Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Lue lisää ...

Kirja alkaa verkkaisesti. Aluksi esitellään tarinassa esiintyvät taruolennot sekä maailman rakennetta, jotka samat asiat toistetaan vielä myöhemmin tarinassa. Olennoista on myös neljä kaunista väripiirrosta. Tarumaailman esittelyn jälkeen seuraa vielä selostus, kuinka Aigi päätyi aikoinaan kasvatiksi myyttiseen Saivonmaailmaan, vaikka varsinaisissa seikkailuissaan Aigi onkin jo varttunut ja palannut ihmisten maille.

Ensimmäinen kahdesta ”varsinaisesta” seikkailusta on napakka, tarinaperinteitä kunnioittava kertomus vuoden ensimmäisestä auringonsäteestä kisaamisesta. Jälkimmäinen, loput eli suurimman osan kirjasta kattava seikkailu on kertomus Aigin lapsuudenystävän, Risten-nimisen gufihtarneidon pelastamisesta.

Jos päämääränä olisi pelkästään ystävän pelastaminen, saattaisivat seikkailun moninaiset vaiheet tuntua jopa turhauttavilta. Sen sijaan tulevan noidan kasvukertomuksen näkökulmasta juoni on hyvin jaksotettu. Juonenkäänteet myös noudattavat tarinan mytologisen maailman lainalaisuuksia: esimerkiksi tärkeitä tietoja saadakseen on tehtävä lovimatka.

Pitkällinen uskomusmaailman ja muun elämänmenon esittely tulee ymmärretyksi, kun kirjaa tarkastelee vetoomuksena saamelaisen kulttuuriperinnön puolesta. Kuten kirjailija jälkisanoissaan sanoo: ”Toivottavasti Aigi-saaga saa omalta osaltaan sinut kiinnostumaan saamelaisesta muinaisuskosta.”

Paikoin halu kertoa mahdollisimman paljon pohjoisen elämästä on tarinalle jopa rasite, tekstin sävyn muuttuessa turhan luennoivaksi. Toisaalta kirjan avoimen opettavaisessa otteessa on jotain kunnioitusta herättävää. Tarina opettaa lukijalle muun muassa elämänasennetta: oma kohtalonsa ja paikkansa maailmassa on hyväksyttävä ja asiat otettava kuten ne annetaan, tyynesti ja turhia murehtimatta: ”Kukaan meistä ei ole vallitsevaa maailmaa suurempi.” Vastoinkäymisetkin kasvattavat Aigia henkisesti.

Tekstissä käytetään joitain Lapin elämään liittyviä sanoja, joista on koottu loppuun lyhyt sanasto. Oman tunnelmansa tarinaan antaa tapa käyttää saamenkielisiä paikannimiä: siten Inari-järvikin on tarinassa Anar-järvi. Toisaalta tekstissä on myös kuluneita ja tarinamaailmaan kenties epäsopivia kielikuvia, esimerkiksi jotain tapahtuu ”niin nopeasti, ettei kukaan ollut ehtinyt kissaa sanoa”. Myös murteen käyttö dialogista hämmensi, sillä pelkästään yksi henkilöhahmoista puhuu selvästi murtaen. Miksi juuri hän?

Kirjan ympäristökuvaus on tarkkaa, mutta itse olisin nauttinut maalailevammasta kuvailutyylistä. Olen tottunut myös tunnepitoisempaan ja välittömämpään henkilökuvaukseen ja päähenkilö tuntuikin pitkään kovin etäiseltä. Aigista kerrotaan aluksi kuin sankarista keskittyen hänen tekoihinsa ja jännittäviin tapahtumiin. Lisäksi kerrontatyyli antaa henkilöhahmojen ajatuksista hyvin analyyttisen vaikutelman: tilanteessa kuin tilanteessa henkilöt, mukaan lukien Aigin Njaiti-ajoporo, mietiskelevät, suunnittelevat ja tekevät päätöksiä.

Jälkimmäinen seikkailu onneksi paljastaa päähenkilöstä henkilökohtaisempia puolia ja koin tutustuvani häneen paremmin. En olisi alun perusteella uskonut, mutta lopulta nautin eniten tarinan ihmissuhdekuvauksesta, jossa on varsin realistista haikeutta.

Minua häiritsi aluksi, että tarinan hahmot vaikuttivat jakautuvan mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin, päivä- ja yöpuolen edustajiin. Mieluisan poikkeuksen tekevät noidat, jotka voivat alkujaan olla hyviä eläväisiä mutta katkeroituessaan sortua julmuuksiin ja vuosituhansien mittaisiin kostonkierteisiin. Myös joidenkin ”pahojen” olentojen vaikuttimille osoitetaan tarinan aikana ymmärrystä: otukset vain haluaisivat saada päähenkilöstä itselleen maittavan aterian.

