Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Luin Jonathan Swiftin klassisen satiirisen utopian vuoden 1957 suomennoksena, jonka kieli oli ihastuttavaa ja loi menneen ajan tunnelmaa. Yllätyin lukiessani, että tässä kokoonpanossa oli Gulliverin retkistä vasta kaksi ensmmäistä, eli matkan lilliputtien ja jättiläisten luo. Teos on kaukaisesta kirjoittamisajankohdastaan huolimatta hyvin helppo ja nopealukuinen, vaikka lastenkirjaksi tätä en laskisikaan. Swift nimittäin näpäyttää aikalaista ihmistä hyvinkin tuoreella tavalla (mm. aseiden järjettömyydestä).
Päätit sitten avata tämän kirjan. Luotimmekin siihen, että tekisit ennemmin tai myöhemmin niin. Työnnä kirja takkisi alle, etsi rauhallinen paikka, varmista ettei kukaan näe. Ja sitten lue. (s. 7) Yllä oleva lainaus on kokoelman ensimmäisesta novellista, nimeltään "Esipuhe", joka on kirjoitettu tätä kokoelmaa varten ja avaa niin kirjailijan kuin hänen käyttämänsä reaalifantasia-käsitteen taustoja. Novellikokoelmille tyypilliseen tapaan osa novelleista on toisia parempia, lukijastakin riippuen. Suosikkinovellikseni nousi kokoelman ensimmäinen varsinainen novelli "Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1", joka vei myös Portti-kilpailun voiton vuonna 1996. Muita suosikkejani ovat "On Murmaa kaatunut!" ja "Alla pinnan Toiseus piilee". Toiseus piileskelee mekaanisten puitten ja myyttien joukossa. Se on pelottava, erilainen ja löytyy jokaisen lukijan silmästä. Runonkaltainen novelli vieraannuttaa lukijansa kertoakseen tälle jotakin itsestänsä - omista asenteista ja uhkakuvista. Se on koneiden ja humanismin liiton synnyttäma oxymoron. Novelli edustaa hyvin koko kokoelmaa, surullisena ulkopuolisuutena ja melankolisena esityksenä.
Suurin osa varmaan tietää perustarinan: Pikku prinssi asuu asteroidilla B 612. Koti on hyvin pieni, mutta se ei prinssiä haittaa, sllä hän pystyy katsomaan auringon laskun uudelleen vain siirtämällä tuoliaan hiukan. Asteroidilla on kaksi polvenkoirkuista, toimivaa tulivuorta ja yksi sammunut. Prinssi nuohoaa ne kerran viikossa. Muutoinkin prinssin arki kuluu tavanomaisten askareiden parissa kuten baobab puiden taimia kitkien ja puhumalla hänen ainutlaatuiselle kukalleen. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siellä, missä hän on. (s. 74) Tutustuessaan naapureihinsa prinssi paljastaa monia ihmisyyden ongelmakohtia: hän tapaa monia lapsuutensa kadottaneita, turhamaisia ihmisiä ja mm. juopon, liikemiehen (joka väittää omistavansa kaikki tähdet) sekä katulampun sytyttäjän, joka tahtoisi vain nukkua. Hahmot saavat miettimään, kuinka jokainen ihminen on kuin asteroidi: meillä on omat ratamme, ohitamme usein toisiamme edes huomaamattamme ja välillä törmäämme yhteen tuhoisinkin seurauksin. Satu, joka on säilynyt hyvinkin tuoreena ja ajattomana. Tarinan kertoja on mies (kirjailija itse?), jonka lentokoneeseen tulee vika ja hänen täytyi laskeutua aavikolle. Prinssi löytää miehen ja pyytää tätä piirtämään lampaan, ja kun hän kysyy jotakin, ei hän ole tyytyväinen ennen kuin hänelle vastataan. Tässä vaiheessa prinssi on ollut Maassa jo vuoden. Minun tulkintani prinssistä oli, että hän oli miehen luoma illuusio, jolle puhumalla hän säilytti rauhallisuutensa ja järkensä korjatessaan konettaan ja yrittäesään säännöstellä juomavettä. Tai sitten hän oli vain tavallinen pikkupoika, hyvin vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna. Tarinan loppu on hyvin surullinen. Parhaiten mieleeni jäivät hatunnäköinen, norsun niellyt boa ja hellyttävä kettu, jolle mies oli piirtänyt liian pitkät korvat. Suosittelen Pikku prinssiä lämpimästi kaikille, jotka ovat epäröineet tarttua tähän aikaisemmin - myös klassikkokammoisille. Kyllä tämä on asemansa ansainnut, kenties yksi suosikkiklasarini.
