Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Rehellisesti sanottuna kirja oli sivulle 300 asti pelkkää "ah Edward on niin ihanaa" mutta sata viimeistä sivua olivat todella vauhdikasta ja jännittävää luettavaa. Vaikka tarina Bellan ja Edwardin rakkaussuhteesta onkin kliseinen ja ennalta-arvattava, se on silti hyvin koskettava ja kaunis. Pidin kirjasta todella paljon ja aion lukea koko sarjan.

Kun päättää lukea taas yhden Wardin kirjoista, tietää kyllä mitä saa. Ensinnäkin langenneet enkelit sarja sijoittuu samaan miljööseen kun sen sisarsarja ja samalla se onnistuu olemaan myös lähempänä realismia kuin mustan tikarin veljeskunta. Myös aina yhtä ilahduttavaa on se, että monta Wardin kirjaa englanniksi lukeneena, onnistuu suomennoksetkin säilyttämään sen alkuperäisen härskin kielenkäytön, jota Ward viljelee. Toisaalta kun Wardin kirjoja on lukenut yli viisi kappaletta niin tietää aina perusjuonen ja pakollisia seksikohtauksia on aina yli kolme. Kyseisessä kirjassa oli kuitenkin paljon hyvää, nimittäin Jim Heron. On ilo lukea muistakin kuin äidin kullanmuruista, vaikka Wardin kirjoissa ulkonäkö pysyykin melko muuttumattomana tekijänä.. Aloin myös lopulta lämpenemään Vinille kun saatiin ensin muutama särö imagoon. Davina ja Marie-Terese puolestaan jäivät mielestäni keskinkertaiseksi hahmoiksi, enkä juurikaan välittänyt kummastakaan. Etenkin Davinan suhteen toivon parannusta tai kirjasarjan kahlaamisesta tulee tuskien taival. Heronin avulla kuitenkin jaksaa pitkälle. Kirja oli myös suhteessa melko pitkä siihen nähden, että suurin häppeninki taisi tapahtua viimeisten sadan sivun aikana ja alku oli toisaalta hieman hitaasti käyntiin lähtevä. Kirja ei ollut paras lukemani muttei myöskään huonoin ja sarjan aloitusosaksi se kuitenkin oli melko onnistunut teos. Seuraavan osan kimppuun siis.

Kirja ei ihan yllä ensimmäisen osan tasolle, mutta lähelle kyllä. Pidän siitä kuinka kirjassa kerrotaan jokaisen, juonen kannalta vähänkin merkittävän hahmon tarina erittäinen tarkasti, ja siitä kuinka ne sitten liittyvät juoneen ja toisten hahmojen tarinoihin.

Kirja oli mukava ja mielenkiintoinen luettava. Kirjassa oli välillä pari kohtaa jossa tuli sellanen olo että "häh?", mutta muuten se oli ihan ok. Jään kyllä odottamaan seuraavaa osaa ihan innolla!

Elina Rouhiaisille pisteet kirjan sijoittamisesta koti-Suomeen, kotimaisista nimistä ja trailerin luomisesta; sen ensimmäinen näkeminen sai veren suonissa tykyttämään. Kirjan luki kiivaassa tahdissa alle kahdessa päivässä, vaikka ensimmäisen kappaleen aikana vaadittiinkin pientä paneutumista tekstiin; kirjan teksti imaisi mukaansa vasta paljon myöhemmin. Mutta kärsivällisyys palkitaan! Päähenkilönä Raisa oli yhtä aikaa hyvin mielenkiintoinen, mutta tietyllä tapaa myös aika karu ja kaikkea muuta kuin muita totteleva kiltti tyttö. Toisaalta olin aika järkyttynyt, kun päähenkilö päätyi metsäaukealle alkoholin ja veitsen kanssa. Ensimmäisen puistatuksen kohta. Mutta juuri tällaiset karutkin piirteet luovat hahmoihin sitä kaivattua syvyyttä ja kasvamisen aihetta täydentäen niitä pehmeitä puolia. Mikael oli ihana. Niko oli mieleeni vastustamaton, täydellinen tuki päähenkilölle ja minua melkein harmitti, ettei hän luonut kolmiodraaman kipinöitä. Pidin muistakin hahmoista paljon, vaikka muutamien hahmojen kanssa olinkin hieman kahden vaiheilla. Tarinan juoni liikkuu sujuvasti eteenpäin, vaikka jäikin hieman harmistuttamaan se, että Rouhiainen oli skipannut aina hyvän matkan eteenpäin sellaistenkin kohtien ylitse, jotka olisivat luettuina voineet olla todella herkullisia ja mielenkiintoisia. Välillä tämä kyseinen seikka sai minut lukijana matelemaan tekstin ylitse, kunnes tuli kohta, joka tempaisi minut eteenpäin. Oli yksinkertaisesti pakko jatkaa loppuun saakka ja imin viimeiset rivit. Kirjan loppu onnistui yllättämään ja se on aina positiivista: ryntäsin heti hakemaan jatko-osaa. Ja damn. Joku oli ehtinyt minua ennen kirjastoon. Ehdottomasti rakkauden nälkäisen ruokalistalle sopiva valinta!

