Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Sain viimeinkin luettua viimeinkin. Kirjasarjan viimeinen kirja oli isoin pettynyt. Kirja tuntui enemmänkin menevän vuoristorataa, että osa oli todella hyvin kirjoitettu, mutta aina kun kirja oli hyvään suuntaan menossa. Se lopahti. Loppupeleissä petyin siihen, että vikassa osassa tuli ehkä hieman liikaakin ihmis suhde sotkuja. Myös tiettyjä asioita jätettiin auki, ainakin itselleni tuli olo, että kirjailijalla olisi loppupeleissä tullut kiire saada kirja valmiiksi.
"Utelevat tuntosarvet pyyhkivät hänen houreista ihoaan. Pienoiskokoiset siivet hakkaavat. Raajoissa on monta niveltä. Nyt... Nyt päästiin sinne missä paha sai toden teolla alkunsa."
Rämeen olennon toinen kirja sisältää sekä huonoimmat että parhaimmat tarinat. Mykistävällä tavalla alkavaa Rakkaus ja kuolema -tarinaa seuraa Alas kuolleiden joukkoon, jossa matkustetaan niin kiehtovan manalan lävitse, että edes Dante ei olisi osannut kehitellä yhtä kauhistuttavia kuvia painajaisissaankaan. Kokoelman päättää kaunis Kevään riitti.
"Luulin aiemmin tunteneeni pelkoa... Mutta ei. Tunsin pelkästään pelon laitamat. Ja nyt olen täällä, ydinkeskustassa."
Jo kolmas osa on ilmestynyt suomennettuna Rämeen olennon saagasta, joten mielenkiinnosta otin esiin kaksi aiempaa osaa ja lukaisin ne lävitse. Vieläkin olen sitä mieltä, että toinen osa on se kaikkein voimakkain ja paras. Se oli se, joka jätti lähtemättömän vaikutuksen ja pakotti ostamaan nämä albumit. Mutta tämä ensimmäinen osakaan ei ole huono.
Carrie on merkittävä teos useastakin syystä. Se on aikamme ehkä suurimman ja tuotteliaimman kirjailijan Stephen Kingin ensimmäinen julkaistu teos, joka nosti hänet pinnalle kirjailijana. Sen lisäksi se on pirun hyvä kirja. Carrie on teoksena jo niin vanha ja syvälle populaarikulttuuriin juurtunut, että lähes kaikki tietävät edes pätkiä siitä, usein juuri niitä rajuimpia kohtauksia. Teos kertoo nimikkohenkilöstä Carriesta, tytöstä jota on kiusattu koko elämänsä koulussa ja jota kotona vainoaa syvästi uskonnollinen äiti, ja siitä mitä tapahtuu, kun hän huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä, ja saa tarpeekseen. Tarina on häiriintynyt, iljettävä ja kuvottava niin henkisesti kuin fyysisesti, ihmiset tekevät kauheita tekoja ja ajattelevat kauheita asioita, niin, että lukijaa itseäkin häiritsee, mutta se ei ole pelkkää lukijan kiusaamista. Se on erinomaisesti jaksotettu kirja, joka osaa kiusata lukijaa alusta loppuun asti ja pitää lukija jännityksessä. Kirja on kirjoitettu puoliksi perinteisen romaanin tyylin, mitä henkilöt tekivät, ja puolet kirjasta on otteita kirjeistä, kirjoista, tutkimuksista ja todistajanlausunnoista, joita kirjan juoneen liittyvät. Kerronta vaihtelee tiuhaan tahtiin, välillä otetaan tarkempi kuvaus lähelle ja välillä vetäydytään kauemmaksi seuraamaan koko kuvaa. Tyylin vaihto tekee tekstistä yllättävän, mutta tärkeimpänä se on loistava juonielementti. Siinä missä perinteinen kerronta kertoo yhdestä hetkestä, otteet kertovat tuon kerrotun hetken jälkeisestä ajasta, ne siis on tapahtunut jo itse kirjan juonen jälkeen. Näissä otteissa King paljastaa meille mitä on tapahtunut, mitä siis on tulossa tapahtumaan, vähän kerralla. Hyvin pian alusta lähtien lukijalle paljastuu mihin kaikki tulee päätymään, mutta tarkalleen miten ja millä tavalla, jää epäselväksi. Keino on loistava ja saa lukijan janomaan lisää ja lisää, sitä haluaa tietää tarkalleen ja yksityiskohtaisesti mitä oikein tulee tapahtumaan. Kirjan kirjoitustyylistä huomaa jo, että kyse on Kingistä. Vuosien saatossa hänen tyylinsä on kuitenkin hieman muuttunut ja kasvanut, varsinkin viittauksia oikeaan elämään ja populaarikulttuuriin on vielä varsin vähän, mikä omasta mielestäni oli vain hyvä asia, mutta juuret tähän hetkeen on jo selvästi nähtävillä. Tyyli on vapaa ja jopa riehakas, kesken lauseiden saattaa tulla sulkuja, joissa esitetään henkilön ajatuksia, ja asiasta toiseen voidaan hypätä täysin lennossa, mutta lukijan tajuttua idean, pysyy tarinassa kokoajan mukana. Carrie on kauhunmestariksi tituleeratun kirjailijan esikoinen, ja siitä voi jo ymmärtää Kingin suosion. Kaikessa häiriintyvyydessään se on loistava teos, joka sisältää niin ihmismielen pohtimista, kiusaamista, katkeroitumista ja vihaa, sekä paljon kiiteltyä jännitystä ja kauhua. Sen erikoinen tyyli sekoittaa tapahtumat otteisiin kirjoista ja todistajanlausunnoista luovat yhdessä loistavan kerronnan, mikä saa lukijan haluamaan tietää mistä on kyse. Itse suosittelen kaikille kirjaa luettavaksi juuri näiden syiden takia, ja kyllä, se on yksi klassikoista, mutta silti on hyvä pitää mielessä, että se on yksi Amerikan useimmiten kieltämä kirja kouluissa, olkoon se sitten pois työntävä tai rohkaiseva tekijä.
