Pidin jo kovasti Turtschaninoffin kirjasta Helsingin alla (Underfors), mutta Anaché viimeistään sai minut ymmärtämään, että nyt käsissä on jotain Todella Hienoa. Olen ymmärtänyt, että alkuperäinen ruotsinkielinen on hienoa kieltä, mutta kyllä Marja Kyrön suomennoskin on varsin upeaa kieltä. Anachén tarinaan on helppo päästä sisään, mutta poispääsy onkin jo vaikeampaa. Tämä tarina jää mieleesi. Yksi niitä kirjoja, joiden jälkeen miettii, että mitä ihmettä tämän jälkeen voi enää lukea, koska kaikki on kuitenkin paljon huonompaa. Samaan maailmaan sijoittuva Arra on vielä lukematta, mutta tuskin enää kovin kauaa! Mikäli vastaasi sattuu joku, joka uskaltaa olla sitä mieltä, että maailmalla kirjoitetaan paljon parempaa fantasiaa kuin Suomessa ikinä, niin tässä on yksi lyömäase todistaaksesi hänen olevan täysin väärässä. Etkö ole vielä tutustunut? No mitä ihmettä sinä vielä odotat?

Tämä oli herkullinen teos pieninä annoksina nautittavaksi. Shimo kirjoitti vuoden 2013 jokaisena päivänä yhden raapaleen (tasan satasanaisen tarinan) ja näistä tarinoista parhaat sata on koottu yhdeksi teokseksi. Näitä oli ihana lukea, nopeita mutta myös vaikuttavia, helppoja ja vaikeita. Ihan kaikissa tarinoissa en ymmärtänyt koukkua, mutta ei se menoa haitannut. Nyt harmittaa, ettei tullut kirjastoon hankittua useampaa kappaletta! Tämähän olisi aivan mainio ollut lykätä jokaiselle vähän huonommalle lukijalle. Lyhyen tarinan parissa ei kauaa heilläkään kestäisi, ja voisi antaa osaamisen tunnetta - paitsi jos ei yleissivistys riitä siihen vitsin tajuamiseen... Suosittelen tutustumista!

En yleensä pidä novelleista. Ne ovat liian lyhyitä minulle. Tämä Aliette de Bodardin kokoelma on yksi harvoista poikkeuksista tähän sääntöön. Ehkä se johtuu siitä, että nämä kaikki tarinat sijoittuvat samaan universumiin, joten se luo kuvan pidemmästä tarinasta, joista nämä ovat vain osia. Ja millaisia osia ne ovatkaan! Aivan loistavia. Pidin erityisen paljon novelleista Kadonnut morsian ja Kaksi siskoa maanpaossa. Bodardin novelleja löytyy netistä ilmaiseksi luettavaksi varsin mukavasti ja hänen kotisivullaan on linkkejä niihin. Ehkäpä luen jopa lisääkin näitä Xuya-universumiin kuuluvia tarinoita!

Ihan oikeesti ostin tän omaksi Elisan ekirjatarjouksesta*, kun on niin kovasti kehuttu. Eikä ihan turhaan. Oli oikein vauhdikas lukukokemus ja pari juonen twistiä yllätti. Pitänee ehkä lukea jatko englanniksi. Tykkäsin paljon. *ei ole drm, vaan vesileima, drm-kirjoja ei osteta.

Sinisalon kuvittelema vaihtoehtohistoriallinen Suomi on pelottavan todellisen oloinen dystopia, jossa ihmislajia jalostetaan sopimaan konservatiivisiin rooleihin. Oikea nainen keskittyy naimisiinmenoon, lapsiin ja kodinhoitoon. Jos et sovi tähän muottiin, sinut steriloidaan. Kirja olisi huvittava, jollei se pitäisi koko ajan mielessä, että oikeasti on ihmisiä, joiden mielestä tuo maailma ei suinkaan olisi dystopia vaan ihanne. Kadonneen sisaren mysteeri ja chilin asema vaarallisena nautintoaineena maustoivat sopan erittäin kiinnostavaksi ja nautinnollisesti. Nyt kiinnostaisi lukea tähän rinnalle Jan Salmisen Äidinmaa ja katsoa kuinka sen suomikuva keskustelee Sinisalon luoman kanssa.

Mifonkeja en ole vielä saanut aikaiseksi aloittaa, joten päätin kokeilla tätä kertomusta, kun innostuin ostamaan e-kirjoja. Ilmeisesti pidemmän tarinan alku, joka ei vielä kauheasti vakuuttanut. Miksi ihmiset ei vaan voi kertoa asioista suoraan eikä sen sijaan puno outoja juonia? Tosin sitten tässä ei olisi ollut juurikaan tarinaa... Voisin kuitenkin ostaa jatkoakin, sillä se isompi kuvio taustalla kiinnostaa. Toivottavasti päähenkilöt alkavat puhua keskenään eivätkä koko ajan toivo toisen lukevan ajatuksiaan, se on aika tylsää lukijasta.

Ristiriitaiset tunnelmat. Keijujen poliittiset juonittelut oli minusta huono idea heti jo ekassa kirjassa, jossa niitä esiteltiin, liikaa aineksia sopassa. Ja olihan tää sarja jo aika lopettaa muutenkin. Loppuratkaisu ei ollut se minun toivomani, vaikka ymmärrän kyllä hyvin kirjailijan perustelut sille mikä se oli. Ikävä kyllä ei tää ollutkaan viimeinen kirja. Yksi tulee vielä. Huoh, oisin kyllä jättänyt jo tähän, mutta ehkä se täysin aukoton Happy End on siis ihan pakko kirjoittaa :( Isot pointsit se vika kirja saa jos se ei lopu niin, mutta pahoin pelkään.

Onnellisten olosuhteiden johdosta voin sanoa lukeneeni tämän yhdellä istumalla. Koska olen monissa asioissa täsmälleen samaa mieltä kirjan kanssa, en pitänyt sitä saarnaavana tai tylsänä. En tiedä muuttaako se kenenkään mielipiteitä, mutta toivon niin. En pitänyt Linnunaivoista kovinkaan paljoa, mutta tämä on jälleen pakkohankinta omaan kirjahyllyyn ja suosittelen sitä kaikille ekologisista ja eläinten oikeuksiin liittyvistä kysymyksistä kiinnostuneille.

