Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Rauniara-sarjan toisessa ja näin ollen myös viimeisessä osassa ratkotaan Rauniara-maan kohtalo. Ajan kierto on sekaisin ja maa alkaa rapautua ikuisen syksyn kynsissä. Päähenkilömme ottavat käsiinsä hirmuhallitsijan syrjäyttämisen ja asioiden palauttamisen oikealle tolalleen.
Lue lisää ...
Juoni on monimutkainen ja siinä mukana pusymisessä tarvitaankin jo jonkin verran ajatustyötä. Hommaa ei helpota päähenkilöiden ja muiden henkilöhahmojen melkoinen määrä. Toisaalta osin tästä johtuen saadaan tarinasta monipuolinen ja sitä päästään tutkailemaan monelta kantilta.
Pidin kirjassa siitä, että "pahikset" eivät ole pahoja vain siksi, että he ovat pahoja. Samoin "hyvikset" eivät ole ainoastaan hyviä, vaan heillä on myös inhimillisiä piirteitä. Myös juoni on mielenkiintoinen ja yllättävä.
Jos Meresmaa kirjoittaisi rehtiä aikuisten dubcon-erotiikkaa, se ei varmaan vuotaisi näin runsaasti hänen nuortenfantasiaansa. Isolla nimellään ja omakustanne-/osakuntamaailmaan perehtyneenä hän saisi varmasti uurrettua fantasiaerotiikalle uraa suomeksi. Oli miten oli, korkeana nuorten fantasiamysteerinä kirja on kehno, samoin eroottisena aikuisten hupipokkarina - siksi, että se yrittää olla molempia yhtä aikaa, ja laimentaa ja sotkee sillä kummankin puolensa.
Lue lisää ...
Tytär hämärän, piika pimeän olisi voinut olla kiinnostava genrensä edustaja, jos siitä olisi karsittu puolet pois. Kakkospäähenkilö Aronan luvuissa paistaa ajatus dystooppisesta hovimysteeristä ja fantastisesta taikateknologiasta, joka liittyy vuodenaikoihin ja ajan kulkuun. Valitettavasti nämä elementit jäävät melkein sivuhuomioksi. Mifongin perintöä eheämpi juoni ja toimivampi kerronta kärsivät yhä silmiinpistävästä kerronnan sävystä ja oudosta juonen rakenteesta, joita Meresmaa käyttää. Kiehtovimmat juonenkäänteet, jotka monessa muussa romaanissa polkaisisivat käyntiin ensimmäiset kolme tai neljä lukua, on tässä teoksessa varattu viimeiselle 20:lle sivulle (noin s. 280-299 painoksessani).
Ainakin puolet sivutilasta menee (nuortenkirjatyyliin verrattuna huomattavan) graafiseen, eroottiseen, hekumoivaan kuvaukseen entisestä seksiorjuuteen pakotetusta hahmosta. Maininnan ansaitsee myös se, että kertoja huomaa erityisen viehättäväksi kuinka himojen kohde kirjoittaa käsin kuin pikkulapsi ja on henkiseltä iältäänkin hyvässä lykyssä enintään 12-vuotias. Puhekyvytöntä hahmoa kouritaan ja nuollaan väkisin, ja vaikkei kirjassa ole seksikohtausta, kuvailun tyyli on tarkoitushakuista. Päähenkilö Malkan lukuihin mahtuu useampi himoiten kuvailtu seksuaalinen fantasia "hankaavine" ihoineen ja ihokarvoineen. Myös ajatus neljän kimpasta kahden identtisen sisaruksen kanssa pulpahtaa pinnalle aika ajoin. Olennaista on lisäksi, että himojen kohde on yliluonnollisen vastustamaton, eikä Malka siksi vain kerta kaikkiaan voi haluilleen mitään... Erikoinen oikeutus pyytämättömälle fyysiselle kopeloimiselle, noin niinku nykypäivän nuortenkirjassa.
Kaikki edellä mainittu on kirjassa selvästi kiihottavaksi tarkoitettuna elementtinä ja leimahtaa saman tien. Se ei tosiaankaan ole teoksen keskiössä syvällisen suostumus/hyväksikäyttö/seksityö/orastava seksuaalisuus -pohdinnan pohjana. Tematiikka on hyvä tietää etukäteen, jos tätä lähtee lukemaan seikkailufantasiana raiskausfantasian sijaan. Aihetta ei mainita takakannessa, etukannessa, tai kovin monessa löytämässäni arvostelussa. Nyt se on mainittu.