Miten hän osaa luoda niin ärsyttäviä hahmoja? Kirjan ihmiskuvaukset ovat paikoin todella koomisia (olenko ainoa joka nauroi ääneen Vael/Teri & Päivä/Jodi kuvauksille?). Aikuisille suunnatuksiksi kirjaksi tämä oli kyllä aika perusteinidraama ja mm. Ian, Jared ja Jamie vaikuttivat ikäistään nuoremmilta. Kirja olisi kaivannut tiivistämistä tai enemmän toimintaa. Nythän siinä ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään ja silti pitutta oli 702 sivua.
Tykkäsin tästä itse asiassa enemmän kuin odotin. Sarja ei ole suuri suosikkini, mutta päätin silti lukea sen loppuun kun kerran aloitinkin. Becca Fitzpatrickin koukuttava kirjoitustapa suorastaan liimasi sormeni kirjaan, ja lukemisen lopettaminen oli lähes mahdotonta. Koko sarjan tulenkin luultavasti muistamaan paljoli juuri sen koukuttavuudesta. Yllättäviä juonenkäänteitä ei oltu säästelty ja ainakin omalla kohdallani suuri osa niistä tuli aika puskista. Loppu oli kyllä ihana ja koko sarjasta jäi lopulta hyvät fiilikset.
Teoksen sisällön voisi tiivistää yhteen virkkeeseen: vaihtoehtohistoriaa laadukkaasti toteutettuna. Genren ystäville suositeltavaa luettavaa, mutta tämä sopii varmasti myös tavalliselle lukijalle, koska kirjassa tapahtumia ei viedä kuitenkaan liian mielikuvitukselliselle tasolle. Roth on onnistunut luomaan melko uskottavan ja paikoitellen ahdistavan tarinan, joka kertoo juutalaisen perheen pojan näkökulmasta elämästä 1940-luvun Yhdysvalloissa poliittisten mielialojen muuttuessa asteittain vähemmistöille vihamielisempään suuntaan. Perhesuhteet kärsivät, välit kiristyvät ja yhteisön ulkopuolella väijyy epämääräinen "angloamerikkalainen uhka". Varsinaisen tarinan jälkeen on myös kerrottu kirjassa esiintyvien henkilöiden oikeita elämänvaiheita, mikä on mielestäni mainio ja mielenkiintoinen lisä. Välillä natsien ja Lindberghin pahuutta tunnuttiin alleviivattavan vähän turhankin paljon ja paikoitellen teksti oli hieman kömpelöä ja ns. julistavaa (voi johtua myös suomennoksesta). Lisäksi loppu tuli jotenkin töksähtäen tai ainakin sen olisi voinut kertoa sujuvammin, joten neljä tähteä on mielestäni sopiva arvosana.
Älyvapaat sarjakuvatarinat jatkuvat... Näihin ei kyllä kyllästy ikinä (minä en ainakaan)! Hupsut ja rakastettavat Muumi-hahmot jatkavat kunniallisesti ihania toilailujaan Muumilaaksossa (ja sen läheisillä mailla), jossa lähes tulkoon kaikki on mahdollista! Suosittelen lämpimästi kaikille muumeja rakastaville ahkerille sarjakuvalukijoille!
