Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Olen löytänyt innostukseni uudelleen tähän sarjaan parin viimeisimmän osan myötä joten oli pakko siirtää muut kirjat sivuun tämän kolahtaessa postiluukusta. Zoey itsessään ei ole minua kiinnostanut enää hetkeen koska jotenkin hänen asenteensa on ärsyttävä ja hän tuntuu välillä olevan hiukan liikaa itseään täynnä. Yön talon maailma kuitenkin vangitsee ja tottakai syötävän söpö pari Stevie Rae ja Refaim, joiden ansiosta tirauttelin kyyneleitä kirjan loppupuolella. Heistä voisi lukea vaikka kokonaisen kirjan. Tämäkin kirja hujahti alusta loppuun nopsaan koska oli hyvin helppolukuista ja tätä nyt vaan oli pakko ahmia! Itse sarjan juoni tuntuu ajoittain vähän tahmealta kun miettii, että sen olisi saanut näppärästi hiukan vähempäänkin määrään kirjoja eikä sitä olisi tarvinnut venyttää, mutta toisaalta en ole vielä valmis luopumaan Yön talosta, joten otan innolla seuraavatkin osat vastaan! Kirjoille tyypillisesti tässäkin oli vähän sellaista teinimäistä meininkiä, mutta nokkelat tokaisut saivat minut tällä kertaa lähinnä hymähtelemään hyvin huvittuneesti. Jatkoa jään janoamaan!
Uhanalainen osoittautui yllättäväksi ja piristäväksi toiseksi osaksi. Hyvin usein paranormaalin romantiikan sarjojen toiset osat ovat "ryppyjä rakkaudessa" -kuviollaan kovin samankaltaisia, mutta Uhanalaisessa oli piristäviä piirteitä. Raisa ja Mikael eivät säntää heti toistensa kaulaan, yksi katse ei pyyhi pois muuta maailmaa tai menneitä. Rakkaus ei aina voita kaikkia esteitä, päinvastoin. Esteet voivat voittaa rakkauden. Aloinkin pitää Raisasta enemmän tässä toisessa osassa, sillä hän haluaa elää myös omaa elämäänsä, eikä pyhittää kaikkea Mikaelille. Mikael onkin minusta edelleen aika ärsyttävä kaikessa suojelunhalussaan ja urheudessaan, mutta kirjassa nostettiin herkullisesti esiin edellisessä kirjassa piiloon jääneitä hahmoja. Erityisesti Jennistä, Mikaelin barbia muistuttavasta ex-tyttöystävästä löytyi paljon uusia puolia. Juoni pysyi tasaisen kiinnostavana koko kirjan ajan, kunhan alkukankeudesta päästiin. Uhanalaista luki jännityksen vallassa odottaen innoissaan seuraavaa paljastusta. Salaisuuksiin ei myöskään pettynyt, ja upea ja yllättävä loppuratkaisu sai odottamaan vesi kielellä seuraavaa osaa. Susiraja on laadukasta suomalaista fantasiaa, jota voi vilpittömästi suositella paranormaalin romantiikan ystäville.
Safiirinsini oli omasta mielestäni paljon parempi, kuin Rubiinipuna. Rubiininpunassa alku oli kamalan pitkä ja siinä ei tapahtunut oikein mitään. Safiirinsinissä alusta asti oli hohtoa, ja siinä oli myös enemmän Gideonin ja Gwendolynin yhteisiä hetkiä, mitä Rubiinissa ei ollut läheskään niin paljoa. Mutta siltikin pidin myös Rubiinipunasta tosi paljon, eli suosittelen kaikkia lukemaan sen. Itse olisin ostanut Safiirin heti kun se vain julkaistiin, mutta sitä ei harmikseni ollut veilä tullut kirjakauppaan. (Yllätys:D) Odotin sitten pitkään ja sain eilen vihdoin kirjan käteeni ja siitä alkoi armoton lukeminen. Luin sen eilen illalla kokonaan ja rakastin joka hetkeä, kun luin sitä. Nyt odotan taas malttamattomana trilogian kolmatta osaa, Smaragdinvihreää. Senkin pitäisi tulla tänä vuonna.
