Hitaassa temmossa ja ikään kuin lainehtien kerrottu, hyvin klassinen scifiromaani, joka ei silti ole menettänyt ajankohtaisuuttaan vaikka 60-luvusta onkin jo hetki. Kirja imee mukaansa omaan lohduttomaan maailmaansa - sopii hyvin turhan toiminnallisiin tarinoihin kyllästyneille, eikä juoni silti seiso hetkeäkään.

Upeasti kuvitettu sarjakuva yhdistelee fantasian, scifin ja islamilaisen mytologian piirteitä sulavasti ja välillä hyvinkin raadollisesti. Kirja ottaa kantaa niin yhteiskunnallisesti kuin ympäristöasioihinkin - ihan tippa tulee linssiin, oikeasti. Paras pitkään aikaan lukemani sarjakuvaromaani, jota ei massiivisesta mitastaan huolimatta voi vain laskea käsistään.

Tasaisen laadukas novellikokoelma, joka kiinnostaa vaikka ei niin ihmissusia fanittaisikaan. Tutkija Merja Leppälahden mainio essee kirjan lopussa kannattaa tosin lukea ennen novelleja, se avaa joitakin niiden piirteitä paremmin. Pidin monista mukaan otetuista novelleista, mutta erityisesti Johanna Sinisalon päätösteksti palkitsee kirjan läpi lukemisesta. Pidemmän päälle teema, se toistuva ihmissusi, kun alkaa olla vähän ennalta-arvattava elementti.

Mielenkiintoinen aloitus sarjalle, mutta Stewartin kirjoja aiemmin lukeneena hiukan petyin. Aarteenmetsästysformaatti vaikutti erikoiselta, mutta ei niin kiinnostavalta, että aikuisena olisi jaksanut vaivautua - varsinkin, kun kirjastokappaleesta oli poistettu ne liitteet.

Erikoinen teos vuosikymmenien takaa - monet kirjan ajatuksista voisivat hyvin olla ihan nykyaikaisesta fantasiaromaanista. Nykylukija siksi hiukan pettyy, kun kirja ei tunnu tarjoavan mitään varsinaisesti uutta. Klassikkona silti mainio ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Stewartin fantasiaelementit ja reaalitodellisuus sujahtavat yhteen napakaksi kokonaisuudeksi. Kehä oli parempi, mutta ei tämä toinenkaan suomennos huono ole. Toimivaa spefiviihdettä, hyvää kirjallisuutta.

Stewartin rikas kieli, kutkuttavat henkilöhahmot, mukaansa nappaava tarina ja riemukas ideoiden ilotulitus tekevät Kehästä onnistuneen kirjan. Simppelissä tarinassa monet asiat osuvat kohdalleen ja lopputulos toimii lähes saumattomasti. Hyvää kaunokirjallista viihdettä, vaikka syvän filosofisia tasoja ei sisältäisikään.

Ihastuttava ja veikeä jatke Kalevala-prosessille. Nykysuomalaisten arvet, paheet ja arvomaailma nivoutuvat esikuviensa, kansanrunouden sankareiden, edesottamuksiin kutkuttavalla tavalla. Luvassa on niin naurunpurskahduksia kuin vakavampiakin oivalluksia. Sovitus yksinkertaisesti toimii.

Mieleenpainuvinta Paasilinnaa! Elämänsä läpi harhailevan rovastin edesottamukset saavat välillä surkuhupaisiakin piirteitä, mutta onneksi mukana on luotettava ja uskollinen karhu, jonka ystävyyttä eivät vaihtuvat naikkoset tai luonnonolot säikäytä. Paasilinnan kielenkäyttökin on terävimmillään ja sukkeluudet lentelevät. Viihdyttävä kuin mikä.

Ihastuttava, uskomaton idea kirjalle! Kerronta on toteutettu huolella, hahmot ovat uskottavia ja kiinnostavia - tarinaan tulee eläytyneeksi kun itsestään. Lopussa pillahtaa itku kyynisemmältäkin lukijalta. Parasta romantiikkaa on vakaa arki ja yhdessä kuljettu elämä.

Maameren aikuiseksi kasvanut jatko-osa, joka tarjoaa syvyyttä paitsi Maameren maailmaan, myös Ged-velhoon. Aiempien seikkailuiden jälkeen kirjan henki ja teemat ovat nyt vakavampia, mutta sama fantasian syvä ydin on tallella. Maameren kaikki tarinat ovat itsessään vain niin kauniita.

