Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Lukukokemus jakautui jokseenkin kolmeen osaan: alussa odotin, että päästään kunnolla liikkeelle. Toinen kolmannes vei täysin mukanaan ja viimeinen kolmannes irtosi sen verran tehokkaasti reaalifantasian puitteista, että se pikkuisen latisti fiiliksiä. Joillekuille muille nimenomaan loppu on ollut SE juttu, minä en itse saanut siitä kunnolla kiinni. En kokenut tätä kauhuksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Lähinnä Se Mikä Taivaassa Asuu oli jollain tragikoomisella tavalla miltei huvittava. Ja pidin teorioista uskontojen takana. Hieno kirja oli, vaikkei noussutkaan suosikikseni Jääskeläisen tuotannosta.
Kokoelma esittää määritelmiä siitä, mitä oikeastaan on fantasia ja millaisiin lajityyppeihin se sitten jakautuu. Näkökulmia on niin kirjoittajien kuin kustantamojen puolelta, ja näin seitsemän vuotta myöhemmin oli mielenkiintoista lukea, mihin suuntaan nuorten fantasiakirjallisuuden ennustettiin liikahtelevan. Helppoa ei ennustaminen näköjään ollut, paranormaali romantiikka puuttuu mietinnöistä täysin. Luin kiinnostuneena, vaikken ihan ymmärtänytkään Boris Hurtan Sata vuotta pohjoista fantasiaa ja Liisa Rantalaihon Fantasia Leena Krohnin lasten- ja nuortenkirjoissa -tekstien paikkaa kokoelmassa, joka muuten tarkasteli genreä varsin yleisesti.
Mifongin perintö on vauhdikas lukuromaani, jossa käänteitä riittää. Juonittelun lomaan uppoavat tarinan keskushenkilöt, puuman kanssa kulkeva Dante Rondestani ja Merontesin nuori prinsessa Ardis. Enimmäkseen pidin kirjasta, vaikka sitä vaivasivatkin paikoitellen kysymystauti ja liian helppojen yhteensattumien kautta ratkeavat kuviot. En myöskään osannut pitää juonta varsinaisesti yllättävänä. En sitten tiedä, olinko jo useita arvioita luettuani spoilautunut liiaksi tapahtumista. (Sanottakoon muuten, että trilogian kakkososan, Mifongin ajan, takakansiteksti spoilaa mielestäni tätä ensimmäistä kirjaa turhan paljon.) Kirjan jälkipuoli pysyi kasassa paremmin ja kiinnosti paljon enemmän kuin alkuosa. Hahmot alkoivat viimein saada syvyyttä ja jalansijaa tarinassa, eivätkä vain haikailleet ja ajautuneet tilanteesta toiseen. Ja vaikka pelkäsinkin avointa loppua, niin eihän tuo pahasti avoimeksi jäänyt.
Ensimmäinen osa (kuten sarjan muutkin kirjat lisäosineen) oli loistava! Rakastin tapaa jolla kirjat oli kirjoitettu, ja pidän niistä yhä. Kuvitus on taidokasta ja juuri tekstiin sopivaa. Toki, Spiderwickin kronikat, on selkeästi suunnattu nuoremmille, ja aloitteleville fantasian lukijoille. Se ei kuitenkaan lainkaan vähennä sarjan lumovoimaa, jota jaksaa ihastella aina uudelleen. En ole eläissäni lukenut parempaa lasten fantasiasarjaa.
Oikeasti pelottava ja hyvä kirja. Stephen Kingille ei häviä ainakaan tämän teoksen perusteella. Täytyy lukea muitakin Deanin kirjoja, tämä oli minun ensimmäinen.
Ihan ok kirja. Kirjan juoni oli hyvin keksitty, mutta se meni hyvin hitaasti eteenpäin. Piti lukea ainakin 250 sivua ennen kuin tajusi mitä oli tapahtunut/tapahtumassa. Mutta tavalla tai toisella tämä kirja jotenkin vietteli minut tarinaan ja kansi on hyvin kaunis.
Tämä oli mielestäni ihan ok luettava. En osaa oikein verrata tätä ensimmäiseen kun siitä on jo aikaa kun sain sen luettua. Kirja olisi voinut olla parempikin, sillä yleensä kirjoista jää joku paras kohta mieleeni, mutta täsät ei. En itse asiassa muista tästä paljoakaan, vaikka luin sen eilen. NO ihan kiva oli kuiteskin ja aijon lukea jatkonkin.
