Hankin Aamunkoiton tornin omakseni heti sen ilmestyttyä. Kului kuukausia ja kirja odotti yhä avaamattomana yöpöydälläni. En tiennyt miksi en saanut aloitettua lukemista, kunnes lopulta tajusin syyn. Pelkäsin kirjaa. Pelkäsin, että ensimmäistä kertaa koskaan Sarah J. Maas tuottaisi tarinallaan minulle pettymyksen. Tiesin kirjan kertovan Chaolista ja olin huolissani siitä, että se ei tyydyttäisi tarinanhimoani. Viimein keräsin rohkeuteni ja raotin kansia varovasti. Ja jälleen kerran huomasin lumoutuvani ja ahmivani sivuja kuin nälkäkuoleman partaalla. Pelkoni tarinan suhteen oli aiherton ja kiinnyin niin uusiin kuin vanhoihinkin hahmoihin kirjan varrella. Aamunkoiton torni ei aivan yltänyt Taistelun myrskyjen rinnalle palkintokorokkeella, mutta se ei haitannut. Kiinnostava juoni ja yllättävät paljastukset saivat minut kaipaamaan lisää, enkä malta odottaa päätöstä sarjalle. Tämän kirjan myötä muistin, miksi rakastan lukemista ja erityisesti J. Maasin tarinoita.

Aloitin tämän kirjan lukemisen innoissani ja olin varma, että saisin teoksen nopeasti luettua. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta intoni tarinaa kohtaan laski hyvin nopeasti. Nora Roberts osaa kertoa tarinoita kauniisti, mutta tällä kertaa petyin pahasti. Odotin fantasiaa ja tapahtumia, mutta sain romaanin täynnä kuvailua. Luin Heräämisen aikaa puoleenväliin, ennen kuin vastaan alkoi tulla oikeastaan mitään fantasiaan viittaavaakaan. Päädyin jättämään kirjan kesken, sillä koin sen liian pitkäveteiseksi ja innottomaksi. Tarina voisi kiinnostaa enemmän romantiikkaa kuin fantasiaa lukevia, sillä fantasian suurkuluttajana kirja ei pitänyt otteessaan vaan karkotti luotaan. En tule jatkamaan sarjaa seuraaviin osiin, vaikka joskus saisinkin Heräämisen ajan luettua. En koe kuuluvani kirjan kohderyhmään, joten joku perinteisistä rakkausromaaneista koukuttunut voisi saada kirjasta enemmän irti ja jopa lukea sen loppuun asti.

Aloittaessani Rautasusi-kirjan oletin sen olevan aiemman Korpinkehät-sarjaa peilaava teos. Sain kuitenkin huomata piteleväni käsissäni kekseliäästi ja ajatuksella luotua tarinaa, joka ei toistanut vanhaa vaan loi uutta. Siri Pettersen imi kerronnallaan minut mukaan Juvan tarinaan ja mikä tarina se olikaan! Tapahtumia riitti ja pidin siitä, kuinka asioita annettiin lukijalle pikkuhiljaa eikä kaikkea paljastettu yhden luvun sisällä. Hahmot olivat kekseliäitä ja erityisesti tietty myöhemmin mukaan saapunut hahmo valloitti minut totaalisesti! Rautasusi oli parhaita nauttimiani kirjoja pitkään aikaan ja muistutti siitä, miksi rakastan lukemista niin kovasti. Kirjan sisäkansissa oleva kartta auttoi hahmottamaan tapahtumapaikkoja ja sai Rautasuden tuntumaan entistä todenmukaisemmalta. En malta millään odottaa seuraavaa osaa ja tulen varmasti lukemaan tämän Pettersen kovakantisen ihmeen uudelleen moneen otteeseen ennen seuraavan osan saamista käsiini.

Luin tämän kirjan melkein heti aiemman osan perään. Ja niin tässä kuin Sydämen synnissäkin olisi ollut ainesta niin paljon suurempaan tarinaan. Tapahtumia oli paljon ja sen myötä henkilöhahmojen suhteiden kehittymistä oli karsittu, mikä vaikutti epäsuosiollisesti tarinan laatuun. Kaiken tämän vuoksi petyin Sielun synnit teokseen, sillä siinä olisi ollut potentiaalia tasokkaammaksi kirjaksi. Ei kirja täydellinen pohjanoteeraus ollut, sillä alamaailma oli yhtä lumoava ja mielenkiintoinen, kuin aiemmassakin osassa. Silti kaikki Eve Silverin onnistuneesti luomat hahmot ja tarina eivät kyenneet mahtumaan lyhyen kirjan sivuille kärsimättä siitä laadultaan. Jos kirja olisi ollit pidempi, olisi tarina varmasti saanut kehittyä eteenpäin omalla painollaan ja lopputulos olisi ollut parempi kuin nykyinen pikakelaus leikkauksineen.

Aloitin tämän kirjan lukemisen odotellessani erään toisen teoksen julkaisua. Sydämen synnit oli tarkoitus olla kevyttä välilikemista, joten yllätyin positiivisesti juonesta ja hahmoista. Tarinan sijoittuminen osittain maan alaiseen maailmaan oli uudenlaista ja mielenkiintoista luettavaa. Kirja oli mieleenpainuva, mutta joidenkin hahmojen väliset suhteet ja tapahtumat jäivät minulta osittain hämärän peittoon. Aion ehdottomasti lukea myös seuraavan osan, sillä pidin erityisesti siitä, kuinka yliluonnollinen kiedottiin taitavasti ihmismaailmaailmaan.

