Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirjassa päästään tutustumaan perheeseen, jota seuraa vuosikymmenestä toiseen jokin tragedia, eikä draamaltakaan voida välttyä. En oikein tiedä mitä tästä teoksesta pitäisi ajatella, tuntui että kaikki hahmot olisivat jollakin tavalla enemmän tai vähemmän sekaisin, joka ei oikein auttanut itseäni pysymään kirjassa ja sen tapahtumissa mukana. Myös sukulaissuhteet tuntuivat välillä menevän sekaisin kun kirjassa esiintyi niin monta hahmoa. Todella moni asia jäi kokonaan auki, enkä tiedä miten ne loppujen lopuksi edes liittyivät mihinkään. Kirjan alku oli mielestäni huono ja ajattelinkin lopettaa ensimmäisen luvun jälkeen kirjan kokonaan kesken, mutta sitkeästi luin kirjan loppuun asti. Juonet eivät mielestäni oikein punoutuneet yhteen.
Suhtauduin hieman skeptisesti elokuvasta tehtyyn kirjaan, yleensä aina on toisinpäin. Kirjan luettuani odotan kovasti elokuvan näkemistä. Kirjasta huomasi, että varmasti toimisi hienosti elokuvana. Harmi vain, että kirjassa tarina jäi vähän laimeaksi. Välillä teki mieli ravistella kirjaa, että kerro lisää, enemmän, syvemmin. Yleensä tulee katsottua elokuva, ja sitten luetaan kirja, josta elokuva on tehty, ja saadaan ahaa-elämyksiä, kun syvennytään tapahtumiin tarkemmin. Nyt odotan (järjenvastaisesti, tiedän) että elokuvassa olisi jotain ekstraa mitä kirjassa ei ollut. Itselleni kaikkein rakkain tarinan tapahtumapaikka on vanha kartano hämähäkkeineen ja vaietut salaisuudet suvun historiassa. Mielisairaat sukulaiset ovat aina plussaa tarinalle. Eli Crimson Peakin pitäisi olla jotain täydellistä. Eikä se missään nimessä ole huono, vaan ihan hieno tarina, mutta olisin halunnut että tarina olisi ollut pidempi. Kirjan ensimmäinen osa, noin kolmannes sivumäärästä, kertoi siitä miten päähenkilö Edith päätyi paikkaan, jota myös Crimson Peakiksi kutsutaan. Mielestäni olisi ollut tarinalle hyväksi, jos Edithin aikaa Crimson Peakissa olisi kuvattu enemmän.
Kaikesta hehkutuksesta huolimatta, itse pidin kirjaa aika keskinkertaisena..
Keskiyö avaa onnistuneesti Soturikissojen jatkosarjan, josta ei jännitystä puutu. Juoni tuntui välillä vähän junnaavan paikoillaan ja tuntui ettei kirjassa juurikaan päästy eteenpäin, mutta kun kuusi kissaa pääsevät matkaan, tuleekin matkasta jännittävä seikkailu.
Siitä on jo muutama kuukausi, kun luin Silmarillionin. Tämän vuoksi en enää kykene kovin tarkkaan arvioon kirjan tapahtumista, joten tyydyn kuvailemaan teosta muilta osin. Kirja on todella haastava lukukokemus. Teksti on vanhahtavaa ja raamatullista. Teosta on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan, eikä sitä voi arvioidakaan perinteisten normien mukaisesti. Jos lähtisin tähdittämään sitä pelkästään juonen vetävyyden tai henkilöhahmojen syvyyden puitteissa, joutuisin antamaan kirjalle vähemmän kuin kaksi tähteä. Silmarillionin viehätys onkin jossain muualla. Olin lähellä jättää kirjan kesken jo heti ensimmäisessä luvussa. Jatkaessani lukemista tulin kuitenkin huomanneeksi tämän olevan tematiikaltaan erityislaatuinen teos. Aiheet olivat suurellisia aina maailman luomisesta alkaen. Minua viehätti se helppous, millä Tolkien perusteli universumin rakentumiseen liittyviä yksityiskohtia. Tämä sai minut pohtimaan maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä. Mielestäni on todella hienoa, jos mikä kirja tahansa onnistuu saamaan lukijan miettimään syvällisiä ajatuksia. Miljöö oli niin laaja ja yksityiskohtainen, että eri kansat tulivat viimein uniini ja alkoivat elää kirjan tapahtumista poikkeavia tarinalinjoja. Toisaalta pohdin kyllä sitäkin, ettei lukukokemus olisi varmaankaan ollut niin vaikuttava, mikäli en olisi jo aiemmin tutustunut Tolkienin kaanoniin kirjojen ja elokuvien muodossa. Tämä taas herätti minut ajattelemaan, onko ylipäätään järkevää tähtiluokittaa yksittäisiä teoksia esimerkiksi Tolkienin kohdalla, koska hänen Keskimaa-kaikkeuden sisäistäminen vaatii kuitenkin useisiin eri kirjoihin tutustumista? Saman kysymyksen voisi heittää pohdittavaksi vaikka George R.R. Martinin, J.K. Rowlingin tai keiden tahansa laajoja tarina-avaruuksia luovien kirjailijoiden kohdalla. Lopullinen kantani on se, että kannatti ehdottomasti lukea Silmarillion, vaikka se vaatikin tiukkaa keskittymistä ja kuukausitolkulla aikaa.
