Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Suurella uteliaisuudella lähdin lukemaan tätä niin rakastettua kirjaa. Kirja koukutti heti ja teksti oli taitavaa. Oli kylläkin monia hyvin raivostuttavia henkilöitä, mutta eikös niitä aina olekkin. Oli viihdyttävä lukukokemus, mutta en sano tätä kuitenkaan parhaaksi koskaan lukemakseni fantasiaksi. Nyt toista osaa lukiessani olen jo hieman kyllästynyt, on aivan liian monta kuningasta ja liikaa kaikkea. Tiedän, että se varmaankin jossain kohtia helpottaa, mutta juuri nyt en aio kolmatta osaa enää lukea, ehkä myöhemmin. Kirja kyllä oli todella hyvä, se vain ei ollut NIIN hyvä mitä kaikki sanovat.
Voi hyvänen aika! Kirja jätti aika sanattomaan fiiliksen... Loppukappaleessa käännetään kaikki päälaelleen ja ei voi olla muuta kuin hämmästynyt. Teos pursusi filosofiaa, enkä meinannut pysyä keskusteluiden perässä, mutta joitakin mielenkiintoisia ajatuksia heräsi itsellekin.
Näihin kirjoihin ei koskaan tunnu kyllästyvän. Kyllä sitä taas odotettiin tätäkin kirjaa tulevaksi ja loppua ei näiden kirjojen kanssa ainakaan vielä ole näkymässä... onneksi. Trez ja iAm ovat olleet aina minulle vähän vieraita hahmoja, mutta tässä osassa päästiinkin sitten hyvin kattavasti sisään heidän elämäänsä. Päähenkilöiden lisäksi oli muutama sivujuoni joista ainakin yksi tuntui antavan hiukan pohjustusta seuraavalle kirjalle. Kuten aiemmissakin, myös tässä lempi leiskui ja kuumia kohtauksia riitti. Lisäksi kuvioihin astui Abalonen tytär Paradise, josta mieluusti kyllä lukisin jatkossa lisääkin. Kirja oli oikeastaan alusta saakka melko surumielinen. Tarinaa varjosti Trezin tähtiin kirjoitettu tulevaisuus ja Selenan sairaus. Tämä kirja tavallaan loppui sekä onnellisesti, että surullisesti. Kaiken kaikkiaan taattua Wardin laatua edelleen ja tarjosi BDB-fanille paljon taas mahtavaa luettavaa ja juonenkäänteitä. Seuraavaa siis odotellessa!
Edelleen hyvä kirja, jossa tapahtui paljon. Välillä liikutuin kyynelien partaalle ja välillä pelkäsin Tulisydämen kanssa Tiikerikynnen uhkaa. Loppu jättää janoamaan jatko-osaa.
Tää oli todellakin yks mun lapsuuteni suosikeista. Rakastin koko tarinaa ja taisimpa tehä siitä joskus jonku krijavinkkauksenki. Nyt lähiaikoina luin sen uudestaan, ja vaikka teksi on selvästi suunnattu vähän nuoremmille lukijoille, löysin siitä hirveesti uusia puolia. KAikkia sellasia merkityksia, mitä ei ollu aikasemmin ollenkaan huomannu tai tullu ajatelleeks.
Noniin, noniin. Hands down, ehkä paras vampyyrikirja minkä oon lukenu. Rakastan ehdottomasti sitä, että tässä kirjassa vampyyrit ei oo mitään kimaltelevia nättipoikia, jotka juo verta eläimistä, vaan ihan aitoja, raakoja, barbaarisia vampyyreja. Se oli hirveen mukavaa vaihtelua ja tykkäsi myös päähenkilöstä. Violetissa oli jotain, mikä sai heti sen puolelle näissä kaikissa jutuissa. Se ei oll sellanen itseensä käpertyvä poraaja vaan oikeesti tiesi mitä teki tai halus tehä ja sai oikeesti jotain muutaki aikaan ku vanan kyyneliä. Tyyli on hirveen kiva ja vapauttavaa vaihteeks lukea jonkun niin nuoren kirjottama kirja, jossa on niin tuore näkökulma kaikkeen :D
Kaikissa kirjoissa on vähän erilainen ominaismaku. Tää kirja maistu mun mielestäni sellaselta pehmeältä, täytelakulta. Just sellanen täydellisen täyteläinen maku tosi pitkän salmiakkipuutoksen jälkeen. Rakastan Karouta! Miettikää nyt: Karou on super cool. Sillä on siniset hiukset, se osaa piirtää, lentää ja taistella ku joku palkkasoturi. Kuka ei haluais olla Karou? Lisäks rakastan koko juonen kulkua ja kaikkia niitä tosi yllättäviä käänteitä, mitä ilman tää kirja ois maistunu vähän puulta. Kaikki yksityiskohat oli justiinsa kohallaan. Ei mitään sellasi lipsahduksia kirjailijalta tai kauheen pahoja kliseitä (jätetään nyt huomiotta se että kielletty, eri rotujen välinen rakkaus on aika kliseinen). KErronta on tosi tempasevaa ja miellyttävää. EI turhia jaaritteluita tai liian typistettyä. Tällasia kirjoja pitäs olla enemmän!