Tarina on hirmuisen koskettava ja surullinen. Jonkun muun kirjailijan käsissä tarina voisi lopahtaa ja muuttua tylsäksi, mutta Stiefvater kirjoittaa Samin ja Gracen suhteesta herkästi ja kauniisti. Rakastan koko trilogiaa. Väristyksen luin ensimmäisen kirjan kolmannella luokalla, ja silloin aloin pitämään fantasiasta, joten siirryin Nummelan ponitalleista ja R.L Stinen lapsille suunnatusta kirjallisuudesta kirjasto nuorten aikuisten osastolle, josta tulevat kaikki lempikirjani, kuten Väristys.
Mielestäni yksi Kingin parhaimmista kirjoista ja pelottavakin jossain määrin. Lukemisesta on niin kauan, että olisi aika lukea uudelleen.
Paras fantasiakirja mitä olen koskaan, se ensimmäinen lukemani fantasiateos, joka innoitti itsenikin fantasiaa kirjoittamaan. Mainio kirjana ja elokuvina, vaikka vertailu on vaikeaa.
Minulle jäi Marinasta hiukan ristiriitaiset tunteet. Kirja oli hyvä, sitä en kiistä, en missään nimessä, mutta Zafónin mittapuulla... no jaa. Tuulen varjo edustaa minulle nykyään sellaista täydellisyyttä, jonka ohitse on vaikea kivuta. Ehkäpä olisin nauttinut kirjasta hiukan enemmän ilman niin suuria odotuksia. Zafón mainitsee itse esipuheessaan Marinan olevan eräänlainen välimaastoon sijoittuva kirja. Marina, joka siis ilmestyi espanjaksi 90-luvulla ennen Tuulen varjoa, oli Zafónin viimeinen nuortenkirja ja sen jälkeen herra siirtyi kirjoittamaan aikuisille. Ihan nuortenkirjaksi minä en tätä kuitenkaan luokittelisi, mutta en samalla lailla aikuisten romaaniksikaan, kuten Tuulen varjo on. Marina on vaikea kirja tässä tapauksessa. Marinassa on kuitenkin paljon samoja elementtejä, mitä myöhemmin ilmestyneissä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvissa kirjoissa. On historian peittoon hautautunut mysteeri, surullisia ihmiskohtaloita ja edellä mainittujen linkittyminen päähenkilön elämään. Ja mikäpä siinä. Minuun kyseinen konsepti ainakin uppoaa erinomaisesti, joten miksipäs ei. Barcelonan kadut kutsuvat viekoittelevalla tavalla myös Marinassa. Zafónin kirjojen lukeminen tuntuu vain pahentavan matkakuumettani ja kirjailijalla on upea taito maalata Barcelonan synkeät ja vähemmän synkeät kadut elävinä lukijan kasvojen eteen. Zafónin kieli tekeekin herran kirjojen lukemisesta juuri niin lumoavaa. Zafón osaa kuvailla asioita upeasti ja kielen rytmi välittyy käännöksenkin läpi hienosti. Myönnän olevani kateellinen. Lisäksi hauskuutan itseäni kahdelta espanjan kurssilta mukaan tarttuneella huimalla kielenosaamisella ja äännän kaikki nimet mahdollisimman espanjalaisittain päässäni. Marina oli pituutensa ja nappavuutensa ansiosta todella nopealukuinen. Aloitin aamulla, lueskelin päivän mittaan ja illalla sain luettua. Oikeastaan lyhyys nousi minun kohdallani jopa pieneksi ongelmaksi. Jotenkin Marina tuntui etenevän niin kauhean nopeasti. En tarkoita, että kirjaa olisi pitänyt venyttää, ei se siitä olisi parantunut, Marina oli lyhyt tarina. Mutta silti... Minulle jäi tunne, että Marina olisi kaivannut vähän lihaa luittensa ympärille. Kaiken kaikkiaan pidin Marinasta, mutta Tuulen varjon tasolle se ei noussut. Tuttuja Zafónin elementtejä ja traagisia kohtaloita. Pidin, mutta ei hurmannut samalla lailla kuin herran muut kirjat.
Butch ei hahmona ole minua juurikaan kiinnostanut tähän asti, eikä kirja muuttanut asiaa. Butch ja Marissa veivasivat suhteessaan vähän liikaa ees taas, viimeisin "ei ollakaan" -setti olisi voinut jo jäädä pois. Mielestäni edellinen kirja oli parempi, mutta kyllä tämäkin kirja silti oli loistavaa luettavaa! Taisin lukiessa rakastua Vishousiin, enkä malta odottaa että pääsen lukemaan hänestä lisää jatkossa! Erona edellisiin, huomaan tuntevani pientä mielenkiintoa lessereidenkin osuuksiin. Nyt kun heistäkin alkaa löytyä kunnolla omaa tahtoa ja pyrkimystä omiin henkilökohtaisiin päämääriinsä! Toivottavasti homma jatkuu ja käy entistä mielenkiintoisemmaksi.