Karsta on ilmestynyt vuonna 2009. Jotenkin sen lukeminen on aina jäänyt ja ehkä hyvä niin, sillä kirjan ksenofoobisuus tuntuu iskevän nyt Persujytkyn jälkeisessä Suomessa kovempaa kuin mitä se olisi tehnyt aiemmin. Tieteiskirjallisuus on parhaimmillaan vetäessään paralleeleja todellisuuden ja kuvitelman välille, ja siinä J. Pekka on onnistunut oikein loistavasti. Alku erityisesti vakuutti. Loppu muuttui hieman hajanaisemmaksi, pitihän jännitystä lisätä, ja luin sen hieman huonoissa olosuhteissa (linja-autossa). Tekisi mieleni lukaista loppu uudelleen, jotta kaikki juonenpäät saisi paremmin itselleen solmittua. Jos pidät Suomi-scifiä jonain alempana lajina, suosittelen tutustumaan J. Pekan kirjoihin.

Miksi annoinkaan tämän odottaa hyllyssä niin kauan? Tuli sitten ahmittua kahdessa päivässä ja aina kun joutui laittamaan sen sivuun, harmitti. Ajattelin ehkä että tämä ei niin ole minun kirjojani, koska kuvaus kuulosti niin ei-scifistiseltä, mutta älkää antako sen hämätä, vaan lukekaa, mikäli olette pitäneet hänen aikaisemmista kirjoistaan. Ja jos ette ole lukeneet niitä, tästä on varmasti hyvä aloittaa ja toivon mukaan jatkaa niihin vanhempiin!

Wardin kirjat on helppolukuista höttöä, jota on vaikea laskea käsistään. Tämä onnistui jopa hieman yllättämään muutaman kerran.

Upea kuvakirja loistavasta sarjasta. Jäin kaipaamaan joidenkin hahmojen esittelyä (kuten Hurtta), mutta hieno se on silti.

En yleensä tykkää kauheasti novelleista, mutta Sinisalon novellit iskee. Kannattaa lukea, vaikka ei patikointiretkiä suunnittelisikaan.

Alkoi ehkä aika perusteiniromanssina, mutta onnistui mielestäni välttämään pahimmat siirappisuudet ja olemaan oikeasti kiinnostava myös yhteiskunnallisena kuvauksena. Kolmiodraamasta huolimatta se ei mielestäni ollut pääasia näissä kirjoissa ja siihen saattavat jotkut twilight-ihmiset olla pettyneitä. Koska pisti miettimään yhteiskunnallisia juttuja ja myös luopumista enemmän kuin pelkkää romanssia imho niin suosittelen vähän vanhemmalle lukijakunnalle - saattaa mennä paremmin läpi heille kuin pelkkää team Xander/Ky kaipaaville.

Piti lukea samana päivänä loppuun, vaikka menikin yömyöhälle. Pidin erityisesti siitä, miten Suomen historia yhdistyi ihmissusien tarinaan, kuten myös erilaisuuden ymmärtäminen (tosin tämän aamun Hesarin jutun mukaan ei ehkä ole syytä olla ihan niin optimistinen kuin kirjassa). Hienoa työtä. Ei mitään nuorisoromanssia, mutta suosittelen vinkkaajakavereita ehdottomasti tutustumaan tähän ja tarjoamaan tätä lukiolaisille.

Totuuden nimessä on sanottava, etten ole varma siitä ymmärsinkö puoliakaan mitä tässä tapahtui, mutta ainakin se oli kirjoitettu aika vetävästi ja sitä luki mielellään. Sen minkä ymmärsin, siitä pidin. Ja suorastaan rakastin muutamaa pientä yksityiskohtaa, joista näkyi Rajaniemen kulttuuritausta. En tiedä aukenevatko taas ne kenellekään muille kuin suomalaisille!

Novellit ei edelleenkään ole mun teekuppini. Pari sellaista, joista tykkäsin, kuten kokoelman avaava Magdalena Hain Vaskimorsian (Atorox-ehdokas). Muuten jäi aikalailla sellainen tunnelma, että pidemmässä jutussa näistä ois saanut enemmän irti.

Eka osa oli vähän turhan bling, tää oli taas ehkä turhan tavis ;) Alun sekoilu ajan kanssa antoi heti huonon lähdön. Jos Raisa meni töihin kahdeksitoista, kuinka lyhyt päivä hänellä oli, jos iltaa joutui odottelemaan tuntikausia? Tykkäsin susien historiasta.

Varmaan sama porukka joka on hulluna Twilightiin tykkää myös tästä. En kuulunut kohderyhmään ja sen näkee arvosanasta. Kohtalaisen sujuvaa tekstiä, tosin jotkut kuvailut Elenan ulkonäöstä herättivät lähinnä tarkoituksetonta hilpeyttä. Oikeastaan vähän parempi kuin Twilight, koska tässä sankaritar ei ollut pelkästään märkä rätti.

