnee mennen tullen kohderyhmäänsä. Sarjaa voisi kai pitää linkkinä "Kapteeni Kalsarin" ja "Percy Jacksonin" välillä, ja uskoisin sen kelpaavan ainakin sellaisille pojille, jotka eivät muuten lukemisesta kauheasti perusta.
Cornelia Funken "Reckless - Kiveen kadonnut" (Otava, 2011) on fantasiaromaani kahdesta parikymppisestä veljeksestä, Jacobista ja Willista, jotka seuraavat kauan sitten kadonneen isänsä jälkiä peilin takaiseen maailmaan. Ikävän sattuman seurauksena Will saa niskaansa kirouksen ja alkaa muuttua hitaasti mutta varmasti kiviseksi goyl-hirviöksi, ja senkös takia isobroidilla on edessään melkoinen pelastusurakka, johon sotkeutuvat muun muassa pari haltijatarta, keskenään juonittelevia ja sotivia keisarikuntia, ketuksi muuttuva tyttö ja rahanahne kääpiö. Romaanin tapahtumat sijoittuvat mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan, eräänlaiseen vaihtoehtoiseen teollisen vallankumouksen aikaiseen Eurooppaan, jota kansoittavat niin erilaiset fantasiahahmot (yksisarviset, syöjättäret, loreleyt, noin niin kuin muutamia mainitakseni) kuin kansansaduista tutut henkilötkin. Satuja hyödynnetään kirjassa sangen makaaberilla tavalla, ja esimerkiksi Ruususen linnaa ympäröivästä ruusupuskasta voi löytää yhden jos toisenkin muumioituneen ruumiin, unohtamatta mielikuvia niistä epätoivoisista lapsenkäsistä, jotka piparkakkutalon portteja olivat yrittäneet avata. Saduista saadaan tarinankuljetukseen hyvää lisävirettä, enkä oikein jaksa uskoa, että olisin muuten jaksanut kahlata romaania loppuun saakka. Sinänsähän "Reckless - kiveen kadonnut" ei ole pitkä kirja, itse asiassa karvan alle 300 sivua, mutta harvinaisen raskassoutuinen ja aika vaikea se on, eikä se tässäkään mielessä sovi kovin nuorille tai heikoille lukijoille. Funken suurin ongelma on kuitenkin se, että henkilöt eivät ole järin kiinnostavia ja osa näistä myös jää täysin paperinohuiksi, pahimpana esimerkkinä Willin tyttöystävä Clara. Lukijalle ei tarjota pahemmin hahmojen taustojakaan, vaan hänet heitetään keskelle tarinaa, ja siinä sitä sitten mennään hamaaseen loppuun saakka. Nähtäväksi jää, millaiseksi sarja kehittyy myöhemmissä osissa.
Sari Peltoniemen "Kuulen kutsun metsänpeittoon" (Tammi, 2011) on mainionpuoleinen kauhua ja fantasiaa yhdistelevä nuortenromaani, joka hakee aineksensa harvemmin käsitellystä aiheesta, nimittäin kolttasaamelaisten myyteistä. Lähimpänä vertailukohteina voisivat kai toimia Mikael Niemen nuorille suunnatut kauhuromaanit. Lukija koukutetaan nopeasti, sen verran vauhdilla tapahtumat polkaistaan käyntiin, eikä tahti ehdi hyytyä missään vaiheessa. Kiinnostavaa kyllä, aivan kaikkiin fantastisiin ja kauhistuttaviinkin tapahtumiin ei tarjota suoraa vastausta, mikä on ehkä kirjailijan muullekin tuotannolle tyypillistä. Sivujuonena kirjassa kuljetetaan aika mukavalla tavalla ensirakkautta ja seurustelua, joka askarruttaa, hämmentää ja huolettaakin nuorta päähenkilöä. Nopealukuisen romaanin suurin ainoa miinus tulee siitä, että osa henkilöhahmoista jäi vähän etäisiksi, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli oikein positiivinen lukukokemus!
Erittäin hyvä kirja - ei kai tässä muuta voi sanoa! Parasta koko kirjassa ovat dialogit ja Jace. Päättömät ja nerokkaat keskustelut ovat kirjan suola, ja niille saa nauraa niin että vatsaan sattuu. Jace kantaa olemuksellaan ja ylipäätään olemassaolollaan sarjaa pitkälle, kyseessä kun on niin julmetun ihana hahmo! Myös muut hahmot ovat mielenkiintoisia, ainoastaan Simon jää vähän persoonattomaksi. Suosittelen kaikille, erittäin lämpimästi.
