Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja oli aluksi todella tylsänoloinen, mutta mitä enemmän kirjaan syventyi ja sivut etenivät, alkoi myös juoni kiinnostaa enemmän. Positiivista oli myös se, ettei kirjaa ollut pilattu turhalla romantiikalla ja lässytyksellä, vaikka sitä useampi lukija olisikin varmasti halunnut. Maailma on täynnä romanttista fantasiaa ja mielestäni oli vain positiivista että tämä kirja onnistuttiin pitämään vain pienen ja viattoman hauskanpidon puolella. Kirja oli helppolukuinen ja juoni mukaansatempaava, vaikkakin juoni tuntui välillä vähän junnaavan paikoillaan. Odotin jollain tavalla enemmän fantasiamaista jännitystä ja enemmän yliluonnollisuutta mukaan Harperin kykyyn, mutta kirja piti hyvin otteessaan siitäkin huolimatta.
Tässä on kirja joka tempaa totaalisesti mukaansa niin, että se on miltei pakko lukea yhdeltä istumalta! Koko kirjan aikana ei ollut yhtäkään tylsää hetkeä, juoni kulki koko ajan eteenpäin. Vaikka koko ajan tapahtui, tapahtumat eivät oleet ennalta-arvattavia ja siten tylsiä. Päinvastoin, koko ajan sai olla aivot valppaana miettimässä vaihtoehtoja! Innolla odotan että saan käsiini kolmannen osan!
Oikein hyvä kirja, mutta kun tietää, että enää viimeinen osa tämän jälkeen ja sitten se oli loppu. Eli tavallaan liian hyvä kirja - Ja koko kirjasarja! - sillä ei millään tahtoisi sen loppuvan.
Ei tahtonut päästää otteestaan. Ja kamalaa kun Torak oli ihan Sesrun armoilla.
Tämä kirja on mahtava, ei voi muuta sanoa. Arvatkaapas kuka on hahmoista paras? Yllätys ylllätys...Jace Lightwood/Morgenstern/Herondale/Wayland. Jacen omalaatuinen huumorintaju ja hänen laukomat vitsikkäät kommentit..niille ei vaan voi olla nauramatta kuin hullu. Clary taas..en oikein tiedä. Aluksi en tykännyt hahmosta ollenkaan, sillä tyttö on äkkipikainen ja hyvin hyvin hyvin ärsyttävä. Simonistakaan en oikein sinänsä diggaa vielä tässä kirjassa. Sillä tässä kirjassa se on ihan täysin maallikko, kun esim. Izzy on hänen vastakohtansa. Alecia&Magnusta mä rakastan yli kaiken❤. Valentine..on loistava hahmo, ja jotenkin tykkään siitä. EnTiäMiks ^^ mut se on jotenkin vaan niin paras. Eipä tässä mitään muuta, vähän lyhyt tästä tuli mut eisemitään OuO
Olin todella ennakkoluuloinen tätä kirjaa kohtaan, koska en yleensä pidä kotimaisesta fantasiasta, josta on yleensä onnistuttu tekemään melko laimeaa, ja tässä tapauksessa myös ottaen huomioon kirjailijan todella nuoren iän. Sain kuitenkin huomata ennakkoluuloni turhiksi, olin erittäin positiivisesti yllättynyt kirjaa kohtaan. Juoni oli toimiva ja piti koukussaan aivan alusta loppuun asti, eikä mennyt kauaakaan kun koko teos oli jo luettu läpi. Kirja oli toki paljolti samanlainen kuin Twilightin jälkeen massana ilmestyneet fantasiat: yliluonnollinen poika tulee kouluun, tyttö ja poika raskastuvat ja näin päin pois, mutta kirjassa oli kuitenkin myös jotain erilaista ja uuttakin. Odotin myös innolla lukevani seuraavan osan, mutta petyin kun huomasin että kirjan muut osat on jätetty kokonaan julkaisematta. Kirjasarjassa olisi pitänyt olla tietojeni mukaan kaikkiaan viisi kirjaa.