Olen lukenut Krohnilta aikaisemmin vain Tainaronin, joka lumosi erikoisella kerrontatavallaan. Tainaronia ja Hotel Sapiensia yhdistää yksi erityinen krohnmainen ominaisuus: jokainen luku on kuin oma saarensa, mutta pienet palaset muodostavat yhdessä kokonaiskuvan maailmasta - ja se kuva käsittelee ihmisyyttä, joskus hyvin yllättävilläkin tavoin. Kertojana suurimmassa osassa lukuja on Väinö K., mies, joka nuorempana harrasti pilvibongaamista. Hahmojen nimet ovat hyvin erikoisia ja ne kuvaavat enemmän heidän ammattiaan tai tapojaan kuin olisivat oikeita ristimänimiä. Sivuilla seikkailevat mm. Higgsin bosoni, Kukkakauppias, Hullu, Hävytön ja Eukko. Krohnin teoksessa vilisee myös erilaisia olioita, jotka haastavat elämisen muotoja, yhdistämällä orgaanisen materian koneeseen. Kaitsijat, näkymättömänä pysyttelevä tekoäly, joka on yksi tai monta, ovat kehittyneet ihmiskunnan rengistä heidän isännäkseen. Kaitsijat käyttävät apureinaan Nunnia, lihan ja koneen hybridejä, jotka pitävät Hotel Sapiensin pyörimässä toimimalla mm. hoitajina, vanginvartijoina ja ruokalan täteinä. Erään mielenkiintoisen olentojen ryhmän muodostavat Ennallistetut, menneiden aikojen tieteen ja filosofian suurmiesten saippuakuplamaiset hologrammit, jotka pitävät luentoja, joille kaikkien asukkaiden tulee osallistua. Tekstin yllä leijuu epämääräisyyden ja epätietoisuuden ilmapiiri. Kaikkea ei paljasteta ja vain useammalla lukukerralla alkaa muodostaa syvempiä yhteyksiä. Hotel Sapiens ei välttämättä ole Krohnin terävintä kärkeä (vaikea sanoa tutustumatta hänen laajaan tuotantoonsa tämän paremmin), mutta sen sisältämä idea on kiehtova ja herättelevä. Jos tahdot haastavan kirjan luettavaksesi, Hotel Sapiens on tällaiseen erittäin hyvä valinta. Krohn ei tarjoile valmiiksi pureskeltua vaan haastaa lukijansa allegorioillaan. Teoksen aihepiirit ovat hyvin ajankohtaisia: jonkin onnettomuuden johdosta viimeiset ihmiset elävät Hotel Sapiensissa, jota ympäröi sumupilvi, suojakupu, jonka läpi ei näe. Maailma sen rajojen ulkopuolella on todennäköisesti tuhoutunut kokonaan tai ainakin se on saastunut elinkelvottomaksi. Vapaus tarkoittaa, että voi valita väärin, ja kun ihmiskunta on valinnut riittävän monta kertaa väärin, voivat sen viimeiset edustajat löytää itsensä Hotel Sapiensista. Oli hienoa kuulla, että Hotel Sapiens valittiin pääsi Finlandia-ehdokkaaksi.
Hiukan on aikaa edellisen osan lukemisesta, joten alkuun pääseminen oli aika vaivalloista. Onneksi tarinassa oli hiukan kerrattu edellisen kirjan tapahtumia niin ei ollut ihan hakusessa sen kanssa. Olipas kiva palata Karoun maailmaan ja sen hahmojen keskelle. Olin hiukan pettynyt, että Karoun ja Akivan keskinäistä kanssakäyntiä ei pahemmin ollut, mutta tarinaa luettiin kuitenkin heidän molempien näkökulmasta. Tarinassa oli myös muita hahmoja, joiden näkökulmasta tarinaa kerrottiin ja se piti tarinan ehkä vähän mielenkiintoisempana. Ajoittain lukiessa tuli vähän sellainen huokailufiilis koska sivuja oli monta sataa, mutta sellaista todellista tapahtumaa ehkä reilu puolet niistä. Ehkäpä jokainen pätkä oli tarinalle tärkeä, mutta itse olisin selvinnyt vähemmälläkin tarinoinnilla. Lisäksi Karou oli aika ärsyttävän itsepäinen tässä Akivan suhteen, mutta hyvä että se möykytti pahista kirjan loppupuolella. Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvää viihdettä, jonka luki melko nopeaan sivumäärästä huolimatta. Ensimmäisen kirjan tasolle se ei kuitenkaan täysin yltänyt. Mielenkiinnolla jään odottamaan päätösosaa!
