Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Jevgeni Zamjatin kirjoitti romaanin 1919-1921 välisenä aikana. Kotimaassaan Neuvostoliitossa se oli kuitenkin kielletty vuoteen 1988 saakka. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa englanninkielisenä käännöksenä 1924 ja venäjänkielellä vuonna 1952. Kirja sijoittuu tulevaisuuden maailmaan, jossa eletään Aikataulun mukaista lähes täysin kaavamaista ja valvottua, hallittua elämää. Palvotaan Ainoaa Valtiota. Sääntöjen noudattamatta jättämisestä Hyväntekijä rankaisee. Ihmisiä kutsutaan kirjain-numero yhdistelminä. Ihmiset ovat Me – eivät yksilöitä. Onni on vankeus, vapaus on pahasta. Ainoa täydellisen Onnen täyttymisen poikkeama on oma aika Henkilökohtaiset Tunnit, joita on päivässä kaksi kertaa 1 tunti. Avaruusalus Integraalin rakentaja D-503 kertoo tarinaa päiväkirja merkintöjen muodossa. Alkuun kirjoitustyyli oli vaikeasti omaksuttavaa, erikoista. Kertoja jättää mm. ajatuksia, lauseita kesken. Tyyli vaikuttaa proosarunolta. Kertojalla on matemaattinen ajatusmaailma ja geometrinen näkemys ympärillä olevista ihmisistä. Ihme kyllä pidin kirjasta melkoisesti kirjoitustyylistä huolimatta. Jotenkin tarina kokonaisuudessaan oli niin vaikuttava. George Orwell on käyttänyt kirjan ideaa omassa dystopiassaan Vuonna 1984.
Taitavasti rakennettua dystopiaa. Erityisen mielenkintoiseksi kirjan tekee se, että se sijoittuu Suomeen. Idea siitä, kuinka Suomesta olisikin ajautunut hiukan pohjoiskoreamainen valtio on kiehtova. Ihmisrodun jalostus teki teoksesta ajatuksia ruokkivan. Toivottavasti kukaan ei jätä kirjaa lukematta alun sekavuuden taki, lupaan että kaikki tuler käymään järkeen! Toivon myös, että heitätte pois ennakkoluulot suomalaista kirjallisuutta kohtaan, mitä tiedän monilla olevan. Teos oli parempi kuin moni muu lukemani ulkomainen dystopia.
Näin tähän kirjaan perustuvan elokuvan ja paloin halusta lukea tämän kirjan, vaikka olin lukenut kirja arvosteluita, joissa sanottiin, että tämä kirja olisi tylsä jne. Mutta rakkaus lohikääermeitä ja fantasiaa kohtaan helpotti kirjan aloittamista. Kirjan alku oli tosi tylsä, mutta pakotin itseni lukemaan ajatellen, että tämä kirja on paksu, joten sen pitää alustaa tarina tylsillä yksityiskohdilla, jotka saattava olla tärkeitä tarinassa. Mutta Saphriran munan löytyessä tarina alkoi kiinnostaa suuresti. Christopherin ajattelutapa on mielenkiintoinen ja taruolentojen, sekä taikamaailman luominen on täydellinen Kirja juoni oli minun mieleeni, vaikkei se ollutkaan hätkähdyttävä ja erinlainen. Arvotuksia ja salaisuuksia oli pähkäiltäväksi loppuun asti. Kirjan maailmaan pystyi uppoutumaan ja samaistumaan unohtaen hetkeksi mitä ympärillä tapahtuu, joka oli rentouttavaa. Christopher on suoritunut upeasti kirjan kirjottamisesta todella muorena, joka on aivan uskomatonta! Suosittelen fantasian ystäville ja nuorille aikuisille/teineille.
