Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Rakastan Soturikissoja yli kaiken, ja minusta tämä ensimmäinen osa oli aivan mahtava. Varmaankin ensimmäisen saagan paras. Itse pidin tästä, koska kaikki alkaa tästä. Tiikerikynnen viha Tulitassua kohtaan, Tulitassun seikkailut ja koettelemukset, kaikki!
Siitä kun olen lukenut Maameren tarinat on hyvin pitkä aika. Silloin pidin sitä todella hyvänä.
Kirja oli kyllä vielä ensimmäistä osaa parempi. Alusta asti kirja oli kiinnostava ja koukuttava. Ei sen lukemiseen juurikaan mennyt aikaa, koska sitä vaan luki ja luki aivan helposti. Yhtäkkiä se sitten olikin loppu. Ihan pakko lukea jos on lukenut ensimmäisen osan!
Kirja oli kyllä hyvä. Ensin se vaikutti tylsältä ja pitkäveteiseltä. Kun kirjassa pääsi hieman pidemmälle, niin sitten se tempasi mukaan oikein kunnolla. Se vaan oli pakko lukea loppuun äkkiä, suosittelen!
Hyvä kirja. Kirja oli aika koukuttava. Yllättäviäkin tapahtumia riitti ja kirja oli ehdottomasti hyvä päätös trilogialle. Kyllä kannattaa lukea, jos on lukenut aiemmatkin osat :)
Itse olin kovasti odottanut tämän kirjan saapumista luettavaksi, mutta minun on pakko sanoa, että se oli hienoinen pettymys. Ei sillä, etteikö kirja olisi ollut nautittavaa lukemista, mutta ehkä olin asettanut kirjalle liian kovat odotukset edellisen kirjan päätyttyä cliffhangeriin.
Aelita on pienoisromaanin mittainen tieteisfantasia kahden miehen matkasta Marsiin sekä seikkailuhenkinen romanssi Marsin kamaralla. Tarinassa on myös koomisuutta, oli se sitten tahallista tai tahatonta. Mars on Maan kaltainen niin luonnon, rakennusten kuin asukkaidenkin osalta. Tarinassa kerrotaan laveasti Maan muinaishistoriaa, missä tarunhohtoisella Atlantiksella on osansa Marsin nykyisten asukkaiden perimään. Taivaanpojat olivat muinaisuudessa jo alistaneen alkuperäiskansan, joten parivaljakon saapumista Marsiin ei otettu kaikkien marsilaisten taholta suopeasti vastaan. Tarinassa kuvataan paljon ympäristöä niin avaruudessa kuin Marsissa. Tässä mitassa tarinan luki ihan mielellään, pidempi rupeama olisi ollut jo liikaa.
Tarinan päähenkilö, Zinzi, on entinen narkkari, joka on viettänyt Entisessä Elämässä rajua elämää. Eläimet ovat rangaistus, joita rikolliset joutuvat kantamaan harteillaan. Synnintekijät erottuvat näin katukuvassa ja heitä on helppo halveksia. Eläimen ja kantajan välillä on tunneside, mutta fyysinen yhteys on yksisuuntaista - kantaja ei pysty tuntemaan esim. eläimen kipua. Välttyäkseen päätymisestä Pohjavirtaan Zinzi on saanut taakakseen sympaattisen laiskiaisen. Zinzi harjoittaa kykynsä turvin kadonneiden esineiden etsimistä ja entisten huumevelkojensa lyhentämiseksi hän joutuu myös huijaamaan viattomia. Tarinan keskushahmot eivät ole mitään puhtaita pulmusia yksikään. Tarinan sivussa kuljetetaan ongelmallista rakkaustarinaa. Tapahtumavyyhti käynnistyy, kun Zinzi ottaa vastaan työn kadonneen tytön löytämiseksi.
Alku oli minusta mielenkiintoinen, enkä pistä pahakseni aikamatkustusjuttuja, jossa nykypäivän tietotaidon omaavaa pidetään vähän outona aikaisemmilla vuosisadoilla. Mutta mutta. Kirja vaikutti siis alusta lupaavalta, mutta sitten lopahti. Valehtelematta kolme senttiä tästä kuuden sentin paksuisesta opuksesta on seksikohtauksia, raiskausyrityksiä muutamalla tapolla höystettynä - Vähän nopeammin kun luki, meinas mennä yhden kaverin tappamisen jälkeiset seksiaktit lukematta. Tämä voi siis olla huono tai hyvä asia. En kokenut, että se ois tökerösti kirjoitettua, mutta mielestäni 200 vuotta ajassa matkanneella saattaisi olla muutakin mielessään. Lisäksi joka samperin puskassa vainosi jotain vihollisia, miten se voi olla että aina niihin törmää kun jää yksin? Ehkä brittein saarilla on aina ollut ruuhkaa. No, joka tapauksessa juoni jäi joka tapauksessa rakkausjutun varjoon. Suosittelisin kirjan faneille Kristiina Vuoren historiallisia romantiikkakirjoja, saattaisivat olla samankaltaisia. Sepä mielenkiintoista olikin, kun jossain vaiheessa mainittiin Clairen potevan huonoa omatuntoa - ja Jaime oli tietenkin huomannut sen - vaikka tekstissä oli siitä aikaisemmin hyvin vähän mitään infoa. Mielestäni Claire olikin aivan liian sopeutuvainen ja olin pettynyt kun hän päätti jäädä. Loppuosan sitten lähinnä pikaluin tietääkseni mitä tapahtuu. Susihyökkäys oli niin plääh, että kirja menetti kaiken makunsa. En pitänyt. Loppuosan sarjoista saatan kelailla läpi, joska Claire saisi vähän särmää itseensä ja muisteltua modernin maailman hyviä puolia.