Eroottisessa kirjallisuudessa ensinäkemältä leimahtava, pitelemätön kiima elävää nukkea kohtaan olisi paremmin perusteltavissa, ja juonen voi painaa taka-alalle. Luulin vielä Mifongin perintöä lukiessani, että omituinen eroottinen lataus (hyvin epäsuhtaisine valta-asemineen) sekä viimeisiin lukuihin kiireellä pakattu juonikaari olivat pelkkää kirjailijan kokemattomuutta. Valitettavasti ne taitavatkin olla Meresmaan tyylin ytimessä. Tiedän ainakin jatkossa, ettei maksa vaivaa edes yrittää lukea hänen tuotantoaan.
Varsinaisen teknisen tekstin, siis kuvailun ja kerronnan, suhteen Meresmaa on onneksi kehittynyt Mifongin perinnöstä. Tässä on paikoin kiehtovia maisemia, kielikuvia ja dialogia. Takautuvaa jossittelua, edellisten lukujen kertausta, väkisin selostettuja arkimaailman mausteita ja kasveja, tekotaiteellista jaarittelua ja hankalia fantasianimiä on nyt jo sen verran vähän, ettei niihin kompastu. Siksi onkin kaksin verroin suurempi sääli, kuinka raskas kirja oli lukea puhtaasti juone(ttomuute)nsa takia.
Ostin yli kaksikymmentä vuotta sitten tämän kirjan. Ajattelin että luen sen vasta sen jälkeen kun jatko-osa Darwinin lapset julkaistaisiin.
No, kun Gummerus/Book studio ei koskaan aikonutkaan julkaista (suomentaa) jatko-osaa, niin luin kirjan.
Lue lisää ...
Bear on kirjoittanut tuon jatko-osan, vaan suomennosta ei oo eikä tuu..
Kirja on helkutin hyvä. Mutta älä lue jos sinua tympäsee se, ettet koskaan voi lukea jatkoa.
Eikä kannata uskoa nuiden vanhojen Äikän-Ope-Pierujen kritiikkiä.
Jos ei tieteiskirjallisuutta osaa LUKEA! Ehkä hiukan hassusti käännettyäkään, niin säälin heitä. Hyvin vähän...
Ensimmäiseen osaan verrattuna juoni oli sujuvampi. Myös Anian ja Kipinän kertojanäkökulmat olivat toimivia. Kirjan lopetus tuntui kuitenkin hieman hätiköidyltä. Kuvailua olisi voinut olla ensimmäisen osan tavoin enemmän. Airepoliksesta löytyi kuitenkin entistä kammottavampi puoli, joka oli mielestäni todella hienosti rakennettu.
Galaktisen imperiumin keisari antaa aavikkoplaneetta Arrakisin Atreides-suvun käskyvallan alle. Tällä hellittelynimellä Dyyni tunnetulla planeetalla käynnistyy tapahtumaketju, joka määrittää koko tunnetun maailmankaikkeuden kohtalon.
Lue lisää ...
Niin. Frank Herbertin massiivinen avaruuseepos Dyyni käsittelee suurimpia kuviteltavissa olevia aiheita. Siltä osin sitä on pakko ihailla.
Luin kirjan nyt toista kertaa ja sain melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja elokuvat nähtyäni siitä niin paljon enemmän irti. Ensilukemalla se lähinnä hämmensi. Mittakaavat olivat liian suuret käsitettäviksi. Tapahtumat sijoittuvat - mitä ihmettä - 10 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Nyt ymmärrän paremmin.
Nyt ymmärrän, miksi Dyyniä toisinaan tituleerataan tieteiskirjallisuuden Taruksi sormusten herrasta. Molemmat kertomukset luovat lukijan mieleen universumin, Dyyni sen, joka on tulossa, ja THS sen, jota ei enää ole. Molempien vaikutus omassa lajityypissään on täysin ohittamaton. Vertaa vaikka Dyyniä ja Tähtien sotaa (Paul vs. Luke, Arrakis vs. Tatooine, jne.).
