Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Piiri oli hyvä perusfantasiakirja. Jotkin kohdat jäivät välillä hieman tylsiksi, mutta yllättävät käänteet pitivät kirjan lukemisen silti viihdyttävänä. Piirin juoni on hyvin keksitty ja loppuratkaisu ei ole helposti arvattava.
Kadotettujen sielujen kaupungin lähtökohta on mielenkiintoinen. Pian kuitenkin alkaa tuntua, että kirja junnaa vähän paikallaan. Pidän siitä, että tässä sarjassa ei seurata vain yhtä paria, vaan heitä ja samalla näkökulmia on useita. Erityisesti tässä osassa ilahdutti Jordanin ja Maian suhteen seuraaminen. Kirjan henkilöistä suurin osa on myös sellaisia, joista pidän ja joiden elämää on ihan mukava seurata. Oli myös ilahduttavaa huomata, ettei kirjan pahista, Sebastiania, kuvata aivan täysin pahana ja hetkittäin jopa pidin hänestä, vaikka yleensä on pahiksista välitä. Vaikka tätä kirjaa enimmäkseen oli ihan mukava lukea, se ei kuitenkaan aivan täysi napakymppi ollut. Tuntui, että jotakin jäi puuttumaan. Oli ihan mielenkiintoista seurata saadaanko Jace takaisin, mutta loppuratkaisu oli aika helppo arvata etukäteen. Kaikesta huolimatta oli tämä ihan koukuttava kirja ja seuraavaa osaa odottaa jo.
Kirjan juoni oli tylsä ja loppuratkaisu hyvin arvattava. 10-vuotias olisi voinut saada kirjasta enemmän irti, mutta itse en melkein jaksanut edes lukea kirjaa loppuun asti. En tajua miksi kaikki kehuvat kirjaa niin paljon..
Kirja oli mielestäni yksi parhaista joita olen lukenut! Lukeminen ei käynyt tylsäksi ja uusia käänteitä riitti jatkuvasti. Päälle vielä romantiikkaa, hieman yliluonnollisia asioita sekä surullinen mutta onnellinen loppu, tekivät kirjasta erittäin onnistuneen!
Nopealukuinen ja paikoin ihan viihdyttävä, mutta kolme kirjaa olisi saatu tiivistettyä kahteen.
Kirjan luki nopeasti, vaikkakin tapahtumat etenivät hitaasti ja toistaen. Kirjasta välittyi kauhu ja se mitä voisi olla, jos lapset joutuvat omin nokkinensa eristyksiin muusta maailmasta ja aikuisten kaitsennalta. Kirjassa myös käsiteltiin perimmäistä ihmisluontoa ja sen julmuutta, empatian puutetta. Sivistys luo empatian, villinä ihminen on julma niin kuin mikä peto tahansa. Vaikuttava kirja ja en ihmettele sen saavuttamaa mainetta.
Brändääminen, trendit ja mainosala eivät ole kaikkein mielenkiintoisempia aiheita kirjalle, joten lähtökohta oli jo valmiiksi haukotuttava. Tarinaa kerrottiin verkkaisesti, ympäristöä ja ajan ilmiöitä huomioiden ja juonta kuljetettiin siinä sivussa. Juonesta sen verran, että netissä julkaistiin aika ajoin filminpätkä ja harrastajat spekuloivat foorumeilla mistä tuo filmi on peräisin. Filmin alkuperästä olivat kiinnostuneet muutkin ja tarina kertoo sen selvittämisestä. Eri tahojen motiivien spekulointi ja selviäminen olivatkin kutkuttavinta kirjassa, mutta liian paljon oli tyhjäkäyntiä ja juoneen kuulumatonta höttöä - hyvin kirjoitettua kuitenkin eli jos joku tällaisesta tykkää niin hyvä kirjahan tämä on silleen, mutta ei itseäni innostanut.
