Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kun ensimmäistä kertaa näin tämän kirjan ajattelin, että tämä on joku lasten kirja, mutta päädyin ottamaan sen sitten mukaani kotiin. Aloitin kirjan... Ja lopetinsen sen kolmeen tuntiin. Kirja on tosi hyvä alotus tälle sarjalle:)
Minä kertakaikkiaan rakastan tätä sarjaa! Rakastan kaikkea tässä kirjassa, sitä miten Idirisin maisemia kuvaillaan, Claryn ja Jacen tunteita toisiaan kohtaan, yllättäviä juonenkäänteitä... Minusta Clary ja Jace kuuluu yhteen, arvasin jo ensimmäisessä kirjassa ettei ne ole sisarruksia, eiväthän sisarrukset voisi tuntea niin toisiaan kohtaan. Mutta Simon on minun mielestäni aivan turha... sitä ei tarvita mihinkään se yrittää aina vaan omia Clarya itselleen.
Tätä kirjaa en suurella innolla odottanut, vaan ennemminkin halusin vain tietää kuinka Everin ja Damenin rakkaudelle käy. Täytyy sanoa että ainoastaan sarjan ensimmäinen kirja oli lupaava ja mielenkiintoinen. Useimmat keskivälin kirjat oli sumussa kulkemista. Onneksi tämä viimeinen sai kuitenkin aikaan pienen valon pilkahduksen. Joten ihan luettava tämä oli.
Stephen King on tosi hyvä kirjoittaja ja tämä kirja on lempareitani. Ystävieni mielestä tämä kirja ei ole niin hyvä niin kuin muut Stehphen kirjat. Minusta tämä kirja on justiinsa paras! Hahmot ovat ihania. Tämän kirjan voisin lukea uudelleen ja uudelleen enkä kyllästyisi koskaan.
Alkuun ajattelin, että kannattiko lainata koko kirjaa, mutta koska ei ole minulle tyypillistä jättää kirjaa kesken, niin luin sen loppuun ja olen siitä tyytyväinen. Ensin en ollut saada selvää, mitkä olivat lauseita, mutta myöhemmin se oli luonnollista ja tuli kiinnostavaksi. Pidän kirjan päähenkilöistä kovasti. Jos on tulossa jatkoa, niin odotan sitä enemmän kuin innoissani!
Harrisin kirjoissa, tai oikeastaan kirjoituksessa on kaksi asiaa, joista kovin pidän ja olen melkein hieman kateellinen: ensinnäkin naisen kyky kirjoittaa cliffhangereita lukujen loppuun. Nämä ovat juuri niitä kirjoja, joita päättää lukaista "vielä yhden luvun. Tai sittenkin vielä yhden." Toisekseen, jopa pienissä osissa olevat sivuhenkilöt on mietitty loppuun asti ja ne ovat varsin elämänmakuisia. Esimerkiksi se baarimikkona toimiva kauneuskuningatar, jolle olisi varmaan ollut luvassa ura ja kuuluisuutta, jos ei olisi sattunut tappamaan pahoinpitelevää poikaystäväänsä. Niin, sitä kaikkea mitä tapahtuu syvällä Etelävaltioissa. Entäs sarjan tämä osa sitten? Noh, sitä samaa perusvarmaa ja osiltaan melko yllätyksetöntä kuin aiemmatkin osat. Hahmoja oli ihan valtavasti, juuri niin kuin yhdenteentoista osaan ehtineessä sarjassa saattaa ollakin, mutta välillä kävi mielessä, jotta "eikö vähempi riittäisi?" Noh, ainakin lukija sai mahdollisuuden pistää harmaat aivosolunsa liikkeelle miettiessään, että "kukas tämä nyt taas olikaan?"