Lukijan ei tarvitse etukäteen tuntea saamelaiskulttuuria ja -muinaisuskoa, sillä kirja kyllä esittelee niitä siinä määrin kattavasti ja kerraten, että tarinassa pysyy vaivatta mukana. Riittääkin, että aihealueesta on sen verran kiinnostunut, että tulee tarttuneeksi tähän kirjaan. Tämän kirjan luettuaan Lapin uskomusperinteestä ammentavaa lisälukemista saa esimerkiksi Samuli Paulaharjun kirjasta ”Tunturien yöpuolta”. Myös Aigin seikkailuille on ilmeisesti suunnitteilla jatkoa ja hyvä niin, sillä tämä kirja vaikutti vasta tutustumiskäynniltä Aigin maailmaan.  

Aivan mahtava päätös sarjalle! Eldunarien löytyminen oli sinänsä "pettymys" koska sitä nyt osasi odottaa nimestä "Sielujen holvi" (tosin itse ajattelin että Galbatorixin eldunarit olisivat löytyneet sieltä, Eragon olisi tuhonnut ne ja mennyt tappamaan voimattoman Galbatorixin). Loppu oli niin koskettava, kun Eragon joutui jättämään rakastettunsa ja koko Alagaesian. Itkin koko illan ja vieläkin on haikea olo, kun ajattelen sarjaa.

Kuten sarjan aikaisempikin osa, tuli tämäkin kirja luettua muutamassa päivässä. Silti jostain mystisestä syystä laskin kirjan melko usein takaisin pöydälle, koska kirja ei vaikuttanut alkuunkaan niin sujuvalta kuin edeltänyt osa. Juoni oli mukaansatempaava eikä toimintaa puuttunut, mutta se elementti mikä muissa kirjoissa on tähän mennessä ollut jäi puuttumaan. Kirja sisältää paljon samoja piirteitä kun monet muutkin trilogiat. Se sortuu samaan perisyntiin, koska se ei ole sarjan alku eikä loppu, vaan täyte niiden välillä. Kirja perustuu hyvin pitkälti tulevan sodan alkusoittoon ja linjojen muodostumiseen. Henkilökohtaisesti olisin myös toivonut Sebastianin saavan jo arvoisensa lopun ja jonkun muun ottavan hänen paikkansa johtajana, vaikka kirja onnistuikin mielestäni hienosti kertomaan Sebastianin, Jacen ja Claryn monimutkaisesta suhteesta. Toisaalta kirja onnistui myös jälleen kasvattamaan Claryn hahmoa. Ensimmäistä kertaa näki vilauksia siitä vahvasta ja vähemmän avuttomasta varjometsästäjästä, joka hänestä on nopeaa tahtia tulossa. Myös Simonin ja Izzyn suhteen kehittymistä oli mukava seurata. Toisaalta Jordanin ja Mayan sivujuoni tuntui kirjassa turhan tarpeettomalta ja Magnuksen ja Alecin suhde sai hieman lässähtäneen pannukakun piirteitä, toivottavasti pariskunta yhdistää vielä voimansa viimeisessä osassa. Vaikka pitkin kirjaa oli hieman epäonnistuneempia kohtauksia ja tapahtumia, onnistui sarja kuitenkin tarjoamaan taas taattua varjometsästäjät laatua. Ehkä odotukset olivat aikaisemman osan suhteen kuitenkin jo liian korkealla, joten tuoreet fiilikset tämän suhteen olivat hieman pettyneet, mutta jään kuitenkin odottamaan innolla viimeistä osaa ja toivon, että sarja saa arvoisensa päätöksen!

Tuulen avain kiinnosti ennakkoon kovasti. Mustan tornin fanina en pettynyt teokseen, ja toivon Kingin laativan lisää vastaavia kertomuksia. Kirja jakaantuu kolmeen eri osioon, joista ensimmäinen kuvaa Rolandin ryhmän vaiheita Velhon ja Callan susien välissä. Toisessa Roland palaa jälleen nuoruuteensa, ja kolmas on tarina, jonka nuori Roland kertoi vartioimalleen pikkupojalle. Tämä tarina, nimeltään "Tuulen avain", kattaa noin puolet 320-sivuisesta romaanista. Osioista suosikkini oli Rolandin nuoruuteen sijoittuva, joka on kirjoitettu minä-muodossa ja tapahtuu Velhon nuoruusmuistelujen jälkeen. Roland lähetetään toisen uuden revolverimiehen Jamien kanssa ratkaisemaan murhamysteeriä syrjäseudulle Gileadin pohjoispuolelle. Joku saattaa pettyä siihen, että Alainia tai Cuthbertia ei nähdä ollenkaan. Kingin luoma maailma on minusta todella kiehtova, ja aika ennen Gileadin ja revolverimiesten tuhoa kiinnostaa erityisesti. Myös Rolandin kertoma tarina oli hyvä, siitä löytyi mukavia viittauksia sarjan tapahtumiin ja maailman historiaan.

