Niskaan putoava taivas tarttui kirjastosta mukaani dystopiannälkään. Kirjan näkökulma tulevaisuudesta talvipakkasten kourissa, käytettyjen vaatteiden ja tiukkojen rajoitteiden parissa on vähintäänkin mielenkiintoinen. Niskaan putoava taivas tarjoaa autenttisen lukukokemuksen hieman vanhemmallekin lukijalle. Itse ihastuin tässä kirjassa taustoitukseen, siihen ettei Lahteenmäki ollut jättänyt North Endin lumista tilaa pelkän toteamuksen varaan. Kirjan maailmassa oli myös muitakin selkeitä eroavaisuuksia nykymaailmaamme, kuten maanalainen käytävä, tabulaattori, pajurikot, erilaiset poliittiset puolueet ja rankat säännöt. Romantiikannälkäiselle Niskaan putoava taivas tarjoaa ihastuksen unikuvia, haaveita, vaihdettuja katseita ja mustasukkaisuuden pistoksia. Suurta plussaa henkilökohtaisesti annan Laura Lähteenmäelle kirjoitusasun hän-muodosta, sillä sitä on tullut nähtyä vähemmän dystopiakirjallisuudessa. Neljätoistavuotias Tekla ei ole laisinkaan innostunut uudesta elämästään North Endin pohjoisessa, jonne hän ja hänen perheensä piti muuttaa isän suklaatehdastöiden perässä. Ja eikös koko suklaatehtaassakin ole jotain hämärää? Ainakin niissä iskuissa, joita separatistit tekevät. Puhumattakaan nyt siitä, jos tehdas todella ostaa kaakaopapuja lapsiorjia käyttäviltä plantaaseilta, kuten jotkut huhuavat. Uusi paikka on muuttanut myös Kauria, Teklaa kuusi vuotta nuorempaa pikkuveljeä, joka ei haluaisi mennä kouluun ja on hankala, kun niin päättää. Teklaa huolettaa kuitenkin enemmän hänen omat syntymäpäivänsä ja se, tulevatko hänen ystävänsä etelästä hänen luokseen. Tilaisuus mahtavaan viikkoon ja hienoihin pirskeisiin tarjoutuu, kun Teklan isä sekoaa vuoroviikoissa ja on yhtä aikaa poissa kuin äiti. Monta tilaisuutta kertoa ja korjata, mutta Tekla pitää päänsä ja arvelee, että hän pärjää Kaurin kanssa kahden. Etelästä ei kuitenkaan tule selkeää vastausta ja hetki hetkeltä Tekla tajuaa toisten jatkaneen elämäänsä ilman häntä. Kun karu totuus leviää hänen tajuntaansa, hän ymmärtää, että ainut mahdollisuus saada ystäviä on pyytää North Endin kolkot lapset hänen syntymäpäivilleen. Ovatko Havu, Luna ja Aasa kuitenkaan parasta ystäväantia? Parempia kuin etelässä? Ja osaavatko he auttaa, kun Teklan uskomattoman tuntuinen viikko ilman vanhempia kaatuu niskaan talon lämpöjen laskiessa radikaalisti ja Kaurin kadotessa. Neljätoistavuotiaan tietoinen päätös elää viikko ilman vanhempia on rankka ja johtaa ikäviin tilanteisiin, mutta jälkikäteen katsoen se myös avaa oven, jota Tekla ei ehkä olisi muutoin saanut auki. Niskaan putoavan taivaan lukee hetkessä lyhyen sivumäärän ja sujuvan kerronnan ansiosta. Henkilöhahmoilla on selkeästi oma persoonansa ja Lähteenmäki on saanut hyvin ikuistettua teini-ikään kuuluvan kapinallisuuden, pinnalliset ajatukset ja tunteet, mustasukkaisuuden, haaveen ja syytökset. Vaikka Tekla tuntuukin aika-ajoin varsinkin vanhemmalle lukijalle lapselliselta, enemmän aikuisempana ja vastuuntuntoa ottavampana hän voisi olla vähemmän uskottava. Mielestäni Lähteenmäki on tehnyt hienoa työtä North Endin parissa.

Sukellus vedenalaisen maailman pyörteisiin kohti pelottavia punaisia paholaisia ja nälkäisiä krokotiilejä, jotka eivät näe armoa saalistaessaan. Veden alla ainoat vaaralliset asiat eivät kuitenkaan koostu vain sen uiskentelevista tappajista vaan kaksijalkaisista kävelijöistä, jotka me tunnemme hyvin nimellä ”ihminen”. Valtameren pohjalle perustetussa siirtokunnassa elää Ty perheineen. Rauhallinen merenalainen elämä muuttuu kuitenkin radikaalisti, kun Tyn vanhemmat kaapataan kesken viljanmyynnin. Ty joutuu keskelle pelottavaa ja rintaa kouristavaa seikkailua, jonka päätehtävänä on löytää hänen vanhempansa. Ja toivon mukaan elävänä. Samaan aikaan Tylla on selvitettäviä asioita veden yläpuolella ennen eläneen Gemman kanssa ja teini-ikäisten suhde uhkaa joko lässähtää kokonaan tai vakiintua vakavammalle pohjalle. Suurena ongelmana kaksikon välillä on Gemman pakokauhu meren alla, joka ei johdu vain pelosta joutua hirviömäisten vesipetojen kitaan. Keskellä kieroja juonia, taistelustadioneja, kuolemanvakavia hetkiä ja suloisia suudelmia Ty oppii uuden vaarallisen taidon ja hänen suhtautumisensa omiin kykyihinsä muuttuu. Fallsin luoma maailma on erilainen muihin tieteiskirjallisuuden maailmoihin verrattuna ja luokin täten aivan uudenlaisen kosketuspinnan dystopialle. Harmittaa kuitenkin se, ettei Falls ole hyödyntänyt tulevaisuuden tekniikkaa ja keksintöjä kummemmin kirjassaan. Vaikka Vastavirta keskittyy edeltäjänsä tavoin vedenalaiseen maailmaan, olisi ennen kaikkea mielenkiintoista lukea lisää myös Fallsin luoman tulevaisuuden maanpäällisestä puolesta eli yläpuolisten elämästä. Itselle mieluisin paikka tässä Liquigenia vaativassa maailmassa lienee se syvänmeren näkökulma, jossa Ty ja Gemma sukeltavat. Merenelävistä ei ole puutetta, eikä Tyta pelota, että hänen naapureinaan elää joukko hengenvaarallisia merenasukkaita. Rohkea henkilöhahmo antaakin paljon mahdollisuuksia tämäntyyppiselle kirjalle. Nopea kerronta ja vähän yksityiskohtaisuutta antava teksti jättivät minut kuitenkin tässäkin kirjassa aika-ajoin vedenalaisiin pyörteisiin ihmettelemään, missä ja minne ollaan matkalla. Henkilöhahmot jäävät jokseen ohuiksi ja etäisiksi. Parhaiten persoonallisuuksiin pääsee sisään itse päähenkilöiden kohdalla. Kaiken kaikkiaan Vastavirta on hyvä ja viihdyttävä nuortenkirja, vaikkei nostanutkaan pisteitä edeltäjänsä pistekertoimesta. Suosittelen ehdottomasti varsinkin nuorille tieteis- ja seikkailukirjojen ystäville.

J.R Wardin Minun rakastajani lukemisen jälkeen päätin lukea tämänkin uudestaan. Tämä ei juuri ole minun tyyliseni kirja, mutta otin haasteen uudelleen vastaan. Sudenveren luin aiemmin hyppelehtien, ponnettomasti ja kovinkaan innostumatta. En osannut päästä silloin kirjan sisään, mikä on sinänsä hieman harmillista. Nyt se tuli luettua vajaan kahdenkymmenenneljän tunnin sisään varsin vaivattomasti, vaikka kerronnassa menneisyyden raskas kelaaminen vaatiikin hengähdyksiä ja keskittymistä. Loppujen lopuksi olinkin yllättynyt, miten kirjasta annetut kehut pitivät paikkaansa. Kangasvuo on tehnyt erinomaisen esikoisen. Sudenveri matkaa kirjan tarinaan kolmen erilaisen naishenkilön kautta. Sukunsa jättänyt Varga on taitelija, asuu kaupungissa uskaltamatta kuitenkaan katsella taakseen omaan historiaansa. Häntä kalvavat vanhat haamut ja ikävä susielämää, omaan urosta ja vastasyntynyttä pentua kohtaan repivät hänen rintaansa rikki. Vargalle menneisyys on kuin verhoilla peitelty historia: ken uskaltaakin raottaa niitä verhoja, saa ylleen hänen vihaisen käytöksensä. Usein tämän käytöksen vastaanottaja on pakanakommuunissa elävä Marraskuu, joka on epätoivoinen rakkaudessaan salaperäiseen Vargaan. Hän ei tunnu saavan rakastetustaan otetta silloinkaan, kun he ovat kahden kesken ja hyvin lähellä toisiaan. Varga on kauaskantoinen ja tavoittamaton; etäinen ja kova, äärimmilleen pingottunut ja jännittynyt kuin joku voisi yhtäkkiä tulla ja viedä kaiken pois. Kovia kokenut Martta on Lauman johtaja ja hänen tehtävänsä on pitää Lauma turvassa ja salassa, sillä ihmiset eivät koskaan saa tietää heidän susipuolestaan. Sisuskalujaan kouriinnuttavan pelon vallassa Martta on käytökseltään ankara, vaikka todellisuudessa hän on hajonneempi kuin kukaan tietääkään. Martan pelot ja skenaariot käyvät toteen, kun Pirtillä elänyt Lauman jäsen karkaa suostumatta palaamaan takaisin. Mikään ei ainakaan mene parempaan suuntaan, eikä Martta menneitä muistellessaan löydä yhtäkään yhtymäkohtaa, joka muuttaisi hänen katsontakantaansa tai mielipiteitään siitä, mitä hänen tulee tehdä. Sudenveri on voimakas, kaunis ja ahdistava kirja menneiden kohtaamisesta, oman itsensä ja toisten hyväksymisestä, luottamuksesta ja irti päästämisestä. Se on täynnä rujoa tekstiä, joka punoutuu yhteen kauniiden kielellisten ilmaisujen kautta. Samaan aikaan Sudenveri on hyvin suomalainen teos ja se henkii isänmaallisuutta sodallisilla tapahtumillaan. Kangasvuo on taitava kirjoittaja ja hän on osannut kuvata asioita hyvinkin yksityiskohtaisesti, elävästi ja uskottavasti. Erikoiset nimet toimivat kontrastina perinteisille, vanhanaikaisille nimille. Omassa kokonaiskuvassaan Sudenveri on koskettava ja herkkä suoranaisuudessaankin, mutta vaatinee lukijaltaan tietynlaista kypsyyttä ja jaksamista raskaiden tapahtumien kulkuun. Ihastuttavinta Sudenveressä on yksityiskohtaisuus ja elävyys susissa, niiden uskomaton todentuntuisuus ja uskollisuus oikeille susille.

