Masentava ja lohduton kuva Suomesta, josta on tullut ääri oikeistolainen diktatuuri. Juoni oli kuitenkin menevä. Loppuratkaisu oli pirullisuudessaan yllättävä ja hiljaiseksi vetävä.

Pääsi yllättämään monipuolisuudellaan. Luulin aluksi että tarina kulkee Da Vinci-koodin tapaisen kulttijuttujen ja vanhojen kääröjen syövereissä, mutta kun sain selville, että tässä kuljettiin eri maailmojen välillä olin välittömästi koukussa. 

Tarina on tuttu, mutta raikkaalla tulkinnalla. Pidin siitä, että Yodan opetuksia laajennettiin parilla lisäkohtauksella. Myös lukujen välissä olevat "tehtävät" olivat sekä hupaisia, että valaisevia. 

Kiehtova kirja presidenttien kohtaamisista yliluontoisten olentojen kanssa. Pidin erityisesti siitä, että vaikka novellit olivat eri kirjailijoiden kirjoittamia, niissä oi samoja elementtejä, ehkä näkyvimpänä hahmona koninkuonolainen. Trillerimäiset tarinat jättivät aina odottamaan mitä vastuksia seuraavalla presidentillä oli vastassa. Eniten väristyksiä aiheutti ehdottomasti Niinistön tarina, jossa koko arkiston kohtalo oli vaakalaudalla. 

Vaikka olen lukenut Kalevalan runomuodossaan, niin tästä kirjasta sain selkeyttä joihinkin vaikeaselkoisimpiin kohtiin. Pidin kielen paikoitellen manailu painotteisesta tyylistä. Jos Kalevalaa ei jaksa lukea, kannattaa kuitenkin lukea tämä. 

Kiehtova maagijoukkojen yhteentörmäys ja läpileikkaus heidän (fiktiiviseen) historiaansa. Tarinaan oli laitettu viittauksia niin ruotsalaisita lastenkirjoista, kuin elokuvistakin. Loppua kohden jännitys kohosi ja en kyennyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen loppuratkaisua.

 Monipuolinen kattaus lohikäärmeiden eri muodoista. Parhaiten minua kiehtoi novelli Hyvä emo, jossa historia kohtaa fiktion.

No huh, tulihan tämä lopulta luettua. En usein joudu sellaiseen tilanteeseen, että lukeminen tekisi mieli lopettaa pelon takia, mutta tässä oli oikeasti ahdistaviakin tarinoita. Esimerkkinä voin mainita Korpin silmät kaiken näkevät ja Uhanalaiset. Ensimmäisessä hirvitti naishenkilön kylmä suhtautuminen tarinan mieshenkilöön ja toisessa muutos vampyyriksi.

Nämä tarinat olivat mielenkiintoisia. Pidin erityisesti Sisällisodan muisteluihin pohjautuvasta Lemminkäisen kuolema tarinasta, jonka loppu oli kyllä yllättävä. Samoin kirjan viimeinen Äidin talossa tarina toi mukavaa jännitystä pimenevään iltaan. Se oli hyvin seikkaperäisesti kerrottu, miten tavallinen nainen voi koettaa selviytyä zombien valtaamassa kaupungissa. 

Pidin enemmän tästä osasta kuin Jali ja Suklaatehtaasta. Matosoturit toivat kirjaan jännitystä, jota ei edellisessä osassa ollut. Myös pari kunnon vitsiäkin löytyi.

Ihan kelvollinen kirja. Yliampuvia henkilöitä ja makeisia. Huumori oli kohtalaista. Huomasin myös pientä mediakritiikkiä loppupuolella. 

Kirja kertoo pääpiirteittäin saman kuin elokuva johon se perustuu. Ei tuonut oikein mitään yllättyksiä.

Juoni senkun tihenee. Kate on poissa ja vastuu painaa Michaelia. Kirjassa on taisteluja petoksia ja yllätyksiä. Reagoin ääneen, kun Rafe teki kohtalokkaan valintansa. Päätöskin jäi niin jännittäviin asemiin, että odotan innolla että saan luettua miten Emmalle käy.

