Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tämä koko sarja kuuluu siihen joukkoon, mistä ei voi sanoa suoraan pitävänsä. Ensimmäiseen osaan rakastuin heti. Jokin siinä vain sai minut ihastumaan henkilöihin, maailmaan, juoneen sekä kirjoitustyyliin. Mitään ei jätetty pois vaan asioista kerrottiin juuri niin karusti kuin ne olivat. Lukijalle annettiin selkeät mielikuvat tapahtumista, vaikka ne eivät aina olleetkaan kovin miellyttäviä. Toinen osa oli hieman rauhallisempi kuin, mikä varmasti vaikutti siihen että meinasin lopettaa koko sarjan lukemisen. Mitään ei vain tuntunut tapahtuvan ja kun tapahtui, kaikki oli nopeasti ohitse. Tämä viimeinen osa oli kahden ensimmäisen välistä. Menoa ja kauheita kohtia oli, mutta sitten oli myös sitä pelkkää eteenpäin kulkemista ja muistojen tunkemista aivojen peränurkkaan. Kirjan koko alku oli lukijan valmistelua lopun suureen tuhoon, johon oikeastaan kaikki toiminta oli saatu tungettua yhdeksi suureksi kasaksi. Hanan elämästä kertovat luvut eivät kiinnostaneet minua sitten yhtään, enkä vieläkään oikeastaan täydellisesti ymmärrä niiden olemassaoloa. En tiedä olivatko ne vain lisätäytteenä kirjassa, ettei siitä tulisi puolet lyhyempää nykyisestä. Totta kai oli mukava lukea Portlandin tapahtumista aina välillä, mutta samanlaista pysähtynyttä menoa se oli kuin Korvessakin. Eniten minua ärsyttää tässä viimeisessä osassa se, että Alex palasi. Ensimmäisen osan jälkeen itkin silmät päästäni Alexin takia ja koko toisen osan Lena suri hänen takiaan. Ja nyt! Tämä herra onkin sitten palannut eikä kuollut! Ja toinen asia oli Lenan äiti. Se sentään oli tiedossa, että tämä ei ollut kuollut. Mutta kuka äiti käyttäytyy niin, kun näkee lapsensa pitkän ajan jälkeen? Kuitenkin, kirja tuotti niin raivoa kuin iloakin, mikä on oikeastaan aika virkistävää. Joitakin kohtia olisin kyllä halunnut muokata tai poistaa kirjasta kokonaan, mutta jätettäköön nämä kohdat mainitsematta. Loppujen lopuksi kirja oli hyvä päätösosa. Se punoi hyvin kaksi aikaisempaa osaa yhteen, niin juonellisesti kuin muutenkin. Sen kuitenkin sanon, että en lukisi koko sarjaan enää uudestaan. Ensimmäisen osan voisin vielä lukea, mutta en kahta viimeistä.
Ulalaa, tätä on sitten odotettu! Karou, savun tytär oli aivan ihana sarjan aloitusosa, ja tämä kirja oli todella hyvää ja mielenkiintoista ja upeaa jatkoa sille. Olisin halunnut lukea tämän kerralla, mutta yksi päivä ei ihan riittänyt yli kuudensadan sivun lukemiseen. Sivujen suuri määrä ei kuitenkaan saanut muodostettua kirjaan yhtään tylsää kohtaa, vaan tarina eteni sulavasti eteenpäin. Karousta oli mukava lukea lisää, vaikka sarjan ensimmäisessä osassa hänestä saatiinkin jo tietää paljon. Myös kerronnan jakaminen monelle eri henkilölle oli virkistävää, vaikkakin nykykirjallisuudessa siitä alkaa muodostua pikkuhiljaa normi - tai ainakin siltä se joskus tuntuu. Täytyy kyllä myöntää, että kun asiaa on riittävästi kerrottavana, ei asioiden monesta näkökulmasta tarkastelu haittaa lainkaan. Toki se ehkä saa lukijan ajatukset hetkeksi harhautumaan kun täytyy palauttaa mitä kertovalle henkilölle viimeksi tapahtui, mutta niin, joillekin se sopii paremmin kuin toisille. Itselläni meni hetki muistaa, että mitä siinä ensimmäisessä osassa oikeastaan tapahtui, mutta onneksi muistikuvat alkoivat palautua melko nopeasti. Tässä osassa minua miellytti vanhojen asioiden kertaamisessa se, että kertaukset eivät tuntuneet irrallisilta osilta tarinaa, vaan ne saatiin punottua hyvin pohjajuoneen. Myös monesta "uudesta" hahmosta kerrottin paljon. Osa heistä kyllä tuli jo esille ensimmäisessä osassa, mutta nyt heistä kerrottiin hieman enemmän. Ensimmäisessä osassa ihastuin Akivaan ja Karouhun aivan