Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tarzan saa iskun päähänsä ja menettää muistinsa ollessaan noutamassa kultaharkkoja Oparin kaupungista. Se osoittautuu kohtalokkaaksi, sillä samaan aikaan petollisen belgialaisen sotilaskarkurin Albert Werperin ja kieron arabialaisen rosvopäällikön Ahmet Zekin johtamat joukot saapuvat Greystoken maatilalle pahat mielessään... "Tarzan ja Oparin aarteet" (Karisto, 1945) on perusvarma viidakkoseikkailu, jossa ovat mukana kaikki sarjan peruselementit niin hyvässä kuin pahassakin. Lopussa paha saa palkkansa, mutta sitä ennen on ehditty joutua vangituksi, saada apua viidakon eläimiltä, mitellä voimia Numa-leijonan kanssa ja kohdata pahoja miehiä, joiden mielet ahneus sokaisee ja jotka luovat himokkaita katseita Janeen. Kokonaisuuden kannalta kirjan kiinnostavin, joskin sen nimen huomioon ottaen yllättävän vähälle huomiolle jäävä elementti on muinainen Oparin kaupunki, jonka vihjataan olevan Atlantiksesta lähtöisin olevien asukkaiden perustama, ja jonka asukkaat - tavattoman kauniit naiset ja eläimelliset miehet - palvovat aurinkoa liekehtivänä jumalanaan ja uhraavat sille ihmisiä. Lukija tapaa toistamiseen kirjasarjan ikimuistoisimpiin hahmoihin kuuluvan oparilaisten ylipapittaren La'n, joka on kuolettavan rakastunut Tarzaniin. La kuvataan täyttymättömän rakkauden vuoksi todellisena pulp-kirjallisuuden "La Donna é mobilena", joka häilyy vihan ja rakkauden välimaastossa, valmiina niin syleilemään apinamiestämme kuin iskemään terävän uhriveitsen hänen rintaansakin. Heidän etunenässään samosi melkein alaston, verrattoman kaunis nainen. Hän oli Oparin La, liekehtivän jumalan ylipapitar, ja hänen kanssaan oli viisikymmentä kauheata pappia etsimässä pyhän uhriveitsen anastajaa. Ylipapitar oli suunniltaan vihasta, ja hänen sydämensä kiehui kiukua (sic) Apinain Tarzania kohtaan. [...] Tarzanin tulo oli herättänyt Lan rinnassa villin toiveen, että vanhan ennustuksen toteutuminen oli vihdoinkin likellä. Mutta vielä voimakkaammin se oli herättänyt rakkauden kuumen liekin [...] ja näin ollen rakkaus tullessaan hänen luokseen päästi valloilleen tuhansien sukupolvien kaikki tukahdetut intohimot, muuttaen Lan sykkiväksi, väräjäväksi kiihkon tulivuoreksi, ja kun kiihko ei saanut tyydytystä, muuttui tämä rakkauden, lempeyden ja uhraituvaisuuden voima oman tulisuutensa takia vihan ja koston virikkeeksi." Priceless, sanoisi englantilainen!
