Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja oli kevyttä ja viihdyttävää luettavaa ja juonikin kulki sujuvasti eteenpäin tässä osassa. Mielestäni kirja oli juuri hyvä lopetus Selviytyjille ja oli mukava päästä sukeltamaan välillä koirien maailmaan.
Kingin tarina kovia kokevista kirjailijoista, part X. Joo, tuttuakin tutumpi on lähtöasetelma, mitä tulee itse tarinan päähenkilöön. Mutta aika lailla siihen se sitten jääkin.. Kaikki King-fanithan tietävät, että hän kirjoitti aikanaan kirjailijanimellä, pseudonyymillä, nimeltä Richard Bachman. Syiksi tämän "toisen minän" käyttöön King on maininnut mm. kiivaan julkaisutahdin. Todelliset syyt toki löytyvät vain herran omasta päästään, mutta olivat ne loppujen lopuksi mitä olivatkaan, niin aikansa kynäiltyään kahdella nimellä, tuli sitten lopulta Bachmanin todellinen henkilöllisyys selville. Tämän sanottiinkin sitten "kuolleen" äkisti vuonna 1985. Tätä seikkaa vasten peilaten tämä romaani vaikuttaa aivan kuin eräänlaiselta Kingin löyhästi omaelämänkerralliselta painajaiseltaan. Kiehtovilla ja mystisillä yliluonnollisilla aineksilla höystettynä. Lisäksi on mainittava tietty raakuus, eräät kohtaukset ja niiden yksityiskohtainen kuvaaminen on suoranaista gorea. Mukavaa kontrastia tarinan henkimaailmalliseen puoleen. Tämä on kyllä laaturomaani. Ei Kingin terävintä kärkeä, mutta todella vahvaa ylempää keskitasoa, mikä tämän herran tapauksessa on jo hyvin paljon.
Viimeinen tähti ei oikein päässyt mielestäni loistamaan kahden edeltäjänsä rinnalla. Alku tuntui jotenkin todella tahmealta, eikä juoni juurikaan päässyt kukoistamaan, loppua kohti mieleni kuitenkin muuttui kun kirja sai muutamia yllättäviä käänteitä, puhumattakaan kirjan lopusta jota en osannut lainkaan odottaa.
Tämä teos ei ollut kiinnostava, loppuun asti mietitty eikä edes huvittava. Minua tarinaan mukaan tuodut zombit lähinnä vain ärsyttivät ja koko ajan minulla oli se olo, että olisin paljon mieluummin lukenut sen alkuperäisen teoksen. Mutta pohjaideasta plussaa ja jaksoin kiinnostuakin tästä zombie-aspektista parin sivun verran, mutta siihen se sitten jäi. Zombit eivät minusta todellakaan sujahtaneet tarinaan saumattomasti vaan tuntuivat päälleliimatuilta ja täysin irralliselta asialta. Absurdin fiiliksen se toi, joka on omalla tavallaan positiivinen lisä, mutta ei se paranna koko teosta merkittävästi. Minua häiritsi ihan käsittämättömän paljon se, miten hanakasti Elizabeth oli valmis lahtaamaan zombieja ja jopa ihmisiä, mutta sitten kun perheen nimi uhkaa joutua mustalle listalle, häntä heikottaa niin paljon, ettei tahdo tolpillaan pysyä. Irrationaalista ja tympeää.
Kirja koostuu erilaisista aineksista. On kirjeitä, katkelmia teoksista, mainos, opetusaineistoa, kouluaineita, otteita sanakirjasta, novellikatkelma, lehti-ilmoitus, ote lakikirjasta, satu, ote kuulustelupöytäkirjasta, palveluun astumismääräys, laulu, valintatehtävä koe, loru, lehtiartikkeli ja terveysjulkaisu. Tulikohan kaikki mainittua? Kohtalaisen erikoisen formaatin lisäksi on tilaa vielä omaperäiselle tarinalle.
Ainoa oli sarjasta se kirja, jota eniten odotin. Aiemmat kirjat olivat saaneet minut mukaansa ja tunnelma oli korkealla, kun aloitin tämän kirjan. No täytyy sanoa että petyin hieman. Tapahtumia oli ja juoni kulki hyvin. Mielenkiintoista luettavaa ja palatsi oli juuri oike miljöö tälle tarinalle. Ongelma piili kuitenkin henkilöissä. America oli ihastuttava ja hyvä päähenkilönä. Mutta Maxon.... Hän vain oli liian kiltti ja tylsä minun makuuni! Aspen oli koko ajan se, joka kiinnitti huomioni ja sai minut toivomaan tulevaisuutta hänen ja American välille. Aspenista löytyi paloa ja tämä olisi ollut loistava Maxonin tilalle! Kokonaisuus oli ihan hyvää luettavaa ja varsinkin lopussa oleva katkelma seuraavasta osasta (Perijätär) sai mielenkiintoni heräämään! Odotan siis sen julkaisua!