Mort on yksi niitä kirjoja, joita nuorempana tuli luettua useaan kertaan. Nyt kun vanhemmalla iällä tuli luettua se uudelleen, kyllä sen huomaa, miksi tämä silloin pentuna vaikutti niin hyvältä kirjalta. Se on hyvä kirja. Edelleen. Eniten hämmästystä aiheutti suomennos. Suomentaja on tietysti eri kuin uudemmissa Kiekkomaailma-kirjoissa ja siksi monet hyvin vakiintuneet termit ovat tässä suomennoksessa vähän erilaisia. Kuten se, että kaikki velhot ovat vähättelevästi "taikureita" ja että Umpiulottuvuudet ovat Tietymättömät Tyrmät ja niin edelleen. Pikkuasioita, mutta olisi silti hauska nähdä joskus uusi, päivitetty suomennos Mortista. Kirjan juoni etenee kuin höyryjuna ja todellakin kaappaa mukaansa. Tylsää hetkeä ei ole ja missään vaiheessa silmä ei ala hyppiä rivien yli. Kuolema on yksi Terry Pratchettin syvällisimmistä ja kiehtovimmista hahmoista, ja juuri tässä kirjassa hän ehkä on syvällisimmillään. Todellakin lukemisen arvoinen kirja. Toisenkin kerran.
Suomennoksessa oli omia omituisuuksiaan, mutta muuten hyvä kirja. Kaikki sarjaa katsoneet varmasti pitävät myös näistä kirjoista; muille kirja ei luultavasti niin kamalasti aukea. Tässäkin huomasi hieman haaskattua potentiaalia. Hahmoihin ei paljoa syvennytty, vaikka siihen olisi ollut hyvin mahdollisuuksia.
L.J. Smthin "Vampyyripäiväkirjat : Korpinmusta" (Otava, 2010) aloittaa taas uuden yliluonnollisen kauhuromanssin, joita markkinat alkavat olla pullollaan. Nyt kirjasarja saa kuitenkin vetoa samannimisestä, meikäläisissäkin televisioissa pyörivästä sarjasta. Luulin aluksi, että kirja olisi luotu sarjan pohjalta, mutta asia onkin toisinpäin (opukset on kirjoitettu 1990-luvun alussa) ja ilmeisesti eroavaisuuksia löytyy melko runsaasti. Juoni on hyvin perinteinen. Lukiota käyvä pikkupaikkakunnan tyttö rakastuu vaaralliseen mutta niin kovin komeaan vampyyripoikaan. Suhdetta vaikeuttavat luonnollisesti monenlaiset ongelmat, joista erikoisuutena mainittakoon toinen kilpakosija, joka sattuu olemaan vampyyri hänkin - ja vieläpä verisukulainen (hah hah). "Vampyyripäiväkirjat" on melko tympeää eikä edes kovin hyvin kirjoitettua viihdettä teini-ikäisille. Kliseinen juoni vaivaa jonkin verran, mutta sitäkin suurimmaksi ongelmaksi koin päähenkilö-Elenan vastenmielisyyden - nuortenkirjassa törmää harvemmin yhtä tympeään sankaritarmölliin, ja toivoa sopii että myöhemmissä osissa kyse on juuri hänen kasvustaan ihmisenä.
Eoin Colferin "Siipimies" (WSOY, 2008) on steampunkista ammentava vaihtoehtohistoriallinen romaani 1800-luvun loppupuolelta. Tapahtumapaikkana toimivat Irlannin rannikon vieressä todellisuudessakin sijaitsevat Saltee-saaret, joille muinoin perustettua kuningaskuntaa uhkaa vaara vallanhimoisen marsalkka Bonvillainin toimesta. Salaliittolaiset murhaavat hyvän kuninkaan ja uudenaikaisesta lentolaitteesta haaveilevan ranskalaisen keksijän, ja sen seurauksena verityötä todistanut nuori Conor Brockhart temmataan osaksi hurjaa tapahtumaketjua, jonka seurauksena hän päätyy pahamaineiselle vankilasaarelle, jossa häntä pitää elossa vain unelma lentämisestä... "Siipimiehessä" esiteltävä maailma on kiinnostava, ja erityisen paljon pidin sivuhahmoista, joista pari katoaa tosin näyttämöltä turhan aikaisin. Kirjassa on mukana tiettyä Jules Vernen henkeä, ja luulen että olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, mikäli olisin saanut lukea sen lapsena. Colfer maalailee paikoitellen melko synkällä ja ahdistavalla pensselillä, ja väkivaltaakin esiintyy, joskin sen verran hillityssä määrin, että kirjaa voi hyvällä syyllä pitää nuortenkirjallisuutena. Sivumäärää olisi voinut hieman karsia, sillä paikoitellen kirjassa esiintyy turhaa toistoa kun tapahtumia käydään läpi useammasta kuin yhdestä näkökulmasta.
