Stephen Kingin "Satumaa" oli monella tapaa mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka pitkästyttäviä ja heikkoja kohtiakin tarinassa oli. Päähenkilö Charlien luonne ei tuntunut aina olevan kovin selkeä. Välillä hän oli kirkasotsainen kultapoika, välillä kliseinen sankarihahmo ja usein aika tylsä tyyppi. Kaivon pohjalta aukeava taikamaailma ei ehkä ole kaikkein omaperäisin idea, mutta silti Empisin maailma oli minusta monella tapaa kiehtova. Oikeastaan rasittavin osuus kirjasta oli sen alkupuoli, kun joutui odottamaan Empisiin pääsyä. Yleisesti ottaen tarina oli kiehtova, mutta liian pitkä ja olisi vaatinut ainakin sadan sivun verran karsintaa - tai sitten sisältöä ja vauhtia olisi pitänyt lisätä. Ihan mielelläni tämä luin, mutta ei kirja suosikkieni listalle kuitenkaan nouse. 

Vaikka annoinkin tälle vain seitsemän pistettä kymmenestä, oli Kirottu lapsi silti innostava lukuelämys. Kultasiepin nopeudella kirja imaisi minut vuosien jälkeen takaisin Harry Potter -maailmaan. Niin moni aikaisemmin taikamaailmassa mietityttänyt asia (esimerkiksi kuolleiden velhojen muotokuvat) sai selityksen ja juoni oli sopivan vauhdikas. Erityisesti teini-ikäiset päähenkilöt Albus ja Scorpius tekivät vaikutuksen ja myös isä-Harry oli uskottavasti kirjoitettu. Moni Potter-fani pitää tarinaa fanficin tyylisenä ja sitä se ehkä onkin, mutta silti erittäin ihastuttava luettava. Pitäisiköhän sittenkin muuttaa pistearvio kahdeksikoksi?

"Sovinnontekijän kynsi" on mieleenpainuva jatko-osa "Kiduttajan varjolle". Se vie lukija entistä syvemmälle Urdin planeetan erikoiseen maailmaan, kun päähenkilö Severianin matka jatkuu. Ihmeet ja tapahtumat seuraavat toisiaan ja lukija saa jälleen hämmästellä Gene Wolfen kekseliäisyyttä ja sivistyneisyyttä.

Pidin kirjasta, mutta täydellinen se ei ole. Erityisesti häiritsi juonen ajoittainen sekavuus ja se, että kirja pomppii tapahtumasta seuraavaan niin, että juonen suuri punainen lanka jää välillä epäselväksi eivätkä lukijan odotukset tapahtumista täyty. Kaikkein sekavin oli kirjan alku. Meni pitkään päästä kärryille siitä, mitä Severianille oli tapahtunut 1. osan lopun jälkeen, sillä kirja alkoi aivan kuin siitä olisi puuttunut kymmeniä sivuja, jotka olisivat selventäneet 1. osan lopun tapahtumia. Jos tällainen hyppääminen tapahtumien yli on kirjailijan tyylikeino, se ei valitettavasti toimi. Myöskään kirjan loppupuolella oleva kymmenien sivujen pituinen näytelmä ei ollut mitenkään innostava lukukokemus - lähinnä se rikkoi tarinaa katkaisemalla sen jännittävässä kohdassa. Todella kummallinen valinta pitää näytelmä mukana kirjassa. 

Näistä muutamista puitteista huolimatta aion tarttua myös seuraavaan osaan, sillä Uuden Auringon Kirja -sarja on todella vaikuttavaa fantasia-scifiä. 

Ursula K. Le Guinin "Ikuisen hämärän maa" on lähtöasetelmaltaan hyvin kiinnostava fantasiaromaani. Salaisen portin kautta lähimetsästä paljastuva fantasiamaailma tuo mieleen Robert Holdstockin kirjat ja luo paljon odotuksia lukijalle. Osittain tarina onnistuu nuo odotuksen lunastamaan. Etenkin metsän fantasiamaailma on hyvin kiehtova ja hetket siellä oikein kutkuttelevat lukijan mieltä toivomaan, että lisää tuon oudon maailman salaisuuksia paljastuisi. Sen sijaan kirjan jaksot tavallisessa amerikkalaisessa pikkukaupungissa eivät oikein innosta, lähinnä toivoo että päästäisiin palaamaan takaisin metsään ja oikeaan seikkailuun. 

Päähenkilöt Hugh ja Irene ovat mielenkiintoisia, vaikkakin Irenen asennoituminen Hughiin tuntuu jotenkin epärealistiselta. Hahmojen vuorovaikutus onkin välillä omituisen kankeaa. Tietynlaista sekavuutta tarinassa on myös ja loppuratkaisu on ehkä hienoinen lässähdys. Silti jäin toivomaan, ettei tarina olisi jäänyt tähän, vaan Le Guin olisi vielä saatellut lukijat jatko-osassa takaisin Ikuisen hämärän maahan. Tuollaista jatko-osaa ei kuitenkaan tullut.

Gene Wolfen "Kiduttajan varjo" on monessa mielessä ainutlaatuinen ja todella vaikuttava teos. Sitä on hankala myöskään sijoittaa mihinkään kategoriaan, vaan se jää fantasian ja scifin välimaastoon. Tarinan ensimmäisen kolmannes on huikaisevan hyvä; hetken mietin jo, että luenko yhtä kaikkien aikojen suosikkikirjaani. Sitten kuitenkin tarina väljähtyy puoliväliä lähestyttäessä. Tässä vaiheessa Wolfe välillä hukkaan juonen ja keskittyy esittelemään maailmansa ihmeitä. Olisinkin toivonut enemmän jännitystä läpi koko tarinan.

Toisaalta Nessuksen ikuinen kaupunki ja sen ihmeet ovatkin ehkä kirjan parasta antia. Niin ihmeellinen paikka se on, että välillä joutuu vain hämmästelemään kirjailijan kekseliäisyyttä. Toinen tarinan häikäisevä ominaisuus on sen kerronnan monitasoisuus, minkä lisäksi viittaukset meidän maailmamme filosofiaan ja myytteihin lisäävät kiinnostusta. Gene Wolfe on todellinen taituri ja näin syvällistä fantasia/scifi-tarinaa saa luke todella harvoin - jos koskaan.

Päähenkilö Severian on kiinnostava syvällisissä pohdinnoissaan. Kuvittelen hänen olevan 18- tai korkeintaan 20-vuotias. Siihen nähden hän välillä tuntuu hieman liian aikuismaiselta. Toisaalta Urdin kova maailma saa nuoren kypsymään nopeasti.

Suosittelen "Kiduttajan varjoa" ehdottomasti, ainakin jos tällaisesta tyylistä pitää. Jos tarina olisi ollut vauhdikkaampi, olisin saattanut antaa tälle arvosanaksi täyden kympin.

