Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Aloitin koko sarjan lukemisen tästä kirjasta, kun sain tämän kaupassa käsiini. Tein jopa koulussa kirjaesitelmän tästä viime vuonna. Pääsin hyvin sarjan juoneen kiinni vaikka aloitinkin vasta kakkososasta. Hirviöidenmeri oli koukuttava ja loistava kirja, jonka voi lukea aina uudestaan ja uudestaan. Riordanilla on hyvä tyyli kirjoittaa ja sarjan hahmot ovat kiinnostavia. Percyllä on mielenkiintoinen ja hauska ajatusmaailma. Percy Jacksonit ovat siitäkin ihania, että ne ovat täynnä toimintaa ja huumoria! Todellakin suosittelen lukemaan!
Luin kirjaa aika pitkälle itseasiassa, mutta totesin sen olevan ihan liian raaka. Tavallaan jätin kirjan kesken, mutta aion vielä joskus lukea sen loppuun asti. Ehkä sitten, kun olen vielä vähän vanhempi? Joka tapauksessa King osaa kirjoittaa ihmismielen pimeistä puolista todella hyvin. Hahmot olivat kiinnostavia ja pakko sanoa, että Big Jim oli kaikkein ikävin hahmo mielestäni. Joe, Norrie, Barbie ja Julia olivat ne parhaat. Kirja on joka tapauksessa koukuttava ja todella hyvin kirjoitettu, mutten todellakaan suosittele alle 12-vuotiaille tai heikkohermoisille. Kyseistä tv sarjaa olen kuitenkin seurannut jo pitkään ja kirjaa siis jonkin matkaa lukenut. Ainakaan kirja ei ollut tylsä! Suosittelen niille, jotka pitävät kauhusta ja scifistä, sekä juuri niistä ihmisluonnon synkistä puolista ja ylipäänsä niille, jotka Stephen Kingin kirjoista ovat innostuneet. Kirja ei kuulu lemppareihini sen raakuuden vuoksi, mutta ei se silti todellakaan huono ole.
Törmäsin sattumalta kirjaan täällä Risingshadow'ssa ja päätin sitten toivoa tätä joululahjaksi ja sainkin sen. Pari ensimmäistä sivua luettuani ensimmäinen silmiinpistävä seikka oli se, että kirja oli jotenkin hölmösti kirjoitettu. Ei ollut minkäänlaisia lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja, jotta olisi ymmärtänyt, missä kohtaa puhutaan. Lisäksi puhekieli oli jossakin määrin ärsyttävää. Luin silti kirjaa eteenpäin ja totuin kirjoitustyyliin. Kirjan juoni meni sopivan nopeasti eteenpäin ja pidin todella paljon Sabasta ja hänen päättäväisyydestään. Kirja oli äärimmäisen koukuttava ja luin sitä usein ainakin keskiyöhön asti. Loppujen lopuksi Julma maa oli parhaita kirjoja ikinä! Todellakin helvetillinen ja pelottava visio tulevaisuudesta, mutta jokatapauksessa ihan mahtava kirja! Aluksi inhosin Emmiä todella paljon mutta loppua kohden tulin siihen tulokseen, että ehkä kuitenkin ihan kiva hahmo. Sabasta pidin todella paljon, samoin Jackista, Ikestä ja Maevista. Epona ja Lugh olivat myös ihan hienoja hahmoja, mutta eivät ihan lemppareihini yltäneet. Suosittelen kirjaa lämpimästi! Lisäksi odotan innolla jatko-osia! Toivottavasti tulisivat pian Suomeksi!
Tätä kirjaa olikin jo odotettu. Hyvä kirja kaikinpuolin. Oli tosi kivaa, että Wrath oli myöhemmin niin onnellinen kun oli saanut lapsen ja että sen kansa äänesti hänet kuninkaaksi. Toivottavasti seuraavissa kirjoissa selviää kuinka Solan ja Assailin suhteelle käy. Toivon myös, että Selena ei kuolisi ja että hän päätyisi Trezin kanssa yhteen. Olis myös kiva jos Layla ja Xcor olisivat yhdessä. Ja lopuksi toivon, että iAm löytäisi jonkun kumppanin itselleen.