Wow. Voin sanoa yllättyneeni totaalisesti, kun siirappisen alun jälkeen tulin imaistuksi mukaan kirjan tapahtumiin todetakseni, että tämä todella oli parempi ja potentiaalisempi kuin ensimmäinen osa. Kaiken kaikkiaan Sininen kuu oli kielellisesti sujuvampi ja soljuvampi ja vaikka dialogia oli jokseenkin vähemmän kuin Punaiset tulppaanit- kirjassa, tässä se ei pistänyt laisinkaan silmään. Selittelevyys oli jäänyt runsain verroin vähemmälle ja itse päähenkilö osoittautui odotettua mielenkiintoisemmaksi ja myötätuntoa lukijalta saavaksi persoonaksi. Kaikkinensa Sininen kuu on kypsempi kuin edeltäjänsä ja tätä voi suositella jo muillekin kuin vain teini-ikäiselle kansalle. Ever ja Damen ovat toisissaan kiinni kuin takiaiset, heidän rakkautensa pulppuaa avoimena ja virtaavana, eikä heillä muuta olekaan kuin aikaa. Mitä muuta kuolemattomilla olisikaan niin paljon? Ever on kuitenkin epäileväinen. Häntä pelottaa antaa itsestään se viimeinen palanen; lihallinen anti Damenille ja päätöksen teko vaatii rohkeutta. Iltana, jona hän on valmis luopumaan neitsyydestään ei vain seurustelusuhteessa vallitsevan kaikille seurusteleville pareille tutun odotuksen jälkeen - vaan myös useita satoja vuosia kestäneen odotuksen jälkeen, kaikki kaatuu päälaelleen ja yhtäkkiä Damen on kaikkea muuta kuin rakastunut Everiin. Itse asiassa hän ei ole laisinkaan kiinnostunut Everistä. Hän pitää tätä yhtä outona ja inhottavana kuin jota kuinkin kaikki muutkin lukion opiskelijat. Kaikki ei ole ennallaan. Mikään ei ole ennallaan. Samalla kun Sabine vahtii Everiä silmä kovana, Everin ystävät Miles ja Haven alkavat roikkua A-pöytäläisten kanssa ja Damen kiehnää Stacian ympärillä, salaperäinen Roman yrittää kietoa Everiä pikkusormensa ympärille. Ainut keino on turvautua selvännäkijä Avaan ja rakkaudelliseen Valonmaahan. Mutta entä kun Ever huomaa voivansa palata menneisyyteen? Kun hän pystyy valitsemaan myös perheensä? Vai pystyykö sittenkään? Vaikka pistekerroin jäi Sinisen kuun osalta kolmoseksi, se oli silti älytön nousukiito Kuolemattomat- sarjan esikoisesta.

Luultavasti jotkut Risingshadowin jäsenet tietävät minun arvostelleen tämän kirjan jo aiemmin. Satuin vain tekemään sellaisen virheen, että luin kirjaa vähän hajamielisesti ja sitäkin vielä innokkaammin niin, että tuli loikattua muutaman lievästi tärkeän ja merkittävän kohdan ylitse. Päätin palata sulkemaan vampyyrin puremani, luin kirjan uudelleen ja tässä sitä ollaan: kirjoittamassa uutta arvostelua, joka tosin on tietoteknisistä syistä hieman myöhässä. John Matthew ja Xhex eivät suinkaan ole uusia ja täysin tuntemattomia henkilöhahmoja Mustan tikarin veljeskunnan kaksitoistaosaiseksi luokitellussa kirjasarjassa. Johnin tarinaa on seurattu jo sarjan toisesta osasta saakka, jolloin hän oli vasta pieni ruipelo poika vailla tietoakaan siitä, mikä hän todellisuudessa on. Tai jos rehellisiä ollaan, niin John on nähty - tosin eri ruumiissa ja erilaisena persoonana - ensimmäisen kirjan ensimmäisillä sivuilla. Dariuksena. Nyt John on täysiverinen vampyyriuros, jolle ei kannata noin vain mennä uhoamaan siitäkään seikasta huolimatta, ettei hän kykene tuottamaan kuuluvia sanoja. Eikä suinkaan kyse ole siitä, että hän pitäisi iänikuista mykkäkoulua. Johnin virtapiirit on saanut alusta saakka sekaisin Xhex. Kylmäverinen tappaja ja vieläpä Sympath. Pitkään on näyttänyt siltä, etteivät heidän kivikkoiset polkunsa voi koskaan kohdata. Mutta kun Xhex joutuu kokemaan pahoja asioita Johnin soturikoulutuksen aikaiselta taholta, heidän kohtalonsa nivoutuvat ikuisiksi ajoiksi yhteen. Intohimoisten, surullisten ja vihaisten kohtaamisten keskiössä sykkii rakastunut sydän. J.R Wardin tuntien pääjuonen rinnalla kulkee useampi merkittävä sivujuoni. Palatessa menneisyyteen 1600-luvulle Darius ja Tohrment matkaavat Wrath Oikeamielisen palveluksessa surumielisen tehtävän parissa. Kirjurineitsyen puhtaassa ulottuvuudessa Payne kituu hänen äitinsä langettamassa kohtalossa päätyen ratkaisuun, joka sysää räjähtävästi alulle Vapautetun rakastajan tarinan. Paranormal Invistigatorsin tuottaja, hänen seksikäs juontajansa ja pöllyssä kävelevä kameramiehensä jahtaavat kuuluista legendaa. Jos kyseessä ei olisi Ward, luulisi viimeisimmäksi mainitun sivujuonen olevan yhtä tyhjän kanssa. Mutta ei. Ward osaa aina yllättää. Minun rakastajani lukeutuu ehdottomasti suosikkikirjoihini. Ward on onnistunut säilyttämään kirjan kaaottisista tapahtumissakin henkilöhahmojen peruspiirteet ennallaan ja silti aikaan saamaan heissä valtavan henkisen kasvun. Tätä piirrettä näissä kirjoissa on ehdottomasti kunnioitettava. J.R Wardin kirjoissa parasta on se, että ne elävät enemmän henkilöhahmojen kuin itse juonen perusteella. Kirjailija ei ole ohittanut normaaleja rutiineja, kuten kahvinjuontia, television katsomista, suihkussa käymistä, parranajoa, hyviä- ja huonoja päiviä, ruokailuhetkiä ja ajatuksenkatkoja.

Tätä lukiessani ihmettelin suurimman osan ajasta, että miten ihmeessä tämä on onnistunut valloittamaan Yhdysvaltojen bestsellerlistat ja hakenut suosiota myös muualta maailmasta. Hankala näin äkkiseltään sanoa, onko suomennettu versio todella niin paljon köykäisempi kuin englanninkielinen versio. Kielellinen ilmaisu tässä kirjassa oli mielestäni pohjamuta luokkaa, useimpien dialogien toteamukset olivat saaneet peräänsä empivän kysymysmerkin ja henkilöhahmojen uskottavuus oli aika lailla miinus-nollatasoa. Ever (käsittääkseni kuudentoista ja seitsemäntoista ikävuoden välissä) on menettänyt vanhempansa, pikkusiskonsa ja perheen koiran kolarissa. Hänen itsensäkin olisi pitänyt kuolla, mutta jostain syystä Ever jäi henkiin. Tapahtuneen jälkeen hän ei kuitenkaan ole ollut entisensä. Vanha elämä eli cheerleader-life, ihanan poikaystävän kainalossa ja kikattavien esiaikuisten joukossa sai jäädä, kun Ever tajusi näkevänsä ihmisten ympärillä heijastuvat aurat ja kuulevansa heidän ajatuksensa. Kosketuksesta nyt puhumattakaan, se on Everille kuin askel kohti helvettiä. Toisessa koulussa, eri kaupungissa asuva Ever on aivan erilainen kuin se, joka kuvainnollisesti kuoli kolarissa. Nykyinen Ever piiloutuu jumalaisesta ulkonäöstään huolimatta vaatteiden alle, kuuntelee rajua musiikkia niin täysillä, että se peittää kaiken muun alleen ja hengailee yksinäisen goottityttö Havenin ja homoseksuaalisen Milesin kanssa. Sitten yhtäkkiä kouluun tupsahtaa Damen ja hänen kanssaan tuhat kummallista asiaa. Damenia voisi kuvailla täydellisesti seuraavanlailla: Mahdotonta ollakseen edes totta, täydellinen päästä varpaisiin, jokaisen tytön päiväunihaave. Everissä hän aiheuttaa omituisia tunteita aina sydämen läpätyksestä ristiriitaisiin ajatuksiin. Mutta Damen ei ole yhtä täydellinen, mitä hän antaa ulosantina. Hän katoilee, häviää, flirttailee muille ja käyttäytyy omituisesti… Everillä on edessään valtava tehtävä saadakseen auki tunteensa Damenia kohtaan, mutta myös päästääkseen irti kuolleesta pikkusiskostaan, joka vierailee hänen luonaan vielä fyysisen kehonsa menetettyään. Kaiken takana on silti jotain muutakin. Olin todella pettynyt kirjan kerrontaan. Se on enemmän selittävää kuin tapahtumarikasta ja toiminnallista. Monet asiat selostetaan ulos ilman, että lukija kykenee tuntemaan ja elämään niiden mukana. Täten sitä helposti silmäilee sivut ylitse sen sijaan, että aidosti lukisi kirjaa. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja pinnallisiksi, erityisesti päähenkilö aiheutti harmaita hiuksia aina vaihtuvan kantansa takia. Kuolemattomat -sarja jatkaa lukulistallani, mutta suosittelisin tätä enemmän nuoremmalle ikäryhmälle. Sarjan esikoinen ansaitsee kaksi pistettä hyvästä ideasta, aihealueesta ja kiinnostavan näköisestä ulkoasusta.