Kävi niin, että loppua kohden tämä(kin) trilogia vähän lässähti. Kun ottaa huomioon, että ekan kirjan lopussa oltiin vähällä katkaista Livin kaula, seuraavat kaksi kirjaa tuntuivat tosi vaisuilta. Muutenkin ekassa kirjassa tunnelma oli paljon jännittävämpi kuin kahdessa muussa.
Törmäsin tähän kirjaan ensimmäisen kerran kirjakaupassa ollessani ja ihastuin sen kiehtovaan kanteen. Se on omalla tavallaan kaunis ja puhutteleva. Samoin on kirjan sisältökin. Odininlapsesta välittyi aivan ainutkertainen tunnelma ja en olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni hetkeksikään. Aivan upea kokonaisuus!
Hyvin kirjoittaa hienoa tekstiä Alice Hoffman. Lopputulos ei ehkä ole tunnelmaltaan niin maaginen kuin genreen kuulumaton Lyhtyjen yö. Ja vaikka samalla tasolle ei pääsekään, Noitasisaret on silti lukemisen arvoinen, mikäli sattuu pitämään rauhallisesta kerronnasta, jossa saattaa löytyä pieni annos taikuutta.
Niin on taas yksi tarina saatu päätökseen. Tämäkin trilogia oli kirjailijalle tuttuun tapaan helppolukuinen ja mukavaa ajavietettä menemättä liian syvällisyyksiin, eli juuri sopivaa luettavaa omalle kesälomalle. Tykkään kyllä omalla tavallani päähenkilöstä ja siitä miten kirjailija kuvailee häntä. Tosielämässä saattaisin itsekin pitää Livistä ja hänen siskostaan. Ehkä tässä kirjassa oli kuitenkin huomattavissa vähän sellaista paikallaan junnaamista ja ehkä vähän turhiakin juonikuvioita omaan makuun. Odotin jotain sellaista räiskyvää ja vauhdikasta loppua koska tämä sarja alkoi niin jännittävästi, mutta oikeastaan kaikki tuntui olevan ohi ennen kuin ennätti edes tajuamaan. Loppu oli ehkä vähän turhan yksinkertainen, mutta ainakin se oli onnellinen. Oikein kiva trilogia hyvältä kirjailijalta, ehkä tutustun seuraaviinkin sarjoihin mikäli niitä suomenkielisenä putkahtelee jossain vaiheessa kirjastoon.
Kirjan alku tökki aika paljon, eikä ollut mitenkään mielenkiintoista luettavaa. Oikeastaan vasta kirjan loppupuolella kiinnostukseni heräsi ja kirjassa alkoi tapahtua. Tällä kertaa kirjassa oli todella odottamaton loppu. Loppu oli paitsi yllättävä ja tuli täysin puun takaa, mutta myös surullinen.
Sain nyt loppuun sen Darlah: 172 tuntia Kuussa. Olihan se välillä vähän karmiva, mutta varsinkin loppu oli vaan hämmentävä, enkä tosiaankaan tärissyt kauhusta (toisin kuin ilmeisesti monet muut lukijat) :-D En tykännyt päähenkilöistäkään kauheesti, kukaan ei ollut erityisen mielenkiintoinen. Varsinkin Mia oli välillä aika ärsyttävä. Sekin ärsytti, kuinka juoni oli täynnä aukkoja ja joitain selittämättömiä tapahtumia, joita ei missään vaiheessa kirjaa selitetty. Joihinkin asioihin odotin turhaan ratkaisua koko kirjan ajan (Ilmeisesti kirjailija ei jaksanut miettiä sopivaa ratkaisua, tai sitten unohti koko jutun). Välillä myös skipattiin tapahtumia ja hypättiinkin yhtäkkiä kuukausikaupalla eteenpäin. En tykännyt. Jottei tää koko viesti menisi pelkäksi valittamiseksi, niin kehun kirjailijaa hyvästä ideasta. Sen vaan olis voinut toteuttaa paljon paremmin.
Tarinan keskiössä on bibliofiiliseura, jonka jäsenillä on kykyjä vaikuttaa lukijoihin. Heitä kutsutaan nimeltä Lettore. Lettoreita on lähettäjiä ja vastaanottajia. Lähettäjä vaikuttaa muihin lukemalla kun taas vastaanottaja vaikuttaa lukevaan kohteeseen halutulla tavalla. Sisäinen konflikti on hajottanut seuran ja on muodostunut varjojärjestö, jolla ei näytä olevan puhtaat jauhot pussissa.