Pidin kirjasta todella paljon, vaikak sen arvosanaa laskikin se etten olisi jaksanut lukea niin paljon menneitä tapahtumia. Harmittaa toki myös että Karou jätti Akivan, mutta lohduttaudun sillä että eiköhän ne takaisin yhteen mene =D

Kirjan alkuasetelma on melko seuraavanlainen: Sota on ohi ja kaikki on näennäisesti hyvin. Clary on saanut rakastamansa pojan, Jacen. Sota on voitettu ja Valentine kuollut. Claryn äiti Jocelyn on saanut vastalääkkeen ja on jälleen hereillä. Onni on kuitenkin lyhytaikainen kun kuolleita varjometsästäjiä alkaa ilmestyä pitkin kaupunkia ja Jace vaikuttaa erilaiselta ja etäiseltä Claryn mielestä. Tästä alkaakin kuolettava ajojahti, joka mahdollisesti saa traagisia seuraamuksia niin rakastavaisten välillä kuin Varjometsästäjien yhteisössä. Ensinnäkin kirja on mielestäni onnistunut syventämään useita henkilöhahmoja, kuten tutkimaan Jacen uutta haavoittuvuutta ja kamppailua rakkauden edessä, Simon puolestaan on löytänyt uutta vampyyricharmia ja ajautuu tätä kautta hieman yllättäviinkin tilanteisiin. Ja vaikka Magnus ja Alec ovat puolet kirjasta kiertämässä maailmaa, onnistuu kirja silti tuomaan esille Alecin mustasukkaisuutta, epävarmuutta omasta riittämättömyydestään, mutta toisaalta olemaan avoimempi ja mukavampi tullessaan kaapista ulos vanhemmilleen. Erityisen iloinen olin Jace ja Simon aisaparista, jonka dynamiikka toimi mielestäni erinomaisesti ja toisaalta taas Clarysta ja Isabellestä tuli myös kunnon tehotiimi. Olin myös aluksi hieman skeptisempi Simonista kertojana ja hänen suuresta osuudesta kirjan eteenpäinviejänä, mutta toteutus olikin onnistunut, enkä lukijana jäänyt kaipaamaan Clarylle suurempaa osuutta kertojana. Näin ollen juoni oli erinomaisesti toteutettu, vaikka tapahtumiin joutuminen oli seurauksia Claryn toimista Lasikaupungissa, kirja oltiin osattu kertoa muiden näkökulmista, kuten Simonin ja Jacen. Claryn rooli tapahtumien alullepanijana ilmenikin vasta kun useampi palapelinpalanen oltiin saatu paikalleen. Se miksi viides tähti jää uupumaan on puhtaasti kirjan viimeiset sivut. Vaikka Sebastianin paluu olikin odotettua ja se oltiin osattu toteuttaa tarpeeksi karmivalla tavalla, mutta se eipäs/juupas taistelu katolla oli hieman liian paljon omaan makuun. Toinen omaan mieleen hieman liian sokerinen tapahtuma oli Jacen suoranainen itsensä ruoskiminen riivauksen loppumisen jälkeen, josta lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa hän ajautui transsinomaiseen tilaan ja herätti Sebastianin. Kaikenkaikkiaan kirja oli hyvä lukukokemus ja ehdottomasti yllätti näinkin tasokkaana teoksena. Ja vaikka en olekaan aivan täysin vakuuttunut seuraavan kirjan alkuasetelmista tämän kirjan pohjalta, odotan viidennen kirjan lukemista jokatapauksessa. On siis myönnettävä, että sarja onnistui koukuttamaan jälleen tehokkaasti lukijansa. Suosittelen tutustumaan kirjaan!

Brandon Mull'in luoma tarina on sykähdyttävä, omaperäisen mielikuvituksen luoma seikkailu. Tarina sukeltaa fantasian uudenlaiseen maailmaan, Myyttihoviin, aluksi varsin hitaasti. Tuskastuttavan jääräpäinen Seth kuitenkin repii käyntiin tapahtumaketjun, jota eivät pienet teini-ikäisetkään voi pakoilla. Tunnollinen, aina kiltti Kendra löytää itsestään aivan uuden puolen, ja siinä missä keijut alkavat inhota Sethiä, häneen ne mieltyvät. Ihana kirja, vaikkei tämä henkilökohtaisesti onnistunut imaisemaan minua tajunnanräjäyttävästi mukaansa. Paikoin kömpelöä tekstiä. Mielenkiinnon vuoksi kuitenkin voisin kenties tarttua myös seuraavaan kirjaan.:)

Sanoisin jopa hyväksi, mutta suurimalta osalta kirja vaikuttaa kyllä matkivan aika paljo twilightiä. Vaarmaan sen takia minä luinkin olenhn twilight fani. En malta odottaa toista osaa saadakseni selville poikeaako juoni loppujen lopuksi twilightistä hieman enemmän.