Luulisi, että olisi jo päässyt eroon ennakkoluuloista suomalaista fantasiaa kohtaan. Mutta ehei... Jos ei muuta, ainakin odotukset ylittyivät reippaasti. Potenssiin seitsemäntoista. Vähän päälle. Kieli ei takkuillut. Rento tyyli ja sanavalinnat eivät ärsyttäneet, vaan lisäsivät persoonallisuutta. Mä ja sä sopivat puheeseen eivätkä tuntuneet epätoivoiselta yritykseltä kirjoittaa jotain "nykynuorisolle". Kerronta sai lukijan sulautumaan miljööseen, joka sekin yhtä lailla onnistui täydellisesti. Sävy kirjassa oli tumma ja värikäs. Unnan hahmo oli harvinaisen onnistunut. Pelkästään jo tekstistä tunsi sen kaiken oravaisuuden miltei konkreettisesti. Jätkätkin pääsääntöisesti olivat täysin voimaeläintensä kaltaisia, joskaan Vikkeä en hevoseksi mieltänyt. Aivan ihana kusipää hahmo oli, mutta ei hevonen... Turha edes mainita, miten paljon Rufukseen tykästyin. Luovuin jo suunnitelmistani muuttaa Jenkkilään etsimään elämäni vampyyria. Nyt kelpuutan myös kotimaisen lohikäärmeen. Idea on onnistunut. Ensivaikutelma takakannesta sai odottamaan vähän nuoremman porukan hittisarjasta, vaikka selkeästi kymmenvuotias minä ei tätä olisi kyennyt lukemaan. Nuortenkirjana aivan mahtava. Käärmeenlumooja lukeutuu näihin kirjoihin, joita ei kannata lukea iltasaduksi hiljaisuuden vallitessa kämpässä. Kuolin nauruun äärimmäisen usein ja tukehduin nyrkkiini. Joonen stealaiset merilehmät... Hahmot, teksti ja miljöö ansaitsevat vielä viidennenkin tähden, mutta juoni vähän miinustaa. Rakastan tarinaa ja näin, mutta se hetki, kun pelkää kuollakseen, jäi puuttumaan. Plus kolmesataa sivua on hiukan aivan liian paljon vähemmän kuin mitä olisin tahtonut lukea. Piraijakuiskaajakin jäi väliaikaisesti kirjastoon... Parhaat sarjat tunnistaa siitä, kun kokee fyysistä tuskaa, mikäli ei joka hetki periaatteessa pystyisi jotain siihen liittyvää lukemaan. Ihan sille tasolle Käärmeenlumooja ei yllä, mutta erittäin, erittäin melkein.

Tämä kirja oli todella mielenkiintoinen, jossakin vaiheessa olin ihan sekaisin, että mitä nyt on tapahtunut ja välillä olin taas kartalla. Kyllä yämä kirja oli lukemisen arvoinen, suosittelen kaikille. Ainut harmittava asia oli se, että tämä kirja ei jatkanut ensimmäisen kirjan tarinaa.

Ihan huono kirja, mielestäni kirjan lukeminen oli jotain ihan kamalaa. Siis Sookien ajatukset ja kaikki niin on kauheita ja kirjassa ei tapahtunut mitään uutta. Kaikki on lukenut jo edellisissä osissa, jotka on kuitenkin olleet ihan luettavia, mutta tämä kirja oli jotain aivan muuta kun mukavaa luettavaa. Olen todella pettynyt...

kirja oli ihan kiva ja siis yllättävän pelottava. Juoni kulki eteenpäin aika nopeasti ja tämä kannattaa lukea jos tykkää jännityksestä ja surulline loppu ei haitaa.