Voi kääk, tämä on jo toiseksi viimeinen kirja tästä sarjasta! Mitä sitä sitten odottaa kun tämäkin loppuu? Yöntalo on kyllä tarjonnut vuosien aikana viihdettä, vihastumisia ja ihastumisia. Se on kevyttä luettavaa joka tempaisee mukaansa joka kerta. Ehkä kirjojen määrää ajateltuna hiukan venytetty sarja, mutta jokainen kirja on kyllä silti ollut luettavissa koska näistä hahmoista nyt vaan lukee mielellään. Tässä osassa nyt ei sinänsä tapahdu mitään merkittävää pääjuonen kannalta. Zoey on tunnekuohujen vallassa ja Neferet keräilee itseään entistä voimakkaammaksi Yön talon ulottuvilla. Kirja starttaa hyvin dramaattisesti, mutta loppua kohden meno on hiukan rauhallisempaa. Loppuun sitten pudotetaan pommi joka sai ainakin minut kohottamaan kulmiani ja miettimään, että mitähän seuraavaksi. Haluaisinpa kyllä toisaalta viimeisen osan mahdollisimman pian hyppysiini, luulenpa että siinä osassa sattuu ja tapahtuu sitten ihan urakalla. Tämä sarja on kyllä kaikesta teinidraamastaan huolimatta yksi suosikeista ja tulee varmasti pysymään sellaisena jatkossakin.
Kafka on 15-vuotias poika, joka karkaa kotoaan. Kafka ei oikeastaan ole hänen oikea nimensä, vaan hän itse on sen valinnut, koska halusi jättää taakseen vanhan nimensä hän lähtiessään kotoaan ja jättäessään taakseen vanhan elämänsä jonka haluaa unohtaa. Hänen isänsä on aina ollut etäinen, eikä ole oikeastaan ollut pojan elämässä läsnä koskaan. Kafka epäilee, että isältä tulee kestämään päiviä ennen kuin tämä edes huomaa pojan kadonneen. Kafkan äiti on lähtenyt kotoa jo vuosia sitten vieden adoptoidun isosiskon mukanaan. Kafkan yhtenä haaveena ja tavoitteena karkumatkallaan on löytää perheensä, tosin tavoite on vaikea kun hänellä ei äidistä ja isosiskosta ole kuin muutama hämärä muistikuva. Kafkan karkumatkan kanssa vuoroluvuin seurataan vanhaa miestä, joka on lapsena kummallisissa oloissa sairastunut ja parannuttuaan on menettänyt muistinsa. Hän on jäänyt heikkolahjaiseksi eikä enää koskaan oppinut uudelleen lukemaan, mutta sitä vastoin osaa puhua kissojen kanssa, tienaa vähän ylimääräistä etsimällä karanneita kissoja. Näissä kahdessa tarinassa ei aluksi tunnu olevan mitään yhteistä, lukuun ottamatta pieniä aivan sattumankaltaisia yksittäiseen sanaan tai sattumaan pohjautuvia viittauksia. Vähitellen tarinat lähestyvät toisiaan enemmän ja enemmän ja tapahtumat muuttuvat unenkaltaisemmiksi. Kirjan tunnelma on koko ajan selittämätön, unen kaltainen, mutta se on kuitenkin selkeällä ja luettavalla kielellä kirjoitettu. Kaikki henkilöhahmot ovat koskettavasti ja persoonallisesti kuvattuja ja mieleen pitkäksi aikaa jääviä. Kirjan voi luonnehtia olevan surrealistista realismia – ainakin jos sellaista näennäisesti mahdotonta kirjallisuuslajia ylipäätään voi olla olemassa, niin tämä kirja on sellaista. Kirja on täynnä viitteitä, joita kaikkia ei varmastikaan edes huomannut, mutta kirjallisuus, taide ja musiikki ovat antavat vahvan leimansa kaikkeen mitä tapahtuu. Myyteillä, sekä vanhoilla Kreikkalaisilla tarinoilla – etenkin Oidipus myytillä - sekä japanilaisella kansanperinteellä kaikilla on oma tärkeä osa kertomuksesta. Kirjassa kaikki ei saanut selitystään, mutta kaikkea ei tarvitse selittää. Kirjailija on haastattelussa sanonut, että kirjan sisältää arvoituksia arvoituksien sisällä ja sen ymmärtäminen vaatisi useamman lukukerran. Harvoin luen kirjoja uudelleen nopealla aikataululla, mutta tämä voisi olla poikkeus. Loistava teos, kuuluu parhaimmistoon mitä olen koskaan lukenut. Menee helposti top 10 ikinä listalle.