Voiko tästä enää Salvatore parantaa! Drizztin tarina jatkuu hienona tarinana ja syventää Ikikesä sarjan hahmoja. Itse nautin suuresti ja suosittelen kaikille fantasian ystäville.
Mahtava päätös sarjalle! Kirja pitää otteessaan viimeiseen asti, eikä lopussakaan ole vielä varma muuttuuko joku tilanne, juonenkäänteet ovat nopeita ja teksti on sujuvaa :) Ihana kirja!
Mahtavaa kertomusta naisen selviämisestä vieraassa paikassa, vieraiden keskellä, jossa ilmenee kateutta ihastusta, ja kunnioitusta :)
Mukava nopeasti luettu kuvakaappaus tyyliin tehty sarjakuva Miyazakin hauskasata elokuvasta!
Teksti oli raskasta lukea - henkisesti. Mutta silti kirjasta ei meinannut pystyä päästämään irti! Pakko oli lukea, vaikka paikoin sielua raastoi siihen malliin että itkeä meinasi. Kokopelli on ärsyttävän omahyväinen, mutta kiinnostava - joka vaikuttaa ihmiseltä johon kiinnostuisi nopeasti, mutta jota tekisi mieli lyödä useampaan otteeseen päivän mittaan :D Kwani on erittäin mahtava hahmo, ja siihen on saatu syvyyttä hyvin. Erityisesti arvostan Shulerin panostusta taustatyöhön :) Ja kiinnostukseni intiaaneihin heräsi tämän kirjan myötä!
Ihana! Mahtava! Monipuolinen, hauska, nopeatempoinen ja sujuva :) Mahtavat hahmot ja herisyttävää komiikkaa! Jännitystä ja juonenkäänteitä. Parhaimmistoa olivat ne arvoitukset, ja klonkun kanssa keskustelu =)
Taattua Tolkien laatua :) Mukava satu nuoremmille Tolkien faneille, ja muille lampsenmielisille. Sujuvaa tekstiä, kuten voi olettaakin.
Mukava satu lapsille ja lapsenmielisille :) Ei mitään ihmeellistä sinänsä, mukava juoni ja sujuva teksti, mutta eihän sitä ole tämän ikäiselle suunniteltukaan :D Varmaan saa täyden kympin oikeasta ikähaarukasta jos kysytään...
Kirjassa parasta oli ehkä Severuksen muistot, Malfoyn perheen inhimillisyys, ja Harryn ja Albuksen keskustelu kuoleman aikana... Harry Potter on yksi niitä harvoja sarjoja joiden hahmot oli elokuvassa melkolailla sen oloisia ja näköisiä kuin oli aina kirjoissa kuvitellutkin :) ..Siriusta lukuun ottamatta (näkö)..
Kirjassa lisääntyy jännitys hahmojen ikääntyessä! :) Tämähän alkaa olla jo aikuisen luettavaa settiä. Mutta se että Albus kuolee, oli pettymys :D mutta kaikki kuolee aikanaan... Kalkaros oli jänä vaihtoehto tähän, ja Dracokin on vain pelokas teini..