Mielestäni kirja ei yksin ole mitenkään kummoinen teos. Se ei ole mielestäni hyvä, mutta ei huonokaan. Mutta kun olet lukenut koko sarjan, olen sitä mieltä, että pidät ensimmäisestä osastakin enemmän. Kirja sopii mielestäni parhaiten 10-12-vuotiaille pojille, jotka pitävät vauhdikkaasta fantasiasta. Peace out!
Ensin on sanottava, että vihasin tätä kirjaa. Juoni oli pakotetun oloinen ja sekasortoa täynnä. Tästä ei saanut oikein mitään irti. Lucy oli sinänsä hyvä hahmo, mutta ei sopinut tarinaan. James taas tuntui seilaavan aivan eri aalloilla. Positiivistä oli ainoastaan Damien mukana olo, mutta hänkään ei pysty kaikkeen... Ymmärrän tämän olevan itsenäinen jatko-osa sarjalle, mutta Shaynena olisin kyllä jättänyt sarjan edelliseen osaan! Tämä vain pilaa hyvän kirjasarjan imagon. Kirjan loppu tuntuu viittaavan vielä yhteen itsenäiseen osaan, mutta jos näin on, sitä ei ole suomennettu. Minulta ei löydy intoa edes aloittaa toista jatko-osaa, jos sellainen olisi. Eli hyvät ihmiset, jättäkää sarjan lukeminen edelliseen osaan älkääkä tarttuko tähän kirjaan! Tulette nimittäin katumaan ellette tee niin.
Nora Roberts ei petä ikinä!! Taas yksi kirja jota ei pysty laskien käsistä ennen kun viimeinen sivu on luettu...
Odotinkin jo Nora robertsin seuraavaa jumalatar aiheista trilogiaa, henkilöhahmot ovat kaikki ihan mielettömän kiinnostavia.
Hämärän prinssi nousi suosikikseni koko sarjasta! Alussa olin hieman pihalla missä oikein mentiin, mutta pian tarina selkeytyi. Valdin ja Stormyn suhde todella oli mutkikas. Elisabeta siihen päälle niin voilà! Katkeransuloinen juoni on syntynyt. Huomasin, että Shayne oli todella panostanut tähän kirjaan ja rakastanut sen kirjoitamista. Tämä erosi muista sarjan kirjoista kuin yö päivästä! Teksti oli viety loppuun asti ja juoni oli aivan eri! Sarjassa on ollut pari hyvin saman oloista kirjaa, mutta Hämärän prinssi ei sellainen ollut. Beta oli voimakas persoona ja hänestä paljastui jotain aivan muuta, kuin olisi voinut odottaa. Dracula sai kyllä väistyä sivuun, kun suosikkihahmoni pääsi näyttäytymään tässä kirjassa! Mikä niissä lepakoissa minua niin viehättää? ;) Vald on kyllä ihana! Ja Stormy veti osansa aivan loppuun asti. Hän on naishahmoista se, joka on listani kärjessä. Hmm... Mitähän vielä? Aivan! Viimeinen kirja odottaa jo! Mitähän siitä tulee! Haluan ikimuistoisen lopun tälle sarjalle!
Kun tajusin, että Sinisissä varjoissa pääosaa esitti Max halusin hypätä tämän kirjan yli. En ole ikinä pitänyt Maxists, kun olen häneen aijemmin sarjassa törmäillyt. Tämä ei muuttunut. Stormy taas sai minut puoleensa alusta asti! Tästä tytöstä vain pursusi jotakin mahtavaa! Lisäksi tämän ongelma ja juoni olivat hyviä. Lou oli rasittava ja vampyyri sai mielenkiintoni! Ulkonäköä olisi voinut kuvailla enemmän ja Maxin sekoilut jättää pois. Loppu oli se, joka sai kirjasta jotain irti! Se sai janoamaan seuraavaa osaa ja syynä on ehdottomasti Stormy!
Pidin huomattavasti enemmän ensimmäisestä osasta, kuin tästä. Ääretön meri oli kuitenkin kiinnostava ja todella koukuttava, eikä sitä olisi millään malttanut laskea käsistään. Nyt päästiin myös Hakan pään sisään, kun kerronta tapahtuu myös hänen näkökulmastaan. Itse jäin ehkä vähän kaipaamaan myös kerrontaa Benin osalta, nyt yksi lempihahmoistani jäi vähän taka-alalle.