Perinteistä Mäkeä ja myös parhaimpia. Novellitkin näemmä onnistuvat tältä Turun kirjailijalta. Vareskin nähdään parissa novellissa. Turun ehkä tunnetuin fiktiivinen hahmo on luonut jälkensä Turkuun ja ne ovat jääneet pysyviksi. Kiitos Ja Anteeksi!
Odotin tätä monta päivää. Eihän se tietenkään ole näin ajatellen kovin kauaa, toisin kuin jotain kirjaa on saanut odottaa vuoden päivät. Mutta siitä huolimatta en malttanut pysyä housuissani tätä odottaessani. Lopulta sain Uskollisen käsiini. Eikä. Odotukseni olivat suht korkealla kahden ensimmäisen trilogian osan perusteella. Pidin tämän kirjan alusta, mutta heti pian sen jälkeen kirja muuttui odottamattoman tylsäksi. Jotta kirja olisi saavuttanut arvonsa, sen olisi tullut olla enemmän kahden edeltäjänsä kaltainen. Mutta kirjan loppu on asia erikseen. Se sopi äärimmäisen hyvin trilogian päätökseksi, vaikka näin kokeneena lukijana voisikin sanoa, että se oli ennalta-arvattavissa. Suosittelen lukemaan sillä koko sarjana tämä oli erinomainen lukukokemus!
En pitänyt tästä niin paljoa kuin edellisistä ja tässä kaikki alkoi mennä niin paljon oudommaksi. Kyllähän tämän luki, mutta ei tämä kovin hyvä ollut.
En pitänyt tästä niin paljon kuin kansikuvan, nimen ja kirjoittajan perusteella kuvittelin, vaikka muita Riordanin kirjoja on tullut hyvillä mielin luettua. Kirja ei ollut surkea eivätkä hahmot huonoja, mutta tarina oli vähän pitkäveteinen. Meni kauan ennenkuin sain tämän luettua loppuun (vaikka yleensä luen muut riordanin kirjat tosi nopeasti.) Sitä paitsi aloitin monta muuta kirjaa tämän ollessa vielä kesken ja luin ne loppuun ennenkuin kahlasin tämän läpi. Oli siinä tietenkin hyviäkin kohtia, mutta väliin mahtui myös jotain tylsää. Ehkä ongelma on siinä, että tähän oli hankala uppoutua (toisin kuin muihin saman kirjoittajan kirjoihin.) Ehkäpä Riordanille sopii paremmin minämuodossa kirjoittaminen...
Parempi kuin edellinen osa. Alkuun vähän takkuili kun tuskastelin taas Simukan kirjoitustyylin kanssa. (Minuun kun se ei oikeen iske), mutta loppukirjan luin nopeasti parissa päivässä. Ihan OK kirja.
Kaikki kokoelman novellit sijoittuivat samaan maailmaan ja niissä oli hauskasti myös viittauksia toisiinsa. Tarinoissa oli paljon mielenkiintoisia ja mielikuvituksellisia oivalluksia, jotka ihastuttivat minua. (Esim. avaruusaluksen kapteeni ohjasi alusta vain "omien aivojensa sykäyksillä". Tai että avaruusmatkalle voi ottaa mukaan seurakseen "holokuutioina" ketä tahansa perheenjäseniä, ystäviä tai palveluskuntaa.) Monissa novelleissa toistui samoja teemoja esim. avaruusmatkailu ja telepatia, josta hauskimpana esimerkkinä "mutanttiminkit", jotka toimivat telepaattisena planeetan puolustusjärjestelmänä :D. Pientä feminismin poikastakin (tai ainakin edistyksellistä ajattelua) olin novelleista löytävinäni, sillä muutamissa niistä esiintyy merkittävän vahvoja naishahmoja. (Varsinkin ottaen huomioon, että novellit on kuitenkin kirjoitettu 50-60-luvuilla, jolloin samaan aikaan vanhassa Star Trekissä naiset vielä kekkuloivat minihameissa ja jolloin naisihmisten tärkein tehtävä oli näyttää hyvältä. Paitsi communications officer Uhura, jolla oli jopa joku tehtäväkin...) Smithin kokoelmasta sen sijaan löytyy esim. naisia avaruuslaivojen kapteeneina ja vallankumouksen johtohahmoina. Muita teemoja olivat mm. minuuden