Gwenni näkee maailman toisin kuin muut lapset, saati aikuiset. Hänen maailmansa avautuu öisin taivaalta käsin, kun hän lentää kylän yllä. Unissaan Gwenni näkee outoja asioita, joita hän päivän mittaan pohtii keittiön seinän hilseilevän maalin muodostamien kasvojen edessä, hyllyn päällä olevien naamamukien vahtiessa ja kirkossa, jossa kuolleen ketun lasisilmät pyytävät apua lopullisen rauhan saavuttamiseen. Gwennin mielikuvitus laukkaa ja tuo mieleen oman lapsuuteni, kuinka itsekin leikin salapoliisia ja työnsin nenäni asioihin, jotka eivät minulle kuuluneet. Hiljaisuus soi h-mollissa kertoo hienovaraisesti, naiivista näkökulmasta perheen ja koko kylän salaisuuksista, joskus jopa niin hienovaraisesti, että varttuneemmaltakin lukijalta vaatii paljon terävää huomiokykyä palapelin palojen kasaamiseen. Kirja on todellakin laadukasta kielenkäyttöä sisältävä teos, jota voin suositella kaikille. Tämä ei ole fantasiaa, tämä on realismia, jota on väritetty lapsuuden kirkkailla väreillä. Tarina avautuu hienosti kerros kerrokselta ja lopussa jäljellä on enää vain luita. Tätä voi todellakin sanoa kasvutarinaksi. Gwennin kertojanääni varttuu tarinan myötä, lapsellisuudet karisevat pois ihan itsestään ja Gwenni alkaa pohtimaan, missä on hänen paikkansa maailmassa. Kirjan kieli on äärimmäisen täydellistä - voi kuulostaa liioittelevalta, mutta kokeile itse kirjaa ja yritä kuvata paremmin! Missään vaiheessa ei tullut tunnetta pakkolukemisesta, jotkin tapahtumat olivat vähän clicheisiä ja ennalta arvattavia, mutta elämässä on tullut todettua niiden joskus olevan valitettavan tosia. Upea esikoisteos.
"Tarzanin poika" on järjestyksessään neljäs viidakkomiehen seikkailuista kertova romaani, eikä yhtään hassumpi sellainen. Tarzanin pojan Jackin alias Korakin viidakkoelämään keskittyvä seikkailu pysyy hyvin koossa, vaikka onkin osin ennalta-arvattavissa, ja etenkin alkupuolella venyttää logiikan ja realismin rajoja uusiin ulottuvuuksiin. Kirjallisuudentutkijat voisivat käyttää muutamia "Tarzanin pojan" kohtauksia malliesimerkkeinä siitä rasismista, joita Edgar Rice Burroughsin tuotannosta on löydettävissä. "Neekerit ovat väsymättömiä juttujen kertojia, toisin sanoen he ovat ihmisiä hekin", "Hänen primitiivisissä aivoissaan liikkuin monta pirullista kostosuunnitelmaa, joita hän ei kuitenkaan uskaltaisi toteuttaa joutuessaan kasvotusten hallitsevaan rotuun kuuluvan kanssa" ja sitä rataa. Lisäksi "julmat arabit" saavat melkoisesti ryöpytystä osakseen, ja syystä tai toisesta myös ruotsalaisten roolina on tässäkin kirjassa esiintyä konnan roolissa. Burroughsin naiskuvan kannalta "Tarzanin poika" on yksi sarjan mielenkiintoisimmista kirjoista. Janen rooli on jälleen kerran pysytellä taka-alalla. Lukijan kannalta on mielenkiintoista huomata, ettei hän - esimerkiksi elokuvista täysin poiketen - ole lainkaan ihastunut miehensä menneisyydestä ja viidakkoelämästä, vaan pyrkii kaikin keinoin salaamaan sen pojaltaan. Sen sijaan pienestä tytöstä vetreäksi viidakkojumalattareksi varttuva Mirjam saa yllättävänkin ison ja osittain myös toiminnallisen roolin. Naiseksi kasvamiseen liittyvät tässä tapauksessa myös miesten himokkaat katseet ja kiertoilmauksin peitetyt raiskausyritykset, joita esiintyy kirjassa useampia kappaleita. Tulikohan näitä lapsena tajunneeksi? Seppo Ilmarin kääntämästä suomenkielisestä laitoksesta on vielä lopuksi todettava, että harvemmin vastaan tulee teoksia, joiden takakannen teksti olisi yhtä epäonnistunut.