Ja näin tässä sitten kävi. Koko sarja oli tähän asti oikein jännittävä ja mielenkiintoinen, vaikkakin pohjaltaan melko kliseinen. Neksropolis oli etenkin todella loistava ja jännittävä loppuun saakka. Niin juuri. Tarkoituksellisesti lopetettu kesken, ettäkaikki jännitys säilyisi viimeiseen osaan asti. Ja sitten joku neropatti päätti olla suomentamatta viimeistä osaa(?)
Quinn on aivan mahtava hahmo! Huomattavasti mielyttävämpi kuin Bill ja Eric. Aika tasainen kirja. Ei niin jännittävä kuin edelliset kirjat, mutta viihdyin kyllä kirjan parissa hyvin.
"Kalmattaren kirous" on suunnattu nuoremmille lukijoille kuin olin etukäteen ajatellut. Olisin itse nauttinut tämän kirjan lukemisesta eniten joskus alakouluikäisenä, samoihin aikoihin kun luin ensimmäistä kertaa esimerkiksi C. S. Lewisin ”Narnian tarinat”.
Täytyy kyllä myöntää, mielenkiintoinen kirja. Pidin siitä, että ollaan uusissa ympyröissä, ja kirja sisälsi monia erilaisia pieniä seikkailuja, vaikka päämääränä oli se yksi ja tietty tehtävä. Kokonaisuutena hieno, vaikkakin minua häiritsi se mihin kohtaan kirja loppui.
Jeij, minä tein sen! Luin ensimmäisen, GoT - kirjani! Yritin aiemmin lukea Valtaistuinpeliä, mutta en pääsyt kuin puoleen väliin kun jätin kirjan kesken. Olen rakastunut sarjaan kausi kaudelta ja olin aivan tuskissani kun kolmas kausi päättyi, joten siitä ahdistuneena hommasin tämän kirjan koska se on jatkoa kolmannelle kaudelle. Aika monia asioita tosin tässäkin oli, jotka näin jo kolmannella kaudella, mutta mukaan tuli myös paljon uusiakin juttuja. Luoja, että tämän kirjan lukeminen oli varsinkin alussa todella vaikeaa. Teksti on sellaista mitä pitää lukea ajatuksen kanssa tai sitten jättää kirja kokonaan välistä. Mitä pidemmälle tosin kun luki, sitä enemmän alkoi sisäistää kirjaa ja sen tapahtumia. Joidenkin hahmojen kohdalla hiukan kurtistelin kulmiani kun en tiennyt tai muistanut ketä he olivat, mutta tähän kirjaan pääsi mukaan aika hyvin kunhan on vain katsonut kolme kautta itse sarjaa. Sanoisin, että Castameren sateisiin liittyvä kohtaus oli paljon laimeampi kirjassa kuin itse sarjassa. Oli mielenkiintoista lukea mihin suuntaan tarina etenee ja arvuutella millä tavalla nämä asiat tuotaisiin esiin sarjassa, vai tuotaisiinko ollenkaan. Daenerys on kyllä edelleen yksi suosikeistani, mutta suosikkilistalle mahtuu ehdottomasti Arya, Hurtta, Tyrion ja Bronn. Niinpä laitoinkin seuraavan osan varaukseen kirjastoon. Saas nähdä miten sen kanssa käy.
Tätä kirjaa olinkin jo odottanut sillä John ja Xhex olivta kiinnittäneet huomioni muissa osissa selvästi. Ja ahh kirja olikin juuri nin ihana kuin ajattelinkin <3 Aluksi luulin että tulisin pettymään kirjaan mutta vähän luettuani huomasin että niin ei tule käymään. Kirja oli ihana ja olin siihen todella tyytyväinen!
Aivan huikea kirja!! Odotin tätä kirjaa siitä saakka kun luin Käärmeenlumoojan eikä pettänyt odotuksiani. Oli hienoa päästä "elämään" faunoidien elämää. Kirjan juoni oli sopivasti vaihteleva ja yllättävä. Nauroin monessa kohtaa faunoidin päättömille sutkautuksille ja tempauksille. Unnan menneisyys oli suuri hämmästys mutta hyvin rakennettu. Kirja loppui kesken!! Nyt vaan odotan jatkoa sillä loppu todellakin jäi vaivaamaan. :D Suomeksi sanottuna: Aivan huippu kirja!! Lisää tällaista!