Muumi-sarjakuvat tuovat esille Muumi-perheen ja heidän ystävien "villimmät puolet". Vitsiä tulee joka tuutista, kirjalla on todellinen naurutakuu! Hullut ja joskus jopa hiukan älyvapaat juonenkäänteet ovat herkkua sarjakuvissa. Muumi-sarjakuvien ääreen on ihana palata aina synkkinä päivinä, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen. Loppujen lopuksi Muumeillakin menee toisinaan asiat aivan pieleen, mutta se ei heitä kuitenkaan haittaa. Meidän pitäisi ottaa mallia heistä, ja unohtaa turha murehtiminen! Ei se maailma aina niin vakava paikka ole!
Ollessani ala-asteella opettajani luki tätä luokalleni ääneen. Itse en oikein koskaan saanut ideasta täysin kiinni, vaikka muistelen kyllä kuunteleeni tarkkaankin. Jokin tässä mättää, en tiedä oikein mikä... Tai mättääkö tässä nyt loppujen lopuksi sitten mikään. No, ainoa asia minkä voin varmasti todeta on se, ettei tämä oikein ollut minun kirjani. Kaksi ja puoli tähteä.
Vaarallisen matkan tarina ei yllä samalle tasolle kuin muiden Muumi-kirjojen. Elämään kyllästynyt tyttö nimeltä Sanna on päähenkilönä hiukan tylsä, ja paikoin jopa raivostuttava. Kuvitus on hienoa (niin kuin aina), mutta silti tuntuu, että jotain siitäkin jää uupumaan. Ei niinkään hyvä siirto Tovelta siirtyä Muumeista muihin hahmoihin, mutta silti häntä on ihailtava tästä. Vaikka kirja ei tulisi täyttämään odotuksiasi, - sinä Muumien ystävä siellä - , lue tämä silti. Tästä kirjasta löytyy myös nimittäin hyvätkin hetkensä, joista nauttii täydellä sydämellä.
Klassikko! Todellinen Muumi-klassikko! Muistan tästä teoksesta useat sananparret ja veikeän kuvituksen. Täys-osuma Tovelta!
Kyllä, tämä on yksiä parhaimpia lastenkirjoja maailmassa. Sisältää runoja, lauluja (muistaakseni), hienoja kuvia ja kaunista kerrontaa ja tarinoita. Valehtelematta, Nalle Puhin tarinoita joka ikinen lapsi ja varttuneempi rakastaa! Viestini niille, jotka eivät ole koskaan lukeneet Nalle Puhia: "Teillä on suuri aukko sivistyksessänne! Siispä lukekaa, lukekaa!"
Oi, oi... Tämän kirjan ääressä olen viettänyt niin monta ihanaa hetkeä lapsuudessani! Nyt hiukan myöhemmällä iällä tämä jaksaa hymyilyttää vieläkin. Jopa hieman enemmän kuin pienenä. Hahmot ovat satumaisia ja huvittavia, mutta silti (suureksi hämmästykseksi) erittäin samaistuttavia. Jokaisen elämästä löytyy jonkinlainen Puolenhehtaarin metsä sen erikoisine asukkaineen, jossain vaiheesta elämää (usein lapsuudessa). Aivan ihana kirja!
Hyvä jatko-osa Ihmemaa Ozille, vaikkakin tämä ei ole kovinkaan tarpeellinen sellainen. Mutta ihan kelvollinen tarina silti! Hienoa työtä L. Frank Baum!
Ei paras Lindgrenin kirja, mutta kuitenkin erittäin hyvä! Tämä ei kuulu niin suureen osaan lapsuuttani kuin esimerkiksi Ronja, ryövärin tytär, mutta silti, pidin tästä myös ollessani lapsi (tosin en yhtä paljon). Vanhemmat, tässä taas yksi kirja, jonka voitte lukea yhdessä lapsenne kanssa, tai antaa hiukan vanhemmalle nuorelle neidille tai herralle itse luettavaksi!
Kaunis, mutta haikea kertomus veljesrakkaudesta. Mielestäni ylivoimaisesti surullisin Astrid Lingren-kirja. Olen kyllä onnellinen, ettei äitini suostunut lukemaan tätä olessani hänen mielestään "liian nuori". Hiukan vaikea kirja ehkä käsiteltäväksi nuorelle lapselle, sillä heti ensimmäisillä sivuilla päähenkilöt kuolevat (mutta kuitenkin siirtyvät kuollessaan "toiseen maailmaan"). Niin kuin jo sanoin,tämä on surullinen ja haikea, mutta kaunis. Suosittelen lukemaan!
Perus-satufantasia, joka kannattaa lukea! Kepeät,- mutta silti ihanan rakastettavat - , hahmot ihastuttavat kirjan alkumetreiltä asti juonen kulkiessa sopivaa tahtia eteenpäin. Klassinen "fantasia road-trip", joka ei siltikään jätä kylmäksi... Ketään!