Glen Cookin Musta komppania -sarjan aloitusosa on alkuasetelmaltaan kiinnostava: karaistunut palkkasoturiarmeija, joka on valmis ottamaan vastaan kommennuksen kenen tahansa palveluksessa. Odotin tarinalta enemmän kuin se lopulta pystyi lunastamaan.

Musta komppania miehineen on kiinnostava porukka ja tarinan maailmankin on varsin kiehtova, mutta Cookin tapa kirjoittaa ei valitettavasti ole ihan minun mieleeni. Tarinassa on paljon tyhjäkäyntiä ja jonkin verran epäjohdonmukaisuuksia. Oikeastaan vain ihan alku ja kirjan viimeiset noin 80 sivua ovat koukuttavat. Lisäksi Cook ei mene kovin syvälle hahmoihinsa ja näiden tarinoihin. Lopulta jokainen heistä - jopa päähenkilö Puoskari - jää aika etäisiksi.

Tarinassa on raakuuksia, mutta se ei ole silti verellä mässäilevä. Erityisen syvällinen tai jännittäväkään se ei ole ja loppu oli kieltämättä varsin ennalta arvattava. Silti tässä asetelmassa ja maailmassa on jotain kiehtovaa, joka kuitenkin pitää sen verran hyvin otteessaan että kirjan lukee mielellään. Kun tämä on vasta aloitusosa, ehkäpä myöhemmät Musta komppania -kirjat ovat jäntevämmin kirjoitettua. 

"Varjojen Prinssi" ei valitettavasti vakuuttanut. Se oli minusta selkeästi Legendaa heikompi teos. Syitä on monia.

Ensinnäkin henkilöhahmot eivät jaksa kiinnostaa, ei edes päähenkilö Tenaka tai karun kohtalon kokenut Ananais. Silloinkin kun hahmoja kuvataan liikuttavissa tai jännittävissä tilanteissa, he tuntuvat yhdentekeviltä. Näkökulmahenkilöitä on niin paljon, ettei keneenkään heistä päästä riittävän hyvin tutustumaan. Monet mainion alkuidean omaavat hahmot jätetään nopeasti melkein oman onnensa nojaan ja heistä tulee väkisin valjuja. Sääli.

Myöskään juoni ei kannattele lukijaa innostumaan tarinasta. Paikoitellen kohtaukset ovat oikein hyviä, mutta niitä seuraavat hölmöt ja jopa naivistiset kohtaukset. Maailmassa ja sen tapahtumissa olisi paljon enemmän annettavaa kuin David Gemmel pystyy lukijoilleen antamaan.

Yksi tarinassa on kuitenkin hyvää: taistelukohtaukset. "Legendan" tapaa Gemmelin taisteluissa on jännitystä ja realismin tuntua. Ne ovat uskottavia. Harmi siksi, että "Varjojen Prississä" on paljon "Legendaa" vähemmän taisteluja.

Muutaman kerran mietin kirjan kesken jättämistä. Jaksoinpa sentään lukea loppuun.

"Charles Dexter Wardin tapaus" on taattua Lovecraftia. Jo ensi sivuilta arvasin, millainen kirja tästä on juonellisesti tulossa eikä teos yllättänyt. Sellaista se on Lovecraftia lukiessa, mutta niin kuuluukin olla. Koska yleensä hänen tarinansa ovat lyhyehköjä novelleja, "Charles Dexter Wardin tapaus" oli kuitenkin poikkeus aiempiiin Lovecraft-lukukokemuksiini. Nyt juonen rakentamiselle oli enemmän aikaa ja se toimi mielestäni hyvin tässä. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova hyppäys muinaiseen kauhuun, ja sen tunnelma pitää lukijan otteensa viimeiselle sivulle saakka.

Kyllä tämän ihan mielellään luki, vaikka alku oli hiukan vaivalloinen ja henkilöihin sisälle pääseminen otti aikansa. Lukemista hankaloitti se, että eri aikatasot vaihtuivat jatkuvasti, välillä oltiin menneessä ja välillä nykyisyydessä.

Henkilöhahmoista Penelope oli ehdottomasti mielenkiintoisin. Tarinan kannalta olisi voinut olla kiinnostavampaa, jos päähenkilöt olisivat olleet pari vuotta vanhempia eikä 12-13 -vuotiaita. Siiri Enoranta onnistuu ihan hyvin kuvaamaan tuonikäisten mielenmaisemaa lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, mutta aikuinen lukija olisi kaivannut hieman varttuneempia hahmoja samaistuakseen.

Juoni kantaa kyllä hyvin loppuun saakka, joskaan ainakaan minua loppuasetelma ja murhamysteerin selviämistapa eivät onnistuneet yllättämään. Hätkähdyttävämmänkin loppuratkaisun tästä olisi voinut rakentaa. Aina tarina ei myöskään ollut täysin uskottava: miten 12- ja 13-vuotiaat ovat nuorisojengien pomoja, voisi kuvitella, että porukan johtaja olisi pari vuotta vanhempi ja pomottaisi nuorempiaan.

Tämä novellikokoelma on kestänyt mainiosti aikaa. Siihen nähden, että novellit on kirjoitettu 1950- ja 60-luvuilla, ne ovat edelleen hyvin tuoreen makuisia eivätkä ollenkaan teknologisesti vanhentuneita. Cordwainer Smithin tyyli kirjoittaa iskee minuun. Hän pystyy luomaan hyvin aidontuntuisen kuvan tulevaisuuden universumista, joka on samaan aikaan edistyksellinen ja kaunis sekä ruma ja kaamea. Novellit olivat oivaltavia ja pitivät otteessaan. Suosikkini oli monen hyvän joukosta niistä viimeisin, "Planeetta nimeltä Shajol", jonka omaperäinen kammottavuus totisesti sai ajattelemaan. Suosittelen tätä novellikokoelmaa melkeinpä pakkolukemiseksi kaikille scifin ystäville.

Pidän kyllä Maarit Verrosen kirjoista, mutta "Yksinäinen vuori" ei mitenkään erityisemmin iskenyt. Kiehtovinta kirjassa on varmaankin sen miljöö, eristäytynyt laakso Sveitsin takamailla. Päähenkilö Peter on myös ehdottomasti pidettävä hahmo, jolle lukija toivoo vain parasta. Samalla Peter on yksi kirjan pahimmista ongelmista. Suunnilleen kirjan puolivälissä alkaa väkisin kyllästyttää Peterin yli-ihmillinen kyky onnistua ja selviytyä kaikesta eteen tulevasta. Peter on paras, loistava ja aina oikeassa. Vaikka se kuinka onkin kirjan idea, se lopulta kääntyy kirjaa vastaan. Supermies-hahmot ovat tylsiä.