Minulla oli suuria odotuksia tätä kirjaa kotaan ja ne eivät täyttyneet. Odotin mukaansatempaavaa, nopealukuista ja jännittävää kirjaa. Lukeminen oli hyvin vaikeaa, eikä edennyt yhtään. Tuntui kuin puolet sivuista olisi ollut ilmaa. Jotain hyvää tässä kuitenkin oli. Yllätykset. Yllätyin hyvin useasti käänteistä. Hahmot. Kerrankin päähenkilö joka ei ole se täydellinen henkilö, joka on korkeimmassa asemassa. Juoni. Se oli todella mielenkiintoinen. Luen varmaan seuraavan osan jos inspiraationa riittää siihen. Sen näkee sitten.
Tykkään tästä sarjasta koska se on sopivan dekkarimainen, mutta sisältää myös vähän fantasiaa ja romantiikkaa. Tämä sarja on myös todiste siitä, että Charlaine Harrisilla on kirjoittamisen taito vielä taskussa, omasta mielestäni Sookie Stackhouse sarja alkoi kuivua kasaan muutaman 5 ekan kirjan jälkeen, toivottavasti tälle sarjalle ei käy niin. Tässä osassa murhamysteeri oli aika hurja, ja toisaalta kyllä tykkäsinkin siitä. En kyllä Osannut odottaa, että Harperilla ja Tolliverilla olisi tunteita toisiaan kohtaan, vaikka epäilykseni kyllä heräsivät kun Tolliver alkoi ärsyyntyä, ja ei esitellyt itseään enää Harperin veljenä. Odotan innolla sarjan seuraavaa osaa.
Jevgeni Zamjatin kirjoitti romaanin 1919-1921 välisenä aikana. Kotimaassaan Neuvostoliitossa se oli kuitenkin kielletty vuoteen 1988 saakka. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa englanninkielisenä käännöksenä 1924 ja venäjänkielellä vuonna 1952. Kirja sijoittuu tulevaisuuden maailmaan, jossa eletään Aikataulun mukaista lähes täysin kaavamaista ja valvottua, hallittua elämää. Palvotaan Ainoaa Valtiota. Sääntöjen noudattamatta jättämisestä Hyväntekijä rankaisee. Ihmisiä kutsutaan kirjain-numero yhdistelminä. Ihmiset ovat Me – eivät yksilöitä. Onni on vankeus, vapaus on pahasta. Ainoa täydellisen Onnen täyttymisen poikkeama on oma aika Henkilökohtaiset Tunnit, joita on päivässä kaksi kertaa 1 tunti. Avaruusalus Integraalin rakentaja D-503 kertoo tarinaa päiväkirja merkintöjen muodossa. Alkuun kirjoitustyyli oli vaikeasti omaksuttavaa, erikoista. Kertoja jättää mm. ajatuksia, lauseita kesken. Tyyli vaikuttaa proosarunolta. Kertojalla on matemaattinen ajatusmaailma ja geometrinen näkemys ympärillä olevista ihmisistä. Ihme kyllä pidin kirjasta melkoisesti kirjoitustyylistä huolimatta. Jotenkin tarina kokonaisuudessaan oli niin vaikuttava. George Orwell on käyttänyt kirjan ideaa omassa dystopiassaan Vuonna 1984.