Robert Westallin "Kummitusluostari" (Karisto, 1991) kuuluu Kauhujuttu-nimiseen kirjasarjaan, joiden kansikuvia katselin kirjaston lastenosastolla kultaisella 1990-luvulla, mutta joita en koskaan tullut lainanneeksi. En rehellisesti sanottuna tainnut uskaltaa. Maggi-niminen tyttö asuu jossakin Pohjois-Englannissa yhdessä leskeksi jääneen isänsä ja kahden rasavillin veljensä Bazin ja Gazin kanssa. Elämä tuntuu olevan vähän surumielistä, mutta sitten rakennusurakoitsijana työskentelevä isä saa vanhan luostarin kunnostettavakseen ja koko perhe suuntaa etelään. Luostarissa he tutustuvat "Pelkkä" McFarlane -nimiseen naiseen, joka omistaa paikan. Työtä piisaisi muutenkin, mutta pahus kun vanhassa rakennuksessa tuntuu vielä kummittelevankin... "Kummitusluostari" on merkillinen pieni lastenkirja. Lähdin lukemaan sitä perinteisenä kummitusjuttuna, mutta loppujen sainkin romaanin, jonka yliluonnollisten tapahtumien sijasta keskiöön nousevatkin henkilöiden väliset ihmissuhteet. Huvittavaa kyllä, kirjaa voisi melkeinpä pitää lapsille suunnattuna versiona Sarah Watersin "Vieraasta kartanossa". Kirja ei rehellisesti sanottuna ole erityisen pelottava, ja sen alkuun sijoitettu "traileri" (alkuun sijoitettu, vajaan sivun mittainen ote kirjan keskeltä) on suorastaan harhaanjohtava. Lukija odottaa koko ajan että jotakin tapahtuisi, mutta taitaa sitten pettyä pahemman kerran kun toiminta ei käynnistykään. Loppuratkaisukaan ei ole erityisen hyytävä, ja yleissävy on hieman aikuismainen. Englantilaisuus on aika voimakkaasti läsnä, muutenkin kuin alituisen teenlatkimisen kautta, ja lisäksi mukana on tietynlainen poliittinen aspekti; esimerkiksi taloa kunnostamaan saapuneiden lättähattujen raggarimaista käytöstä selitetään sillä, että heillä "ei ole työtä, ei toivoa, ei tulevaisuutta" (s. 114). "Kummitusluostari" on melko mielenkiintoinen tapaus, joka saattaa olla niin aikaan ja paikkaan sidottu, ettei sille löydy enää lukijakuntaa muista kuin nostalgiannälkäisistä aikuisista.
Weed-mangasarjakuva on hyvää jatkoa Hopeanuoli-mangasarjakuvalle! Koirien päämäärää on sama, kuin Hopeanuolessa. Kerätä joukko koiria ja voittaa vihollinen. Olisin odottanut jotain muuta päämäärää, mutta ei päämäärän muuttumamttomuus vakava asia ole. Mangasarja oli silti hyvää luettavaa! Weedistä huomaa kenen poika tämä on. Hopeannuolen oikeudenmukaisuus on polveutun vielä isommalla mahdilla Weedille, mikä on tietenki ärsyttävää, mutta muut hahmot tasapainottavat asiaa. Esim. GB on realistisempi hahmo. GB ajattelee asioista huonoja puolia, eikä jätä niitä huomioimatta, mutta pystyy silti taistelemaan ja kasvattamaan Weediä. Suosittelen kaikille, jotka pitivät Hopeanuoli-mangasarjakuvasta.
Hopeanuoli on koukutava sarjakuva, joka oli ihan pakko loppuun asti kerätä. Ensimmäisessä osassa on, jo raakaa luettavaa nuorille silmille. (Raakaa materiaalia on siis jatkossakin.) Kuvitus on upea ja juoni kekseliäs. Hahmo suunnittelu on hyvä, mutta Gin:in liika oikeudemmukaisuus ottaa päähän aina sillointällöin. Suosittelen ihmisille jotka pitävä eläin tarinoista ja mangasta muutenkin :)
Lapsuuden kirjastoreissuilta muistan hyvin elävästi ruotsalaisen Gunnel Linden romaanin "Olen oikea ihmissusi" (WSOY, 1974). En tullut itse koskaan lukeneeksi sitä, mutta Hans Arnoldin kansikuva jäi kummittelemaan mieleen melkoisen pelottavana tapauksena. Vasta nyt tulin tarttuneeksi kirjaan ensimmäistä kertaa, sillä ajattelin, että hyvässä lykyssä sen voisi nostaa vinkkaamalla uuden sukupolven tietoisuuteen vähän samalla tavalla kuin Mary Downing Hahnin "Kunhan Helen tulee" -romaanin tai John Christopherin "Tripodien ajan". Paitsi että ei kyllä saa, tai sitten sen saa tehdä joku muu, sillä harvinaisen tylsämielinen ja pitkäveteinen lastenromaani on kyseessä. Se on saavutus sinänsä, kun ottaa huomioon miten kiinnostavan tarinan voisi saada naapurin äijän puremaksi joutuvasta pojasta ja hänen yrityksistään saada pelottava susiminä kuriin. Käsiin lässähtävän juonen lisäksi romaanin kieli on köyhää, päälausetta päälauseen perään. Ihan susi kirjaksi. Silkkaa ajanhukkaa. Grr.