Olen odottanut tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa saapuvaksi kirjastoon! Joka kerta kirjakaupassa hengaillessani vilkuillut juuri sitä nimenomaista hyllyä, jolla Beth Reviksen Acros the Universen trilogian toinen osa nököttää. Ja sitten: löysin kirjan yllätyksekseni kirjastosta (saattoihan se toki olla siellä jo aiemminkin). Kirjan aloittaessani ajattelin, että tässä menee nyt hieman pidemmän aikaa kuin pari päivää, mutta kappas. Ei. Time Ridersin sysäämän kirjalukutahdin ansiosta tämäkin tuli imaistua kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä vaivattomasti. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä työläämmäksi tulee laskea se käsistään ja ajatella, että pitäisi tehdä jotain muuta kuin edetä riviltä seuraavalle, sanalta toiselle. Trilogian ensimmäisessä osassa syväjäädytyksestä herätetty Amy on todella ristiriitaisten tunteiden valtaama. Hän ei ole varma, mitä hän tuntee Seuraajaa kohtaan, eikä hän tunne oloaan turvalliseksi tai kotoisaksi Varjeluksella. Seuraaja sen sijaan on ylityöllistetty, raivon ja paniikin partaalla kaikesta siitä vastuusta, joka hänelle Vanhimman kuoleman jälkeen on langennut. Hän ei tahdo, että kukaan joutuu elämään Phyduksen armoilla ja se päätös on saanut aikaan peruuttamattoman tapahtumaketjun, joka sisältää mm. lukemattoman määrän kuolemaa, petosta, kapinointia ja läheltä piti- tilanteita. Joku tappaa aluksella asuvia ihmisiä viestinään ”seuraa vain johtajaa”. Ihmiset ovat tyytymättömiä nyt, kun heillä on vapaus valita. He tuntevat surua, pelkoa, masennusta ja kauhua. He painosanalla tuntien tuntevat ja Seuraajan entinen hyvä ystävä Bartie kääntyy Seuraajaa vastaan aseinaan kapinaa entisestään lietsovat sanat ja ihmisiä auktorisoiva kykynsä tuoda asiansa julki. Seuraaja on yksinkertaisesti umpikujassa. Hänen ja Amyn välillä oleva jännite aiheuttaa tulikuumia kipinöitä, kuten myös riidallisia salamoita. Jos kuvittelee, että Revis tarjoaa trilogian toisen osan vain pelkkänä täytteenä ensimmäisen ja kolmannen väliin, on ehdottomasti väärässä. Miljoona aurinkoa on herkeämätöntä toimintaa, kuumia tunteita ja kaiken lisäksi täynnä ajatuksia, jotka saavat lukijan miettimään. Lukemattomat tiedonmurut liimataan lopussa yhdeksi, räjähdyksen kestäväksi kokonaisuudeksi. Jälleen kerran niin, että lukija saa hämmästyä. Beth Revis. Kolme sanaa: Hemmetin. Upeaa. Työtä!

Minulla kesti Time Ridersin toiseen osan lukemiseen aikaa alle kaksikymmentäneljä tuntia. Yksinkertaisesti hetkenä jona löysin kirjan kirjaston hyllyltä heti palautettuani sarjan ensimmäisen osan, en vain pystynyt päästämään sitä käsistäni. Saalistajan ajassa Liam, Maddy ja Sal joutuvat työskentelemään keskenään vain apunaan Bobin tekoäly tietokoneelle siirrettynä. Maddyn ja Liamin on palattava ajassa taaksepäin hakemaan tietystä pankkiholvista pieniä, hyvin minimaalisia vauvaklooneja. Pankissa ei tietenkään tiedetä mistään sellaisesta. Nipin napin selvittyään ilman konflikteja pienestä hakureissustaan, Liam, Maddy ja vauvelit palaavat takaisin heidän tukikohtaansa. No, kaikki ei mene tietenkään ihan putkeen. Sal töpeksii. Uudesta liharobotista ei tule miespuolista, maskuliinisella voimalla pumpattua super Bobia, vaan naispuolinen ja timmin lihaksikas Becks, joka aiheuttaa Liamissa toinen toistaan sekavampia tuntemuksia. Tämä on toki pelkkää kirjan alkua ja koska en halua spoilata ketään, koetan innostuksestani huolimatta olla paljastamatta liikaa. Oman hätäilynsä seurauksena Maddy heittää Liamin ja Becksin kuusikymmentäviisi miljoonaa vuotta taaksepäin aikaan, jossa elävät dinosaurukset ja suurpedot. Ja mitä vielä: paikalla on myös huippuälykkäitä dinoja, jotka ovat yhden vaihtoehtoistulevaisuuden kansa. Tokikaan ei selvitä niin helpolla. Becksin ja Liamin mukana kauas menneisyyteen ja sen verta hyytävän julmaan maisemaan joutuu pari aikuista, sekä joukko nuoria. Ei hyvä. Maddy ja Sal joutuvat ongelmiin. Pahoihin ongelmiin. Loppua kohti herttainen Fosterkin tupsahtaa nähtäväksi... paljastaen seikan, joka sai sydämensykkeen nousemaan ja silmät leviämään. WHAT. Itse voin kuvailla tätä kirjaa kunnolla vain yhdellä sanalla: U.S.K.O.M.A.T.O.N. Alex Scarrowin koukuttava, useita näkökulmia kattava kerronta kiskoo mukaan keskelle menneisyyksien ja tulevaisuuksien aika-aaltoja. Kerronta tuo mukanaan raakoja kuolemia, kiperiä tilanteita ja tietenkin Becksin hölmöt sutjautukset, jotka saavat aika ajoin tyrskähtelemään. Vaikka huomiota herättääkin pienet epäkohdat aikamatkustuksen logiikassa, Scarrow on eittämättä tehnyt upeaaa työtä!

Time Riders ei ole rakkaustarina. Se on kirja luottamuksesta, ystävyydestä, hyvyydestä, pahuudesta, pelkojen kohtaamisesta ja toisenlaisen maailman näkemisestä, mutta ennen kaikkea se on vauhdikas kirja aikamatkustamisesta ja sen tuhonomaisista seurauksista niin ihmiskunnalle kuin yhdelle ihmiselle. Time Riders liikkuu eteenpäin nopeassa temmossa, minkä takia henkilöhahmot jäävät hieman etäisiksi ja heidän persoonallisuutensa osittain avaamatta - Scarrow tosin on onneksi avannut heidän taustojaan jonkin verran kirjan etenemisen tahtiin. Scarrow kirjoittaa sujuvasti ja ymmärrettävästi, eikä hän ole tyytynyt vain yhden henkilöhahmon pelkistävään "minä"-muotoon, vaan tarjoaa näkökulmia useammasta suunnasta. Tällaisessa kirjassa se toimii erinomaisen hyvin! Mitenkäs lukija muuten saisi tietoonsa Paul Kramerin suunnitelmat ja voisi ymmärtää hänen sekoamisensa, joka johtaa maailman tuhoavan ydinpommin räjäytykseen? Scarrow on sekoittanut aikamatkustukseen julmaa dystopiaa ja sitäkin raa'empaa kuvaa menneisyydestä. Eläväistä kerrontaa värittävät liharobotti Bobin suoraviivaiset töksäytykset, jotka pääsevät pilaamaan tunnelmallisetkin hetket.

Ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, jolloin valtameret ovat peittäneeet alleen melkein kaiken maan. Ihmiset elävät joko pinnan päällä yläpuolisina tai pinnan alla siirtokuntalaisina. Nämä kaksi erillään asuvaa elinkuntaa eivät kuitenkaan paljoa toisistaan perusta, mikä luo pienen jännitteen kirjan juonelle, muttei perusta sille mitään laajempaa jänniteverkkoa. Ei veden alla tosin aivan rauhallistakaan ole, sillä keskellä erilaisia vedeneläviä kauhua kylvää lainsuojattomien Krottiliiga. Mutkia tulee matkaan, kun Osavaltioiden yhteisö haluaa vedenalaisten siirtokuntalaisten pidättävän liigan. Vedenalaisen siirtokunnan ainoa teini-ikäinen, Ty, löytää sukellusretkellään merenpohjasta käyttöiältään nuoren, vaikkakin hylätyn sukelusveneen. Tutkiessaan sukellusvenettä tarkemmin hän löytää siellä olevan Gemman, joka on karannut yläpuolisten lasten- ja teinien hoitokodista löytääkseen veljensä. Tyn ja Gemman tarina tarjoaa pientä, suloista jännitettä mikä sopii hyvin, kun ottaa huomioon, että kirja on kirjoitettu nuorille. Harmillisesti Kat Falls on kuitenkin jättänyt henkilöhahmot varsin ohuiksi, eikä lukija löydä heistä juuri mitään pintaa syvempää, johon ihastua. Tyn omituinen sairaalatausta paljastuu vasta yli puolen välin jälkeen ja tässä vaiheessa paljastus ei enää tunnu mitenkään järisyttävältä. Myöskään Gemman veljen henkilöllisyys ei saa hätkähtämään. Veden alla on viihtyisä lukukokemus ja kiehtova erilaisine vedenalaisine piirteineen, mutta lämmittää lukijan hitaasti. Kun kirja alkaa mennä lujaa, se ehdoitta menee lujaa. Itselleni henkilökohtaisesti hyvin epäselväksi jäivät lähes kaikki tapahtumapaikat ja se, milloin henkilöt todella olivat vedenalla ja milloin taas eivät. Siirtymävaiheet olivat ongelmallisia. Veden alla sopii parhaiten nuorelle lukijakunnalle, vaikka viihdyttää tämä myös hieman vanhempaakin. Erityisesti pisteet kirjalle sen erikoisesta, dystooppisesta aiheesta! Harvoinpa sitä sukeltelee veden alla samaan aikaan, kun lukee kirjaa. Jatko-osa on lukulistalla. Kirjan heikkouksista huolimatta tämä jätti vampyyritursaan kokoisen jäljen!