Hauska :D Tässä erityisesti huomaa sen sarjan mukana kasvamisen, kun kirjassa on jo ongelmina rakkauspulmat, seurustelu, ja muut normaalit teinien ongelmat :) Ei ole enää 11 vuotias pikkuvelho :P Juoni on jännä, mukana on mielenkiintoista velhopolitiikkaa ;P
Jännähän tämäkin oli! Paljon jännitystä ja toimintaa, menoa ja meininkiä, mutta myöskin draamaa ja romantiikkaa :) Viktor Krum ja muut toisten koulujen hahmot olivat mielenkiintoisia ja erityisesti Madame Maxine oli jännä :) Lohikäärmeet <3
Tämä on ollut aina kaikista osista mielestäni paras :) Juonen käänteet kohdallaan ja muutenkin sujuvaa menoa! Teksti on hyvin soljuvaa, ja nopeaa lukea. Henkilöhahmot on monipuolisia, ja tarinaan saa syvyyttä kokoajan. Sirius <3
Tämä oli ehkä sarjan tylsin kirja, lapsenakaan en jaksanut tätä montaa kertaa lukea, toisin kuin kaikki muut osat tämän jälkeen... Tottakai tämä hyvä oli kuten muutkin, mutta ei niin jännittävä, eikä pitänyt otteessaan samalla tavalla kuin muut :)
Ihanaa nostalgiaa! :) Kasvoin tämän sarjan parissa, ja aina olin melkein saman ikäinen päähenkilöiden kanssa, joten teksti oli aina sopivaa ikäiselleni. Se oli mahtavaa! Ja kun vasta palasin pitkän ajan päästä uudestaan tähän ensimmäiseen, en edes muistanut kuinka nuorelle tämä teksti oli suunnattu tyyliltään, ja tuli haikea olo :)
Viime vuosina kirjallisuuden taivaankannelle on noussut useampia ensiteoksia, joista monet ovat saaneet uskollisen lukijakunnan ympärilleen. Nuorena velhoudesta haaveillut Tessa Gratton lumoaa ehjällä, sujuvalla kirjoituskielellään. Grattonin kieli on helposti ymmärrettävää ja ensiteokseksi kirjailijan kirjoitustaito on hätkähdyttävän taitavaa. Henkilökohtaisesti Grattonin tapa kirjoittaa on omaa sydäntäni lähellä, joten minua ei tarvinnut suostutella toistaa sivua pidemmälle. Olin kuin imaistu. Ja olen edelleenkin, vielä kirjan luettuanikin. Drusilla Kennicott on kokenut nuoresta iästä huolimattaan paljon, vanhempien murha ei ole mitenkään villasella painettava. Pahinta lieneekin se, ettei kukaan muu usko Sillan isän syyttömyyteen kuin hän itse. Edes Sillan veli Reese ei suostu avaamaan silmiään vaan uskoo kiihkeästi todistusaineiston vedenpitävyyteen. Mikään ei kuitenkaan ole, kuten siltä näyttää. Työhuoneen verinen näyttämö on vain alkutaipale kuoleman ja kauhun teettämälle listalle ja salaisuuksille, jotka saisivat todellisessakin elämässä kenen tahansa vainoharhaiseksi. Verta viljellään kirjassa epäröimättä, mutta antaa kuitenkin tilaa rakkaudelle, jonka naapuriin vasta muuttanut Nicholas tuo tullessaan sähköisine suudelmineen. Tosin, on kai syytä mainita ettei Nicholaskaan ole aivan sitä, mitä aluksi luulee. Komea Chigacolainen on täynnä äitinsä aiheuttamia arpia. Kiihkeän tarinan juovuttavassa vauhdissa Josefinen päiväkirja merkinnät etenevät omassa syklissään avaten auki menneisyyttä, josta kaikki on alun alkujaan alkanut. Grattonin teos ei antanut kyselyvaraa. Jo ennen kuin ehdin kirjan loppuun saakka, tiesin rakastavani tätä niin paljon, että se saisi ansaitsemansa viisi pistettä ja päätyisi suosikikseni. Verta, rakkautta, kuolemaa ja tuskaa. Gratton on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosien aikana ensiteoksensa maailmalle tuoneista kirjailijoista.
Mahtava! :D Ensimmäisen lohikäärmearmeijan insinöörin salainen ase oli paras! Sen voi lukea milloin tahansa uudestaan, ja se naurattaa aina :) Jos tahtoo kevyttä luettavaa, ilman pitkiä sitoumuksia, tämä on sitä! Ja tuosta kyseisestä tykkää nekin, jotka ei yleensä fantasiasta perusta. Onhan tämä aika tämmöistä kevyttä ja huoletonta tekstiä, mutta rakenteeltaan sujuvaa, ja juoni ei onnu. Joten ei pidä suuttua siitä ettei taso yllä muuten näiden kirjailijoiden normaaliin tasoon.
Näissä pidin erityisesti siitä, että ikähaarukka on hyvin laaja :) Teksti ei ole nuorelle lukijalle liian rajua, mutta aikuinen ihminen saa siitä vielä paljon irti. Harvinaista kyllä, tämän elokuvatkin vastaavat melko hyvin kirjoja, ja ei pilannut mitenkään kirjoista tehtyä mielikuvaa. Harmittaa vaan että kronologisesti ensimmäisestä kirjasta ei tehty elokuvaa.. Se oli mielestäni melkein hauskin jotenkin... :D