"Ologia-sarjan" tylsimpiä kirjoja, niin hyviä kuin ne tavallisesti ovatkin. Tämä ei valitettavasti hätkähdyttänyt pikku-Adolfinaa samoin kuin ne muut, mutta löytyy yhä kokoelmista. Kuvitus on laadukasta mutta sisältö tylsää eikä juuri uutta tietoa vampyyreista aiheena. Vähän kuin kokoelma kaikista muualla esitetyistä myyteistä.

Kaunis, taianomainen (hyh, mikä sana mutta sopii hyvin tähän). Ei niin realistinen, mutta annettakoon se anteeksi. Kirja vihdyttää kauan ainakin meikäläisiä jotka emme pelaa mitään.

Olin jo unohtanut miten hauskaa Valitse oma seikkailusi -kirjoja on lukea! Matka meren alla ei ole yhtä hyvä kuin muut testaamani sarjan osat mutta se on varmaan vain makuasia. Meri ja sen salaisuudet eivät tee minuun yleensä valtavaa vaikutusta vaikka kaladokumentit viehättävätkin...

Hauska ja yllättävä kirja. Dahlilla todella omaleimainen ote, eikä missään muualla ole tullut vastaavanlaisia hahmoja ja tapahtumia vastaan samojen kansien välissä. Etenkin loppuratkaisu on niin epälooginen, ettei sitä osaa lainkaan odottaa, eikä oikein tiedä, pitäisikö olla iloinen vai surullinen vai mitä.

Ei yhtä mielenkiintoinen kuin aloitusosa, mutta silti mukava. Varsnikin Simonin päätös lopussa ottaa aarnikotka lemmikiksi hellytti. Tässä osassa alkaakin jo vähän tapahtua, mutta pienin askelin edetään siitä huolimatta. Todella viisas ratkaisu, on ihan mahtavaa lukea vaihteeksi tarinaa, joka ei heitä yli liian kovaa ja korkealta.

Parempi ja synkempi kuin ajattelin. Mietin hetken, antaisinko jopa 3,5 tähteä, mutta en sentään. Kirjan luki helposti alle tunnissa, taidan ylittää kohderyhmän keski-iän. Mutta kyllä minä silti huomasin, että kirja oli selvästi poikkeuksellisen laadukas varhaisnuorten kirjaksi. Koska yliluonnollista ei ollut tukahduttavan paljon, jatkoa jää odottamaan. Raikasta ja miellyttävää luettavaa kaikin puolin.

Ensimmäinen puolisko läpikäyty. Ei hassumpaa, ei ollenkaan. En huomannut suuria laatueroja kirjojen välillä joten odotukset pysyvät korkealla jatkoa ajatellen. En osaa nimetä tähänastisista kirjoista parasta tai huonointa, mikä on hyvä asia, sillä se viestii myös tasaisesta, hyvästä laadusta.

Vahva kolmonen. Toimintaa riitämiin ja yllättävän paljon verta roiskuu. Melko hulppeita paljastuksiakin luvassa, mikäli on hahmoihin mieltynyt. Varjojen kaupungit on mainio välipala, mikäli tällaine yliluonnollinen teinihömppä on mieleen. Minulle on aina tiettyinä kausina. Lukekaa poies, ei ole pettymys.

Todella herttainen ja helposti kiinnyttävät hahmot, (mutta myös hiukkasen surullinen) sopii hyvin lastenkirjallisuuden klassikoksi. En itse oikeastaan ole tätä varsinaisesti lukenut, mutta ala-asteella tämä luettiin luokalle ääneen. Elokuvakin katsottiin. Kerrankin mukava loppu synkähkölle tarinalle...

Ei ihan parhaita muumeja, mutta pakko myöntää, että kirjassa on synkänkaunis ja sadunomainen tunnelma, mikä on ihan mahtavaa. Voisi olla vähän paksumpikin opus. Täysin erilainen kuin piirretyt!

TAPPAVAN TYLSÄ. Ei taisteluita. Ei paljastuksia. Ei ihmissuhdedraamaa. Ei menetyksiä. Ei onnenpotkuja. Ei taikuutta. Ei kerta kaikkiaan mitään. Tyhjää jaarittelua monen sadan sivu edestä, juonen etenemättä metriäkään mahtavasta ykkösosasta. Ihan valtava pettymys. Lue, jos haluat kehittää hermoja. Älä lue, jos odotat yhtä korkeaa tasoa kuin Eragonissa.

Elin pitkään siinä uskossa, että tämä on sarjan viimeinen osa. Olin valtavan pettynyt loppuratkaisuun, kun pelkäsin, että Anton ei tapaa enää Schlottersteinien lapsia. Luojan kiitos niin ei käynytkään! Tämän paljastuksen vuoksi kirjan pisteet nousevat roimasti.

Tässäpä on aika pirteä kokoonpano kyseessä. Mukava ajatus yhdistää Antonin vampyyri- ja ihmisystävät. Kaikkihan nyt tykkäävät juhlista!

Olen lukenut Pikku Vampyyrejä joskus satunnaisessa järjestyksessä, ne toimivat usein melko hyvin itsenäisinä kirjoina (nyt alan kiinnostua taas pikkuhiljaa). Tämäkin toimii siinä suhteessa, mutta loppu jää todella vajaaksi tässä osassa. Koko ajan lupaillan, että lopussa on luvassa jokin suuri ja jännittävä paljastus, mitä ei kuitenkaan koskaan tule, eikä minkäänlaiseen vaaratilanteeseen jouduta. Ihan kin tarina keskeytettäisiin juuri ennen huippukohtaa.

Paras lukemani tietokirja ikinä. Täydellinen paketti. Tässä kerrotaan ihan kaikki kuviteltavissa oleva niin, ettei uskoisi länsimaalaisen kirjoittamaksi. Erittäin asiantuntevaatietoa, sopii erityisesti niille, jotka jo luulivat tienneensä kaiken. Gravett tarkastelee aihetta kypsään sävyyn ja laajasti: poliittisesti, globaalisti, historiallisesti ja ajankohtaisesti. Opittavaa, tutkittavaa ja pläräiltävää tuntikausiksi. Suosittelen lämmöllä kaikille, joita tyhtään kiinnostaa.

Oikeaa hyvän mielen luettavaa. Tavallaan synkkiä sävyjä vilahtelee tunnelmassa, mutta sehän nyt luonnollisesti on vain hyvä asia. Hauska ja lapsen näkökulmasta varmasti myös jännittävä. Pitää sisällään tiiviisti lähes kaiken, mitä voisi odottaa.

Tämä on sarjan luultavasti paras kirja. Kuvituskin on siistimpää tässä kuin aiemmissa osissa.

Tästä ei jäänyt mieleen oikeastaan mitään muuta kuin että loppuratkaisu oli pettymys. Tunnelma oli alkuun ihan okei, mutta latistui sitten.

Plääh. Tylsä tämäkin. Prilla on ankea hahmo, vaikka tässäkin oli ihan hyvä idea.

Firasta en niinkään ole ikinä pitänyt. Leuhka ja naiivi. Tylsää.

Kun lapsena sain tämän kirjan, en tajunnut juonesta yhtikäs mitään mutta silti se oli lempparini. Raahasin kaikkialle mukaan... tykkäsin Ranista.