Kirjassa on fantasiaelementtejä, mutta oikeastaan ne tekevät siitä heikomman. Jos tarina olisi ollut pelkästään realistinen vailla fantastisuutta, se olisi ollut parempi. Etenkin kaksi viimeistä lukua olivat selittävyydessään ja jaarittelussaan aika tylsiä. Loppu on valitettava lässähdys muuten juoneltaan kelvolliseen tarinaan.

"Amberin kronikoiden" toinen osa ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle, mutta kovin kauaksi se ei siitä jää. Tuttuun tapaan Roger Zelazny kuljettaa lukijaa prinssi Corwinin matkassa vaarasta toiseen ja välillä tapahtumat viuhuvat sivuilla huimaa vauhtia. Tässä osassa on ensimmäistä kirjaa vähemmän Amberin prinssien ja prinsessojen välistä valtapeliä, mikä on hieman harmi, koska se oli ykkösosan viihdyttävintä antia. Sen sijaan tarina saa mustempia sävyjä, kun varjomaailmoihin iskee paljon Corwinin veljiäkin pahempia vihollisia.

Ensimmäisen osan tapaan myös "Avalonin luodeissa" on epätasaisuutta: huikaisevan hyviä kohtauksia seuraa keskinkertaisemmat pätkät. Tällä kertaa niitä keskinkertaisuuksia on valitettavasti enemmän. Esimerkiksi ykkösosassa Corwinin ja Randomin matka varjomaailmojen lävitse oli kiehtova, nyt  Corwinin vastaava retki on kirjoitettu uuvuttavan vyöryttävällä tyylillä. Toisaaltava oivaltavat ja vaikuttavat kohtaukset palauttavat aina uudestaan uskon Zelaznyn kykyihin. Suomennoksen kielikin on taidokasta, vai mitä pidätte tällaisesta kuvailusta: "Taivas oli messinkiä ja aurinko oli sohjoinen omena. Tuuli oli huohottava koira, jonka henki haisi."

Tarinan loppukäänteet olivat osittain arvattavissa, mutta mielestäni juoni kehittyi juuri oikeaan suuntaan. Kolmas osa kiinnostaa kovasti, mutta valitettavasti sitä ei ole suomennettu. Taitaa olla pakko tarttua alkukieliseen teokseen.

Pääsinpä vihdoin lukemaan Roger Zelaznyn "Amberin yhdeksän prinssiä" ja kyllä kannatti. Alusta saakka tarina imaiseen mukaansa. Se on hyvin erilaista fantasiaa kuin oikeastaan mikään aikaisemmin lukemani. Idea toisiaan vastaan juonittelevista Amberin valtakunnan prinsseistä ja prinsessoista on huikaisevan toimiva. Juuri tuo juonipeli ja liittolaisuuksien solminen ja rikkominen on todella onnistuneesti toteutettu. Samoin Amber ja monet varjomaailman sen ympärillä ovat vaikuttavia ja todentuntuisia kaikessa ihmeellisyydessäänkin.

Päähenkilö prinssi Corwin on kiinnostava ja Zelaszny tekee hänestä uskottavan. Vaikka moni Amberin prinssi ja prinsessa jääkin tässä ensimmäisessä osassa vasta sivumaininnaksi, alkaa lukija väkisin miettiä myös heidän kohtalojaan.

Jos jokin häiritsi niin se, että toisinaan tarinasta jäi hieman komiikkaan viittaava sivumaku. Ihan aina en ole vakuuttunut siitä, onko Zelazny tosissaan tarinaa kirjoittaessaan ja siksi kaikkiin tapahtumiinkaan ei pysty suhtautumaan sataprosenttisella vakavuudella. Tämä saattoi toki olla vain oma tunnelmani, totuudeksi en sitä väitä.

Joka tapauksessa tarina on niin hyvä, että muutamat ei niin loistokkaat kohdat ja pari epäloogisuutta on helppo antaa anteeksi. On harmi, ettei Amberin kronikoita ole suomennettu kuin kaksi ensimmäistä osaa, koska tämä kirja on ehdottomasti fantasiakirjallisuuden aatelia.

David Gemmellin "Legenda" on puhdasta sankarifantasiaa, jossa soturit ovat urheita ja taistelukuvauksiin uppoudutaan kunnolla. Tarinan juonessa on tahattomasti jotain hyvin ajankohtaista: barbaarisena hyökkäävä arokansa ja sankarilliseen puolutukseen ryhmittäytyvä heikommin varustettu valtakunta. Järin yllätyksellinen juoni ei ole, mutta Dros Delnochin kaupungin epätoivoisen puolustustaistelun kuvauksessa on silti oma koukuttava tenhonsa eikä loppupuolella kirjaa tahdo päästää käsistään. Näistä kehuista huolimatta joissain kohdin juoni on kummallisen kömpelö ja epäjohdonmukainen. Asioita myös selitetään joko liikaa tai liian vähän.

Henkilökuvaukseen on pyritty panostamaan, mutta kenties hahmoja on silti liikaa - ainakaan heistä monienkaan kohtaloista en lukijana jaksanut kiinnostua. Poikkeuksena tästä on Druss, jonka hahmo ottaa tilan tarinassa juuri niin voimallisena kuin kuvittelen Gemmellin hänet halunneen kuvata. Hieman häiritsi se, että näkökulmaluvuissa saatetaan yhtäkkiä pompata yhden tai kahden kappaleen ajaksi kokonaan toiseen näkökulmahahmoon.

Dialogia tarinassa on yllättävän paljon. Toisinaan se on hyvää, mutta valitettavan usein aika kökköä ja turhalta tuntuvaa.

Ihan mielellään "Legendan" luki, mutta fantasiakirjallisuuden parhaiden klassikoiden joukkoon se ei valitettavasti yllä.

Pitkään pohdiskelin, antaako kasin vai ysin arvosanaksi. Lopulta päädyin yhdeksikköön, koska "Tarina vailla loppua" on niin omaperäinen, ettei sitä ole helppoa verrata muihin fantasiakirjallisuuden klassikoihin. Jopa voisin sanoa, että en ole koskaan vastaavanlaista kirjaa lukenut, vaikka onhan toki olemassa jo Narniasta alkaen paljon muitakin kertomuksia, joissa sukelletaan meidän maailmastamme satumaailmaan seikkailemaan. 

"Tarina vailla loppua" on ihastuttava satu Fantaasiaksi kutsutusta satujen maailmasta, jota rikkaampaa saa hakea. Fantaasian asukkaat ja paikat ovat erikoisia ja mielikuvituksellisia. Juoni on alkuun melko suoraviivainen, mutta kirjan edetessä loppupuoliskolle se rikastuu ja lukija onnistutaan yllättämään.