Väristyksessä alkanut tarina jatkuu arvoisellaan tavalla. Tästä kirjasta on vaikeaa kirjoittaa, jottei tule samalla paljastaneeksi mitään tärkeää. Edellinen kirjahan päättyi siihen, että Sam sai pitää ihmishahmonsa, vaikka oli hänen viimeinen vuotensa. Tähän muutokseen liittyy kaikkea epäselvyyttä, jota jatko-osassa yritetään avata paremmin. Beck hankki susilaumaan uusia jäseniä, hoitamaan mm. paperiasioita, jotta lauma pysyisi turvassa. Isabelin isä, Tom Culpeper on kuuluisa herkästä liipasinsormestaan ja Sam on saanut tuntea sen myös omissa nahoissan. Henkilögalleriaan lisätään uusi hahmo, Cole. Tässä tyypissä on samanlaista särmää kuin Isabelissa ja alun vaikeuksista huolimatta pojasta tulee hyvin tärkeä hahmo juonen kannalta. Häivähdystä leimaa vahvasti Gracen mystinen sairaus, joka alkaa päänsärkynä pahentuen kuumeeksi ja vatsakivuksi, kunnes vanhemmat vievät tyttärensä sairaalaan. Kirja on synkempi kuin edeltäjänsä. Nyt sivujen välissä ei ole vain rakkautta ja kaipausta, vaan myös uhmakkuutta, kapinointia, väkivaltaa ja kuolemaa. Kirja vei mukanaan, ei ehkä yhtä voimakkaasti tai samoista syistä kuin Väristyksessä, mutta tämä oli ahmittava kahdella istumalla, yömyöhiin lukemalla.
Tuli vastaan Demissä ja päätin sitten lukea. Kirjaan jäi heti koukkuun, enkä ite viittiny laskea kirjaa missään välissä. Parissa päivässä sain luettua ja oli aivan mahtava ! Suosittelen lukemaan :) oli mukavasti jännitystä kirjassa
Nuori englantilainen lehtimies toteaa, että tie naisen sydämeen kulkee urotekojen kautta, ja niinpä hän pestautuu persoonallisen professori Challengerin retkikuntaan, jonka tarkoituksena on lähteä etsimään todisteita kadonneen maailman olemassaolosta. Seikkailun aikana retkue vaeltaa halki villin viidakon ja joutuu täpäriin tilanteisiin niin verenhimoisten dinosaurusten kuin vihamielisten apinamiestenkin kanssa. Arthur Conan Doylen "Kadonnut maailma" (Pellervo-seura, 1948) lienee useimmille suomalaisille lukijoille tutumpi BBC:n tuottamana minisarjana kuin kirjana, mikä selittynee sillä, ettei teoksesta olla otettu kuin kaksi painosta, vuosina 1916 ja 1948, ja kaiken lisäksi lukemani tuoreempi painos on lyhentäen suomennettu. Se on harmillista, sillä kyllä "Kadonnut maailma" kestäisi lukemista tänäkin päivänä siinä missä vaikkapa aikalaisensa Edgar Rice Burroughsin seikkailuromaanit, jotka itse asiassa ovat hyvin samantapaisia niin tyylillisesti, asenteellisesti kuin kielellisestikin. Jos lukijan ei kykene astumaan kokonaan vanhaan maailmaan, jossa miehet ovat miehiä, naiset statisteja, villit villejä ja jännittäviäkin tapahtumia kuvaillaan hämmentävän spartalaisesti selostaen, taitaa "Kadonnut maailma" jäädä häneltä kokonaan löytämättä. Englanninkielisessä maailmassa "Kadonnut maailma" on jonkinlainen klassikko, joka kirjalijan tuotannossa kalpenee ainoastaan Sherlock Holmes -seikkailuille, joten ehkäpä uusi painos saadaan joskus vielä suomeksikin!
Kun aloitin kirjan, olin ihan että "vau, tämähän vaikuttaa hyvältä." Mutta valitettavasti se jäi pettymykseksi. Kirjan alku oli loistava, jopa nerokas. Mutta loppua kohden tunnelma lopahti ja siitä tuli tylsä. Myös loppuratkaisu oli tylsä. Totta kai tiesin, ettei valoilmiö ollut todellinen, vaan huijausta, mutta olisin silti odottanut jotain vähän parempaa. Annan kolme tähteä siksi, että kirjan alku oli melkein puoleenväliin hyvä ja mukaansatempaava ja hahmot olivat ihan jees.
