Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Pidän, pidän, pidän. Rakastan kirja-sarjan hahmoja, mutta ykköseksi on tietenkin noussut Crepsley. Näin elokuvan ensimmäisestä ja toisesta kirjasta ja pakko sanoa, että surkea oli.
Okei, siis olen lukenut koko sarjan tavalisina kirjoina ja pitänyt aivan liian paljon ja nyt mangassa piirtäjä on näyttänyt meille näkemyksensä vampyyrimaailmasta, johon Drren joutuu. Rakastan tätä manga-versiota!
Pidin kirjasta aivan älyttömästi! Luin sen hujahduksessa ja olin mukana alusta alkaen loppuun asti, Pidin! Katsoin heti luettuani kirjan The maze runner-elokuvan ja pidin siitäkin. Näyttelijät olivan hyvät ja vaikka juonessa olikin joitakin muutoskohtia oli se silti kinnostava.
Alku oli hieman outo. Se sai minut paiskaamaan kannen kiinni ja avaamaan sen vasta sillon kun olin kipeä. Lukijat. Lukekaa se alku vaikka kipeet tekis. Tylsimmätkin kohdat tuntuivat kiinnostavilta varmaan koska päähenkilö on liian kiinnostava. Pidin taas tästäkin. Synkkä, mutta kiinnostava. Nathan oli todella kiinnostava henkilö, koska hän oli nin arvaamaton ja no syitä on monta. Markus herätti minussa ristiriitaisia tunteita lukiessani kirjaa. - Markus ei ole hyvä. Nathan tulee pettymään pahasti - Markus on semihyvä ja yrittää vain paeta metsästäjiä Markus oli jotain siltä väliltä. Tämä noita juttu oli ihan erillainen kunmuut noitakirjat. Annalise on outo ja arvaamaton ja en syty tälle romanssille. Enemmän sytyn Gabrielille :D Mec jotain en muista miten kirjotettiin oli tosi ärsyttävä. Tykkäsin Celiasta enemmän kuin odotin. Loppu oli hämmentävä ja odotin innolla että Nathan saa kykynsä. Loppui ihan kivasti ja pääsin suoraan käsiksi Puoliksi-Villliin kos se oli minulle ostettu jo nimpparilahjaksi. Pidin!!!!
Odotkukset ei kyllä ollleet hirveän korkealla, mutta lukemisen arvoinen se oli. Evien alkoi jo vähän kyllästyttää. Siis se että hänen ongelmia on niin paljon ja niin edespäin. Jotkut jutut oli hieman ennaltaarvattavia, mutta se nyt ei yllätäkkään. Keijut olivat jänniä ja muistuttaa minua Varjojen Kaupunkien haltijoista yllätys yllätys. Tästä arvostelusta ei tule pitkä, mutta jos on tylsää niin kivaa lukemista.
Voi että että pidin tästä kirjasta! Jacinda oli mun mielestä tosi kiinnostava ja Will omgg huh. Odotkuksia ei ollut mutta takakannen tai "tiedon"( mitä nyt sain ennenkn aloin lukea) perusteella olin ettinyt kirjaa hulluna ja löysin sen kirjastoauton perimmäisestä nurkasta. Luin sen tosi nopeasti ja tää oli jotenkin tosi koskettava ja ärsyttää kaikki maailman kusipäät tässä. Tamra oli MAAILMAN ÄRSYTTÄVIN VARSINKIN KUN SE EI TIENNYT MITÄÄN vaikka kyllä säälin sitäkin. Tykkäsin todella, koska romanssit uppoo aina minuun. Loppu oli ehkä vääähän ennalta-arvattava mut lukemisen arvonen. Ärsyttävä loppu kyllä. Miten luen seuraavan jos en tiiä iten Wilillä menee?