Kirja on enemmän lapsille ja nuorille kuin aikuisille kirjoitettu. Jäin miettimään, miten vaikuttava "Tarina vailla loppua" olisikaan, jos se olisi kirjoitettu selkeästi aikuisille ja olisi paljon tummasävyisempi. Nyt ajoittainen lapsenomaisuus häiritsi. Pientä miinusta myös siitä, että kirjan päähenkilöt, Bastian ja etenkin Atréju, vaikuttivat ihan liian kypsiltä ja syvällisiltä kymmenvuotiaiksi. Muutama ikävuosi heille lisää olisi ollut uskottavampi ratkaisu. 

Ei tälle voi ikävä kyllä antaa viittä tähteä enempää. Arvosta suuresti Ursula Le Guinin osaamista ja olen hänen scifi-kirjoistaan pitänyt. Maameren tarinoita luin joskus lapsena (ihan liian nuorena) eikä oikein mitään jäänyt mieleen. Nyt päätin tarttua niihin uudestaan. Valitettavasti petyin.

Juoni oli tylsä ja yllätyksetön. Ged on päähenkilönä täysin epäsamaistuttava, ikävä ja itsekeskeinen tyyppi. Muista henkilöistä ei oikein voi sanoa mitään, koska heitä ei tuoda kunnolla mukaan tarinaan. He jäävät täysin paperinmakuisiksi statisteiksi, joista ei jaksa kiinnostua. Ehkä ainoastaan Ogion-velho on tästä poikkeus. Henkilöitten lisäksi myös tapahtumat pelkistyvät monelta osin "name droppailuksi": maameren saarien ja paikkojen nimiä kerrotaan lukijalle hengästyttävällä tahdilla, mutta eipä niistä oikein enempää jää käteen. Lopulta kaikki on yhtä sekasotkua päässä. Edes velhokoulusta ei saa oikein mitään irti (kun vertaa vaikka miten ihastuttavan rikas kuva Tylypahkasta tulee).  

Sitten niihin plussiin. Maameren maailma historioineen on laaja ja vaikuttava. Le Guin osaa kirjoittaa - sitä ei voi kiistää. Tarina kieli on kauniin vanhanaikaista, suomentaja on tässä pannut parastaan. Välillä lauseet ovat niin kauniin runollisia, että ne taikovat muutoin tylsään juoneen fantastisuuden tunnelmaa.

"Koneita ja korsetteja" oli ennakko-odotuksiani parempi novellikokoelma. Steampunk on novellien läpileikkaava teema, mutta jokaisessa sitä käsitellään hieman eri tavalla ja erilaisten juonien kautta, joten aihepiiriin ei ehdi kyllästyä. Toisista novelleista pidin enemmän kuin toisista ja joissakin on hieman epätasaisuutta - kenties pieni hiominen olisi voinut voinut niissä olla paikallaan. Osassa novelleista tarinan juoni ja henkilöt jäävät jossain määrin Steampunk-outouden ja aihepiirillä kikkailun jalkoihin, mutta huonoksi en silti mitään tarinoista väitä.

Suosikkini oli novelleista viimeinen, Anni Nupposen "Joka ratasta pyörittää" (mielukuvituksekas tarina maailmasta, jossa ihmisten päähän on asennettu elämää pidentävä rataskoneisto). Ehdottoman oivaltava ja tunnelmaltaan koukuttava novelli. Muita suosikkejani olivat Magdalena Hain "Vaskimorsian" ja Shimo Suntilan "Kruunun vihollinen", joista jälkimmäisen maailmassa voisi olla aineksia pidempäänkin tarinaan. Heikki Nevalan  "Hevostuhatjalkainen" oli myös outoudessaan ja Suomi-teemaisuudessan kutkuttava.

Kyllä tällaisia suomalaisten tekijöiden novellikokoelmia kannattaa välillä lukea, vaikka ennakkoasenne vähän varautunut minulla olikin.

"Iltaruskon maasta" jäi ristiriitainen maku ja arvosanan antaminenkin oli vaikeaa. Ei riitä, että tarinan fantasiamaailma on omaperäinen ja rikas. Myös juonen pitäisi olla taidokas, ja valitettavasti se ei Jack Vancen "Iltaruskon maassa" sitä ole.

Kirja koostuu kuudesta novellista, joista mielestäni kaksi viimeisintä olivat parhaat. Jokaisen novellin juonsessa on jotain samaa: päähenkilöllä on tehtävä ja hän matkustaa jonnekin täyttääkseen sen. Siinä sivussa paetaan ja taistellaan kohdaten toinen toistaan oudompia paikkoja ja olentoja. Lopulta kaikessa outoudessa alkaa miettiä, ovatko novellit jonkinlaista fantasiaparodiaa. 

Suomennoksen kieli on maailman ohella hyvin rikasta ja omaperäistä. Yllättävän vanhahtavaakin se ja toisinaan niinkin erikoista etten osaa päättää, onko se häiritsevää vai ei.

Novelleissa oli kuitenkin myös tunnelmallisia ja vaikuttavia kohtia, joten missään nimessä turhaan "Iltaruskon maan" lukeminen ei ollut.

"Hiekka" tarttui sattumalta kirjastossa mukaani eikä Hugh Howey ollut minulle etukäteen tuttu, joten odotuksia ei ollut etukäteen. "Hiekan" perusidea heikan peittämästä dystopia-maailmasta on jollei omaperäinen, niin ainakin lukijan kiinnostuksen herättävä alkuasetelma. Tarinaa kuljetetaan neljän sisaruksen Vicin, Palmerin, Connerin ja Robin sekä heidän äitinsä kautta. Hahmoista Vic oli minusta kiinnostavin, kun taas pojat jäivät kertojanäkökulmista huolimatta jotenkin valjuiksi.

"Hiekan" maailmasta ja yhteiskunnasta jätetään varmasti tarkoituksella paljon hämärän peittoon. Idea hiekkasukelluksesta on maailmaa itseään omaperäisempi ja oikeastaan se pelastaa tarinan. Ilman hiekkasukellusta "Hiekka" olisi paikoitellen juoneltaan melko mielenkiinnoton, mutta hiekkasukelluskohtaukset toimivat ja tuovat hyvää jännitystä sopivassa suhteessa. Juoni pysyy ihan hyvin koossa, joskin "pahisten" motiivit jäivät minulle lopulta vähän epäselviksi. Ehkäpä tästä on tulossa jatko-osa, jossa paljastuu lisää.