Taidokas ja mielenkiintoinen jatko-osa joka ei jätä lukijaa kylmäksi. Juoni pysyy kasassa koko kirjan matkalta. Vaikka tapahtuu paljon, tarinaa pysyy hyvin kasassa eikä aukkoja synny. Eden ja Nemo toivat kirjaan mukavaa vaihtelua jo-tuttujen hahmojen keskelle. Kirja myös avasi hyvin hieman tuttujenkin hahmojen ajatuksia ja tekemisiä. Kokonaisuutena kirja oli uskomaton lukukokemus jonka voisi uusia vaikka kuinka monta kertaa. Tyhjän sivun kääntyessä näkyviin voi vain jäädä ihmettelemään: "Joko se loppui." Ja mitä luultavimmin viimeistään silloin silmät täyttyvät kyyneleistä, ellei sitä ole tapahtunut jo viimeisiä sivuja lukiessa.
Ah, vihdoin sain tämänkin kirjan käsiini ja odotus todellakin palkittiin! Ajatus luurankoetsivästä on vain niin mielenkiintoinen, että jo se saa innotuksen kasvamaan ihan uskomattomiin sfääreihin. Siihen vielä vähän lisää taikuutta, nekromantikkoja, riitoja, ihmissuhteita... Täydellistä! Voisin ylistää kirjaa (ja koko sarjaa) varmaan vaikka kuinka paljon, mutta luulen että se ei kiinnosta ketään. Sen takia minun on surukseni pakko kertoa, että vaikka olen kuinka ihastunut tähän sarjaan, tämä osa oli hieman edellisiä huonompi. En tiedä mistä se johtui, ehkä siitä että kirjassa ei ollut riittävästi eroavaisuutta aikaisempiin osiin. Totta kai Landy osaa kirjoittaa todella hyvin ja kiinnostavasti, mutta jokin tämän kirjan juonessa jäi painamaan mieltäni. Se ei kuitenkaan estä minua odottamasta tulevia osia aivan yhtä innolla, kuin tätäkin kirjaa odotin.
Tämän kirjan lukemisen kohdalla tuli todellinen haaste eteen: minun piti lukea kirjan seitsemänsataa (700) sivua viidessä (5) päivässä ja elettävä muuta elämää siinä samalla. Lisää vaikeusastetta muodosti se, että kirjan alku ei tuntunut kovinkaan kiinnostavalta, eikä myöskään loppu. Keskellä oli parinsadan mittainen kiinnostava jakso minkä pystyi lukemaan melko nopeasti. Tämä hieman auttoi ajan kannalta, vaikka ei kauhean paljoa. En osaa sanoa mikä kirjasta teki sellaisen kuin se oli: hyvän ja mielenkiintoisen, mutta samalla hieman pitkäveteisen ja tylsähkön. Ehkä se johtui siitä, että olin katsonut elokuvan jo aikaisemmin ja se toi tietynlaisia odotuksia kirjaa kohtaan. Tai sitten se vain johtui siitä, että kirjan kieli ja teksti ei vain napannut lievän pitkäveteisyytensä ja samoihin asioihin juuttumisensa takia.
En lue paljoakaan suomalaista kirjallisuutta, vaan ehkä jopa enimmäkseen välttelen sitä. Mutta, tämä kirja oli yllättävän hyvä, ylitti odotukseni. Juoni kuitenkin eteni minulle liian hitaasti ja jäi joskus paikoilleen. Henkilöt olivat aika persoonallisia ja kivoja. En kuitenkaan samaistunut kehenkään. Tässä oli uutta fantasiaa, pidin siitä. Kuitenkin se jäi vähän suppeaksi. Olisin odottaut "jotain enemmän". Silti aion lukea seuraavan osan ja toivon menestystä suomalaiselle kirjallisuudelle=) jos noin voi sanoa.