McKillipin Unohdettu Ombria voitti vuonna 2003 sekä World Fantasy Awardin ja Mythopoeic Fantasy Awardin. Kerrankin siis käännetään laadukasta fantasiaa. Lähtöodotukset tälle kirjalle olivat kovat. Tämänhän on suorastaan pakko olla loistava! Eikä edes kammottuja jatko-osia odotettavissa. Ombrian kaupunki on kuvattu loistavasti, hahmot ovat kiintoisia. Kieli on runollisen kaunista, kuvausta oli jopa niin paljon, että se hieman ärsyttikin, kun olisi toivonut tapahtumien etenevän. Varmasti kääntäjällä on ollut riittämin töitä. Ombrian kaupunki on henkilö itsessään – suuri monimutkainen historiallinen labyrintti, jota ei selitetä auki. Henkilökuvaus oli kirjan parasta antia. Valtiatar Musta Helmi oli vaikuttava pahis, Faeyn ja Magin suhde kiehtova, Ducon kiehtovan arvoituksellinen. En silti pysty ylistämään kirjaan niin paljon kun alkuodotukseltani luulin. Erityisesti loppuratkaisu vaikutti oudolta, pidän siitä, ettei kirjoissa asioita jätetä kovin avoimiksi. Se on mielestäni enemmänkin novellien oikeus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Odotuksiani Unohdettu Ombria ei pystynyt täyttämään. Ehkä ne olivat liian korkealla, sillä tämä ei vain ollut täysin minun makuuni. Tunnistan kyllä, että Unohdettu Ombria on varmaan palkintojensa arvoinen ja toivonkin, että tällaisia erilaisempia fantasiateoksia käännettäisiin enemmän. Jokainen saa päättää pitääkö enemmän suoraviivaisesta seikkailusta vai tällaisista vaihtoehdoista niille. Itsekin luen tämän varmasti vielä uudelleen, ehkä silloin ymmärtäisin kaikki yhteen kietoutuvat tarinat paremmin.

Päivä Osakeyhtiö on Suomen Vapaakirkon ja sen seurakuntien omistama kristillinen kustannusliike, eikä ihan heti tulisi mieleen sen kustantavan fantasiaa. Mutta tämän kirjan onkin sanottu olevan kristillinen vastaus Harry Potterille, elokuvaoikeudet on jo myyty ja myyntilukemat maailmalla ovat varsin huikeita. Kirjailija G. P. Taylor on englantilainen pappi, joka joutui lopettamaan seurakuntatyön kirjojensa menestyksen tähden, koska hänen aikansa ei riittänyt sekä seurakunnalle että kirjoitustyölle. Nämä tosiseikat olivat tiedossani kun aloitin lukemisen ja yritin kovasti pitää mieleni avoimena: "Kyllä kristittykin voi kirjoittaa hyvää fantasiaa ilman mitään taka-ajatuksia, Taruhan on esimerkki siitä!" Se, että pappi oli valittu kirjan pahikseksi, oli mielestäni hyvä merkki. Pappi Obadja Niskuri (Obadiah Demurral) on menettänyt uskonsa Jumalaan ja tahtoo itse maailman valtiaaksi, mikä onnistuisi salaperäisten Keruvimien avulla. Häntä vastaan käyvät orpopoika Thomas ja poikatyttö Kate, jonka äiti on kuollut ja isäsuhde huono - varsin normaalia fantasian peruskalustoa siis. He kohtaavat salaperäisen Rafan (lyhennys Rafaelista!), jonka kansalta Niskurin hallussa oleva Keruvim on varastettu. Rafa uskoo Riathmukseen, hyvään jumaluuteen, johon hän kohtaamiaan ihmisiä käännyttää; Riathmuksen voimalla Rafa jopa tekee ihmeitä. Jollen olisi koskaan kuullutkaan kristinuskosta, olisin ehkä saattanut sanoa tätä varsin mukavaksi, vaikkakin kovin kliseiseksi luettavaksi. Ikävä kyllä tätä kirjaa ei vain voi lukea ilman, että kristinusko nousisi jatkuvasti mieleen. Jo pelkästään käytetty sanasto muistuttaa Raamatusta: sinapinsiemenet, herra Sebaot, "kaiken hyvän luoja". Loppupuolella kirjaa päähenkilöt kohtaavat paimenen, joka tarjoaa heille leipää ja kalaa! Minua se häiritsi niin pahasti, etten todellakaan voi sanoa nauttineeni tämän kirjan lukemisesta. Jollet usko sen häiritsevän itseäsi, niin kaikin mokomin, lue, mutta jos olet yliherkkä käännytysyrityksille, et tahdo koskea tähän kirjaan. Jatkoa on ainakin englanniksi tulossa, jos joku sitä jää kaipaamaan, sillä kirjan loppu jättää yhden henkilön kohtalon täysin auki.

Kirjan sankari Torak on kaksitoistavuotias ja asuu yksin isänsä kanssa Metsässä. Suuri karhu hyökkää heidän kimppuunsa ja tappaa isän. Ennen kuolemaansa isä paljastaa karhun olevan riivattu ja vannottaa poikaansa matkaamaan Maailmanhengen vuorelle. Kuten isä varoitti, muut Metsän klaanit suhtautuvat outoon poikaan epäluuloisesti. Hän joutuu taistelemaan hengestään ihmistenkin keskuudessa. Apuna matkallaan Torakilla on sudenpentu, jonka kanssa hän pystyy keskustelemaan, sekä Korpin klaaniin kuuluva Renn-tyttö, joka tuntee hieman shamaanien taitoja. Karhun takana on tietysti suurempi juoni, josta kertoo jo se, että Michelle Paverin Muinainen Pimeys –sarjasta on tulossa kuusiosainen. Paverin teksti on varsin yksinkertaista ja sopii myös nuoremmille lukijoille. Vanhemmallekin lukijalle kirja tarjoaa kiintoisan seikkailun, sillä tarinan taustat on luotu huolella. Tällaista saattaa kuvitella elämän olleen kuusituhatta vuotta sitten. Paver onkin tehnyt taustatyötä mm. Suomen Lapissa. Tämän kirjan jälkeen tekee mieli lähteä telttailemaan metsään, vaikka normaalioloissa moinen epämukavuus ei voisi vähempää kiinnostaa. Tämä vauhdikas seikkailu tempaa mukaansa. Suositellaan kaikille yli kymmenvuotiaille lukijoille.