Ray Bradburyn "Paha saapuu portin taa" on vahva lukuelämys. Erityisesti minua viehätti teoksen syvällisyys, fantastisuuden tunnelma sekä Bradburyn upea kieli, jonka muotoilussa myös suomentaja Jertta Roosilla on suuri ansio. Teoksessa on paljon hyvin monitulkintaisia ja paikoitellen niin tajuntaa kieputtavia kohtia, että niiden ymmärtäminen vaatisi varmasti koko kirjan lukemista uudelleen. Myös päähenkilöt, 13-vuotiaat Will ja Jim sekä Willin isä, ovat jokainen persoonaltaan kiehtovia. Pojat on kuvattu uskottavasti ikäisikseen ja Willin isän syvää luotaavaa pohdintaa on kiinnostava seurata.

Juoni ei ole erityisen pelottava, mutta kirjan puolivälistä alkaen jännitys kyllä tiivistyy. Hieman ihmetytti, että Bradbury on käyttänyt sirkuksen karusellissa samaa ideaa kuin yhdessä häneltä aiemmin lukemassani novellissa. Toisaalta idea on niin hyvä, ettei sen uudelleenkäyttö haittaa.

"Paha saapuu portin taa" on erinomainen kirja, joka ansaitsisi uuden painoksen, kirjastoissa kun kappaleita alkaa olla jo aika vähän.

"Haikaran silmä" on taattua ja laadukasta Ursula Le Guinia, vaikka se ei olekaan hänen parhaita teoksiaan. Le Guinin tuotannossa keskikertaisimmatkin kirjat ovat kuitenkin scifi- ja fantasiakirjallisuuden aatelia, niin hyvä kirjoittaja hän on.

"Haikaran silmän" alkuasetelma pohjustaa varman konfliktin pasifistisen kylän ja militantimman kaupungin välillä. Silti täysin ennalta-arvattava kirja ei ole ja juoni vetää kyllä lukijan mukaansa. Kritisoin kuitenkin sitä, että kirjailija alleviivaa turhankin paljon kyläläisten hyvyyttä ja kaupunkilaisten järjestelmän huonoutta. Tarina olisi voinut olla mielenkiintoisempi, jos kumpikin yhteisö olisi ollut tasaveroisempi virheissä ja hyvissä ominaisuuksissa. Nyt lukija pakotetaan pitämään kylän puolia.

Scifiä teoksessa on lähinnä tapahtumapaikka vieraalla planeetalla, mutta muuten tarina kuvaa ennen kaikkea ihmisyhteisöjä ja niiden välistä konfliktia. Oikeastaan tämä tarina olisi yhtä hyvin olisi voinut tapahtua maapallolla, jossain meidän tuntemassamme maassa jollain aikakaudella.

Kovin pitkäkään kirja ei ole, mutta juuri sopivasti sen pituinen, minkä juoni kantaa. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän.

Loppuun olin ihan tyytyväinen. Alkuasetelma olisi tarjannut varmasti mahdollisuuden useisiin erilaisiin loppuratkaisuihin, mutta tämä valittu vaihtoehto ei ainakaan minulle jättänyt mitään hampaankoloon.

"Aarnikotkan vuosi" ei onnistu kunnolla sytyttämään lukijaa, vaikka Diana Wynne Jonesin monipuolisessa fantasiamaailmassa olisi aineksia jännittäville seikkailuille. Hahmoissa on monta kiinnostavaa tyyppiä, kuten itsekeskeinen velho Corkoran, ystävällinen Elda-aarnikotka ja tympeä velho Wermacht (on siinäkin nimi!), mutta viimeinen kiinnostavuuden silaus heistäkin puuttuu. Porukkaa on oikeastaan kirjassa vähän liikaa, jotta kaikista jaksaisi kunnolla kiinnostua.

Suurempi ongelma on vielä se, että heille ei oikein tapahdu mitään kovin mielenkiintoista. Etenkin kirjan ensimmäiset 70 sivua ovat niin tylsät, että lukija pohtii väkisin kesken jättämistä. Puolivälin lähetyessä "Aarnikotkan vuosi" alkaa kuitenkin parantua, kunnes se taas heikkenee uuvuttavan kliseisessä loppuratkaisussa (prinssi saa prinsessan -tyylinen ja vielä moneen kertaan).

En oikein myöskään päässyt perille, keille kirja on suunnattu. Nuorille se ei ole tarpeeksi jännittävä ja aikuisille se on vähän liian lapsellinen. Eikä hupaisaksi tarkoitettu huumorikaan ole kovin hauskaa.

"Aarnikotkan vuosi" on ihan mukava perusteos, joka sopii loma-ajan kevyksi viihteeksi, jos ei mitään kovin jännittävää kaipaa.

"Hiljaiset joet" on vaikuttava tarina ihmisyydestä, sekä sen hyvistä että huonoista puolista. Tarinan keskiössä ovat keski-ikäinen Lia ja viisi orpolasta. Näiden sankareiden puolesta lukija saa jännittää, kun maailma ympärillä alkaa tuhoutua.

Pidin todella paljon kirjasta ja se oli oikeastaan pakko ahmaista yhdeltä istumalta, niin vetävä juoni oli. Maarit Verrosen kerronnassa on jotain Ursula LeGuinin tapaista kauneutta ja eleettömyyttä. Tarinan taustaa avataan sopivissa suhteissa ja sopivan paljon jätetään kertomatta, eikä minusta maailman mullistusta tai jokaista teknistä nippelitietoa olisikaan ollut tarpeellista kovin yksityiskohtaisesti selittää. Pääasia ovat tapahtumat sekä Lia ja lapset niiden pyörteissä. Hyväntahtoiseen ja älykkääseen Liaan kiintyi helposti ja lapsista erityisesti nokkala River-poika saa huomiota. Sivuhenkilöt näyttäytyvät sellaisina kuin ihmiset ovat: viallisina, itsekkäinä ja toisinaan hyvää tarkoittavina.

Tarina loppu oli tietyllä tapaa arvattavissa, mutta ehkä juuri siksi se tuntuikin niin sopivalta.

"Kadonneet pojat" oli erikoinen tarina, jossa oli ihan omanlaisensa tunnelma. Päähenkilön kautta salaperäinen sotilassaari tulee lukijalle pala palalta tutummaksi ja siellä vallitseva omituinen tunnelma on käsin kosketeltava. Tarinan erikoiset ja osin epämiellyttävätkin henkilöhahmot on kuvattu eläväisesti ja jännitystä rakennetaan hyvin. Ongelma on vain siinä, että missään vaihessa lukijalle ei lunasteta noita rakennetun jännityksen elementtejä ja loppu on jotenkin lässähdys. Juoni ei ollut tarinan vahvin osa, mutta miljöökuvaus ja henkilöiden rakentaminen onnistui. Ihan mielellään tämän luki ja omia armeija-aikoja tuli samalla fiilisteltyä.