Taitavasti rakennettua dystopiaa. Erityisen mielenkintoiseksi kirjan tekee se, että se sijoittuu Suomeen. Idea siitä, kuinka Suomesta olisikin ajautunut hiukan pohjoiskoreamainen valtio on kiehtova. Ihmisrodun jalostus teki teoksesta ajatuksia ruokkivan. Toivottavasti kukaan ei jätä kirjaa lukematta alun sekavuuden taki, lupaan että kaikki tuler käymään järkeen! Toivon myös, että heitätte pois ennakkoluulot suomalaista kirjallisuutta kohtaan, mitä tiedän monilla olevan. Teos oli parempi kuin moni muu lukemani ulkomainen dystopia.
Näin tähän kirjaan perustuvan elokuvan ja paloin halusta lukea tämän kirjan, vaikka olin lukenut kirja arvosteluita, joissa sanottiin, että tämä kirja olisi tylsä jne. Mutta rakkaus lohikääermeitä ja fantasiaa kohtaan helpotti kirjan aloittamista. Kirjan alku oli tosi tylsä, mutta pakotin itseni lukemaan ajatellen, että tämä kirja on paksu, joten sen pitää alustaa tarina tylsillä yksityiskohdilla, jotka saattava olla tärkeitä tarinassa. Mutta Saphriran munan löytyessä tarina alkoi kiinnostaa suuresti. Christopherin ajattelutapa on mielenkiintoinen ja taruolentojen, sekä taikamaailman luominen on täydellinen Kirja juoni oli minun mieleeni, vaikkei se ollutkaan hätkähdyttävä ja erinlainen. Arvotuksia ja salaisuuksia oli pähkäiltäväksi loppuun asti. Kirjan maailmaan pystyi uppoutumaan ja samaistumaan unohtaen hetkeksi mitä ympärillä tapahtuu, joka oli rentouttavaa. Christopher on suoritunut upeasti kirjan kirjottamisesta todella muorena, joka on aivan uskomatonta! Suosittelen fantasian ystäville ja nuorille aikuisille/teineille.
Robert Westallin "Kummitusluostari" (Karisto, 1991) kuuluu Kauhujuttu-nimiseen kirjasarjaan, joiden kansikuvia katselin kirjaston lastenosastolla kultaisella 1990-luvulla, mutta joita en koskaan tullut lainanneeksi. En rehellisesti sanottuna tainnut uskaltaa. Maggi-niminen tyttö asuu jossakin Pohjois-Englannissa yhdessä leskeksi jääneen isänsä ja kahden rasavillin veljensä Bazin ja Gazin kanssa. Elämä tuntuu olevan vähän surumielistä, mutta sitten rakennusurakoitsijana työskentelevä isä saa vanhan luostarin kunnostettavakseen ja koko perhe suuntaa etelään. Luostarissa he tutustuvat "Pelkkä" McFarlane -nimiseen naiseen, joka omistaa paikan. Työtä piisaisi muutenkin, mutta pahus kun vanhassa rakennuksessa tuntuu vielä kummittelevankin... "Kummitusluostari" on merkillinen pieni lastenkirja. Lähdin lukemaan sitä perinteisenä kummitusjuttuna, mutta loppujen sainkin romaanin, jonka yliluonnollisten tapahtumien sijasta keskiöön nousevatkin henkilöiden väliset ihmissuhteet. Huvittavaa kyllä, kirjaa voisi melkeinpä pitää lapsille suunnattuna versiona Sarah Watersin "Vieraasta kartanossa". Kirja ei rehellisesti sanottuna ole erityisen pelottava, ja sen alkuun sijoitettu "traileri" (alkuun sijoitettu, vajaan sivun mittainen ote kirjan keskeltä) on suorastaan harhaanjohtava. Lukija odottaa koko ajan että jotakin tapahtuisi, mutta taitaa sitten pettyä pahemman kerran kun toiminta ei käynnistykään. Loppuratkaisukaan ei ole erityisen hyytävä, ja yleissävy on hieman aikuismainen. Englantilaisuus on aika voimakkaasti läsnä, muutenkin kuin alituisen teenlatkimisen kautta, ja lisäksi mukana on tietynlainen poliittinen aspekti; esimerkiksi taloa kunnostamaan saapuneiden lättähattujen raggarimaista käytöstä selitetään sillä, että heillä "ei ole työtä, ei toivoa, ei tulevaisuutta" (s. 114). "Kummitusluostari" on melko mielenkiintoinen tapaus, joka saattaa olla niin aikaan ja paikkaan sidottu, ettei sille löydy enää lukijakuntaa muista kuin nostalgiannälkäisistä aikuisista.