Lumikko ja yhdeksän muuta löi kovaa. Paistinpannulla. Arjen omituisuuksilla. Juonella joka kesti kasassa ja piti otteessaan luvusta toiseen. Istuin metrossa, edes takas metropolin läpi, ja luin kirjaa suu raollaan. Häkeltyneenä. Kateellisena. Ihastuneena. Kaikkea tätä huolimatta siitä, että en ole ihan varma tajusinko. Minut vain kuljetettiin jonnekin jäniksenselkäläisille kylänraiteille, joilla kukaan ei oikeastaan kyseenalaista outouksien olemassaoloa. Niitä tapauksia, joita ihan varmasti tapahtuu todellisessakin elämässä, mutta joista kukaan ei kirjoita, koska ne olisivat liian epäuskottavia fiktiossa. Jääskeläinen kirjoittaa kirjoittamisesta kauniisti ja inspiroivasti. Juuri niin, kuin voi toivoa kirjoittavan ihmisen, joka myös tietää mistä puhuu. Ja joka on todennäköisesti korjannut enemmän kuin yhden ainekirjoituskonseptin. Paikoitellen teki mieli kaivaa esiin lyijykynä ja alleviivata. Hillitsin itseni. Vaikka oma opuksenihan tuo on. Kai. En yhtään hämmästyisi, jos se yhtäkkiä päättäisi kuuluvansa jollekulle muulle. Kirjan kieli on tarinaa tukevaa. Selkeää, kaunista, muttei yritä liikaa. Kuvaus keskittyy yksityiskohtiin jotka useimmille eivät edes tule mieleen. Kun kirjaa on jäljellä kolmannes, hypätään imperfektikerronnasta preesensiin. Tällekin oletettavasti on syy, joka ei minulle avautunut. Yksi niitä syitä, joiden takia kirja pitäisi lukea uudestaan.
Kirjan aikana ehtii huvittumaan, liikuttumaan, säikkymään... satunnaisesti hekottamaan ääneen. Erityisesti kirjoittajaelämää sivuavat raapaleet osuivat ja upposivat. Harvoin löytää kirjaa, jonka seurassa pystyy näin nopeasti siirtymään tunnetilasta toiseen. Selkeästi (avaruus)scifiä sivuavat raapaleet eivät olleet ihan minun juttuni, ja joudun tunnustamaan, että parin koukkua en tajunnut, mutta valikoima on niin laaja, jotta jokaiselle löytyy ihan varmasti jotain.
Minun kaverini kasaa minulle pinon kirjoja ja minä valitsen niistä parhaat ja luen ne. Tämä kirja löytyi sillä tavalla. Pidin kirjasta melkeinpä heti alusta alkaen. Se, miten tätä kirjaa on helppo lukea, auttaa kummasti asiaa. Se henkilö, joka tulee kysymään minulta kirjasuosituksia saa heti suosituksen tästä kirjasta. Jatko-osia odotellessa!
Tykkäsin tosi paljon, harmi vaan että oli niin lyhyt kirja ja tuntui loppuvan vähän töksähtävästi.. Ihan hyvin olisi voinut jatkaa tarinaa vähän pidemmällekin tässä ensimmäisessä kirjassa..
Yritin monen vuoden jälkeen taas lukea kyseistä kirjasarjaa, valitsin kirjastosta tämän lyhyen. Aiemmin olen lukenut neljää sarjan kirjoista, joista yhden havaitsin olleen tämä, mutten ole koskaan lukenut loppuun yhtäkään. Tämänkin luin hieman väkisin ja parissa kohtaa hypellenkin :/ Ja en ihmettele yhtään miksi en aieminkaan ole kirjoihin tykästynyt, en vain pääse sisään tähän maailmaan ja henkilöitä en koe niin mielenkiintoisiksi että haluaisin välttämättä tietää mitä heille tapahtuu.
Tämä kirja oli mielestäni tosi hyvä. Meinasin jo kyllästyä sarjaan kunnes luin tämän. Tässä kirjassa tapahtui paljon enemmän isoja asioita kun aikaisemmissa luvuissa. Suosittelen lukemaan kirjan :D
Itse pidin paljon. Lukukerrasta on tosin jo 3,5 vuotta. Monipuoliset tapahtumat, eityisesti avaruusosuus oli mielenkiintoinen. Loppu oli hieman pettymys suhteessa loistavaan alkuun ja keskikohtaan.