Stephen King on sijoittanut tarinansa yllättäen Maineen, mutta tällä kertaa emme saa päähenkilöksemme juoppoa kirjailijaa, vaan lääkärin, joka muuttaa perheineen uuteen kaupunkiin. Siinä missä King on usein onnistunut kuvaamaan lapsia (Ruumis, Hohto, Pedon sydän...) tämän kirjan kohdalla en antaisi kymppiä. Louis Creed itse on ihan okei, mutta muu perhe ei juuri sympatiaa kerää. Tätä asiaa hieman pelastaa perheen naapurissa asuva vanha ukko Jud, josta pidin. Se, pelottaako jokin kirja, on hyvin yksilökohtaista. Uinu, uinu lemmikkini ei mielestäni ollut erityisen pelottava. Jännitystä söi kirjan ennalta-arvattavuus. Viimeisilläkään sivuilla tapahtumat eivät olleet erityisen kauhistuttavia, vaikkakin makaabereja. Kirja kuvaa myös mielen murtumista, joka mielestäni tapahtuu vähän turhan nopeasti ollakseen uskottavaa. Ei sillä, että olisin välttämättä halunnut lukea tätä kirjaa pitempään. Yhtäkaikki, Uinu, uinu lemmikkini on silti viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu teos, jonka maailmaan on helppo uppoutua ja todella nähdä asiat mielessään. En siis millään tavalla kadu tätä lukukokemusta, vaikka kirja ei lempparehin lukedukaan.
Ennen kuin kerron jotain kirjasta minun on taputettava kirjailijalle siitä, että hän osaa aloittaa kirjan oikealla tavalla: kiinnostavasti (en voinut päästää kirjaa käsistäni), jättämättä turhia rakoja kirjan alkuun/jatkamalla samasta kohtaa mihin jäätiin(tuntuu kuin koko sarja tähän mennessä olisi ollut samaa kirjaa), olemalla heti oma itsensä (jotkut kirjailijat pelleilevät jotain kirjojen alussa). Tässä kirjassa kaikki äsken mainitut toteutuivat, mutta voin myös todeta, että kirjan alku oli jopa koukuttavampi kuin loppu. Tai no, tietysti vietin viimeiset luvut nenä kirjassa kiinni, mutta tarkoitan siis, että puolen välin jälkeen lukeminen olikin satunnaista, eikä sitä tapahtunut joka päiväisesti. (Voihan se toki johtua kiireistä) Pidin ehdottomasti siitä, että tässä osassa Nora ei ollut niin omistushaluinen vaan enemminkin avoin. Hän oli selvästi hiukan aikuistunut. Joka tapauksessa kirja oli aivan mahtava! Suosittelen, mutta luethan ensin edelliset osat!
Ihan hyvä kirja. Paremmin kirjoitettu kuin ensimmäinen osa. Kirjan alku on hieman pitkäveteinen, mutta loppua kohden alkaa kyllä tapahtua. Kannattaa lukea, jos on lukenut ensimmäisen osan. Aion lukea kyllä seuraavankin osan, vaikka sarja ei kyllä suosikkeihini kuulukaan.
Tämä kirja on todellakin positiivisuutta täynnä. Ihmiskunta on onnistunut voittamaan ilmastonmuutoksen ja ikkuna universumiin on avoinna. Internetistä ja sen valvontakoneistosta on kehittynyt jotain positiivista. Muutenkin nykyajan orastavia teknologioita ekstrapoloidaan kauas tulevaisuuteen ja pohditaan millaisia sovellutuksia niillä voisi olla. Kaiken kaikkiaan teknologia on hyvin keskeisessä osassa tätä kirjaa. Tämä on ensimmäinen kirja, jonka ole lukenut Reynoldsilta. Kirja alkaa hitaasti ja kirjan maailmaa kuvaillaan melko paljon alkusivuilla. Noin 200 sivun jälkeen kirja imaisee mukaansa ja juoni alkaa vetämään. Kirjan loppuosassa on mieltä kutkuttava käänne, joka ei jätä loppua tylsäksi. Toinen osa on pakko lukea. 4/5
Minullakin oli ennakkoluuloni kun lähdin tätä lukemaan, mutta mitä enemmän pääsin kirjassa eteenpäin, sitä varmimmin heitin ennakkoluulot roskikseen. Kirja osoittautui erittäin hyväksi ja miellyttäväksi kokemukseksi. Maailmaa on osattu rakentaa omintakeiseksi eikä kirjan lopussa oikein tiedä mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tällainen hyvän ja pahan uudelleen vastakkainasettelu tuo mielenkiintoista vaihtelua fantasian genreen. Ekassa kirjassa salaisuuksia tuli jo mukavasti esille, toivottavasti seuraavissa osissa riittä vielä uusia ja mehukkaita juonenkäänteitä.