etsiminen, ihmisyyden rajat ja määritelmä, vallankumous ja kuolema. Kokoelman pisin novelli, Naurutalon kuollut rouva, käsitteli alaihmisten (ihmiseksi muutettuja eläimiä) ja robottien kapinaa tavallisia ihmisiä ja valtiaita vastaan. Totesin myös, että kirjailija toisi olla jossain määrin romantikko, kun seitsemästä tarinasta viidessä oli jonkinlainen romanssikuvio meneillään! Tosin romanssit eivät olleet mitään siirappisia ja usein aika sivuosassa. Smithin kokoelma oli mielenkiintoinen ja koukuttava kokonaisuus, paikoin myös aika haikeamielinen ja synkkä. Smithin teksti oli nautittavaa lukea ja sisälsi rikasta sanastoa. Kuvailu oli välillä myös aika herkullista, esim. tämä kohta (s. 42): "Ditan silmissä Dolores oli pelottavampi kuin mutapaakkuinen matelija joka heristää ruhjottua, iljettävää päätään silmittömän nälän ja sokean raivon sumentamin silmin." Kokoelma oli aika tasavahva ja näistä seitsemästä tarinasta tykkäsin viidestä. Suosikkejani olivat Neito joka purjehti Sielua, Kuinka aivot poltettiin, Matami Hittonin kisumisut ja Planeetta nimeltä Shajol. Tähdet: ***1/2
En pitänyt kirjasta paljoakaan. Ei läheskään yhtä hyvä kuin edellinen sarja. Silti tämän kyllä ihan luki, mutta jäi vähän miettimään haluaako lukea edes seuraavaa osaa. En tiedä oliko plussaa vai miinusta, kun tähän sarjaan on sekoitettu edellisestä sarjasta tuttuja hahmoja.
Saarnikaupungin keskellä on salaperäinen, ikuisten pilvien peittämä vuori, josta huhutaan paljon mutta tiedetään vähän. Eräänä päivänä kaupunkilaisille annetaan käsky lähteä evakkoon. Kuiskitaan niin maan alta höyryävistä myrkyllisistä kaasuista kuin suuresta pedosta. Kaiken keskellä Lif-niminen nuori parikymppinen nainen saa käskyn pyrkiä päinvastaiseen suuntaan kuin muut, nimittäin kohti vuoren huippua ja siellä sijaitsevaa hotellia. Matkatoverikseen hän saa naapurissa asuvan rokkarin. Kaksikko ei kuitenkaan kiipeä yksin: mukana on kirjava joukko ihmisiä, joita kaikkia tuntuu yhdistävän sama nimi. Mistä oikein on kyse? Television selviytymispelistäkö? Leikki on kuitenkin kaukana kun ihmisiä alkaa toden teolla kuolla ja vuorten rinteillä alkaa kaikua jättiläissuden ulvonta. Lif saa toden teolla miettiä keneen hän voi luottaa ja mitkä vaikuttimet ketäkin ajavat eteenpäin, etenkin kun osa tapahtumista on kirjoitettu jo ennalta. Helena Wariksen "Vuori" (Otava, 2014) on kiinnostava matka fantasiamaailmaan, jonka muodostamisessa on käytetty hyödyksi skandinaavista jumaltarustoa. Waris ei selittele romaanissaan asioita puhki, vaan jättää aika paljon lukijan itsensä pohdittavaksi ja pääteltäväksi. En itse epäilemättä saanut ihan jokaisesta langanpätkästä kiinni, sillä huomasin tuntevani viikinkien mytologiaa kiusallisen huonosti, vaikka herra O. ja hänen kaksi korppiaan tuli muun muassa joukosta bongattua. Ei tämä silti ole mitenkään erityisen vaikea romaani. Nopealukuiseksikin sitä voisi sanoa, kunhan lukija ensin pääsee solahtamaan kirjan maailmaan, jossa arkirealismi ja fantasia tuntuvat olevan osin ihan sulassa sovussa - ennen kuin paletin sotkevat entistä huimemmat juonenkäänteet. Neil Gaimanin Unohdetut jumalat tuli tästä vähäsen mieleen. "Vuoren" viimeinen lause yllättää. En ole vielä ihan varma pidinkö siitä, mutta mieltä se joka tapauksessa jäi kutkuttamaan - kuten kirja kokonaisuutenakin!