Luin tämän kirjan hyvin pian aiemman osan jälkeen. Ajattelin, ettei Saarto ja myrskyt ehkä olisi yhtä koukuttava ja viihdyttävä kuin aiempi osa. Tässä olin oikeassa, sillä tämä kirja oli paljon parempi! Juoni oli kiinnostavampi ja runsaampi. Hahmoista aukesi aivan uusia ulottuvuuksia ja löysin itseni ihastumasta Varjoon. Mukaan tuli paljon uusia hahmoja, ja he saivat tarinasta täyden otteen. Kirjan aikana minulla heräsi arvaus Malista -en tosin voi paljastaa tätä arvausta, sillä sen vastaus taitaa paljastua vasta seuraavassa osassa- ja luulen tietäväni hänestä enemmän kuin kirjailija tässä vaiheessa haluaisi. Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli mukaansatempaava ja loppu todella järisytti koko tarinaa! En vieläkään ole varma mielipiteestäni Alinasta, mutta asenteeni häntä kohtaan on jo myönteisempi.

Etsiskelin jotakin luettavaa, kun tämä kirja osui kohdalle. Ajattelin, että mikäs siinä luen tämän kirjan odotellessani paremman teoksen löytymistä. Tartuin siis tähän kirjaan ilman sen kummempia odotuksia tai vaatimuksia. Ja voin sanoa yllättyneeni positiivisesti. Varjo ja riipus oli kirjana mainio! Juoni oli uudenlainen ja kiinnostava, vaikka jotkut tapahtumat ja tiedot olisivatkin minusta vaatineet hieman enemmän pohjustusta. Alina oli hahmona toisinaan innoittava vaikken kirjan alussa oikein syttynyt hänelle. Muut hahmot olivat enemmän tai vähemmän valloittavia ja toivat tarinaan mausteisuutta. Kaiken kaikkiaan siis miellyttävä kirja lukea, mutta toisinaan siitä tuntui puuttuvan jotakin oleellista.

Tämän teoksen ilmestymistä olen odottanut kiihkeästi ja unelmoiden siitä asti, kun sain aiemman osan luettua. Se odotus oli kaikessa piinansaan kuitenkin arvoistaan, sillä Usvatuulen valtakunta on kerrassaan hengästyttävä, lumoava ja intohimoinen teos! Jos luulin edellistä osaa parhaimmaksi kirjaksi, olin väärässä. Sillä Usvatuulen valtakunta on jopa edellistä parempi tapahtumillaan ja tunteita nostattavilla käänteillään. En kyennyt laskemaan kirjaa kädestäni ja lopun tullen olin aivan hurmiossa.

Tästä hurmiosta saan kiittää vain ja ainoastaan kirjailijaa. Uskomatonta, kuinka Sarah J.Maasin taito kirjoittaa lumoaa jälleen. Hän todella osaa tuoda uuden näkökulman esille jo tutusta hahmosta muuttamatta kuitenkaan tämän sisintä. Ja tämä häilyvän pieni muutos saa näkemään hahmon uudella tavalla, mikä muuttaa käsityksen koko hahmosta ja hänen yhteensopivuudestaan päähenkilön kanssa. Kerta kaikkiaan loisteliasta!

Tarinan edetessä muuttui tapani nähdä hahmot ja olin jo luonut selkeän kuvan omasta suosikkihahmostani Yön ylivaltiaasta Rhysandista. Hän oli juuri sitä, mitä koko tässä sarjassa onkin kaivattu! Okaruusujen valtakunnassa loin häneen jo pikaisia katseita, mutta Usvatuulen valtakunnassa käännyin vihdoin katsomaan Rhysandia kunnolla ja kaikki oli sillä selvää. Hän oli tullut jäädäkseen niin tarinaan kuin suosikiksenikin.

Kirjan aivan uskomaton ja odottamaton loppu herätti minussa suuria tunteita, mikä minulle tarkoittaa mahtavaa lukukokemusta. Usvatuulen valtakunta on todellakin niitä teoksia, jotka luetaan ja muistetaan. Tämän kirjan tarinaan haluan palata uudestaan ja uudestaan, joten ainoa vaihtoehto on säilyttää se käden ulottuvilla. Lienee siis sanomattakin selvää, että seuraava osa tulee häilymään toiveissani aina sen julkaisuun asti, jollin odotan jo kärsimättömänä sen lukemista!

Varjojen kuningatar nousi tämän sarjan suosikkikirjakseni. Kun viimein pääsin yli siitä, ettei Aedionista ja Aelinista tulisi paria, kykenin nauttimaan kirjasta ja sen tarinasta. Tämä viekas ja hieman kavala teos oli täynnä tapahtumia ja käänteitä. Luulen, että tämän kirjan juoni sisälsi tähän mennessä eniten käänteitä, odotuksen tunnetta ja yllätyksiä.

Toimintaa ei siis puuttunut, mutta ainoa asia, jota olisin kaivannut hieman lisää oli ihmissuhteet. Tai pikemminkin niiden epäselvyys. Tuntui, ettei henkilöiden välisiä suhteita oikein tuotu esille ja joutui välillä arvailemaan, että onkohan näiden kahden hahmon välillä jotain vaiko ei. Varsinkin, kun mukaan tulee uusia henkilöitä vanhojen pysyessä mukana. Tällöin mietin pysyivätkö vanhat suhteet samoina vai muuttuiko niiden suunta. Tätä lukuun ottamatta teos oli lähellä täydellistä.

Kokonaisuudessaan Varjojen kuningatar oli jännittävää ja mielekästä luettavaa, jossa todellakin riitti poltetta. Rohkeat hahmot ja heidän näkemyksensä vangitsivat jälleen. Odotan jo kiihkeästi seuraavan osan lukemista!