Kirja on koostettu sadasta erilaisesta raapalenovellista, joissa jokaisessa on mittaa tasan sata sanaa. En ole ennen tähän raapalelajityyppiin tutustunut eikä se oikein iskenyt. Sataan sanaan on vaikea mahduttaa kovin seikkaperäistä juonta. Tarinan kaari katkeaa väkisin kesken tai se jää pelkistetyksi. Shimo Suntila onnistuu osassa raapaleistaan paremmin kuin toisissa. Muutama on oikein oivaltava (suosikkini oli "Hoikka mies"), mutta liian usein novellit jäävät epäselviksi tai ne on rakennettu vain viimeisen virkkeen tuoman yllätyselementin varaan. Monesti idea on kokoelman novelleissa parempi kuin toteutus, mikä johtuu luullakseni sadan sanan rajauksen asettamista reunaehdoista.

Luultavasti en uudestaan raapalekirjaan viitsi tarttua, koska raapale on minusta lajityyppinä enemmän kikkailua kuin kiinnostavaa kirjallisuutta.

Olen tähän asti syystä tai toisesta vältellyt Terry Prachettin kirjoja, joten "Magian väri" oli ensitutustumiseni Kiekkomaailmaan. Kirjassa oli ehdottomasti puolensa, mutta en silti voi sanoa vaikuttuneeni. Onhan se ihan humoristinen, joskaan ei mielestäni tarpeeksi hauska. Henkilöhahmot on hyvin kirjoitettuja ja kaikessa erikoisuudessaan Kiekkomaailma on varsin kiehtova paikka. Se mikä tökki eniten oli juoni. Etenkin kirjan ensimmäinen puolisko oli melko uuvuttavaa kahlattavaa enkä missään vaiheessa innostunut todella. Syy ei välttämättä ole yksistään Prachettissa vaan siinä, että "Magian väri" ei ollut aivan minun tyylinen kirja. Huono se ei silti missään nimessä ole. Jää nähtäväksi, luenko vielä Kiekkomaailma-kirjoja. 

"Liskon häntä" on omaperäinen ja siksi mielenkiintoinen fantasiakirja, jossa on selviä vaikutteita beduiineista ja muista paimentolaisheimoista. Tarina on kirjoitettu kauniilla kielellä, jossa henkilöiden tuntemuksia kuvaillaan hyvin syvällisesti. Välillä juoni pääjääkin sivuosaan ja lukija nauttii kirjan ainutlaatuisesta tunnelmasta. Juoni kirjan suurin heikkous, koska ei tuntunut erityisen jännittävältä tai odottamattomalta. Toisaalta niin ei ehkä ole tarkoituskaan, ennen kaikkea pidin kirjasta sen tunnelman vuoksi.

Ilottomien ihmisten kylä on alkuasetelmaltaan virkistävän erilainen fantasiakirja. Leinonen onnistuu heti kirjan alusta asti herättämään lukijan kiinnostuksen päähenkilöön ja hänen kotikyläänsä. Aalo on hyvin samaistuttava hahmo, jolle lukijan on helppo toivoa parasta. Myös hänen kotikylänsä ja siihen liittyvät konfliktit tuodaan kiehtovalla tavalla läpi. Kirjan alkupuoliskolla rakennetaan hyvin tarinaa ja luodaan jännitystä. Lopulta jokin jää kuitenkin puuttumaan lopussa. Juoni ei täytä kaikkia lukijan odotuksia ja tuntuu, että puolivälin jälkeen tarina vähän lässähtää. Teknologisen kehityksen kuvaus on minusta myös välillä hieman epäuskottavaa.

Joka tapauksessa Ilottomien ihmisten kylä on miellyttävä lukukokemus, jonka omaperäisyyttä voi kiittää.

Mielestäni tämä toinen osa on Fionavarin kuvakudos -trilogian paras. Jännitys tiivistyy tarinan edetessä ja tapahtumat muuttuvat yhä eeppisemmiksi, kun vanhat legendat alkavat toteuttaa itseään ja meidän maailmastamme saapuneet viisi nuorta joutuvat kantamaan harteillaan koko ajan painavampaa vastuuta. Guy Gavriel Kay kirjoittaa uskomattoman kauniisti. Tässä kirjassa on pari niin kaunista, runollista ja surumielistä kohtaa, että tippa tulee väkisi silmään.

Kuten muissakin sarjan osissa, tarinan heikoimmat kohdat ovat meidän maailmassamme tapahtuvat kohtaukset. Jotenkin ne tuntuvat naiiveilta ja tylsähköiltä Fionavarin rikkaan fantasiamaailman rinnalla. Henkilöhahmoja on aika paljon, mutta useimmat heistä on kirjoitettu hyvin, joskin dialogi on välillä vähän tönkköä. Myöskään jumaltarustoja koskevissa kuvauksissa en ihan aika jaksanut pysyä mukana.

Joka tapauksessa Fionavarin kuvakudos on korkeafantasian klassikko, johon kannattaa tarttua, etenkin jos ei ole Guy Gavriel Kayn tuotantoon muuten tutustunut.

"Paflagonian perilliset" on sekä ideansa että toteutuksensa puolesta hyvin omintakeinen kirja, minkä vuoksi se kiinnostukseni herätti. Päiväkirjamainen rakenne toimi tässä kirjassa hyvin, joskin juonen seuraaminen vaatii tarkkuutta. Kirja oli kummallisuudessaan viehättävä ja aika raadollinenkin tarina oli sopivan koukuttava. Loppu olisi ehkä voinut olla vähän jännittävämpi, sillä lukijana odotin jonkinlaista suureellisempaa lopetusta sen jälkeen kun jännitettä oli rakennettu pidemmän aikaan. Joka tapauksessa mielenkiintoinen teos, jossa sujuvasti yhdistellään oikeaa historiaa ja fantastisia elementtejä.

Ursula Le Guinilla on kyky taikoa kirjoihinsa uskomattoman tarkasti lukijalle välittyvä tunnelma, kenties se on myös "Rocannonin maailman" suurin vahvuus. Henkilöhahmot jäävät enemmän taustalle ja surumielinen tarina surumielisestä maailmasta pääsee oikeuksiinsa. Esikoisteokseksi "Rocannonin maailma" on todella kypsä ja syvällinen, se jättää lukija pohtimaan kirjan tarinaa vielä pitkäksi aikaa.

Enkelipeli on erittäin laadukas kirja, joskaan ei aivan yhtä hyvä kuin Tuulen varjo. Vaikka Tuulen varjossakin on paljon kauhuelementtejä, Enkelipeli on monin verroin karmaisevampi lukukokemus. Tuulen varjossa tapahtumat saivat lopulta selityksen, mutta Enkelipelissä Ruiz Zafon jättää lukijan osittain vaille vastauksia. Myös yliluonnollinen on Enkelipelissä vahvasti läsnä, mikä ehkä tekeekin siitä selkeämmin kauhukertomuksen. Lopulta kirjassa on hyvää juuri ne teemat, jotka tekevät Ruiz Zafonista niin verrattoman kirjailijan: tunnelma, Barcelonan ja sen historian kuvaus, kaunis kieli ja jännittävä juoni.