Tämä oli laosena mielestäni vähän ärsyttävä kirja, jotenkin liian selkeä. Ei suuria suosikkeja.

Vidia oli lapsena lempparikeijuni. Nostalgista. Muistaakseni tämä oli ihan luettava lastenkirja.

Kehno. Fonttia myöten onneton viritys josta ei jää mieleen yhtikäs mitään. Varokaa!

Tämä nyt on jo hieman edeltäjäänsä parempi. Mutta silti ei vain tahdo ylettää 1-3-osien tasolle. Jotenkin vain tuntuu siltä, että olisi ollut parempi jättää sarja tavallisen trilogian mittaiseksi, "maailman ensimmäisen viisiosaisen" sijaan. Ihan vaan naurutakuun vuoksi. Ikävä jäi Zaphodia...

No voi höh. Pettymys isolla p:llä. Pelkkää Arthurin ja Fenchurchin romanttista saivartelua alusta loppuun. Rikkoo sarjan tunnelman täysin. Zaphod ja Trillian ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen, Marvin vain vilahtaa lyhyessä ja surkeassa roolissa. Onneksi edes Ford saapuu lopulta paikalle pelastamaan sen mitä vain pelastettavissa on. Fenchurch on juu ihan kiva, mutta on aivan liian radikaalin normaali, ettei istu tarinaan ollenkaan. Ei. Edellisten osien tunnelma takas!

Taas kerran mahtavaa. Ei voisi oikeastaan överimmäksi mennä, mutta millä tyylillä. Kyllä Adams osaa. Kaikki mukaan viettämään kansainvälistä pyyhepäivää! Minä merkitsin sen jo kalenteriin!

Zaphod on aivan mahtava tyyppi! Ryytynyt mutta tyylikäs suhtautuminen naurettaviin vastoinkäymisiin... ja lukija miettii vain että mitä hittoa nyt vielä?!?

Yllättävän ohut, mutta silti Linnunradan hauskin teos. Tälle nauraa aidosti vatsa kippurassa. Tiesin jo prologissa että tästä tulee mieletön kokemus... Douglas Adams on suurenmoinen ajattelija! Hahmot eivät voisi paljon sympaattisempia olla, eivätkä tähän päde mitkään kliseet. Jos kaikki scifi-kirjallisuus olisi tällaista, niin en totisesti muuta tekisikään kuin lukisin. Kirjan kaikki keskustelut olivat rentoja ja teräviä. Voisin luetella vaikka koko päivän hauskimpia kohtia. Jään odottamaan jatkoa enemmän kuin innoissani!

Mukavaa, poikkeuksellisen tunnelmallista, tasokasta ja persoonallista genrensä aatelia. Lopun taistelu vain jäi melko yksipuoliseksi ja tylsäksi, ja dialogit alkoivat toistaa itseään niin, että vaikutelma jäi epäsiistiksi ja huolittelemattomaksi, kuin Clare ei olisi tarkistanut tekstiään jälkeenpäin. Demonien kuolema ja taistelukohtaukset kuvailtiin välillä tarpeettoman yksityiskohtaisesti.

HUI HITTO! Tämä oli kova! Järjettömän karmiva ja kireä tunnelma. Mutta näin onnellisten loppujen ystävänä surettaa: Lightia käy sääliksi ja petyin pahasti Ryukiin. Ettäs kehtasi! Mitähän Misalle muuten tapahtui? Mihin hän katosi? Ja mitenhän Lightin kuolema häneen vaikutti? Mutta lopun katsaus Yagamien kuulumisiin sekä "Kira-kulttiin" olivat hauska lisä. Vau.

Loppu häämöttää... ainoa tunnelmanlatistaja tässä vaiheessa on vain se, että onko loppuratkaisu täysi pannukakku.

Tässä taas on melko mahtipontinen kansi. Tarina on jälleen nousussa, loistavaa! Voi Mello, Mello, Mello...

Tästä eteenpäin sarja alkaa käydä jo melkoisen karmivaksi. Tunnelma on suoraan kuin jostain kauhuelokuvasta.

Voi! Mello on eeppinen! Tyyyyyykkään. Kunpa hän olisi liittynyt joukkoon jo paljon aikaisemmin, olisin tässä vaiheessa taatusti mitä suurin fani. Höh.

Tykkään isosti tämän kannesta. Mutta tarina... en pysy enää kärryillä. Olenko vain liian tyhmä tälle sarjalle vai mitä?

No, palasinpa taas sarjan parin näin kuudennessa osassa. Jokin on kuitenkin pahasti vialla: kun aloitin sarjan, olin suuri Ryuk-fani, mutta nyt kun palasin taas tauolta, en jaksa enää välittää. Inhottavaa! Koskaan muulloin ei näin ole vielä käynyt!

Ihan oikeaan suuntaan tämä etenee, muistinmenetys sopii tarinaan kuin nenä päähän, mutta silti jostain syystä tämän jälkeen pitkästyin siinä määrin, että lopetin sarjan lukemisen pitkäksi aikaa. Miksi lie...

Onkin söpö kansi! Misa on niin ihana... hahmo on jo itsessään todella onnistunut ja hauska, mutta jo idea Kiran innokkaasta avustajasta on hieno. Myös Rem on mukava, lisää kuolemanjumalia kehiin vaan!

Kira alkaa niittää jo ihan kiitettävästi mainetta maailmalla...heh. Pidän siitä, että tapahtumien kulku rupeaa saavuttamaan astetta massiivisemmat ja kaoottisemmat mittasuhteet. Mukavan karmivaa. Ja herttainen Kira #2, kuka viimeisellä sivulla vilahtaa, on hyvä idea.

Aika lailla sitä samaa kuin edeltäjänsäkin. L on oikein mukava tuttavuus, sopivan simppeli hahmo muuten sekavaan sarjaan.

Suurenmoinen! Kuvitus todella ensiluokkaista, juoni jännittävää. Puhekuplat joskus liian pitkiä, jotta sarjakuvan helppous säilyisi, mutta aikuisempaan makuun suunnatulle dekkarille annettakoon se anteeksi. Upean synkkä tunnelma, oivallinen käännös ja Ryuk on aivan ihana!

No, tavallaan ihan hyvä, että saatiin koottua näistä kaksi isompaa kokoelma-albumia. Niin eivät valloita koko hyllyä pikkupokkareina. Mutta kyllä vain nämä häntäpään tarinat ovat jo melkoisen kulahtaneita, muutamaa ihan kelpoa lukuunottamatta.

Kuin edellinenkin: tarpeeton. Ensimmäinen kokoelmateos olisi riittänyt jo hyvin, nyt tätä projektia on laajennettu jo pikkaisen liikaa.

Ei voisi oikeastaan täsmällisempi teos olla. Tämä kertoo aivan kaikesta aivan kaiken, eikä kerrassaan mitään jää mainitsematta. Välillä alkaa jo miettiä, onko tällä oikeastaan yhtään mitään väliä minkään kannalta. Älytöntä, kun pikkuruisetkin sivuhahmot saavat monen sivun mittaisen "elämänkerran" ja paljon uutta tietoa myös niille, jotka eivät ole lukeneet romaaneja. Jopa autojen muotoja kuvaillaan! Kas kun ei vielä kerrota kunkin hahmon suosikkireseptejä... ainoat asiat, mitkä tuottavat pettymyksen tosifaneille, lienevät kuvituksen vähäisyys ja tylsyys sekä kunkin kirjan juonikaari: täysin turhia.