Yksiä parhaimpia Astrid Lindgren-kirjoja ja lasten kirjallisuudessa todellinen helmi! Tämän kirjan (jos jonkun) kaikkien vanhempien pitäisi lukea lapsilleen! Suosittelen lämpimästi!
Mummolassa isovanhempani lukivat tätä uein minulle. Kirja on jättänyt lapsuuteeni ihania muistoja, niitä joissa vain istuu rauhassa sohvalla ja kuuntelee tarinaa. Minua viehätti kirja suuresti. Piilomaa tuntui pienenä paikalta, jonne olisi ihana muuttaa. Niin kuin monet muutkin kirjojen tapahtumapaikat.
Koulussa meillä piti aina olla "pulpettikirja", jota luki sitten omatoimisesti, kun oli saanut tehtävät tehtyä. Koulun kirjastossa,valittaessa "pulpettikirjaa" välttelin tätä kirjaa aina, viimeiseen saakka, kunnes mahdolliset hyvät kirjat loppuivat kesken. Jouduin tarttumaan tähän, ja hyvin pettynyt olinkin. Ennen kirjan lukemista ja sen jälkeen. Jotain tässä oli mikä ei iskenyt. Anteeksi, korjaan.. Se ei ollut vain "jotain" mikä ei saanut minua syttymään, vaan kaikki. Lukukokemus oli epämiellyttävä, niin muistelen näin 5-7 vuoden jälkeenkin. Kaiken tämän kirjan lyttäämisen jälkeen annan sille kuitenkin ("jopa") kaksi tähteä.
Alkujaan tutustuin Eddingsiin isosiskoni kautta, kun hän suositteli minulle Belgarath -velhon tarinaa, mutta jota en lukenut koskaan sataa sivua pidemmälle sen tuhdin koon ja nuoren ikäni takia. Myöhemmin yli 20 vuoden ikäisenä päätin sitten tarttua kyseisen kirjailijan kirjoihin uudestaan, mutta aloittaa ihan siitä, mistä Eddingsin tunnetuin fantasiataru alkujaan alkoi, eli Belgarionin tarusta. Kiven vartija alkoi omasta mielestäni ihan ok-tasoisesti, melko tiivistetyn oloisella jumaltarustolla, joka toimi jonkin tasoisena prologina. Kirjan ensimmäisessä luvussa kohtaammekin tarun päähenkilön Garionin, joka on – kuten perinteisessä fantasiassa yleensäkin – orpo ja kokematon, joka asuu Pol-tätinsä luona Sendarian kuningaskunnassa. Tässä vaiheessa alku tuntui hieman hitaanlaiselta, kunnes omasta mielestäni yksi kirjan parhaista hahmoista, herra Susi astuu kuvaan. Kun olemme päässeet Garionin neljäntoistavuoden ikään, alkaa viimein tapahtua, sillä tietyn tapahtumaketjun seurauksena hämmentynyt Garion löytää itsensä vaaralliseen retkeen tempautuneena mukanaan Pol-täti ja herra Susi. Matkalla kohdataan uusia, seurueeseen mukaan liittyviä henkilöhahmoja, josta Silkki -niminen varasti mielenkiintoni täysin. Tämän jälkeen homma etenee hitaanlaisesti vielä pitkään kirjan puolivälin jälkeen, kunnes päästään pohjoisten Tserekkien maille. Silloin alkoi mielenkiinto taas herätä ja useisiin kysymyksiin alettiin viimeinkin vastata, joista tärkemmät olivat ehdottomasti Garionia koskevat. Omasta mielestäni ensimmäinen kirja on oikein toimiva aloitus viisiosaiselle saagalleen. Toisin kuin aiemmin lukemani kirjasarja Lloyd Alexanderin Prydainin kroniikoista, tässä puolestaan Eddings luo taidoillaan oikeanlaiset tunteet hahmoilleen ja ympäristö on paljon enemmänkin kuin pelkkää harmaata kulissia. Ainoa ehkä pioinen miinus puoli, jonka kirjasta voin löytää on kirjan keskiväli, jossa alkoi pitkäveteisyys paistamaan. Suosittelen ehdottomasti muitakin tähän menneessä Eddingsiä vierastaneita tutustumaan kyseiseen kirjaan, sillä tämän ei pitäisi jättää niin kylmäksi.
Rakastan!!! Ensin ajattelin, että en jaksaisi lukea noin paksua, mutta takakannen lause "Mitä jos lempikirjasi henkilöt heräisivät eloon?" sai minut lukemaan koko niten. Ja tykkäsin!
Iso, kiinnostava, mahtava juoni, kaikkea muuta mitä fantasia maailmaan tarvitaan.
