En voi suositella tätä kirjaa kenellekään joka ei saa kiksejä 80-luvun pelidrivian lukemisesta. En muutenkaan nauttinut siitä, että 90% ajasta kirja seurasi sitä kuinka päähenkilö pelasi epäinhimillisen täydellisesti vanhoja pelejä. Ja pari hassua epäonnistumista oli sitä varten, että kaverit pääsivät jeesaamaan ja maksamaan kiitollisuudenvelkaansa. Pahiskaan ei tuntunut millään tapaa yllättävältä. Kirja olisi saanut kaksi tähteä, mutta virtuaalimaailman kuvaus oli tarinan pelastus.

Colferilla oli kova yritys päästä samaan tasoon Adamsin kanssa. Pinnalta katsoen rakenne on sama; maailma potkii Artur Denttiä päähän ja Linnunradan käsikirja heittää väliin "faktoja". Mahdoin nauraa kerran kirjaa lukiessa, mutta Colferin heitot eivät yleensä ottaen jaksaneet naurattaa. Tarinankuljetuskin on hyvin suoraviivainen ja yksinkertainen verrattuna alkuperäiseen sarjaan. Kirjasta puuttui sellainen hykerryttävä absurdi tarinankerronta johon näemmä vain Adams itse kykeni. Colfer on enemmän elementissään Artemiskirjojen kanssa.

Peuraheimo on ennen kaikkea muinainen sukusaaga. Kirja ei ole tarina yksittäisestä seikkailusta ja minä-kertoja siirtyy monta kertaa eteenpäin. Tarina kertoo heimosta, jonka punaisena lankana kulkee noitien linja. Nämä noidat pitävät pitävät huolta heimosta ja heimo heistä. Muinaisista ajoista kertovissa kirjoissa on ennenkin ollut noituutta ja tarinoita henkimaailmasta, mutta tässä tarinassa henkimaailma konkretisoituu. Kaikkea tapahtunutta ei voi ohittaa sillä, että se olisi päähenkilön mielikuvituksen tuotetta.

Mitä jos syttyy viimeinen maailmansota? Kun ihmiset tappavat toisensa ja maapallon? Entä jos kohtaisimme vieraita elämänmuotoja? Ja ennen kaikkea, mitä tapahtuukaan kaikkien näiden tapahtumien jälkeen. Mitä jää jäljelle? Aamunkoitto vastaa tähän kysymykseen omalla versiollaan, mikä on varsin mukaansa tempaava, jopa lisäosien arvoinen.

Jos miettii sitä, että haluaako lukea tämän kirjan, niin kannattaa kysyä kuinka uskovainen on ja kuinka paljon oikeasti pitää kristillisten kirjojen lukemisesta. Kirjan takakansi eikä kustantajan valinta eivät millään tavoin varoittaneet, että että kyseessä on uskonnollinen teos, jossa jumalan käskystä ja enkelten avustuksella yritään parantaa maailmaa (tietysti jumala ei kirjassa tee mitään, kunhan lähettää muita asiollensa). Jos pitää enkelifantasiasta, niin kokeilla saa, mutta teitä on varoitettu.

Mustesydämmen maailmaan on helppo jokaisen lukutoukan lipua sisään, kun tarina itse pyörii kirjojen keskellä. Kirja avaa mahdollisuuden toisenlaiseen lukukokemukseen ja kertoo siitä kuinka kaikki kirjat eivät ole turvallista luettavaa. Hyvyys ja pahuus taistelevat tässäkin kirjassa, mutta hieman normaalia kiehtovammalla tavalla.

Momon kansi ei ollut rohkaiseva eikä takakansikaan, mutta tarinan perusidea ja sen vieminen näppärästi loppuun asti on arvostettava teko. Kirja ei ole paksu, mutta sen sisälle mahtuu yllättävän suuria ajatuksia. Tarina lipuu lähes todellisuudesta fantasiaksi, mutta sitä voi käsitellä myös filosofiakirjana.