Kun tämä on jo sarjan neljäs kirja, alkaa miettiä jo, että koska tällaiset b-luokan koululaiskauhujutut alkavat tulla korvista ulos. Ehkä olisi kannattanut suosiolla jättää leikki kesken jo vähän aikaisemmin... alkaa tulla moneen kertaan jo tarinoita, jotka ovat vain versioita toisistaan.

Muumit ovat aina muumeja. En ole ikinä lukenut mitään muuta oikeaa Muumi-kirjaa kuin tämän, mutta olenpahan vain. Ihan nätti tunnelma ja yllättävänkin mielenkiintoista. Hahmot, juoni ja lähtöasettelu täysin erilaiset kuin animaatiossa. Tavallaan jopa jännittävää!

Tämä on todella mielenkiintoista luettavaa. Viehättävä idea, olen viihtynyt kirjan parissa jo lukuisten tarinoiden ajan ja havainnut tämän soveltuvan myös ystävän kanssa luettavaksi. Yhäkin tuntuu sikiävän uusia seikkailuja, vaikka tämä on ohut kirja! Julkaisusta kyllä tekee mieli vinkua: sivunumerot eivät pidä aina paikkaansa! Kamalaa kun tarina keskeytyy välillä.

Oijoi, tämä on kyllä kunnon kamaa! Jännittäviä tarinoita, tehokkaita juonitiivistelmiä, urbaanilegendoja ja paikoin mukavan verinen kuvitus. Tuttua ja tuntematonta sekaisin. Fiksusti jaettu kolmeen eri aihepiiriin ja tietovisasivut kerrassaan nerokkaat väärinpäin ja ylösalaisin olevine ratkaisuineen (eipähän ole lunttaaminen liian helppoa). Pidän kovasti myös esittelykuvista mm. Borleyn pappilasta ja "vampyyriturvallisesta" huoneesta. Todella kompakti ja tiivis pakkaus värikkäitä faktoja, yhdellä aukeamalla jo monta  tunnelmallista pikkukauhujuttua. Aivan ihanaa.

Njääh. Melko tylsä kokoelma ihan ookooilta teinikirjoittajilta. Eipä jäänytmieleen oikeastaan mitään.

Laaja mutta kompakti pakkaus. Toimivaa, mutta osa tarinoista on jo aivan liian moneen kertaan kuultuja. Tyylikkäästi oli jännittävimmät tarinat jätetty kokoelmien loppupuoliskoille.

No nyt kyllä piti hiukan nipistää pois arvosanasta. Kirjan juoni meni jo vähän naurettavaksi, jopa noloksi. Vaikka yhdeksäshän tämä jo oli. Lisänä jäi vaivaamaan kuvituksen tason lasku: erilainen piirrosjälki kuin ennen ja oudot, "tärähtäneet" kuvat.

Mahtavaa jälleen, loistoidea että Pitt teki paluun, mitä nyt vähän lihoneena. Erittäin hellyyttävää, mutta menevätkö Gilin ja Lucin nimet joka osassa sekaisin?

Käsittämätöntä, miten vielä tässäkään vaiheessa sarjaa taso ei vaan laske. Loppuratkaisu ansaitsee raikuvat aplodit!

Tämä saattaa olla peräti sarjan paras! Ja se on paljon sanottu näin hyvältä sarjalta! Tässä kertakaikkiaan kaikki toimii, huumori kukoistaa, hahmot ja juonenkäänteet oikeaa huippuluokkaa. Tästä on hyvin paha parantaa.

Voi että, Bernard on kartanon asukeista lempparini! Sääliksi ihan käy. Mutta jälleen kerran erittäin onnistunut lastenkirja. Rakastin jo pienenä.

Kuvitukseltaan ihan okei, sisältö hieman tylsää ja välillä turhan dramaattista. Lajien esittelyjärjestys jokseenkin epälooginen.

Ihana. Tykkään tästä suuresti. Nerokas ajatus ja herra Pitt suurenmoinen vihollinen. Verrattomat kuvat puhekuplineen.

Kyllähän minä ymmärrän, miksi tämä on niin valtavan suosittu. Oikeastaan ainoa ongelma on juuri se, että kun kaikki hehkuttavat ja mainostavat, ovat odotukset niin korkealla, että on käytännössä mahdotonta vältytyä pieniltä pettymyksiltä. Olen myös tyytyväinen itseeni, kun en ole yhtään nyreissäni loppuratkaisun suhteen, vaikka normaalisti vaadin loistavalta kirjalta sataprosenttisen onnellisen lopun, olen näet sellainen herkkis. Tässä oli oikeastaan aika huono loppu, mutta tunnelma kevyt. Parasta kirjassa on ehdottomasti goottimainen tunnelma ja pienet vihjaukset esim. Japanin pop-kulttuuriin tai supersankareihin... hyvä kirja kieltämättä, ei vi oikein väittää vastaan. Vaikka yllätyksiä ei edes ollut, kun olin nähnyt elokuvan aikaisemmin!

Uiiiih, ihana! Tykkään niin paljon ja tykkäsin jo pienenä! Niin nättejä kuvia, jännittäviä arvoituksia ja pieni Harpie-kirja on vain niin mahtavaa. Tämän sarjan kirjat löytyvät kaikki minun hyllystäni.

Tavallaan ihan hyvä, että tui jatko-osa, joka kaiken huipuksi on vieläpä hyvä ja luonteva. En rypistele otsaani oikeastaan muulle kuin Arin kuolemalle. Sekoava pikkuveli: wau.

OOh, tässähän on jo hyvä lähtöasettelu! Oikein kelpoa etenemistä, mitä nyt vähän kummallinen lopun huippukohta.

Voi surku. Kummitukset katosivat ja tilalle tulivat KEIJUT. Minkä ihmeen takia? Huono idea, kun tätä kerta kauhuna myydään. Keijuille on oma aikansa ja paikkansa, mutta se ei ole The Dreamingin maailmassa. Rimanalitus.

Tämä on hyvin vahvaa tasoa aussimangaksi, tunnelma säilyy lähes yhtä hyvänä kuin ensimmäisessä osassa. Kans on liian värikäs, mutta ei kannata antaa sen hämätä. Oikein hyvää jälkeä!

Tässä on ihan sievä idea ja tarina, ihan nättiä katseltavaa. Mutta kuitenkin sitä mitä antaa ymmärtää.

Ei. Ei. Ei! Tämä meni täysin pieleen kovaa ja korkealta. Ei mitään häitä eikä taivaan tähden lapsia. Paksu kirja täynnä kauhistelua ja sisutonta poraamista raskausajan pulmista ja tunteista sekä Nessien ylikehumista. Eiiiiiiiih...vaikka kyllä kai kaikki jo tietävätkin, miten tässä käy. Viimeisten sivujen "taisteluakaan ei lopultakoskaan tullut, joten jäin miettimään, että mitä varten ne kaikki 40 uutta hahmoa piti varta vasten kutsua niitä pariakymmentä sivua varten, joilla he esiintyivät. Hukkaan heitetty mahdollisuus.