Joudun kuitenkin antamaan Dyynille miinusta henkilöhahmoista. En sen vuoksi, että henkilöt olisivat jotenkin epäuskottavia tai hatarasti rakennettuja. Ei, vaan siksi, etten pysty samastumaan oikeastaan yhteenkään heistä. Henkilöiden kautta Dyyni muistuttaa enemmän Tulen ja jään laulua, josta niin ikään puuttuvat puhtaat hyvikset ja puhtaat pahikset. Tulen ja jään laulusta on kuitenkin kokemukseni mukaan huomattavasti helpompi löytää henkilöitä, joiden puolesta jännittää, joiden rinnalla iloita ja surra. Dyyniä lukiessa en juurikaan jaksanut välittää, mitä Paulille, Jessicalle tai muille käy. He ovat jotenkin liian erilaisia kuin minä. Aivan eri tasolla, tavoittamattomissa. Puhuvat kuin filosofit tai munkit. Heissä ei ole riittävästi inhimillistä diversiteettiä.
Mutta se siitä. En halua päättää tätä arviota valittavaan sävyyn, koska kokonaisuudessaan Dyyni on ehdottomasti läpi vaeltamisen arvoinen, vaikka useampaankin kertaan. Sen sivuilta mukaan tarttuu inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta vuosien ja vuosikymmenten tarpeiksi.
Olisi pitänyt lukea Ilmatiivis autotalli ensin, sillä en tajunnut tästä hölkäsen pöläystäkään. Rakastin tosin sen taidetta, huumoria ja metatason juttuja ja sitä, miten tämä lempeästi irvaili omalle järjettömyydelleen. Arvosana saattaa muuttua jos luen Ilmatiiviin autotallin ensin, se saattaa avata hieman tätä maailmaa, tai sitten ei.
Olen yrittänyt Hobittia kahdesti ja Taru sormusten herraa kerran eikä ole napannut, mutta nyt viimeinkin löysin jonkin Tolkien-kirjan josta minäkin pidän!
Tämä oli hauska ja kerronta oli parhaimmillaan suoraan kuin lasten mielikuvituksesta lähtöisin, sellaista joka oli maagista eikä aliarvioi nuorta lukijakuntaa. Hobitissa minua ärsytti jotkin sanaleikit ja sen takia aina luovuinkin sen lukemisesta, tässä se oli kuitenkin villiä ja luonnollista mennessään tapahtumista ja paikoista toiseen, pidin sen hulluimmistakin kohdista. Ihmettelin hieman lukiessani, onko Rover tyypillinen koiran nimi Britanniassa, mutta selvisi (kääntäjän huomautuksista) että englanninkielen sana rover tarkoittaa sekä vaeltajaa että piraattia, minkä ansiosta lopulta tajusin nimen vitsin.
Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjan itsenäinen jatko-osa, jossa Nanalla menee huonosti. Lähimenneisyydessä on rankkoja juttuja ja sen lisäksi hän näkee eläväisiä unia. Kirjassa on kaksi aikatasoa: Nykyaika ja menneisyyden Japani.
Lue lisää ...
Juoni, tai sanoisinko juonet, ovat kiinnostavia ja tempaavat mukaansa. Tietoa pimitetään mukavasti, joten ainoa keino saada tietää mikä tässä nyt on meininkinä, on jatkaa lukemista.
Kerrontaratkaisut hieman hämmensivät minua välillä. Nykyajassa puhe- ja kirjakielen erikoinen käyttö veti jatkuvasti huomiota juonesta. Varsinkin alun siirtymässä oli lisäksi vaikea pysyä kärryillä siitä, kuka on päähenkilö. Mutta kyllähän se siitä selvisi, kun jatkoi lukemista.
Ja se kettu oli hämmentävä tyyppi. Minulle jäi sellainen tunne, että jonkinasteinen kontekstiymmärrys jäi minulta nyt huomaamatta, kun japanilainen kulttuuri ei ole minulle kovin tuttu.
Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Erityisesti kirjan loppupuolella kerronta alkoi sujua niin, että viimeiset 100 sivua tuli luettua jo imeytyneenä tarinaan.
Otavaisten olkapäillä on brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaani, jossa Suomen sisällissota yhdistyy kansanperinteisiin ja mytologiaan. Kirjassa seurataan punaisten Juupajoen naiskaartin alaosastoa. Sota on raakaa ja raskasta varsinkin naiskaartilaisille, joita edes omat eivät hyväksy, valkoiset kutsuvat heitä naarssusiksi, jotka pitäisi ottaa kiinni ja tappaa, enenkuin he synnyttävät lisää susia. Ja aivankuin sodassa ei olisi tarpeeksi, alkaa kuulua tarinoita metsissä näkyvistä valoista jotka vievät näkijänsä järjen.