Staalo on mielenkiintoinen ja jännittävä teos, joka pitää otteessaan aivan viimeisille sivuilleen asti. Kauhistelin aluksi kirjan pituutta, mutta sen lukaisikin muutamassa päivässä. Vanhoista uskomuksista on aina kiinnostavaa lukea, ja Staalossa ne on herätetty henkiin kiehtovalla tavalla.
Täytyy sanoa, että toiseen osaan hiukan petyin. Se ei lähtenyt lentoon samalla tavalla kuin ensimmäinen osa, mutta kuten yleensä toinen osa ei päihitä ensimmäistä osaa, eikä edes ole samalla tasolla. Riitasointu oli kuitenkin hieno lukukokemus. Aluksi meinasi kiinnostus kirjaan lopahtaa, mutta vähän ennen puolta väliä alkoi lukeminen tulla tavaksi. Pian huomasin jo lukevani niin paljon kuin suinkin. Olen enemmän kuin iloinen, että kaksi sivuhenkilöä Rixon ja Marcie saivat tässä osassa isomman roolin ja heistä sai lukea enemmän. Jo ennestään tutuista hahmoista Veestä, Norasta ja Pachista tuli myös esille uusia puolia. Ihana lisä oli Scott joka täydensi kirjaa omalla tavallaan. Suosittelen ehdottomasti!
Fantasiaa ei ole juurikaan tullut luettua viime vuosina, koska tympäännyin aikanaan totaalisesti massiivisiin ja ällöttävän mahtipontisiin supersaagoihin, joissa tarinan loppua ei näkynyt vielä tuhansienkaan sivujen jälkeen. Onneksi on olemassa myös maanläheisempää ja ytimekkäämmin kirjoitettua fantasiaa, jota voi nauttia kevyinä kerta-annoksina. Musta komppania aloittaa kolmiosaisen sarjan, joka kertoo sekalaisesta karskien äijien palkkasoturiarmeijasta, joka taistelee enemmän rahan kuin kunnian vuoksi. Armeija koostuu lähinnä alhaisista paskiaisista, mutta veljeyden käsite elää vahvana ja palkkauksen sopimusehtoja noudatetaan aina viimeisen päälle. Pidin kirjan suoraviivaisesta ja kaunistelemattomasta tyylistä paljon, sillä turhat rönsyt on kitketty minimiin jokaisen sivun sisältäessä pelkkää asiaa. Yksityiskohtaisia maisemakuvauksia tai runollista tunnelmien maalailua ei ole juurikaan, minkä sijaan painopiste on juonen kuljettamisessa jatkuvasti eteenpäin. Kirja on varsin lyhyt, alle kolme sataa sivua, mutta tapahtumia on paljon ja niistä kerrotaan vain olennainen. Tämä koskee myös taistelukohtauksia, sillä verellä ja irtoraajoilla ei mässäillä, paitsi lopun suuressa finaalissa. Armoton ja karu meininki saavutetaan muutenkin, eli itse juonenkäänteiden ja runsaan dialogin kautta. Hahmot eivät ole kovin moniulotteisia, mutta ei raavaiden soturien tarvitsekaan. Päähenkilökin (komppanian lääkäri) on nimeltään vain Puoskari, kapteenin ollessa Kapteeni jne. Musta komppania oli sujuvaa ja helppoa kesäluettavaa, jota voin suositella kaikille fantasian ystäville. Erityisesti kuitenkin heille, jotka ovat kasvaneet ulos haltioista ja taikamenninkäisistä ja kaipaavat jotain maanläheisempää menoa. Fantasian elementti on tässä lopulta aika vähäinen, vaikka yliluonnollisuuksiakin tapahtuu. Takakansi kuvailee kirjaa fantasian Tuntemattomaksi sotilaaksi, eikä kuvaus ole lainkaan väärä.