Jos mahdollista, pidin Foucaultin heilurista vielä enemmän kuin minut lumonneesta Ruusun nimestä. Foucaultin heiluri on hämmentävä matka eurooppalaisen historian ja salaliittojen syövereihin. Jälleen Umberto Econ suunnaton sivistyneisyys lyö kättä loistavan juonen kanssa eikä lukija voi muuta kuin hypätä matkalle mukaan. Huimaava loppukaan ei jätä lukijaa kylmäksi.

Ruusun nimeä ei voi olla kehumatta. Uskomaton tunnelma ja syvällisyys yhdistyvät jännittävään juoneen. Econ valtava teologinen ja historiallinen tietämys pääsee oikeuksiinsa Ruusun nimessä, joka on raskaudestaan huolimatta niin vetävä teos, että sivuja on pakko kääntää eteenpäin. Samaten se on sellainen kirja, että hyvin harvalla kirjailijalla riittäisi sivistyneisyys vastaavanlaisen kirjoittamiseen.

Tämä teos on lapsesta asti vetänyt minua puoleeni ja palaan säännöllisin väliajoin selailemaan sitä, vaikken mikään super Tolkien-fani olekaan. Runolliset kuvaukset J.R.R. Tolkienin luoman maailman tapahtumista, olennoista ja paikoista ovat kiehtovaa luettavaa ja kirjan kaunis kuvitus hivelee mieltä. Juuri tällaisia hakuteoksia soisi olevan monista muistakin fantasiamaailmoista, joskaan niistä mikään tuskin pystyy syvällisyydessään vetämään vertoja Tolkienin luomuksille.

"Uinu, uinu, lemmikkini" on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Mielestäni sen ansiot ovat kuitenkin muualla kuin kauhukokemuksessa. King rakentaa henkilöhahmonsa uskottaviksi, tarinaa taustoitetaan mukavasti paloilla amerikkalaisesta kulttuurista ja kuvailu on niin elävää, että kirjan tapahtumat tulevat hyvin lähelle lukijaa. Juoni käynnistyy viivytellen, jopa laahaavan hitaasti, ja kauhuelementit antavat odottaa itseään pitkälle, vaikka tavallaan tietoisuus siitä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan on koko ajan läsnä. Ehkä kirja suola onkin tässä pahan odotuksessa eikä niinkään siinä, kun oikeasti alkaa tapahtua.

En pitänyt "Uinu, uinu, lemmikkini" -kirjaa erityisen pelottavana. Tapahtuvat ovat karmeita, mutta lopulta varsinaista kauhua on aika vähän loppua lukuunottamatta. Kenties käsikirjoituksessa olisi ollut vähäsen tiivistämisen varaa, mutta joka tapauksessa "Uinu, uinu, lemmikkini" saa minulta ehdottomasti lukusuosituksen.

Jatko-osa säilyttää hyvin ensimmäisen osan tason, ehkä tämä on jopa pikkuisen parempi. Varjak Käpälä: Lainsuojaton on kuitenkin ensimmäistä osaa selvästi raaempi, joten kannattaa ehkä miettiä, voiko tätä ihan pienimmille lapsille lukea. Jälleen kiittelen mainiota kuvitusta ja onnituneita hahmoja.

Varjak Käpälä oli näin aikuisen näkökulmastakin mainio teos. Hauska ja samalla koskettava kertomus nuoren kissanpojan seikkailuista ja kasvusta. Hahmot on kirjoitettu hyvin, juoni etenee sopivasti suvantovaiheita ja jännitystä vuorotellen ja kirja on juuri sopivan pituinen suhteessa siihen, miten pitkälle tarina kantaa. Erityismaininnan saa kirjan kuvitus, joka toi tarinaan lisää eloa. Varja Käpälä -kirjat sopivat erinomaisesti vaikka ääneen luettavaksi lapselle. 

Ei oikein iskenyt. Maanalaisen maailman kuvaus tempaa kyllä mukaansa ja juonikin on kohtalaisen jouheva, mutta siihen se jää. On vaikea päästä perille, kenelle kirja on suunnattu; aikuisille se on liian lapsellinen ja varhaisteineille vähän liian raaka. Yleisesti kirjaa vaivaa epätasaisuus: onnistuneita kohtauksia seuraa keskinkertaiset esitykset eikä jännityskään ole useinkaan kovin jännittävää tai huumori hauskaa. Kirjan idea on hyvä, mutta syvällisemmällä otteella Gaiman olisi saanut tästä paremman, nyt se jää kevyeksi kirjaseksi, jonka ihan mielellään lukaiseen kesäpäivän ratoksi - ei sen enempää. 

Erikoinen kirja, jonka synkkyys oli minulle ehdottomasti liikaa. Juonessa oli kyllä yllätyksellisyyttä ja kirjottajalla on selvästi lahjoja, mutta tämä ei ollut minun tyylinen kirja. Luultavasti en olisi edes tarttunut tähän, jos olisin etukäteen tiennyt miten ahdistavaksi tarina kehittyi.

Surumielinen kuvaus rappeutuvasta maailmasta, jossa enää muutamat harvat yrittävät pitää yllä muistoa vanhasta, paremmasta ajasta. Teemestarin kirja on kansanvälisen tason huippuromaani, jonka juoni pitää otteessaan, kieli on runollista ja hahmot on rakennettu taitavasti. Spekulatiivisen fiktion alueella tämä on ehdottomasti yksi viime vuosien parhaista suomalaisista teoksista.

Jos pitäisi valita paras suomalainen fantasiakirja, äänestäisin luultavasti Leena Krohnin Tainaronia. Kirja on hämmentävä ja hämmästyttävä, ihan omanlainen taideteos, jossa monta eri tasoa. Se saa pohtimaan elämää monelta kantilta, on samaan aikaan lyyrisen kaunis ja niin omituinen, että tuntuu ettei kaikkea millään pysty tajuamaan. Juonen kuljettaminen päähenkilön kirjeitten kautta on minusta toimiva ratkaisu. Pidän myös siitä, että kaikkea ei paljasteta lukijalle, vaan paljon Tainaronin muuttuvasta kaupungista jää arvoitukseksi. Varmaankaan kaikki eivät innostu Tainaronin kaltaisista kirjoista, mutta minuun se iski kovaa. Kirjan kuvitus ansaitsee myös suuren kiitoksen.