Tulen perillinen on juuri oikea nimi tälle kirjalle eikä täydellisempää nimeä voisi edes kuvitella. Se on täynnä jännitystä, uusia suuntia ja tapahtumia, joskin saa sarjan suunnan muuttumaan hieman erilaiseksi. Pääosin kaikki uudet henkilöt ovat mielenkiintoisia ja vangitsevia. Osa enemmän kuin toiset. On kerrassaan uskomatonta kuinka Sarh J. Maas kykenee luomaan kerta toisensa jälkeen upeampia mieshahmoja. Aina uuden ilmestyessä näyttämölle edellinen menettää hohtonsa ja uudesta henkilöstä tulee äkkiä suosikkini. Näin kävi Aedionin kohdalla. Hän taitaa jäädä suosikikseni vielä pitkäksi aikaa tässä sarjassa. Tätä en voi kuitenkaan sanoa varmasti ja voin vain siirtyä seuraavaan osaan parasta toivoen.

Keskiyön kruunu oli jälleen uusi onnistunut teos Sarah J. Maas:ilta. Tässä kirjassa päästiin syvemmälle palatsin salaisuuksiin ja Celaenan menneisyys alkoi kuoriutua paremmin esille. Myös muista hahmoista, kuten Dorianista alkoi paljastua käänteen tekeviä salaisuuksia. Keskiyön kruunu on aivan ihastuttava teos ja jatkoi siitä, mihin Lasipalatsi jäi. Kirja ei jäänyt tyhjäksi ja tempauduin tarinaan aivan uudenlaisella vimmalla. Kuitenkin näin Dorianfanina täytyy sanoa, että teoksen suunta jäi hieman häiritsemään. Ehkä asiat kuitenkin seuraavassa osassa palaavat suotuisampaan suuntaan. Kirjan lopetus oli yksi ilmiömäisimmistä kohdista koko teoksessa. En käsitä, miksi kaikki piti jättää niin mielenkiintoiseen vaiheeseen! Se nimittäin lisäsi järjetöntä riippuvuussuhdettani tähän sarjaan. Onneksi seuraava osa on aivan käteni ulottuvilla ja kykenen pian jatkamaan Celanan tarinaa.

En ymmärrä, miten en jo aiemmin ole törmännyt tähän teokseen. Luin taannoin Sarah J. Maas:in Okaruusujen valtakunnan ja huumaannuin kirjailijan tavasta kirjoittaa ja luoda tarinoita. Näin törmäsin Lasipalatsiin. Enkä pettynyt! Kerrassaan koukuttava, viekas ja mieleenpainuva teos! Ahmin kirjan parissa päivässä ja varasin saman tien sarjan seuraavat osat. Celaena on hahmona hyvin mielenkiintoinen ja hänen koitoksiensa seuraaminen oli pakottavan jännittävää. Pidin myös Chaolista ja etenkin Dorianista! Juoni oli runsas ja käänteitä löytyi sivu sivulta lisää. Lasipalatsi on varmasti yksi niistä teoksista, joiden pariin haluan palata yhä uudelleen, jotten unohda sen kätkettyä mystisyyttä.

Finale on kaunis tarina kauniisiin kansiin kiedottuna. Tämän kirjan ilmestymistä olin odottanut todella pitkään ja oli ihastuttavaa päästä viimein lukemaan tämän tarinan viimeinen sinetti. Heti ilmestymispäivänä riensin ostamaan tämän teoksen kirjakaupasta omiin hyppysiini. Hieman harmillista minusta oli se, että tarinaa kerrottiin eri henkilöiden näkökulmasta, mutta joku muu voisi sanoa tämän olleen tärkeä osa tarinankerronnan ulottuvuudessa. Ja näinhän se onkin. Finalen hahmot eivät pettäneet odotuksiani ja juonenkäänteitä tuntui olevan jokaisen kulman takana. Kukin käännös johti lähemmäs keskiötä ja tarinan päätöstä, joka oli minusta hieman laimea muuten niin mahtipontiselle teokselle.

Luin tämän kirjan vähän aikaa sitten ja en oikein tiennyt, mitä odotin Okaruusujen valtakunnalta. Varmaa on, että olivat odotukseni mitä tahansa ne täyttyivät! Tämä tarina piti tiukasti otteessaan, eikä tylsiä kohtia tullut! Hahmot olivat yksilöllisiä ja kunkin ominaispiirteistä sai hyvin kiinni. Okaruusujen valtakunta nousi kyllä ehdottomasti yhdeksi suosikeistani ja luin kirjan todella nopeasti! Tämä todellakin on kirja, jonka haluan koristamaan omaa kirjahyllyäni. Kirjan loppu sai minut uskomaan siihen, että tulen ehdottomasti ahmimaan sarjan loputkin kirjat kunhan ne vain käännetään (toivottavasti) pian!

Olin jo pitkään etsinyt tätä kirjaa, kunnes sain sen viimein käsiini. Minun oli samantien avattava Jumalattaren valittu ja upotettava katseeni siihen. Sen jälkeen aika kului kuin sumussa! P.C. Cast tietää todellakin kuinka saada lukija koukkuun teokseensa. Olen lukenut Yön talo kirjasarjan ja pidin siitä kovasti. Kuitenkaan en odottanut tämän kirjan yltävän samalle tasolle, mutta olen iloinen voidessani sanoa olleeni väärässä. Pidin todella kovasti kirjan juonesta ja sen kulusta. Tylsiä tai paikallaan jumittavia kohtia ei ollut ja Shannon oli kerrassaan ihana hahmo. ClanFintan toi kirjaan juuri sen kaipaamaa säväystä ja muut hahmot täydensivät tarinaa juuri oikeilla ainesosilla. Jumalattaren valittu oli miellyttävää ja yllättävää luettavaa. Nyt täytyy enää haalia seuraavat osat käsieni ulottuville...