Novellit voi lukea hyvin yksittäinkin, mutta mielestäni ne toimivat kokonaisuutena paremmin. Vaikka jokainen novelli on oma kokonaisuutensa teemoineen ja sanomineen, kertomukset liittyvät myös hyvin yhteen. Matkataan avaruudessa ja kohdataan erilaisia ihmisiä, elämänmuotoja ja maisemia. Nimbuksen ailahteleva ja herkkä luonnonlapsimainen persoonallisuus ja ystävyyssuhde älykone kumppaniinsa Talamukseen teki kirjasta vieläpä niin inhimillisen.
Kai minä kirjasta tykkäsin kun sen illassa läpi luin, mutta ärsytyskynnys oli melkoisen matala. Olen jo kolmen kirjan jälkeen kyllästynyt tähän 'oon viaton pieni neitsyt ah ihanaa ja nyt pyöritän kolmea miestä ja kaikki haluaa minua'-tyyliin. Erittäin iso plussa ihanasta Ericistä, mutta silti puskee jo korvista. Päättäis jo.
Kirja oli hyvä, kuten mielestäni kaikki Rick Riordanin kirjat. Se toi uusia henkilöitä ja uutta tietoa. Harmi vain, etteivät kaikki selvinneet loppuun asti hengissä. Kirja oli mielestäni todella hyvä jatko-osa Hirviöidenmerelle. Yllätyin juonesta, kuten aina Riordanin kirjoissa. Mietin usein, kuinka paljon Riordan on nähnyt vaivaa näiden kirjojen kirjoittamiseen. Ajatelkaa nyt, pitää hankkia tietoa muinaisesta Kreikan mytologiasta, keksiä uskomattomia kertomuksia nuorten seikkailuista, liittää sinne ripaus rakkautta, hyppysellinen kuolemaa ja sitten koota nämä ainekset ja omat ajatukset kirjaksi. Mikä homma. Kun näin ajattelee, huomaa, miten vaativaa kirjoittaminen voi olla.
OK, minulla ei valitettavasti ole tätä kirjaa kotona, aion kyllä hankkia. Olen lainannut tämän kirjastosta ainakin kahdeksan kertaa, enkä vieläkään ole kyllästynyt. Olisi hauska tietää, miten Rick Riordan saa kirjoitettua kirjan kuin se olisi oikeaa elämää. Kirjan tapahtumat ovat niin uskottavia, että mietityttää, onko Puoliveristen leiri oikeasti olemassa. Ovatko Percy ja Annabeth oikeasti joissain meidän maailmankäsityksemme ulottumattomissa purjehtimassa pitkin Hirviöidenmerta? Kirja oli mielestäni erittäin hyvä, kuinkas muuten.
Tämä kirja tuli kahlattua läpi jo vuosi sitten, englanninkielisenä, ja täytyy sanoa, että vaikka kaikki aikaisemmat Riordanin kirjat olen lukenut suomennettuina, huomasin taas kuinka paljon parempaa hänen tekstinsä on alkuperäiskielellään. Vaikka kielellinen kerronta ei ollut suomennettuna yhtä hyvää kuin englanninkielisenä, oli kirja silti upea lukukokemus. Kuinka Riordan onnistuukaan pitämään kirjan toisensa perään noin kiinnostavana? Tottakai tämän suomenkielisenkin perään piti rynnätä heti, kun se kauppoihin ja kirjastoihin ilmestyi. Parasta kirjassa, ja koko sarjassa, ovat henkilöt. Vannoutuneena Annabeth-fanina sain lähes sydänkohtauksen kun huomasin kirjan alkavan Annabethin puheenvuorolla. Muutkin sankarit ovat kiinnostavia ja ennenkaikkea tasavertaisia, ei ole johtajaa ja avustajia. Kaikki he ovat aitoja, eivät täydellisiä, pelottomia maailmanpelastajia, vaan he epäonnistuvat, epäilevät itseään, ja jokaisella heistä on omat heikkoutensa. Kun kirjoja on kerrottu monen ihmisen "näkökulmasta" ovat lähes kaikki heistä tulleet läheisiksi. Riordanin kirjoitustyyli jotenkin kolahtaa minuun, vaikka alankin kohta olla ikäni puolesta hieman ylikasvanut tuosta maailmasta. Kuitenkaan en vain voi lopettaa näiden kirjojen lukemista! Se kuinka hän saa tekstiinsä sarkasmia, jännitystä ja aitoja tunteita ja tilanteita, menettämättä kuitenkaan kirjan pääjuonta, on jotain hämmentävää. Kirjan tunnelma vaihtuu hetkessä vakavasta jännittävään, ja pian huomaakin taas nauravansa ääneen jollekkin hauskalle heitolle. Varsinkin Percyn ja Jasonin välinen hetkittäinen kireys ja kateus, Leo, Hazel, Frank -kuvio ja Piperin epävarmuus suhteestaan Jasoniin saavat kirjan tuntumaan aidolta. Vaikka tapahtumat ovatkin fantasiaa ja hahmot sankareita, saavat juuri nuo piirteet heidät vaikuttamaan kuitenkin pohjimmiltaan aivan normaaleilta teineiltä. Vaikka heillä on vakavampiakin ongelmia, on heillä myös normaalin elämän ongelmat.