Näin päällimmäisenä ei jääoikeastaan mitään mieleen. Ihan okei kirja, ei sinänsä, mitään vikaa, mutta tästä huomaa jo miten sarjan alkuperäinen formaatti alkaa hävitä sekalaisen mäiskinnän ja valintojenteon alle. Menee kohta jo vähän överiksi.

Tämä on sitä mitä edeltävätkin: erinomaista ja veikeää luettavaa ja hyvää huumoria. Suosittelen lämmöllä.

Mahtavaa todellakin. Ensinnäkin: suurenmoinen idea niputtaa koko sarja samojen kansien väliin. Kirjat ovat niin ohuita, että ne lukee mielellään yhteen putkeen. Mutta sitten itse kirjoihin: Osa 1 on kerrassaan täydellinen, samoin 2 ja 3, mutta 4 ja 5 masentavat. Ne tuntuvat niin ylimääräisiltä ja väkisintehdyiltä. Tunnelma ei ole enää rentoa, eikä enää ole mitään mille nauraa. Varsinkin 4 on suorastaan karmea: pelkkää Arthurin ja Fenchurchin (josta ei sittemmin kuultu) romanttista lätinää. Zaphodin haihtuminen savuna ilmaan on niin surullista, että nyyh, ja kun Marvin tekee paluun, niin hänkin lopulta kuolee tai jotain sinne päin. Olisin ollut tyytyväisempi, jos tarina olisi päättynyt jo kolmanteen osaan mutta ei. Mutta on tämä silti ihan lukemisen arvoinen, kunhan vain osaa olla leikkimielinen ja luova.

Hmh. Hiukkasen liikaa voivottelua ja ikävöintiä. Eikä oikeastaan yllätä millään tapaa, koska koko maailma on jo spoilannut tämän moneen kertaan. Muuten olisi varmaan ollut helpompi nauttia.

Sitä samaa vanhaa. Mitä tästä voi oikeastaan enää sanoa? Klassikko lähinnä hahmojen takia.

MAHTAVA!!!! Juuri näin jokainen maailman örkki ansaitsee tulla esitellyksi! Tosi vakuuttavaa ja huolellista työtä, siistiä jälkeä ja todella maittavaa silmänruokaa. Takakannen sisäpuolen "näytehyllykkö" on kertakaikkisen ihana! Tähän ei väsy ikinä.

Edellistäkin pöljempi. Jotenkin sitä joskus vain kokee olevansa täysin eri aaltopituudella kirjailijan kanssa ja nyt niin tuppaa käymään. Idea ja koko hoito on vain jotenkin niin naurettavaa, etteivät suht sympaattiset hahmotkaan pysty pelastamaan kaikkea. Harmi, Kreikan mytologia kun normaalisti on niin kiinnostavaa...

Tämä toinen osa oli minulle hieman pettymys. Kummassa ja kummemmassa ei ole jäljellä enää ykkösosan mystisyyttä. Idea on melko kiva, mutta toteutus jotenkin lapsellinen. Kyllä tämäkin menee, mutta ei yllä Pimennon päivien tasolle. Sivuhahmot ovat hiukan noloja ja Emily itse rasittavan ylimielinen. Ainakin kuvitusta on kiva katsella!

No, osa näistä on periaatteessa klassikoita, esim. Cantervillen kummitushan nyt on kaikille yhtään aiheesta tietoisille varmastikin tuttu (on muuten hyvä). Ihan kelpo kokoelma, pistää tosin hiukan miettimään, että oliko nyt ihan tarpellinen. Jos klassinen mutta kevyt ja helppoluluinen kauhu uppoaa, niin sopii esim. matkalukemiseksi mainiosti. Itse olen lukenut parikin kertaa.

Tähän sopisi mieluummin kuvaukseksi kevyt scifi kuin fantasia, vaikka onhan tämä silti aika mahtava. Tykkään miljööstä ja kuvituksesta hirveästi ja kaikki ne top 13-listat, "valokuvat" ja kartat ovat aivan huippuja. Arvoitus on oikeasti mielenkiintoinen ja Pimennon päivät leikittelee laadukkailla ainesosilla mielipuolisella tavalla kauniisti. Tunnelma on salaperäinen ja sadunomainen, sekä sivuhahmokaarti sympaattinen ja helposti kiinnyttävä. Ainoa ongelma on Emily itse toisinaan - välillä hän on vain aivan liian erityinen ja ihmeellinen ja yliälykäs ja nokkela ja täydellinen ja kaikki muut niin noloja ja tyhmiä ja tavallisia. Oikeastaan olisi ollut parempi, jos Emilyn itsensä pönkittämisen ohella hän olisi vaihteeksi lausunut jotain mukavaa jostakusta muusta. Oikeasti: Attikol ja Molly eivät olleet niin kauheita kuin kaikki se mollaus antoi ymmärtää, eivät ainakaan juonen perusteella. Minä itse pidin heistä kummastakin. Ja Scheineristä. Ja Kutrista. Ja Jakeysta. Ja Umlautista. Ja kaikista. Mutta muuten todella mahtava teos jonka lukee monta kertaa. Myös hyvin helppolukuinen ja nuoremmille sopiva.

Emily ei aiemmin ole hirveästi päässyt esille, mutta nyt sekin hoidetaan - hienosti. Alkuasettelu on erittäin hyvä, vaikka se suuri paljastus jääkin vähän laimeaksi. Nyt Emilylle ja monelle muullekin lahjakkaalle kehittyy aimoannos lisäluonnetta, mikä luonnollisesti on hienoa. Sarja voisi minun puolestani jatkua vielä monta osaa!

Ihanaa, että Jenna sai oman kirjan! Hän on niin symppis. Vähän kliseinen, mutta silti ihan toimiva. Kirjan idea Jennan palanneesta isästä ja ongelmista kotona on todella hyvä, yhtä mukavaa ja kestävää luettavaa kuin Amandankin tarina. Loppuvaiheella tukee myös ihanasti ilmi lahjakkaiden luokan hyvä ryhmähenki. Äärettömän epäsopiva sanavalinta, mutta ymmärtänette yskän.

Nyt loppui sekin. Huh.Vaikka Ikuisuus onkin paksumpi kuin Väristys tai Häivähdys, se on silti tasoltaan suurin piirtein niiden kahden välissä. Tunnelma on sama kuin Häivähdyksessä mutta tylsyys Väristyksen luokkaa. Ja loppuratkaisu niin sekava, etten edes tiedä, jäivätkö Sam ja Grace lopulta yhteen, ja mihin Grace päätti jäädä asumaan. Muutenkaan en oikein tahtonut saada lopusta tolkkua kuin sen, etteivät Cole ja Isabel enää tavanneet (paitsi Viettelyksessä, jota en ole vielä lukenut). Höh!

Väristys-trilogia ei muuten sykähdyttäisi minua ollenkaan niin paljon kuin mitä se tekee, ellei sillä olisi Colea ja Isabelia. He ovat alusta asti olleet mielestäni paljon kivempia kuin Grace ja Sam, jotka ovat yhä yhtä tylsiä ja masentavia kuin Väristyksessäkin. Haluaisin jo lukea Viettelyksen... Tilanne Väristyksen maailmassa alkaa käydä selvästi painostavammaksi, jos tykkää Väristystä jännittävämmästä sisällöstä, niin antaa palaa vaan.