Huh. Sanonpahan vain. Huh. Siilo oli todella koukuttavaa, paikoitellen ahdistavaa, koko ajan jännittävää ja usein pelottavaa scifiä. En halunnut lukea tätä kirjaa illalla ennen nukkumaan menoa. En niinkään pelottavuuden, vaan ennemminkin ahdistavan tunnelman ja tulevaisuudenkuvan takia. Erityisesti miljöö nousi siksi minua inhottavaksi seikaksi. Ajatus siitä, että asuisi valtavassa, yli satakerroksisessa siilossa maan alla ilman pääsyä ulkoilmaan tuntuu ahdistavalta. Liikaa kierreportaita ja metalliseiniä. Mielummin välttäisin tämän tulevaisuuden vision. Mutta silti Siilon miljöö on kammottavuudessan kiehtova ja kaikki kirjan aikana tehdyt paljastukset huomioon ottaen aika uskottavakin. Erityisesti Siilon kerrojärjestelmä eri tasoineen oli mielenkiintoinen, joskin hämmennyin alkukirjassa siitä, ensimmäinen taso on ylhäällä ja siitä eteenpäin mennään alas. Toisin päin kuin kerrostaloissa siis ja olin muutaman sivun aika sekaisin tämän jutun takia. Juoni, kuten sanottua, on erittäin koukuttava ja kun kirjaa kerran alkoi lukea, oli irtipäästäminen vaikeaa. Siilo oli jaettu lyhyisiin kappaleisiin ja cliffhanger luvun lopussa oli varsin yleinen ilmiö. Howeylle täytyykin antaa tunnustusta koukuttavan tekstin kirjoittamisesta, sillä etenkin kirjan alkupuoli oli upeaa ja jännittävyydessään hiuksianostattavaa. Sitten kun salaisuudet alkoivat selvitä ja jännitys alkoi keskittyä ennemmän erilaisiin taisteluihin ja uhkarohkeisiin operaatioihin, se hiukan herpaantui. Siilo olikin todella toimintapainotteinen. Hahmoja lakoaa kuin heinää, niin että minun herkästi kiintyvä sydämeni oli särkyä pariin otteeseen. (Miksi kaikki ihanat sivuhahmot kuolevat joka kirjassa ja vielä aina silloin kun heille olisi tapahtumassa jotain hyvää?) Taistelua tuppaa joka nurkalta ja elämän ja kuoleman kamppailuja on useita. Välissä on kyllä hyviä mietteitäkin, mutta minä olisin ehkä toivonut tähän vielä hiukan syvällisempääkin puolta. Mutta toisaalta Siilon vetävyys liittyy juuri nopeatempoiseen juoneen ja toiminnan täyteisiin sivuihin. Tuskin minä olisi jaksanut lukea viittäsataa sivua ihmisen pahuuden pohdiskelua. Lisäksi miellyin päähenkilöön Julietteen eli lyhyemmin Julesiin. Jules on kypsä aikuinen, aikamoinen rämäpää ja uskaltaa kyseenalaistaa asioita. Häntä oli helppo tsempata ja hänelle toivoi mielellään kaikkea hyvää. Siilo osoittautui kyllä kaiken hehkutuksensa arvoiseksi. Jännittävää, hiuksianostattavaa ja aika ahdistavaa dystopiaa. Onneksi en ollut hakemassa teiniromanssia. Ja onneksi Siilo aloittaa samannimisen trilogian. Toisen osan pitäisikin ilmestyä jo ensi syksynä ja se on lukulistalla ehdottomasti.
Siis todella koukuttava kirja, jota oli todella kiva lukea! Trish oli siitä kiva hahmo, että hänellä ei kaikki onnistunut heti täydellisesti eikä hän ollyt sellainen täydellinen nynny "ei saa satuttaa ketään"-asenteella. Ihana trilogian aloitus ja aionkin lukea jatko osat heti englanniksi!!
Itkettää. Häräntappoaseen ja muiden koulujuttujen vuoksi en voinut lukea tätä kunnolla yhteen putkeen. Koukuttava tämä silti on, vaikka onnistuinkin pyristelemään sen vaikutuksista ulos. Uusia hahmoja (tai ainakin vasta tässä kirjassa kunnolla esiteltyjä hahmoja) marssi esiin ja aika moni valtasi sydämen. Oih, Doria... Musta Prinssi karhuineen on edelleen ihana, Resan ajatusmaailma herkkä. Lintusiemeniä. Jacobo hurmasi. Niin kaunis, säröinen hahmo. Pilalle hemmoteltu pentu, joka tahtoo vain rakkautta ja huolenpitoa. Kamala Orfeus ja Nokisieppo. Käärmekallossa on asennetta. Mon kaksoiselämä. Tomusormen ja Briannan suhde. Kirja on hienosti jakanut kertojaääniä muillekin kuin Meggielle, mikä toimii erittäin hyvin. Kieli ja teksti edelleen iskevät minuun. Kauniita sanoja, soljuvia lauseita, loistavasti valittuja sitaatteja... Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kaikkeen tarvitaan jokaisen panostus. Närri ei yksinään olisi mistään selvinnyt, kaikki apu tuli tarpeeseen. Loppua itkin rajusti, koska se oli niin onnellinen. Taas on saatu sarja loppuun. Tuskin Mustemaailmaan voisi yhtään mitään lisätä. Siinä on kaikki loistavan kirjan ainekset. Kaunis sarja.