Mielenkiintoinen kirja, mutta turhauttavaa sen lukemisessa on se, että se alkaa lähes samalla tavalla. Olisi ollut kivempi, että olisi ollut useampia alkamistapoja. Ehkä niitä voi tulla vastaan, jos luen uudestaan, ehkä olen tulkinnut ohjeita väärin. En tiedä.

Yksinkertaisesti mahtava sarjan aloitus. Kirjaa lukiessa ei ollut yhtään tylsää hetkeä. Katen voimaa voi vain ihailla, kun hän on pitänyt perheen koossa kymmenen vuoden ajan, vaikka hänen sisällään kalva epäilys, että saavatko he vanhempansa takaisin. Michael oli suurimman osaa kirjasta vähän nysvä, mutta sai hän sentään pari huippuhetkeä kirjan aikana. Emma on elävästi kuvattu sisupussi. Kaikki muutkin hahmot olivat mieleenpainuvia, kuten Gabriel, Kapteeni/kuningas Robbie, ilkeä kreivitär sihteereineen ja lyhyen, mutta sitäkin uhkaavamman esiintymisen tehnyt (aika komea nimi pahuuden herralle annettu) Karmo Magnus. Käyn heti lukemaan seuraavaa osaa.

Vanhan ajan tarina, joka eteni hyvään malliin ja oli nopealukuinen noin muutenkin. Tosin ei ollut missään kohdin yllättävä, koska olen nähnyt moneen kertaan Peter Jacksonin elokuvan aiheesta.

Tämä oli paljon parempi, kuin edellinen lukemani Indiana Jones kirja. Alun takaaajokohtausta oli pidennetty ja Indyn muistot nuoruudestaan olivat mielenkiintoisia. 

Ihan ookoo elokuvan selostus, muutamalla Indyn ajatuksilla maustettuna. tuli ainakin kerran luettua, mutta kirjan löytyminen oli erittäin vaikeaa, sillä sitä oli vain yhdessä Suomen kirjastossa.

Tarina tempaisi mukaansa, että meni vain pari päivää kun luin tämän. En ole koskaan ollut kiinnostunut ylpeydestä ja ennakkoluulosta (nähnyt osan televisioelokuvasta), mutta tämä on mielestäni mielenkiintoisempi tulkinta, kuin alkuperäinen. 

Tämä on Kloonien hyökkäyksen ohella jo useamman kerran lukemani kirja. Kirjassa on useita Anakinin kokemia asioita, mitä elokuvassa ei ollut, joten siitä plussaa. Jotenkin olen aina pitänyt tästä uudemman trilogian tapahtumista enemmän, kuin alkuperäisestä.

Kirja kertoi elokuvien tarinan hyvin. Se vastasi joihinkin kysymyksiin, mitä en elokuvista ymmärtänyt. Pidän yleensä siitä tavasta, että kirja luetaan ensin ja sen perään katsotaan mahdollinen elokuva, mutta tämä perustuu elokuvaan, joten väliäkö sillä.

Tämä oli hyvä tarina ottaen huomioon ajan jolloin se kirjoitettiin. Pidin kertojan tieteelisestä näkökannasta tapahtumiin. Harmitti vaan se että tiesin lopputuloksen etukäteen.

Ihan kelvollinen avaus, mutta ei yllä minun suosikkieni kärkeen. Luin lähinnä siksi, että halusin nähdä elokuvan vasta kun olisin lukenut tämän taustaksi.

Voin vain sanoa että ahdisti niin paljon, että en tiedä jaksanko lukea kolmatta osaa. Eniten häiritsi Teresan kaksinaamaisuus ja jopa uhkaava käytös, että rupesin vihaamaan koko tyttöä. En kuitenkaan ole varma siitä puhuiko hän totta, kun yritti selittää tekonsa.