Ihana kirja, joskaan en tiennyt miten ihmeessä sarja voisi jatkua ensimmäisen osan jälkeen. Onneksi Maria V.Snyder sai loistokkaan tarinan rakennettua Yelenan ympärille. Pidin siitä, kuinka Yelena kehittyi kirjan mukana. Tämä toinen kirja erosi kuitenkin huomattavasti ensimmäisestä osasta, enkä ole varma onko se hyvä vai huono asia. Valek olisi tietysti saanut syöksyä tarinaan useammin, sillä hän on ehdoton suosikkini. Taian oppitunnit kertoi Yelenan matkasta eteenpäin, mutta myös takaisin menneisyyteen. Kaiken kaikkiaan hieno kokonaisuus.

Kuullessani Varjojen valtiaan ilmestymisestä minun oli pakko aloittaa lukeminen saman tie. En kyennyt laskemaan kirjaa käsistäni edes koeviikolla, sillä tarina oli jälleen kerran syntisen koukuttava. Uskomatonta, kuinka Cassandra Clare kykenee luomaan kerta toisensa jälkeen uskomattomia tarinoita! Juonenkäänteitä ja tunteita pursuava teos oli jopa parempi kuin Keskiyön valtiatar. Julianista kuoriutui uusia ulottuvuuksia ja Emma hallitsi sivuja. Pidin siitä, kuinka tarina kerrottiin monen hahmon näkökulmasta. Tutut hahmot siivittivät kirjaa ja heidän lisäkseen uudet mahtuivat mukaan. Erityisesti pidin Blackthorn:ien näkökulmasta, sekä Cristinan ajatuksista. Rakastin Varjojen kaupungit sarjaa eikä Varjometsästäjät jää sille toiseksi. Varjojen valtias päättyi juuri, kun tapahtumat saivat täysin uudenlaisen käänteen! En voi vieläkään uskoa, että niin oikeasti kävi! Mahdotonta, ettei seuraava osa ole vielä luettavissa!

Alussa en ollut varma pitäisinkö tästä kirjasta ollenkaan. Ilahduin kuitenkin positiivisesti jatkaessani lukemista. Maria V.Snyder sai tarinan tuntumaan elävältä ja ajattomalta. Yelena oli mielenkiintoinen hahmo, johon kiinnyin nopeasti ensimmäisten aukeamien lomassa. Pidin siitä, ettei tarina paljastanut missään kohtaa liikaa vaan juuri sopivasti. Kiinnostus pysyi yllä koko kirjan ajan ja haluan ehdottomasti lukea seuraavan oisan pian! Valekista ei meinannut saada selkoa, mutta lopussa hänestä oli jo muodostunut myrkyllisen terävä kuva mieleeni. Kokonaisuudessaan Myrkyn oppitunit oli miellyttävää ja uudenmakuista luettavaa.

Tämän sarjan kaksi aiempaa osaa olin lukenut pari vuotta sitten, mutta kolmatta osaa en löytänyt mistään. Onneksi koko sarja osui silmääni kirpputorilla. Pääsin viimein jatkamaan Meghanin tarinaa ja lukemalla ensimmäiset osat uudelleen. Voin vain sanoa, että Rautakuningatar ei pettänyt nousseita odotuksiani kertaakaan. Sarjan edetessä tutut ja uudet hahmot vilkastavat tarinaa ja juoni kiertyi hengästyttävään silmukkaan. Pelkäsin hetken, etten tapaisi kirjassa Grimalkinia, mutta onneksi näin ei käynyt. Ashin ja Meghanin poikkoilua oli ihastuttavaa seurata, eikä loppu ollut muuta kuin kirjan arvoinen. Julie Kagawa sai minut hapuilemaan kohti seuraavaa osaa ja toivon sen olevan aiempien veroinen!

Odotin innokkaasti saavani Sodan myrskyt käsiini ja odotus palkittiin. Victoria Aveyard oli täyttänyt sivut juonenkäänteillä ja mukaansa tempaavalla kerronnalla. Tutut hahmot värittivät tarinaa ja Maven, sekä Cal sekoittivat Maren toimintaaa. Toisin kuin muut sarjan kirjat, Sodan myrskyt jätti minuun paljon hämmennystä. Jotkin asiat tuntuivat menevän täysin väärin, ja olisin kaivannut näihin kohtiin erilaisen lopputuloksen. Mielestäni kirjan loppu jäi liian auki, eikä se ollut tälle sarjalle sen kaipaama suuri päätös. Kaikkiaan kirja kuitenkin vastasi odotuksiani ja sen jättäminen rauhaan kesken koeviikon tuntui mahdottomalta tehtävältä. Hieman haikeaa sanoa, että sarja on nyt loppunut. Onneksi sen voi aina lukea uudelleen ja kulkea matka Maren kanssa uudelleen kerta kerran jälkeen.

Aloitin tämän kirjan innolla ja odotuksilla. No, sain kyllä pettyä pahasti. Jos alku oli lupaava, niin lasku oli kyllä koko kirjan mittainen. Anna ei tunnu samaistuttavalta ja välillä jo mietin mistä ihmeestä hänet oli oikein vetäisty mukaan tarinaan.  Vlad olisi saattanut olla lupaava hahmo, mutta en löytänyt hänestä sitä tiettyä kipinää. Vampyyritarinoissa on oltava kipinää ja raakuutta, sekä oikea määrä himoa. Pure mua ei saanut aikaan näitä tunteita eikä noussut suosikkeihini. Kirja sisälsi liikaa Suomen historiaa huonolla tavalla eikä huumori aina toiminut. Kirja näyttäytyi minulle lähinnä vitsinä eivätkä puhekieliset ilmaukset voittaneet minua puoleensa. Kokonaisuudessaan kirja oli pettymys, jonka lukeminen opetti pysymään kaukana kyseisestä kirjasta.