Hykerryttävä, kutkuttava tarina, jossa Le Guin tuntuu olevan suorastaan tehokkaimmillaan. Kirja on helppo lukaista yhdeltä istumalta, niin hyvin se pitää otteessaan. Uskomattomia visioita tarjolla!

Hykerryttävä kirja, yksi parhaita Krohnilta lukemiani. Surrealismi leijuu kevyenä vaippana realismin yllä ja antaa sille syvyyttä änkemättä itseisarvoksi. Krohn on älykkäimpiä kotimaisia nykykirjailijoita, ja tässä hän on terävimmillään.

Symbolistinen ja surrealistinen tarina jättää lukijan mystisyytensä armoille. Jutun juju jää hämäräksi, vaikka kieli onkin kaunista ja kerronta toimii. Terävyyttä teemoihiin, ettei sanahelinä jää tyhjäksi. Synkkä tarina ei ole mitään leppoisaa kesälukemista.

Ihastuttava fantasiatarina lähes vuosisadan takaa. Teos on kestänyt aikaa, ja nykylukija viihtyy sen parissa hyvin. Lyhyt kirja on myös miellyttävä sukellus menneeseen aikakauteen ja kerrontatyyliin.

Lapsuuden klassikko, samaan aikaan ihastuttava ja ahdistava kuvakirja. Se imuri! Riimittely ja sivujen värien käyttö ovat jääneet pysyvästi mieleen vielä aikuisiällekin. Parasta Muumimaasta.

Legendaarinen kirja, joka vakuutti minut fysiikan erinomaisuudesta sisällyttämällä kaavoja leipätekstiin. Henkilökuvaus sen sijaan jätetään minimiin, ihmissuhteista puhumattakaan. Mutta mitäpä lässytyksestä, scifi on kovaa.

Klassikko, joka kuuluu jokaisen scififanin yleissivistykseen. Iästään huolimatta kirja on kestänyt aikaa ja toimii hyvin myös nykylukijalle.

Kartat ovat kauniita kuin mitkä, tekisi mieli ripustaa jokainen niistä seinälle. Harmi, ettei Tolkien-aiheisia postereita ole tuotu Suomen markkinoille laajemmin. Tässäkin nipussa \"oheiskrääsänä\" pääsee maksamaan kirjasesta.

Sookie on kova gimma, ja kirjasarja toimii paremmin kuin absurdiksi heittävä tv-sarjasovituksensa. Hyvää viihdettä ajan tappamiseen.

Jos oikeasti fanitat Austenia, älä lue tätä kirjaa: silloin sattuu. Jos suhtaudut klassikoihisi kevyemmin, ainakin muutamat röhönaurut on luvassa. Zombiesovitus osuu paikoilleen jouhevasti ja yllättävän pätevästi. Hyvä läppä kertaideaksi, ei silti kestä toista lukukertaa tai jatko-osia.

Symppis kirja, mutta ei silti iskenyt minuun. Joko suomennos on tehty turhan lapsenomaiseksi tai sitten varsinainen kerronta sortuu lässyttelyyn, mutta plörinäksi meni. Uskottavuus puuttuu.

Hämmentävä ja hankala kirja ymmärtää, silti jokin tässä koukutti. Myyttien käyttö on uskottavaa ja mielenkiintoista, ja rinnastukset nykypäivään jopa pelottavan osuvia. Tajunnassa poksahtelee, mutta ei aivan räjähdä.

Uudenlainen tyttökirja tulee! Nykynuortenromaanin sankaritar ampuu jousella, metsästää, hakkailee poikia ja kulkee rohkeasti omaa tietään. Nälkäpeli osoitti ensimmäisten joukossa, että dystopia ja rakkaus sopivat hyvin samaan pakettiin. Teini-ikäisten normaalit ongelmat saavat uusia sfäärejä, kun nuo teinit asuvatkin totalitaarisen yhteiskunnan syrjäkylissä. Päähenkilön vaatteiden kuvailu olisi silti voinut jäädä vähemmällekin.

Söpö veitikkamainen kirja, jossa Colfer pääsee omaan normaaliin vauhtiinsa. Yksittäisenä kirjana vahvempi kokemus kuin turhan pitkäksi venynyt Fowl-sarja.