Osui kerran silmään kirjastossa. mielenkiintoisia variaatioita kaikille tutuista hahmoista. Ei kannata lukea, jos kärsit huumorintajuttomuudesta tai olet ylisuojeleva Tolkien-fani.

Tässä osassa päästään vihdoin eeppisyyden pariin. Lyran ja Wilin matka kuolleiden maahan ja sieltä palaamisen jälkeinen taistelu oli runsasta ja palkitsevaa. Pidin tästä kirjasta sarjasta eniten, vaikka en ihan ymmärtänyt sen naisen matkaa sinne pyörillä kulkevien otusten maahan ja Lyran ja Wilin rakastuminen tapahtui vähän yhtäkkisesti. Mutta kirjan muut tapahtumat korvaavat nämä kaksi esimerkkiä.

Pidin aluksi kirjassa väitettyjä haamuja vain lasten mielikuvituksen tuotteena, mutta aloin uskoa, kun yksi imee yhden Serafina Pekkalan noidan mielen tyhjäksi. Ja kaiken huipuksi kirjan naisvihollinen pystyy kontrolloimaan näitä paholaisia. Leen ja Hesterin kuolema oli kirjan toinen surullinen kohta.

Kiintoisa ajatus, että ihmisen sielu olisi erillään ruumiista eläimen hahmossa. Tämä oli hyvä kirja, mutta siitä en pitänyt, kun Lyran Pantalaimon meinattiin leikata.

Tätä lukiessa hirvitti niin paljon vallan sokaisema ja mielipuoli Jim Rennie ja hänen värväämät apulaispoliisit, että harkitsin Barbaran pidätyksen kohdalla lukemisen lopettamista. Lopun Inferno oli todella elävästi kuvattu.

Tässä kirjassa raivostutti Carrien äidin kiihkoileva hihhulointi. En ole oikein koskaan sietänyt kiihkouskovaisia, mutta tässä on jotain kieroutunutta jumalkatsomusta. Lopun täystuho oli erittäin viihdyttävää.

Ensimmäinen lukemani Stephen Kingin kirja on minusta parempi kirjana, kuin elokuvana. En säiky helposti, joten tämä oli minulle mielyttävää jännitystä. 

Mahtava selvinneiden kertomuksista koostuva kirja. Mieleen jäi parhaiten sokean japanilaisen kertomus.

Koko kirjasarjan paras osa! Vastaukset saadaan kaikkiin kirjasarjan aikana tulleisiin kysymyksiin. Pimeys laskeutuu Velhomaailmaan ja taikaministeriö kukistuu aika kirjan alussa. Mutta ihmekkös tuo, kun Velhomaailmassa käytännössä kaikilla on ase. Roadtrip tyylinen etsintäretki tekee hallaa kolmikon välisille suhteille, mutta vaarojen keskellä ystävyys voimistuu. Viimeinen taistelu tuo karmeita menetyksiä. Tämä on koko sarjan verisin kirja. Kaikkein pahinta minun mielestäni oli se kun Fred kuoli. Hän oli Georgen ohella minun lempihahmoni. Epilogi jää vähän vaisuksi

Pelko... Se kuvaa tätä kirjaa hyvin. Koko maailma on pelon kourissa. Valonpilkahduksia tuo humoristiset kolmiodraamat.

Tämä kirja sai minut raivostumaan moneen kertaan, kun Taikaministeriö osoitti olevansa korruptoitunut ja hullun johtama. Pimento on kaikista ärsyttävin hahmo. Percy Weasleynkään nuoleskelu ei ollut mitään kivaa luettavaa. Lisäksi minulle ei ole vieläkään selvinnyt mitä merkityksellistä on Luna Lovekivassa.

Tämä kirja pelotti minua loppua kohden, kun luin tämän lapsena. Kaikista mielenkiintoisempia olivat koetukset ja huispauksen maailmanmestaruuskisat.

Kiehtova kurkkaus Harryn vanhempien menneisyyteen tekivät tästä kirjasta suosikki Potterini ennen kuin luin seuraavat osat. Huispausosuudet olivat parhaimmat koko kirjasarjasta. 