Kohta alkaa tämäkin stoori lähestyä loppuaan. Periaatteessa ihan hyvä, sarja kun on välillä alkanut tuntua vähän venytetyltä ja väkisinväännetyltä (vain vähän). Mutta onneksi Havenista jo päästiin, ennen kuin hänen tempauksensa menivät yli. Mutta sentään ei ole tämä sarja genrensä häpeä: yleisesti ottaen tämä on ihan mukavaa luettavaa, vaikka ykkösosan mystiikka onkin jo haihtunut savuna ilmaan. Taso on laskenut hyvin loivasti ja varovasti, niin ettei huomaa, jos ei nyt ala tarkasti muistelemaan alkutaipaleita. Ihan on hienosti tehty tarina, lukekaa pois vaan jos huvittaa.

Tämän kirjan suurin ongelma on se, että Haven alkaa saada aivan liian tärkeän roolin. Hän on roolissaan keikkunut jo tärkeän ja "turhan" välimaastossa, mutta loikkasi nyt suorilla päähenkilöiden piiriin. Harvoin kirjallisuudessa törmää sellaisiin päähenkilön ystäviin, jotka eivät sinänsä vaikuta juoneen, mutta heissä on silti luonnetta. Mielestäni heitä tulisi olla paljon enemmän, sillä he keventävät tunnelmaa sopivasti, eikä draaman määrä kasva massiivisiin mittasuhteisiin. Hyvässä tarinassa on aina joku, joka hetkeksi keskeyttää juonen niin, että lukija ehti hengähtämään. Onneksi on sentään Miles.

Nääh. Nyt alkaa Twilight nostaa päätään. Jude, Kuolemattomien Jacob, astuu näyttämölle! Hurraa, hän on töissä ennustusliikkeessä, hänellä on rastat ja tatuointi ja hänessä on jotain outoa, joka vetää Everiä puoleensa. Eijeijei, nyt aletaan eksyä pahan kerran harhateille. Tarina etenee täysin väärällä tavalla, se yrittää liikaa kalastella menestystä vanhoilla nikseillä. Antakaa kolmansien pyörien pyöriä jo matkoihinsa, jookos.

Tämä jää aavistuksen kehnommaksi kuin Punaiset tulppaanit. Tapahtumat muuttuvat loppua kohden hiukan lennokkaammiksi, mutta se ei ole mielestäni hyvä juttu. Kaikki se draama on pidemmän päälle lähinnä kiusallista ja Damen oikeastaan loistaa poissaolollaan koko kirjan ajan. Joo, sehän siinä oli ideakin, mutta olisiko silti voitu yrittää jotain? Roman on äärettömän epäluovaksi muovattu vihollinen ja Romy ja Rayne kuin jostain 2000-luvun shoujo-mangasta repäistyt. Toiminta menee lian korkealentoiseksi ja noloksi, mutta silti viimeinen luku on aivan liian onnellinen.

Nyt kyllä pääsi kirjailijan ote löystymään. Ei hälyyttävällä tavalla, mutta kuitenkin niin että sen huomaa. Tapahtumat eivät liittyneet enää oikeastaan millään tapaa aiempiin osiin ja loppu oli enemmän tai vähemmän pettymys. Päähenkilönä Lala ei oikein ongelmiensa ja ainaisen pahantuulisuutensa kanssa oikein säväyttänyt, eikä minua voinut vähempää kiinnostaa muotinäytös, poikaystävät tai uusi koulu. Kyllä tämän nt lukee, mutta olo on jokseenkin hämmentynyt. Mitä? Siinäkö kaikki? Olisi ehkä ollut parasta lopettaa tarina kolmanteen osaan.

Tämänkin luki mielellään! Vaikka Clawdeen ei ole hahmona yhtä kiinnostava kuin Melody tai Cleo, hänen perheensä nostaa pisteitä. Kirjallisuudessa rennot suurperheet vetoavat kehen tahana. Ja taatusti joku voi Clawdeenista pitääkin minua enemmän! Tapahtumat jatkuvat selkeästi ja nätisti edeltäjiin nähden. Lisäpisteitä Harrisonille ropisee myös ihmissutena olemisen oireiden realistisen oloisesta kuvailusta!

Jostain kumman syystä Monster High -romaanit kiehtovat minua suuresti. Mielenosoituksellinen vidovetoomus ikäänkuin symboloi tosielämän tasa-arvo-kysymyksiä, mikä on aina hieno aihe. Hahmot ovat yhä puoleensavetäviä ja persoonallisia, ja juoni paranee entisestään. Taustatarinat syvenevät hienosti ja jatko jaksaa kiinnostaa.

No loppuihan sekin lopulta. Kyllä, luin koko sarjan, vaikka se kovasti turhauttikin. Kakkonen oli jotain aivan kamalaa, mutta onneksi tämä sentään oli hieman parempi, vaikkei ihan ykkösen veroinen. Joka ei sekään mikään häävi ollut. Evien seikkailut loppuivat tähän, ja heitimme hyvästit koko hahmolle ilman minkäänlaista haikeutta. Jos olisi aivan aseellauhatun pakko nimetä hahmoja, joita jäisi eniten ikävä, niin kai sitten Reth ja Arianna. Ai mutta kas kummaa, hekin hyppäsivät loppujen lopuksi portaalista ja adios heille vaan. Niin, ja ihmissusi-Jaques, ai mutta kas kummaa, hänkin kuoli jo ykkösosan alussa juuri kun olin alkamasa tykästyä. Höh. Joka tapauksessa: luojan kiitos pääsee nyt jatkamaan elämässä eteenpäin.

Ei. Tämä ei todellakaan toimi. Tämä on kuin joku kammottava irvikuva sille tavanomaiselle yliluonnolliselle romanttiselle lällänlierulle, mitä normaalisti luukutetaan. Jos olet genren kovakin fani, kannattaa hylätä tämä trilogia viimeistään ekan osan jälkeen niin et joudu kahlaamaan läpi läjää viimeistelemätöntä, luonnoksenomaista, lapsellista ja heitteleväntasoista tekstiä. Tässäkin on ihan liikaa niitä lyhyitä tehostelauseita ja alku ja loppu, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Varokaa kansalaiset! Valitkaa joku muu! Anteeksi kauheasti rva White, mutta teillä on vielä joitain asioita opeteltavana.

Tämä on suunnilleen ykkösen veroinen, tehokas ja tunnelmallinen. Tekijä osaa edelleen sovittaa lahjakaasti romaanin tapahtumat mangan muotoon ja hahmot ovat edelleen hyvin rakastettavia. Mukavaa tasapainoilua surullisen sympattisuuden ja verisen draaman välillä.

Tässä osassa tunnelma laski aavistuksen ensimmäisestä. Touhu alkoi olla sen verran sekavaa ja pitkäveteistä, ettei millään tuntunut olevan enää mitään väliä. Loppu jäi todella vajaaksi, ja jäi lopulta epäselväksi, että kuka nyt tykkää ja ei tykkää kenestä ja mitä tulevaisuudesaa tapahtuu. Ja tosiaan: mitä romaaneissa tapahtui ykkösosan jälkeen? Se taitaa jäädä mangan lukijoille ikuiseksi mysteeriksi.