Ihan OK kirja. Loppu jäi kuitenkin liian avoimeksi, ja monet hahmojen kohtalo jäi roikkumaan liiaksi. En halua lukea liian loppuun kirjoitettuna tarinoita, mutta tästä jäi vielä liikaa auki. En kokenut samaistuvani yhteenkään hahmoon kirjassa ja lukukokemus kärsi siitä ja paljon. Mutta mielenkiintoinen teema ja mielenkiintoisia ajatuksia aiheesta. Ihan luettava kirja.
Ehdottomasti viiden tähden arvoinen tarina Annelta ja Eijalta! En malttaisi odottaa, että saan seuraavan kirjan nenäni alle. Ajattelin lukea ykkösosan pian uudelleen. Ihanan erilaista kirjallisuutta ja käsittelee hienosti nykyajan teemoja ns. piilossa. Kaikki hahmot herättivät tunteita, eikä kukaan jäänyt taka-alalle. Ehdottomasti tämän vuoden suosikkikirjojan. On hienoa kun Routasisarukset on kirjahyllyssäni omistuskirjoituksilla.
Oli kyllä ihan hyvää luettavaa ja arvosana kiikkuu kolmen ja neljän tähden välissä, mutta kallistun kyllä 3 puolelle (puolikkaita kun ei voi antaa), koska en pitänyt loppuratkaisusta kaikin tavoin..:) Lukemisen arvoinen kirja!
Kirja oli suoraan sanottuna aika vaisu verrattuna elokuvaan. Tristanin rakastettu Victoria jäi vähän etäiseksi, ja Myrskynpesän prinssit kuvattiin vain pervoina, jotka juoksivat kuninkaallisen rubiinin perässä. Tristan itse oli ihan ok, mutta Yvaine oli kirjassa ihan loistava, samoin elokuvassa. MUTTA elokuva vasta olikin elämys. Miksi hitossa sitä ei ole mainostettu enemmän Suomessa? Kapteeni Shakespeare (Robert De Niro) oli mainio, ja leffa naurattaa vieläkin. Myös noitasiskokset oli toteutettu paljon paremmin kuin kirjassa - Michelle Pfeifferille kiitos ja kumarrus. Kertoja Ian McKellen oli myös ihanista ihanin. Elokuvan nopeatempoinen juoni oli toista kuin kirjan lattea tarpominen siirapissa.
Itse asiassa luin kirjan kunnolla vasta tänä kesänä. Olin aikaisemmin jättänyt sen kokonaan kesken, sillä minusta se oli tylsä. Kun luin sen uudelleen, kunnolla ja ajatuksen kanssa, ajattelin: 'herranpieksut!'. Kirja on miljoona kertaa parempi kuin elokuva, sillä kirjassa en saa epämiellyttävää kuvaa Edwardista, sillä päässäni hän ei todellakaan ole Robert Pattinson. Rakkaustarinakin on ihan loistava, sillä se ei ollut liian siirappinen vaan ihan sopivan imelä, ei tullut reikiä hampaisiin.
Mielestäni ehkä sarjan paras osa, ja vaikka Voldemort on palannut, se ei estä Weasleyn kaksosten kieroa huumoria kun he ja Riesu yrittävät ajaa Pimennon pois Tylypahkasta. Loppuosa ministeriössä on todella pelottava, ja kirjailian muutos siihen, että ainoastaan Harry, Ron ja Hermione taistelevat lopputaistelun, vaan myös Ginny, Luna ja Neville otetaan mukaan. Luna on ehkä parhaita uusia henkilöitä, ja Feeniksin kiltalaisten kuvailu jaksaa naurattaa uudestaan ja uudestaan.