Tämä kirja tuo synkkyyttä Tylypahkaan, jota ei ollut edellisessä kirjassa. Sen lisäksi kirjassa tuodaan ensikertaa esiin rasismi, johon vain epäsuorasti viitattiin Viisasten kivessä. Tylypahka on vaarallinen, koska 50 vuoden takaiset tapahtumat toistuvat uudelleen. Asiaa ei yhtään auta se, että suojautumista pimeyden voimilta opettaa henkilö, josta ei ole opettamaan silloin kun näitä taitoja eniten kaivattaisiin. Huumori ja uuden arvoituksen ratkaiseminen tekevät tästä kirjasta yhtä hienon lukukokemuksen, kuin edellisestäkin. (Tämä oli muuten ihka ensimmäinen kirja minkä olen itse lukenut, sillä äiti luki ensimmäisen ääneen.) 

Kaikkihan nyt Potterit tietää. Orpopoika, joka saa tietää olevansa velho ja ainut, joka voi tuoda rauhan velhomaailmaan. Kirjailijan lennokas kerronta ja päättymättömät yksityiskohdat tekevä sen, että kirjasta voi löytää aina jotain uutta. Täydellinen sarjan avaus

Kirja tuntui laahaavan paikallaan, koska henkilöt piilottelevat suurimman ajan Kabuki teatterin kulisseissa. Lopputaistelukaan ei ollut niin piinaavan jännittävä, kuin olisin odottanut, mutta ihan kohtuu hyvin päätetty sarja.

Tämä kirja tuo syvyyttä osaan hahmoista, kertomalla heidän taustoistaan ja paljastamalla jotain näillekin uusia asioita. Pidin erityisesti Hinetoshin ja hänen siskonsa välisistä kohtauksista.

Ihan kelvollinen sarjan avaus, mutta minua ärsytti suunnattomasti se, ettei Hinetoshi luottanut itseensä kirjan alussa. Kiinnostus heräsi, kun hän kohtasi taistelussa kadonneen siskonsa.

Tämä kirja ei oikein avautunut minulle samalla tavalla, kuin edelliset osat. Asiat tuntuivat yksinkertaisemmilta, kun ainoana päämääränä oli selvitä hengissä areenalla. Mutta nyt on täysi sota. Peetan muistojen muuntelu vei myös sympatiani tätä henkilöä kohtaan, vaikka tiesin, ettei hän ollut siihen syyllinen. Myös lopun teloitus meni vähän ohi.

Uusi peli oli vielä edellistäkin piinaavampi. Mi´ten voisi selvitä kuolemankamppailusta uudestaan, jos on juuri ja juuri selvinnyt kerran aikaisemmin. Katniss ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen.

Hyvä kirja. Katnisin tunteet mahdottomalta tuntuvassa pelissä oli kirjoitettu tosi hyvin. Kun miettii mitä itse tekisi tuollaisessa tilanteessa pelko käy ylivoimaiseksi.

Parhainta kirjassa oli tapahtumat, mitkä kuvattiin Jacobin näkökulmasta. Vampyyreihinkin löytyi vihdoinkin, jotain syvyyttä, kun kerrottiin, miten Bella koki vastasyntyneen elämän.

Kirjassa harmitti se, että siinä ei päästy seuraamaan taistelua vastasyntyneit vastaan, vaikka elokuvassa se oli mukana. Sen tietysti ymmärtää, sillä Bella ei ollut näkemässä sitä ja tarina kerrottiin hänen näkökulmastaan. Edelleen kiinnostuin vain niistä kohdista, missä oli ihmissusia mukana.

Ei ollut mitenkään yllättävä, koska olin elokuvan nähnyt, mutta ei tämä kuitenkaan sellainen ollut, että se ansaitsisi kaikki haukut, mitä tästä on sanottu.

