Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
"Ja se kai oli se hetki. Pimeys avautui ympärilläni ja nielaisi minut. Kiskaisi minut pinnan läpi alla kihisevien kauhujen sekaan." Vartijat ennen sijoittuu aikaan ennen Vartijoissa kuvailtuja tapahtumia. Ensimmäisessä osassa keskitytään Minuuttimiehiin ja Silkkiaaveeseen. Näistä kahdesta sarjakuvasta se ensimmäinen on selkeästi parempi. Minuuttimiehiin keskittyvä osa on täydet viisi tähteä ansainnut. Se muistuttaa tyyliltään alkuperäistä Vartijat -sarjakuvaa yhdistäen upeasti kauniit kuvat ja kielen. Minuuttimiehissä vastataan mielenkiintoisesti Vartijat -sarjakuvan auki jättämiin kysymyksiin. Silkkiaaveesta kertova osio ei pääse lähellekään samaa ahdistavuutta ja syvällisyyttä, vaikka kelpo sarjakuvaa on sekin. Kaiken kaikkiaan voin suositella tämän kokoelman ensimmäistä sarjakuvaa kaikille Vartijoiden ystäville; Silkkiaavetta lähinnä Silkkiaaveen suurimmille faneille.
Monta kertaa meinasin lopettaa kirjan lukemisen, mutta aina jokin sai jatkamaan. Kirjassa on kuvailtu joitain asioita mun makuun liian tarksti, mutta sen sietää. Päähenkilö on yllättävän rauhallinen vaikka kokee yhtä sun muuta kauheutta. Vasta kirjan lopussa paljastui sen nerokkuus.
Ensimmäisestä luvusta, ensimäisestä sivusta,tiesin että tämä on minun kirjani.Odotin koko koulupäivän että pääsisin jatkamaan, ja suorastaan juoksin kotiin.Harpoin sivuja etempäin välittämästä siitä, että kirjoitus kieli oli preesensissä. Kirja oli aluksi himan tylsä, mutta kun pelkäsin että tulee joku kuolettavan tylsä kohtaus,Collins yllätti minut ja lukemisesta tuli hohdokasta.Joskus kyllä ihmettelin että milloin se peli alkaa koska kirja oli melkein puolessavälissä jo, kun oikein peli aloitettiin.Muuten kirja oli loistava. Collins piti otteessa, en pystynyt laskemaan kirjaa kädestäni ja siihen kaikki vapaa-aikani menikin,hulluna lukemiseen:-)Loppu jäi kerjäämään lisää ja rynnistinkin kiireellä hakemanm jatko-osaa Suosittelen lukemaan kaikkien niin jo ennenminkin fantasiaa lukeneille(kuten minulle) sekä aivan aloittelijoille.Nautin tästä kirjasta paljon!
Salamurhaajan oppipoika on verkkaisesti mutta kiehtovasti etenevä kirja. Tämän takia myös sivumäärä on muhkea, mutta siitä huolimatta lukiessa ei pitkästy. Kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti ja eläväntuntuisesti nuoren Fitzin elämää kuninkaan hovissa Peuralinnassa. Voisi kuvitella, että lukeminen muuttuisi tylsäksi, kun Fitzin elämää kuvaillaan niin pikkutarkasti ja täsmällisesti alusta loppuun... Sen sijaan se tuokin tekstiin elämän makua ja saa kirjan tarinan kuulostamaan hyvin todentuntuiselta. Myös fantasiaelementit kirjassa ovat hyvin hienopiirteisiä ja sopivat niin muuten hyvin normaalilta, keskiaikaiselta kuulostavaan maailmaan. Loppua kohden hovin juonitteluja on yhä enemmän ja lukemista on vaikea jättää kesken. Fitzin hahmosta on helppo pitää. Hän on hahmona aito ja normaali nuori poika, joka itse sitä haluamatta kietoutuu kuninkaan ja prinssien juonien kudelmaan. Fitz ei ole perinteinen sankari, vaan pohjimmiltaan hyvin arkipäiväinen, ja hän kamppailee samanlaisten ongelmien kanssa kuin muutkin ihmiset - Fitziin on siis helppo samaistua. Kaiken kaikkiaan Salamurhaajan oppipoika on hieno kirja ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille.