R. L. Stinen käsialan tunnistaa kyllä heti, kun kirjaa alkaa lukemaan. Vaikka pidän Stinen teoksista hyvin paljon, silti tämä ei vastannut odotuksiani, sillä tämä oli mielestäni jotenkin liian ''lapsellinen'' ja sekava. Sain kuitenkin luettua kirjan loppuun asti, vaikka muutaman kerran teki mieli luovuttaa. Päähenkilö ei oikein napannut, ja hänen luonnettaan korostettiin ainakin kirjan alussa mielestäni ehkä liiankin kanssa. Kuitenkin olen tyytyväinen, että luin kirjan, sillä haluan erilaisia lukukokemuksia. Goosebumpsit ovat mielestäni hyvä kirjasarja, johon mahtuu joukko mahtavia kirjoja, kuin myös sitten näitä vähemmän mahtavia. Jos olet goosebumpsien ystävä, niin suosittelen silti lukemaan tämän, sillä vaikka itse en kovin tykännyt tästä, niin joku muu saattaa vaikka tykätä.
Kasvoin Harry Potterin parissa, ja minua ei saanut irti Kuoleman Varjeluksista sen jälkeen kun mokoma oli ilmestynyt. Itse Rowling, ja tietysti myös Jaana Kapari-Jatta ovat tehneet molemmat tämän kirjan kanssa ihan loistavan työn. En ole missään kirjassa itkenyt ja nauranut yhtä paljon kuin tässä, ja elokuvan toinen osa on myös ykkössijalla tämän asijan suhteen. Toisaalta olen surullinen kun Potterit ovat loppu, mutta toisaalta kirjailia teki fiksusti päättäessään kirjasarjan niin perusteellisesti ja solmiessaan jokaikisen avoimen langanpään tässä viimeisessä taidonnäytteessä.
Koko sarja on jo klassikko syntyessään! Rowling on todellakin ajatellut kaiken pitemmälle kuin aluksi näyttää, sillä jo aivan Viisasten kiven alussa Dumbledoren suklaasammakkokortissa mainitaan tämän kukistaneen tunnetun pimeän velhon Grndelwaldin. Grindelwald taas nousee TODELLAKIN isompaan osaan Kuoleman varjeluksissa. Olen lukenut koko sarjan niin monesti etten jaksa enää edes laskea ja kuitenkin kaikki jutut naurattavat minua edelleen niin paöljon kuin ensimmäisellä kerrallakin.
Lasikaupunki oli ehkä koko sarjan nopeatempoisin ja koskettavin kirja, varsinkin loppupuolelta. Olihan se tietysti selvää että Jace ja Clary eivät olleet sisaruksia, mutta silti kirjailian juonisolmut olivat aika yllättäviä. Jocelyn kyllä jäi edelleen aika pinnalliseksi hahmoksi, mutta jospa hänestäkin kerrottaisiin enemmän seuraavassa osassa. Kiinnostaa neljännen kirjan käännös, koska "The City of Fallen Angels" on varmaan haasteellisempi sovittaa Luukaupungin, Tuhkakaupungin ja Lasikaupungin mukaan. Veikkaan Enkelten Kaupunkia(:
Olen hieman pettynyt tähän kirjaan. Purppurakeisri ei ole mukaansa tempaava ka mielenkiintoinen kuin keijujen sota, mutta on silti miellyttävää luettavaa. Juoni oli hyvä, ja kirjassa tulee esiin nyt paljon suurempi osa keijuvaltakuntaa. Lukemista vaikeutti taas se, että kirja hyppii paljon henkilöstä toiseen aika vauhdilla, ja aina välillä saa miettiä "missäs tää henkilö nyt olikaan", tai että "mitäs se nyt oli tekemässä".