Edgar Rice Burroughsin "Kauhea Tarzan" on itsenäinen jatko-osa edelliselle apinamies-romaanille "Talttumaton Tarzan", jonka päätteeksi sankarimme ryhtyi etsiskelemään ensimmäisen maailmansodan tuiskeissa saksalaisten vangiksi joutunutta Jane-puolisoaan. Tarzanin etsinnät vievät hänet Pal-ul-donin kadonneeseen maailmaan, josta löytyy niin lihaa syöviä (!) triceratopseja ja muita karmeita muinaiseläimiä, hännällisten ja karvapeitteisten waz-donilaisten kaltaisia paikallisheimoja, ihmisuhreja harrastavia pappisuskontoja, keskenään sotivia kaupunkeja sun muuta jännittävää. Ja kun hätä on suurin, löytyy apu yllättävältä taholta... Lopputulos on melko häkellyttävä Tarzan-romaani, jossa perinteiseen seikkailuun yhdistetään mielikuvituksellisia fantasiaelementtejä. Burroughsin kaavamainen tapa kuljettaa tarinaa tulee tutuksi - kannattaa huvin vuoksi laskea montako kertaa joku ryöstetään kirjan aikana - eikä kaikkia juonenkäänteitä kannata pysähtyä miettimään sen tarkemmin, mutta hyvinhän tämän kirjan parissa viihtyy, siitä ei pääse mihinkään. Että Tarzan-jad-guru vaan kaikille! Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kirjailija on myös ns. tehnyt tolkienit ja ryhtynyt kehittelemään Pal-ul-doniin omaa kielioppia, jota selvitetään hieman kirjan alkupuolelta löytyvässä alaviitteessä eikä missään muualla kuin tuossa kyseisessä alaviitteessä: "Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä monikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tälläiset seikat herättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien sanojen monikko muodostetaan kaksintamala sanan alkukirjain, esim. k'kor, rotkot, lausutaan kakor. Leijonat olisivat siis j'ja tai miehet d'don." (s. 55, V. Hämeen-Anttilan suomennos vuoden 1946 painokseen).
Tartuin kirjaan, koska aikamatkaileva sarjamurhaaja kuulosti aiheena herkulliselta. Spefielementit tuovat lähinnä erikoisuusarvoa rikostarinaan, joka ei täysin vakuuta. Beukes on liiankin ihastunut kikkailemaan aikamatkustusidealla, jonka logiikalle jäin lopussa kaipaamaan parempaa selitystä. Kirjaa tuntui myös vaivaavan identiteettikriisi. Aikamatkaamisen ihastelu ja tappajan jahtaaminen ovat ajoittain kevyttä luettavaa, toisaalta brutaalia murhakuvausta on runsaasti. Kirjailija haluaa epäilemättä herättää vastenmielisyyttä tuomalla murhat lähelle lukijaa. Siinä hän onnistuu, omaan makuuni yletön tappamisen kuvailu ja sarjamurhaajan pään sisällä oleilu ovat liikaa. Säkenöivät tytöt ei ollut huono kirja, mutta minulle se ei sopinut.