Weed-mangasarjakuva on hyvää jatkoa Hopeanuoli-mangasarjakuvalle! Koirien päämäärää on sama, kuin Hopeanuolessa. Kerätä joukko koiria ja voittaa vihollinen. Olisin odottanut jotain muuta päämäärää, mutta ei päämäärän muuttumamttomuus vakava asia ole. Mangasarja oli silti hyvää luettavaa! Weedistä huomaa kenen poika tämä on. Hopeannuolen oikeudenmukaisuus on polveutun vielä isommalla mahdilla Weedille, mikä on tietenki ärsyttävää, mutta muut hahmot tasapainottavat asiaa. Esim. GB on realistisempi hahmo. GB ajattelee asioista huonoja puolia, eikä jätä niitä huomioimatta, mutta pystyy silti taistelemaan ja kasvattamaan Weediä. Suosittelen kaikille, jotka pitivät Hopeanuoli-mangasarjakuvasta.
Hopeanuoli on koukutava sarjakuva, joka oli ihan pakko loppuun asti kerätä. Ensimmäisessä osassa on, jo raakaa luettavaa nuorille silmille. (Raakaa materiaalia on siis jatkossakin.) Kuvitus on upea ja juoni kekseliäs. Hahmo suunnittelu on hyvä, mutta Gin:in liika oikeudemmukaisuus ottaa päähän aina sillointällöin. Suosittelen ihmisille jotka pitävä eläin tarinoista ja mangasta muutenkin :)
Lapsuuden kirjastoreissuilta muistan hyvin elävästi ruotsalaisen Gunnel Linden romaanin "Olen oikea ihmissusi" (WSOY, 1974). En tullut itse koskaan lukeneeksi sitä, mutta Hans Arnoldin kansikuva jäi kummittelemaan mieleen melkoisen pelottavana tapauksena. Vasta nyt tulin tarttuneeksi kirjaan ensimmäistä kertaa, sillä ajattelin, että hyvässä lykyssä sen voisi nostaa vinkkaamalla uuden sukupolven tietoisuuteen vähän samalla tavalla kuin Mary Downing Hahnin "Kunhan Helen tulee" -romaanin tai John Christopherin "Tripodien ajan". Paitsi että ei kyllä saa, tai sitten sen saa tehdä joku muu, sillä harvinaisen tylsämielinen ja pitkäveteinen lastenromaani on kyseessä. Se on saavutus sinänsä, kun ottaa huomioon miten kiinnostavan tarinan voisi saada naapurin äijän puremaksi joutuvasta pojasta ja hänen yrityksistään saada pelottava susiminä kuriin. Käsiin lässähtävän juonen lisäksi romaanin kieli on köyhää, päälausetta päälauseen perään. Ihan susi kirjaksi. Silkkaa ajanhukkaa. Grr.