Tämä järkyttävä surrealismipaukku on enemmän kuin yhden lukijan henki (tai terveys) kestää. Ihmettelen sitä mielikuvitusta, joka tämän on pystynyt tuottamaan. Tajunta tällä kyllä räjähtää - sirpaleita kerätessä voi sitten funtsia, jäikö mitään käteen. Troikka tekee itsestään omanlaisensa legendan jo elinaikanaan.

Carpelanin laahaava surrealismi sopii luettavaksi joutilaisiin hetkiin. Kirja vaatii paneutumista, eikä silti tunnu antavan itsestään ihan sitä, mitä voisi. Terävin kärki uupuu.

Ihastuttava, feministinen tulkinta vanhalle myytille. Vaihtelevat kerrontatyylit tehostavat kirjaa mukavasti ja elähdyttävät lukukokemusta. Atwoodilla on asiaa, ja hän sanoo sen hyvin.

Ei parasta Atwoodia, mutta mukaansatempaava ja puhutteleva kirja silti. Hidas tempo vaatii paneutumista. Kirjan dystopia on uskottava ja myös ajoittain aidosti pelottava.

Helliconia on suosikkikirjasarjojani, ja se kestää myös uudelleen lukemista. Kulttuurin, ihmiskunnan ja elämän kehittymistä äärioloissa, historiaa ja kansojen muistia, hengissä selviytymistä, ekologiaa - Helliconia on upea maailma ja eepos. Kolme kirjaa lomittuvat toisiinsa koukuttavilla kerronnan kikoilla.

Paras Econ kirjoista. Kiihkeä, kiehtova ja oivallisesti kirjoitettu mysteeriseikkailu sydänkeskiajalta. Pitkä ja ajoittain hankala lukea, mutta antaa paljon!

Lennokas ja veikeä seikkailu, jossa Econ elämänfilosofia ja värikäs ilmaisu pääsevät kunnolla vauhtiin. Toimii niin mielikuvituksella maustettuna historiallisena romaanina kuin fantasiakertomuksenakin. Pitkänpuoleinen, mutta pitää otteessaan.

Kotimaista laatuscifiä! Nimbuksen ja Talamuksen unenomainen matka halki universumin on kaunis kertomus ystävyydestä ja uuden ihmeellisen löytämisestä. Maailmankaikkeus on suuri, mutta näillä kavereilla on aikaa ja keinoja tutustua sen ihmeisiin. Nämä melko \"kovat\" scifitarinat ovat lämminhenkisyydessään ihastuttavia.

Raevaaran surumielinen ja synkeä maailma on kiehtova. Symbolismi tekee kirjasta vaikean, mutta haasteista nauttivalle kirja sopii! Lyhyeen mittaan on saatu paljon asiaa.

Ehkä paras lukemani kirja vuonna 2012: älykäs, kiehtova, hauska ja koukuttava.

Ovelaakin ovelampi kirja, yksi parhaista lukemistani scifitarinoista. Kuvattu maailma ja kulttuuri ovat yksityiskohtineen uskottavia ja tarina koukuttaa loppumetreille saakka. Älykästä viihdettä!

Jännittävä ja viihdyttävä dekkari, joka tempaisee mukaansa! Enkeleillä ei mässäillä liikaa, mikä on minusta vain hyvä asia - kirja toimisi ihan ilman suurempia yliluonnollisia elementtejäkin. Tukholman historiaan viittaavat pätkät olivat hyvin viihdyttäviä. Koko arvosteluni ilmestynee Tähtivaeltajassa 2/2012.

Jyrki Vainosen "Lasin läpi" saa suurimman plussansa siitä, että se on novelleista koostuva kirja, ei kokoelma hajanaisia novelleja. Näillä teksteillä on yhteinen teema, tekemistä toistensa kanssa, niissä häiritsevät ja viihdyttävät melko pitkälle samat asiat. Kukin novelli on kirjoitettu valaisemaan omalla tahollaan Vainosen painottamia seikkoja: yksinäisyyttä, outoutta maailmasta, jopa jonkinlaista perverssiä elämän koomisuutta. Ensimmäinen novelli lupaa paljon. Toinen on hyvä. Kolmannessa lössähtää, ja neljännen jälkeen jo huokaisee helpotuksesta, ettei näitä kuitenkaan ole niin kovin montaa. Loppua kohden tasapaksuuteen turtuu. Tietyssä mielessä novellit ovat niin samanlaisia, että toisen etu heijastuu heti toisen puutteeksi. Kuten takakannen mainostekstitkin lupaavat, Vainosen kertojanääni on omaperäinen. Tekstien ideat ovat erittäin mielenkiintoisia ja luovia, ja nostavat jo sinällään arvion kolmeen tähteen. Tietty surrealistisuus, melkein-fantasia, toimii hyvin ilmaisukeinona. Eikä se kotimaisuuskaan koskaan ole miinukseksi. Suosittelen kaikille niille, jotka tykkäävät lyhyistä, selkeistä ja silti todella oudoista teksteistä, mutta eivät kuitenkaan mistään liian oudosta. Kansitaide on kaunis, joten myös vihreän värin ystäville. ;)