Kirja on jälleen onnistunut luomus Erin Hunterin nimen takana piileviltä kirjailijoilta. Juoni onnistui pitämään hyvin otteessaan ja sisälsikin huomattavasti enemmän menoa ja meininkiä kuin ensimmäinen osa. Mukaan mahtui paljon ihastuttavia ja vihastuttavia kohtauksia, unohtamatta tietenkään surullista osuutta, kun yksi kuudesta klaanikissasta kuolee.
Vau. Ei tästä osaa muuta sanoa. Tai osaahan sitä, muttei niin, että kirja saisi ansaitsemansa kunnian. Mutta yritetään. Kerronta oli upeaa ja mukaansatempaavaa. Erityisen kiinnostavaksi kirjan teki se, että se poikkesi niin paljon vanhasta ja totutusta! Ei vampyyreja, ihmissusia, haltioita tai muita fantasiahahmoja ja -örkkejä, vaan yrminväkeä! Ja näin suomalaiselle karu pohjola tuntuu hienolta maailmalta, luontevalta kuvitella. Myönnän lukeneeni ehkä liikaa USAhan sijoittuvia kirjoja ja siksipä tämä olikin ihana piristys! Kiehtova juoni, ei tylsän ennalta-arvattava. Ihania hahmoja joihin samastuu ja rakastuu ja jotka saavat sinut kyseenalaistamaan maailmaa niinkuin sinä sen näät! Hahmoista ja heidän suhteista ja VARSINKIN kirjan lopusta voisin paasata vaikka kuinka kauan, mutta jätetäänpä se jokaiselle itse koettavaksi. Suosittelen ehdottomasti jokaiselle! Ei muuta kuin odottamaan seuraavaa osaa!
Kirja oli todellinen seikkailuelämys. Ruoska-Cluny on kauhistuttavimpia pahiksia, joita on koskaan tullut vastaan. KIrjassa oli paljon tapahtumia ja näkökulmat vaihtuivat, mutta silti juonesta pysyi hyvin kärryillä.
Hieno jatko Aigin saagalle jossa selkeästi tiukempi ote. Alun taistelu eläin-muodossa ja muodonmuutokseen liittyvät eläimellisesti tunteet viihdyttivät suuresti ja veivät heti mukanaan. Suosittelen, kirja vie mukanaan ja pitää otteessaan. Upea maailma johon on mukava palata. Lisää!
Kirjassa päästään tutustumaan perheeseen, jota seuraa vuosikymmenestä toiseen jokin tragedia, eikä draamaltakaan voida välttyä. En oikein tiedä mitä tästä teoksesta pitäisi ajatella, tuntui että kaikki hahmot olisivat jollakin tavalla enemmän tai vähemmän sekaisin, joka ei oikein auttanut itseäni pysymään kirjassa ja sen tapahtumissa mukana. Myös sukulaissuhteet tuntuivat välillä menevän sekaisin kun kirjassa esiintyi niin monta hahmoa. Todella moni asia jäi kokonaan auki, enkä tiedä miten ne loppujen lopuksi edes liittyivät mihinkään. Kirjan alku oli mielestäni huono ja ajattelinkin lopettaa ensimmäisen luvun jälkeen kirjan kokonaan kesken, mutta sitkeästi luin kirjan loppuun asti. Juonet eivät mielestäni oikein punoutuneet yhteen.
Suhtauduin hieman skeptisesti elokuvasta tehtyyn kirjaan, yleensä aina on toisinpäin. Kirjan luettuani odotan kovasti elokuvan näkemistä. Kirjasta huomasi, että varmasti toimisi hienosti elokuvana. Harmi vain, että kirjassa tarina jäi vähän laimeaksi. Välillä teki mieli ravistella kirjaa, että kerro lisää, enemmän, syvemmin. Yleensä tulee katsottua elokuva, ja sitten luetaan kirja, josta elokuva on tehty, ja saadaan ahaa-elämyksiä, kun syvennytään tapahtumiin tarkemmin. Nyt odotan (järjenvastaisesti, tiedän) että elokuvassa olisi jotain ekstraa mitä kirjassa ei ollut. Itselleni kaikkein rakkain tarinan tapahtumapaikka on vanha kartano hämähäkkeineen ja vaietut salaisuudet suvun historiassa. Mielisairaat sukulaiset ovat aina plussaa tarinalle. Eli Crimson Peakin pitäisi olla jotain täydellistä. Eikä se missään nimessä ole huono, vaan ihan hieno tarina, mutta olisin halunnut että tarina olisi ollut pidempi. Kirjan ensimmäinen osa, noin kolmannes sivumäärästä, kertoi siitä miten päähenkilö Edith päätyi paikkaan, jota myös Crimson Peakiksi kutsutaan. Mielestäni olisi ollut tarinalle hyväksi, jos Edithin aikaa Crimson Peakissa olisi kuvattu enemmän.