Rakastaja - Vihdoinkin pitäisi olla J.R Wardin koukuttavan Mustan tikarin veljeskunta-sarjan toiseksi viimeinen osa. Mutta kun kirjan lukee loppuun, herää ehdottomia kysymyksiä siitä, onko näille henkilöille ehkä vielä lisääkin romaaneja tiedossa. Lukemattomat hahmot, lukemattomat juonenkäänteet ja rakkaustarinat; mutta ei siltikään lähelläkään sekametelisoppaa. Juonenkäänteiden mestari on osannut jälleen luoda onnistuneen teoksen, joka ei vain imaise lukijaa vaan myös pakottaa tämän lukemaan. Puhumattakaan siitä, millaista aihetta tässä kirjassa käsiteltiin. Toisin kuin aiemmissa kirjoissa, tämän kirjan pääpari koostuu kahdesta miespuolisesta henkilöstä. Mihin sellainen yhdistelmä johtaa? Ainakin näin Wardin luomana erittäin kuumiin tapahtumiin ja vatsan kipristelyyn, jännityksen tunteeseen lukijan alavatsassa. Qhuinnin ja Blayn henkistä kaarta on seurattu jo useamman kirjan ajan ennen tätä ja vaikka he ovat niissä päässeet eteenpäin, vasta tässä he todella mursivat suuren betonivallin niin omien ajatusmaailmojensa suhteen kuin toistensa välillä. Erityisesti Blayn muuttuminen näiden kirjojen aikana on saanut kiinnostumaan hänestä entistä enemmän. Kiltistä herrasuroksesta kasvoi samalla ulos myös itseään puolustava ja räväkämpi puoli, joka ei suostu armotta jäämään lumiauran alle. Qhuinn sen sijaan löysi pehmeämmän puolensa. Vaikka Ward tietoisesti kirjoittaa useamman henkilön näkökulmin ja hän on itse on kirjassaan Mustan tikarin veljeskunta - Sisäpiirintietoa, sanonut kirjoittavansa henkilöiden, ei juonen varassa, Qhuinnin ja Blayn romanssiin rakastetuneena olisi kaivannut lisää heidän näkökulmastaan kerrontaa, sekä heidän kanssa käymistään. Rakastaja - Vihdoinkin toi mukanaan myös muita romansseja. Nähtävissä oli vaaralliseksi huumeherraksi maineensa nostanut Assail, jonka bisneksissä oli erinäisiä ongelmia ja nousukohtia. Assail kohtaa ihmisnaisen, Marisolin, joka normaalien töiden sijaan työskentelee murtovarkaana. Assailin ja Marisolin välille nouseva liekki on kuumottava, kuten yhtä lailla samoin on Laylan ja Xcorin, jotka viimein pääsevät pitkän odotuksen jälkeen kohtaamaan toisensa. Varjoina tunnetut Trez ja iAm tulevat mukaan Trezin kohtalon ollessa vaakalaudalla. Se, saako hän Valittu Selenaa käsivarsilleen, onkin sitten kiinni tulevasta. Ja ylipäätään... Tämä kirja ei todellakaan valmistellut viimeistä Mustan tikarin veljeskunnan kirjaa varten. Päinvastoin. Tuli ehdottomasti tunne siitä, että näitä kirjoja voisi jatkaa vielä neljäkin osaa. Saa nähdä, mitä tapahtuu ja mihin tilanteeseen Ward kaiken jättää. Se, mitä kahdennessatoista osassa on luvassa, se tuskin tulee pettämään tähän astista uskollista lukijakuntaa, jonka Ward onnistuu aina yllättämään. Tavalla tai toisella.

Suurta suosiota saavuttaneen Laini Taylorin kirja päätynee todennäköisesti kenen tahansa fantasiaan kiintyneen lukijan käsiin. Prahalaisen Karoun tarina on jotain niin käsittämätöntä, ettei kirjaa lukiessa oikein ole varma, mikä siinä niin kovasti vetää puoleensa. Portlandissa asuvan yhdysvaltalaiskirjailijan trilogiassa yhdistyvät kutkuttava petos - luottamus ja rakkaus - viha teema höystettynä paholaiset - enkelit vasta-asetelmalla. Taylorin tekstiä imee lähes lakkaamatta, vaikka kello on jo paljon ja pitäisi laittaa nukkumaan (siksi kai minäkin istun klo 2.14 kirjoittamassa tätä) tai muut velvollisuudet yrittävät huudella vierestä. Trilogian aloitusosassa mysteerinen, kimeerien kasvattama ihmistyttö asui Tšekin pääkaupungissa Prahassa ja kävi taidekoulua. Ai niin. Samalla hän raahasi hampaita kimeerien henkiin herättäjälle, Brimstonelle. Tarinan edetessä hän kohtasi kerta toisensa jälkeen tunteita aiheuttavan Akivan, enkelin. Kun Karou ja Akiva katkaisivat toivomusluun, Karou tajusi olevansa henkiin herätetty Madrigal, Akivan maanpetoksesta tapettu rakastaja. Mutta nyt ei enää eletä siinä maailmassa. Ei ole enää vain tyttöä Prahassa mysteerisine sukujuurineen, joista ei itsekään tiedä mitään. Karou on keskellä hävittyä sotaa, jonka kimeerisotilaita hän herättää henkiin tekemiinsä ruumiisiin. Karou on keskellä maailmaa, johon hän on joutunut Madrigalina tekemänsä virheen takia. Enkeliin rakastumisen takia. Karoun menettänyt Akiva sen sijaan kelluu epätoivon ja eksyneiden tunteidensa keskellä ja siinä mustassa sumussa hän saa puolelleen täysin odottamattomat liittolaiset. Aika taistelun ja tähtivalon on raaempi kuin Savun tytär. Kirjana se ei kuitenkaan ole aivan yhtä loistelias. Kuusisataaneljäkymmentäviisi sivua ovat rämpimistä eksyneissä tunteissa, jotka ovat täynnä ristiriitaisuutta ja sekasortoa. Edes kirjan viimeisillä sivuilla Karou ei tunnu päättäneen, mitä mieltä hän tarkkaan ottaen on Akivasta. Savun tyttäressä kimeerien maailma jäi vielä hyvin auki, mutta tässä sitä aukaistiin paljon enemmän samoin kuin enkeleiden maailmaa, heidän elinolosuhteitaan ja todellisia tuntemuksiaan. Taylor on käyttänyt paljon energiaa tuodakseen esille aivan uusia näkökulmia, mikä oli yhtä lailla miinusta kuin plussaa. Näkökulmat joita Taylor käytti, olisi voinut käyttää vielä taitavammin. Henkilöt olivat merkittäviä tarinan juonelle, mutta heidän näkökulmastaan ammennettiin vain pieni kulaus ja sitten heidät hylättiin - ellei Taylor tuo eloonjääneitä näkökulmia esiin trilogian päätososassa. Aika taistelun ja tähtivalon on kuin lukisi samaan aikaan taitavan ja vielä hapuilevan kirjailijan mestariteosta. Kieli on notkuvaa ja paikoittain sekavaa, dialogi ontuu välillä tuon tuosta ja silti tarinassa on jotain niin taianomaista ja henkilöissä jotain niin viehätysvoimaista, ettei kirja jätä rauhaan edes sen lukemisen jälkeen. Viimeiseltä osalta voinee odottaa verta, taistelua ja siinä sivussa myös hitusen rakkautta, sekä draamaa. Jos jotain niin ainakin jännittävää ja vatsaa kouraisevaa lukukokemusta, sillä Laini Taylor ei todellakaan jätä lukijaansa rauhaan!

Verimaalla asuva Mab Prowd on elänyt koko elämänsä vahvojen taikojen keskellä salaperäisen Diakonin – Arthurin – oppilaana ja seuraajana. Kun Arthur päättää jättää elämän taakseen ja siirtyä Lynin seuraan tuonpuoleisen rajan taakse, hän jättää Mabille suuren vastuun niin Diakonina olemisesta kuin myös kirotun ruusupensaan poistamisesta. Kakkulapäinen, villitukkainen Mab ei vain seuraa sokeasti toisten ohjeita. Hän on tietyllä tapaa hyvin utelias ja kokeileva, vaikkei suoranaisesti uhmakas olekaan. Arthur neuvoi häntä ennen kuolemaansa tuhoamaan ruusut tuhkaksi, mutta vastoin ohjeita Mab luo ruusujen kiroukselle ruumiin. Homunculuksen. Homunculus lähtee juoksemaan vapailla jaloillaan saapuen rantaan, jossa juuri sillä hetkellä nuori Will on koirineen karkottamassa omia henkilökohtaisia haaveitaan ulos elämästään. Tie kohti helvettiä alkaa, kun homunculuksen onnistuu päästä liian lähelle Williä. Vahinko ehtii tapahtua ennen kuin Mab saapuu paikalle. Willin ja Mabin ensikohtaaminen ei ole vain outo ja eriskummallinen, vaan syöksee alulle väistämättömän tapahtumaketjun, joka asettaa kenen tahansa magiaan negatiivisesti suhtautuvan koetukselle. Se asettaa alttiiksi myös nuoren rakkauden, kohottaa ennakkoluulot ja nostattaa asiat aseteltavaksi tärkeysjärjestykseen. Verenvahti, joka on jatkoa fantastiselle Veritaialle, on edeltäjäänsä hitaampi, sievistelevämpi ja kontrolloidumpi. Tarina etenee hitaasti ja kertoen. Päähenkilöinä toimivat Mab ja Will, joiden polut lankeavat toisiinsa. Toisin kuin Veritaiassa, Verenvahdissa rakkaus ei ole yhtä roihuavaa. Ensisuudelmaa saa odottaa pitkälle, kaikki on ikään kuin harkittua. Rakkaus on kuitenkin kerrottu hitaudestaan huolimatta elävästi, varoen kuin kokeiltaisiin tikulla jäätä – uskaltaako tuonne kävellä? Tässäkin kirjassa kolmas kertoja avaa menneisyyden hämärää ovea. Evelyn on verisukuun kuuluva nuori nainen, joka on silmittömän rakastunut Arthuriin. Hänen ja Arthurin rakkaus ei vain ole koitua hyväksi, kun on joku joka langettaa Evelynin ylle raskaan omantunnon taakan. Tässä kirjassa menneisyys oli yhtä lailla merkityksellinen ja osallinen kuin Veritaiassa, mutta edeltäjäänsä nähden menneisyys jäi hieman ontumaan, kuten koko kirjan kokonaisuus. Kaikkein ihastuttavinta tässä kirjassa oli se, että arvoituksellinen, salaperäinen ja mysteereitä täynnä oleva Arthur muuttui selkeämmäksi, aidoksi ihmishahmoksi. Vaikka Verenvahti ei ollut järisyttävä tai edes innostava lukukokemus, Tessa Grattonin tapa kirjoittaa on ihanan eloisa ja virtaava.

Viime vuosina kirjallisuuden taivaankannelle on noussut useampia ensiteoksia, joista monet ovat saaneet uskollisen lukijakunnan ympärilleen. Nuorena velhoudesta haaveillut Tessa Gratton lumoaa ehjällä, sujuvalla kirjoituskielellään. Grattonin kieli on helposti ymmärrettävää ja ensiteokseksi kirjailijan kirjoitustaito on hätkähdyttävän taitavaa. Henkilökohtaisesti Grattonin tapa kirjoittaa on omaa sydäntäni lähellä, joten minua ei tarvinnut suostutella toistaa sivua pidemmälle. Olin kuin imaistu. Ja olen edelleenkin, vielä kirjan luettuanikin. Drusilla Kennicott on kokenut nuoresta iästä huolimattaan paljon, vanhempien murha ei ole mitenkään villasella painettava. Pahinta lieneekin se, ettei kukaan muu usko Sillan isän syyttömyyteen kuin hän itse. Edes Sillan veli Reese ei suostu avaamaan silmiään vaan uskoo kiihkeästi todistusaineiston vedenpitävyyteen. Mikään ei kuitenkaan ole, kuten siltä näyttää. Työhuoneen verinen näyttämö on vain alkutaipale kuoleman ja kauhun teettämälle listalle ja salaisuuksille, jotka saisivat todellisessakin elämässä kenen tahansa vainoharhaiseksi. Verta viljellään kirjassa epäröimättä, mutta antaa kuitenkin tilaa rakkaudelle, jonka naapuriin vasta muuttanut Nicholas tuo tullessaan sähköisine suudelmineen. Tosin, on kai syytä mainita ettei Nicholaskaan ole aivan sitä, mitä aluksi luulee. Komea Chigacolainen on täynnä äitinsä aiheuttamia arpia. Kiihkeän tarinan juovuttavassa vauhdissa Josefinen päiväkirja merkinnät etenevät omassa syklissään avaten auki menneisyyttä, josta kaikki on alun alkujaan alkanut. Grattonin teos ei antanut kyselyvaraa. Jo ennen kuin ehdin kirjan loppuun saakka, tiesin rakastavani tätä niin paljon, että se saisi ansaitsemansa viisi pistettä ja päätyisi suosikikseni. Verta, rakkautta, kuolemaa ja tuskaa. Gratton on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosien aikana ensiteoksensa maailmalle tuoneista kirjailijoista.