Sanoisinko heti alkuun, että älyttömän mielenkiintoinen kirja. Koska tällä myös on olevinaan jonkinlainen kulttimaine, luettujen kirjojen joukossa se on oikein itseoikeutetulla paikallaan. Eikä suotta. Puoltaisin kirjan lukemista kaikille (kaunokirjallisen)yleissivistyksen ystäville ja niille, joiden aikatauluista ei löydy tilaa isolle tiiliskivelle, mutta haluavat silti lukea laadukkaan ja viihdyttävän kirjan. Kauheaksi, pelottavaksi tai ahdistavaksi tätä ei voi sanoa. Tosin mieltä kutkuttaa ajatella, miltä tämä on tuntunut vuoden 1886 lukijasta... Kirja on ajatuksiltaan kutkuttava, omaleimaisella tavallaan hiukan hurja ja yksinkertaisesti kannattava teos lukea. Mutta huomio, vain brittikirjallisuuden ystäville. Aikakausi ja kotimaa paistavat läpi kuin akvaariota katsoisi.

"Varjoissa vaeltaja" on jo hiukan kokonaisempi ja eheämpi tarinana kuin sarjan ykkösosa. Jotain pohjoisen maailman mystisyydestä ehkä menetetään, kun maisemat ovat jo käyneet tutummiksi, mutta henkilöistä saadaan enemmän irti ja tarina pääsee varsinaisesti kunnolla vauhtiin. Ennen kaikkea kirja on oikeasti kutkuttavan jännä. Kolmatta osaa odottelee tämän jälkeen vesi kielellä.

"Metsän henget" on pelottavampi kuin sarjan ensimmäinen osa "Alkumetsä", syväluotaavampi kuin muut lukemani Holdstockin kirjat ja ehdottomasti niistä ahdistavin. Miten niin monista aivan viattoman oloisista asioista voi saada irti jotain niin selkäpiitä kylmäävää? Joka tapauksessa kirja on yksinkertaisen loistava. Sen lumo ei piile "Alkumetsän" tavoin kielen yhdistyneessä tieteellisyydessä ja myyttisyydessä. Nyt mennään syvemmälle nimenomaan jälkimmäiseksi mainittuun. Kirja on hyvin vangitseva, ja ehkä siinä yksi pelottavimmista piirteistä: teos käsittelee aihepiireiltä jotain niin inhimillistä ja ihmisluontoon kuuluvaa, että vaikka se suorastaan etoo, kirjaa ei voi jättää kesken. Suosittelen kylmänväreistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia. Itse ainakin pidin teoksen aihepiirejä mielettömän kiehtovina.

"Sysilouhien sukua" on melko omanlaisensa tapaus suomalaisen fantasian piirissä. Sitä väitetään kovasti lastenkirjaksi, mutta se tarjoaa varmasti kokemuksellisia hetkiä aivan kaiken ikäisille. Kirjan suurimpia vahvuuksia on omaperäinen, systemaattiseksi koottu fantasiamaailma - josta huomio, arvon kanssalukijani, ei suinkaan ole kerrottu kerralla kaikkea mahdollista. Paljon mielenkiintoa kutkuttavaa jää vielä peittoon seuraavien osien varalle. Talviset maisemat aiheuttavat vilunväreitä ja ikikliseeksi nousseista lohikäärmeistä saadaan kerrankin jotain sykähdyttävämpää irti. Mukana pyörii yksi symppisjääkarhu, mielenkiintoisia taikuuden muotoja ja hyviksiä, joista ei oikein tiedä, ovatko he sittenkään niin hyviä tyyppejä. Suosittelen.