Valenda... Kuinka voisin edes aloittaa? Omalla kohdallani kirja todella täytti kaikki lupaukset ja odotukset. Valenda eteni hyvää vauhtia ja paljasti juonenkäänteitä jokaisella silmänräpäyksellä. Kirja saattoi alkaa loivasti, mutta loppu ei ollut mitään muuta kuin jyrkkä ja hengästyttävä. Donatella oli hahmona minulle helpommin samaistuttava kuin Scarlett ja palkitsi lukijan teoillaan sekä tunteillaan. Hänen seikkailujaan oli herkullista seurata ja hänen tielleen saapuvat pojat/miehet olivat kaikin puolin hyvyydessään ja pahuudessaan iloa minulle. Stephanie Garber toi Valendaan taspainoisesti uusia sekä tuttuja hahmoja, joita ilman kirja ei olisi voinut olla yhtä herkullinen. Scarlett tuntui välillä olevan aivan sopimaton koko kirjaan, mutta onnistui kuitenkiin lopuksi hieman hahmottamaan omaa paikkaansa. Legendin taikuus yhdistettynä mystiseen miljööseen sekä taidokkaaseen kertomiseen synnytti aidon ja koukuttavan lukukokemuksen. Olen jo pitkään odottanut Valendan ilmestymistä ja voin sanoa odottavani mahdollista jatkoa kiihkeämmin kuin koskaan. Caravalin toinen osa näyttäytyy minulle tasokkaampana kuin ensimmäinen enkä voi sanoa olevani sama ihminen tämän kokemuksen jälkeen. Joitain kirjoja vain rakastetaan ja Legend viimeisteli tämän tunteen esiintymällä kirjassa todellisilla kasvoillaan. Valendaa ei todellakaan kannata jättää lukematta, sillä se olisi menetys. Kirjan aloitettuaan voi vain kiihkeästi ahmia sen loppuun katumatta hetkeäkään sen aloittamista.

Nora Robertsin kirja Kohtalon tähdet oli minulle mieluista teos. Juonessa oli paljon käännekohtia, mutta siitä huolimatta tarina ei tuntunut liian sekalaiselta. Sashan muuttumista kirjan aikana oli hauska seurata, mutta minun oli hankalaa samaistua häneen. Syynä saattoi olla luonteemme erilaisuudet, mutta onneksi kirjassa oli muitakin henkilöitä, jotka tuntuivat enemmän samaistuttavilta. Kohtalon tähdet kätki sisäänsä monta mysteeriä ja salaisuutta, joista osa paljastui kertomuksen aikana. Kokonaisuus oli kerrottu hyvin ja kirja oli helppoa luettavaa.

Tämä kirja oli minulle ilahdus, sillä alun perin en ollut varma julkaistaisiinko Keskiyön valtiatarta suomeksi. Onneksi niin kuitenkin tapahtui ja pääsin hyökkäämään kirjan sisältöön. En alussa tiennyt, kuinka suhtautua kirjaan, sillä olin tottunut lukemaan varjomaailmasta Claryn silmin ja kokemuksin. Emma oli kuitenkin positiivinen yllätys ja olin hänet jo Varjojen kaupungit-sarjassa kohdannut. Tämä sarja alkoi mieleenpainuvasti ja on uskomatonta, kuinka Cassandra Clare kykenee luomaan samaan maailmaan sijoittuvan teoksen aivan eri silmin. Keskiyön valtiatar oli juonena hyvä ja varsinkin haltijat olivat mieleeni. Jokainen sivu kätki sisäänsä salaisuuksia ja piti lukijan mielenkiintoa yllä. Loppu oli ehdottomasti yksi omista suosikeistani niin hahmojen kuin viimeisen lauseen takia! Uskon kirjasarjan ajavan minut pakkomielteen partaalle edellisen tavoin. Ja se ei todellakaan ole huono asia!

Tarina kirjassa eteni sopivaa vauhtia ja pidin siitä, että Pimeyden suudelmassa oli vahvasti esillä päähenkilöiden lisäksi myös muut valtiaat. Edtenkin Paris, joka on ehdottomasti yksi suosikeistani. Lucian oli mielyttävää seuraa alusta loppuun asti ja Anyan tarinaa oli yllättävää seurata. Kaipasin kuitenkin jotain enemmän. Ehkä sitä on odotettavissa seuraavassa osassa.

Perijätär oli mielestäni sarjan paras osa. Samaistuin  Eadlyniin paremmin kuin Americaan ja hän vaikutti enemmän luonnolliselta. Kaikki hahmot tuntuivat hyvin mietityiltä ja sopivat tarinaan. Pidin siitä, että jokaisella oli oma piirre, joka tuotiin selvästi esille. Tuntui hieman hämmentävältä lukea kirjaa, johon oli otettu mukaan Suomi... Jokatapauksessa juoni oli mukaansa tempaava ja loppu sai jo hamuamaan seuraavaa osaa. Valitettavasti se julkaistaan vasta keväällä...  

Kuninkaan kahleet oli lievä pettymys aiempaan osaan verraten. Odotin jotain enemmän, mutta kirjan ensimmäiset sykähdyttävät tapahtumat sijoittuivat vasta reilusti yli puolivälin. Maven oli kirjassa paljon esillä, mutta lähinnä vain häiritsi ja ärsytti lukukokemusta. Mare taas tuntui muuttuneen hahmona suuresti, eikä suunta ollut minulle mieluinen. Häneen joutui tutustumaan uudelleen ja miettimään onko halua lukea kirjaa loppuun. Muita hahmoja tuotiin hyvin esiin luonteensa omaisesti ja kuvailu oli kirjassa jälleen taitavaa sekä mieleenpainuvaa. Kaipasin Calin läsnäoloa kirjan edetessä puoliväliin, mutta lopulta hänetkin saatiin mukaan. Kuninkaan kahleet oli hieman pitkästyttävä ja jouduin lukemaan sen osissa, jotta kiinnostukseni pysyisi kasassa. Mielestäni Victoria Aveyardin olisi kannattanut jättää sarja kaksiosaiseksi.