Tämä on ensimmäinen kirja, jossa uskoin aivan taistelun viimehetkiin asti, että tämä ei voi mitenkään päättyä hyvin. Hornanmalja on ajatuksenakin niin hirveä, etten ole aikaisemmin moiseen esineeseen törmännyt missään kirjassa

No nyt se myrkyn lykkäs! Kirja saa loppupuolella niin kauhun valtaan, että ei usko enään onnellisiin loppuihin, ei ainakaan tämän kirjan kanssa. Hyvät ihmiset muutetaan pahoiksi Hornanmaljalla. Varsinkin Luken sisaren muutos sai minut vaipumaan epätoivoon. Pidin siitä, kun hän Lasikaupungissa sai taivuteltua Claryn äidin suostumaan Luken kosintaan ja nyt tämä hieno ihminen on jotain aivan muuta. 

Tämä kirja vastasi vasta loppupuolella siihen, miksi Claryn veljestä voisi tulla uhka, vaikka sehän kuoli Lasikaupungissa. Kirjan loppu sai epäilemään, että tuleekohan seuraavassa kirjassa jotain pahaa vastaan, josta ei haluaisi lukea.

Tässä päästiin vihdoinkin kuuluisaan varjometsästäjien alkukotiin. Lopputaistelu oli hienosti kuvattu ja ihan selkäpiitä karmi, kun Claryn isä, jonka nimeä en nyt tällä hetkellä muista, mutta en jaksa ruveta etsimään paljasti suunnitelmansa. Lukuiloa vähän laimensi, kun eräs tuttavani spoilasi, mikä on Jacen todellinen tausta.

Ei tämä huono kirja ollut, mutta oli suurimmalti osin vähän pitkäveteinen, tai sitten minä en ollut oikein motivoitunut lukija. Loppupuolella kiinnostus kasvoi.

Kiehtovasti on saatu yliluonnolliset olennot sekoitettua nykypäivän New Yorkiin. Aluksi suhtauduin tähän epäillen, kun mietin, että onkohan tämä liiaksi tytöille suunnattu, mutta pian huomasin että olinkin väärässä. Kiinnostavinta kirjassa oli viittaukset Varjometsästäjien historiaan.

Luulen, että tämä kannattaa lukea ennen Tarua sormusten herrasta, vaikka ei se toisinpäinkään, varmasti huono ole. Kirja on hyvä avaus matkalle Keskimaahan. Siinä pienetkin yksityiskohdat voivat tulla merkityksellisiksi sitä seuraavassa trilogiassa. 

Mitä tästä nyt voi sanoa. Olin nähnyt ensin elokuvat, ennen kuin luin tämän. Kirja on täydellinen seikkailukertomus maailmassa, jolle vetää vertoja vain J.K Rowlingin Velhomaailma ja Christopher Paolinin Alacnesia. Aihe on sen verran laaja, että en käy sitä juonellisesti selittämään. Luullakseni kaikki tällä sivulla kuitenkin tuntevat sen läpikotaisin, jos ei kirjana, niin ainakin elokuvina. Kannattaa ehdottomasti lukea. Plussaa vielä lopussa olevista liitteistä. 

Tässä kirjassa esitellään ne olennot jotka ovat ainoa syy miksi tämän kirjasarjan aikoinaan luin, eli Quiletti-ihmissudet. minulla ei ole oikein muuta mielipidettä kirjasta, kuin se että ne oli hyvin kuvailtu ja muutenkin paljon mielenkiintoisempia otuksia, kuin vampyyrit.

Ehdottomasti sarjan paras osa, koska siinä oli niin paljon taisteluja. Viimeinen taistelu Galbatorixia vastaano oli niin kiihkeä, että kannustin ääneen Ergonia lukiessani sitä. Kun se päättyi, tuuletin kovaan ääneen. Paras taistelu minkä olen koskaan lukenut ja todennäköisesti en lue mitään vastaavaa myöhemmin.  

