Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Minulla tuli mielenkiinto tähän kirjaan oikeastaan katsottuani Penny Dreadful-sarjan jakson, jossa Dorian Gray esiintyi. Silloin aloin miettiä, että missä olen tuon nimen kuullut aiemmin ja google tämän minulle selvitti. Juoni tässä vaikutti niin hyvältä, että oli pakko lainata tämä kirjastosta ja lukea. Lukemisessa kuitenkin kesti aikansa. En tykästynyt yhtään kirjan "vanhanaikaiseen" kerrontatyyliin, joka oli minusta uuvuttavaa luettavaa. Kirjan alkupuolella ei oikeastaan tapahtunut mitään vaan suurimmat äksönit nähtiin kirjan puolivälin jälkeen, nekin melkoisella vauhdilla eikä niitä ollut mielestäni edes tarpeeksi. Minua oikeastaan kiinnosti eniten taulun muuttuminen ja Dorianin synnit, joista ei mielestäni pahemmin edes kerrottu tarinassa. Kaikki herkullinen tunnuttiin sivuuttavan kerta heitolla. Lukeminen oli minusta aika uuvuttavaa ja pitkäveteistä viimeisiä sivuja lukuunottamatta. Ei nyt oikein herättänyt omaa innostusta, mutta tästä aiheesta voisi katsoa kyllä elokuvan.

Kirjassa on tosi mielenkiintoinen asetelma. Päiväkirjamuodossa on plussia ja miinuksia. Kirja on nopealukuinen ja Mary on hyvä kertoja. Toisaalta välillä on vähän pitkästyttäviä kohtia, kuten pitkä merimatka. Luin tätä kirjaa enemminkin historian kannalta, ja kirjassa tuli aika hyvin esille 1600-luvun maailma. Siirtomaakauppa tuli esille ja intiaanien suhtautuminen valkoisiin, noitavainot ja äärimmäinen jumalanpelko. Lopussa jäi kovasti kutkuttamaan mitä sitten tapahtui, mutta kenties seuraava osa antaa vastauksen siihen.

Orjattaresi on vaikuttava teos, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa. Tarina kierrettiin auki hienosti pikkuhiljaa, asioita vähitellen paljasten, ja lukija pystyi itse kokoamaan tarinan annetuista osasista. Loppukin oli onnistunut, suorastaan jopa mieltä kutkuttava. Osaset olivat kohdallaan, mutten siltikään pystynyt antamaan täyttä viittä tähteä muutaman asian takia. Suurin ongelma oli se, etten pystynyt kokemaan minkäänlaista yhteyttä päähenkilön kanssa, en oikeastaan edes välittänyt miten hänelle käy ennen kuin vasta ihan lopussa. Myöskään kielletyt asiat eivät tuntuneet juuri lainkaan kielletyiltä; olisin ehkä kavannut paljon enemmän sen korostamista mikä oli sallittua ja mikä ei. Jossain vaiheessa myös päähenkilön tarkkailijaluonne häiritsi, mutta loppua kohden aloin arvostaa sitä. Tässä tarinassa se oli itseasiassa ihan paikallaan. Tarina oli todella ahdistava ja siinä kontekstissa varsin onnistunut.

Norsunluuportti palaa Alkumetsä tarinoissa alkulähteille, Huxleyn perheeseen. Näkökulma on perheen vanhimman pojan Christianin. Poika jatkaa isänsä viitoittamalla tiellä ja katoaa metsään, missä aika kulkee omia uomiaan. Pojalle on kehkeytynyt sama pakkomielle Ryhopen metsää ja mytago Guiwennethiä kohtaan, kuin isällään. Guiwenneth on erilainen, kuin isän ilmentymä samasta naisesta.

Rick on taas onnistunut vangitsemaan niin paljon tunnetta ja tapahtumia samaan kirjaan. Kirjoitus tyyli on sujuvaa ja mukavaa luettava ja tarina etenee sopivaa vauhtia eikä missään vaiheessa jää paikoilleen jumittamaan. Athenen merkki on kirjana ihana ja lopetus ei ollut kamala, päinvastoin! Kirjassa kerrotaan kuinka julmaa elämä voi olla, kuinka julmaa rakkaus voi olla ja kuinka ihanaa se samalla silti on. Kiitos Rick tästä kirjasta!