Kirja oli mielestäni ihan hyvä, mutta ehkä rahtusen sekava. Pidin siitä, miten kirjailija oli saanut kuvailtua Ingoa. Tuntui kuin se olisi ollut oikea paikka, josta ei vain ole kuullut aiemmin. Pidän paljon merestä ja meren asukkaista kertovista taruista. Oli mukava huomata, että Helen Dunmore oli keksinyt uuden meren asukkaan. Aina ei siis käytetä vain merenneitonimitystä.
Rautasaaga sai oikeutetun lopun. Mielestäni kirja oli ihana, koko maailma siellä oli rakkautta minulle ja näin kaiken. Se on loistavan kirjan merkki.
Kirja oli yllättävän hyvää jatkoa ensimmäiselle osalle. Lukeminen oli joskus hyvinkin vaikeaa, mutta selvisin loppuun saakka. Odotan seuraavaa osaa.
Pääsipäs pitkästä aikaa taas tarttumaan Wardin teokseen enkä kyllä pettynyt. Minusta tämä sarja jotenkin paranee mitä pidemmälle tätä lukee ja systeemiin tulee vähän enemmän syvyyttä kuin se, että kuherrellaan joka toisella sivulla. Tottakai sitäkin tapahtuu edelleen, mutta enemmän ehkä tarina sijoituu muuhunkin. Veck oli minusta jotenkin karulla tavalla todella hellyyttävä tapaus, mutta Sophia ei oikeastaan erottunut massasta millään tavalla. Jim kai tässä se pääpelastaja on, mutta enemmän ehkä tässä sai minun huomiotani hänen kaksi enkelikaveriaan, joiden suhdetta kuvataan vähän eri tasolla tässä. Olin aika pettynyt erääseen heihin liittyvään juonikuvioon, mutta toisaalta kirjoissa pitää joskus tapahtua epämukaviakin asioita. Devina on kyllä kuvattu tässä tarinassa niin ärsyttäväksi akaksi ettei mitään rajaa. Mielenkiintoinen hahmo yhtä kaikki. Hänen ja Jimin välinen "sota" on mielenkiintoista luettavaa. Mielenkiinnolla odotan miten juoni etenee ja millainen kuvio on seuraavaksi vastassa meidän enkelillä. Kelpo viihdettä!
Bellandran kristalli on ollut suosikkikirjojani niin kauan kuin olen fantasiaa lukenut. Nykyään jo nuortenfantasiassa tuppaa olemaan seksiä ja kuumia suhteita, mutta Hanley on ihailtavasti onnistunut luomaan kiehtovan fantasiatarinan, jossa puhutaan rohkeudesta, velvollisuudesta ja rakkaudesta niin, että sitä suosittelisin lukemisesta pitäville ala-asteikäisillekin. Tarina on kiehtova ja kaunis, päähenkilöihin samaistuin helposti, vaikka asetelma aika klassinen onkin. Kaunis prinsessa, hänen unelmien prinssinsä, vallankaappaus ja hieman taikuutta mukaan. Jännitystä kirjasta ei puutu, ja se onnistuu olemaan omaperäinen ja kiehtomaan minua vielä vanhempanakin, lukukertoja en voi enää edes laskea. Ehdottomasti suosittelen kaikille, jotka haluavat annoksen hyvää, perinteistä fantasiaa!
Okei, tämä on varmaan aika kulutettu ilmaisu, mjutta poikkeuksetta täyttä totta: Percy Jackson on paras! Kuten myös mielestäni kirjan muut hahmot. Ei unohdeta heitä. Mielestäni oli aluksi hieman häiritsevää, että päähenkilö oli poika, minä kun olen tyttö. Muutaman sivun jälkeen ei Percy päähahmona enää häirinnyt ja ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Erinomainen.