Taivaan avain on loistava jatko-osa loistavalle sarjalle. Se jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Henkilöt pysyvät aika lailla samanlaisina kuin ensimmäisessäkin osassa ja pidin siitä. Myös juoni veti jälleen heti mukaansa. Toivon, että kolmas osa tulee pian, sillä tämä sarja todellakin koukuttaa ja vie mukaansa.
Periaatteessa ihan lupaavalta vaikuttanut lasten fantasiaromaani "Archie Greene ja taikurin salaisuus" (Art House, 2015) osoittautui hirmuiseksi pettymykseksi. Kai se on niin, että kohderyhmä ei tunnista kliseetä kliseeksi, mutta tämmöinen vanhempi jarru lähinnä tympääntyy yrityksestä kirjoittaa Harry Potter uudestaan. Ei jatkoon.
Kirjan juoni ja tarina oli ihan mielenkiintoisia ja suorastaan hyviä, kirjoitus tyyli vastasi vahvasti nurtenkirjojen tyyliä.
Aivan loistavaa dystopiaa! Tarina paranee loppua kohden ja kirjan loppuessa pää tuntuu räjähtävän. Alku on hieman hidastempoista ja ehkä tylsääkin, mutta kun kirjaan pääsee sisälle, on se ehdottomasti lukemisen arvoinen!!
Anu Holopaisen nuortenromaaneja on kehuttu minulle ihan uskottavien tahojen toimesta, mutta tätä ennen en ole niihin tullut tarttuneeksi. Ja kyllä kannatti! "Ihon alaiset" (Karisto, 2015) on nimittäin genrensä muotovalio, mikäli hieman kömpelö viittaus kirjan teemoihin sallitaan. On todella virkistävää lukea pitkästä aikaa NA-romaani, jossa dystopian keinoin yritetään kertoa jotakin meidän maailmastamme, eikä vain jenkkityyliin tarjota puitteita postapokalyptiselle rakkaustarinalle. Lähitulevaisuuden Suomessa kauneusleikkauksista ja kehon muokkaamisesta on tullut arkipäivää, eivätkä kylkiluiden poistaminen, otsaan istutetut keinotekoiset sarvet tai kehoon asennetut led-korut tai dimensiotatuoinnit ole erikoisia. Luomuna pysytteleminen edustaa sen sijaan jonkinlaista friikkiyttä, sillä onhan jo aikaisempina vuosikymmeninä todistettu kauneuden korreloivan urahaaveissa ja parinmuodostuksessa. Helsingistä voikin löytää strippiklubeja, joissa ihmiset käyvät tirkistelemässä täysin muokkaamatonta ihmiskehoa. Näkökulma vaihtelee useamman nuoren tai nuoren aikuisen välillä; kerrontatyyli tuo hieman mieleen Siri Kolun Pelko ihmisessä -dystopian, joka voisi myös teemojensa puolesta olla Holopaisen romaanin sisarteos. Suoran kerronnan lisäksi mukaan on otettu chattikeskusteluja, A-Studiota muistuttavia televisioväittelyjä ja blogipäivityksiä, ja kirjan kenties ahdistavin tarinalinja kulkeekin sellaista seuraten. "Ihon alaiset" on lyhyt ja ytimekäs romaani, mutta siitä huolimatta siinä on kaikki mitä tarvitaan: ahdistava mutta siitä huolimatta uskottava tulevaisuuden maailma, kiinnostavia henkilöhahmoja ja ennen kaikkea hyvä tarina, joka haastaa pohtimaan ja kyseenalaistamaan nykymaailman menoa ja arvoja. Ei siihen tarvita genren perusyksiköksi muodostunutta trilogiaa, vähän yli 200 sivua riittää. Nuorille ja nuorille aikuisille tämä pitäisi laittaa pakolliseksi luettavaksi kouluissa, sen verran tärkeitä kirjan teemat ovat, eikä aikuislukijakaan tule happanemaan kirjan ääressä. Jouduin itsekin lukemaan kirjan käytännössä yhdeltä istumalta. Vuoden toistaiseksi paras kirja? Mahdollisesti.