Lue lisää ...
Kirjassa on kuvailtu sisällissotaa uskottavasti, ja väliin on taitavasti kerrottu syntytarinoita, kuten miten revontulet syntyvät ja kuinka Mielikki loi karhun. Suomentaja Lauri Lattu on tehnyt hyvää työtä ja kirjan teksti soljuu mukavasti eteenpäin. Teoksen pienestä koosta huolimatta kirja on mukaansa tempaava ja se tulee ahmittua nopeasti.
Hyvin kuvailtu hahmoja ja tilanteita ylipäätään. Päähenkilö kuitenkin vaikutti mielestäni hieman ”voittamattomalta” ja ettei hänellä olisi hirveämmin heikkouksia, hän ei epäonnistunut missään. Olisin kaivannut hieman edes pieniä epäonnistumisia, muuten ihana kirja!
Kiva lyhyehkö tarina jättiläisineen ja lohikäärmeineen.
Vuoden 2020 laitos sisältää kaksi versiota tarinasta: lopullisen version ja ensimmäisen version, joka ei ole niin viimeistelty. Lapsille lukiessa parempi versio voisi jopa olla tuo alkuperäinen yksinkertaisempi versio, koska se ei mm. sisällä niin paljon vaikeahkoja nimiä.
Lue lisää ...
Lisäksi kirjasta löytyy luonnos tarinan jatko-osasta. Kirjan ulkoasu ja kuvitus ovat hienot.
Lyhyt tarina, josta en ensi lukemalta oikein saanut otetta. Tarinan osuus on reilusti alle puolet kirjan pituudesta ja loput on erilaista lisämateriaalia.
Alkuun mietin, että tarvinneeko näin lyhyt kertomus noin paljon lisämateriaalia, mutta kyllä ne avasivat tarinaa ja sen taustoja ihan kivasti.
Tätä on ilmeisesti pidetty ja markkinoitu yleensä lasten satuna ja jo lukiessa mietin, että mitenköhän tämä toimii lapsille. On nimittäin aika paljon erilaisia metaforia ja muutenkin hahmot, tapahtumat ja ihan lauseetkin ovat sellaisia, joita lasten on varmasti vaikea täysin ymmärtää. Ainakaan itseäni ei tälläinen olisi lapsena kiinnostanut yhtään. Lisämateriaaleista selviääkin, että Tolkien ei ilmeisesti tätä alunperinkään ole tarkoittanut lapsille.
Kirjana ja esineenä ainakin vuoden 2023 laitos on todella kaunis ja ilo silmälle. Tässä laitoksessa siis on mukana nuo lisämateriaalit, joita ei luultavasti ole mukana vanhemmissa laitoksissa.
Hyväntahtoisten lisäksi lempparini Sandman-sarjasta. Delirium on yksi lempihahmoistani ja nautin tästä arcista paljon. Morpheuksen hahmokehitys on mielenkiintoista seurattavaa.
Tykkäsin. Hahmot olivat kiinnostavia, ja tykkäsin että Barbie oli tavattu jo aiemmin. Haluaisin tietää Alienorista vielä lisää, mutta hän ei muistaakseni esiinny Sandman-sarjassa muuten kuin nopeasti juurikin persoonapelissä. En muista paljoakaan tästä sarjakuvasta, koska luin sen yli vuosi sitten.
"Varjojen Prinssi" ei valitettavasti vakuuttanut. Se oli minusta selkeästi Legendaa heikompi teos. Syitä on monia.
Ensinnäkin henkilöhahmot eivät jaksa kiinnostaa, ei edes päähenkilö Tenaka tai karun kohtalon kokenut Ananais. Silloinkin kun hahmoja kuvataan liikuttavissa tai jännittävissä tilanteissa, he tuntuvat yhdentekeviltä. Näkökulmahenkilöitä on niin paljon, ettei keneenkään heistä päästä riittävän hyvin tutustumaan. Monet mainion alkuidean omaavat hahmot jätetään nopeasti melkein oman onnensa nojaan ja heistä tulee väkisin valjuja. Sääli.
Lue lisää ...
Myöskään juoni ei kannattele lukijaa innostumaan tarinasta. Paikoitellen kohtaukset ovat oikein hyviä, mutta niitä seuraavat hölmöt ja jopa naivistiset kohtaukset. Maailmassa ja sen tapahtumissa olisi paljon enemmän annettavaa kuin David Gemmel pystyy lukijoilleen antamaan.