Rehellisesti puhuen, en odottanut tältäkään sarjalta suuria, muttamutta... Yllätyin kyllä iloisesti, sillä ihastuin lähes heti sarjan päähenkilöön, (vaikka Wardilla on jokin omituinen himo tehdä päähenkilö miehistä ladonovia, joilla on suurtakin suurempi mulkku.) En tiedä olenko tosiaankin ainoa, joka ei [tähän valinnainen kirosana] välitä pelastettavan parin henkilökemiasta, saatika sitten seksistä, joka väistämättä heidän välillään tapahtuu? Sillä Heron, demoni Devina, ja muut henkilöt jotka jäävät pelkästään sivuhahmoiksi, ovat paaljon mielenkiintoisempia. Ja jo ilmestyneissä jatko-osissa Devinasta paljastuu sangen mielenkiintoisia puolia... Mutta joka tapauksessa kirja on luettava, ja mitä luultavammin luen sarjaa jatkossakin. - BT

Nytki luettuani kirjan, sydämeni vielä pamppailee. Kun ottaa huomioon minkä ikäisenä kirjailia aloitti kyseisen kirjan teon, niin vau. Kirjailialla ei ainakaan vaikuta puuttuvan mielikuvitusta. Mitä henkilöihin tulee...Rakastin Violetin jääräpäisyyttä ja uhmakkuutta Kasparia kohtaan ja Kasparia taas inhosin itsekyyden ja väkivallan takia, mutta kun loppua kohden, kun Kasparin luonne muuttui pehmeämmäksi, muuttui myös mielipiteeni häneen. Tumman puhuva, mustaa huumoria ja sadismia sisältävä kirja on mielestäni raa'empi että parempi, kuin Twilight. Aivan ihana, odotan jatko-osaa! Ainakin sain kirjan loppuosassa kuvan, että tarina oli vasta alkua.

Edellisen osan, Viimeinen toivomus, aikana en oikein lämmennyt novelli-rakenteelle, mutta tätä lukiessa se ei enää häirinnyt. En tiedä vaikuttiko siihen se, että Viimeisen toivomuksen ahmin muutamassa päivässä, kun taas tätä luin vähitellen novelli kerrallaan. Toisaalta Kohtalon miekassa novellit olivat lähemmin sidottu toisiinsa ja tarina tuntui etenevän myös novellien välillä jonkin verran. Edelleen pidän tässä sarjassa erityisesti siitä, kuinka siinä käytetään tuttuja satuja hiukan eri muodossa. Tässä kirjassa selitettiin myös, että satujen meidän tuntema muoto on syntynyt siitä kuinka bardit ja muut runoilijat ovat hiukan romantisoineet juttuja siitä mitä oikeasti sattui. Esimerkkinä voisi olla se satu, missä 12 veljestä muuttuu joutseniksi ja heidän siskonsa täytyy tehdä heille nokkosesta paidat purkaakseen lumouksen. Tämän kirjan mukaan veljeksiä oli vain yksi ja hänkin muuttui merimetsoksi eikä joutseneksi. Kohtalon miekka oli mielestäni parempi kuin Viimeinen toivomus. Se on hiukan synkempi, mutta siinä on useita hauskoja hetkiä. Geraltin tuntemuksiinkin pääsi tässä osassa ehkä vielä paremmin sisälle. Ennen kahta viimeistä novellia kirjan arvosana keikkui 4 tienoilla, mutta novellit Kohtalon miekka ja varsinkin Jotain enemmän olivat niin mahtavia, että ne nostavat arvosanaa. Vaikuttaa siltä, että Noituri-sarja on kovaa vauhtia kohoamassa suosikkieni joukkoon.

Suhtaudun tähän kirjaan aikamoisen ristiriitaisin tuntein: yhtäaikaisesti olen todella ihastunut ja silti pudistelin päätäni yhtenään lukiessani. Kirjassa on paljon asioita, joihin rakastuin ennemmin tai myöhemmin ja kohtia, joiden kanssa kompuroin miltei koko kirjan läpi. Laini Taylorin kirjoitustyyli ei osoittautunut itselleni helpoksi. Päinvastoin. Koin tyylin paikoittain kompuroivaksi, töksähteleväksi, joskus ei tiennyt missä ajassa tai paikassa oltiin, kenen silmin lukija sillä hetkellä luki. Välillä hypittiin sinne tänne, jätettiin hyviä kohtia kertomatta. Nämä seikat saivat minut kiristelemään hampaita ja olin vähällä palauttaa kirjan takaisin kirjastoon. Onneksi en palauttanut! Kompastuskivistä huolimatta Taylor on keksinyt mitä mahtavimman idean ja juonen, joka kiihtyy vasta aivan lopussa lukemiin, jotka vastaavat lukijan maailmassa sitä tosiasiaa, ettei lukemista voikaan lopettaa. Karuus oli positiivista ja monet hahmot saivat rumuudellaan ja julmemmilla piirteillään vain ihastuksen valtaan. Rakastuin Brimstoneen ensimainitsemalta. Razgut on ihanan iljettävä. Alkuperäinen Madrigal puolitti Brimstonen kanssa suosikkihahmon tittelin. Karou oli alusta saakka mielenkiintoinen päähenkilö, Akivaan oli hankala tutustua ja häneen alkoi päästä sisään vasta myöhemmin. Sinänsä harmittaa, että Karou ja Madrigal yhdistyivät, koska Karou oli ehyt kovapäisenä ja rohkeana, mitään pelkäämättömänä ja hätkähtämättömänä. Kirjan loppu oli mielestäni todella onnistunut, Akivan teko repi rikki juuri kokonaiseksi kursitun onnellisen lopun ja kruunasi tuskallisen ihanan lukunautinnon kuin mansikka kakun. Mietin pitkään, että pidänkö tästä niin paljon, että tämä pääsisi suosikkeihini. Olin sitä mieltä, etten anna edes kolmea pistettä ja nämä mielipiteet pätivät vielä noin kolmensadan sivun kohdalla. Kunnes... Jatko-osa on ehdottomasti luettava ja kyllä vain: suosikkeihin meni!