Uniin piirretty polku edustaa sellaista fantasian lajia, jota jokaisen suomalaisen tulisi lukea joskus. Muinaissuomalaiset legendat jäävät minultakin aivan liian vähälle tarkastelulle, ja se olikin yksi syistä, jotka saivat tarttumaan tähän kirjaan. Uniin piirretty polku sai minut otteeseensa heti ensikosketuksesta alkaen. Muinaissuomalainen maisema tuntui aidolta, hyvin toteutetulta ja mietityltä. Kirjaa lukiessa Riimukorvet, kokkolinnut ja vanhat mahdit alkoivat tuntua maailman luonnollisimmalta asialta. Pidinkin juuri maailmaa kirjan vahvimpana puolena. Juoni pysyi mielenkiintoisena koko ajan, mutta etenkin Dain ja Ailen rakkaustarina eteni mielestäni turhan nopeasti. Itsestäni sekunnissa syntynyt maaginen sielunkumppanuus ja toisen tunnistaminen tuntuivat epäaidoilta. Sen sijaan miellyin enemmän kirjassa esiintyvään toiseen, traagisempaan rakkaustarinaan, jonka osapuolia ovat Troi, Neitha, Kiet sekä Terihan, Vornanmutkan, naisnoitien asuttaman paikan nuori noita. Ihan niin hyväksi Uniin piirretty polku ei valitettavasti noussut, kuin olin odottanut, mutta nyt kun olen lukenut myös trilogian toisen osan, Sudenlapset, alan pitää sarjasta paljon, ja suosittelen siis tarttumaan myös Uniin piirrettyyn polkuun.
Tämä oli ensimmäinen fantasiakirjani jonka luin. Olen todella iloinen että luin tämän kirjan! Kun aloitin lukemisen, kirja suorastaan imaisi minut mukaansa. Luin joka päivä nenä kiinni kirjassa ja yllätyin kun se yhtäkkiä loppui. Aivan mahtava kirja, suosittelen kaikille fantasian ystäville.
Mielestäni alku eteni liian nopeasti ja keski-ja loppuosa eteni liian hitaasti. Kirjaa oli aika tylsä lukea ja sain lopun juuri ja juuri luettua.
Itse olen aina pitänyt juuri Rivan kuningattaresta Ennustusten ajan ohella paljon. Yksi suurimmista syistä on varmasti se, että Rivan kuningattaressa monet ensimmäisestä osasta elätteleväni aavistukset saivat vahvistuksen. Kirjaa lukiessa tulikin jopa uudelleen luettaessa muutamassa paikassa taianomaisen voitokas olo. Pidän paljon myös kirjan juonesta, Belgarionin taru lähestyy loppuaan, ja tapahtumat alkavat edetä sen mukaisesti. Garionkin alkaa ymmärtää, että kasassa on paljon suurempi kuvio, kuin pelkän Kiven etsintä. Rivan kuningattaressa matkataan jälleen uuteen maahan, Rivaan. Valtakunta sijaitsee Tuultensaarella keskellä Läntistämerta, kolkkona ja ankeana. Rivan kansan ikiaikainen tehtävä on ollut suojella Aldurin kiveä, joten ulkoasu on sen mukainen. Harmaat rivalaisviitat peittävät kuitenkin alleen salattua kauneutta ja taidetta. Itse miellyin rivalaisiin heti, ja he ovat looginen, hyvä lisä Eddingsin kategoriaan. Suurempaan osaan kirjassa, etenkin sen loppupuolella, nousee myös uppiniskainen Ce'Nedra. Itse olen aina pitänyt hahmosta, joten olin tietysti ilahtunut. Itsepäinen prinsessa ei niele kaikkea purematta, mutta huomaa vastusteluistaan huolimatta olevansa tärkeässä osassa, vaikkei sitä itse valinnutkaan. Garion on tietysti sympaattisena hahmona myös lähellä sydäntäni. Ja tietysti romantiikan hippunenkin lämmittää mukavasti. Erityisesti minua viehättää Belgarionin tarussa kuitenkin Eddingsin lämmin kerronta. Hahmoja ja tapahtumia kuvataan pilke silmäkulmassa, ja etenkin Garionista nousee elävän hyväsydäminen ja kömpelö, mutta piilevää rohkeutta omaava kuva. Belgarionin tarun parissa viettää mielellään aikaa, enkä epäile ollenkaan, ettenkö tarttuisi piakkoin myös viimeiseen osaan uudempaan kertaan