Loistava kirja. Tämänkin lukemisessa kului kauan (noin puoli vuotta), mutta se ei ollut yllätys, koska Sormusten Herrojen lukemisessa kesti minulta vähintään yhtä kauan. Teksti oli tietenkin välillä melko raskasta, ja minulta kesti kauan lukea varsinkin kohtia, joissa vain selitettiin kuinka jokin joki virtaa sen ja sen vuoren välistä ja haarautuu sitten useammaksi puroksi (joista jokaisella on oma nimensä) jotka lopulta virtaavat mereen, koska yritin saada kaiken mahdollisen tiedon jäämään päähäni ja saatoin lukea saman lauseen vaikka kuinka monta kertaa ennen kuin tajusin sen sisällön. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka mielenkiintoisiakin kohtia kirjasta löytyi paljon. On pakko kehua etenkin sitä, kuinka sujuvasti päähahmot vaihtuivat sukupolvesta toiseen. Kun edelliset päähahmot kuolivat (jos kuolivat), kohta kirjoitettiinkin jo heidän lapsenlapsistaan ja heidän lapsistaan ja alkuperäiset päähahmot olivat enää muisto vain. Tolkien on mahtava kirjailija ja Silmarillion on mahtava kirja. Muuta sanottavaa minulla ei taida olla.
Mahtava kirja. Sarjan paras. Minua häiritsi sarjassa vain se, että päähenkilö tuntui muuttuvan niin radikaalisti sarjan aikana. Henkilöt myös tuntuivat etäisemmiltä tässä kirjassa.
Taivaalta tippuvat asiat on mielenkiintoinen novellikokoelma, jonka novellit hieman poikkeuksellisesti nivoutuvat tiiviisti yhteen. Ensimmäinen novelli on kuitenkin hieman tylsähkö ja ehkä hieman turhan pitkä, minkä takia annan vain neljä tähteä.
Ääretön meri jatkoi vahvasti Yanceyn trilogiaa. Kirja imaisi mukaansa eikä sitä malttanut laskea käsistään. Sopivaa fantasiaa myös hieman vanhemmalle lukijalle.
Oli virkistävää lukea näinkin erilaista rikoskirjallisuutta ja lampaiden logiikka - tai sen puute - toi tapahtumiin ihan oman värinsä. Paikoitellen tuntui kuitenkin siltä että kirjan suomentaja ei ollut onnistunut täysin hommassaan ja että lukeminen olisi ollut mukavampaa ja soljuvampaa alkuperäiskielellä. Hyvä kirja jokatapauksessa, ensimmäinen lampaista kertova ei lastenkirja johon törmään, mikä oli mukavaa. Suosittelen lampaiden ja mysteerien ystäville.