Odotin kovasti Legioonan ilmestymistä ja toivoin jotakin mullistavaa. No, ihan siihen ei päästy.... Juonesta puuttui intohimo aivan täysin, enkä käsittänyt Emberin sekoilua. Miksi hänen on niin väikea tajuta, että Riley on ainoa oikea vaihtoehto?! No, Garret jatkoi tavanomaista (lue ärsyttävää) käytöstään ja sai minut repimään hiuksiani. Hänen pitäisi jo oikeasti ymmärtää olevansa väärässä kirjasarjassa ja palata omaan gentreensä. Kirja oli kuitenkin hyvin kirjoitettu ja veti mukaansa. Dante oli hyvä hahmo ja kehittyi, kuten vihollisen kuuluukin. Käännekohtia oli hyvin ja Riley toi mukaan oikean määrän säpinää. Legioona oli jotain erillaista. Yritän vieläkin päättää, oliko se hyvä vai huono asia.

Odotukseni tätä kirjaa kohtaan eivät olleet korkeat. Oli jo aikaa siitä, kun olin lukenut sarjan aiemman osan. Tämä kirja kuitenkin tuntui erilaiselta alusta asti. Lieneekö syynä Isaac, joka oli loistava valinta päähenkilöksi vai Jim, josta esiin tuli uusia puolia. Joka tapauksessa Himo toivotti juonenkäänteet ja arvoitukset sisäänsä. Pidin kirjasta, tosin Isaac häiritsi minua päätöksillään parissa kohdassa.

Olin tätä kirjaa pari kertaa aiemmin pyöritellyt, mutta en ollut innostunt. Nyt kuitenkin päätin kokeilla ja alku tuntui ihan lupaavalta. Aden oli ihan.... hyvä hahmo, mutta tuntui kuin jotain puuttuisi. Lisäksi pidin Maryn "osasta" enemmän kuin päähenkilön, mikä oli häiritsevää. Tähän oli vain ängetty liikaa kaikkea eikä mitään mullistavaa käännekohtaa ollut. Kirjan keskellä kaikki meni totaalisen tylsäksi ja loppu olikin pelkkää pakkolukua. Sanoisin että Kodittomat sielut teoksen idea on ihan menevä, mutta toteutus surkea. En tule lukemaan kyseisen sarjan muita osia. Ainoastaan Riley oli henkilöistä parhaiten toteutettu.

Kuoleman salaliitto ei vetänyt alussa mukaansa sarjan edellisten osien tapaan. Kerros kerrokselta se kuitenkin syveni ja sytytti sitten arvaamatta lukijansa.  Juoni oli mielekäs ja arvaamattomia käänteitäkin löytyi. Roarke oli hahmoista jälleen suosikkini ja lumoava itsensä. Eve taas alkoi hieman kyllästyttää minua ikuisten ongelmiensa kanssa. Luulisi, että hänen menneisyydestään olisi jo päästy eteenpäin, mutta aina jäädään jumiin lapsuuteen. Even ja Roarkeen avioliiton olisin toivonut syvenevän. Kirja oli kaiken kaikkiaan.... hyvä. 

Sain viimein käsiini Yön kirouksen ja aloitin lukemisen innoissani. Odotukset tätä kirjaa kohti olivat suuret. Alku oli hyvä, mutta tuntui, että nyt kaikki tapahtuu liian nopeasti. Tapahtumia oli hyvin ja hahmot olivat persoonallisia, vaikka kaikkiin ei vielä päässty syvemmin. Minusta Ashleyn ja Maddoxin ei pitäisi olla alussa niin luottavaisia toisiaan kohtaan, sillä loppu on arvattavissa parin ensimmäisen aukeaman jälkeen. Liian nopeat tunneketjut kuuluvat kyllä Harlequinin kirjoihin, joten ei tässä kirjassa turhaan jossiteltu. Yön kirous ei ollut pettymys, mutta ei suuremmin yllätyskään. Toivon seuraavan kirjan olevan jotakin enemmän.

Aloittaessani Caravalin en tiennyt mitä tältä kirjalta olisin odottanut. Yleensä kirjailijan esikoisromaani määrittää, tulenko lukemaan kyseisen kirjailijan muita teoksia. No, voin sanoa että olen ensimmäisenä ryntäämässä Stephanine Garberin tulevien kirjojen luo! Garber loi kirjan, joka oli aivan uusi siemaus kategoriassaan. En löytänyt tästä yhtään samankaltaisia juonen pätkiä tai henkilöitä, kuin muissa lukemissani kirjoissa.

Garaval oli täynnä mysteereitä ja arvoituksia jotka hukuttivat mukaansa. Tulevaa oli mahdoton arvata ja varjoissa välähteli salaperäisyys. Epilogi sai minut kaipaamaan jatko-osaa ja toivon, että sellainen saapuu! Garavalia ei todellakaan kannata jättää lukematta, vaikka vähän ennen loppua tarina jotenkin hieman lopahtaa, mutta kasvaa kokoon loppua kohti! Et ole lukenut seikkailua, jos et avaa Garavalia.

Nostin Sotilaat käteeni jo pariin otteeseen, mutta alku ei temmannut mukaansa, joten sain sen luettua vasta nyt. Matelevan alun jälkeen kirja imi itseensä ja miellytti lukukokemuksena. Ember palloili kahden tulen välissä eikä osannut valita. (Riley oli ilmiselvä oikea vaihtoehto, joten toimintaa Ember!) Jos tilenne jatkuisi samana, sarja kiertää ympyrää. Danten ja Emberin sisaruus taas toi mieleen Trichin ja Calebin suhteen Veronica Rothin Kapinallisessa. Loppu taas... Niin no saadaanhan seuraava osa ainakin aloitettua mielenkiintoisesta kohdasta. Toimintaa olisi toki voinut olla enemmän. Emberin näkökulmasta olisin halunnut lukea suurimman osan kirjasta, sillä hän on päähenkilö, mutta hän jäikin hieman taka-alalle.