Kaikesta hehkutuksesta huolimatta, itse pidin kirjaa aika keskinkertaisena..
Keskiyö avaa onnistuneesti Soturikissojen jatkosarjan, josta ei jännitystä puutu. Juoni tuntui välillä vähän junnaavan paikoillaan ja tuntui ettei kirjassa juurikaan päästy eteenpäin, mutta kun kuusi kissaa pääsevät matkaan, tuleekin matkasta jännittävä seikkailu.
Siitä on jo muutama kuukausi, kun luin Silmarillionin. Tämän vuoksi en enää kykene kovin tarkkaan arvioon kirjan tapahtumista, joten tyydyn kuvailemaan teosta muilta osin. Kirja on todella haastava lukukokemus. Teksti on vanhahtavaa ja raamatullista. Teosta on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan, eikä sitä voi arvioidakaan perinteisten normien mukaisesti. Jos lähtisin tähdittämään sitä pelkästään juonen vetävyyden tai henkilöhahmojen syvyyden puitteissa, joutuisin antamaan kirjalle vähemmän kuin kaksi tähteä. Silmarillionin viehätys onkin jossain muualla. Olin lähellä jättää kirjan kesken jo heti ensimmäisessä luvussa. Jatkaessani lukemista tulin kuitenkin huomanneeksi tämän olevan tematiikaltaan erityislaatuinen teos. Aiheet olivat suurellisia aina maailman luomisesta alkaen. Minua viehätti se helppous, millä Tolkien perusteli universumin rakentumiseen liittyviä yksityiskohtia. Tämä sai minut pohtimaan maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä. Mielestäni on todella hienoa, jos mikä kirja tahansa onnistuu saamaan lukijan miettimään syvällisiä ajatuksia. Miljöö oli niin laaja ja yksityiskohtainen, että eri kansat tulivat viimein uniini ja alkoivat elää kirjan tapahtumista poikkeavia tarinalinjoja. Toisaalta pohdin kyllä sitäkin, ettei lukukokemus olisi varmaankaan ollut niin vaikuttava, mikäli en olisi jo aiemmin tutustunut Tolkienin kaanoniin kirjojen ja elokuvien muodossa. Tämä taas herätti minut ajattelemaan, onko ylipäätään järkevää tähtiluokittaa yksittäisiä teoksia esimerkiksi Tolkienin kohdalla, koska hänen Keskimaa-kaikkeuden sisäistäminen vaatii kuitenkin useisiin eri kirjoihin tutustumista? Saman kysymyksen voisi heittää pohdittavaksi vaikka George R.R. Martinin, J.K. Rowlingin tai keiden tahansa laajoja tarina-avaruuksia luovien kirjailijoiden kohdalla. Lopullinen kantani on se, että kannatti ehdottomasti lukea Silmarillion, vaikka se vaatikin tiukkaa keskittymistä ja kuukausitolkulla aikaa.
Teos jätti hieman hämmentyneen olon: en aivan ehtinyt maailmaan sisälle, ennen kuin kirja jo loppui. Echenozin mukava epäsuora kerronta oli miellyttävää ja kieli sujuvaa, mutta tarina jätti hieman kylmäksi suhteellisen kiinnostavasta tarinamaailmasta huolimatta. Sen verran kiinnostavasti Echenoz kuitenkin kirjoittaa, että varmasti jonkin toisenkin hänen romaaneistaan luen; ehkäpä aihepiiri ei vain koskettanut. Suosittelen teosta erityisesti epäsuoran kerronnan ystäville ja mahdollisesti myös ranskalaisen kulttuurin fiilistelijöille. Huomattavaa on myös, että suoranaisia fantasiaelementtejä ei valtavasti ollut, vaan pikemminkin vaaka kallistuu maagisen realismin puolelle. Pianossa ei sikäli ole ideaalisin välipala fantasianälkään.
Oma lukemisen osui sopivasti kirjan tapahtumisen aikaan, eli loka-marraskuun vaihteeseen. Kirja on jännittävä ja mielenkiintoinen. Se etenee koukuttavasti. Luvut ovat lyhyitä, vielä haluaa lukea yhden. Aihe, jatulintarhat, on kiinnostava ja sopivan mystinen. Alun kiinnostavuuden jälkeen juoni tuntuu vähän hajoavan ja hidastuvan. Yleensä dekkareissa juoni kiihtyy loppua kohti, mutta tässä kirjassa se hidastuu ja muuttuu jotenkin epätarkemmaksi. Alun täsmällisen tietopainotteisen etenemisen jälkeen loppu muuttuu enimmäkseen fiilistelyksi.
Tämä osa oli taas vähän parempi kuin edellinen. Juoni oli jännittävä ja ennustus tuli yhä ajankohtaisemmaksi. Huumori on ihanan räiskyvää ja joka kappaleessa sain hihitellä itsekseni :)