Kaislikossa suhisee on ilahduttava satu mielenkiintoisine hahmoineen. Naiivi Myyrä, rempseä Vesirotta, auktoriteerinen Mäyrä ja vastuuntunnoton sekä todella, todella ärsyttävä Konna. Muistan inhoneeni Konnaa jo silloin kun näin tästä tarinasta tehdyn animaation lapsena. Ja vaikka toleranssini Konnaa kohtaan onkin matala, minusta se on (hiukan ristiriitaisesti) mainio osa koko satua. Suurin osa hahmoista ja juonesta olivat paljon aikuismaisempia kuin kuvittelinkaan, ehkä sen takia tämä upposi minuun niin hyvin. En tiedä luenko tätä tarinaa enää uudelleen, mutta kivan jälkifiiliksen se jätti.
Kirjassa käsitellään paljonkin erilaisia epäkohtia koneistuvassa ja sen myötä valvotussa yhteiskunnassa - asioita, jotka kolkuttelevat jo ovella tai ovat totisinta totta. Teknologian sovellukset ovat muuttaneet maailman epäinhimilliseksi ja kylmäksi - paikaksi, missä ei ole kiva enää elää. Ihmiset lokeroidaan yhteiskuntakelpoisuuden mukaan. Ihmiset sirutetaan - esim. porttikieltosirun saaneella ei ole pääsyä mihinkään yleiseen paikkaan, kauppakeskukseen tai sairaalaan. Työ korvataan koneilla, mutta niitä, joilla vielä työtä on, kuormitetaan ja työehtoja kiristetään niin paljon, että joudutaan turvautumaan jaksamispillereihin. Monet eivät silti jaksa vaan itsemurhia tehdään kiihtyvään tahtiin. Monet turvautuvat arveluttaviin keinoihin muiden kustannuksella rikastumisen eteen, pärjätäkseen paremmin. Valoisia ajatuksia tarinaan ei juuri mahdu.
Tämä on niin huonoa, että itku on lähellä. En odotellutkaan mitään hyvää, mutta toivoin edes muutamaa varovaista hymähdystä. Jo viidentoista sivun jälkeen teki mieli repiä kirja kappaleiksi. Siihen ei kovin moni teos ole pystynyt, joten saavutus sekin. Kyllä minä lapsellisuudesta ja huumorista pidän, ja tuttujen asioiden pilkkaamisesta siinä kuin muutkin, mutta tässä ei ole mitään miksi tämä kannattaa lukea. Minua vain ahdistaa täysin ala-arvoisen tekstin lukeminen. Loru Sorbusten Herrasta on tämän rinnalla korkeakulttuuria. Kirjan juonentapainen on hyvin merkityksetön. Se on vain olemassa mahdollistamassa liiallisen määrän huonoja vitsejä ja ideoita, joita työnnetään kiinni naamaan konetuliaseen nopeudella. Jos kertoo miljoona vitsiä niin yhden täytyy onnistua? Vaan ei. Tällaisen lukeminen on hyvin väsyttävää. En tiedä kenelle tämä on suunnattu. Hyvillä vitseillä maustettuna tämän tyylinen teksti saattaisi naurattaa lapsia. Tässä ei tosin ole hyviä vitsejä, eikä lapsille sopivaa sisältöä. Minusta on oikeastaan murheellista, että tällainen teos on koskaan julkaistu.
Enpä oikein tiedä jaksanko jatkaa näitä erikoisseikkailuja tämän jälkeen.. :/
Luukaupunki on yllättävän hyvä, paikoin jopa jännä nuorille suunnattu fantasiaromaani. Heikkouksiakin on, kuten varsinkin alussa raskas infodumppi, mutta toimiva juoni kiemuroineen pelastaa paljon. Kaiken kaikkiaan oikein mainio kirja. Lue koko arvostelu täältä: http://haaveenakirjailijanura.blogspot.fi/2016/06/kirja-arvostelu-cassandra-clare.html
Kiinnostava tarina, joka koukutti melko nopeasti ja jonka luki innolla loppuun. Tarina oli hyvä, monitasoinen. Pinnan alta löytyi paljon enemmän kuin mitä oli kuvitellutkaan. Vaikka tämä olikin yksi parhaista lukemistani teoksista hetkeen, en voi antaa täysiä tähtiä, koska hahmot tympivät. Päähahmosta pidin, vaikka turhauduin joihinkin hänen tekemiin valintoihin. Mutta muuten hahmoja tuntui olevan vain 4 eri sorttia, kahdenlaisia miehiä ja kahdenlaisia naisia. Ja tarinassa, joka oli piukassa henkilöitä, koin tämän ongelmaksi. Ei mikään ylitsepääsemätön probleema, mutta lukukokemusta haittaava.
Sookie Stackhouse en ole lukenut enkä aio, mutta tässä sarjassa oli sopivan vähän romantiikkaa. Toivon mukaan seuraavatkaan osat ei mene liian höttöiseksi, että pysyy kivasti kuolleita mukana. Tykkään ideasta ja Harperin ja Tolliverin elämä on mielenkiintoinen.