Jälleen upea suoritus Kerstin Gieriltä, enkä muuta oikeastaan odottanutkaan. Pakko myöntää, harvoin saa nauraa nuin sydämensä pohjasta kuin minä nauroin lukissani tätä kirjaa. Henkilöhahmona Liv on poikkeuksellisen hupaisa, ehdoton huippu! Rakastan Gierin tapaa mässäilla nuoruuden antimilla ja Liv-paran tunteilla. Kertominen sujuu jotenkin niin vaivattomasti ja aika tuntuu lentävän aivan liian nopeasti tällaisten kirjojen kanssa. Juoni oli omaperäinen, unien maailma todella houkuttelva ja henkilöiden keskustelut ratkiriemukkaita. Ei kai auta enää muu kuin odotaa jatko-osaa kuin kuuta nousevaa.
Siitä on jo jonkin aikaa kun luin tämän, mutta vieläkin muistelen kyllä hyvällä. Tarina on kaunis ja sudet kuvataan niin todentuntuisesti, että voin nähdä ne sieluni silmin metsän reunassa... Rakastan Maggien vaatimatonta, mutta toimivaa tapaa kuvailla ja kertoa kahden nuoren, ihmisen ja suden rakkaustarinaa. Se oli myös ihana huomata, että Sam oli aivan tavallisen näköinen, eikä kirjailijamme ollut sortunut siihen "satumaiset tähtisilmät ja hengästyttävän komeat, veistokselliset kasvot" -soopaan.
Olen ylpeä itsestäni, kun viimein luin tämän kirjan. Kolmannella yrityksellä se viimein onnistui. Kansi ja takakansiteksti lumosivat minut heti, kun näin tämän kirjan. Ensimmäiset yritykseni kariutuivat ennen kuin olin päässyt 60 sivua kirjaan sisään. Niillä paikkeilla oli minun lempikohtani koko kirjassa. Loppu ei ollut niin mieluista. Kirja oli ennen ehdottomia inhokkejani, mutta nyt olen tyytyväinen että luin tämän, vaikka se ei siltikään nouse edes lähelle lempikirjojani.
Luultavasti jokainen Stephen Kingiin tutustunut tietää Cujon. Sen kertomuksen, jossa vesikauhutartunnan johdosta ihmisen paras ystävä muuttuu kuolemaa niittäväksi painajaiseksi. Ja vaikka tarina kuulostaa juuri edellämainitun litannia takia monenkin mielestä liian yksinkertaisen kuuloiselta voidakseen antaa enemmän arvoa sisällölle, on tästäkin kirjasta kertomaan enemmänkin. Cujo ei ole vain tappajakoirasta. Se on tarina hirviöstä, ja sitä King pohjustaa esittämällä tarinan alussa pienen johdannon, jonka moni varmasti (mikäli on lukenut) muistaa kirjasta Kosketus: Castle Rockin sarjamurhaajan. Cujoa voidaankiin pitää eräänlaisena itsenäisenä jatko-osana Kosketukselle, jossa (niin monessa Kingin tarinassa esiintynyt) Castle Rockin pikkukaupunkiin sijoittuva osuus jäi pienoiseksi. Tämä johdanto ja "tapaus Cujo" eivät vain luo aasinsiltaa kummankin teoksen välille vaan rakentavat myös tarinan Castle Rockissa elävästä hirviöstä, joka esiintyy erinäisessä muodossa tahtoen pahaa viattomille ja ei-niin-viattomille ihmisille. Onneksi kirjailija ei ole niin paljon loppupeleissä tukeutunut tähän tarinan ainoaan "yliluonnollisuuteen" vaan kirja antaa lähinnä luonnollisen selityksen kaikkeen. Siitä plussaa ehdottomasti. Stephen Kingin tuotannossa Cujo on rujon oloista tekstiä. Se voi kenties selittyä tuolloin kirjailijaa pahasti vaivanneesta alkoholismista, sillä mitään