Tämä kirja oli määritelmä ilmaisulle ”ihan kiva”. Ja sellaisena vaikea arvioitava – tästä on vaikea keksiä mitään kummallisempaa sanottavaa. Päähenkilö on nuori Joe Binks, jonka vanhemmat ovat eronneet. Joe asuu isänsä kanssa ja on aikonut viettää rauhallista joulua hänen kanssaan, mutta isä joutuukin lähtemään sairastuneen sukulaisen luo. Joe lähetetään äidin ja tämän uuden perheen luokse. Junassa matkalla sinne Joe harhautuu reitiltään, tapaa noitia ja joutuu seikkailuun. Kuten varmaan arvasittekin, kyseessä on lasten fantasiakirja. Noitatuulen kuiskaus on brittiläisen Anna Dalen esikoinen, jonka hän on netissä löytyvän haastattelun mukaan kirjoittanut kahdessa kuukaudessa. Mikäli hän ei siihen todellakaan enempää aikaa käyttänyt, on sen katsottava olevan varsin onnistunut suoritus. Tätä ei ole tarkoitettu kovin kehuvaksi arvosteluksi: hiottavaa olisi vielä ollut, mutta tällaisenaankin kirja on oikein hauska, vauhdikas ja kohdeyleisönsä, ahmimisikäisten lasten, mielestä varmasti viitisen minuuttia kirjan loppumisen jälkeen ”se kaikkein paras ikinä”. En kuitenkaan usko tämän nousevan kenenkään pitkäikäiseksi suosikiksi. Noitatuulen kuiskaus on niin kevyttä viihdettä, että se ei jätä minkäänlaisia traumoja eikä kestäviä muistijälkiä. Kivoja kekseliäitä vitsejä on muutama, mutta jotkut juonen kuviot ovat varsin läpinäkyvästi hahmojen paikoilleen siirtelyä – uskallanko paljastaa sen? – onnellista loppua varten. Mikäli hänen olisi annettu pitää kirjaa kaapissa vuoden verran ja sitten kirjoittaa se uudelleen, tulos olisi varmasti ollut parempi kuin ”ihan kiva”. Jälleen kerran joudun toteamaan, että aineksia olisi ollut, mutta toteutus jäi puolitiehen.

Nuorille on jo tällä hetkellä tarjolla paljonkin kotimaista fantasiaa. Yksi niistä on Tuulia Ahon Kuikansulka, joka kertoo Kuikansulka-nimisestä tytöstä. Hänen kylästään on varastettu aikakangas, jota hänen täytyy lähteä hakemaan takaisin. Aho on aiemmin kirjoittanut kuvakirjoja, lastenloruja ja helppolukuisia lastenkirjoja. Tässä on yritetty löytää vanhempaa lukijakuntaa. Tarina ei ole huono, mutta varsin kulunutta quest-fantasian kaavaa noudattava. Sankarittaren on lähdettävä matkalle seurueineen ja tuotava varastettu kalleus takaisin omalle kansalleen. Kerrontatyyli on varsin yksinkertaista, johtuen varmaankin kirjailijan taustasta. Se jättää minut jatkuvasti ihmettelemään, kuinka asiat saattoivat ratketa noin näppärästi, ilman mitään vastaväitteitä keneltäkään tarinan muista henkilöistä, kuten Kuikansulan lähteminen kankaan hakijaksi. Kertomuksessa olisi ollut mahdollista ottaa esille vaikeita asioita, mutta niin ei tehdä, ja haaskataan näin paljon tarinan potentiaalista. Liikaa väännetään rautalangasta, hyvän ja pahan väliin jäävää harmaata aluetta olisi voinut tarkastella lähemmin. Hahmojen välisistä suhteista olisi saanut irti enemmän, nyt ne olivat kovin ennalta arvattavia. Toteutus olisi siis voinut olla huomattavasti parempi. Puhumattakaan siitä sopivasti kohdalle sattuvasta maanjäristyksestä, joka auttaa sankaritartamme – ratkaisu, joka lopullisesti pilasi tämän kirjan. Päällimmäiseksi mieleeni jäi harmistus, sillä tämä olisi voinut tulla niin paljon parempi kirja, kunhan se vaan olisi kirjoitettu vielä uudelleen pariin kertaan. Tässä olisi mielestäni ollut aineksia todella loistavaksi nuortenkirjaksi, sillä henkilöt ja heidän taustansa oli suunniteltu hyvin, mutta mustavalkoisuudessaan ja deus ex machina –ratkaisussaan se ei nyt ole edes keskinkertaisen hyvä kirja. Ainoastaan raivostuttavan heikosti toteutettu kohtalainen sellainen.