Teos jätti hieman hämmentyneen olon: en aivan ehtinyt maailmaan sisälle, ennen kuin kirja jo loppui. Echenozin mukava epäsuora kerronta oli miellyttävää ja kieli sujuvaa, mutta tarina jätti hieman kylmäksi suhteellisen kiinnostavasta tarinamaailmasta huolimatta. Sen verran kiinnostavasti Echenoz kuitenkin kirjoittaa, että varmasti jonkin toisenkin hänen romaaneistaan luen; ehkäpä aihepiiri ei vain koskettanut. Suosittelen teosta erityisesti epäsuoran kerronnan ystäville ja mahdollisesti myös ranskalaisen kulttuurin fiilistelijöille. Huomattavaa on myös, että suoranaisia fantasiaelementtejä ei valtavasti ollut, vaan pikemminkin vaaka kallistuu maagisen realismin puolelle. Pianossa ei sikäli ole ideaalisin välipala fantasianälkään.
Oma lukemisen osui sopivasti kirjan tapahtumisen aikaan, eli loka-marraskuun vaihteeseen. Kirja on jännittävä ja mielenkiintoinen. Se etenee koukuttavasti. Luvut ovat lyhyitä, vielä haluaa lukea yhden. Aihe, jatulintarhat, on kiinnostava ja sopivan mystinen. Alun kiinnostavuuden jälkeen juoni tuntuu vähän hajoavan ja hidastuvan. Yleensä dekkareissa juoni kiihtyy loppua kohti, mutta tässä kirjassa se hidastuu ja muuttuu jotenkin epätarkemmaksi. Alun täsmällisen tietopainotteisen etenemisen jälkeen loppu muuttuu enimmäkseen fiilistelyksi.
Tämä osa oli taas vähän parempi kuin edellinen. Juoni oli jännittävä ja ennustus tuli yhä ajankohtaisemmaksi. Huumori on ihanan räiskyvää ja joka kappaleessa sain hihitellä itsekseni :)
Kirjan aloittaminen tuntui siltä kuin olisi tavannut vanhan hyvän ystävän pitkästä aikaa. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon olin ikävöinyt Mustan tikarin veljeskuntaa... Tämä sarja on ehdottomasti yksi parhaista, eikä Varjot-kirja tuottamut häpeää edeltäjilleen. Teos todella nostatti tunteita pinnalle. Tietyissä kohdissa täytyi lopettaa lukeminen, sillä en pystynyt itkemiseltäni jatkamaan. Tiedän, tosi nössöä, niinkuin veljeskunnassa voitaisiin sanoa. Ehdottomasti yksi suosikeistani sarjan kirjoista!
Nyt kyllä Cornwell laittoi parastaan. Taistelukohtaukset olivat aivan uskomattomia! Kirja koukutti totisesti, ahmaisinkin koko teoksen muutamassa tunnissa. Taas jälleen kerran Cornwell sai minutkin kiinnostumaan historiasta kovasti. Olen The Timesin kanssa samaa mieltä, tämä oli Cornwellin paras Uhtred-tarina. Nyt harmittaa, että joudun odottamaan seuraavaa osaa ainakin vuoden..ehkä innostun sen verran, että ostan sen englanniksi ☺
Superhyvä kirja! Mutta viimeinen :( Byhyy! Ja muuten eihän Renn jättänyt Torakia, nehän lähti yhdessä
Juoneltaan kirja on hyvä ja Mia Vänskä osaakin kirjoittaa tekstiään hyvin ja koukuttavasti, mutta tästä teoksesta puuttuu kuitenkin se jokin - nimittäin kauhu. Kirjassa olisi ollut hyvät ainekset hiuksianostattavaan kauhuun, mutta Vänskä on onnistunut tekemään siitä jollain tavalla laimean. Tästäkin huolimatta pidin kuitenkin kirjasta, vaikken sitä varsinaisesti ihan kauhun puolelle laskisi. Täytyy myöntää että pidän Vänskän aikaisemmista teoksista Saattajasta ja Mustasta kuusta paljon enemmän kuin tästä. Satuin myös huomaamaan että aiempien teosten nimetkin Vänskä oli onnistunut sujauttamaan mukaan tähän teokseen. Pidin kirjan juonessa sen yliluonnollisuudesta ja varsinkin aiheesta, mutta kuten mainitsinkin niin jotenkin se ei kuitenkaan puhunut tässä edukseen.