Under the Never Sky (Paljaan taivaan alla) on Veronica Rossin ravisuttava ensiteos, joka saa sisuskalut kääntymään ympäri ja hengen salpautumaan kurkkuun. Rossin tapa kirjoittaa sai heti ensitöikseen pyörittelemään silmiä ja sysäsin kirjan useaan otteeseen ensimmäisten sivujen aikana luotani ja totesin, että veisin tämän ehdottomasti takaisin kirjastoon. Tarinan alkuasetelma asettaa juonelle kiihkeän kontrastin, joka vetää vastakohdat kohti toisiaan kuin kaksi erillään ollutta magneetin palasta. Tähän kirjaan alkoi heti aluksi suhtautua todella ennakkoluuloisesti ja sen voisi sanoa olevan miltei erinomainen kikka - teki Rossi sen sitten tahattomasti tai tahallaan. Perry on terretorionsa häpeäpilkku, erilainen muihin verrattuna. Karun nahan alla kytee traumaattinen lapsuus ja halu tulla veriherraksi, jonka kruunua hänen itsekäs veljensä kantaa. Raadollisen metsästäjän ulkokuori antaa helposti ymmärtää, ettei hän välitä kenestäkään mutta se ei ole totta. Perryn vastakohta on nätti, Valtakuntien maailmasta tuleva Aria, joka joutuu käsittämättömien yhteensattumien jälkeen elämänsä jyrkimpään syöksykierteeseen ja löytää itsensä sieltä, missä elämä on kaukana turvallisesta ja helposta. Näiden kahden kohtaaminen luo hätkähdyttäviä vilunväristyksiä. Rossi on luonut erilaisen, todella mielenkiintoisen maailman, jossa kaksi vastakohtaa törmäävät ja joutuvat selviytymään toisiinsa turvautuen. Alussa merkityksettömiltä yksityiskohdat loksahtivat oikeille kohdilleen. Lukemista ei kyennyt enää lopettamaan. Rossi on tehnyt erinomaista työtä.

Maggie Stiefvaterin Mercy Falls -trilogia on sydämenlyöntejä hivelevä ja kyynelkanavia kutittava rakkaustarina pojasta, josta tulee ihminen ja tytöstä, josta tulee susi. Se on runollinen ja pehmeä, mutta ajoittain suora ja tökkivä. Ensimmäinen osa on kyynelten tanssia, rakkautta säkenöivää vetovoimaa. Toinen osa on paluu arkeen, taistelu menetyksen pelosta. Kolmas on sota pysyvyydestä, muutoksista, joiden vanavedessä kaikki eivät välttämättä säily hengissä. Rakastettavan sarjan päätösosa sai minut huokailemaan. Alku käynnistyi hitaasti, keskiväli jo ravasi, loppu oli räjähdysmäistä toimintaa... ja jäin kuitenkin kaipaamaan jotain, mitä Maggie Stiefvater ei tarjonnut. Siihen mihin viimeinen sivu päättyi, jäi lukijan pään kokoinen aukko. Kysymykset vilisevät aivotasanteella. Sam, Grace, Cole ja Isabel jatkavat omaa elämäänsä siellä, minne kirjan sivut eivät enää yllä.

Beth Reviksen Across the Universe trilogian ensimmäinen osa on sensaatiomainen seikkailu ja tarjoaa lukijalleen aivan uudenlaisen kokemuksen, matkan kohti petoksia, salaisuuksia ja huimia juonen käänteitä, jotka yllättävät vielä viimeistenkin sivujen aikana. Tällaista scifiä ei ole aikaisemmin tullut luettua ja siksi se herätti tahtomattakin tietynlaista skeptistä asennetta. Ja miten hyvin Beth Revis onnistuikaan kumoamaan kaikki ajatukset, jotka muhivat päässäni vielä joitakin sivuja aloitettuani lukemisen. Varjelus niminen alus on matkalla kohti uutta maata. Se on matkannut jo kaksisataaviisikymmentä vuotta ja kantaa valtavissa tiloissaan noin kaksituhatta ihmistä. Alusta johtaa Vanhin, jonka jalan jälkiä seuraa nuori Seuraaja. Aluksella on myös syväjäädytettyjä ihmisiä, jotka on tarkoitus herättää, kun Varjelus saapuu odotetulle planeetalle. Ihmisten seassa on uuden planeetan kehitykselle merkityksetön Amy, joka tuntemattomasta syystä herää viisikymmentä vuotta etuajassa. Amy saa huomata, ettei elämä Varjeluksella ole sellaista, mitä saattaisi kuvitella. Ihmiset määritellään "normaaliudella" ja "hulluudella". "Normaalit" eivät tunne mitään. He eivät rakasta. He eivät itke, mutta "hullut" tekevät niin. Miten Varjeluksen ihmiset sitten lisääntyvät? Nerokasta! Varjeluksella on käytössä kontrolloitu jaksotus, jonka tiettynä aikana ihmiset muuttuvat villeiksi ja eläimellisiksi. Tämän kaiken epänormaaliuden keskellä: rakkaudettomuuden, hullun lisääntymishalun, välinpitämättömyyden, salaisuuksien pyörteessä alkaa tapahtua asioita, jotka Beth Revis punoo yhtenäiseksi ja tiukaksi hämähäkin verkoksi. Ja sen kaiken keskellä kipinöivät Seuraajan vaietut tunteet. Across the Universe matkasi ehdoitta omaan sydämeeni. Rakastuin tähän kirjaan ja kirjailijan ihanaan, mutkattomaan ja salaperäiseen kirjoitustyyliin. Odotan ehdottomasti innolla, mitä trilogian kahdella seuraavalla osalla on luvassa. Odotukset ovat korkeat.

Trilogioiden suhteen yleensä suurin pelko ja jännitys on aina se, onnistuuko toinen osa olemaan yhtä hyvä tai jopa parempi kuin edeltäjänsä. Toinen osa on kuin säkki, jonka sisällä tietää olevan jotain - mutta josta ei kuitenkaan ole varma. Toinen osa on aina kortti, jossa on kaksi kääntöpuolta. Se joko voittaa lukijan puolelleen ja palkitsee tämän tai vaihtoehtoisesti pettää odotukset ja työntää luotaan. Häivähdys on kaunis kokonaisuus. Toisin kuin surumielinen Väristys, Häivähdys on Q_Blackin sanoja lainaten paluu arkeen. Mutta mikään ei kuitenkaan ole vielä ennallaan. Grace ja Sam eivät ole saaneet toisiaan kokonaan ja heidän rakkautensa joutuu suurempaan koetukseen kuin Väristyksessä. Elämään väriä ja sekasortoa tuo ennen kaikkea Cole, joka onnistuu ehdoitta voittamaan lukijan puolelleen. Isabel on oma itsekäs itsensä, mutta syvällä kovan kuoren alla on pelokas ja elämästään epävarma tyttö, joka toivoisi lähelleen lämpöä ja rakkautta. Kirja oli nopeatempoinen ja sen luki helposti yhden päivän aikana. Vaikka tämä oli erinomainen jatko-osa ja sai loppua kohti kyyneleet nousemaan kurkkuun, Stiefvaterin kieli ei ollut yhtä soljuvaa ja herkkää kuin Väristyksessä. Harmillisesti lämpötilojen asteet oli jätetty tästä kirjasta kokonaan pois. Siitä huolimatta Stiefvater on tehnyt upeaa työtä ja kaiken lisäksi jättänyt reilusti tilaa myös trilogian viimeiselle osalle niin, ettei se ole vain kahden ensimmäisen täyte.

Mercy Falls -trilogian ensimmäisen osan olen lukenut noin miltei kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran. En kuitenkaan muistanut tästä kirjasta enää juurikaan mitään, joten päätin lainata tämän pitkästä aikaa uudelleen kirjastosta. Eikä todellakaan kaduta. Maggie Stiefvater kirjoittaa käsittämättömän kauniisti ja elävästi. Hänen tekstiään on helppo lukea, tämä kirja ei onnistunut missään vaiheessa käymään puuduttavaksi. Gracen ja Samin tarina on surullisen kaunis ja liikuttava. Hahmot ovat ehyitä, kirjan tarina omaperäinen ja ihastuttava. Jos tarkkoja ollaan, kirjan lukemisessa ei kestänyt kaiken kaikkiaan kuin hieman yli päivä. Mikä taas tarkoittaa sitä, että vihdoin ja viimein tartun ihan kunnolla myös siihen toiseen osaan (jonka olen myös joskus lukenut puoleen väliin) ja kolmanteen, johon en olekaan vielä kajonnut. Vielä pari vuotta sitten olin valmis hylkäämään tämän kirjasarjan, mutta nyt uudelleen luettuani tämä kosketti ehdottomasti sydäntäni ja sai ihailemaan Stiefvaterin sykähdyttävän erikoislaatuista tarinaa. Ei puhettakaan siitä, etteikö tämä olisi ponkaissut suosikkikirjoille asettamani vaatimus- ja tunnetason sisäpuolelle. Ihana, vastustamaton kirja. Suosittelen!

Elina Rouhiaisen Uhanalainen jatkaa siitä, mihin Kesytön jätti Raisan ja Mikaelin värisyttävän rakkaustarinan. Kirja alkaa siitä, kun Raisa on Nikon kanssa Helsingissä. Jo heti alkumetreillä Rouhiainen muistutti, ettei Raisa ystävineen ole mikään pehmoista untuvaelämää elävä, pilvilinnoissa pyörivä nuori nainen. Rouhiainen on ammentanut nuorille suunnattuun kirjaansa tosielämän totuuksia. Kyllä: alkoholia juodaan aina kun sille päälle satutaan. Ja se ei todellakaan ainakaan minua haitannut. Se luo hahmoista tietyllä tapaa inhimmillisiä ja kiinnostavia. Kieltämättä Kesyttömän seuraaja jää hieman edeltäjänsä jalkoihin. Kirjassa oli kuitenkin valtavasti puolia, jotka saavat sydämen hakkaamaan vielä näin lukemisenkin jälkeen. Alku lähti hitaasti käyntiin, välillä inspiraatio lukemiseen katosi. Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli luettavana (tai odotti minua lukemaan) pari viikkoa. Kuten sanottua, kärsivällisyys palkitaan. Uhanalainen lähti hurjastelemaan vauhdilla eteenpäin kuin maasturi. Tekstistä tuli ruokaa, josta ei ollut saada tarpeekseen. Seuraavaa kirjaa odottaessa, sillä tämä jäi todella hämmentävään ja mielenkiintoiseen kohtaan. Käsi sydämmellä ja rukoillen, että Raisa ja Mikael eivät ajautuisi toisistaan enää yhtään kauemmas.

Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille, kaikki eivät voi pitää kaikista kirjoista, mutta siltikään mikään kirja ei ole huono. Näin ajattelen. Siitä huolimatta tämä kirja onnistui olemaan aikamoinen pettymys edeltäjäänsä verrattuna. Tarkoitetun aloittama tarina ei jatkunut tässä kirjassa yhtä johdonmukaisena, mielenkiintoisena ja ymmärrettävänä ja oikeastaan kadotin sen vähäisenkin intoni. Oli välillä hankala erottaa, kumpi oli puheenvuorossa kahdesta päähenkilöstä. Heihin oli myös todella hankala päästä sisälle. Ally Condien kaunollinen tapa kirjoittaa työnsi minut kaikessa kauneudessaankin kauemmas ja jouduin käskemään itseäni, että saisin joten kuten luettua tämän kirjan loppuun. Jää nähtäväksi luenko viimeistä osaa. Harmillisesti tämä kirja jätti aika pettyneeksi, mutta onneksi tämä on joidenkin muiden mieleen.

Kirja täynnä rönsyilevää huumoria, päättömiä lausahduksia, romanttisia hetkiä ja taistelukohtauksia. Annukka Salama on ehdottomasti yksi ihanimmista kohtaamistani kirjailijoista. Hänen tekstiinsä on helppoa sukeltaa, persoonalliset hahmot ovat kaikki omanlaisiaan ja ihastuttavia. Kuitenkaan Salama ei ole jättänyt pois elämän peruselementtiä; normaaleja hetkiä kaiken seikkailun keskellä, joka on mielestäni näiden kirjojen ehdoton peruselementti. Hahmojen oleminen ja hauskanpito on niin kirjavaa, että se saa tirskumaan ja hekottelemaan ääneen. Piraijakuiskaaja seuraa Käärmeenlumojaan jalanjäljissä, muttei aivan yllä edeltäneen kirjan tasolle. Siinä missä Käärmeenlumooja ei anna lukijalle muita mahdollisuuksia kuin lukea, Piraijakuiskaaja ei ole niin ehdoton. Loppua kohti mentiin taas kunnon vauhdilla ja olisi tehnyt mieli lukea enemmän. Kirjan loppu oli surullisen yksioikoinen. Teki mieli huutaa Unnalle, että "Takaisin, et varmasti jätä Rufusta!", mutta jättihän se. Rufuksen epilogi oli ihana ja koskettava. Seuraavakin osa luetaan!

Erästä aikaisempaa kommenttia lainatakseni, tämän tarinan dystopia ei aiheuttanut kylmänväreitä, saanut kauhistumaan tai järkyttymään, vetämään henkeä ja rukoilemaan, että henkilöt selviävät. Ally Condien kirjoitustyyli on aivan omanlaisensa ja eroa nähdäkseni paljon muihin kirjailijoihin verrattuna kauniilla, veden tavoin hiljaa soljuvalla kielellä. Harmillisesti Condien kielestä puuttui kuitenkin lukijasta tarttuva koukku ja lukijana oli päätettävä, että "minä luen tämän nyt". Pehmeää, latteaa tekstiä, joka ei kohdannut räväkkää nousukiitoaan missään vaiheessa. Epäkohdatkin yhteiskunnasta kuulostivat kuvailtuna untuvaisilta. Kirjailija kuitenkin palkitsi lukijansa, mitä pidemmälle luki. Hiljalleen alkoi tapahtua. Uudenlainen, untuvanpehmeä ja herkkä. Jatko-osa odottaa kirjoituspöydällä!

Omaperäinen, hienosti toteutettu kirja, jonka teksti oli kuin magneetti. Niinhän se menee, että lukijasta riippuen jotkut kirjat ovat imukuppeja, jotka eivät päästä otteestaan ennen viimeistä sivua, jotkut taas eivät voisi paljoa kiinnostaa ensimmäisestä sivustakaan alkaen. Käärmeenlumoojassa oli sellainen kutina heti alusta alkaen, ettei silmiä voinut irroittaa tekstistä. Harmillisesti loppua kohti vauhti alkoi hieman hyytyä, muttei tämän lukemisessa kyllä kauaa mennyt! Rääväsuista ja suoraa, kiehtovaa kieltä, joka teki kirjasta hyvin persoonallisen. Ajattelin ensin, että puhekieli sekoittaa koko pakan, mutta tätä oli hyödynnetty sen verta taitavasti, ettei se missään vaiheessa takunnut. Kirosanat olivat kuin mauste jo valmiiksi hyvään keittoon. Salama oli saanut kirjaan ihanan hyrisyttävän seksuaalisen viritteen, minkä takia harmitti suoranaisen paljon, kun tämä jäi nuorten kirjaksi. Tästä olisi mielestäni ollut erinomaisesti ainesta myös nuorten aikuisten kirjaksi. Ainoa, mikä minua jäi tässä hämäämään, oli syy- ja seuraussuhde. En oikeastaan missään vaiheessa täysin käsittänyt, minkä takia Unna kaiken kaikkiaan otettiin porukkaan, vaikka se oli toisaalta ilmiselvää. Ja lainaten The Big Bad Wolfia: hetki, jona pelkää kuollakseen, jätti tulematta. Päähenkilönä Unna oli aivan ihana, persoonallinen ja sulostuttavan pelokas, mutta jääräpäinen ja hänestä ei voinut olla pitämättä. Rufukseen rakastui ensisilmäyksellä ja aivan eri toten hänen punaisiin rastoihinsa. Mustasukkainen käytös kruunasi hänen käytöksensä, kuten yleensäkin tämän tyyppiset miehet. Joonessa oli jotain todella sympaattista ja ihanaa, Viken kommentit alkoivat ketuttaa itseä vasta myöhemmin kirjassa. Ronni oli aika erikoinen, mutta yhtä kaikki loistava hahmo. Koukutuinko? Kyllä. Luenko jatko-osan? Kyllä. Suosittelenko? Hemmetti, kyllä!!

Elina Rouhiaisille pisteet kirjan sijoittamisesta koti-Suomeen, kotimaisista nimistä ja trailerin luomisesta; sen ensimmäinen näkeminen sai veren suonissa tykyttämään. Kirjan luki kiivaassa tahdissa alle kahdessa päivässä, vaikka ensimmäisen kappaleen aikana vaadittiinkin pientä paneutumista tekstiin; kirjan teksti imaisi mukaansa vasta paljon myöhemmin. Mutta kärsivällisyys palkitaan! Päähenkilönä Raisa oli yhtä aikaa hyvin mielenkiintoinen, mutta tietyllä tapaa myös aika karu ja kaikkea muuta kuin muita totteleva kiltti tyttö. Toisaalta olin aika järkyttynyt, kun päähenkilö päätyi metsäaukealle alkoholin ja veitsen kanssa. Ensimmäisen puistatuksen kohta. Mutta juuri tällaiset karutkin piirteet luovat hahmoihin sitä kaivattua syvyyttä ja kasvamisen aihetta täydentäen niitä pehmeitä puolia. Mikael oli ihana. Niko oli mieleeni vastustamaton, täydellinen tuki päähenkilölle ja minua melkein harmitti, ettei hän luonut kolmiodraaman kipinöitä. Pidin muistakin hahmoista paljon, vaikka muutamien hahmojen kanssa olinkin hieman kahden vaiheilla. Tarinan juoni liikkuu sujuvasti eteenpäin, vaikka jäikin hieman harmistuttamaan se, että Rouhiainen oli skipannut aina hyvän matkan eteenpäin sellaistenkin kohtien ylitse, jotka olisivat luettuina voineet olla todella herkullisia ja mielenkiintoisia. Välillä tämä kyseinen seikka sai minut lukijana matelemaan tekstin ylitse, kunnes tuli kohta, joka tempaisi minut eteenpäin. Oli yksinkertaisesti pakko jatkaa loppuun saakka ja imin viimeiset rivit. Kirjan loppu onnistui yllättämään ja se on aina positiivista: ryntäsin heti hakemaan jatko-osaa. Ja damn. Joku oli ehtinyt minua ennen kirjastoon. Ehdottomasti rakkauden nälkäisen ruokalistalle sopiva valinta!

Suhtaudun tähän kirjaan aikamoisen ristiriitaisin tuntein: yhtäaikaisesti olen todella ihastunut ja silti pudistelin päätäni yhtenään lukiessani. Kirjassa on paljon asioita, joihin rakastuin ennemmin tai myöhemmin ja kohtia, joiden kanssa kompuroin miltei koko kirjan läpi. Laini Taylorin kirjoitustyyli ei osoittautunut itselleni helpoksi. Päinvastoin. Koin tyylin paikoittain kompuroivaksi, töksähteleväksi, joskus ei tiennyt missä ajassa tai paikassa oltiin, kenen silmin lukija sillä hetkellä luki. Välillä hypittiin sinne tänne, jätettiin hyviä kohtia kertomatta. Nämä seikat saivat minut kiristelemään hampaita ja olin vähällä palauttaa kirjan takaisin kirjastoon. Onneksi en palauttanut! Kompastuskivistä huolimatta Taylor on keksinyt mitä mahtavimman idean ja juonen, joka kiihtyy vasta aivan lopussa lukemiin, jotka vastaavat lukijan maailmassa sitä tosiasiaa, ettei lukemista voikaan lopettaa. Karuus oli positiivista ja monet hahmot saivat rumuudellaan ja julmemmilla piirteillään vain ihastuksen valtaan. Rakastuin Brimstoneen ensimainitsemalta. Razgut on ihanan iljettävä. Alkuperäinen Madrigal puolitti Brimstonen kanssa suosikkihahmon tittelin. Karou oli alusta saakka mielenkiintoinen päähenkilö, Akivaan oli hankala tutustua ja häneen alkoi päästä sisään vasta myöhemmin. Sinänsä harmittaa, että Karou ja Madrigal yhdistyivät, koska Karou oli ehyt kovapäisenä ja rohkeana, mitään pelkäämättömänä ja hätkähtämättömänä. Kirjan loppu oli mielestäni todella onnistunut, Akivan teko repi rikki juuri kokonaiseksi kursitun onnellisen lopun ja kruunasi tuskallisen ihanan lukunautinnon kuin mansikka kakun. Mietin pitkään, että pidänkö tästä niin paljon, että tämä pääsisi suosikkeihini. Olin sitä mieltä, etten anna edes kolmea pistettä ja nämä mielipiteet pätivät vielä noin kolmensadan sivun kohdalla. Kunnes... Jatko-osa on ehdottomasti luettava ja kyllä vain: suosikkeihin meni!