Kuolion kultakurkku jatkaa sekoilua vanaan malliin tutuissa ympäristöissä vielä astetta epäloogisemmin ja hämmentävin elementein. Tässä pelataan pitkälle musiikkimaailman bisnesten keinoin, unohtamatta kuitenkaan varsinaista teemaa. Sympaattista ja verratonta luettavaa lapsille!

Tämä arvosana sopii hyvin kaikille W.I.T.C.H.-kirjoille. Eivät yllätä millään tapaa, ovat täsmälleen sitä mitä voi odottaa ja hahmot sekä ideat ovat takuuvarmasti tuttuja kaikille niille, jotka päättävät alkaa lukea. W.I.T.C.H.-kirjaksi tämä on ehkä, huomatkaa, ehkä, astetta parempi, mutta silti lukukokemukseen vaikuttaa lähinnä se, että tämä oli silloin joskus pienenä niiiiiiiiin iso juttu.

Olin tavallaan odottanut, että Coralinessa olisi ollut sellainen outo ja tietyllä tapaa pelottava tunnelma. Tiesin kyllä, että se on lastenkirja, mutta eihän se ole ennenkään estänyt kirjaa olemasta pelottava. Ei siihen vaadita muuta kuin tunnelma. Mutta tämä oli ikävä kyllä pettymys. Tuntui siltä, kuin tärkeät asiat olisivat alkaneet tapahtua vasta reilusti puolenvälin jälkeen, eikä varsinaista huippukohtaa löytynyt. Jos yhtään viitsii antaa mahdollisuuden, niin huomaa kyllä, että puolenälin jälkeen meno alkoi mennä huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, mutta silti olen vähän pettynyt.

Tämä on sarjassa sellainen kirja, joka on naurattanut minua pienestä pitäen. Olen lukenut tämän monta kertaa, ja edelleen toimii. Muihin sarjan osiin verraten vähän tylsä, mutten osaa perustella, että miksi. Ideahan on mahtava: diskossa käyvä vanha äijä, joka haluaa rakentaa arvettoman hirviön. Hienoa, että jokaista hahmoa jalostetaan ja syvennetään ikiomalla kirjalla 9-osaisessa kirjasarjassa!

Olen kerännyt kaikki ologia-kirjat, mitä vain löytyy ja vähän oheistuotteita siihen kylkeen. Ne sopivat hyvin niille ihmisille, jotka eivät suostu hyvästelemään kurkistusluukkukirjoja lapsuudesta, vaan vievät mieltymyksensä kokonaan uudelle tasolle. Kaunis, vaikuttava ja mielenkiintoinen tietokirja kestää monet lukukerrat ja saa lukijansa uskomaan, että lohikäärmeitä todella on olemassa.

Kyllä tämä aika kirkkaasti nousee Maailman Mahtavimmaksi Mangaksi Kautta Aikojen. Kuvitus, huumori, hahmot ja niiden suhteet, itse juoni ja tarinankerrona...olen sanaton. Rakastan tätä ja saan itkupotkuraivarin jos tätä ei suomenneta loppuun. Jätän arvion aika lyhyeksi, kun muuten tästä tulee raamatun mttainen.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Vaikutuin suuresti sitä, että Bujor oli 12 kun kirjoitti tämän (mutta en minä sen perusteella tätä arvioi). Vau! Pääkolmikko oli oikein kiva, erilaiset persoonat ja sitä rataa, tapahtumat mielikuvituksellisia ja viimeisteltyjä. Bujor on keksinyt tarinaansa asioita, jotka kertovat hyvästä mausta, luovuudesta ja kunnioituksesta omia hahmojaan kohtaan. Todella viehättävä, raikas, erilainen ja ahmittava kokonaisuus, joka kestää monta lukukertaa. Suosittelen.

Ovela veto Meyerilta julkaista elämänkerta maailman hyödyttömimmästä sivuvedosta, pitää nostaa hattua rohkeudelle. Harmi vain, että toteutus tuntui siltä, että koko kirja oli vain kirjailijan huvin vuoksi tehty raapustus, josta nyt vain tuli yli sadan sivun mittainen, ja joka taisi olla Meyerin omaksi iloksi hyvin pitkälti tehtykin, kuten esipuheesta voi päätellä. Kirjan loppupuoli tuntui liian kiirehdityltä, aivan kuin tekijä olisi alkanut ajatella: "Niin, mitä tässä voi nyt enää tapahtua? Kaikki tietävät, miten tässä käy, tapetaan nyt vain Diego ja lähetetään Fred vaikka Timbuktuun, niin päästään äkkiä eteenpäin elämässä". Suurin pettymys oli tosiaan Diegon rooli: mitä varten hänet oikeastaan edes luotiin, kun hän kuoli ennen kuin ehti vielä edes kissaa sanoa? Kun tajusin että Diego oli potkaissut tyhjää, mietin vain että minkä ihmeen takia jo nyt? Ikävää, sillä Diegosta oli jo kovaa vauhtia tulossa ihan kiva hahmo, selainen kuin Fred. Oli Breekin ok, kaikki se ihmiselämän draama oli vain niin huolimattomasti toteutettua.

Kaikki aiheesta. Mieletöntä, kun tämänkaltainen ilmiöksi noussut kirjasarja poikii elokuvan lisäksi vielä tällaisenkin. Jos olet sarjan tosifani, et voi elää ilman tätä. Itse tutustuin Eragonin tarinaan alunperin tämän teoksen kautta, mutta nautin tämän pläräämisestä silti. Mahtavia kuvia, pieniä juonikuvauksia ja paikkojen, historian sekä lajien esittelyjä. Hauskoja pikku yksityiskohtia, kuten lohikäärmeratsastajan merkki ja kangaskukkaversio mustasta päivänsinestä, Aryan lempikukasta. Mahtavaa! Hanki jos et vielä ole sitä tehnyt!

Se on sitä "parempaa yliluonnollista lässytysromaniikkaa". Ei niin imelä kuin olin pelännyt. Yleensä karttelen kaikkea 2000-luvun kirjallisuutta jota hehkutetaan liikaa, mutta kun nyt tuli koko sarja halvalla vastaan niin luin ihan omaksi huvikseni. Ymmärrän miks tämä on niin suosittu: se on se helppolukuisuus varmastikin. Lukeminen oli erittäin helppoa ja teksti ymmärrettävää, mutta jos nyt juone, hamojen ja idean puolesta puhutaan niin kysynpä vaan: miksei mikä tahansa muu vastaavanlainen kelvannut ihmiskunnalle? Ei tämä nyt sentään niin ylivoimaisen mahtava olut.

LOISTAVA!!!!!! Paolini osaa kertoa hahmoistaan hyvin vaikuttavalla tavalla. Eragon ja Saphira ovat suurenmoinen pari! Tykkään suuresti, kaikki on hiottu pilkuntarkasti aina paikkojen nimistä aseisiin ja tapahtumien kulusta oikeasti välittää eikä vain tee koko ajan mieli skipata sivuja. Vaikka kuulostaa alkuun vähän Sormusten herran apinoimiselta, niin ei se ole, ei hätää!