Pidin tämän teoksen pohjaideasta. Tässä oli Ikean kaltainen huonekalutavaratalo, jossa tapahtuu kummia, ja itse kirja on kuvitettu kuin se olisi katalogi. Onnistunut kuvitus kyllä, olen monesti jo melkein nakannut teoksen roskiin luullen sitä Ikean katalogiksi. Mitään muuta hyvää tässä ei sitten ollutkaan, paitsi ehkä se, että kirjan luki nopeasti. Tarina tuntui ihan kiinnostavalta, jossei nyt kuitenkaan mukaansa vetävältä aina puoleen väliin asti. Mutta heti kun päästiin kauhupuoleen tarinaa, koko homma lässähti. Tämä tarina yritti olla kauhukomedia, mutta se ei pelottanut eikä tosiaankaan huvittanut. En jaksa kiinnostua teoksista, joissa on pahviset hahmot ja jossa päähenkilön ainoa funktio on olla paikalla kun tapahtuu. Joka tarkoittaa sitten sitä, että päähenkilö säntäilee ees taas koko ajan vailla ensimmäistäkään rationaalista ajatusta. Semisiedettävän alun jälkeen ontto keskikohta ja tönkköinen loppu. Yksi tähti sisällöstä ja toinen tähti ulkoasusta.
Alussa oli hieman hämmentävää lukea Amberista, sillä sarjassa oli myö hänen vanhempiensa tarina. Alku oli hyvä ja Edge hyppäsi mukaan ihan metsästä! ;) Tämä vampyyri sai totisesti jalkani tutisemaan innosta ja näin kävi myös Amberille. Jossain kohtaa tarinaa alon pelätä, että tarina toistaisi Angelican ja Jamesonin omaa. No, niin ei käynnyt vaan eroa saatiin aikaiseksi. Hämärän reunalla oli todellakin se sarjasta puuttuva osa, joka vetää puoleensa. Edge kiilasi suosikkeihini Damienin (jota ei vieläkään otettu mukaan tarinaan! Törkeää syrjintää!!) viereen. Loppu oli hyvä, joskin liian siirappinen minulle. Shayne tuntuu rakastavan romanttisia loppuja, mutta jokaisen kirjan imelä rakkausloppu saa minut pyörittelemään silmiäni.
Toisin kuin monille muille, minulle Odininlapsi oli pettymys. Odotin varmaan liikaa, sillä kommentit Risingshadow'ssa olivat kehuvia, käyttäjäkeskiarvo kokea tietokannassa ja kirja sai myös Tähtifantasia-ehdokkuuden. Ei romaani kuitenkaan huono ollut, se ansaitsee kolme tähteä, ja Pettersen osasi kirjoittaa ihan sujuvasti.
Tappava kärpänen on yksi lukemattomista Nick Carter Killmaster sarjan kirjoista, joita on julkaistu Wikipedian mukaan vuosien 1964 ja 1990 välillä ainakin 261 kappaletta. Kirjoittajina toimii eri kirjailijoita. Nick Carter on USA:n salaisen palvelun vakooja koodinimeltään Killmaster, agentti numero N3. Hänellä on aina mukanaan kolme nimettyä asetta - yhdeksänmillinen Luger Wilhelmina, stiletti Hugo ja kaasukranaatti Pierre, jota hän säilyttää haaroissaan.
Hämärän syleily hämmensi alussa suuresti, sillä siinä hypittiin niin eri ajoissa. Kirja siis alkoi sekavasti, mutta pian sain juonesta kiinni. Hahmlt olivat hieman.... Hmm.. Mitäänsanomattomia. Vihdoin vain nainen oli vampyyri, mutta Sarafinalla vaikutti olevan jakautunut persoona. Tässä vaiheessa sarjaa olisi tärkeä pitää lukijan mielenkiintoa korkealla uusilla käänteillä ja vaikutelmilla. Jokainen Shaynen kirja on kuitenkin alkanut muistuttaa toisiaan, joten loppu oli arvattava. Toivottavasti seuraavasta kirjasta tulee jotain erilaista ja uutta! Hieman ärsyttää, että muut vampyyrit sekoittuvat aina tarinaan, mutta rakas Damien jätetään pois!
Maailmojen synty jatkaa Aikatunnelissa alkanutta tarinaa. Tie (aikatunneli) on väylä aikojen välillä ja sitä pitkin pääsee myös rinnakkaismaailmoihin. Kirjassa on kolme näkökulmaa, jotka yhdistyvät eteenpäin mentäessä.