ei kaunistella. Joskus se toimii, joskus sitä kumminkin olisi toivonut jonkinlaista hienovaraisuutta. Nyt meillä on edessämme kaikin puolin melankolinen ja lohduton tarina Uinu, uinu lemmikkini -kirjan tapaan, tietoisesti vain rumempi. Ja sen enempää spoilaamatta voin kertoa, että loppu voi olla kaikkea muuta kuin kaunista. Vähän päälle kolmesataa sivuisessa romaanissa on yksi ongelma, joka vaivasi minua mutta ei niinkään Painajaisessa, jossa on sivuja selkeästi enemmän, henkilöhahmoja enemmän ja sivujuonia... noh, tarviiko edes sanoa. Tämän kirjan ongelmana on, että tämä ei kestä ainakaan itselläni kauhean montaa lukukokemusta. Enkä tarkoita tätä siksi, että tietäisi jo entuudestaan, miten tarina päättyykään (tiedänhän minä Painajaisestakin kaiken ja silti sitä jaksaa lukea uudestaan ja uudestaan) vaan koska mainitsemani Uinu, uinu lemmikkini -kirjan tavoin tarina välillä laahaa. Ja se on aika paljon sanottu, kun kirjan kokoa katselee, mutta joskus tuntui siltä, että tiivistys olisi voinut olla paikallaan. Mutta jos tuota ongelmaa ja paikoin turhankin rujouden puolella menevää kertomusta ei oteta lukuun, voin kyllä suositella tämän kaikille, jotka vähänkin fanittavat Kingiä. Se ei ehkä ole kaikkein erinomaisimmasta päästä, mutta ei tämä turhaan ole klassikko, vieläpä kiva sellainen. Ainoat, joille en suosittele kirjaa, ovat he, jotka ovat harkinneet hankkivansa ensimmäisen koiran talouteen. Tämä ei välttämättä anna hauvasta kovin lämminhenkistä kuvaa.
Tämä kirja pisti silmääni kirjastossa ja tulipa se sitten lainattua ja luettua. Kirja oli todella koukuttava alusta alkaen! Kouluun piti itseni pakottaa, etten jäänyt vain tätä kirjaa lukemaan. Koko koulupäivänhän minä sitten mietin, että mitä seuraavaksi vosi tapahtua. Rakastan James Freyn luomaa kekseliästä juonta, mutta huonojakin puolia oli. An:in väristykset ja muut pakkoliikkeet olivat ärsyttävää luettavaa. Jouduin hyppimään iha hurjasti tekstiä. Myös tyhjät sivut missä ei ollut kuvia tai mitään isoa, mutta keskellä sivua kökötti pieni tekstin pätkä vihjeestä, mikä liittyy tähän kilpailuun häiritsi. Aluksi mietin, että mitä ihmettä ne oikein taarkoittavat tai miten ne edes liittyvät tarinaan. Luin niitä ja menin aina sekaisin kirjan vihjeiden ja tämän kilpailun vihjeiden kanssa. Ajan kanssa ymmärsin kummat, ovat liittyvät mihiinkin, niin alkoipahan taas lukeminen luistaa! Kokonaisuudessa kirja oli mielestäni loistava! Suosittelen lukemaan kaikkia, jotka pitivät edes hiukan Nälkäpeli-trilogiasta. :)
Tuli pitkästä aikaa luettua kyseinen teos. Teos tuntui aukeavan nyt aiempaa paremmin. Kirja tosiaan lähinnä keskimaan historiikki. Teos käsittää useamman sukupolven sekä vuosituhannen. Tiettyihin tapahtumiin perehdytään huomattavasti toisia yksityiskohtaisemmin. Avain hahmot kuten Beren ja Turin ovat saaneet kymmeniä sivuja (Turin jopa oman kirjan) kun taas Tuor, Eärendil, galadriel ja monet muut ohitetaan muutamalla sivulla. Kirja on haastava teos. Nimiä on paljon