totaallisesti. Molemmat heistä oli niin upeita ja jollain tavalla erikoisia persoonia. Tämän osan luettuani he kuuluvat totaalisesti suosikkihahmoihini tässä sarjassa edelleen, mutta nyt joukkoon saa liittyä myös Thiago sekä Ziki. En tiedä oikeastaan miksi. Thiago ehkä siksi, että hänessä on niin monta erilaista puolta. Ensin hän on ystävällinen Karoulle - tai ainakin hän esittää ystävällistä - ja seuraavassa hetkessä hän menee muistuttamaan muita Karoun petollisuudesta. Ziki taas vain tuntui alusta lähtien niin sympaattiselta hahmolta jo alusta alkaen, vaikka kyllä hänestäkin se hieman ei-niin-sympaattinen -puolikin löytyy. Kirja loppui niin jännittävästi, että haluaisin saada seuraavan osan heti käteeni. Joten jään nyt vain odottamaan seuraavaa osaa, ja toivon hartaasti sen jatkavan yhtä mahtavaa ja hurmioittavaa linjaa kuin nämä kaksi ensimmäistäkin osaa ovat tehneet.
Todella hyav kirja joka toi mukavaa vaihtelua normaaleihin soturikissoihin!
Kirja oli oikein mukava ja kiinnostava luettava. Oisin ehkä toivonut että tästä olisi tullut jatkoa, muta kaipä tämä näinkin.
Tämä trilogia tuntui paranevan loppua kohti. Alkuosa tästäkin kirjasta oli vähän tylsä, mutta puolen välin paikkeilla päästiin vauhtiin. Lopussa huomasin jo käänteleväni sivuja yhä kiihtyvällä tahdilla halutessani tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämän trilogian rakkaustarina ei missään vaiheessa ollut kovin tunteita herättävä ja sen takia tätä trilogiaa ei kannata lukea. Mutta varsinkin tässä osassa, kun Kansannousu tulee esiin ja suorittaa vallankumouksen, päästään kunnolla pohtimaan Yhteiskuntaa ja sitä onko Kansannousu sittenkään hyvä vaihtoehto sille. Tämä oli mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia. Kiinnostavaa oli myös seurata varsinkin Xanderin ponnistelua ruttoa vastaan. Cassiaa en vieläkään oppinut ymmärtämään ja Kykin jäi hiukan etäiseksi hahmoksi. Kirjan loppu oli hieno. Se solmi mukavasti yhteen juonikudelman kaikki langat, mutta jätti tulevaisuuden avoimeksi.
Kirja ei ole sarjan paras, mutta todella hyvä kirja kuitenkin. Jatkoa odotellessa!
Kirja oli ihana ja mukava luettava. Välillä ärsytti kun Vatukkankynsi ja Oravaliito eivät osaa puhua toisilleen, mutta toivottavasti tämä tapa muuttuu jatko-osissa.
Kävin hakemassa tämän kirjastosta ja kun olin saanut sen luettua, säntäsin kirjakauppaan ostamaan Athenen merkin omakseni. Syynä Percabeth <3 Voi, että rakastan Percyä xD Tässä kirjassa roomalaiset eivät tuntuneet yhtä ärsyttäviltä kuin Merenjumalan pojassa, paitsi Octavianus. Paras kirja tästä Olympoksen sankarit sarjasta. Ei siltikään päihitä Percy Jackson -sarjaa. :D
Ennen hirttämistä paransi kaikilla osa-alueillaan Ase itsestä. Juoni oli kiinnostavampi, tarina paremmin rytmitetty, toimintaa oli enemmän ja suuremmassa mittakaavassa, henkilöt kehittyivät mukavasti (eniten Jezal), maailmaa laajennettiin ja sen historiasta kerrottiin lisää. Yhtään uutta näkökulmahahmoa ei tullut mukaan, vaan vanhoilla jatkettiin. Ensimmäinen kirja oli lähinnä pohjustusta ja henkilöiden esittelyä. Vaikka tykkäsin Ase itsestä varsin paljon, jäi mielestäni juoniosastolle selvää parannettavaa, ja Ennen hirttämistä täytti toiveeni. Teos oli selkeä trilogian keskimmäinen osa, mikä saattaa häiritä joitakuita. Juonilinjat saivat päätökset tai pysähtyivät sopivaan taukopaikkaan, mutta suuri tarina jäi auki. Kirjassa seurataan kolmea erillistä juonikaarta, ja Abercrombie onnistui tekemään kaikista erittäin kiinnostavat. Oma suosikkini oli Logenista ja kumppaneista kertova. Ennen hirttämistä oli siis avausosaa parempi ja sitä teki mieli lukea "ahmimalla". Toivottavasti tasonnousu jatkuu trilogian päätöksessä, kuten monet ovat väittäneet.