Kirja tempaisi minut mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta lumoten eritoten maailmallaan ja miljööllään. Harknessin luoma yliluonnollinen maailma on jälleen yksi niistä melko "tavallisista" aineksista koottu kokonaisuus joihin välillä tuntee jo kyllästyvänsä, mutta jokin siinä silti viehätti. Ihmisten seassa elävät noidat, vampyyrit ja demonit oli saatu tuntumaan jotenkin raikkaalta kokonaisuudelta. Vampyyrit muistuttavat melko paljon Twilightin vastaavia jos jätetään kimallus pois, mutta esimerkiksi demonit olivat jotain aivan muuta kuin odotin. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavallista älykkäämpiä ja astelevat kapealla hulluuden ja nerouden rajalla. (Unohtakaa siis Varjojen kaupunkien limanuljaskat.) Entä noidat sitten...ihania, juuri sellaisia, mistä pidän. Yliluonnollisia voimia on erilaisia ja niiden yhdistelmä on erilainen joka noidalla. On niin ennenäkyjä, taikajuomia, loitsuja kuin tuulen nostatuksiakin. Ja kun nuo kaikki yhdistää, kokonaisuudesta tulee jotenkin sykähdyttävä ja vangitseva. Myös historia on Lumotussa näkyvässä osassa. Diana on historian tutkija ja paitsi se, myös Matthewn menneisyys aikaansaa kiehtovia historiapätkiä. Deborah Harkness on itsekin historian professori ja sen huomaa tekstiä lukiessa. Teksti on asiantuntevaa ja faktat ainakin minun silmääni kaikki kohdillaan. Historiasta kertovat usein varsin pitkätkin kohdat saattavat osasta tuntua pitkästyttäviltä, mutta minä rakastin niitä. Historia on aina ollut lempiaineeni ja minusta oli ihanaa uppoutua kuulemaan pikkutietoja alkemiasta, Charles Darwinista ja temppeliherroista. Ja romanssihan tässäkin kirjassa on, kuten takakannestakin jo voi päätellä. Mutta vaikka kyseessä on vampyyriromanssi ja tähtiin kirjoitettu rakkaus, jotenkin minä silti symppasin Dianaa ja Matthewta. Kyseessä olivat kaksi aikuista ihmistä, eikä ensimmäiseksi poikaystäväkseen vampyyrin valinnut teinityttö ja hänen kimaltava poikaystävänsä. (Myönnetään, käytän aivan liikaa Twilight-vertauksia.) Kummallakin heistä on myös menneisyys, eikä Matthew ole istunut 1500 vuotta pimeässä kellarissa Dianaa odottaen. Ja vaikka romanssista leivotaan todellista ikuista rakkautta, sekään ei minua haitannut. Olen romanttinen sielu, mutta Lumottuun tällainen tähtiin kirjoitettu rakkaus tuntui todella istuvan ja sillä oli selvästikin myös joku juonellinen tarkoitus. Mutta muuten rakkaustarina on kyllä juuri niin kliseinen kuin osaa odottaakin. Kirjassa jäi kuitenkin ajoittain ärsyttämään kieli, mutten osaa sanoa johtuiko se suomennoksesta vai Harknessin alkuperäisestä tekstistä. Jotenkin se tuntui ajoittain kovin lapselliselta ja kohottelin kulmiani muutamalle pikkujutulle. Lisäksi suomennoksessa oli poikkeuksellisen paljon painovirheitä, mitkä ärsyttävät aina. Juoni oli kuitenkin todella nappaava ja ahmaisinkin Lumotun reilussa päivässä sivumäärästä huolimatta. Kuitenkin, koska kirja oli paksu ja asiaa paljon, se jäi ehkä hiukan tasapaksuksi. Asiaa tapahtui, tapahtui lisää ja siirryttin seuraavaan paikkaan ja tapahtumaan. Pidinkin ehkä eniten alkupuolesta, jolloin Diana ja Matthew tutustuivat toisiinsa ja miljöönä toimi ihana Oxford. (Oih, ne pitkät ajat jotka hengailtiin kirjastossa ja Dianan soutulenkit sumuisella joella!) Mutta vaikka Dianasta pidänkin, aloin välillä hiukan ärsyyntyä hänen unenlahjoihinsa. Jotenkin puolet kirjasta tuntui käsittelevän sitä, kuinka hän meni nukkumaan, heräsi aamulla ja haukotteli. Muutama kerta vähemmänkin olisi riittänyt. Lumotusta jäi päälimmäisenä mieleen tunnelma ja lumoavat pikku yksityiskohdat, sekä ihana maailma ja miljöö. Erityisesti Dianan perheen eläväinen talo sukuhaamuineen oli lumoava. Lisäksi myös sivuilla vilahtava suomalainen pahisnoita Satu Järvinen jaksoi hymyilyttää. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin pienetkin maininnat Suomesta ja suomalaisista käännöskirjallisuudessa saavat minut naurahtamaan. Mutta Lumotusta jäi todella hyvä maku suuhun ja loppu jäi sen verran jännittävään kohtaan, että seuraavatkin osat pitää lukea.