ja etenkin loppua kohden se voi vaikeuttaa lukemista. Teos on kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus jota voi suositella kaikille Tolkien faneille. Itse suosittelisin tolkienin kirjojen lukujärjestykseksi seuraava: Hobitti (sijoittuu muutamia kymmeniä vuosia sormusten herraa edeltävälle ajalle) sormusten herra (tolkienin maailmassa ajallisesti viimeinen teos) Húrinin lasten tarina (sijoittuu silmarillionin loppupuolelle, kyseistä teosta helppo lukuisempi, auttaa nimien kanssa silmarillionia varten) Silmarillion (esi historia) Kesken eräisten tarujen kirja (Lähinnä silmarillionin ja sormusten herran väliin. Nimensä mukaan tarinat laadultaan vaihtelevia)
Kirjaa on paljon kuvailtu "epätasaisen hyytäväksi" ja itse olen myös paljon samoilla linjoilla epätasaisuuden kanssa. Juoni hyppi ja pomppi melko paljon ja juuri kun tuntui ettei pysy enää juonessa lainkaan mukana, tapahtui taas jokin yllättävä käänne joka sai katsomaan kokonaisuutta täysin uudella tavalla. Juoni on myös kekseliäs ja kiinnostava, oli mielenkiintoista seurata miten kyläläisten urbaani legenda alkoi kehkeytyä yhä todellisemmaksi ja todellisemmaksi.
Ehkä hienoinen pettymys. Kuulemani hehkutuksen perusteella odotin jotain aivan erinomaista. Kirja oli kieltämättä hyvä, mutta ei täysin täyttänyt minun odotuksiani mahtavalta vampyyrikirjalta. Toivon todella, että kakkososa ja sarjan sitä seuraavat osat antaisivat enemmän - sitä jotain, mitä kunnon vampyyrikirjafani odottaa!
Pidin sarjasta paljon ja odotukseni olivat korkealla sen päätösosasta. Kreikkalaiset kuviot olivat ripaus uutta susien sekaan ja siksi olisin ehkä toivonut siltä suunnalta enemmän. Hieman ontto tunne jäi kalvamaan, mutta muuten olen oikein tyytyväinen kirjaan. Pidän ja suosittelen!
Kokoelmalle on pakko antaa epämääräinen "ihan ok"-arvosana, sillä kokoelma sisältää todella hyviä novelleja, joilla povaan Atorox-ehdokkuutta, mutta myös novelleja, joita en kiinnostunut juuri lainkaan. Kokoelmassa on siis loistavia helmiä, joiden vuoksi kirjaan kannattaa tarttua.
Kuninkaiden koitos on toinen osa sarjaa, joka on toistaiseksi profiloitunut omissa kirjoissani oikein mukavaksi viihteeksi huolellisesti luodun maailman, sopivan raskassoutuisuuden sekä historiallista romaania ja fantasiaa sekoittavan tyylilajinsa vuoksi, puhumattakaan fantasiakirjallisuuden kliseitä tietoisesti rikkovasta juonenkuljetuksesta. Teos on edeltäjänsä tapaan paikoitellen hyvinkin synkkä niin tapahtumien kuin teemojenkin puolesta. Myös syväluotaavaa psykologista otetta saa jäädä kaipaamaan, vaikka ainakin omaa viihtymistäni ajatellen hahmot olivat tarpeeksi uskottavia. Keskiössä on pikemminkin ihminen yleensä kuin joku tietty yksilö. Kiinnostava ja erottuva sarja fantasiakirjallisuuden riveissä. Suosittelen erityisesti fantasiakliseisiin leipiintyneille ja historiasta kiinnostuneille lukijoille. Suomennoksessa on suurehkoja heikkouksia, joten suosittelen niin ikään alkukieliseen versioon tarttumista.