Yksi tarinassa on kuitenkin hyvää: taistelukohtaukset. "Legendan" tapaa Gemmelin taisteluissa on jännitystä ja realismin tuntua. Ne ovat uskottavia. Harmi siksi, että "Varjojen Prississä" on paljon "Legendaa" vähemmän taisteluja.
Muutaman kerran mietin kirjan kesken jättämistä. Jaksoinpa sentään lukea loppuun.
Tämän teoksen ansiot eivät ole niinkään eksobiologiassa tai tarkassa avaruusmatkustuksen kuvauksessa vaan siinä, miten se kertoo ihmiskunnassa piilevästä taudista, joka oireilee ulkoavaruudessakin. Moni tärkeänä ja viisaana pitämämme asia ja ajatus saa runtua tässä kirjassa, joka Lewisin tyyliin sisältää myös hienovaraisia vihjeitä teologisista teemoista. Joitain se voi ärsyttää, itseäni lähinnä ihastuttaa.
Ihan sympaattinen satu, joka sopii perheen pienimmillekin.
Alkuperäinen käsikirjoitus ja varsinkin kuvitus suomennoksen rinnalla on kiva lisä, mikä parantaa lukukokemusta huomattavasti.
Ja vilahtaahan tarinassa myös tuttuja hobittinimiä. ; )
Päähenkilömme vetävät henkeä sarjan kolmannen osan dramaattisten käänteiden jälkeen. On tulossa talvipäivän seisaus ja valmistelut ovat kovassa vauhdissa. Lahjojen hankinnan lisäksi poliittinen ilmapiiri ja suhdekuviot mietityttävät henkilöhahmoja.
Lue lisää ...
Kirjassa on vahvasti täytekirjan tuntua. Pysähdytään mietiskelemään menneitä tapahtumia ja stressataan jo tulevista. Eihän tämä sarjan aiempien osien tasolle yllä, mutta en usko sen olevan tarkoituskaan. Tämän kirjan jälkeen kiinnostaa vielä enemmän se, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kansikuvauudistus häiritsee niin paljon. En tykkää sarjan kansien uudesta ulkonäöstä. Turhan räikeä, ei sovi sarjan henkeen. :/
Kirjasarjassa oli jo valmiiksi liikaa juonihaaroja, ja taas niitä tulee lisää roppakaupalla. Jos siinä jotain positiivista on, niin kirjassa ei juuri tylsää hetkeä ehdi tulla. Kiinnostavaan maailmaan ja sen historiaan paneudutaan lisää tarinoiden ohella, mikä hieman pelastaa kirjaa.
Tämä koko kirja oli kuin adrenaliini piikki joka lopussa räjäytti mielen. uppouduin seikkailuun täysin sekä tykästyin kovasti uusiin hahmoihin Manoniin ja Abraxossiin sekä Rowaniin ja odotan mielenkiinnolla pääseväni lukemaan seuraavaan osaa mahdollisimman pian!!
Tämä kirja ja koko sarja on todella yllätyksetön ja ennalta arvattava. Vielä viiden kirjan jälkeenkin monet hahmot tuntuvat jotenkin pinnallisilta, eikä yhdenkään hahmon kohtalo oikein jaksanut kiinnostaa. Mutta eipä siinä olisi paljoa jännittämistä ollutkaan, kun kaikki tuntui sujuvan niin helposti, vihollisarmeijakin oli melkein voitettu parilla nuolikuurolla. Enkä muuten muista missään törmänneeni yhtä ärsyttävään hahmoon kuin Ce'Nedra. Ehkä nuoret, jotka eivät ole hirveästi lukeneet, saattavat saada näistä kirjoista jotain irti, mutta aikuiselle lukijalle en näitä suosittelisi missään nimessä.
Kieli on kaunista, kertoja/päähenkilö ikäisekseen uskottava. Silti Maresi on täydellinen esimerkki spefistä, joka kärsii siitä, että on nuortenkirja. Se on liian lyhyt ja pinnallinen ollakseen paras versio omasta tarinastaan. 212 sivun pituus (josta ensimmäiset sata on tyttöjen kotitöiden ja vuohiruokien fiilistelyä sekä nimisalaattia, toiset sata miekka ja magia -tason taikapapitarten valtataistelua asehulluja ukkoja vastaan) ei vain riitä tälle maailmalle tai käsittelyyn nostetuille teemoille. 500-sivuisena aikuisten romaanina olisi varmasti hyödyntänyt oman lorensa paremmin.