Gibbs kirjoitti tätä neljätoistavuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi ja ikäraja on kuusitoista... Hauskaa. Odotin tältä suht paljon, enkä ihmeekseni pettynyt. Yllättäen tämä oli hyvä kirja. Siinä missä Edvard on kultupoika ja unelmavävy, Kaspar on oikeasti hirviö. Ensimmäinen vampyyri, joka oikeasti oksetti ja ahdisti. Mutta kun mietti vampyyrejä mytologian olentoina, huomasi Gibbsin muistavan, ettei verenimijöitä ole ihan tarkoitettu sylikoiriksi. Petopuoli oli tuli selkeästi esille, minkä nyt lasken plussaksi. Violet oli mukava päähenkilö. Yleensä en pidä juuri tuosta olennaisesta koppavuudesta, mutta tässä se toimi. Kokonaisuus oli paikoin kömpelö, mutta toimiva. Teksti toimi hyvin, tai ehkä kirjoitustyyli. Alun ja keskikohdan vähältä piti -tilanteet otin täydestä. "Ei päähenkilöä voi tappaa" -ajatus ei käynyt mielessäkään. "Ai nyt jo kuollaan? Miksi?" Taitavaa. Yleisesti pidin. Voittaa kepyesti muun nykyvampyyrikirjallisuuden (jonka allekirjoittanut on lukenut) mutta jää vähän alle koko genren parhaimmiston. En pitänyt sanasta "törppö".
Piidin tästä kirjasto todella paljon ja tämä oli ehkä tämän sarjan paras osa tähän mennessä. Kirja ei ollut missään vaiheessa tylsä ja minusta oli ihanaa että Clary ei enään ollut tappeluissa avuton vana osasi jo itsekkin tehdä jotain, kun taas aiakisemmissa hän on ainavain ruennut huutamaan ja muut on joutunut pelastamaan. Pidän kaikista kirjan hahmoista ja odotankin innolla sarjan viimeistä osaa!
Viime aikoina olen lukenut kirjoja, jollaisia en ole oikeastaan koskaan aikaisemmin varsinaisesti lukenut. Rakastuneena J.R Wardin BDB sarjaan tällainen teksti tuntuu välillä hieman vieraalta ja oudolta. Päätin kuitenkin viimein tarttua Le Guinin kirjaan, koska olen aina jostain lukenut hänen kirjojensa olevan todella hyviä ja lumoavia. Toisaalta voin olla eri mieltä, toisaalta en. Ensinnäkin, Le Guin on luonut todella mielenkiintoisen henkilöhahmon. Ihastuin Falkiin alusta saakka. Hänen eläimellinen mysteerisyytensä sai minut uppoutumaan kirjaan. Harmillisesti kirja kuitenkin eteni aikamoisen nopeatempoisesti, ennen viittäkymmentä sivua oltiin jo juostu viisi vuotta eteenpäin. Olisin halunnut hirvittävän paljon lukea enemmän Falkin kehityksestä, hänen ja Parthin rakkaudesta. Aluksi en innostunut laisinkaan siitä, miten Parth suhtautui Falkin lähtöön, mutta lopun kannalta hänen suhtautumisensa on järkevä ajatellen hahmon psyykettä. Matkallaan Falk kohtasi Estrelin. Erinomaista, että Falk kehitti suhteen hänen kanssaan, eikä ollut seksuaalisesti ja tunteellisesti sidonnainen ainoastaan Parthiin. Vaikka rakkauteen ja tunteisiin käytettiin vähän aikaa, heidän suhteensa vähäinenkin kuvailu oli onnistunut ja leimahteleva. Tämä tarina ei varsinaisesti ruokkinut minua, sillä minulle jäi vielä nälkä. Olisin tahtonut kuulla enemmän, halunnut tietää enemmän. Viimeiset sivut luin pikaisesti, koska kirja muuttui loppua kohti selitteleväksi. Silti loppu sai minut todella surulliseksi. Halusin huutaa, että älkää lähtekö pois. Palatkaa Parthin luokse! Ja niin ei käynyt. Antamani arvosanani varjolla voisin silti luonnehtia tätä eräänlaiseksi mestariteokseksi, suosittelen!
Minusta kirja oli oikein mukava ja sujuva. Pidin myös siitä ettei kirja loppunut sillä perus loppu tyylillä "Lopulta he päätyivät kaikista vastoinkäymisistä huolimatta onnellisesti yhteen" vaan vaikka loppu oli onnellinen niin ei kuiteskaan ihan tuon kaavan mukaan