Jos yleisimmin kysytään Stephen Kingiä lukeneelta henkilöltä, mikä on ehdottomasti se "oikeasti" pelottava teos, vastaus on yleisesti se kirja, jonka arvostelua nyt tälläkin hetkellä luet. Jopa King itse on väittänyt Uinu, uinu, lemmikkini -kirjan olevan kauhistuttavin luomuksistaan ja sitä tehostaakseen on herra kertonut aikoinaan harkinneensa sitä, että julkaisisiko tarinaa koskaan kaikkien luettavaksi. No ollakseni rehellinen: vaikka en yleisesti ottaen pelkää Kingin kirjoihin sisältämiä kauhujuttuja – luen yleisesti ottaen Kingiä vain viihdetarkoituksessa – on Uinu, uinu, lemmikkini edes jossain määrin maineensa veroinen: tietyt hetket olivat todellakin kylmääviä ja joskus hyytävyys oli paikoin läsnä. Yleisesti tiedetään, että Stephen Kingin tarinoissa jokin onneton hahmoraukka saattaa menettää henkensä kertomuksen aikana ja kuolema tuntuu muutenkin olevan osa sitä juttua. Tällä kertaa King kirjoittaa yleisesti ottaen teeman olevan kuolema. Kuolema tuntuu ujuttautuvan rivien välistä vähän väliä, enkä nyt vain tarkoita, että kuoleman kohtaisi aina joku henkilö vaan myös vertauskuvallisesti/symbolisesti tuntuu kuolema saavan oman hahmottumansa, esim. kirjassa silloin tällöin mainittu "Oz Suuli ja Hilmuinen" näkyy ainakin minun silmissä ehdottomalta kuoleman hahmottumalta. Ja eikö ole ironista ajatella, että päähahmomme Louis Greed on lääkäri, joka voi olla altis ammattinsa vuoksi kokemaan jonkun ihmisen elämän sammumista? Kirja etenee omasta mielestä paikoin tiiviinä, mutta vielä alkupäässä tunnutaan ehkä hieman junnaavan paikoillaan, vaikka tietääkin sen olevan rauhallisesti etenevää tunnelman luontia ja henkilöiden perinpohjaista esittelyä. Vaikka jo romaanin alkupuoliskossa tapahtuu ja paljon, voin tunnustaa sen olleen kirjan ehdottomasti hitain ja tahmaisevin anti. Jo puolivälin jälkeen tapahtuu melkoisesti ja meno on jo hieman sutjakkaampaa. Muutenkin tunnelma on erityisen vahva ja paikoin melankolinen, joten jos olet herkkä lukemaan paikoin masennukseenkin taipuvia asetelmia niin sitten ehdotan harkitsemaan kirjaan tarttumisen kannalta, sillä hyvän mielen kertomuksesta ollaan enemmänkin kuin kaukana. Yleensä olen olettanut Kingin paksuimmissa tarinoissa lopun pilaavan kaiken, mutta tässä on juuri oikea loppu, minkä tämä teos tarvitsee: lyhyen puoleinen ja reippaasti etenevä, mutta tunnelman luonnin kannalta vahva ja äärimmäisen lohduttoman puoleinen. Entäs sitten epilogi? Värisyttävää, kerta kaikkiaan. Suosittelen kyllä tutustumaan, jos haet oikeaa kauhua ja haluat Kingiä ennestään lukemattomana päästä ymmärtämään perinpohjin, mistä se kirjailijan "Kauhun kuningas" -titteli on lähtöisin. Vielä loppuun kirjan suomennoksen nimi. Vaikka alkuperäisnimi Pet Sematary on mainio, tuntuu suomennoksen nimi antavan pienet alkuväristykset kirjaa aloittaessa.