Parempi kuin edeltäjänsä. Minua on kiinnostanut sarjassa yhteiskunta, sen historia ja hahmojen historia, eikä kolmiodraama, johon valitettavasti keskityttiin trilogian aloitusosassa liikaa. Toisessa osassa kolmiodraamasta on päästy yli ja aletaan paneutua enemmän niihin ongelmiin, joihin mielestäni kirjasarjan pitäisikin keskittyä. Kirjassa on muutama mukavan yllättävä juonenkäänne, mutta joitain tapahtumia pystyi aavistamaan liian helposti edeltä. Kolme tähteä, sillä vaikka juonesta pidin, kieli on tökkivää ajoittain.
Voin kuvitella, että 90-luvulla, jolloin kirja on ilmestynyt alkuperäiskielellään, siinä on ollut vielä kosolti uutuudenviehätystä. Hahmonrakennus, jossa paha ei olekaan paha, eikä hyvä täysin hyvä, on Kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa ollut varsin uudistusmielistä ajattelua. Tällainen ajattelu onkin ollut tarpeen ymmärryksen luomisessa tuntematonta kohtaan ja moraalin korostamisessa. Samoin on varmasti ollut kirjasta pistävän luonnonsuojeluteeman osalla, joka ei vielä tuona ajankohtana ollut kovin trendikästä missään päin maailmaa. Nykyisin asiat ovat toisin noilta osin ja mikäli kirja olisikin kirjoitettu tänä päivänä 90-luvun sijaan, sitä todennäköisesti syytettäisiin lukijan aliarvioimisesta. Koin miljöön ja juonikaaret vanhentuneeksi. Samat tarinat ja suurin piirtein sama ympäristö ovat esiintyneet lukuisissa peleissä, kirjoissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa yhä uudelleen ja uudelleen. Totuuden miekat ja muut vastaavat ovat lypsäneet aiheesta niin hyvin, ettei tälle sinänsä hyvälle kirjalle jätetä edes mahdollisuutta yllättää. Laajasti ajatuksen tasolla tapahtuva ja sinänsä onnistunut hahmonrakennuskin toteutuu tavoilla, joka ei nykylukijalle tarjoa mielestäni paljoa uutta. Syväluotavaa analyysia syistä ja seurauksista on jo todellisessa maailmassakin tarjolla niin ylitsepursuavan paljon, ettei sitä jaksaisi enää viihtymismielessä lukea. Tyhjänpäiväinen vatvominen hahmojen mielensisäistä ominaisuuksista saa aikaan turhankin korkeakulttuurillisia piirteitä. Annan noottia myös siitä, ettei suurinta osaa hyvinkin rikkaasta hahmogalleriasta esitetty muuten kuin nimien tasolla. Tokihan vampyyrit ja haltiat ovat turhankin tuttuja, mutta olisin halunnut joitain hahmoja esiteltävän paremmin kuin vain pelkän ilmoille heitetyn nimen tasolla. Kielellisistä seikoista jäi mieleeni se, että tekstissä tuli vastaan joitain sanoja, jotka eivät mielestäni kuuluneet tuohon keskiaikaiseen miljööseen – tätä ei kuitenkaan ollut havaittavissa häiritsevissä määrin. Kirja oli kaiken kaikkiaan ihan kelpo lukukokemus. Mikään tajunnanräjäyttävä elämys kirja ei ollut, mutta se ei välttämättä ole kirjan oma syy. Koen Viimeisen toivomuksen suomenkielisen laitoksen kohdalla ongelmana sen, että koko kirjasarjaa on alettu julkaista suomeksi aivan liian myöhään. Sen vuoksi tämän teoksen teemat ovat täysin loppuun kaluttua kaunokirjallisuuden ympäristöä.