No niin, nyt on sitten kerrankin arvosteluvuorossa puhdasta scifiä. Niistä aineksista, joista tämän romaanin lähtökohta on koottu, on todettava.. Että jonkin asteinen pettymys on kyseessä. Kuten sanomastani voikin päätellä, vaikutti tämä romaani perus lähtökohdaltaan varsin mielenkiintoiselta. Mutta loppujen lopuksi tuli sellainen olo, että tässä ikään kuin kasvatettiin pikkuhiljaa jännitettä ja juonta loppua kohden ja sitten.. Sitä ei sitten oikein tullutkaan. Vai tuliko..? Jaa-a, nämä ovat puhtaasti tulkintakysymyksiä. En sitten tiedä, minkälaista eeppistä loppuratkaisua olin odottanut, mutta totuus on se, että laimeaksi jäi ja ottaen huomioon kirjan paksuuden (yli 700 sivua), en pysty olemaan täysin tyytyväinen. Ei tämä huono teos ole ollenkaan, mutta silti osoitus siitä, että runsas sivumäärä Kingin teoksissa ei todellakaan automaattisesti ole mikään mestariteoksen takuuleima. Tässä teoksessa on hyvät puolensa, mutta en pysty arvostamaan sitä Kingin katalogissa kovin korkealle. Juonen lähtökohdista ja aineksista (ja etenkin tuolla sivumäärällä) olisi pystynyt saamaan vaikuttavammankin tarinan aikaan.
Tästä kirjasta on aivan ensin sanottava, että se ei ollut sitä, mitä odotin. Varjojen nälkä ei iskenyt minuun muiden kirjojen tavoi, vanna kaipasi uutta pontia. Morgan oli kyllä ihan mielenkiintoinen, mutta hänestä ei kerrottu tarpeeksi ja Dante tuntui vain häilyvän mukana eikä heistä saanut kunnon otetta. Maxinesta en pitänyt yhtään. Rakastin silti Morganin taloa ja Shayne tapaa kirjoittaa. Hän pystyy varmasti parempaan ensi kirjassa! Jotenkin juoni olisi kaivannut enemmän toimintaa...
Uudessa elämässä kiinnitin ensimmäisenä huomioni siihen, että Maggie Shayne oli alkanut kirjoittamaan myös minä muodossa. Olin tästä iloinen, sillä samaistun paremmin minäkertojan kirjoituksiin! Angelican ja Jamesonin suhde oli aika sekava ja toisinaan hyvin turhauttava. Lisäksi olin pettyny, että tässä kirjassa muut vampyyrit kulkivat mukana kuvioissa, mutta Damien jäi varjoihin.... Huoh... Pakko sanoa, että tämä kuvio toistuu liian samanlaisena jokaisessa sarjan kirjassa. Mies on aina vampyyri, vähintään parin aukeaman jälkeen ja naisista jo kaksi ovat olleet suurimman osan kirjaa ihmisiä. Missä on tasa-arvo? Ehkä tämä viimein kääntyy päälaelleen seuraavassa kirjassa!
Pimeyden taikuria aloittaessani olin varma, että henkilöhahmot olisivat jälleen aivan uudet. Kuullessani Damienista ensimmäisen kerran sarjan edellisessä osassa, toivoin saavani pian nauttia uuden palvonnankohteeni seurasta. Ja kappas vai! Niin pääsikin käymään! Pidin Sannonin luonteesta, mutta hieman häiritsi, kuinka tietämätön Damien oikeasti oli. Jotenkin kuitenkin jäi hämärän peittoon missä kohtaa varsinainen käännekohta tapahtui... Siinä vikoilla sivuilla? No, joka tapauksessa nautin kirjasta, vaikka joitain kohtia olisin halunnut muuttaa tästä kirjasta.
Katsoin pari viikkoa sitten kirjaan perustuvan elokuvan ja pidin siitä niin paljon että pakkohan kirjakin oli heti mennä ostamaan ja lukaista, ja se ehdottomasti kannatti. Kierrän yleensä ufokirjat kaukaa, mutta olen iloinen että päätin tehdä poikkeuksen. 5. aalto pursuaa jännitystä, eikä pientä - joskin vähän epänormaalia, romantiikkaakaan sovi unohtaa. Kirjan henkilöt olivat kaikki hyvin suunniteltuja ja loppuun asti vietyjä, ja tietty omiksikin suosikeiksi nousivat Cassie, Evan ja Ben.
Pääosiltaan perustuu Homeroksen Odysseiaan, mutta kirjailija pitää sitä epäjohdonmukaisena ja on ottanut kirjaansa vaikutteita suullisen perimätiedon muodossa kerrottuun versioon Odysseuksen myytistä.
Tarinaa kerrotaan pilke silmäkulmassa ja se on nykyaikaan heijastava. Kiva pieni kirjanen oli virkistävä lukukokemus.