Kesytön on jälleen yksi yliluonnollinen rakkaustarina - tällä kertaa suomalaisen kynästä. Päätin tarttua tähän kirjaan, koska toivoin vihdoin löytäväni hyvän paranormaalin teinirakkaustarinan. Täytyy sanoa, että jouduin pettymään.

Kun ensimmäisen kerran luin novellin englanniksi, sen aikaansaama tunne oli pakahduttava. Samaan tunteeseen en päässyt suomeksi luettuna, mutta tarina on silti ihastuttava. Novelli on kirjoitettu jo vuonna 1980, paljon ennen Martinin läpimurtoa suurelle yleisölle. Tulen ja jään laulu saagaa lukeneena ei voi olla huomaamatta joitain yhteisiä piirteitä tarinan Adara tytön ja Talvivaaran Aryan kanssa.

Yhdyn tässä Varjolehteen, joka kertoi koko kirjan minunkin näkökulmastani. Pari vuotta sitten olisin ajatellut toisin, koska tarina oli silloin mielestäni hyvä ja luin muutkin osat yhteen putkeen, mutta enään ei vaan nappaa koko kirja. Ehkä se johtuu vanhenemisesta, ehkä jostain muusta, mutta Meyerin kirjoitusasu pilaa mielestäni koko kirjan, vaikka juoni on sinällään ihan ok, mutta ennalta arvattava.

Luin sitte seuraavankin osan eivätkä odotukseni olleet kovin korkealla eikä loppuvaikutelma ollut omiaan nostamaankaan sitä. Kirja oli mielestäni tylsä ja katkonainen, ja välllä tuntui, että juoni jäi jäkittämään paikoilleen. Tarina on ihan ok, mutta kirjoitusasu on mielestäni liian muodollinen ja tympäisevä :/ 

Yhdyn tässä nyt Rinjaan, joka kuvasi oikeastaan kaiken sen mitä itsekin ajattelen kirjasta. Se olisi kaivannut enemmän kuvailua, että kirjaan pääsee oikeasti mukaan eikä vain puoliksi hapuilemaan. Juoni oli suhteellisen selkeä, ja loppu harvinaisella tavalla erikoinen, mutta olisin odottanut kirjalta enemmän. Vampiraatit ovat perus ajatukseltaan mielenkiintoisia ja erilaisia, ja tuovat enemmän mukaan sitä kaivattua tunnelmaa ja saavat omalla tavallaan niskavillat nousemaan.

Aluksi vähän epäilytti kun aloin kirjaa lukemaan, mutta mieipide kyllä muuttui ensimmäisten sivujen aikana.

Rosvoruhtinas on kirjoitettu ihanalla tyylillä ja siihen sisältyy monia kutkuttavia arvoituksia ja pieniä salaisuuksia. Kirja on juuri mukavan arvoituksellinen ja juoni etenee mukavaa vauhtia pitäen lukijan kokoajan mukana. En pystynyt lopettamaan lukemista kun vauhtiin pääsin.

Tämä kirja oli jopa minusta enää parempi :) en malta oottaa kolmatta osaa !

H. P. Lovecraftin koko novellituotannon suomentamisen jälkimainingeissa Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on toinen julkaistu antologia Lovecraftin lähteillä ohella. Kokoelman teemana on esitellä Lovecraftin ihailemia kirjailijoita, joita hän mainitsi esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa. Samaan teemaan liittyen ilmestyi jo vuonna 1994 antologia Haudantakaisia, jonka novellivalinnat ovat paremmin mieleeni. Haudantakaisia on laadultaan tasaisempi kuin Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Lukuun ottamatta John Buchmania ja Hanns Heinz Ewersiä, kaikilta kokoelmaan valituilta kirjailijoilta on suomennettu enemmän tai vähemmän novelleja muissa 90-luvun antologioissa.