Tämä oli hitusen heikompi osa kuin kaksi edellistä, koska tässä Eragon kulki enimmäkseen yksin ja oli venytettynä antamiensa valojen takia moneen suuntaan. Parhaimmat kohdat olivat Bromin antama viesti ja Brisingarin takominen. 

Tässä kirjassa on paljon surua ja vihaa. Alussa Vardenien johtajan kuolema ja Murtaghin kaappaaminen. Sitten Carvahalin kylän tuhoaminen. Eragonin matka haltioiden maahan ja kirjan lopun taistelu oli kirjan parasta antia. Tässä kirjassa on myös minun mielestäni sarjan paras kansikuva. Pahoittelen mahdollisia nimivirheitä, sillä siitä on jo vähän aikaa, kun olen lukenut tämän kirjan. 

Tämä on erittäin onnistunut sarja avaus. Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran ihmettelin, miten niin nuori mies on onnistunut luomaan kaiken mitä tämä kirja pitää sisällään. 

Alkuperäinen sarja ei jaksanut innostaa. Tulin kuitenkin lukeneeksi sen. En kuulu tämän kirjasarjan äänekkäimpiin vastustajiin. Suhtaudun lähinnä siihen humoristisesti. Tämä kirja kuitenkin sai minut koukkuun lähes heti, johtuen kaiketi että minäkertoja on samaa sukupuolta kuin minä itse. Tämä kirja jätti todella haikeat tunnelmat, kun en olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan. Tälläisen tunteen on aikaisemmin saanut aikaan Timo Parvelan Sammon vartijat sarja. 

Tämä kuului niihin kirjoihin, joita luin useamman kerran lapsena. Lindgren kuvaa kuoleman jälkeisen maailman kauniiksi, mutta vaaralliseksi. Itseäni hirvitti lapsena kirjan kuvat Katlasta ja sen rääkäisyt olivat todella kammottavia kyseisessä elokuvaversiossa.

Tämä tarttui mukaan R-kioskilta. Pidin tässä kirjassa Jessen pohdintoja siitä, miten Koskela olisi tehnyt kussakin tilanteessa. Myös kirjassa mainittu Taistelutoverit tv-sarja tuli katottua. Voisin uskoa, että tässä kerrotut voimaerot voisivat pitää paikkansa, jos tulisi helsinkiläisille tälläinen tilanne vastaan. 

Olin nähnyt tästä kertovan elokuvan useasti lapsena ja luin tämän vasta vuosia myöhemmin joskus ala-asteella kirjaesitelmää varten. Uudelleenluettuna tästä löytyi paljon syvempiä merkityksiä. 

Tässä ehdottomasti parasta oli Barryn ja Lordi Valumartin viimeinen välien selvittely. Oli kuin olisin sitä lukiessa katsonut elokuvaa kyseisestä kohtauksesta. Tässä kirjassa esitetty käsitys tuonpuoleisesta ei kuulosta oikein kivalta paikalta, mutta loogiselta, kun ajattelee, kuinka paljon uskontoja on maailmassa.

Tämäkin Barry Trotter osa oli mielenkiintoinen. Sukupolvien kokemat erillaiset kouluympäristöt Pötymähkässä saivat minussa aikaan nostalagian tunnetta, kun olen nähnyt mihin suuntaan oma peruskoulu on mennyt sieltä lähdettyäni. Barryn Lonille sanelemat muistelmat olivat myös hauskaa luettavaa, koska ne kertoivat parin Harry Potter kirjan tapahtumat omalla tavallaan.

Tämä on tähän asti paras osa. Tässä tuli jo kunnon taistelua, johon lähdettiin valmistautuneina, eikä sillein, että Sookien vain piirittää joukko yliluonnollisia olentoja ja sitten tulee vampyyri ja teurastaa kaikki. 

Tässä päästiin jo tutustumaan ihmissusiin vähän lähemmin Alciden kertomuksien avulla. Tässä oli pelottavinta Billin vapauttamisyritys. Monella tapaa onnistunut kirja kuin aikaisemmatkin osat.