Sitä perus W.I.T.C.H.-keekoilua. Aikoinaan W.I.T.C.H. oli valtava hitti ja klassikko ja monen n. vuosien 1995-2005 välillä syntyneen nappulan suuri fanitusen kohde, minun nyt eritoten. Nykyään lapset eivät paljoa tästä tiedäkään... W.I.T.C.H: sta ei ole tehty kovin laadukasta kirjallisuutta, vaikka se loistaakin kuvallisen kerronnan muodossa. Välttämätön lisäys keräilijän hyllyyn! Sentään tarinan juoni ja huippukohta sopivat Cornylle kuin nenä päähän!

Moneen kertaan käytetty nimi saa taas uuden kantajan kaikkien tutulta R. L. Stineltä. Vampyyrisiskokset on perushyvä tai astetta parempi vakavamielinen teiniromaani, joka pitää sisällään muutaman ihanookoon hahmon ja muutaman melko nysän. Idea nyt ei ole millään muotoa uusi, katsoi sitä miten päin hyvänsä. Kirja on parempi kuin mitä odottaa saavansa, sopii luettavaksi niille, joilla ei ole parempaakaan tehtävää.

Herttaisia hahmoja joka iikka, hieno lähtöasettelu, repivää huumoria ja taidokkaasti toteutettu juonenkuljetus ja kuvitus. Tästä on klassikot tehty.

Keplo Leutokalma on suurenmoinen teos, joka on niitä harvoja, joissa päähenkilö on kaikista paras ja mieleenpainuvin. Keplo on hauska ja terävä, ja hänen taustatarinansa tekee vaikutuksen. Tämä olisi taatusti yksi lempikirjoistani, ellei sarjan julkaisua Suomessa olisi keskeytetty...nyyh. Voi kunpa joskus kaukaisessa tulevaisuudessa edes...

The Dreaming: melko kertaluettava kevyt kauhutarina, joka ei pelota lastakaan, mutta jonka jaksaa lukea loppuun asti.  Tässä ekassa osassa on ihan nätti tunnelma, jonka jatkossa toivoisi pysyvän vähintäänkin ennallaan, tai mikä vielä parempaa, syvenevän. Taustat on tehty melko hyvin, vaikka hahmot eivät olekaan mitään missejä. Mutta ainakin heidät erottaa toisistaan, se kun ei kaikille sarjakuvapiirtäjille ole mikään itsestäänselvyys. Jatkon lukee kyllä mielellään.

Nimi Vampyyrit on melko tylsä valinta kirjalle, joka käsittelee melkein mitä vain, mikä liittyy millään tapaa vampyyreihin. Myös kansikuva on typerä: jäykkä, beige Twilight-potretti. Mutta pieleen menneestä ulkoasusta huolimatta erittäin laaja, kattava ja kaunis teos, joka miellyttää kaikenikäisiä ja -laisia vampyyri-intoilijoita, eikä vain niitä Stephenie Meyer-pöpejä(ei siis mitään teitä vastaan meyerlaiset). Sivuille on valittu monivuolinen valikoima kuvia ja tietoa on kerätty taitavasti ja erittäin laajalta säteeltä. Aihettä on lähestytty erittäin monesta suunnasta ja näkökannasta ja tarjoaa paljon pieniä, kivoja yllätyksiä ja bonuksia. Jokaiselle jotakin.

Syy sille, miksi vaivauduin tutustumaan tähän on se, että rakastan suuresti Kreikkaa ja mytologiaa. Mutta kuten "tyttöjen kirjakerho-kirjalta" voi odottaa, ei kirjoittaja varmaan tiennyt juuri mitään antiikin jumalista ja jumalattarista. Päähenkilö on yksinkertainen ja rasittava, ja kaikki sivuhenkilöt ovat kliseitä, joille on pyritty tuomaan persoonaa kuvailemalla tyyliä. Varsinaiset jumaluushommat on viskattu nurkkaan ja tilalle on vedetty kiusallista teinidraamaa. Ja mitä tulee Phoeben juoksuharrastukseen, se on totaalisen turha. Jos ihminen on sukua voiton jumalattarelle, pitääkö hänen harrastaa välttämättä yhtään mitään ollakseen kiinnostava tuttavuus?

Takakansi ja omistuskirjoitus lupailevat koskettavaa tarinaa, joka itkettää lukijaa hyvinkin vuolaasti. Vaan kun ei. Kirja ei pidä sisällään kerta kaikkiaan mitään, mikä todella itkettäisi. Äärimmäisen herkkä tunneihminen parhaimmillaankin kokee myötätuntoa hahmoja kohtaan, mutta eipä niissäkään oikeasti juuri kiintymisen varaa ole. Hahmot ovat melko luonteettomia eikä heistä saa minkäänlaista mielikuvaa päähänsä. Pääpari on hyvin epäsopiva ja juuri mitään ei jää tapahtumista mieleen, vain satunnaista sääliä herättävää muistelua ja voivottelua. Harmi. Joskin lisäpisteitä on kerätty vaihtelevalla kertojalla.

Ensiksi haluan tästä sanoa, että tämän luki tosi nopeasti. Muutama hassu päivä niin että heilahti. Kirjoitustyyli on erittäin selkeää ja sopii nuoremmille lukijoille ja niille, jotka kokevat vaikeaksi lukea pitkään samaa vanhaa tarinaa. Juoni etenee nopeasti ja loogisesti. Oikeastaan kirja on hyvinkin kliseinen ja yllätyksetön, ja Amanda ainakin ensimmäisillä sivuilla nolo ja epärealistinen. Kuitenkin jokin tässä on viehättänyt niinkin paljon, että olen vaivautunut lukemaan koko sarjan kaikki osat useaan kertaan. Vielä kun vain ymmärtäisin, että mikä se viehätys on.

Hauskaa, että länsimaisia menestyskirjoja leviää maailmalle mangankin muodossa. Tosi kiva! Ajauduin tutustumaan tähän eriävien ja tylsien seikkojen kautta, ja en voi sanoa pettyneeni, pikemminkin päinvastoin, mutta sanonpahan vain että kadun lukupäätöstä, jos katsotaan koko sarjan mittapuulla. EI OLE REILUA, että melkein joka ainoassa osassa joku tosi mahtava hahmo kuolee!!! Ei, ei, ei! (Mutta onneksi sentään ikuinen lempihahmoni, ihanaakin ihanampi käärmepoika Evra jää lopulta henkiin). Jos nyt kuitenkin unohdetaan nämä omat kaunani ja mennään itse asiaan. Todella hienosti on tämä tarina sovitettu juonen puolesta mangaksi, erittäin hyvää työtä tekijältä(aplodeja, aplodeja)! Myös kuvitus on ihan kiva ok, söpöä ja sympaattista mutta osaa olla myös vakavasti otettavaa.