Luin tämän kirjan vuosi sitten. Suurimmaksi osaksi biologian tunnilla. Samalla siis kun opettaja piti aivan äärimmäisen mielenkiintoista (lue: kuolettavan tylsää) yksinpuhelua luultavastikin isolaatiosta tai populaatiosta tai evoluutiosta. Olin monta kertaa katsellut tätä kirjastossa, mutta en ollut tarttunut siihen, koska jostain syystä ajattelin kirjan olevan tylsä. Muistaakseni jokin, minkä luin netistä, sai minut kiinnostumaan kirjasta. Ja sitten kun se kerran aloitin, no, sinne meni bilsan numero. Ihan hyvä kirjoittaa arvostelu vuoden päästä. Krhm. Mutta ehkä minä jotain muistan. Stiefvaterin kieli on todella kaunista. Ja haikeaa. Ja surullista. En ollut ennen lukenut oikeastaan paljoakaan sen kaltaista, joten se oli mukavaa vaihtelua. Erityisesti pidin Stiefvaterin tavasta kuvata maailmaa suden näkökulmasta. Se tuntui niin todelliselta. Suden kaikki aistit ja vaistot. Mikäli oikein muistan, pidin Gracesta ja Samista kovasti. Grace ei ärsyttänyt minua, niin kuin useimmat kirjojen tyttöpäähenkilöt. (En tidä mistä syystä he usein ärsyttävät minua.) Sam oli ihanan herkkä päähenkilö, ei lainkaan niin kuin useimmat YA-kirjallisuuden pojat. Okei, Sam oli ehkä ihan pikkuriikkisen liian herkkä minun makuuni. Näin jälkeenpäin kun yritän muistella, mielipiteeni kokonaisuudesta oli ihan positiivinen. :D
Itse pidin kirjasta, kuten aiemmistakin osista. Joissakin kohdissa tarinassa hypättiin mielestäni liian pitkiä ajanjaksoja yli, joiden aikaisia tapahtumia ei oikeastaan selitetty juuri ollenkaan. Osa tapahtumista oli ennalta arvattavia, mutta melkoisia yllätyksiäkin löytyi. Suosittelen aiemmatkin osat lukeneille.
Kirjaa on kehuttu paljon, mutta omalla kohdalla kyseessä oli todellinen pettymys. Ehkä odotan kingiltä juuri kauhua, ja kyseinen teos on jännitys, sekä jollain tapaa historia teos/kuvaus. Juoni tuntui etenevän todella hitaasti. Ymmärrän, että teoksessa pyrittiin kuvaamaan nykyajan ja 60-luvun eroja, sekä kuuluisaa perhosefektiä aikamatkustuksessa. Aikamatkustus on kuitenkin melko marginaalisessa osassa, ja suurin osa teoksesta keskittyy juuri Kennedyn pelastamiseen ja 60-luvun kuvailuun. Tämän lisäksi teoksessa on vain vähän jäännittäviä/kiinnostavia sivujuonia. Jos sivumäärä olisi puolta pienempi, tai olisin itse elänyt kyseisen ajan, tai edes lähellä sitä, olisin voinut kiinnostua teokseta eri tavoin. Nyt lukeminen oli suurimman osan aikaa melkoista pakko pullaa.
Kirjailijanimimerkki Jacob Greyn esikoisteos "Varismiekka" (Tammi, 2015) edustaa perusvarmaa varhaisnuorten fantasiaa. Toimintapainotteinen tarina etenee vauhdikkaasti, mutta omaperäisyyttä juonesta on vaikea löytää. Perusidea toteemieläimiään hallitsevista ihmisistä eli lymyistä ja heidän keskenäisestä sodastaan on ihan toimiva. Suomenkielisen laitoksen takakannessa kirjaa verrataan muun muassa Batmaniin. No jaa. Bruce Waynekin menetti tietysti vanhempansa nuorella iällä, mutta ehkä eniten Lepakkomiehestä muistuttaa kuitenkin miljöö. Synkänpuoleinen Blackstonen kaupunki tuo vähän mieleen Tim Burtonin Gotham Cityn. Nipotan ehkä turhasta, mutta liika puhekielisyys särähteli minun korvaani useampaan otteeseen. "Varismiekka" toimii joten kuten itsenäisenä romaanina, mutta selvästihän se on tarkoitettu sarjan avausosaksi - ja jatkoa onkin jo luvassa. Suomentaakin saisivat, tämmöiselle Nakit & muusi -perusmätölle on kuitenkin aina tilausta, etenkin kun kirja sopii jo alakoululaisille.