Ainoa oli sarjasta se kirja, jota eniten odotin. Aiemmat kirjat olivat saaneet minut mukaansa ja tunnelma oli korkealla, kun aloitin tämän kirjan. No täytyy sanoa että petyin hieman. Tapahtumia oli ja juoni kulki hyvin. Mielenkiintoista luettavaa ja palatsi oli juuri oike miljöö tälle tarinalle. Ongelma piili kuitenkin henkilöissä. America oli ihastuttava ja hyvä päähenkilönä. Mutta Maxon.... Hän vain oli liian kiltti ja tylsä minun makuuni! Aspen oli koko ajan se, joka kiinnitti huomioni ja sai minut toivomaan tulevaisuutta hänen ja American välille. Aspenista löytyi paloa ja tämä olisi ollut loistava Maxonin tilalle! Kokonaisuus oli ihan hyvää luettavaa ja varsinkin lopussa oleva katkelma seuraavasta osasta (Perijätär) sai mielenkiintoni heräämään! Odotan siis sen julkaisua!

Ensin on sanottava, että vihasin tätä kirjaa. Juoni oli pakotetun oloinen ja sekasortoa täynnä. Tästä ei saanut oikein mitään irti. Lucy oli sinänsä hyvä hahmo, mutta ei sopinut tarinaan. James taas tuntui seilaavan aivan eri aalloilla. Positiivistä oli ainoastaan Damien mukana olo, mutta hänkään ei pysty kaikkeen... Ymmärrän tämän olevan itsenäinen jatko-osa sarjalle, mutta Shaynena olisin kyllä jättänyt sarjan edelliseen osaan! Tämä vain pilaa hyvän kirjasarjan imagon. Kirjan loppu tuntuu viittaavan vielä yhteen itsenäiseen osaan, mutta jos näin on, sitä ei ole suomennettu. Minulta ei löydy intoa edes aloittaa toista jatko-osaa, jos sellainen olisi. Eli hyvät ihmiset, jättäkää sarjan lukeminen edelliseen osaan älkääkä tarttuko tähän kirjaan! Tulette nimittäin katumaan ellette tee niin.

Hämärän prinssi nousi suosikikseni koko sarjasta! Alussa olin hieman pihalla missä oikein mentiin, mutta pian tarina selkeytyi. Valdin ja Stormyn suhde todella oli mutkikas. Elisabeta siihen päälle niin voilà! Katkeransuloinen juoni on syntynyt. Huomasin, että Shayne oli todella panostanut tähän kirjaan ja rakastanut sen kirjoitamista. Tämä erosi muista sarjan kirjoista kuin yö päivästä! Teksti oli viety loppuun asti ja juoni oli aivan eri! Sarjassa on ollut pari hyvin saman oloista kirjaa, mutta Hämärän prinssi ei sellainen ollut. Beta oli voimakas persoona ja hänestä paljastui jotain aivan muuta, kuin olisi voinut odottaa. Dracula sai kyllä väistyä sivuun, kun suosikkihahmoni pääsi näyttäytymään tässä kirjassa! Mikä niissä lepakoissa minua niin viehättää? ;) Vald on kyllä ihana! Ja Stormy veti osansa aivan loppuun asti. Hän on naishahmoista se, joka on listani kärjessä. Hmm... Mitähän vielä? Aivan! Viimeinen kirja odottaa jo! Mitähän siitä tulee! Haluan ikimuistoisen lopun tälle sarjalle!

Kun tajusin, että Sinisissä varjoissa pääosaa esitti Max halusin hypätä tämän kirjan yli. En ole ikinä pitänyt Maxists, kun olen häneen aijemmin sarjassa törmäillyt. Tämä ei muuttunut. Stormy taas sai minut puoleensa alusta asti! Tästä tytöstä vain pursusi jotakin mahtavaa! Lisäksi tämän ongelma ja juoni olivat hyviä. Lou oli rasittava ja vampyyri sai mielenkiintoni! Ulkonäköä olisi voinut kuvailla enemmän ja Maxin sekoilut jättää pois. Loppu oli se, joka sai kirjasta jotain irti! Se sai janoamaan seuraavaa osaa ja syynä on ehdottomasti Stormy! 

Alussa oli hieman hämmentävää lukea Amberista, sillä sarjassa oli myö hänen vanhempiensa tarina. Alku oli hyvä ja Edge hyppäsi mukaan ihan metsästä! ;) Tämä vampyyri sai totisesti jalkani tutisemaan innosta ja näin kävi myös Amberille. Jossain kohtaa tarinaa alon pelätä, että tarina toistaisi Angelican ja Jamesonin omaa. No, niin ei käynnyt vaan eroa saatiin aikaiseksi. Hämärän reunalla oli todellakin se sarjasta puuttuva osa, joka vetää puoleensa. Edge kiilasi suosikkeihini Damienin (jota ei vieläkään otettu mukaan tarinaan! Törkeää syrjintää!!) viereen. Loppu oli hyvä, joskin liian siirappinen minulle. Shayne tuntuu rakastavan romanttisia loppuja, mutta jokaisen kirjan imelä rakkausloppu saa minut pyörittelemään silmiäni.

Hämärän syleily hämmensi alussa suuresti, sillä siinä hypittiin niin eri ajoissa. Kirja siis alkoi sekavasti, mutta pian sain juonesta kiinni. Hahmlt olivat hieman.... Hmm.. Mitäänsanomattomia. Vihdoin vain nainen oli vampyyri, mutta Sarafinalla vaikutti olevan jakautunut persoona. Tässä vaiheessa sarjaa olisi tärkeä pitää lukijan mielenkiintoa korkealla uusilla käänteillä ja vaikutelmilla. Jokainen Shaynen kirja on kuitenkin alkanut muistuttaa toisiaan, joten loppu oli arvattava. Toivottavasti seuraavasta kirjasta tulee jotain erilaista ja uutta! Hieman ärsyttää, että muut vampyyrit sekoittuvat aina tarinaan, mutta rakas Damien jätetään pois!