Nyt on kyllä itsekin pakko rustailla tänne arvostelua, sillä tämä kirja on ehdottomasti sen arvoinen. Riimut on Joanne Harrisin kirjoittama skandinaavisiin jumaltaruihin pohjautuva kirja. Ragnarökistä, elikkä maailmanlopusta, on tullut kuluneeksi jo viisisataa vuotta, ja maailma on rakentanut itsensä uudelleen. Uudessa maailmassa paheksutaan kaikkea magiaan tai yliluonnolliseen liittyvää, mutta Maddy Smith, ja hänen ystävänsä Yksisilmä tietävät, että Maddyn käsivarressa oleva riimumerkki on todiste vanhan taian elinvoimasta. Uutta maailmaa hallitseva järjestys alkaa rappeutumaan, ja kaaos koittaa päästä valtaan. Yksisilmä lähettää Maddyn alempiin maailmoihin etsimään Kuiskaajaa, entisaikojen esinettä, jolla on hyvin paljon voimaa. Tästä alkaa seikkailu, johon liittyy myös Maddyn tapaamia uusia tuttavuuksia, sekä henkilöitä niin kaaoksen kuin järjestyksen puolelta. Heti kirjan alussa tiesin, että tästä teoksesta minä pidän, ja että siinä riittäisi mielenkiintoista luettavaa. Kuten jo mainitsin, kirja pohjautuu skandinaavisiin jumaltaruihin, ja näyttää ne oikeassa valossa. Tämä ei ole samanlainen teos, kuin esimerkiksi Rick Riordanin Kanen aikakirjat, jossa on myös aiheena entisaikojen uskomukset, sillä tässä tarinaa kerrotaan eritavalla, vielä mielenkiintoisemmalla tavalla. Teoksesta tulikin melkein heti lempikirjani, sillä sen juonenkäännökset, sekä seikkailut laittoivat minut vain ahmimaan kirjan tekstiä lisää, eikä sitä oikein osannut lopettaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat varhaiseen aikaan, jossa teknologia ei vielä ollut kehittynyt. Ajanjaksosta en ole aivan varma, mutta voisin sanoa, että ehkä lähimpänä se on keskiaikaa. Henkilöistä minulla on paljonkin sanottavaa, sillä niitä tässä kirjassa oli hyvin monipuolinen kaarti. Tässä, kuten useissa muissakin teoksissa, oli henkilöitä, joihin samastui hyvin helposti. Luonnollisesti kirjassa oli myös henkilöitä, joista en pitänyt, muttei yhtään henkilöä, jota olisin vihannut. Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että henkilöt ovat hyvin erilaisia ja toisistaan poikkeavia, kuin värikäs tilkkutäkki. Mutta yhtä kaikki he kuuluvat tarinaan, eikä ketään sopisi jättää pois. Kirjassa kerrotaan, mitä eri riimut ovat, ja mihin niitä käytetään. Se helpottaa lukijan lukemista, sillä muuten saattaisi mennä sekavaksi, jos ei tiedä, mitä ne tarkoittavat. Kirjassa on myös piirros maailmanpuusta, ja sitä ympäröivistä yhdeksästä maailmasta, joka selkeyttää lukijan mielikuvaa, ja jonka avulla voi sitten kuvitella kirjan tapahtumat paremmin. Lukeminen sujui helposti, ja kirjan parissa saattoi helposti vierähtää tunti jos toinenkin. Juonenkäänteistä pysyi suht hyvin perillä, vaikkakin ne saattoivat hieman oikutella, mutta kun jatkoi eteenpäin, kaikki kävi taas selväksi. Virheitä en löytänyt, enkä niitä edes koittanut etsiäkkään, sillä kirja vain yksinkertaisesti vei mukanaan. Pidän kirjan erilaisuudesta, sillä se erottuu edukseen muista samankaltaisista kirjoista. Tai oikeastaan, en ole edes huomannut toista tämänkaltaista kirjaa, mutta silti tämän kirjan sisältö on mielestäni juuri sellaista, mitä kirjan pitää olla. Juonenkäänteet, hahmot, juoni yleensäkin, paikat, tapahtumat.. Ne kuvastavat uskomuksia, mutta antavat lukijalle mahdollisuuden päästä mukaan ainutlaatuiseen seikkailuun. Voisin suositella tätä kaikille, mutta jos pitäisi tietty ryhmä löytää, niin sitten varmaan fantasiasta, kansantaruista, sekä seikkailuista kiinnostuneet nuoret voisivat tästä pitää. Uskon kyllä, että ehkä hieman vanhempikin ihminen saattaisi tykätä, sillä tällä ei ole niin tarkkaa ikäluokitusta, kuin joillain toisilla kirjoilla. Riimut oli kyllä sellainen lukukokemus, joka antaa voimaa etsiä lisää kirjoja luettavaksi, ja ylipäätänsä jatkaa lukemista. Tällaiset lukukokemukset saattavat olla harvinaisia, mutta toivon, että jokaiselle ihmiselle sattuisi edes yksi tällainen kokemus kohdalle, josta tulisi hänelle tärkeä, niinkuin Riimuista tuli minulle.