Varjojen kaupungit on kohonnut yhdeksi lempisarjoistani hitaasti, mutta varmasti. Luukaupunkia uudelleen lukiessani aloin muistaa jälleen, miksi. Syy numero yksi: maailma. Vaikka vampyyrit ja ihmissudet ovat tulleet tutuiksi miljoonasta muusta paranormaalia romantiikkaa käsittelevästä sarjasta, Varjonmetsästäjät ovat jotain täysin uutta. Nefilit, enkelin verta suonissaan kantavat soturit, jotka suojelevat maailmaa demoneilta. Jes! Lisäksi vampyyrit, ihmissudet ja haltijat ovat niin sanottua Alamaailmaa, toista kastia Varjonmetsästäjien silmissä. (Ja vampyyrit eivät kimalla!) Muutenkin maailma kuvattiin sopivan julmaksi ottaen huomioon Varjonmetsästäjien tehtävän, kaikkea ei ollut kuorrutettu kultapölyllä. Syy numero kaksi: huumori. Varjojen kaupunkien, ja etenkin Luukaupungin kanssa nauraa useaan otteeseen. Huumori on välillä järjetöntä, mutta niin hauskaa. Etenkin Jace Wayland ja Claryn paras ystävä Simon kunnostautuivat tällä saralla. Syy numero kolme: JaceWayland. Tämä syntisen komea, mutta luonteeltan kusipää varjonmetsästäjä on ollut lempihahmoni heti sarjaan tutustuttuani. Luultavasti en voisi sietää hahmoa todellisessa elämässä, mutta kirjan sivuilla hän on hurmaava. Muutkin hahmot Claryn ystävästä Simonista Varjometsästäjä-sisaruksiin Isabelleen ja Aleciin, sekä New Yorkin päävelho Magnus Baneen ovat ihania, heistä ei vain voi olla pitämättä. (Vaikka myönnänkin inhonneeni Simonia ensimmäisellä lukukerralla.) Juoni ei ole niin kovin ihmeellinen, mutta mukaan oli ujutettu muutama yllättävä jippo, etenkin lopussa kulmakarvat kohosivat todenteolla ensimmäisellä lukukerralla. (Kaikki kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan). Myös aika selviä yhteneväisyyksiä Twilightiin on havaittavissa, mutta jos epäröit lukevasi joko Varjojen kaupungit tai Twilightin, valitse tämä. Luukaupunki päihittää Houkutuksen 10-0.
Tykkäsin kirjasta. Sen idea oli hieno. Käärmeenlumooja oli mukaansatempaavaa luettavaa. Hyvin kirjoitettu kokonaisuus.
Kirjan alku oli hieman tylsähkö ja pitkäveteinen. Tarinan kehittyessä se kuitenkin tempaisi mukaansa. Tarina koostui aluksi monista eri osista, jotka myöhemmin nivoutuivat yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Kirjan aihekin oli erittäin mielenkiintoinen ja sen mielenkiintoisuutta lisäsi kirjailijan kirjoitustyyli. Lukijana en samaistunut yhteenkään hahmoon, mikä oli hieman harmi. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin hyvä ja suosittelen sitä eteenpäin, varsinkin luonnontieteistä kiinnostuneille.
Mä olen ehkä vähän outo, mutta mun mielestä tää kirjasarja on edelleen aivan mahtava. On totta että pelkäsin kirjasarjan laadun suhteen kun sain kuulla että sarja pitenee vielä kolmella osalla, mutta en ole yhtään pettynyt. Juoni ja juonikuviot ovat edelleen mahtavia ja hahmot ovat ihania. Alecin ja Magnuksen jutun katkeaminen tosin ärsytti, mutta toivon mukaan he palaavat yhteen viimeisessä osassa. Claren kirjoitustyyli on ollut koko ajan tosi hyvä ja kirjailijalla on loistava mielikuvitus. Inhottaa vain kun viimeinen osa ei ole vielä ilmestynyt edes englanniksi. Saa nähdä kuinka kauan sitäkin saa odotella suomeksi. No, toivon mukaan ei kauhean kauan.
Minusta kirja oli mielenkintoine ja hauska, vaikka lopputulos olikin ennalta arvattavissa. Pidin myös siitä että se oli kirjoitettu samaan paikkan kuin Mustan tikarin veljeskunna kirjat ja täsät löytyikin plajon yhteisia asioita sen kanssa.
aarhh.... välillä tekisi mieli rueta itkemään kun kokoajan tulle uusia miehiä/poikia/tulokkaita/vampyyrejä/langeneita enkeleitä yms. joista Zoey ei vain saa pidettya näppejään erossa ja muutenkin se itsehillinän puute kyllä ärsyttää kovasti, jaa toki myös vihaan Heathia. Muuten kirja oli minusta oikein kiva ja odotan innolla jatkoa!=)
Kirja oli mielestäni onnistunut ja hauska lukea. Välillä minua jäi ärsyttämään vain se että Tulisudän ei komenna yhtään oppilaitaan tai pentuja vaan kohtelee niitä hellästi yms. ja noh seurauksethan tässä kirjassa näkyykin. Juoni oli mielestäni kiva ja tässä no kuvattu yllättävän hyvin kissojen mailmaa eikä siitä tule liian ihmismäistä.