Vai että tällainen rantautui sitten Suomeen. Hopeasokerimestari ja musta keiju (lyhennän nyt Hopea) on hyvin keskinkertainen manga. Aihe on sellainen, minkä olisin joskus ihan pikkupirpanana keksinyt, mutta toisaalta, sehän perustuukin romaanisarjaan. Se seikka tosin vetää mielen vähän maahan, mangatkun käsittelevät vain romaanien ensimmäisen osan tapahtumia, joten ei voi tietää, miten hahmille lopulta käy. Piirrostyylistä on itseni vaikea sanoa, pidänkö vai en. Se on samalla jotenkin laadutonta, mutta ei niin nololla tavalla, etteikö sitä voisi luokitella "persoonalliseksi". En siis kohottele kulmiani, mikäli joku sitä syvästi rakastaa. Ja kun katsoo joitain omiakin piirroksia niin kannattaisi minunkin joskus varmaan laittaa suu suppuun. Mutta, tämä arvio on siis vain oman makuni mukaan, joten...

Yleensä vierastan kaikkea kotimaista kirjallisuutta klassikot poislukien, mutta tämän sain tavallaan lahjaksi, ja jotenkin se vain päätyi etelänmatkalle lukemiseksi (kieltämättä vähän erikoinen valinta), mutta loppuun sai nykäistyä. Minun kirjaani muuten koristaa tekijäkaksikon nimmarit! Mutta oli muuten todella upea teos! Kauniita kuvia, tarinoita, ns. hahmoprofiileja, lajiesittelyjä, keijuhoroskooppi (minä olin hörviäinen), kansainvälisten taiteilijioiden ja tekijöiden versioiden esittelyjä ym. ym... Suomalaista mytologiaa parhaimmillaan, totisesti. Kirja on aidosti puoleensavetävä, koukuttava eikä pidä sisällään ollenkaa mitään pitkäveteistä, vaikka kertookin hyvin laajasti. Selkeää tekstiä ja lukee jännityksellä siinä missä hyvää romaaniakin. Jos kiinnostaa, niin Aallolla ja Hjeltillä on kummallakin myös muuta Suomen mytologiaa, enkeleitä jne. käsittelevää tuotantoa. He ovat työskennelleet sekä yhdessä että erikseen, ja yhteistuotannosta voin suositella Pientä taikakirjaa, mihin siis on koottu wanhaa suomalaista wiisautta ja taikuutta.

Punaiset tulppaanit on kuin taianomaisempi ja tuntemattomampi kaksoissisar kaikkien tuntemalle Houkutukselle. Ujo, epäsosiaalinen ja itsensä ulkopuoliseksi tunteva tyttö yrittää selvitä koulupäivästä toiseen, kunnes uusi, komea ja taiteellisesti lahjakas jätkä saapuu upealla autollaan uutena oppilaana, eikä kerro paljoa taustoistaan, mutta tuntee alusta asti outoa vetoa sankaritarta kohtaan. Kuulostaako tutulta? Ainoat erot Houkutuksen lähtöasetteluun ovat, että tällä kertaa sekä prinssi että prinsessa voidaan luokitella friikkilahkoon outoine kykyineen. Kirjan pahin piirre on sen kerrontatyyli: minä-kertoja, puhekieli ja preesens. Vetoaa varmasti johonkuhun, mutta minä en valitettavasti ollut se henkilö. Onneksi sentään totuin äkkiä. Mutta hei, jos Twilight on mielestäsi ylihehkutettu ja -spoilattu, mutta teema tuntuu vetoavalta, tarjolla on aina ihan kelpo vaihtoehtoja. Vinkvink.

Suurta Hämmennystä. Miten ihmeessä joku keksi tehdä romaanisarjan Monster High`sta? Ehkä parempi olla vertaamasta tätä alkuperaisiin hahmoihin, ettei mene ihan pätemisen puolelle. Asiaan siis: kirja tarjoaa täsmälleen sitä mitä lupaa ja mitä voi odottaa. Kiva, että tarina etenee kahdesta suunnasta jotka törmäävät hienovaraisesti toisiinsa. Hahmojen luonteet tulevat ilmi ja eroavat toisistaan ja vaikka heihin ei suoranaisesti kiinny, heistä kyllä oppii pitämään. Kannattaa antaa mahdollisuus, ei tämä riman alta mene. Tosin, yhdeltä osin kirja on kyllä naurettava: joka ikisessä lauseessa tunnutaan varsinkin alussa mainittavan jollakin tavalla esiintyvän hahmon päivän asu. Tyyliin: "Hän pyörähti ympäri, niin, että hänen raidallinen hameensa heilahti ja alkoi pyöritellä Rolexiaan ranteensa ympäri". Ei näin, Harrison, ei jooko joka lauseessa, ei.

Ostin kirjan ihan omaksi ilokseni. Ulkoasussa viehätti lievä goottivivahde, joka minunlaiselleni (kröhöm: wannabe-)gootille menee aina. Luin kirjan melko nopeasti, se kun oli melko ohut ja teksti helppoa ja sujuvaa, muttei sentään lapsellista. Teos sopii erinomaisesti kaikenikäisille kyseisen genren ystäville. Pidin siitä, että jokainen hahmo oli enemmän tai vähemmän persoonallinen, joskaan ei mitään aivan uutta ja uskomatonta. Lukemisesta tulee hyvälle tuulelle, vaikka loppuratkaisu tuntuu jotenkin vajaalta. Periaatteessa onnellinen, mutta jotain jää kumminkin hampaan koloon kaivelemaan ja mielen sopukoihin kummitelemaan, en vain aivan ymmärrä että mitä. Ilman tätä lopun tyhjässä leijumista olisin voinut antaa paremman arvosanan. Jos Marr päättäisi palata takaisin Aislinnin & Con pariin, olisin kyllä ilomielin leikissä mukana. Lukekaa ihmeessä, jos tippaakaan huvittaa.

Ostin kirjan kirpparilta koska oli melko halpa, teki äkkiä hirveästi mieli uutta painolastia kirjahyllyyn ja samasta pöydästä löytyi pari muutakin teosta mukaan. Olen lukenut koko trilogian ja täytyy sanoa, että tämä oli kenties paras. Joskaan ei millään tavalla häävi. Olisin varmaan rakastunut tähän pienempänä, mutta nyt päällimmäisenä jäi minulta mieleen lähinnä ärsyttävä ja naiivi päähenkilö, joka luuli olevansa jotenkin erityinen ja erilainen. Olikin, mutta ei kai sitä tarvitse erityisesti mainostaa. Alku- ja loppupuolisko olivat täysin eri paria ja kirjoitustyyli muistutti aloittelevan kirjailijan tekelettä. Vai mitä luulette: voiko joka ainoan kappaleen päättää yksittäiseen, lyhyeen ja yhdenrivinvaltaavaan ns. tehostelauseeseen aina takakannen juonikuvausta myöten? Barbie girl- päähenkilön lisäksi toki kirjasta löytyy myös "iiiiiiiiiiiiiiiiki-ihana", kaikessa traagisuudessaan ja kiltteydessään lähinnä imelä miespäähenkilö Lend, nutturapäinen toimistotäti Raquel ja niin hirvittävän pelottava ja psykopaattinen ex-poikaystävä Reth. Voisi jopa toimia, ellei olisi pikkasen liian nähty. Jos kaipaa helposti samaistuttavia ja moderneja hahmoja, etsi jostain muualta. Jos taas "lapsekas" kerronta, kliseiset hahmot ja helppolukuisuus ovat se juttu niin kukapa estää? Kyllä sitä huonompaakin vihdettä löytyy markkinoilta.