Olin aikoinani lukenut Holopaisen Syysmaa-sarjaa, jolle en ollut lämmennyt useista syistä, joten tartuin Ihon alaisiin hieman skeptisesti. Kirja kuitenkin yllätti kiinnostavalla ja ajankohtaisella aiheella, ja mitäänsanomattomaksi muistamani kerronta oli nyt mielekkäästi etenevää ja sopivan joutuisaa. Hahmojen kohtalo kiinnosti, ja melko suurella fontilla ja lyhyellä sivumäärällä varustettu teos tuli luettua nopeasti. Vaikka Ihon alaisilla onkin taipumusta pieneen melodramaattisuuteen, ei näin tiiviissä tekstissä se ehtinyt yltymään häiritseväksi. Nuoria ja nuoruutta on kuvattu uskottavasti. Sanoma ei ollut mitenkään erityisen mullistava, mutta mielestäni onnistunut aihepiiri nuortenkirjalle. Suosittelen teosta etenkin nuorille lukumieltymyksiin katsomatta, mutta myös vanhemmat lukijat voivat saada siitä irti ajatuksen jos toisenkin.

Tämä on erilainen kirja, joka ei asetu mihinkään muottin vaan se on kuin omanlaisensa yksilö. Lukeminen vaati aika paljon keskittymistä, ja varsinkin runolliset kielikuvat ovat jotenkin tosi omituisia, mutta eivät kuitenkaan tökeröitäkään. Enimmäkseen kirja herätti kysymyksiä kuin antoi vastauksia, ja moneen asiaan olisin halunnut lisätietoa. Lisäksi olisin mielenkiinnosta kaivannut karttaa liitteeksi.

Tämä oli lukukokemuksena mielenkiintoinen, sillä en ole aiemmin lukenut mitään tällaista. Idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hivenen raskas. Alkuosa kirjasta oli kiinnostavaa, sillä siinä käsiteltiin kirjan päähenkilön Grenouillen lapsuutta ja nuoruutta, sitä miten hän kehittyi aikuiseksi eri vaiheiden kautta. Aika peruskasvutarina siis, mutta mielenkiintoinen siitä huolimatta. Kasvuvaiheen jälkeen tarinan eteneminen tuntui pysähtyvän kuin seinään ja juoni taantui jaaritukseksi. Loppua kohden tästä jahkauksesta päästiin jonkun verran eroon, mutta ei niin paljoa, että se ei olisi haitannut. Loppu itsessään oli hyvin kirjan juonta täydentävä, varsin onnistunut. Ilmeisesti kirja ja sen tarina yritti viestiä jotain syvempääkin merkitystä (kaikki tahtovat olla rakastettuja tjs), mutta kirjan hahmot olivat niin pahvisia, että en millään saanut niistä kiinni, saatikaan että olisin jaksanut välittää miten heille käy. Tämän kirjan meriitti on sen päähahmon mielenkiintoinen ominaisuus, vertaansa vailla oleva hajuaisti. Tätä seikkaa käytetään kunniakkaasti hyödyksi koko kirjan ajan, ja sen takia 3,5 tähteä.

Itse olen totaalisesti hurahtanut Walking dead -sarjaan, joten päätin perehdyttää itseni lukemalla myös siihen liittyvän kirjan. Kirja on mielenkiintoinen ja jopa yllättävä. Kirjan lukemalla ymmärrän paremmin kuinka Blakesta tuli totaalisen ilkeä ja lähes tunteeton sadisti, ja kuka hän todellisuudessa onkaan. Juoni kulki sujuvasti eteenpäin ja piti hyvin otteessaan alusta loppuun asti.

Hyvä. Kirjan juoni oli minusta mahtava ja hahmot mukaansa tempaavia. Hyvää luettavaa. Fantasiasta tykkäävät pitävät varmasti.

Uuden auringon kirja saa päätöksensä. Vaikka kirjat on julkaistu sarja muotoisena, kyseessä on yksi kokonaisuus, yksi neljään osaan jaettu kirja. Jokainen osa pitää olla hyvässä muistissa ennen viimeistä osaa, jotta tarinasta saisi kaiken irti. Matkan varrella sanotut oudot lauseet, kummalliset ilmiöt ja tapahtumat eivät ole vain itsessään outouden vuoksi tarinaan roiskaistuja vaan kaikella on selityksensä. Melkein kaikki mieltäni kaihertaneet arvoitukset, jotka eivät olleet selvinneet edellisissä osissa, selvisivät viimeistään Autarkin linnoituksessa.  Miten kaikki palaset istuvat kokonaiskuvaan ja loppuratkaisuun vaatiikin sitten enemmän sulattelemista.