Harmitti kyllä suuresti kun en muistanut kaikkia aikaisempia tapahtumia tätä lukiessa joten oli hiukan haasteellista miettiä välillä missä mennään. Tämä kirja vetäisi jälleen kerran lukijansa kerralla mukaansa keskelle historiallista maailmaa eri näkökulmien kautta. Tykkäsin nimenomaan, että tarinaa kerrottiin eri hahmojen näkökulmista ytimekkäillä ja sopivan pituisilla tarinoilla. Ei ennättänyt kyllästymään mihinkään juonikuvioon koska niitä oli useampi ja tapahtumat vaihtelivat ahkerasti yhdestä toiseen. Minulla ei oikeastaan ole tällä hetkellä yhtäkään suosikkia tässä kirjasarjassa ja kaikkien hahmojen seikkailuista oli mielekästä lukea. Tarinan kulku oli minusta riittävän rivakkaa eikä asioiden ympärille jääty pyörimään, siitä suuri bonus. En ole syvällisen kerronnan suurin fani. Lopussa kaksi tuttua hahmoa pääsivät taas toistensa lähelle ja loppuun pudotettiin jännittävä kuvio, joka saa lukijansa tuhahtelemaan kärsimättömästi ja odottamaan jatko-osaa innokkaasti. Joko sen seuraavan kirjan saisi hyppysiinsä?
Huikea kirja. Colfer todella osaa asiansa. Takakannen luettuani en ollut kovin innostunut. Yksi sarjan huonoista puolista on nimittäin se, että edellisen kirjan tapahtumat ehtii helposti pääpiirteitä lukuunottamatta unohtaa ennen seuraavan ilmestymistä. (Tai no, saattaahan se vika olla minussakin.) Mutta ensimmäisen sivun jälkeen olin jo tarinassa täysin sisällä, ja vaikka kvanttifyysiikka meneekin vähän yli ymmärryksen, ei se haitannut tippaakaan. Hahmot, niin uudet kuin vanhatkin, olivat mahtavia ja värikkäitä persoonia. Kirjan juonta voisi luonnehtia suorastaan nerokkaaksi, eikä ennalta-arvattavuus vaivannut. Lähes kaikki omat arvaukseni menivät nimittäin pahasti metsään, ja niitäkin, jotka eivät menneet, ehdin useaan otteeseen epäillä. Hauska ja tunteita herättävä tarina, ehdottomasti sarjan paras osa.
Olisi pitänyt lukea koko Twilight-saaga paljon nuorempana ja silloin, kun se oli pinnalla. Nyt kaiken hehkutuksen jälkeen oli kauheat odotukset ja jouduin pettymään aika paljon. Juoni oli suhteellisen tylsä ja Edwardin jatkuva ihailu rasittavaa. Yritin pitää mielessä, että Houkutus on tavallaan paranormaalin nuortenkirjallisuuden kummitäti, josta sitten lähti valtava buumi vampyyri- ja ihmisusitarinoille, joita tietysti itsekin olen lukenut vaikka kuinka monta ennen tätä Houkutusta.