Ollakseen niin totaalinen teinidramatiikka kirja Sammakkoprinsessa yllätti minut. "Draama" oli vedetty niin huolella yli, että kirjaa oli ihan oikeasti hauska lukea ja huomasin tirskahtelevani monin paikoin Ofelian ajatusmaailmalle. Hauskaa ja helppoa teinidraama viihdettä. Ei tosikoille, tämän kirjan kanssa pitää osata ottaa vähän iisimmin... *Minä vihaan itseäni!" karjuin kuin puin päälle mekkoani. Se oli niin tiukka rinnasta, että repeäminen oli sekunneista kiinni. "Miksi minä synnyin? Miksette te kaksi voineet pitää käpälöitä erossa toisistanne?" "Rauhoitu", äiti sanoi. "Laajennetaan sitä hiukan." Laajennetaan? Minä olin ainoa tyttö maailmassa, jonka mekko vaati laajennusta reilun kuukauden sisällä. Minä olin parantumaton. Minusta tulisi kuin rannalle juuttunut valas, enkä kykenisi muuta kuin liikuttamaan kättäni suun suuntaan.*
Oli kyllä aika lumoava kirja! Luulin että päähenkilöt olisivat olleet ainakin vähän "nuorempia", mutta toisaalta se oli ihan kivaa vaihtelua koska yleensä kirjoja joita luen päähenkilöt on teini-ikäisiä. Diana oli tosi mielenkiintoinen ja kaikista fantasia olennoista oli kiva kuulla. Oli ihan kiva, että kirjassa oli kaikenlaista tietoa historiasta , mutta välillä ne kohdat olivat vähän tylsiä. Kaikinpuolin hyvä kirja. Seuraavat kirjat pitää varmaan lukea englanniksi, että selviää kuinka kielletty rakkaus etenee.
King on kirjailija jonka tuotantoa on tullut luettua runsaasti. Ja laatu on yleensä taattua. Niin on laita myös Heräämisen kanssa, mutta hyvyydestään huolimatta se ei yllä tottumaani tasoon Kingiltä. Haluan, että King valvottaa minua, pistää minut miettimään ja kyseenalaistamaan. Herääminenkin hakee kyllä tätä tunnelmaa, mutta ei aivan täytä vaatimuksia. Tarina on pohjimmiltaan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta kuljetuksesta puuttuu Kingille tyypillinen koukuttavuus. Plussaa annan tarinan lopetuksen Lovecraft viboista, joissa oli tätä niskavilloihin pureutuvaa kylmyyttä, mitä odotin koko tarinan osalta.
Kiva kirja, jossa nauroin parissakin kohtaa (yksi oli se revonveli kohta), mutta muuten tämä ei naurattanut hirveästi vaikka Pratchettin kirjoja sanotaan huumorifantasiaksi. Joko minulla on huono huumorintaju tai sitten tämä ei ollut Pratchettin hauskimpia, mutta minua se ei ainakaan haitannut. Tämä oli todella hyvä kirja, mutta henkilöiden muistaminen oli hieman vaikeaa, mutta loppua kohden se helpottui. Sama kävi myös tarinassa. Aluksi se oli ehkä vähän tylsää, mutta loppua kohden parani. Suosittelen
Eka kun tartuin kirjaan ei oikein kiinnostanut. Tai siis olen lukenut monia tän tyyppisiä ja kirjojen laatu on mitä on. Rakastan fantasiaa, mutta jos se on kirjotettu tylsäksi kukaan ei jaksa lukea kirjaa. Yllätykseksi pidin tästä kirjasta ja se oli kaikkea muuta kun tylsä. Pidin hahmosta, mutta tämä pinkki tyyli ei mielyttänyt minua. Kuitenkin pidin kirjasti. Ei ehkä maailman paras mutta ihan kiva. Pidin.
Mahtava sarja, jota olisi kyllä mielellään lukenut useammankin kirjan verran! :) Lopussa oli montakin yllätystä, joita en kyllä ennalta arvannut. Minäkin suosittelen lukemaan kaikki nämä kirjat peräkkäin, ettei kerkeä unohtua tapahtumat, vaikka kirjan lopussa onkin henkilöhakemisto. Olen todella tyytyväinen siihen, että kirjan ensimmäinen osa sattui käteen kirjastossa, muuten olisi jäänyt hyvä sarja lukematta :) Kirjan takakansiteksti ei kyllä luonut kovin houkuttelevaa kuvaa, mutta tästä kirjasta on kyllä vaikea kirjoittaa hyvää kuvausta ilman, että tulee paljastaneeksi liikaa mitä yllätyksiä siinä tapahtuu.