Tämä oli parodiana keskikelpo. Oli useita hauskoja kohtauksia ja nokkelaa sanailua, mutta loppua kohti tapahtumien lyhentyminen ja tiivistyminen häiritsi. 

Tämä on kyllä sarjan paras osa. Monessa kohtaa surullinen, kun henkilöitä kuolee ja maailman luhistuminen on enään hiuskarvan varassa. Pohjolan nykymuoto oli  todella hyvin keksitty. Saanan alkuperä selvittää monia kysymyksiä, mitä aikaisemmin on ilmennyt. Viimeinen taistelu Sammosta oli todella eeppinen. Kirjan loppuminen oli todella haikea kokemus. Aina ystäville pitää sanoa hyvästit.

Tässä osassa päästään jo kunnolla seikkailun makuun. Matka kohti seuraavaa sammon sirpaletta ja Tuonelaa saa saattueen hajoamaan, kahteen porukkaan, joka muistuttaa Taru sormusten herraa. Pidin erityisesti Tieran kylän tapahtumista. Kalevalan myytit tulevat entistä lähemmäs nykysuomea. Ärsytti tosin Annin lipsuminen Louhen pauloihin ja kanteleen käyttämisen houkutukset. Ensimmäisessä osassa hän osasi käyttäytyä viisaammin. Tosin Antero Vipusen taivutteleminen oli vaikuttava taidonnäyte. Monissa lukemissani kuoleman jälkeistä olotilaa kuvaavista paikoista Tuonela vaikuttaa kaikista ankeimmalta.

Tapahtumien kehitys, sodan alkaminen ja sotatapahtumien kuvaileminen aina liikellekannallepanosta, siviilien ja sotilaiden näkökannasta kerrotut asiat olivat todella mielenkiintoisesti kerrottu. Kirjailija oli tarkastellut sodan ajatusta kaikenlaisista näkökulmista. Ei ollut kuitenkaan mikään oikea naurupommi, mutta ei sen tarvinnutkaan olla.

Oli todella vaikuttava romaani. Poliittiset ja sotilaalliset asiat oli kuvattu todella tarkasti. Ja ihmekkös tuo, jos kirjailija on ollut johtotehtävissä armeijassa. Kirja sai miettimään sitä voiko tälläistä tapahtua oikeasti, nyt kun Venäjällä on kaikenlaisia tapahtumia. Onneksi kaikki pikkuseikat eivät ole toteutuneet: Timo Soini pääministerinä! (kirjassa)

Aluksi mietin, että onkohan tämä enemmän naislukijoille tarkoitettu kirjasarja, mutta huomasin, että tässähän oli yllättävän koukuttava mysteeri. Vampyyrit ovat tässä kirjassa enemmän totutunlaisia, kuin Twilighteissa, mutta tuo hopeajuttu liittyy minusta, kyllä pikemminkin ihmissusiin. Mutta nämä ovat kirjailijan vapauksia. Sookie, oli kyllä, mitä olen aiemmista arvioista lukenut, vähän naiivi vaikka väitti toista. Hänen kykynsä esitteleminen sivuutettiin, minusta vähän turhan nopeasti ikäänkuin kirjailija olisi olettanut että pelkkä maininta takakannessa riittää.

Tämä ei ollut ihan yhtä mielenkiintoinen, kuin kirjailijan muut kirjat, mutta tässäkin oli joitakin loistavia kohtauksia, esim Joulupukin kohtaaminen. Erityisesti pidin Hucyn tempauksissa käytettyjä synonyymeja itsetuhoisuudelle.

Tämä tuli ihan sattumalta löydetyksi kirjaston fantasiahyllystä. Minä en ole niin ylisuojeleva Potter fani, ettenkö voisi nauttia pienestä irvailusta aiheelle. Minun mielestä muutenkin parodiat ja erillaiset tulkinnat rikastuttavat alkuperäistä tarinaa. Barry on ylimielisenä lusmurina hykerryttävän hieno vastakohta vaatimattomalle Harrylle.