Taivaan avain oli loistava jatke Loppupeli-sarjalle! Juoni on mukaansatempaava, niin kuin kirjalta odotinkin! Kirjassa oli käännekohtia ja yllätyksiä. Kilpajuoksu taivaan avaimen luo oli kovaa ja suunnitelmat siihen käsiksi käymiseen, olivat joksiinkin monimutkaiset. Kun loppuratkaisun hetki oli käsillä jännityksen määrä oli huipussaan. Olin toddella tyytyväinen ratkaisuun! Hahmot, ovat pitäneet omat luonteensa, joka on hyvä asia, heihin pystyi samaistumaan ongelmitta. Kirjan lopputtua jäin koukkuun, haluten lukea lisää. Innoissani odottelen kolmannen, sekä viimeisen loppuhupennuksen julkaisua! Suosittelen lukemaan, jos pidit Loppelin ensimmäisestä osasta, sekä scifistä muutenkin ^^
Tuomas Hovin artikkeli Dracula - fiktion, historian ja turismin välimaastossa sisältyi taannoin lukemaani teokseen Vampyyrit : kansanperinteestä populaarikulttuuriin (Turun yliopisto, 2011), ja samaa aihepiiriä käsittelee tekijän kirjoittama kirja "Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula" (SKS, 2015). Kyseessä on varsin oivallinen yhteenveto aiheesta. Lukija saa tietoa muun muassa Vlad Seivästäjän elinvaiheista (miestä arvostetaan Romaniassa edelleen sen verran paljon, että hän sijoittui mukavan korkealle paikallisessa Suurin romanialainen -äänestyksessä) ja hänestä kerrotuista tarinoista niin romanialaisessa, saksalaisessa kuin venäläisessä kansanperinteessä. Hovi tuo kiinnostavasti ilmi myös sen, ettei Bram Stokerin Draculan päähenkilöllä ja Vlad Tepesillä ole oikeastaan ole kauheasti yhteistä, ja on liioittelua sanoa, että voivoidi olisi ollut hahmon varsinainen esikuva. Kiinnostavimmillaan kirja on vertaillessaan Draculan vampyyrikuvaa kansanperinteeseen. Stoker keksi muun muassa ajatuksen siitä, ettei vampyyri näy peilissä tai että jonkun täytyy kutsua tämä sisälle. Lepakoksi muuttuminen on myös lähtöisin Stokerin kynästä, eli voidaan kai todeta, ettei "Dracula" ole oikeastaan kamalan autenttinen vampyyrikuvauksessaan. Hovi käsittelee myös Draculan asemaa elokuvissa, kirjallisuudessa ja muussa populaarikulttuurissa, mutta kovin syvälle ei tässä suhteessa pureuduta (haha). Muutama ihan kiinnostava lukuvinkki tulee joka tapauksessa vastaan. Lopputulos ei ole hassumpi, joskin kirjaa vaivaa lievä toisto: samat asiat tullaan kertoneeksi useampaan otteeseen eri yhteyksissä. Lisäksi mukaan on lipsahtanut muutama harmillinen pikkuvirhe; muun muassa genren varhisteoksiin kuuluvan "Varney the Vampire" -kirjan kirjoittaneen James Malcom Rymerin sukunimestä on tullut Ryder.
Tää oli kyllä huono. Tavallisesti luen näin ohuen kirjan muutamasta päivästä viikkoon riippuen, paljonko mulla on aikaa. Mutta tässä meni vähän yli vuosi. Idea oli mielenkiintoinen, jopa hyvä. Toteutus oli sen sijaan heikko. Henkilöt olivat lapsellisia, rasittavia ja tylsiä. Toteutus oli ennalta-arvattava. Varsinaissuomalainen kielipääni ei tajunnut puoliakaan murre sanoista joita oli käytetty. Muutenkin välillä tuli fiilis, että häh. Kaiken kaikkiaan melko kehno mytologia kyhäelmä.
Tää ei paljoa poikennut edellisistä osista. Taas ihan kiva kirja. Vähän tuntuu, että juoni on junnannut paikoillaan kaikkien kolmen kirjan ajan. Juoni on edelleen ennalta-arvattava eikä missään välissä aiheuttanut jännitystä. Kyllähän tämän trilogian luki, mutta ei ansaitse "kun olet lopettanut kirjan, aloita se alusta" paikkaa hyllyssä.
Annoin kirjasta kolme tähteä. Kirja oli jollain asteella suuri pettymys itselleni. Odotin enempi paikkojen, hahmojen sekä tapahtumien kuvausta, se jäi hieman laimeaksi. Tarina itsessään oli hyvä, mutta se jokin jäi puuttumaan kirjasta. Loppuunsa kuitenkin mielenkiintoinen pakkaus.
Syysrummut on loistava jatko-osa loistavale sarjalle. Tämä sarja ei ole ainakaan vielä ottanut takapakkia, mistä olen erittäin iloinen. Juoni pysyy hyvänä sekä juonenkäänteet pitävät kirjan mielenkiintoisina alusta loppuun. Ja kyllähän Claire ja Jamie pysyvät edelleen ihanina :)