Kirja oli ihanaa kesäluettavaa ja se oli todella hauska. Gwendolyn oli jotenkin aivan ihana ja samaistuttava hahmo. Gideonista en oikeastaan paljon pitänyt. Loppu yllätti.
Pidin tästä enemmän kuin sarjan aikaisemmasta osasta. Kirja oli hauska ja ajoittain hieman jännittäväkin. Ei ehkä aivan tv-sarjan jaksojen veroinen mutta pidin silti paljon. Whovianeille:)
Yllätyin suomalaisesta kirjailijasta. Itsellänikin on ollut ennakkoluuloja mutta tämä oli positiivinen yllätys. Idea oli mahtava enkä ennen ole vastaavaan törmännyt. Hahmot olivat hauskoja ja heidät oli helppo kuvitella. Kirjaa luki mielellään.
Ajallisesti Talviverinen sijoittuu kahden edellisen lomaan. Siinä paikoitellen kerrataan ensimmäisen ja toisen tapahtumia, tällä kertaa erään trilogian keskushenkilön, Troin, näkökulmasta. Se siis nivoo trilogian kasaan, ja sulkee tapahtumat, jotka Sudenlapsissa jäivät hieman auki. Talviverinen oli lukukokemuksena mielestäni trilogian paras osa, toisinaan vahva ja suorastaan ahdistava. Mutta jäin miettimään syytä, miksi se oli irrotettu erilliseksi kirjaksi. Tavallaan olisin halunnut nähdä sen lukuina edellisissä osissa. Ja sitten kuitenkin... toimi se näinkin.
Sudenlapset jatkaa itsenäisenä teoksena ensimmäisen kirjan tarinaa, parikymmentä vuotta myöhemmin. Voidaan siis oikeutetusti olettaa, että päähenkilöiden joukossa on eritoten Uniin piirretyn polun henkilöiden jälkeläisiä. Tapahtumapaikat pysyvät pitkälti entisellään, ja siksi seassa navigoiminen on miellyttävämpää, jos on lukenut ensimmäisen osan. Sinänsähän tämä kyllä pysyy omilla jaloillaan. Kirjana Sudenlapset on tietyllä tapaa kypsempi, siitä puuttuu ensiromaanin tuntu. Toisaalta se vie jotain pois spontaaniudesta, toisaalta hävittää myös niitä piirteitä, jotka saattoivat Uniin piirretyssä polussa ärsyttää. En tiedä kummasta pidin enemmän, mutta se on sanottava, että tätä luin välillä aamukahteen saakka, koko kirjan läpi reilussa vuorokaudessa.
En meinannut millään saada otetta tästä kirjasta. Tilanteeseen vaikutti ehkä se, etten ollut tarpeeksi keskittynyt lukiessani, sormeni lipsuivat. Tipuin kyydistä tasaisin väliajoin, enkä enää tiennyt missä oltiin ja kenestä puhuttiin. Henkilöitä on hurja liuta. Viides tuuli kertoo tarinaa reolaisen lammaspaimenen Sawanan äänellä. Tarinaa mistä? Niin. Sawanan etsimisestä kai. Hänen kulkijan verestään, hänen harhailuistaan tuulen ja tarinoiden perässä. Päähenkilöt eivät tiedä minne ovat menossa ja mitä kaipaavat, ja tavoitteen puute leimasi koko kirjaa. Onneksi tämäkin kasaa itsensä ja tuulensa selkeämpään nippuun loppua kohden. Kieli on kaunista ja mietittyä, kielikuvat onnistuneita ja herkkiä. Kirja on varmasti paljon osuvampi lukijalle, joka ei kaipaa varsinaisen yksisuuntaista juonta, vaan viihtyy tuulen, tarinankerronnan, mietiskelyn ja sisäisen kamppailun parissa. Tai ehkä minullekin, jonain toisena hetkenä.