Velhonuoret-sarja on ehtinyt kolmanteen osaansa. Korkeinta velhoutta ei ole nimestään huolimatta ole puhtaasti fantasiaa, vaan muistuttaa enemmänkin tieteiskirjallisuutta. Pääosaan nousee Nitan pikkusisko Dairine, joka myös vannoo Velhojen Valan, hieman ajattelemattomasti. Hän saa uuden mallisen Velhojen Käsikirjan, sen tietokoneversion ja päättää kokeilla sitä ensimmäiseksi avaruusmatkailuun ja katoaa jäljettömiin. Matkallaan hän joutuu tulikokeeseensa, jossa hänen velhonkykynsä punnitaan ja joka on aina vaarallinen nuorelle, vaikkakin erittäin vahvalle, velholle. Nita ja Kit lähtevät etsimään häntä, voidakseen auttaa. Apua Dairine tarvitsisikin, sillä hän ei ole ehtinyt opiskella sitäkään vertaa kuin Nita ja Kit ennen tulikoettaan. Onneksi Dairine paljastuu teinineroksi, joka on nopeaoppinen ja jolle koneiden käyttö on helppoa. Mutta tulikokeessa jokainen velhokokelas on yksin, vaikka apu ennättäisikin paikalle ajoissa. Paljastamatta liikaa on vaikea kertoa mitään kirjan lopusta, mutta varsin pohdiskelevana ja filosofisena se on paikoin aika vaikea ymmärtää. Lukuvauhtia pitää ehdottomasti hidastaa ja ajatella. Koska sitä ennen tarina on kulkenut henkeäsalpaavaa vauhtia planeetalta toiselle ja mitä kummallisimpia elämän muotoja esitellen, se on vaikeaa. Edellisessä Velhonuoret-kirjassa oli sama ongelma. Edellisessä kirjassa aloitettu Nitan perheen esittely jatkuu tässä kirjassa, kun velhouden paljastetaan periytyvän hänen isänsä suvusta, vaikkei perinteisellä taikuudella ole tässä kirjassa juuri sijaa. Siinä missä Nita ja Kit suorittavat taikansa loitsujen, kuvioiden ja esineiden avulla (tosin tarkkojen laskelmien jälkeen) Dairinen Velhojen Käsikirja on tietokone, jonka avulla taikojen tekeminen ainakin vaikuttaa huomattavasti yksinkertaisemmalta. Kone kyselee tarvittavat asiat, eikä niitä tarvitse itse laskeskella. Minulle tuo ainakin sopisi huomattavasti paremmin! Tietokoneversio tuntui kovin tutunoloiselta ja ihmettelin, miten se onkin kestänyt ajan hammasta noin hyvin – alkuperäisteos on sentään kirjoitettu 1990. ”Onhan se velhojen tietokone,” mietin, ennen kuin muistin Duanen Star Trek –taustan, hän on kirjoittanut useita Trek-novelleja. Sen jälkeen kone mielestäni puhuikin Majel Barrettin äänellä. Tähtien sota –faneille löytyy myös hupia tästä kirjasta, sillä Dairine halusi päästä taistelemaan Darth Vaderin kanssa. Sen sijaan vastaan asettuukin tutusti Yksinäinen Voima. Toivottavasti seuraavassa kirjassa olisi joku muu vastustaja kuin Yksinäisen Voima, vaihteeksi, vaikka toivo taitaa olla turha – velhot ovat vannoneet taistelevansa juuri Yksinäistä Voimaa ja sen eri olomuotoja vastaan. Se, että myös Dairinesta on tullut velho, ja jopa vahvempi kuin Nitasta, lupailisi kiintoisia sisarussuhteiden selvittelyjä myöhempiin osiin. Edelleen Duanen kirjoja voi suositella: huumoria ja kiperiä paikkoja on sopivasti, eikä lopusta todellakaan selviä ajattelematta. Mikäli WSOY jatkaa näiden kääntämistä, saamme nauttia vielä pitkään Velhonuorten vaiheista – englanniksi on ilmestynyt kahdeksan osaa.

Ensimmäiseksi Rajalla-kirjasta huomaa sen kannen. Kuten alkuperäisessä englanninkielisessäkin, etukansi on vain puoleen väliin asti ja takakansi jatkuu eteen asti. Varsin käyttökelpoinen lieve vaikka kirjanmerkkinä. Sen kestävyys jatkuvassa käytössä jää kyllä kirjastossa työskentelevää mietityttämään. Felix on matkustaa Etelä-Amerikan vedenjakajalle, vuoren huipulle Costa Ricassa, josta vedet virtaavat toiselta puolen Tyyneen mereen ja toiselta puolelta Atlanttiin. Sinne päästyään hän pyörtyy ja herää toisessa maailmassa, jossa asuu mm. nurjakaisia, vaskoja, hurjatteja ja virnuleita. Felix kärsii sydänviasta ja pelkää kuolevansa lääkkeidensä loputtua, mutta tämän maailman yrteistä on osaavien käsissä moneksi. Tiede on heille tuntematonta, mutta taikuus tuttua. Voiko taikuus auttaa parantamaan Felixin kokonaan? Entä onko paluu vanhempien luokse omaan maailmaamme mahdollista matematiikan avulla? Yhdessä nurjakaistyttö Kyntelin kanssa Felix lähtee tutustumaan uuteen ja kiehtovaan maailmaan, joka on aivan erilainen kuin meidän tuntemamme. Kayn rinnakkaismaailmasta löytyy lapsukaisille mukavia olioita ja hauskoja vitsejä ja vanhemmille lukijoille kiinnostavia vertailukohtia omaan maailmaamme sekä vakaviakin aiheita. Felixin sairaus sekä yleisesti kuolemaa koskevat ajatukset ohitetaan kuitenkin varsin pienellä maininnalla, mihin hieman petyin. Liekö tullut pelko, ettei lasten- ja nuortenkirjassa voida näistä asioista puhua? Toisaalta se ei ehkä olisi sopinut kirjan muuten pirteän iloiseen tyyliin. Tarina kulkee sujuvasti ja loppu jää sopivasti avoimeksi, joten en yllättyisi jatko-osista. Tätä kirjaa voin hyvällä omallatunnolla suositella kaikille noin kymmenvuotiaille ja myös hieman vanhemmillekin maiskuille. Onnistunut makupala.