Herkullista, viihdyttävää perusfantasiaa. Mausteita löytyy sopivasti ja juuri sellaisista kohdista, jotka tekevät tarinan sujuvaksi, nautittavaksi lukukokemukseksi. Williamsille melkeinpä tyypilliseen tapaan yksityiskohtia ja taustatietoja piisaa, mikä minunlaiselleni pilkunviilaajalle on tietenkin aina ilo. Joistakin oudoista ristiriidoista annan miinusta, mutta värikkäät - ja kerrankin jotain muuta kuin ennalta arvattavat - henkilöhahmot keräävät paikkaavat plussat. Toivottavasti tarina jatkuu yhtä mielenkiintoisena, eikä sorru esimerkiksi ylenpalttiseen pituuteen tai tapahtumien venyttelyyn.

"Tigana" kokonaisuudessaan on mukavaa perusfantasiaa, jonka voi skaalalla millä hyvänsä asettaa hiukan keskitason yläpuolelle. Siksi se kannattaa lukea - ei kirjan itsensä takia niinkään, sillä ei se sentään niin erikoinen ole, vaan siksi että on olemassa paljon sitä huonompia kirjoja. Suomennetun teoksen jakaminen kahteen osaan tuntuu järjettömältä (ok, ei niinkään jos tässä pystyisi katsemaan kustantajan pankkitilejä), ja voisin väittää, että tällainen osittelu jopa haittaa lukemista. Sitä alkaa etsimään 'omia' piirteitä osista, jotka todellisuudessa ovat vain kahdessa palassa painettu yksi kirja. Kun tarina on näinkin pitkä, ajoittain jopa puuduttava, osien välissä on yllättävän helppo lopettaa lukeminen. Tarinassa, mutta ennen kaikkea maailmassa, on paljon hyviä ideoita. Tekstiä lukee mielikseen; joskus on syötävä sitä leipääkin leivonnaisten ohella. Tämä on ehdottomasti leipää, oikein tukevaa ja ravitsevaa sellaista. Ja jyviä päällä.

Kun on lukenut 1800-luvun ranskalaisten kirjailijoiden kuvauksia 1600-luvun hovielämästä, McIntyren vastaava kuvaus on suoraan sanottuna laimeaa. Kyllä "Aurinko ja kuu" esittelee laajalti etikettia ja käyttäytymissääntöjä, mutta miksei kirjailija huomioi niitä henkilöidensä käytöksessä? Kirjassa on kiehtovia aiheita ja kerronta etenee mukavasti. Teksti on 'helppoa luettavaa', välipala raskaamman kirjallisuuden lomassa. Silti se ajoittain tuntuu junnaavan liiankin kanssa paikallaan. Entäpä päähenkilö... ketä kiinnostaa lukea useampi sata sivua tytöstä, joka on kaikessa täydellinen, kaiken osaava, ihana, kaunis, salaperäinen, sievä, sankarillinen...? Viihdyttävää ollakseen viihdettä. Plussaa siitä, että turhaa ajatustyötä teos ei lukijaltaan edellytä.

"Orjattaresi" on oikea taidonnäyte siitä, mitä kaikkea kerronnalla voi saa aikaan. Atwood avaa tapahtumia hyvin, hyvin tihaasti, pala kerrallaan, jopa tuskastuttavalla tavalla lainkaan selittämättä. Asioita vain tulee - lukijan tehtävä on muodostaa niistä kokonaiskuva, päättää, mikä on totta, mikä kunkin kuvitelmaa, mikä propagandaa, mikä muistelmaa, mikä unta ja mikä todellisia tapahtumia. Eikä tässä kaikki: kirja itsessään osaa vielä keikauttaa itsensä päälaelleen. Muistakaa lukea viimeinen luku, mutta ehdottomasti vasta viimeiseksi! Sen jälkeen lukekaa kirja uudelleen, alusta asti. Näin saatte rikkaimman annin. Kirjassa piilee todellinen Koukku. Tarinaa on mahdoton jättää kesken, kirjaa huomaa pian kantavansa mukanaan ruokapöytäänkin. Kirjan kuvaamassa maailmassa on jotain pahasti vialla. Mitä se on? Kirja ei vastaa, ainakaan heti. Tarina alkaa keskeltä. Vai alkaako? Mitä tapahtui aiemmin? Miksi näin tapahtui? Kuka on kuka? Mikä on mikä? Ihastuttavaa, rikasta, kauhistuttavaa, tenhoavaa, mukanaan vievää, pelottavaa, todellista, koskettavaa. Loistava kirja.