Tästä kirjasta on aivan ensin sanottava, että se ei ollut sitä, mitä odotin. Varjojen nälkä ei iskenyt minuun muiden kirjojen tavoi, vanna kaipasi uutta pontia. Morgan oli kyllä ihan mielenkiintoinen, mutta hänestä ei kerrottu tarpeeksi ja Dante tuntui vain häilyvän mukana eikä heistä saanut kunnon otetta. Maxinesta en pitänyt yhtään. Rakastin silti Morganin taloa ja Shayne tapaa kirjoittaa. Hän pystyy varmasti parempaan ensi kirjassa! Jotenkin juoni olisi kaivannut enemmän toimintaa...

Uudessa elämässä kiinnitin ensimmäisenä huomioni siihen, että Maggie Shayne oli alkanut kirjoittamaan myös minä muodossa. Olin tästä iloinen, sillä samaistun paremmin minäkertojan kirjoituksiin!  Angelican ja Jamesonin suhde oli aika sekava ja toisinaan hyvin turhauttava. Lisäksi olin pettyny, että tässä kirjassa muut vampyyrit kulkivat mukana kuvioissa, mutta Damien jäi varjoihin.... Huoh...  Pakko sanoa, että tämä kuvio toistuu liian samanlaisena jokaisessa sarjan kirjassa. Mies on aina vampyyri, vähintään parin aukeaman jälkeen ja naisista jo kaksi ovat olleet suurimman osan kirjaa ihmisiä. Missä on tasa-arvo? Ehkä tämä viimein kääntyy päälaelleen seuraavassa kirjassa! 

Pimeyden taikuria aloittaessani olin varma, että henkilöhahmot olisivat jälleen aivan uudet. Kuullessani Damienista ensimmäisen kerran sarjan edellisessä osassa, toivoin saavani pian nauttia uuden palvonnankohteeni seurasta. Ja kappas vai! Niin pääsikin käymään! Pidin Sannonin luonteesta, mutta hieman häiritsi, kuinka tietämätön Damien oikeasti oli. Jotenkin kuitenkin jäi hämärän peittoon missä kohtaa varsinainen käännekohta tapahtui... Siinä vikoilla sivuilla? No, joka tapauksessa nautin kirjasta, vaikka joitain kohtia olisin halunnut muuttaa tästä kirjasta.

En saanut millään itseäni tarttumaan Hämärän muistoihin luettuani Ikiyön tarinoita. Aiempi kirja oli ollut pettymys, eivätkä henkilöt olleet mieleiset. En lukenut tämän kirjan takakantta, joten yllätys oli suuri kun henkilöt vaihtuivat! En olisi jaksanut lukea enään yhtäkään kirjaa Tamaran näkökulmasta ja sitten Rhiannon iski kuin salama kirkkaalta taivaalta! Olin jo aikaisemmassa teoksessa ihaillut Rolandia ja tässä sitä nyt oltiin! Innostuin ja alon lukea kirjaa, vaikka edellisestä osasta oli jo kulunnut aikaa. Tähän kirjaan oli saatu aivan uudenlaista puhtia ja viimeisetkin epäilykseni Maggie Shaynesta kaikkosivat! Ihanaa luettavaa, jossa eri aikakausi ei haitannut mitään! Sarjan muut osat odottavatkin jo hyllyssä!

Aloittaessani kirjan Kuoleman riitit lukemista tiesin, että luvassa olisi jälleen hyvä teos Nora Robertsilta. Olin oikeassa. Even ja Roarken suhde tuntuu vain voimistuvan jokaisen kirjan aikana, mutta nyt jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Eve jäi varjoihin ja Roarkelta odotin enemmän. Kuoleman riitit erosi sarjan aijemmista teoksista raakuudellaan ja muistettavuudellaan. Mietin pitkään pitäisikö tätä kirjaa ajatella fantasia- vai rikosromaanina. Romantiikkaan teos kyllä kuului, mutta missä määrin muihin lajeihin? Lopulta päätin ettei sillä ole minulle väliä. Roberts vain loi sekoituksen kaikkea ja lukijan on hyväksyttävä se ilman syvällisiä pohdiskeluja. Juoni oli murhien täyttämä ja tämän kertaiset hahmot jotain aivan uutta. Roberts tietää, miten pitää lukijan mielenkiinnon yllä ja se on minusta ihanaa! Loppu oli tällä kertaa osittain jo tiedossa, mutta kulman takaa putkahti aivan uusi käännekohta! Kuka olisi arvannut? Ennustuksista minulla oli suuret odotukset ja odotin missä määrin se loppuun sekoitettaisiin. Petyin, kun sen osa lopuksi oli melkeimpä mitätön. Kuoleman riitit oli vauhdikas ja mystinen kirja sarjasta, jolta odotan seuraavassa osassa hieman enemmän. Ehkäpä Roarkesta siinä saadaan enemmän irti?

Pidin tästä kirjasta kovast ja se todellakin tempaisi mukaansa!  Rakastan kaikkia fantasiakirjoja erityisesti vampyyrikirjoja, joten surunsyöjät oli ehdottomasti lukulistallani! Löysin tämän kirjan äskettäin erään blogin kautta ja olen iloinen saatuani sen luettua. Päähenkilö Hope on persoonallinen ja häneen oli helppo samaistua. Victor taas oli ehdottomasti hurmaava, mutta kiinostukseni Fredericiä kohtaan kasvoi kirjan aikana valtavasti!  Kirjan hohtoa heikensi hieman se, etten tiedä koska jatko-osa ilmestyy... Suosittelen kuitenkin luettavaksi!