10-vuotiaana Tripodien aika oli ensimmäinen lukemani scifi-kirja (ja paksuin kirja siihen mennessä). Kirja muodostui kiehtovaksi seikkailuksi joka ei tuntunut 10-vuotiaasta liian rankalta, mutta näin 15-vuoden jälkeen en ole varma että olisiko kirja enää yhtä kiehtova kokemus. Paksuudestaan huolimatta voisin suositella tätä kirjaa jo aika nuorellekin portiksi scifiin.

Aikoinaan Syyshämärän lohikäärmeet oli loistava lukukokemus, mutta se olikin sitä aikaa jolloin tämä kirja oli toinen koskaan lukemani fantasiakirja heti Sormustenherran jälkeen. Silloin en ollut vielä koskaan pelannut roolipelejä ja kyseinen maailma oli uusi ja kiehtova, mutta näin ajan kanssa (ja D&D roolipelien jälkeen) maailma on muuttunut kovin kuluneeksi ja tylsäksi.

Mallorean taru on suoraa jatkoa Belgarionin tarulle. Hahmot ovat samat ja vitsit ovat samat (piti niistä tai ei). Tarinana tämä on jälleen maailman kulkemista ristiin rastiin tehtävää suorittamassa velhojen kanssa ilman juurikaan sen syvempää ajatusta. Tämä kirja (ja sarja) kannattaa lukea ainoastaan jos nautti Belgarionin tarusta.

Belgarionin tarussa (kuten muussakin Eddingsin tuotannossa) näkyy suuresti se, että minkä ikäisenä luet näitä kirjoja. Belgarion on loistava kirja fantasiakirjallisuuden lukemisen aloittamiseen tai ylipäätänsä kirjojen lukemisen opetteluun, mutta vanhemmalle ja kokeneemmalle lukijalle lukukokemus pinnallisine hahmoineen muodostuu pettymykseksi. Tämä on kirja, jota en halua enää itse lukea, mutta jolla aion vuosien päästä aivopestä veljenpojan fantasiaan.

Luettuani runsaasti kirjaa haukkuvia arvosteluja ennen kirjan lukemista en odottanut tältä kirjalta mitään uutta, mutta silti kirjan lukeminen muodostui pettymykseksi. Samat tutut hahmot (eri nimillä ja taustoilla) ja jälleen jumalien tahdon toteuttamista. Tarina tuntui hyvin pitkältä kun hahmoista ei oikeasti enää jaksanut välittää.

Tämä kirja kuvaa hyvin kirjailijan pelkoa siitä kuinka aikoinaan televisiot alkoivat yleistyä syrjäyttäen mm. kirjat ajanviettotapana. Meidän oma aikamme arvostaa vielä kirjoja, mutta niillä ei ole yhtä suurta roolia kuin sata vuotta sitten. Bradbury heittää ajatuksen vielä eteenpäin nykypäivästä rinnakkaistodellisuuteen jossa viihde hallitsee. Kirjaa on hyvä peilata nykyisyyteen ja siihen kuinka paljon meille tarjotaan viihdettä ja kuinka helppo on unohtaa unohtaa yhteiskunta ja siihen vaikuttaminen. Tieto on valtaa. Kirjat ovat valtaa. Ajatukset ovat valtaa.

Lähdin liikkeelle kirjan kanssa jo valmiiksi negatiivisella mielellä, joten olisin voinut ainakin yllättyä positiivisesti. Kirja on hyvin perinteistä (ilkeämmin kliseistä) fantasiaa. Jos haluaa fantasiaa ilman, että siinä on mitään uutta ja kiehtovaa, niin tämä on loistava valinta. Mutta kun maailma ei kiehdo eikä jaksa välittää miten päähenkilölle käy, jää itse lukukokemus hyvin latteaksi.

Muistan tämän kirjan yhä vuosienkin jälkeen tuskallisena lukukomuksena surkeutensa vuoksi ja siksi tämä on jäänyt myös siinä mielessä mieleen, että kirjoitan tämän arvostelun. Kirja jäi mieleen sekavana, inhottavana ja luotaan työntävänä. Täytyy sanoa, että olen niitä ihmisiä jotka haluavat selkeän rakenteen kirjalle ja minua ei lukijana kiinnosta kiinnosta "kielikoneet". Minä haluan tarinan.