Paras sarjan kirjoista. Koska pidän Selenestä enemmän kuin Anaidista, kirjaa oli mukava lukea kun Selene oli suuremmassa roolissa. Loppu oli yllättävä ja vähän erikoinenkin veto, mutta jatkui suoraan kolmannessa osassa.
Kieli tästä tekee lukemisen arvoisen, kieli, hahmot ja koukuttavuus. Toki juonikin on ihan kelvollinen, mutta en liikaa ylistä. Mustesydän on aika erilainen, ei vain miljöönsä vuoksi. Niin riipaisevan aito Tomusormi, niin monenlaisia erilaisia rakkauksia. Tunteellinen tämä ainakin on. Pieni, hellä huumori siellä välillä, koristeellista, runollista kuvailua jokaiseen väliin. Fenoglion epätoivo ei vielä sykkinyt niin paljon kuin muistin mukaan kolmosessa, mutta lähelle päästiin. Tämä Musteloitsun Fenoglio on jokseenkin huvittava tapaus. Ensi alkuun hitusen liiankin ylpeä kirjoituksestaan, närkästynyt vanhus, lopulta vain katuva, vanha mies, jolla voisi mennä paremminkin. Kaunis hahmo. Närri. Mitäs siihen sanomaan. Samalla viivalla Rosvoruhtinaan kanssa. Rrrrrrrrrrrrakastan. Orfeuskin on mukava. Meinaan, eihän koiraihminen voi olla huono ihminen? ... Eihän? Varmaan hirttäisin herran, jos kohtelisi mun Shakespeareja huonosti. Murr. Darius on suloinen. Pikku pöllö. Olen aika varma, että jonain päivänä jostain syystä huomaan olevani Elinor. Kärttyinen, kiroileva kirjakeräilijä, joka asuu yksin Tämä osa on jännittävämpi. Kaveri sairastui viikoksi, joten Funke oli ainut ystäväni koulussa. (Ei ollut, vaikka välillä olisinkin niin tahtonut.) Koukutuin taas ihan kympillä. Ihana kirja. Voin vain kiitellä itseäni, kun luin tämän lapsena. Nostalgia lisää mahtavuutta, melkein nostaa täysiin pisteisiin mutta ei ihan.
Suden lupaus oli jotain niin ihanaa, että sen voisi lukea aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoitustyyli oli kaunis ja mukaansa tempaava. Tosiaan juoni kuitenki junnasi hieman paikoillaan ennen ihmisiä, mutta pääsi mukavasti sitten liikkeelle. Juonikin oli jotenkin poikkeuksellinen ja hyvä niin.
Egyptin jumaltarusto kiinnostaa ja muutenkin egyptin kulttuuri. Tätä yritin lukea kahdesti, ensimmäisellä kerralla ei napannut yhtään, mutta toisella sitten tuli luettua loppuun. Kirja on ihan hyvä, ei loistava, mutta ihan hyvä. Juoni on hyvä, vaikka tosiaan vähän klisee. Kirjoitustyyli taas on oikein kivaa luettavaa, vaikka välillä seassa oli ärsyttäviä enemmän puhekieleenviittaavia ilmauksia, jotka eivät sopineet muuhun kirjoitustyyliin. Saattaa olla että tästä pitäisi syyttää suomentajaa.
Aivan mahtava trilogia! Jos et ole vieläkään lukenut, lue nyt! Musitan vieläkin, kuinka pari vuotta sitten hain kirjan kirjastosta ja mietin bussipysäkillä, onko tämä nyt niin hyvä kuin kuvittelen sen olevan. Kun aloin lukemaan kirjaa eteenpäin, en voinut päästää sitä käsistäni. Innolla luin myös muut osat alusta loppuun.
Mielestäni kirja oli ihan hyvä, mutta kuvailu olisi voinut olla kauniimpaa ja kirja oli myös joissakin kohti sekava. Muuten kuitenkin hyvä kirja ja aion kyllä tulla lukemaan uudestaankin.