Oli mukavaa saada vatsaukset toisen kirjan jättämiin aukloihin. Tämäkin oli ihan ok kiva vähän mitänsanomaton mutta lukihan nää nyt.

Kirja oli mielstäni ihan ok, lopussa jäi kyllä häiritsemään se että kirja lopuui iha kesken. Toivotatvatsi toinen osa valoittaa vähän tätä ekaa.

Tarina ja henkilöhahmot ovat mitä ovat, mutta lukiessani kiinnitin huomiota kauniiseen kuvailuun. Yllätyin positiivisesti, sillä suhtaudun hyvin skeptisesti suomalaiseen fantasiakirjallisuuteen. Kirja oli kyllä viihdyttävä, ei missään tapauksessa tylsä, mutta syvällisemmät tunteet ja ajatukset jäivät saavuttamatta. En suoranaisesti suosittele kirjaa, mutta sen voi lukea tylsien iltojen viihdykkeeksi.

Mietin alunperin luenko tätä ollenkaan osittain siksi, että Harlequin päätti lopettaa paranormaalin romantiikan tuottamisen. Oli turha toivoa, että tää sarja olisi ollut trilogia. Keskenhän se jäi. Jotenkin olen tässä kolmen pokkarin aikana kiintynyt näihin hahmoihin uskomattoman paljon ja tämä kolmas oli jotenkin ehkä vähän raskas lukea koska koko kirja on aika sellainen surullinen ja synkkä. Nyt hahmot ovat päässeet todella mysteerien makuun eikä draamalta tottakai voi välttyä parisuhteissakaan. En ihan täysin pidä kaikista juonikuvioista, mutta kokonaisuutena tarina on kuitenkin melko mielenkiintoinen. Kirjan loppu tuli kyllä niin puskista, että jouduin kohottelemaan kulmiani... ja melkein kirkumaan ääneen koska seuraavaa suomennosta ei ole tulossa. Ei tosin ole vielä tullut englanniksikaan neljättä osaa.

Ahh <3 tää sarja vaan on niin ihana, suosittelen kaikille ja en tiedä miten jaksan odottaa viimeistä osaa.

Ihania kuvia ja käsikirjoituskopio on mukavaa luettavaa :)

Uh, vihdoin sain tämän kirjan käsiini. Ja kuten aina, Riordan on osannut kirjoittaa kirjan jonka lukemista ei vain pysty lopettamaan ennen viimeistä sivua. Hieman kyllä häiritsi se, miten monen näkökulmasta tekstiä oli kirjoitettu. Tapahtumia tuli näin todella paljon, eikä niitä meinannut pystyä liittämään yhdeksi ehjäsi kokonaisuudeksi. Oli kuitenkin mukava taas päästä lukemaan Annabethin, Percyn, Jasonin ja muiden puuhista "pitkän" tauon jälkeen. Jokaisen luonne ja taidot tulivat taas hyvin näkyviin ja jokainen oli huomioitu tapahtumissa. Riordanin tavoilleen uskollisena sai sivuille myös naurua ja ehkä jopa muutaman haikean hetken. Percyn ja Annabethin suhteen kehittyminen oli varsinkin itselle mukavaa luettavaa, sillä Percy on yhä (ja tulee varmasti aina olemaan) yksi lempihahmoni sarjassa.

Itselläni otti hieman aikaa tämän kirjan lukeminen, vaikka hyvä kokonaisuus olikin. Juoni oli mielenkiintoinen ja erilaisia käänteitä löytyi. Toisissa kohdissa tämä kirja kuitenkin tökki, ja lukeminen jäi vähemmälle. Ne kohdat jossa joku hahmoista on asenteella ”Kukaan muu ei osaa, eikä ymmärrä mitään, vaan minä olen ainoa joka osaa ja ymmärtää kaiken.” on hieman häiritseviä. Mutta kuten aikaisemmin sanoin kokonaisuutena idea ja juoni oli hyvä. Tuossa kuitenkin jo jatko-osa odottaa pöydällä lukemista, joten kyllä nuo kolme ensimmäistä kirjaa sen verran koukutti.