Lue lisää ...
Sisältövaroituksena sen verran, että teos sisältää joukkoraiskauskohtauksen, joka on asetettu omituisen positiiviseen valoon. Se yllätti suhteessa hyvin naiiviin ja nuoreen kertojaääneen.
Feministinen tematiikka on kymmenessä vuodessa kulahtanut. Kaikki biologisesti hedelmälliset synnytyskykyiset naiset ovat luonnostaan hyviä ja hoivaavia, kaikki naisia janoavat dominoivat miehet pahoja. Ainoa mies, joka ei ansaitse lentää jyrkänteeltä, on niin umpihomo, että pikkutytönkin gaydar mahdollistaa osoittelun. (Silti sitä homoutta ei sovi sanoa ääneen, se on vain "salaisuus".) Siinä mielessä siis aikansa elänyt keskustelunavaus. Ymmärrys sukupuolen ja sukupuoliroolien moninaisuudesta ja esityksellisyydestä on kuitenkin ollut feministisen keskustelun keskiössä jo ysäriltä asti...
Uskon, että Maresi on ajanut asiansa nuortenfantasiana, jossa tytöt ja naiset ovat keskiössä. On hyvä, että tällainen on voitu julkaista. Kieli on nättiä, ja lukuintoinen 5.-8.-luokkalainen saattaisi saada tästä paljonkin irti. Kymmenen vuotta myöhemmin voin silti sanoa, että onneksi samantyyppisiä on julkaistu sittemmin lisää, koska päällimmäinen lukukokemus on hämmennys.
Erityisesti nauratti markkinointiteksti tästä "tyttöjen omana Taruna sormusten herrasta", koska se onnistuu samanaikaisesti sekä alentumaan tytöille että valehtelemaan kirjan sisällöstä aika reippaasti. Tässä lähinnä pyykätään ja poimitaan simpukoita suljetulla luostarisaarella. Historian paino, pitkä vaellus tai pienen ihmisen yksinäisyys suuren maailman keskellä eivät ole Maresin juonelle keskeisiä.
Kirja, joka jätti minut jossittelemaan. JOS vain nimihahmon luvut eivät olisi olleet niin tuhottoman ponnettomia, olisi proosan korukielisyys ehkä ollut paikallaan. JOS vain olisi keskitytty toissijaisiin henkilöhahmoihin ja heidän ihmisenkokoisiin ihmissuhteisiinsa, olisi juonessakin ollut enemmän mieltä. JOS vain olisi saatu nauttia kauniista ja tehokkaasta luontokuvauksesta aivan abstraktin ja sisällöttömän Tuonelan sijaan...
Lue lisää ...
Jos se yleinen suomifantasian "mitä jos Kalevala, mutta -" brändi iskee sinuun, iskee varmaan tämäkin.
Vaskinaisessa on yhtä aikaa käynnissä kaksi tarinaa. Toinen niistä on kiehtovan anakronistinen ja arkinen kuvaus sekaisin menneestä luonnon kiertokulusta, jonka keskellä kaksi yhteisönsä hylkimää ihmistä löytää toisensa Tuonelassa seikkailtuaan. Toinen on kertomus metallikeijuista, joiden kryptinen kosmologinen tehtävä on ilmeisesti lähinnä näyttää nätiltä ja aiheuttaa ongelmia, jotka joutuvat heti itse ratkomaan ilman sen kummempia seurauksia.
Onneksi kirja oli lyhyt ja romanttinen sivujuoni (siis se ihmisten välinen) ihan sympaattinen. Tuumasin kavereilleni, että jos tästä kirjasta pudottaisi nimihenkilö Vaskinaisen osuudet kokonaan ja juoni keskittyisi ainoastaan maalaisrahvaan anakronistiseen satuseikkailuun Peruna-elokuvan hengessä, teos eheytyisi huomattavasti. Tällaisena se tuntui vähän siltä, että siinä oli kaksi erillistä teosta samoissa kansissa sekaisin.
Ei ihan niin laadukas kuin sarjan ensimmäinen osa, samat ongelmat juonen ja hahmojen osalta vaivaavat mutta taustalla hämärässä etenevä kätketty selitys tapahtumille pitää otteessaan. Parhaimpia osuuksia ovat kuvaukset Jupiterin eri kuiden oloista ja niissä elävistä olennoista.
