Kirjan päähenkilöt ovat Arianrhod eli Roddy ja Nichothodes eli Nick. Roddy asuu Onnellisten saarilla, Nick omaa maailmaamme muistuttavassa todellisuudessa. Roddy ja hänen ystävänsä Grundo ovat ainoat todistajat tilanteessa, jossa salaliittolaiset suunnittelevat Onnelan tuhoamista - vaikka heille se on vain vallan halua. Valtakunnan aikuiset velhot on joko huumattu tai he ovat suunnitelmassa mukana, joten nuorten sankareidemme harteille jää heidän maailmansa pelastaminen. Nick puolestaan on aina halunnut magidiksi ja matkustella muissa maailmoissa, mutta kun hänen jälkimmäinen toiveensa toteutuu, hän huomaa, ettei se ehkä olekaan niin helppoa ja hauskaa. Maailmoista toisiin matkustavien säännöt määräävät hänet Roddyn avuksi. DWJ on kertonut Nickin elämän aiemmista vaiheista jo kirjassa Deep Secret, 1997 (ei suomennettu). Sarjojen suhteen tarkkana lukijana minua harmittaisi, jollen tietäisi Nickin aiemmista vaiheista, vaikka ne eivät tämän kirjan lukua varsinaisesti haittaakaan. (Paitsi että te ette ehkä edes tietäisi, että niistä on kerrottu, jollen minä sitä tässä paljastaisi. Anteeksi.) Tässäkin kirjassa DWJ käyttää monia eri rinnakkaismaailmoja, mutta järjestelmän toimivuuden tarkempi esittely jätetään vähälle ja mietityttää pysyvätkö uudet lukijat mukana vauhdissa. Vauhtia kirjasta ei todellakaan puutu ja Roddyn ja Nickin kommentointivuorot vaihtuvat tiheään tahtiin. Kertojan vaihdunnan huomaa paitsi otsikoista, myös erilaisesta kirjasintyypistä, mikä on mielestäni mukava ratkaisu, jos vain Roddyn käyttämä fontti olisi helppolukuisempaa. Vauhti toisaalta houkuttaa ahmimaan kirjaa, mutta kuinka paljon siitä silloin jää mieleen ja muistaako kaikkia tapauksia? Itselleni jäi ainakin epäselväksi, miten noin kymmenen vuoden aikaharppaus selitettiin. Nickin, Roddyn ja Grundon lisäksi DWJ sirottelee mukaan laajan joukon karikatyyrisiä sivuhenkilöitä, joista kiintoisimpia luomuksia ovat Roddyn maailman kaupunkien henkilöitymät ja hirvittävimpiä Roddyn serkuspari - heitä et tahtoisi ikinä tavata. Eivätkä he ole edes kirjan pahiksia. Tämä ei ole missään nimessä huono kirja, mutta ei DWJ:n parhaita teoksia. Toivoisinkin kustantajan harkitsevan hänen vanhemman tuotantonsa suomentamista (esim. Chrestomanci-sarja) ja uusintapainoksia niistä kolmesta viime vuosituhannella suomennetuista (Kyylän kyydissä, Tuli ja myrkkykatko, Noidan veli). Olisin myös toivonut, että kirja olisi julkaistu suuremmassa koossa, nyt kirja on todella paksu (528 sivua) ja varsinkin Roddyn kirjoittamat kohdat vaativat erityistä keskittymistä, koska teksti on niin pienikokoista. Ei siis suositella pimeässä peiton alla taskulampun kanssa luettavaksi, mutta paremmassa valaistuksessa kyllä. Jonesin keskinkertainenkin kirja on huomattavasti laadukkaampaa kuin moni muu käännetty fantasiakirja.

Kaksikymmentä vuotta sitten olisin ollut innoissani tästä kirjasta. Sen ainaisen kuninkaanpojan sijaan kuninkaantytär joutuukin seikkailuihin ystävänsä noitapoika Oskanin kanssa! Ovatko he ihastuneita? Tietty isäkuninkaan kuolema oli ikävää, mutta kyllähän neljätoistavuotias Thirrin pärjää kuningattarena, vaikka ylivoimaisen vahva vihollinen haluaakin valloittaa Jäämaan. Hänhän on loistava hallitsija, taistelija, strategi ja diplomaatti, joka saa puhuttua avukseen ihmissudet, jättiläislumileopardit ja vampyyrit… Ikävä kyllä arvostelija on nyt jo yli kolmekymppinen eikä ole enää innoissaan jokaisesta vastaantulevasta fantasiakirjasta. Vuonna 1986 olisin ollut, mutta silloin niitä ei montaa ollut saatavilla. Olkaa onnellisia, te nykyajan lapset ja nuoret. Teillä riittää luettavaa, vaikka laatu ei ehkä aina olekaan aivan priimaa. Eihän sillä ahmimisiässä edes ollut väliä, kunhan oli paljon juonenkäänteitä ja komea sankari ja kaunis sankaritar. Kaikkea tuota tästä kirjasta kyllä löytyy. Nuorena sitä nautti tällaisestakin tarinasta, kun ei ollut vielä tutustunut satoihin paremmin kirjoitettuihin tarinoihin ja kliseetkään eivät vielä haitanneet. Kliseitä ja aukkoja logiikassakin löytyi enemmän kuin nykyisin jaksan sietää. Kuinka ihmissusilla muka kesti niin hirmuisen kauan ennen kuin ehtivät apuun? Ja jäikö Jäämaahan oikeasti henkiin yhtään nuorta miestä, kuka siellä tekee työt ja siittää seuraavan sukupolven, koska vihollisen lahtaus tuntui niin perusteelliselta verrattuna Jäämaan kokoon. No jatko-osahan sen tietysti selvittää, valitettavasti. Tai sitten ei. Eiköhän siinäkin ole sujuva juoni ja lisää outoja otuksia. Plussaa tässä kirjassa olivatkin ainoastaan ne jättiläislumileopardit. Suositellaan ahmimisiässä oleville fantasian harrastajille. Enemmän lukeneet, hankkikaa parempaa luettavaa ja pysykää kaukana.