Otetaan vanha kunnon fantasiatarina nuoresta sankarista ja suuresta vaarasta (plus kylän poltosta ja vanhasta, kaiken pelastavasta taikuudesta), sijoitetaan se kissamaailmaan ja lopputulos on... itse asiassa yllättävän hyvä. "Varjak Käpälän" pelastaa sen syvään juurtunut kissamaisuus, ei niinkään itse tarina. Tiettyä aforisminomaisuuttakin on ripaus mukana, plussaa siitä. Kuvitus on suorastaan mahtavaa, samoin tekstin asettelu kuvien lomaan. Karkeilla, yksinkertaisen oloisilla viivoilla luodaan ihastuttavaa kissafantasiaa. Kirja on mukavan muotoinen pidellä käsissä; ensimmäinen pitkään aikaan, joka ei sängyllä luettuna aiheuta niska- ja käsivarsisärkyä. Jumalattoman suuresta fontista joku saataa ehkä pitää, itse pääduin lukemaan teosta puolen metrin päästä. Vaikutelmaksi jäi, että vähän liian lyhyeksi kirjoitettu tarina on yritetty pukea mahdollisimman suuren kirjan muotoon. Pienempi fontti ja enemmän kuvia, kiitos!

"Univieraiden kivi" on tyttöfantsun ystävien kirja, jossa suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että lukijaa pidetään jokseenkin tyhmänä. Kaikki, viimeistäkin yksityiskohtaa myöten, tuodaan esiin syvällisten pohdiskelujen ja lukuisten näkökulmahenkilön vaihdosten kautta. Kirjan lopputulos ei ole muuta kuin ennalta-arvattava. Tietyllä tavalla maailmassa on jotain omaakin, mikä ei tee teoksesta aivan ö-tason kirjaa. Kuitenkaan tuskin muille kuin alakouluikäiselle, juuri fantasiaan hurahtaneille tytöille kirja ei tarjoa ihmeempiä elämyksiä. Ja heitäkin kohtaan teos saattaa osoittaa jonkinlaista halveksuntaa helppoudellaan. Seikkailuhenkisyydestä kohtuullista plussaa.

"Alkumetsässä" on jotain todella nappaavaa. Kirjan idea on aivan omanlaisensa, sen mystiikka pelottavan todentuntuista, maailma hiukan liiankin lähellä faktatodellisuutta. Ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista ja erikoisimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Holdstockin kerronnassa tenhoavat erityisesti miljöön uskomaton tarkkuus ja todentuntuisuus, kerronnan eräänlainen tieteellisyys ja ennen kaikkea se, ettei mitään selitetä turhaan. Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa - olivat ne sitten totta tai vain unennäköä - kuin tammikierteessä ikään. Loistava teos.

"Hyperion" kuului ensimmäisiin kosketuksiini varsinaiseen scifikirjallisuuteen, ja pakko myöntää, että teos vaikutti. Tarina, mutta ennen kaikkea henkilöhahmot, tuntuivat mielenkiintoisilta ja uskottavilta. Ihastuin hiukan poukkoilevaan kerrontaan, joka ei selittele liikoja ja kertoo silti paljon. Pidän edelleen teosta erittäin oivana kirjana - samoin jatko-osia, vaikka jotkut yrittävät väittää vastaista.

Johanna Sinisalon "Ennen päivänlaskua ei voi" on kirja, joka suorastaan hengittää niskaan. Se on paikoin pelottava, paikoin ahdistava; paikoin kiehtova, suorastaan maaginen. Kerronta nappaa otteeseensa tavalla, jollaisen uhriksi joutuu todella harvoin. Ei tunnu lainkaan yllättävältä, että muutkin kuin genren ystävät ovat huomanneet kirjan lumon. Finlandiapalkinto osui todellakin oikeaan paikkaan. En voi suositella kirjaa iltalukemiseksi, sillä se saattaa aiheuttaa peikonkasvoisia painajaisunia. Tarinaan on tartuttava harkinnalla: nyt luen tämän. Ja ajan kanssa: tätä kirjaa on mahdoton laskea käsistä.