"Valdemarin kirja" kokoaa yhteen Boris Hurtan novellit, joissa seikkailevat bibliofiili-antikvariaatinpitäjä V. Valdemar Rydberg ja hänen apulaisensa Nils "Nisse" Hermelin (kertojaminä). Yhtä ennenjulkaisematonta ("Kiemurtelevateräinen tikari") lukuun ottamatta kaikki kokoelman novellit on aiemmin julkaistu Portti-lehdessä. Alkupään novellit ovat selkeitä kauhutarinoita, jotka sijoittuvat H.P. Lovecraftin luomaan myytos-maailmaan. Lovecraftin vaikutus näkyy myös kielenkäytössä, mutta nopeasti Hurtta löytää oman äänensä eikä tyydy vaim lovecraftiaaniseen kauhumaalailuun. Novellitrilogia "Pirunkirjojen kintereillä", "Perkeleitä Broadwaylla" ja "Perisynnin kosketus", joissa jahdataan Necronomiconia, muodostaa vahvan kokonaisuuden ja on suomalaisten Cthulhu-tarinoiden perusteoksia. Loppupuolen novelleissa kauhun määrä laskee, mutta mysteereitä ja vaaratilanteita antikvariaatinpitäjien eteen sattuu muutenkin erinäisiä harvinaisia kirjoja metsästäessä. Okkultismia ja noituutta harjoittavat nimittäin muutkin kuin Cthulhun palvojat. Välillä kirjailijan into esitellä kirjatietämystään käy hieman rasittavaksi, mutta toisaalta tietämys keräilyharvinaisuuksien olemassaolosta tuo kirjaan autenttisuutta. Ihmiset, jotka rakastavat kirjoja, ymmärtävät kyllä Valdemar Rydbergin ajatusmaailmaa.
Koko kirjan paras asia oli kun Rachel lopulta kertoi Tammylle ja Rafille olevansa noita. Sähläykset naurattivat loputtomiin, mutta ero Rafin kanssa oli hyvä vastapaino kaikelle hilpeydelle. Rakastin rakastin RAKASTIN italialaista samsorta-ompelimoa! Tuollainen olisi oikeassa elämässäkin ihanaa... :)
Mlynowski tuntuu parantavan sarjaa kirja kirjalta. Loitsuja ja lemmenlommoja on 9+ arvoinen suoritus, ja pidin erityisesti kun kirjailia vei Rachelin ja Mirin pois Manhattanilta luonnon helmaan, vaikka Rachel jaksoikin siitä valittaa. Uudet hahmot olivat hupaisia ja tämäkin kirja sai nauramaan vedet silmissä. Liana oli tosin täysi kuspää, vaikka hänellä olikin ollut kova lapsuus tms... Ahdistuin kuollakseni loppupuolella kun luulin että Rachel imaistaan Lianan sijasta Sveitsiin. LOISTAVA