Harvinen sarja siinä mielessä että tuntuu että jokainen kirja on edellistä parempi! :) Kuten pepsit edellä, myös minä odotin Zsadistin tarinaa jo edellisestä kirjasta lähtien. Lessereiden osuudetkaan eivät enää olleet ihan niin tylsiä kuin tähän asti, vaikka edelleenkin oli tunne, että ilman niitäkin pärjäisi.. ;) Mahtava kirja!
No niin, hajaantukaa! Etsintä on ohitse, eikä täällä ole enää mitään nähtävää. Rick Yanceyn "5. aalto" (WSOY, 2013) on paras nuorille aikuisille suunnattu dystopiagenren edustaja sitten Suzanne Collinsin "Nälkäpelin". Eräänä kauniina päivänä avaruusalus ilmaantuu taivaalle ja sylkee sisuksistaan neljä ilmestyskirjan ratsastajaa, jotka syöksevät ihmiskunnan tuhon partaalle. Sähköt katkeavat sähkömagneettisen pulssin seurauksena, jättimäinen aalto raunioittaa ja hukuttaa suurkaupungit alleen, verirutto raivoaa ja lopulta maapallon kamaralle ilmaantuvat kuolemanpartiot, jotka pakottavat henkiin jääneiden rippeet pohtimaan, keneen voi maailmanlopun tunnelmissa enää luottaa. Näissä apokalyptisissa tunnelmissa liikkuu myös 16-vuotias Cassie-tyttö rynnäkkökivääreineen. Kaiken keskinkertaisen nuorille suunnatun tieteiskirjallisuuden keskellä on "5. aalto" mitä maittavinta luettavaa. Kun kirjailija kuvailee päähenkilönsä suulla ulkoavaruudesta tulevaa invaasiota aalto aallolta, on tunnelma aidosti lohduton. Väkivaltaa kuvataan melko graafisesti ja sitä on paljon. Muutama kohtaus on aidosti häiritsevä aikuislukijankin mielestä, mikä on toisaalta ihan positiivista: on mukava lukea aidosti ahdistavaa dystopiaa, joka on jotakin muutakin kuin kulissi yhdelle itseään toistavalle teiniromanssille. No, ei sen puoleen, kyllä rakkaustarina ja vieläpä sellainen perinteinen kolmiodraamakin tästä kirjasta löytyy. Se on kiistatta romaanin heikointa antia, mutta taitaa kuulua oleellisena osana angloamerikkalaista teinigenreä. Vaikka romaani on ennalta-arvattava ja genreharrastajien mielestä kliseinenkin, kulkee juoni eteenpäin sen verran vinhaa vauhtia, että sen mukana viihtyy alusta loppuun saakka. Jotkut kohdat pistävät toki realismitutkan piipittämään, vaan eipä tuo nyt niin haittaa. Anna palaa, Cassie! Ammu sitä päähän, että voit nähdä taas pikkuveljesi! Jatkoahan on luvassa ilmeisesti kahden osan verran, ja toivottavasti sarjan suomentamista myös jatketaan.
Huh, sainpas lukuprosessin alkuun näin vuoden 2014 kunniaksi. Sookie-kirjat eivät kyllä ole kuuluneet missään vaiheessa niihin lempikirjoihini, mutta utelias kun olen, haluan tietää miten sarja päättyy ja nyt sain koluttua tämän toiseksi viimeisen kirjan vihdoin loppuun. Eipä tässä juurikaan meno muutu edellisiin verrattuna. Hiukan ehkä tuo juoniasettelu oli maltillisempi kuin jossain aiemmissa osissa ja pysyi paremmin kärryillä mitä kaikkea kansien välissä tapahtuu, pisteet siitä. Olihan tässä myös vähän sitä turhaa jaadajaadaatakin, mutta hillitymmin ja juonikuviot olivat ihan mielenkiintoisia. Loppuun oli vielä pudotettu yllättävä pommi, joka ratkesi vieläkin yllättävämmin ja jään nyt melko mielenkiinnolla odottamaan millaisen päätöksen sarja saa ja millainen kohtalo itse Sookiella on. Ihan kelpoa nopeasti luettavaa viihdettä ja pääsi vähän kiinni tuohon lukemisen makuunkin taas.
Todella hyvä kirja. Kirja oli pakko lukea kerralla loppuun. Jatkoa odotellessa!
Todella hyvä kirja, mutta itse pidin nemmän ensimmäisestä osasta. Päätösosaa odotellessa!