Fantasian monet maailmat -kirja koostuu kymmenestä luennosta, jotka on pidetty Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen ja Englannin kielen laitoksen yhteistyönä keväällä 2003. Fantasiaa tutkitaan useammassakin artikkelissa kansantarinoiden ja myyttien kautta ja osoitetaan niiden merkitys fantasian historiassa. Mielestäni kiinnostavin artikkeli löytyi heti alusta: Johanna Sinisalon esittely fantasiasta lajityyppinä sekä fantasian vaikutusta hänen omien kirjojensa kirjoituksessa. Esittely olisi perusluettavaa kaikille genrestä kiinnostuneille. Sinisalon kaavio fantasian alalajeista on ajatuksia herättävä niin kokeneelle kuin uudellekin fantasian lukijalle. Toinen kiinnostava oli Irma Hirsjärven selvitys science fictionin suosiosta Suomessa aiemmilla vuosituhansilla. Ennen kuin suomeksi oli ilmestynyt mitään, suomalaiset lukivat utopioita ja muita genren ensimmäisiä teoksia latinaksi tai ruotsiksi. Pakollinen Tolkien-artikkeli on historiallinen tapaus, sillä se on kirjoitettu jo 1971, ennen kuin yhtään hänen kirjoistaan oli suomennettu. Ehkäpä sitä olisi voinut ajanmukaistaa käyttämällä nyt jo vakiintuneita suomalaisia käännöksiä, sillä ennen kuin ymmärsin artikkelin historiallisuuden, ja että artikkelin kirjoittaja, Sirkka Heiskanen-Mäkelä, on itse kääntänyt termit, Shire, Baggins ja erityisesti "keijut" häiritsivät pahasti. Sabine Wienker-Piepho tutustuttaa meitä J. K. Rowlingin nerouteen ja kuinka hän käyttää vanhoja myyttisiä olentoja Harry Potter -sarjassa. Aiheestahan on kirjoitettu kokonaisia kirjoja, mutta tästäkin saa hyvän käsityksen ja se ehkä innostaa Potter-faneja hakemaan lisätietoja. Toinen artikkeli, josta löytyy laajemminkin tietoa, jos kiinnostui, on Suvi Niinisalon keijukaisten historia - lokakuussa ilmestyi hänen kirjansa tästä aiheesta Atenan julkaisemana. Kirjan päättää Jean-Yves Malherve kertomalla fantasiasta ranskankielisten näkökulmasta. Tätä artikkelia voi suositella kaikille kaunokirjallisuutta lukeville, joita kiinnostaa ranskankielinen kirjallisuus. Muissa artikkeleissa yhteisenä nimittäjänä on fantastisten elementtien analysointi, esimerkiksi oman todellisuutemme ongelmien heijastamiseen. Maria Ihonen käsittelee niitä lasten ja nuorten kirjallisuudessa ja Matti Savolainen käyttää esimerkkinään Delanyn Nevèrÿon-sarjaa. Wienker-Piepho vertaa kansantarinoiden ja satujen tapoja nykyfantasian tapaan käyttää niitä; Jyrki Vainonen kertoo omista kirjoistaan, joiden fantasiaelementit hän näkee surrealismina. Pienenä ongelmana näen sen, että eräässä alun artikkelissa tulee esille selittämättä Tzvetan Todorov ja hänen selityksensä fantasian suosiosta - jollet ole jo perehtynyt fantasian tutkimukseen, Todorov ei merkitse sinulle mitään. Se olisi ollut hyvä selittää viitteessä, joita suurimmassa osassa artikkeleita on paljon ja erittäin mielenkiintoisia nekin, ei pelkästään lähdeteoksia. Todorovia selitetään vasta viimeisessä artikkelissa. Tästä kirjasta on varmasti iloa niin vähän kuin paljonkin fantasiaa lukeneelle, koska se käsittelee niin monia aiheita. Jokainen voi valita oman kiinnostuksen kohteensa. Toivottavasti Fantasian monet maailmat -kirja löytää sellaisiakin lukijoita, joille fantasia ei ole tuttu genre. Suositellaan tasapuolisesti sekä fantasian harrastajille että muuten vaan kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Syvintä velhoutta on toinen osa Nitan ja Kitin seikkailuista kertovaa Velhonuoret-sarjaa. Suosittelisin lukemaan ensimmäisen osan, vuonna 2003 ilmestyneen Haluatko velhoksi ennen tähän kirjaan tarttumista. Sen verran tiiviisti juoni tässä jatkuu. Nyt Yksinäinen Voima täytyy pysäyttää meressä. Nitan ja Kitin on jätettävä rentouttava lomansa ja osallistuttava vaaralliseen Kahdentoista laulun rituaaliin yhdessä merten velhojen, valaiden kanssa. Voidakseen tehdä sen heidän on muututtava valaiksi itsekin. Mutta loitsu on vaarallinen ja saattaa saada heidät kokonaan unohtamaan ihmisyytensä. Nitan vanhemmat tuottavat kanssa ongelmia, koska miten nuoret selittävät katoamisensa useaksi päiväksi? Nita joutuu kohtaamaan vanhempansa ja selittämään miksi hänelle on tärkeää jättää perheen yhteinen loma. Vanhempien suojelevat reaktiot ovat hyvin ymmärrettävissä. Uskoisin, että kaikki meistä ovat joskus olleet tilanteessa, jolloin on äärimmäisen tärkeää päästä jonnekin, eivätkä vanhemmat tahdo luottaa vain sinun sanaasi siitä. Olosuhteet eivät liene kenelläkään olleet aivan vastaavat, mutta tilanteeseen voi helposti samaistua. Kahdentoista laulu on kirjaimellisesti laulamalla esitettävä loitsu ja on varmasti asettanut haasteen kääntäjälle. Hän on selvinnyt urakastaan varsin kiitettävästi. Minua kiinnostaisikin kovasti verrata tältä osin alkuperäistekstiä suomennokseen. Joissain kohdin kirja on hidas, innokkaimmat toiminnan ystävät saattavat ohittaa kauniit meren kuvailut odotellessaan jotain tapahtuvaksi. Valaiden elämä on esitetty kiinnostavasti ja menee minulle täydestä. Varmasti kirjailija on tutkimustyönsä tässä asiassa tehnyt. Eri lajien erilaisuutta on yritetty korostaa. Kirjailija tuo selkeästi esiin kantansa luonnonsuojelun tärkeydestä. Luen kyllä mielelläni seuraavankin.