Loukkupojan alku lupaa paljon ja idea ihmisistä vankina Loukku-nimisessä paikassa on erittäin mielenkiintoinen. Pidin myös Aaronin tarinan rinnalla kulkevasta Seitsemän pientä hiippalakkia -sadusta. Salaisuuksia riittää ja ne aukeavat Aaronille (ja lukijalle) sopivassa tahdissa. Valitettavasti tarina hukkaa kuitenkin itsensä kirjan edessä pidemmälle. Tomujen toiminta ei useinkaan vaikuta uskottavalta ja juonenkäänteet ovat monesti liian ennalta-arvattavissa. Lisäksi tuntuu, että ohuehkon kirjan juoneen on sotkettu vähän liikaa elementtejä, kuten ainakin tässä ensimmäisessä osassa etäiseksi jäävä Syvyys. Päähenkilö Aaron on samaistuttava ja kiinnostava persoona, mutta myös muutamiin muihin hahmoihin olisin mielelläni tutustunut enemmän ennen kuin heidät temmataan pois tarinasta.

Loukkupoika-kirjan pahin puute on tietynlainen viimeistelemättömyys, josta ei mielestäni voi syyttää kirjailijaa vaan kustannustoimittajaa. Kieliasu olisi kannattanut tarkistaa kunnolla ennen julkaisua, nyt esimerkiksi samojen sanojen toistoa on paljon.

Kritiikistäni huolimatta Loukkupoika oli sen verran kiinnostava lukukokemus, että tartun jatko-osaan jossain vaiheessa.

Uniin piirretty polku on väkevä kuvaus elämästä muinaissuomalaisuutta onnistuneesti jäljittelevässä fantasiamaailmassa. Kirjassa on paljon hyviä ideoita ja etenkin maailmankuvaus on erittäin onnistunutta, mutta ihan lopullisesti tarina ei onnistunut minua koukuttamaan. Olisin kaivannut enemmän seikkailua ja jännitystä ja vähemmän unenomaista kuvailua, sinnä nyt tarina junnasi toisinaan paikallaan. Kirja olisi voinut toimia paremmin, jos se olisi ollut vähän lyhyempi.

Alkumetsä-sarja on ehdotonta fantasiakirjallisuuden aatelia. Sen taianomainen tunnelma on todella vangitseva ja lukija voi oikein tuntea, miten menneisyyden myytit heräävät eloon. Holdstock tuntee kelttimystiikan perinteen ja osaa kietoa sen loistavaksi juoneksi. Kovasti toivoisi, että joku suomalainen kirjailija saisi vastaavaa aikaan Kalevalan maailmasta. Alkumetsä-sarjan kaikki kirjat ovat hyviä, mutta eniten pidin kahdesta ensimmäisestä.

En suoraan sanottuna ymmärtänyt Huuhkajalaaksoa ollenkaan. Juoni oli harvinaisen sekava ja nuortenkirjaksi lapsellinen, hahmot todella ärsyttäviä eikä kirjan loppukaan ollut hyvä. Oli todella vaikea tajuta, miksi Huuhkajalaaksoa väitetään klassikoksi ja siitä on jopa tehty Britanniassa tv-sarja. Kirjan väitetty monitasoisuuskaan ei auennut minulle, vaan se oli pelkästään typerä. Oikein muuta kehuttavaa en keksi kuin, että kirja ei onneksi ollut liian pitkä.

Diana Wynne Jones on hauskalla tavalla kaapinut kirjaansa kaikki mahdolliset fantasian kliseet, mutta lopputulos on silti raikas. Kirja sopii vaikka kevyeksi kesälukemiseksi, joka tuo hymyn välillä huulille. Tätä ei selvästikään ole kirjoitettu liian vakavasti tai tarkoitettu suureksi, eeppiseksi spektaakkeliksi, mutta omassa kategoriassaan se on ihan onnistunut. Ihmismäisen älykkäät aarnikotkat toivat mukavaa vaihtelua olentogalleriaan ja monista hahmoista alkoi oikein pitää.

Lohikäärmeen varjossa on epätavallinen ja erikoinen fantasiakirja, joka teki minuun vaikutuksen. Kumpikaan kirjan tarinoista (Suomunhakkaajan kaunis tytär; Mies joka maalasi lohikäärme Griaulen) ei ole erityisen pitkä mutta tarinan kaareen nähden ne ovat juuri sopivan mittaisia. Tarinat ovat myös aika surullisia, mutta niiden raadollinen kauneus iskee lukijaan. Lucius Shepard on onnistunut kuvaamaan lohikäärme Griaulen mahtavuuden niin hyvin, ettei lukijakaan voi olla vaikuttumatta siitä. Suosittelen kirjaa erityisesti aikuisille fantasian ystäville, jotka haluavat vaihteeksi lukea jotain erilaista.

Olin kuullut Nokkosvallankumouksesta paljon ylistävää palautetta, mutta ihan se ei pystynyt tavoittamaan korkeita odotuksiani vaikka laadukas teos kyseessä onkin. Kirjan suurimmat kompastuskivet liittyvät mielestäni juoneen, joka ei onnistunut imaisemaan mukaansa kuin vasta ihan lopussa. Päähenkilöt Vaju ja Dharan on rakennettu hyvin, mutta muut hahmot jäivät enemmän ja vähemmän pelkiksi oudoiksi nimiksi, joita oli vaikea muistaa. Ehkä tämä johtui siitä, että sivuhahmoja on hyvin paljon eikä heille jää kovin paljon tilaa päähenkilöiltä. Vajun ja Dharanin vuorottelu kertojina on mielestäni toimiva ratkaisu ja luvut olivat sopivan mittaisia.

Erityistä kiitosta saa kirjan kieli, joka on huikaisevan runollista ja kaunista. Vaikka kirjan maailma onkin rujo ja ruma, tarinan sanoma on kaunis ja luo uskoa ihmisiin. Muutamista puutteista huolimatta Nokkosvallankumous on ainutlaatuinen dystopiakuvaus joka kannattaa lukea.

Viimeinen valtakunta kuuluu niihin kirjoihin, joita pidän todella laadukkaina, mutta jotka eivät kuitenkaan syystä tai toisesta täysin iskeneet minuun. Maailmankuvaus oli kiinnostavaa ja sopivasti asioita jätetään hämärän peittoon. Päähenkilö Vin oli ajoittaisesta ärsyttävyydestään huolimatta samaistuttava. Kenties suurin synti kirjassa oli pitkäveteisyys. Etenkin taikuuden harjoittelua koskevat kuvaukset olivat uuvuttavia. Loppuratkaisu oli onnistunut mutta aika odottamaton ja jäin pohtimaan, että miten Sanderson saa seuraavissa osissa rakennettua lukijan mukaansa tempaavan juonen.