Aivan mahtava kirja! Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja erityisesti pidin Jacesta, Lukesta ja Alecista. Kaikilla oli omanlainen ja hieno persoona! Juoni kulki tarpeeksi nopeasti, eikä kirja missään vaiheessa ollut tylsä. Juonikäänteet eivät olleet ennalta-arvattavia ja ne olivat tarpeeksi jännittäviä. Kaikista juonikäänteistä en silti pitänyt ja kirjan lukeneet varmasti tietävät, mitä käännettä tarkoitan ;) Ainoa huono puoli kirjassa oli, että jotkut lauseet saattoivat toistua melkein samoina. Sama asia hieman muunneltuna sanotaan esim. kirjan alussa ja lopussa, vaikka se ei ole tärkeä asia. Saattaa olla Claren kirjoitustyylissä tai sitten suomennoksessa tapahtunut virhe :) Kaiken kaikkiaan silti loistava kirja, suosittelen kaikille!
Tosi hyvä niin kun muutkin Yön talo kirjat, ehkä vähän parempikin kun si lisää tietoa muistakin kun Zoeysta.<3RAKASTAN SUA YÖN TALo<3
Jos kaikki kirjat olisivat tämmöisiä, niin kirjastolaitos pitäisi lakkauttaa tarpeettomana, kirjakaupat polttaa maan tasalle ja kaikilta lukemista harrastavilta puhkoa silmät. Tässä päällimmäiset ja painokelpoisimmat tuntemukset Sari Luhtasen "Nymfit - Montpellierin legenda" (Gummerus, 2013) -romaanista. "Nymfit" pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, jonka oikeudet on tiettävästi myyty jo useampaan maahan, ja jota aletaan esittää myös meidän ruuduissamme keväällä 2014. Televisiosarjoihin tai elokuviin pohjautuvat kirjat eivät ole koskaan tehneet suurempaa vaikutusta, eikä poikkeus vahvista tälläkään kertaa sääntöä. Luhtaniemen tekstistä paistaa käsikirjoitusmaisuus läpi. Yksi ylimääräinen oikolukukerta ei sekään olisi tehnyt pahaa. "Nymfien" juoni on kokkareista kliseepuuroa. Suurempaa jännitettä ei pääse syntymään, kun kaikki on ihastuttavan ennalta-arvattavaa, niin juonen kannalta tärkeän legendan kuin ihmissuhteidenkin osalta. Loppukliimaksia yritetään kyllä saada aikaiseksi kun loppupuolella esitellään vielä muinainen pahuus, mutta sekin lässähtää kasaan, minkä uskon johtuvan siitä, ettei televisiosarjan tekijöillä ole ollut rahaa ja rahkeita erityisen näyttävälle toiminnalle. Lähes kaikkien henkilöhahmojen tärkein ominaisuus on yksiulotteisuus, ja monet sivuhahmot menevät komeasti kategoriaan "tykinruoka", joiden uhraaminen mukamas dramaattisille juonenkäänteille ei merkkaa mitään sen enempää lukijalle kuin kirjan henkilöille. Kokonaisuuden kruunaa harvinaisen tyylitön kansikuva. Varmaan tässä on yritetty luoda kotimaista True Bloodia, mutta metsään mennään niin että rytisee.
Kirj aoli erikoinen, mutta ihan luettava silti. Alussa ehdin jo miettiä että miksi tätä luenkaan, mutta kun jatkoin niin loppua kihti parani. Miinusta toi päähenkilön ikä, 13, joka ei oikein vastannut hänen ajatusmaailmaansa. Ihna kiva kirja siis kokonaisuudessaan, vaikka olikin todella erilainen kuin yleensä lukemani. ps. takakansi ei kyllä yhtään vastaa kirjan sisältöä
Ehdottomasti yksi lempikirjoistani! Twilighteissa Meyer kirjoittaa teinifantasiaa, ja liikkuu kolmiodraaman ympärillä melkein koko kirjasarjan ajan, Vieras (The Host) on myös nuoremmille suunnattu, mutta laadukkuus on niin paljon huikeampi että voi vain ihmetellä onko Vieras ja Twilightit saman kirjailijan kirjoittamat. Ensiksi voisi luulla että kirja on yksinkertaisen perinteinen avaruusoliotvaltaavatmaan-tyyppinen kirja, mutta siinä on niin paljon muutakin. Kiintoisaa on, että "avaruusoliot" -kirjassa nimeltään sielut- ovat erittäin sivistyneitä ja eivätkä lähellekään vihreitä kolmiopäitä. Henkilöt ovat herkkiä ja syviä, etenkin päähenkilöt. Elin mukana tarinassa kokoajan ja tunsin henkilöiden tuskan, kaipuun ja kärsimyksen. Romaani on psykologinen, ja panee lukijan miettimään toden teolla. LUKEKAA! :)