Pidin paljon aiemmasta McIntyren kirjasta Unikäärme (Like 2002). Joten olin odottanut monta vuotta, milloin hänen Nebula-palkinnon voittanut kirjansa Aurinko ja kuu ilmestyy suomeksi. Se oli ollut kustantamon listoilla jo pitkään, viivytys johtui ymmärtääkseni käännösongelmista. Ikävä kyllä jouduin pettymään, sillä en pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin Unikäärmeestä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tämä olisi huono kirja – varsinkaan verrattuna muuhun käännösfantasiaan. Aurinko ja kuu on vaihtoehtohistoria, joka sijoittuu 1600-luvulle, Aurinkokuninkaan hoviin. Heti kirjan alussa on henkilöluettelo, josta voi tarkistaa, ketkä tarinan henkilöistä ovat oikeasti olleet olemassa. Jo tässä vaiheessa tunsin kaipaavani pientä historian kertausta. Harmittelin heti suomalaista käytäntöä kääntää hallitsijoiden nimet, sillä muuten ranskalaisten nimien keskeltä Ludvig ja Jaakko (Englannin maanpaossa oleva kuningas) pistivät ilkeästi silmiin. Henkilöitä oli niin paljon, että luettelo oli ehdottomasti tarpeellinen. Marie-Josèphe de la Croix saapuu viattomana neitona luostarista keskelle hovielämää, jossa tanssitaan kuninkaan toiveiden ja oikkujen mukaan. Marie-Josèphe on hieman ärsyttävänkin täydellinen sankaritar, kaunis, viisas ja moniosaaja. Hänen veljensä Yves, jesuiitta ja tiedemies, on hovin uusin sankari: Hän on onnistunut vangitsemaan tarunhohtoisen merikäärmeen ja kuningas toivoo saavuttavansa kuolemattomuuden syömällä sen. Marie-Josèphe huolehtii merikäärmeestä ja huomaa ymmärtävänsä sitä, sillä merikäärme pystyy kommunikoimaan telepaattisesti hänen kanssaan. Kirja alkaa vangitsemiskohtauksella, mutta juonen vauhti hidastuu hoviin saavuttaessa ja muuttuu kuvailevammaksi. Välillä oli jopa vaikeaa palata kirjan pariin, koska juoni eteni niin hitaasti. Onneksi kirjan edetessä esille nousee kreivi de Chrétien, kiehtovan ristiriitainen hahmo, joka toisaalta on kuninkaan arvostettu neuvonantaja, mutta joka tahtoo myös auttaa Marie-Josèphea pelastamaan merikäärmeen. Kirja kuvaa upeasti hovielämää, McIntyre on nähnyt paljon vaivaa tutkimustyössään. Sen aikainen uskontokäsitys kuvataan myös tarkkaan. Onko merikäärmeellä sielu? Miten sen voi todistaa, onko oikein surmata ajatteleva olio vain yhden miehen oikun vuoksi? Näihin kysymyksiin jokaisen pitää löytää itseltään oikea vastaus, kyllä tästä kirjasta ajattelemisen aihetta löytyy. Toisaalta kirja on kuvaus Marie-Josèphen kasvusta aikuisuuteen. Ehkä kuitenkin juuri päähenkilön hahmo pettää pahiten, samoin turhan laaja sivuhenkilöiden kaarti, joita täytyy vain käydä tarkistamassa henkilölistalta. Kreivi de Chrétien ja merikäärme itse tekevät kirjasta kyllä lukemisen arvoisen, mutta turhan dramaattista pukuloistoa tämä joskus muistutti. Ehkä senkin voi katsoa tulkitsevan aikakautta, jota kirja kuvaa. Kirjan lopussa on myös McIntyren mielenkiintoinen kertomus siitä, mistä tämä tarina oikein sai alkunsa. Suosittelisin Aurinko ja kuu –kirjaa erityisesti historiallisista romaaneista pitäville. Mikäli olet enemmänkin miekka- ja magialinjoilla, ei tämä ole sinulle se oikea kirja. Omat tunteeni ovat varsin ristiriitaiset, pidän joistain asioista tässä kirjassa, mutta toisista en.

Pimeä nousee -sarja päättyy aina kovin äkkinäisen tuntuisesti. Tai sitten jokaisella kerralla kiirehdin sitä lukiessani, enkä koskaan ennätä ajatella lukemaani kunnolla. Cooper sitoo tarinaansa taidokkaasti walesilaisia myyttejä ja hahmoja. Loppuratkaisu kaikessa lopullisuudessaan tuo kyyneleet silmiini jo pelkästään tässä sitä ajatellessani.

"Päivänä kuolleiden, kun vuosikin kuolla saa..." Osaan edelleen ulkoa sarjan ennustusrunot ja yritin opetella kymrin lausumista. Tästä kirjasta on peräisin haluni matkustaa joku päivä Walesiin. Bran on loistava henkilöhahmo, jolle olisin toivonut suurempaa roolia, ja hänen isänsä rakkaustarina on koskettava.

Nuorempana tämä oli minusta ehdottomasti huonoin Pimeä nousee -sarjan kirjoista, ja monesti jätinkin sen väliin, halutessani mahdollisimman paljon tietoa Ikivanhoista! Nyt arvostan sitä aivan uudella tavalla - vanhemmalla iällä fantasiaelementtien määrä ei ole enää niin merkittävä. Janen kasvun kuvaus kirjassa on mielestäni hienosti kirjoitettu.

Sarjan toisessa osassa tarina muuttuu huomattavasti jännittävämmäksi, kun nuori Will saakin kuulla omaavansa taikavoimia. Ikivanhojen viimeisen täytyy suorittaa tehtävänsä saadakseen kykynsä käyttöön, vaikka Pimeä yrittääkin vastustaa Valon valtapiirin yhdistymistä. Yksi lapsuusaikojeni vaikuttavimmista lukukokemuksista, silloin kun fantasiaa oli suomeksi tarjolla noin viisi kirjaa. Edelleen luen tätä sarjaa uudelleen, kun satun sille tuulelle.

Pimeä nousee -sarjan avausosa alkaa hämäävän pienimuotoisesti. Taustaa vilautellaan niin hetkittäin, ettei sitä ensilukemalla oikein edes huomaa. Fantasiaelementit ovat vähäisiä. Niinpä monesti nuorempana lukiessani sarjaa uudelleen ja uudelleen jätin tämän ja kolmannen osan väliin, koska pidin juuri niiden mystisyydestä - mutta en missään tapauksessa suosittele tällaista strategiaa ainakaan ensimmäistä kertaa sarjaan tarttuvalle.

Tuli ja myrkkykatko ei toimi ollenkaan, jollet tunne tarinaa Tam Linista. Ensimmäistä kertaa sitä lukiessani tunsin olevani aivan pihalla. Toisella kerralla tiesin kirjan pohjaavan tuohon balladista, joten kirjakin aukeni aivan uudella tavalla. Tee itsellesi palvelus ja tartu tähän kirjaan vasta vähintäänkin tarkistettuasi Tam Lin vaikkapa enkku-Wikistä. Ei pohjaa samalla lailla huumoriin kuin monet muut DWJ:n kirjat, vaan vakavampi ja vaikuttavampi tarina.