Kirja oli mielestäni ihan kiva, vaikka Everin asenne oli välillä ihan kamala. "Voi ei minun takia kaikki kuoli ja sen takia olen nyt itsekäs ja syrjäytynyt nuori" jooh toi asenne siis otti aikalailla päähän ja myös se että vaikka Ever oli itekki yliluonnollinen olento hän ei pystynyt käsittämään että ei luultavastikkaan ole ainoa. No muuten kirja siis oli ihan hyvä.
Kvanttivaras on kirja, jonka perusjuonesta tuntuu olevan mahdoton laatia järjellistä esittelyä. Koko tarina on niin monilla juonenkäänteillä ja mielikuvituksellisilla scifielementeillä varustettu kokonaisuus, että näin kirjan luettuani tunnen yhä olevani hiukan pihalla. Alkukirja vilisee dilemmavankiloita, arkontteja, tsaddikeja, zokuja, gevuloteja ja herra ties mitä muita keksintöjä, niin ettei perässä tahdo pysyä. Onneksi sitä alkoi pikku hiljaa hahmottaa Rajaniemen maailmaa ja tajutakin jotain asioita. En kyllä vieläkään tunne olevani täysin perillä asioista, mutta toisaalta kysymys kuuluukin, täytyykö minun olla? Ei kirjasta tarvitse aina ymmärtää jokaista seikkaa. Niin kauan kun se tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta ja loogiselta, lukijan saa jättää hiukan hämmentyneeksi. Ja Kvanttivaras tosiaankin vaikutti loogiselta ja järkevältä kokonaisuudelta. Rajaniemi on opiskellut paljon matematiikkaa ja fysiikkaa ja sen huomaa. Vaikka keksinnöt tuntuvatkin nykyimaailmassa mahdottomilta ja hurjilta, niissä on kuitenkin järkeä. Ja koska kyseessä on scifi, niiden ei tarvitse olla mahdollisia nykymaailmassa. Aloinkin loppuviimeksi viehättyä Rajaniemen maailmasta toden teolla. Ajatus kaupungeista Marsissa, muistojen jakamisesta, ajan ostamisesta, virtuaalivankiloista ja ties mistä elektroniparvia ampuvista aseista lumosi minut. Odotankin innolla saavani tietää siitä lisää seuraavassa osassa. Olen aina pitänyt kirjoissa paitsi älykkäistä päähenkilöistä, myös varkaista. (Kuka heitä voisi vastustaa, kysyn minä? ) Ehkäpä sen takia viehätyinkin myös Kvanttivarkaan päähenkilöstä, Jean le Flambeurista. Hänellä riittää paitsi hauskoja heittoja ja älykkäitä suunnitelmia, myös sopivaa hulluutta niiden toteuttamiseen. Hän ei ole liian kiltti, muttei myöskään liian ilkeä. Muutenkin Kvanttivarkaassa oli osittain hyvin vakavankin tunnelmansa lisäksi myös hauskat hetkensä ja sitä oli kirjoitettu myös pilke silmäkulmassa. Näin loppuviimeksi tuntuu vaikealta vetää yhteen ajatuksiani Kvanttivarkaasta. Jotenkin olisin odottanut siltä vielä vähän enemmänkin. Jotain sellaista tajunnanräjäyttävää ja oivaltavaa lukukokemusta, joka valitettavasti jäi puuttumaan. Mutta silti minulle jäi tunne, että kirja oli hyvä. Jäin hiukan sekaviin tunnelmiin, johon voi vaikuttaa myös se, että luin kirjaa epätasaisessa vauhdissa muiden kirjojen osalla. Ehkäpä Kvanttivaras olisi vaatinut vielä hiukan enemmän paneutumista ja keskittymistä. Kuitenkin, Kvanttivaras oli aivot solmuun vääntävä, jännittävä ja jopa hauska kirja, jota voi suositella scifin ystäville. Pitääpä kipittää hakemaan Fraktaaliruhtinas kirjastosta.
Wau. Lainasin kirjan kirjastosta alunperin pelonsekaisella odotuksella, joudunko jättämään taas yhden kirjan kesken tylsän juonen tai huonon kerronnan takia (tätä olen joutunut tekemään viime aikoina paljon). Nyt kirjan lukeneena täytyy sanoa, että olisin tehnyt elämäni virheen, jos olisin sen kirjastoon jättänyt. Tunnelma pysyy koko tarinan jännittävänä. Yanceyn ajatus aaltomaisesta hyökkäystavasta on kiinnostava, hahmot todentuntuisia ja uskottavia, ja kun itse viidennen aallon "koostumus" selviää, jäin itse ainakin tuijottamaan kirjan sivua hämmentyneen vaikuttuneena. Lukija on, tai ainakin itse olin, suurimman osan ajasta yhtä pyörällä päästään kuin päähenkilötkin. Suosittelen tätä kaikille scifistä ja fantasiasta kiinnostuneille. Itse aion ehdottomasti lukea myös seuraavan osan.