Hitaassa temmossa ja ikään kuin lainehtien kerrottu, hyvin klassinen scifiromaani, joka ei silti ole menettänyt ajankohtaisuuttaan vaikka 60-luvusta onkin jo hetki. Kirja imee mukaansa omaan lohduttomaan maailmaansa - sopii hyvin turhan toiminnallisiin tarinoihin kyllästyneille, eikä juoni silti seiso hetkeäkään.
Upeasti kuvitettu sarjakuva yhdistelee fantasian, scifin ja islamilaisen mytologian piirteitä sulavasti ja välillä hyvinkin raadollisesti. Kirja ottaa kantaa niin yhteiskunnallisesti kuin ympäristöasioihinkin - ihan tippa tulee linssiin, oikeasti. Paras pitkään aikaan lukemani sarjakuvaromaani, jota ei massiivisesta mitastaan huolimatta voi vain laskea käsistään.
Tasaisen laadukas novellikokoelma, joka kiinnostaa vaikka ei niin ihmissusia fanittaisikaan. Tutkija Merja Leppälahden mainio essee kirjan lopussa kannattaa tosin lukea ennen novelleja, se avaa joitakin niiden piirteitä paremmin. Pidin monista mukaan otetuista novelleista, mutta erityisesti Johanna Sinisalon päätösteksti palkitsee kirjan läpi lukemisesta. Pidemmän päälle teema, se toistuva ihmissusi, kun alkaa olla vähän ennalta-arvattava elementti.
Luin tämän kahdessa päivässä. En meinannut malttaa välillä lopettaa. Kokoajan oli semmonen surullinen pohjavire ja jännitys, miten käykään.
Todella hyvä kirja, oli muutamia kohtia missä tuli olo että onko pakko lukea jos ei jaksa mutt niistä pääsi onneksi nopeasti yli ja lopulta ahmin kirjan loppuun alta aika yksikön! Erilainen tarina, mutta koukuttaa lukijansa!
Simon Lelic osaa kirjoittaa erittäin viihdyttävästi ja saa lukijan jollain tavalla välittämään henkilöhahmoistaan, mikä on hänen romaaniensa (myös niiden kahden muun, jotka eivät ole spefiä - suosittelen joka tapauksessa lukemaan) suurin vahvuus. Tapahtumat etenevät vauhdilla ja lukijan mielenkiinto pysyy pitkään yllä hyvin. Rakenteellisesti kirjassa on kuitenkin paljon ongelmia. Näkökulma pysyy tiiviisti muutamassa henkilössä joiden kautta tapahtumia seurataan. Romaanin kuvaamassa yhteiskunnassa monia asioita salaillaan tavalliselta kansalta, ja näin ollen suppea näkökulma auttaa synnyttämään lukijassa samankaltaisen vaikutelman. Tässä mielessä se on siis perusteltu ratkaisu. Jollain tavalla kuitenkin koin, että dystopia romaanin lajityyppinä olisi vaatinut vähän enemmän tapahtumien taustoittamista. Mitkä tekijät ovat saaneet romaanin yhteiskunnan luisumaan tällaiseen pisteeseen? Esimerkiksi terrorisminvastaisiin lakeihin ja radikaaleihin, kansalaisten perusoikeuksia kaventaviin lakimuutoksiin viitataan moneen kertaan, mutta asiat jäävät silti jotenkin epämääräisiksi. Vika voi kyllä olla myös allekirjoittaneessa lukijassa, ja fiksumpi voisi kokea liian rautalangasta vääntämisen selittelyksi. Lisäksi kirja oli rakenteeltaan hiukan epätasapainoinen, lopetus tuntui jollain tapaa töksähtävältä. Toisaalta joku toinen voisi kokea tämänkin tyylikeinona, joka vain alleviivaa onnistuneesti kaiken epäreiluutta. Sisällöllisestikin kirjan anti jäi vähän köyhäksi, vaikka yhteiskunnallisuutta ja kantaaottavuutta selkeästi tavoitellaankin. Mutta kuten alussa mainitsin, Lelicin vahvuus on ihmisten välisen vuorovaikutuksen kuvaamisessa ja psykologisissa tekijöissä. Henkilökuvauksesta heijastuva hienovarainen lämpö ja sympaattisuus saavat minut lukemaan Lelicin kirjoja jatkossakin. Sekä antamaan tälle romaanille puutteistaan huolimatta keskiverrot kolme tähteä.