Taivaan avain on loistava jatko-osa loistavalle sarjalle. Se jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Henkilöt pysyvät aika lailla samanlaisina kuin ensimmäisessäkin osassa ja pidin siitä. Myös juoni veti jälleen heti mukaansa. Toivon, että kolmas osa tulee pian, sillä tämä sarja todellakin koukuttaa ja vie mukaansa.
Periaatteessa ihan lupaavalta vaikuttanut lasten fantasiaromaani "Archie Greene ja taikurin salaisuus" (Art House, 2015) osoittautui hirmuiseksi pettymykseksi. Kai se on niin, että kohderyhmä ei tunnista kliseetä kliseeksi, mutta tämmöinen vanhempi jarru lähinnä tympääntyy yrityksestä kirjoittaa Harry Potter uudestaan. Ei jatkoon.
Kirjan juoni ja tarina oli ihan mielenkiintoisia ja suorastaan hyviä, kirjoitus tyyli vastasi vahvasti nurtenkirjojen tyyliä.
Aivan loistavaa dystopiaa! Tarina paranee loppua kohden ja kirjan loppuessa pää tuntuu räjähtävän. Alku on hieman hidastempoista ja ehkä tylsääkin, mutta kun kirjaan pääsee sisälle, on se ehdottomasti lukemisen arvoinen!!
Anu Holopaisen nuortenromaaneja on kehuttu minulle ihan uskottavien tahojen toimesta, mutta tätä ennen en ole niihin tullut tarttuneeksi. Ja kyllä kannatti! "Ihon alaiset" (Karisto, 2015) on nimittäin genrensä muotovalio, mikäli hieman kömpelö viittaus kirjan teemoihin sallitaan. On todella virkistävää lukea pitkästä aikaa NA-romaani, jossa dystopian keinoin yritetään kertoa jotakin meidän maailmastamme, eikä vain jenkkityyliin tarjota puitteita postapokalyptiselle rakkaustarinalle. Lähitulevaisuuden Suomessa kauneusleikkauksista ja kehon muokkaamisesta on tullut arkipäivää, eivätkä kylkiluiden poistaminen, otsaan istutetut keinotekoiset sarvet tai kehoon asennetut led-korut tai dimensiotatuoinnit ole erikoisia. Luomuna pysytteleminen edustaa sen sijaan jonkinlaista friikkiyttä, sillä onhan jo aikaisempina vuosikymmeninä todistettu kauneuden korreloivan urahaaveissa ja parinmuodostuksessa. Helsingistä voikin löytää strippiklubeja, joissa ihmiset käyvät tirkistelemässä täysin muokkaamatonta ihmiskehoa. Näkökulma vaihtelee useamman nuoren tai nuoren aikuisen välillä; kerrontatyyli tuo hieman mieleen Siri Kolun Pelko ihmisessä -dystopian, joka voisi myös teemojensa puolesta olla Holopaisen romaanin sisarteos. Suoran kerronnan lisäksi mukaan on otettu chattikeskusteluja, A-Studiota muistuttavia televisioväittelyjä ja blogipäivityksiä, ja kirjan kenties ahdistavin tarinalinja kulkeekin sellaista seuraten. "Ihon alaiset" on lyhyt ja ytimekäs romaani, mutta siitä huolimatta siinä on kaikki mitä tarvitaan: ahdistava mutta siitä huolimatta uskottava tulevaisuuden maailma, kiinnostavia henkilöhahmoja ja ennen kaikkea hyvä tarina, joka haastaa pohtimaan ja kyseenalaistamaan nykymaailman menoa ja arvoja. Ei siihen tarvita genren perusyksiköksi muodostunutta trilogiaa, vähän yli 200 sivua riittää. Nuorille ja nuorille aikuisille tämä pitäisi laittaa pakolliseksi luettavaksi kouluissa, sen verran tärkeitä kirjan teemat ovat, eikä aikuislukijakaan tule happanemaan kirjan ääressä. Jouduin itsekin lukemaan kirjan käytännössä yhdeltä istumalta. Vuoden toistaiseksi paras kirja? Mahdollisesti.