Kirja oli todella hyvä, tosin odotin enemmän raakuutta, muutoinkin raakuus tuntui keskittyvän vain loppupuolelle kirjaa. Verta minä lähdin lukemaan enkä mitään "Sinistä laguunia" En ole pelastautunut asumattomalle saarelle lapsilauman kanssa mutta uskon kirjailijan onnistuneen kuvaamaan hyvin millaista se tulisi olemaan, armeija häilyvällä kurilla. Tunsin päähahmon ja hänen uskottunsa tavoin aitoa ärtymystä kun joukon hallinta oli mitä oli. Vaikka kirja oli loistava niin se oli silti pettymys johtuen täyttymättömistä odotuksista jotka olin itse muodostanut sen mukaan mitä olin muiden puheista ymmärtänyt kirjan suhteen. Kaikesta huolimatta kannattaa lukea.
Tämä kirja oli periaatteessa hieman parempi kuin edeltäjänsä, sillä tämä ei ollut aivan niin suora vaan välilä oli myös ongelmia. Itse päähenkilöstä, Geordiasta, en pitänyt läheskään yhtä paljon kuin Lucianista, mutta kirja oli silti hyvä jatko-osa ensimmäiselle osalle.
Myöskin omasta mielestäni kirja oli hieman vaikeaselkoisesti kirjoitettu. Luettuani huomasin että kirjan lopussa, ennen kiitoksia, on luetteloita joissa tiivistetysti esiteltiin kirjassa esiintyviä hahmoja, esim. "Amy Harper Bellafonte. Tyttö tyhjyydestä". Niistä olisi kaiketi voinut olla jotain apua mutta eivät pelasta osittain varsin haastavaksi muuttuvaa lukemista kun saman luvun (vai alakappaleen) sisällä saatetaan useasti vaihtaa kertojaa ja kerrottavia henkilöitä, ehkä jopa siirrytään ajassa. Ei yllä ensimmäisen osan tasolle. arvosana 3,5-4 väliltä.
Nopeaa ja suht kevyttä lukemista. Aika vähän actionia, mutta ei silti liian hidastempoinen kirja. Yhteiskunta sellaisena kuten kirjassa esitetään tuntuu ajatuksena jopa pahemmalta kuin väkivalta ja avoin raakuus! Mun makuun rakkaustarinakaan ei ollut liian siirappinen, vaan juuri sopivan makea!
Tarinan näyttämönä on peilintakamaailma, joka on synkeä, vaarallinen ja siksi niin mielenkiintoinen paikka. Vanhanaikainen keisarikunta on saanut vaikutteita omasta maailmastamme ja sieltä löytyy nykyaikaisia vekottimia mm. aseita ja junaratoja. Tarinassa hyödynnetään Grimmin satuja ja muutakin eurooppalaista tarustoa. Maailmassa kivettyneet goylit ja keisarikunnan ihmiset pitävät keskinäistä vihanpitoaan, haltiattaret punovat juoniaan ja aarteenetsijät etsivät mielikuvituksellisia asioita. Otuksissa löytyy kaikennäköistä julmuria ja hirviötä – on vesihiisiä ja loreleyita, keijuja, peukaloisia, menninkäisiä, jättiläisiä, noitia, yksisarvisia, syöjättäriä, ruskohukkia ja sen sellaisia. Mikään näistä ei ole vaaraton tuttavuus. Tarinan vahvuus onkin maailmassa ja sen hahmoissa sekä hyvin otteessaan pitävässä juonessa. Syvällinen tietämys ja tulkinta päähenkilöistä puuttuvat. Kirjan alku on vaikeahko, tarinan sisälle tuntui aluksi hankalalle päästä, mutta muutaman luvun jälkeen tarina alkoi viedä mennessään lujaa.