Jaahas, että tällainen kirja tällä kertaa. Kun nappasin tämän kirjastosta mukaani, en edes jaksanut lukaista takakantta - kansi oli sen verran kiinnostavaa ja tylsyys oli iskenyt juuri siinä kohtaa. Kotiin päästyäni sitten aloin ihmetellä, että miksi ihmeessä menin lainaamaan tällaisen kirjan?! Vaikka takakansi saikin kiinnostuksen ihan suhtkoht hyvin heräämään, ei tämän tapaiset scifi kirjat ole ehkä ihan niitä minulle tarkoitettuja.. Päätin kuitenkin sitten avata kirjan kun olin sen kerran kirjastosta asti raahannut kotiin - huimat 400metriä. Alku tuntui hieman epäselvältä, sillä minulla ainakin meni hetki tajuta että kuka puhuu ja mistä. Kun sitten pääsin itse kertojasta selville, kirjaan itseensä oli jo paljon helpompi keskittyä ja se muuttui paljon helpommaksi ymmärtää. Tähän ymmärtämiseen kuitenkin tuli katkos aina siinä kohtaa, kun kertoja muuttui paikan vaihtuessa, mutta loppua kohden nämä pienet katkokset vain lyhenivät - onneksi. Pakko kyllä myöntää, että Yancey olisi voinut kirjoittaa ehkä hieman selvemmin tekstiään, mutta kai tähänkin tyyliin voi loppujen lopuksi tottua. Juonellisesti kirja oli koottu hyvin. Matkalla syntyneet kysymykset saivat melko hyvin vastauksensa kirjan loppua kohden. Suurin kysymys ei kuitenkaan ainakaan tässä kirjassa vielä saanut vastausta - Mitä viidennen aallon jälkeen? Toivottavasti tästä tulee kuitenkin vielä se toinen osa, että ehkä tämäkin kysymys saisi sitten vastauksensa. Hahmoista eniten rakastuin joko Evaniin tai Cassien pikkuveljeen Sammyyn - tai Samsiin kuten Cassie häntä kutsuu. Evan oli omalla erikoisella tavallaan hellyyttävä, sillä hän ei tiennyt oikein mitä voisi tehdä. Mikä teko olisi väärin sääntöjä kohtaan. Sammy taas oli aivan mahtava alle kouluikäinen pikkupoika, jonka sisällä asustaa selvästi rohkea ja määrätietoinen mies - sitten kun se vain pääsee sen pienen pojan ohi.
Carlos Ruiz Zafonin toinen suomennettu romaani "Enkelipeli" oli ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Se muistutti hieman Arturo Perez-Reverten "Yhdeksättä porttia", jossa yhdistyivät rikosjuoni, yliluonnollisuus sekä rakkaus kirjoihin ja kirjoittamiseen. "Enkelipeli" on äärimmäisen taitavasti ja kauniisti kirjoitettu, ja henkilöhahmojen käymä dialogi on parhaimmillaan kutkuttavan hersyvää verbaalista ilotulitusta. Loppujen lopuksi melko veriseksi käyvä pääjuoni ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa ihan viimeisille sivuille asti, vaan siihen nivoutuvat sivutarinat ovat kiinnostavampia. Luettava ja suht viihdyttävä, vaan ei elämää suurempi romaani.
Kirja oli tuttua Hunterin laatua. Juoni oli mukava ja seuraavaa osaa jää odottamaan innolla. Toki kirjan vähäiset tapahtumat ovat pieni miinus. mutat ei sitäkään niin edes huomaa.