Mustan tikarin veljeskunnan kymmenesosa lunasti paikkansa jälleen sieltä, missä sijaitsee lukijan sydän. Ward otti jälleen kerran tyylikkäästi oman paikkansa. Kerta kaikkiaan on upea nähdä, miten hän onnistuu luomaan niin ehjiä ja kokonaisia hahmoja. Tohr, joka oli suurimman osan ajasta rikkinäinen ja ajelehti ristiriitaisten ajatusten kanssa ja päätyi usein takaisin ajatukseen, että Wellsie oli hänen ainoansa; upeaa. Jos vertaa ilmiötä todelliseen elämään, tulee todettua, ettei rikkinäisiä haavoja korjata ihan noin vain. Ne kulkevat pitkän aikaa mukana ja maistuvat aina kielen päällä. Ward on pysynyt tiukasti realiteeteissa tämän asian suhteen ja olen siitä todella onnellinen. Kiistatta Tohrin surunkäsittely aiheutti niin suuttumusta kuin surun hetkiä, en kuitenkaan tarkoita tätä kommenttia missään nimessä huonossa valossa. Veljien karut kommentit saivat taas nauramaan niin, että olisin varmaan saanut koko luokkahuoneen kääntymään, jos olisin avannut suuni ja päästänyt kirjan aiheuttamat tuntemukset näkyville. Ja jep, kyllä, niin koukuttava, että pakko lukea silloin tällöin oppitunneillakin. Qhuinnin ja Laylan tilanne sai minut aluksi järkyttymään. Yllätys, jota en odottanut laisinkaan. Ja kaiken iloksi Qhuinn ja Blay onnistuivat kasvamaan henkisesti Tohrin tarinan rinnalla: innolla odotellessa, että saan sarjan yhdennentoista osan hyppysiini!

Tämän kirjan jatko-osa on pakko lukea, jäi sen verran koukuttavaan kohtaan. Theo Lawrence on erinomainen lisä kirjailijoiden kirjaavaan jengiin, ja hänen ensimmäisen sarjansa tarina pärähtää käyntiin ja vetäisee mukaansa sen verran varoittamatta, ettei sitä ehdi edes tajuta. Tässä kirjassa minua kiinnosti eniten tulevaisuudenkuva, jonka Lawrence oli luonut. Kieltämättä hän on onnistunut tässä todella hyvin. Itselle tosin pisti välillä hankalaksi ymmärtää tiettyjä ympäristöjä, kuten Keskusaukiota. Kosketustaulut, biometrit, turvaverkko... neroa! Tilanne, josta tarina lähtee liikkeelle, herättää kysymyksiä jo heti alusta alkaen. Fiksusti toimittu: lukijan on pakko jatkaa eteenpäin. Harmillisesti ainoastaan Ariaan pääsi kunnolla sisään, onhan tarina hänen silmillään ja mielellään kirjoitettu. Hunter jäi jollain tavalla etäiseksi, vaikka kykeninkin näkemään hänet ja hänen lihaksensa tapahtumien kulussa. Turk veti mielenkiintoni epäilemättä. Arian perhe on kammottava, julma ja itsekäs; tuntui hyvältä, ettei Aaria jäänyt kumartelemaan heidän polviensa eteen. Nerokas, uudenlainen dystopia, joka sysäsi ideaa myös omalle kirjoitukselle. Onnistui myös ponnistamaan kriittisen siiviläni läpi suosikkeihini!

Brandon Mull\'in luoma tarina on sykähdyttävä, omaperäisen mielikuvituksen luoma seikkailu. Tarina sukeltaa fantasian uudenlaiseen maailmaan, Myyttihoviin, aluksi varsin hitaasti. Tuskastuttavan jääräpäinen Seth kuitenkin repii käyntiin tapahtumaketjun, jota eivät pienet teini-ikäisetkään voi pakoilla. Tunnollinen, aina kiltti Kendra löytää itsestään aivan uuden puolen, ja siinä missä keijut alkavat inhota Sethiä, häneen ne mieltyvät. Ihana kirja, vaikkei tämä henkilökohtaisesti onnistunut imaisemaan minua tajunnanräjäyttävästi mukaansa. Paikoin kömpelöä tekstiä. Mielenkiinnon vuoksi kuitenkin voisin kenties tarttua myös seuraavaan kirjaan.:)

Näin aluksi en voi muuta sanoa kuin että J.R Ward onnistui tyhjentämään pään tällä kirjalla. Tässä oli pätevä syy, miksi olisin voinut myöhästyä koulusta (ellen olisi niin motivoitunut koulun käyjä). Ensimmäiset sivut vangitsivat otteeseensa ja kun lukemisen aloitti, sitä ei yksinkertaisesti pystynyt lopettamaan. Ne, jotka lukevat J.R Wardin kirjoja, tuntevat ehdottomasti hänen upean, koukuttavan tyylinsä ja tietävät, miksi hänen kirjojaan on pakko lukea. Muutama edellinen kirja on saattanut pudottaa kiinnostusta tätä kyseistä sarjaa kohtaan ja jos niin on käynyt, tämä kirja ehdottomasti palauttaa lukijansa kiinnostuksen takaisin! Enempää en paljasta, koska ei löydy sanoja kertomaan, kuinka mahtavaa työtä Ward on tehnyt. Lukekaa itse ja todistakaa, sillä tämän kirjan lukeminen ei todellakaan tule kaduttamaan;)

Kirja jäi kesken, enkä enää jaksanut lukea loppuun. Tässä oli monta miinusta ja plussaa ja harmillisesti Sala Kavala jäi nuolemaan näppejään Ilki Ihanan rinnalla. Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä oli sekavampi, ristiriitaisempi ja ainakin minulle haastelias ymmärtää. Marr kirjoittaa suorilla lauseilla, mutta välillä hänen käsialansa on eleganttia ja taiteellista, hyvinkin kaunista. Kirjan alku on taitava ja tietyllä tapaa myös puistattava. Mutta siinä missä kirjan pitäisi kiihdyttää lukijansa kohti loppua, tämä sai minut tuskailemaan ja puremaan hammasta. Mieleni teki, mutta päätin heittää hanskat tiskiin. Hahmoista eniten ihastuin Nialliin; hän oli kantava voima ja vetovoimainen, eikä jätä lukijaa rauhaan. Irial olisi voinut toimia miltei yhtä voimakkaana hahmona, mutta hän ei päässyt \"pahiksena\" niin lähelle kuin olisi toivonut. Leslie jäi kauas, samoin koko muu konkka ronkka. Doniaa ei näkynyt, olisi ollut ihanaa lukea myös hänestä tässä. Sala Kavala on omanlaisensa jatko-osa Ilki Ihanalle, vaikkei seuraakaan edeltäjänsä näyttämää polkua. Sanoisin, että teini-ikäisille tämä teksti voi olla upottavaa. Ja toki se riippuu lukijasta. 1 ja puoli pistettä ihanasta Niallista, ahdistavasta ja onnistuneesta alusta ja kirjan lopusta, jota vilkaisin. Pisteet kotiin myös kirjailijan periksi antamattomuudesta; hyvä, että tällaisiakin kirjoja on. Marr on hieno kirjailija, vaikkei tämä minuun iskenytkään.

Viime aikoina olen lukenut kirjoja, jollaisia en ole oikeastaan koskaan aikaisemmin varsinaisesti lukenut. Rakastuneena J.R Wardin BDB sarjaan tällainen teksti tuntuu välillä hieman vieraalta ja oudolta. Päätin kuitenkin viimein tarttua Le Guinin kirjaan, koska olen aina jostain lukenut hänen kirjojensa olevan todella hyviä ja lumoavia. Toisaalta voin olla eri mieltä, toisaalta en. Ensinnäkin, Le Guin on luonut todella mielenkiintoisen henkilöhahmon. Ihastuin Falkiin alusta saakka. Hänen eläimellinen mysteerisyytensä sai minut uppoutumaan kirjaan. Harmillisesti kirja kuitenkin eteni aikamoisen nopeatempoisesti, ennen viittäkymmentä sivua oltiin jo juostu viisi vuotta eteenpäin. Olisin halunnut hirvittävän paljon lukea enemmän Falkin kehityksestä, hänen ja Parthin rakkaudesta. Aluksi en innostunut laisinkaan siitä, miten Parth suhtautui Falkin lähtöön, mutta lopun kannalta hänen suhtautumisensa on järkevä ajatellen hahmon psyykettä. Matkallaan Falk kohtasi Estrelin. Erinomaista, että Falk kehitti suhteen hänen kanssaan, eikä ollut seksuaalisesti ja tunteellisesti sidonnainen ainoastaan Parthiin. Vaikka rakkauteen ja tunteisiin käytettiin vähän aikaa, heidän suhteensa vähäinenkin kuvailu oli onnistunut ja leimahteleva. Tämä tarina ei varsinaisesti ruokkinut minua, sillä minulle jäi vielä nälkä. Olisin tahtonut kuulla enemmän, halunnut tietää enemmän. Viimeiset sivut luin pikaisesti, koska kirja muuttui loppua kohti selitteleväksi. Silti loppu sai minut todella surulliseksi. Halusin huutaa, että älkää lähtekö pois. Palatkaa Parthin luokse! Ja niin ei käynyt. Antamani arvosanani varjolla voisin silti luonnehtia tätä eräänlaiseksi mestariteokseksi, suosittelen!