Jos pidät sellaisista kirjoista kuin Tarina vailla loppua, Liisa Ihmemaassa, Narnian tarinat tai Ozin velho, tulet rakastamaan myös tätä kirjaa. Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri on täynnä viittauksia klassisiin satuihin samalla ollen klassinen satu itsekin. Se on täynnä värejä ja yksityiskohtia ja seikkailuja, ja loppua kohden myös vaaroja ja jännitystä. Omalla tavallaan tarinasta tulee mieleen myös Abarat -kirjat; tässä vain on vähemmän väkivaltaa ja kauhua. Romaanin kieli on ihastuttavan kirjavaa ja sen vanhahtavasta tyylistä tulee todellakin mieleen kaikki lapsuuden ihanat kirjat. Satumaa on täynnä kauniita yksityiskohtia ja mieleenpainuvia hahmoja. Kirja kertoo ystävyydestä, lapsuudesta, aikuistumisesta, saduista ja seikkailemisesta lempeästi ja liikoja osoittelematta. Jotta tästä kirjasta voisi nauttia, ei tarvitse olla lapsi; siihen tarvitsee vain sopivan määrän lapsenmielisyyttä.
Yksi parhaista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Kirja pitää mukanaan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle sivulle asti. Teksti kulki hyvään tahtiin ja kun kirjan otti kerran käteensä, sitä oli vaikea laskea alas. Voisi luulla, että kirjaa on vaikea lukea kun on paljon päähenkilöitä, mutta tässä kirjassa se oli vain hyvä juttu. Kun on paljon päähenkilöitä, tarinaa voi lukea monen eri henkilön näkökulmasta ja se oli mahtavaa tässä kirjassa. King on onnistunut kuvailemaan erittäin todenmukaisesti kuvun vaikutukset ilmaan, eläimiin, kasvillisuuteen ja ihmisiin. Kirja onnistui kuvaamaan mahtavasti pikkukaupungin tiivistä yhteisöä ja (kuten takakannessa lukeekin) inhimillisen pahuuden eri asteita. Oli järkyttävä lukea miten kaupunki ajautui sekasortoon alle viikossa. Kirjassa näytettiin miten ihminen unohtaa yhteiset säännöt ja lait ollessaan eristyksissä ulkomaailmasta. Kaikenkaikkiaan kirja oli jännittävä, pelottava ja erittäin mielenkiintoinen. Erinomaista luettavaa!
Jääsielu on monin puolin hyvä kirja. Kuvailu on kaunista ja hahmoista tärkeimmät on luotu hyvin, ja heistä on helppo välittää. Kirjoittajan vähäisen kokemuksen näkee välillä tekstin rakenteesta; se ei ole aivan niin virheetöntä ja täydelliseksi veistettyä, kuin kokeneemmilla kirjailijoilla. Kaikesta huolimatta kirja on hyvä ja sen jaksaa lukea kevyesti kertaalleen. Suurin ongelma on ehkä juonessa. Punainen lanka katkeaa kirjan puolivälissä ja pysyy kateissa harmittavan pitkään. Vasta aivan lopussa punainen lanka löytyy takaisin ja viimeiset kappaleet ovatkin kirjan parhaimpia. Kumpa koko kirja olisi ollut samanlainen. Harmitus saattaa johtua osittain siitä, että ryhdyin lukemaan odottaen kiehtovaa "kissa ja hiiri" -leikkiä, jossa murhaajaa etsitään kiihtyvällä intensiteetillä. Näin ei kuitenkaan käy, vaan puolivälin jälkeen romaani uhkaa jäädä pelkkien sivujuonten verkostoksi. Loppu on kuitenkin sen verran hyvä, että se korvaa paljon. Tarinassa on myös muutamia muita pieniä yksityiskohtia, jotka hieman rikkovat tarinan maailmaa. Nimistä osa on saksalaisia; osa ei sinne päinkään. Juoneen on jäänyt omituisia, pieniä mutta silti häiritseviä aukkoja, joihin ei puututa. Hahmojen esittelyn kirjan alkumetreillä olisi voinut tehdä myös hieman paremmin; nyt hahmoja heiteltiin niin nopeaa tahtia lukijan silmille, että nimistä ja naamoista suurin osa ei jäänyt mieleen. Päähenkilö Sebastian ja tämän ystävä Fabian olivat hahmoista kaikkein parhaiten luotu. Sitten taas Vienna oli hahmona sieltä ärsyttävimmästä päästä. Erikoismaininta täytyy sanoa kirjassa löytyvistä runoista. Runot ovat todella kauniita ja hienosti tehtyjä. Pidin niistä erittäin paljon. Tässä kirjassa on paljon hyvää. Suosittelen lukemaan.