Minä en olisi lukenut tätä kirjaa ellei sitä olisi minulle painokkaasti suositeltu. Kirjan kansi ja takakansi eivät sytyttäneet vielä innostusta, mutta kun tarinan malttoi kerran aloittaa niin se vei mukanaan. Kirjan tarina oli ideoiltaan positiivinen yllätys. Oli ihanaa nyrjäyttää ajatus Lontoosta nurinpäin ja hypätä sen maanalaiseen elämään.

Hobb käyttää tässä trilogian päättävässä osassa hyödykseen vanhaa tarinoiden lähdettä - lohikäärmeen tappamista, mutta kuten odottaa saattaa on matkalla useampi mutka ja lopputuloskin on monitahoinen. Oli kihertävää lukea kuinka Fitzin tarina viimein päättyy.

Ensimmäisen kirjan pohjustuksesta on päästy siirtymään jo itse päätarinaan ja tarinan päätapahtumat ovat jälleen tutussa (joskaan ei turvallisessa) Peuranlinnassa. Diplomatia (juonittelu) on tärkeää suhteiden luomisessa rankan sodan jälkeen ja Fitz saa yksinkertaisen maalaiselämän jälkeen taas tottua kivilinnan maailmaan.

Monesti trilogian aloituskirja on sarjan paras teos, mutta tässä tapauksessa se ei pidä paikkaansa. Fitz saadaan kyllä jälleen mukaan seikkailuun, mutta silti koko kirja tuntuu vain olevan pohjustusta tulevalle eikä tarinana loista. Silti kirjana ok tapaus ja suosittelen tämän trilogian lukemista.

Fitzin tarinaan on pakko olla koukusta kahden mukanaan vievän kirjan jälkeen, mutta tämä on lievä pettymys kahden loistavan kirjan jälkeen. Tarina tuntuu väliin jaarittelevan ja venyvän turhista syistä, mutta tällekin trilogialle on saatava loppu. Ehdottomastin trilogian heikoin osa, mutta kirjana ihan ok-tasoa.

Toisessa osassa Fitzin elämäntarina on vienyt lukijansa jo täysin mukanaan. Se kuinka yksi äpärä on samaan aikaan mitätön poika, mutta samalla persoona jonka ympärille Herttuakunnan kohtalo kietoutuu yhä enemmän. Pojan on kasvettava mieheksi nopeasti. Linnan juonittelut ovat tappavia.

Normaalin miekka&magia kirjojen jälkeen Hobbin maailmaan oli helppo sukeltaa sisään. Linnan elämä ja salaisuudesta nähtynä muille lähes näkymättömän nuoren pojan silmin on kiehtovaa. Tarinaan sisällytetty taikuus on hienovaraista, joskin tarvittaessa voimakasta. Tässä kirjassa ei kaapuun pukeutuneet velhot mumise loitsujaan samalla kun miekkamies hakkaa örkkejä.

Lohikäärmeen prinsessa oli loistavaa piristystä satuihin joissa prinssi pelastaa vangiksi joutuneen prinsessan lohikäärmeelta ja menevät sitten naimisiin eläen elämänsä onnellisina loppuun asti. Tarinan päähahmo on ihanan omapäinen ja halukas myös toimimaan ajatustensa mukaisesti.

Luin tämän kirjan risingin lukupiirissä. Meillä lukijoilla oli suuret odotukset kirjan suhteen. Olihan se saanut Nebula-palkinnon. Mutta itse kirjaa lukiessa tuli varsin ilmeiseksi se, että kirjan tarkoitus on tuoda esille kirjailijan ah niin "fiksu" "tieteellinen" teoria, eikä niinkään kirjoittaa hyvää tarinaa. Itse tarinaakaan ei saatu tässä kirjassa loppuun asti. Vain paljon juonenpätkiä joiden antaa ilomielin jäädä arvoitukseksi.