Mia Vänskän aiempi romaani Saattaja ei herättänyt minussa varauksetonta ihailua, joten tartuin Mustaan kuuhun liiemmittä odotuksitta. Tällä kertaa kuitenkin yllätyin jossain määrin positiivisesti. Tapahtumat sijoittuvat hyvinkin tiiviisti pieneen mökkikylään, jota kansoittaa sekalainen joukko ihmisiä välejään paikkailevasta rockyhtyeestä perheenäidin roolia pakoilevaan naiseen ja iäkkääseen pariskuntaan. Kovin moniulotteisiksi eivät henkilöhahmot ehdi kirjan aikana kasvamaan, mutta henkilöiden välisten jännitteiden ja vuorovaikutuksen kuvaus kantaa silti riittävästi pitääkseen lukijan mielenkiinnon yllä. Romaanin edetessä tunnelma mökkikylässä tiivistyy niin että lukijakin sen tuntee. Jännite pysyy yllä oikein mukavasti, ja erityisesti muutama kohtaus onnistuu synnyttämään varsin hyytävää outouden tunnetta. Onnistuneesti kirjoitettu, sanoisin. Loppuosa kirjaa sen sijaan kallistuu melko ennalta-arvattaviin kuvioihin, erityisesti mitä tulee henkilöhahmojen kohtaloihin. Ihan viimeisimpien sivujen jälkinäytöksessä sen sijaan heitetään muutama kommentti, joiden perusteella tästä saisi sen pakollisen halvan jatko-osan kyhättyä, jos kyseessä olisi amerikkalainen elokuva. Ihan hauska ja toimiva lopetus. Kokonaisuutena Musta kuu ei ollut mitenkään maata mullistava lukukokemus, mutta viihteellisessä mielessä ihan luettava kirja silti.
Pidän niinsanotuista perinteisistä, arkiseen ja realistiseen ympäristöön sijoittuvista kummitustarinoista, joten Saattajan takakansiteksti vaikutti lupaavalta. Kirjan alkuosasssa kauhuainekset toimivatkin kohtalaisen hyvin, ja ainakin minun mielenkiintoni pysyi yllä miettiessä, mistä keskushenkilö Liljan lapsuudenkodin oudoissa tapahtumissa mahtaakaan olla kyse. Juoni alkaa rakentua pienistä palasista Liljan ryhtyessä selvittämään outojen tapahtumien taustoja. Puolenvälin toisella puolella tarina alkaa kuitenkin taipua kauhusta ja jännityksestä jonkinlaiseksi sadunomaiseksi fantasiaksi. Tapahtumia todellisuuden tuolla puolen kuvataan sinänsä hyvin ja mielikuvituksellisesti, mutta kun on orientoitunut jännittämään ja lukemaan kauhua, en voinut olla pettymättä tiettyyn jännitteen hajoamiseen. Olisi myös ollut mielenkiintoista jos teos olisi tarjonnut vaikkapa jonkin uuden tai yllättävän näkökulman myytteihin ja kansanperinteeseen josta se ideansa ammentaa, mutta tällainen "näkemyksellisyys" jäi kirjasta uupumaan, eikä lukija niin ollen pääse yllättymään. Ihmissuhteiden ja psykologisemman aineksen kuvaaminen jää melko pintapuoliseksi. Henkilöt ovat siinä määrin ohuita, ettei heidän taustoistaan tai salaisuuksistaan jaksa mitenkään erityisesti kiinnostua. Kuitenkin ihmisten väliset juonikuviot ovat varsin keskeinen osa kirjaa. Saattaja on silti kohtalaisen ehjästi ja tyylikkäästi kirjoitettu, ihan tasapainoinen kauhua ja fantasiaa yhdistelevä romaani. Sen suurimmaksi miinukseksi jää pienen tylsyyden ohella yllätyksettömyys.
Kirjan takakannen perusteella en ajatellut löytäneeni mitään huippukirjaa, kun kirjastossa olin, mutta päätin kirjan silti lainata, kun en muutakaan löytänyt. Kirja osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi ja omanlaatuiseksi kirjaksi. Se oli kirjoitettu hyvin, koska osa tapahtumista on menneessä ajassa ja osa nykyisessä, mutta silti aikoja ei sekoita, koska ne löytää joka luvun alusta. Rakastuin Jamien hahmoon heti! Olisin halunnut vain jatkaa ja jatkaa kirjan lukemista, mutta yhtenä yönä havahduin siihen ettei lisää sivuja enää löytynyt vaikka niin olisinkin halunnut. Loppu oli yhtä aikaa onnellinen ja hyvin surullinen ja ajatukset pyörivät vielä pitkään kirjassa sen lukemisen jälkeen.