Kunnioitan todella paljon tämän kirjan kirjailijoita. Heillä on täytynyt olla todella suuri palo tämän kirjan kirjoittamiseen ja sen julkaisemiseen, koska sivuja on peräti 907. Kirjana tämä opus ei ole sensaatiomainen ja tuskin jää vauhdikasta toimintaa kaipaavan lukijan räjähdystajuntaan. Itse kompastelin kirjan kanssa ja lopulta luin tätä lähinnä omana iltasatuna, koska tämä ei kiihdyttänyt etenemisellään verenkiertoa tai saanut sydäntä hakkaamaan. Päinvastoin. Huomasin aika-ajoin kurtistavani kulmia juonen käänteille ja hahmoille ja tarinalle, jota en enää kolmensadan sivun ylitettyäni jaksanut tosissaan lukea. On kai syytä paljastaa, etten lukenut kirjaa loppuun. Etenin hieman yli viiteensataan silkasta odotuksesta, koska elättelin toivoa, että jotain mielenkiintoista on vielä tulossa. Koska odotuksiani ei täytetty, siirryin vilkaisemaan viimeisiltä sivuilta loppuratkaisun. Ja petyin. Tarina oli alkukangistelun jälkeen mielenkiintoinen siihen saakka, kunnes Smarre/Dweia ja Althalus lähtivät noutamaan veistä ja muita matkalaisia mukaansa. Tässä vaiheessa taisin pudota kärryiltä ja unohdin tuon tuosta, miksi he tarvitsivat muita mukaansa ja minkä takia kirja eteni suuntaan, johon se oli taivaltamassa. Sen sijaan, että tarina olisi keskittynyt hahmoihin ja heidän sisäiseen kasvuunsa, se keskittyi Jumalten sotaan ja itse sodankäyntiin ja entisen kertaukseen. Tarinassa oli runsaasti turhia hahmoja ja niin hankalia nimiä, että sekosin niiden kanssa. Olisin ollut innoissani, jos tarinassa olisi hahmojen tuntemuksien kautta tutustuttu asioihin, mutta koska Althalus oli koko ajan kaikkialla ja tarinan kertoja oli kaiketi kaikkialla tai itse Althalus hän-muodossa, lukeminen oli puuduttavaa. Koko tarinan parhain kohta oli se, kun Smarre/Dweia ja Althalus suutelivat. Silloin sykkeeni nousi ja odotukseni pongahtivat ylös… vain tippuakseen ryminällä alas. Hahmoja tosiaan oli paljon. Mielestäni he kaikki sotkeentuivat toisiinsa. Muutamilla heistä sattui olemaan tiettyjä erikoistaitoja tai piirteitä, mutta siihen se sitten jäikin. Rasittavin hahmo liensi Smarre/Dweia, joka tunkeutui toisten päähän ja pystyi taidoillaan vaikka laittamaan toiset puhumaan toisilleen tai ajoi toiset rakastumaan toisiinsa. Näissä tilanteissa ajattelin, että mihin Smarre/Dweia ei jo kykenisi, mitkä ovat oikeasti hahmojen omaa toimintaa, eivätkä Jumalattaren manipulointia? Altahalus oli alussa mielenkiintoinen rosvo, jolla oli tässä vaiheessa vielä persoona. Tietyissä vaiheissa hän osasi olla se vasara, joka naulasi aina toisinaan lukijan takaisin kiinni tekstiin. Harmi vain, että naulat eivät olleet kovinkaan pitäviä. Dweia/Smarre tiesi ja osasi kaiken ja hänen voimansa pystyivät kaikkialle. Hän väitti toista ja sitten toista. Tämä ei oikeastaan ollut enää mukavaa lukijan huijaamista – aluksi kiintoisasta hahmosta tuli koko kirjan häpeäpilkku. Eliar oli uppiniskainen sotilas, joka yhtäkkiä tottelikin kaikkia käskyjä. Jossain vaiheessa hän sokeutui ja tadaa: sai näkönsä takaisin! Syy, minkä takia juuri hänen piti hallita veistä, jäi hämärän peittoon, eikä siihen ainakaan viidensadan sivun säteellä tullut selitystä. Andine vihasi ensin Eliaria ja tietysti rakastui tähän. Minusta oli varsin ristiriitaista, että vaikka hänet oli kidnapattu linnastaan, hän oli muka edelleen kykeneväinen hallitsemaan sitä kahden vuoden jälkeen ilman, että asiaa kovinkaan ihmeteltiin. Bheid olisi voinut olla uskottava, elleivät hänen papin toimensa olisi olleet niin narusta vedettäviä. Ensinnä minua alkoi ihmetyttää, miten hän voi huudahdella yhtenään ”Voi hyvä Jumala”, jos uskonnon ihmisille yleensä Jumalan nimen ylimääräinen toisteleminen on Jumalan pilkkaa. Ja toki hän suostui heti heittämään omat papin periaatteensa hukkaan, kun Leitha hieman pyysi ajattelemaan tuhmia asioita hänen vuokseen. Jep, pappi, sinne meni pisteesi. Leitha oli noita, joka toki rakastui Bheidiin. Hänen ”noitataitonsa” tosin eivät enää haitanneet edes sodan miehiä, kun hän toimitteli taidoillaan sodan miehiä kohti vastapuolta. Gher, orpo pieni poika ja kaikkein neroin. Hän yritti olla varas ja sellaiseksi hän kai myös tuli. Tämä jäi etäiseksi hahmoksi ja hänen puheensa vaikutti alituiseen yhtä vanhalta kuin toisten. Kaikki paha, mikä olisi voinut kääntää tarinan mahtavalle kantille, muuttui aina hyväksi. Kaikelle keksittiin ratkaisu ja kaikki saivat onnellisen loppunsa. 2/5 pistettä siitä, miten kirjailijat ovat rakastaneet tätä tarinaa niin paljon, että ovat tehneet siitä näin pitkän.

Itsellänikin on useampia vuosia, kun luin tämän. Lienee ainut koulun luettavaksi määrätty kirja, jonka olen lukenut imulla ilman, että tuntui puuduttavalta. Muistan istuneeni olohuoneen nojatuolissa lukemattomia tunteja, eikä tämän kirjan lukemiseen mennyt kovinkaan kauaa. Kirjaa elävöittää tyylittely; punainen ja vihreä teksti. Koska kirjan lukemisesta on jo monta vuotta, osa tapahtumista ja päähenkilöistä on jäänyt muistin unholaan. Bastianin muistan onnettomana poikana, joka oli hieman pullukka. Hän oli uskottava ja sympaattinen ja tahtoi olla jotain, mitä ei ollut. Atréju oli heti ensimmäisistä hetkistä suosikkini, hän oli kirjan sielu, missä Bastian sen sydän. Tuossa iässä en ollut paljoakaan kiinnostunut lukemisesta. Kirjoitin mieluummin. Tämän luettuani aloin kuitenkin kirjoitella tämän tyylisiä tarinoita, koska rakastin kirjaa yli kaiken. Romantiikkaa tästä ei löytynyt, mutta silloin sitä ei osannut kaivata. Tarina on elävä ja vaikka ehkä perinteinen ja kulutettu juonikaavioltaan, se ei mielestäni kuitenkaan ole päässyt uppoamaan massaan. Kahdessa maailmassa kulkeminen oli plussaa ja vielä suurempi plussa siitä, että Bastiankin todella hukkui kirjan maailmaan ihan konkreettisesti. Jos jotkut ovat katsoneet kirjasta tehdyn elokuvan, suosittelen mieluummin lukemaan kirjan. Ne, jotka pitävät fantasiasta, tuskin pääsevät pettymään;)

Todella nopeatempoinen kirja, jossa tapahtuu koko ajan jotain. Lukijalle hengähdystaukoja ei juurikaan ollut (sivuja 189), mutta luultavasti kirja olisi kääntynyt kiinnostavasta tylsäksi, jos sivuja olisi ollut enemmän. Arvosana 2/5 koostuu niin miinuksista kuin plussista. Ensinnäkin tämä on aika erityylinen kirja, jota itse henkilökohtaisesti en ole tottunut lukemaan. Siksi tämä oli varsin mielenkiintoinen lukukokemus, mutta toisaalta myös hieman pettymys. Kirjailija jätti mielestäni käyttämättä tyyliäänsä tarpeeksi jondonmukaisesti - hän kiskoi lukijan perässään ja raahasi tämän vauhdilla läpi. Epäselvyyksiä jäi moneen kohtaan. Välillä oli sekavaa, piti tarkistaa mitä tapahtui. Hahmot eivät päässeet tarpeeksi lähellä. He olivat todentuntuisia ihmisiä, mutta jäivät silti jonnekin kaukaisuuteen. Olisin lukijana kaivannut heistä enemmän tietoa, enemmän vettä tiedonjanolleni. Hahmoista kaukaisemmaksi jäi Eli. Lähimmäksi muotoutui Matthew, jonka syntiä ei tuotu missään vaiheessa kunnolla julki. Tämä hahmo saikin aikamoiset odotukset luomallaan jännityksellä, ja harmillisesti saikin suurimman pettymyksen. Yhtäkkinen maininta Matthewin homoudesta sai niskavillat nousemaan pystyyn. Seven oli palkkatappajana henkilö, joka sanoi, ettei välitä, mutta välitti silti. Prostioitu Belle kadotti yhtäkkiä huumeiden vieroitusoireensa, mutta oli hahmona muutoin vaikuttava ja tietyllä tavalla välittävä. Luciferin ilmestyminen rattaisiin sai hämmästymään. Siinäpä vasta nousivat odotukset tarinan päättymiselle! Jep. Se siitä sitten. Lucifer ei ollut klisee, ei tehnyt, kuten lukija hahmon tavatessaan oletti, mutta siitä jäi pikemminkin ontto olo. Lucifer (ja muutamat muut hahmot) kirjoitettiin välillä \"sinänä\" eli lukija oli tavallaan itse tämä hahmo. Oliko tämän tarkoitus luoda lukijalle kuva, että ihminen itse on Lucifer? Ducan kirjoittaa hyvin omaperäisellä tavalla. Hän kirjoittaa taitavasti, luo tilanteita täysin toisella tavalla, mihin on totuttu. Sekavasta, hurjasta vauhdista ja pettymyksistä huolimatta kirjan lukeminen ei kaduta. Tämä oli uudenlainen katsaus toisenlaiseen kirjoitukseen ja antoi ideoita omaankin kirjoitukseen. Lukemisen arvoinen, erilainen kirja, joka hämmentää lukijan. Kirjan lukeminen tekisi mieli lopettaa, muttei voi, kun taisto helvetissä syöksyy eteenpäin sata lasissa.

Usvan lainasin kirjastosta. Kansi herätti mielenkiinnon ja ehkä hieman johdatti harhaan. Parkkolan ihana kirjoitustyyli ei kuitenkaan päästänyt enää irti, kun kirjan syvyyksiin pääsi uppoamaan. Usvan ja Puuman välinen sähkö sai vatsanpohjaan perhosia ja olin osittain hieman harmissani siitä, etteivät nämä kaksi päätyneetkään yhteen. Toisaalta taas myös Kodak oli valloittavan ihana ja loi kontrastin Puumaan. Näiden muistikuvien perusteella voisin sanoa, että kannattaa lukea. Hieno kirja!

Hyvä tovi jo siitä, kun tämän olen lukenut. Mutta muistan lainanneeni tämän muutamaan otteeseen uudelleen sen takia, koska tämä sai aina hyvälle tuulelle. Ihana nuorisohenkinen tarina, joka vetää maantielle sydämellisellä otteellaan ja pitelee kiinni irti päästämättä. Rakastettava tarina. Kirja, joka nuorten kannattaisi lukea.