Pullman tuo kirjasarjaansa taas yhden (tai useammankin) ulottuvuuden lisää ja tarinan maailmankaikkeus muokkautuu aina vain mielenkiintoisemmaksi. Juuri tämä tarinan maailma ja sen rakenne tuo paljastaa itsestään jotain uutta ja mielenkiintoista joka syvyydessään hyvin mielenkiintoinen. Tarinan loppuratkaisu on hykerryttävän hieno.

Koin hyppäyksen toiseen, tyhjään maailmaan hyvin tylynä aloituksena kirjalle minkä tunnelma sitten jäi värittämään koko loppukirjaa. Itse tapahtumat eivät ole jääneet mieleen näin ajan kuluessa. Vain kirjan loppu kummittelee päässä vielä näin monen vuoden jälkeenkin.

Kultainen kompassi ilmeistyi aikana jolloin fantasian lukeminen oli minulle uusi asia. Pidin kirjaa ensiksi kannen perusteella jotenkin lapsellisena, mutta kirjan paksuus oli vaikuttava. Kirjan lukeminen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Tarina oli mielenkiintoinen ja eteenkin ajatus muuttuvista daimoneista oli kiehtova.

Luin Ennen Päivänlaskua ei voi sen vuoksi että se voitti aikoinaan Finlandia-kirjallisuuspalkinnon. Lukukomemuksena tämä kirja oli hämmentävä kokemus. Sinisalo oli yhdistellyt kirjaansa "muka-artikkeleja" eri lähteistä. Tarina eteni ja välillä poikkesi kertomaan jotain kiehtovaa yksistyiskohtaa, joka sitten syvensi itse tarinaa.

Yök! En vaivautuisi. Kirjailija jota on eniten kritisoitu sen puuttesta että hän ei koskaan luo mitään uutta kehuu kyvyllään "hyödyntää vanhoja asioita uusiksi". Kirjaa lukiessa alkaa tuntua siltä, että Eddings on jo vanhuudenhöperö, kun ei käsitä asioiden todellista tilaa. On vain tottunut siihen, että kirjat menevät kaupaksi ja rahaa tulee paremmin mitä vanhasta päivätyöstä. Ja käsitellään kirjassa maailmojen historiaakin, mutta sekään ei oikeasti jaksanut kiinnostaa. Jos et ole täysin hullaantunut Belgarionin maailmaan, niin kehottaisin jättämään tämän kirjan välistä.

Aloitin tämän kirjan lukemisen kesällä 2006 ja sain luettua sen loppuun vuoden viimeisenä päivänä. Ei sinäänsä, että kirja tai sen novellit olisivat olleet huonoja. Päinvastoin ne olivat kiehtovia, mutta eivät tyylillisesti juuri sellaia "aavetarinoita" joita hain. Tarinat olivat enemmänkin maagista realismia, eikä läheskään suurin osa tarinoista pyörinyt aaveteeman keskuudessa. Tai sitten käsitän vain aave-teeman suppeasti.

Derkinhovin mustan ruhtinaan jälkeen tämänkin kirjan fantasiamaailma on lukijan mielestä taantunut takaisin sille tylsälle normitasolle. Lukiessa tämä kirja tuntuu vähän Harry Potterin kaltaisesta oppilaitos traamalta paitsi että opiskelijoiden joukkoon on otettu muitakin kuin ihmisiä. Ehkä joku pitää, mutta itseäni lähinnä tuo ratkaisu ärsyttää.

Parasta tässä kirjassa on sen tarinan pääidea siitä kuinka "normaali" fantasiamaailma on muutettu turistikohteeksi. Tarinan päähenkilönä on jälleen nuori poika, mutta onneksi tämä kirja osaa herättää tarinan eloon juuri fantasiakirjallisuuden kliseille nauramalla.

Noidan veli kuuluu Dianna Wynne Jonesin kirjojen parhaimmistoon. Kirjan päähahmoa Ericia määrittelee eniten se, että hänen siskonsa noita. Jo tällä yksinkertaisella asetelmalla päästään tässä kirjassa yllättävän pitkälle ja tarinaan joka vie mukaansa. Toivoa voisi että sarjasta suomennettaisiin joskus muutkin osat.

Tämän lukukokemuksen jälkeen päähän jää kummia hokemia kuten "Älä hätäile", "Melkein harmiton" ja "Kiitos kaloista ja näkemiin". Ihmisiin jotka kulkevat julkisesti kylpytakeissaan alkaa suhtautua luonnollisesti. Omasta baabelin kalasta taikka käsikirjasta oli valmis tekemään melkein mitä tahansa. Ehkä bileistä kannattaisi sittenkin lähteä sen oudoimman tyypin mukaan... Hulvattoman hauska ja tarinaltaan erikoinen. Suosittelen.

Pidän tätä itse yhtenä parhaimmista scifikirjoista joita olen koskaan lukenut, mutta tähän vaikuttaa suuresti se, että kirja on näkemyksiltään feministinen mikä käy taas allekirjoittaneelle mainiosti. Suurta plussaa tämä kirja saa myös siitä, että se onnistui yllättämään loppupäässä. Sellaiset yllätykset ovat loistavia, jotka laittavat lukijan miettimään juuri lukemaansa tarinaa ihan uudessa valossa.

Loru sorbusten herrasta oli vuosituhannan vaihteessa lähinnä legenda erittäin huonon saatavuutensa vuoksi, mutta kiitos Taru sormusten herrasta elokuvien saatiin tästäkin kulttuuriteoksesta uusi painos. Loru on verbaalista pelleilyä ja huulen heittoa joka lauseella. Vitsejä riittää ja naurettavaa, mutta se että hauskuutusta löytyy joka sivulta tekee kirjasta vähän raskaslukuisen. Tietysti aina voi yrittää sivuttaa yksiytiskohdat ja keskittyä tarinaan, mutta tässä tapauksessa menisi se varsinainen pointti hukkaan.

Taru sormusten herrasta on fantasiakirjallisuudessa sellainen kulttiteos, että se kuuluu jokaisen harrastajan lukemistoon. Siltikin sitä on hirveän vaikea arvostella kirjana, kun kirjan elementit ovat levinneet laajaan käyttöön ympäri fantasiagenreä ja viittauksia kirjaan tapaa usein. Tarinana Taru sormusten herrasta on mahtipontinen ja polveileva. Lähtöpisteestä päästään kauas, tullaan takaisin ja lähdetään jälleen liikkeelle. Kirjan selvänä heikkoutuna on sen lievä raskaslukuisuus ja hetket jolloin ei hirveästi muuta tapahdu kuin taivalletaan eteenpäin. Maailma on luotu erinomaisella tarkkuudella ja jos siihen haluaa tutustua tarkemmin niin, silloin kannattaa lukea muita Tolkienin kirjoittamia Keskimaahan sijoittuvia tarinoita.

Annan kirjalle kolme tähteä sen vuoksi, että minulta kesti hetkinen ennen kuin pääsin tarinaan sisälle, mutta loppua kohden paljastuva tarinan idea ja suuri salaisuus on sen verran hyvin keksitty, että se minulta pisteet. Kivaa pientä lukemista fantasiasta pitäville.

Tuli ja myrkkykato oli pettymys Dianna Wynne Jonesin kirjaksi. Tämä tarina vaikuttaa tällä hetkellä hänen suomennetuista kirjoistaan heikoimmalta. Tarinassa on kyllä loistavia fantasiaelementtejä ja erikoinen juoni, mutta se ei vie mukanaan niin kuin sen toivoisi.

Liikkuva linnan maailma on kiehtova ja sisälle imaiseva. Tässä tarinassa pienet yksityiskohdat syventävät juonta, eivätkä tylsytä sitä. On myös rohkeaa käyttää tarinassa päähenkilönä vanhaa mummoa, kun suurin osa tarinoista tuntuu edelleen käyttävät sitä köyhää sikopaimenta josta sittemmin tulee kuningas.