Tämä oli hyvä kirja, mutta en lopulta oikein päässyt asiaan kiinni. Ymmärsin mitä tapahtui, mutta jotenkin se ei koskettanut minua kovinkaan syvältä. Tämä oli jo toinen kerta kun olen lukenut Kuin viimeistä päivää: kirjan, enkä edellisellä kerralla saanut tarinasta kiinni sitten yhtään. Nyt vanhempana ymmärsin paremmin, mutta en vieläkään kiintynyt hahmoihin saati tarinaan. Kenties parin vuoden päästä uudelleen.

Kirjan alussa saimme kurkistaa päähenkilömme suvun historiaan. Tapasimme Sorchan, hänen miehensä ja heidän kolme lastaan. Sorchan voimia ja Sorchaa itseään vainoaa paha demoni Cabhan, ja jos totta puhutaan, Iona Sheehanin esi-äidin ja tämän lapsien tarinasta olisi ollut ihana kuulla lisää. Roberts olisi aivan hyvin voinut tehdä toisen kirjasarjan liittyen heihin. Synkkää magiaa ja viettelystä Ei olisi haitannut yhtään! Joka tapauksessa jännittävän ja mukaansa tempaavan alun jälkeen päätin, että voin unohtaa syömisen ja nukkumisen. Varjojen ratsu sai täyden huomioni. Valitettavasti mahtava aloituksen tuoma kipinä ei onnistunut pysymään vahvana läpi tarinan. Mitään kovinkaan tajunnan räjäyttävää ei tapahtunut pitkään aikaa. Kirjan alku oli oikeastaan pelkkää Ionan tutustumista voimiinsa ja ihastumisen syntymistä komeaan ratsastutkoulun omistajaan Boyleen. Boylen ja Ionan suhde oli suloista luettavaa, mutta se ei tehnyt mitenkään muuten kovinkaan suurta vaikutusta. Boyle ei ole kovinkaan fiksu omasta mielestäni. Tai sitten mielenkiintoni puuttuminen johtuu vain puhtaasti siitä, että olen lukenut viimeisen kahden kuukauden ajan kirjoja, joissa päähenkilöinä on Jace Herondalen ja Harry Potterin kaltaisia miehiä... Kuka tietää. Iona taas henkilönä toi mieleen kiltin naapurin tytön, joka kuitenkin on sisukas ja rohkea, mutta silti hieman kömpelö. Kuitenkaan en juurikaan kiinnittänyt Ionaan enää huomiota läheskään niin paljon, kun Connor ja Branna ilmestyivät kuvioihin. Varsinkin Connor sai sydämmen läpättämään, hänhän kuitenkin muistuttaa enemmän niitä henkilöhahmoja kirjoissa joihin itse tuppaan lankeamaan. Onnekseni pääsen häneen tutustumaan seuraavassa kirjassa paremmin hih hii. Branna taas on ihanan voimakas hahmo. Hänen suhteensa Finiin sai varpaani syyhyämään. "Kielletty rakkaus" saa minut aina lapsenomaisen innostuneeksi. Kirja jäi oikeastaan ihan mielenkiintoiseen kohtaan. Paha ei välttämättä kukistunutkaan joten päädyimme gliffhangeriin, tosin aika lievään sellaiseen. Jäin kuitenkin kiinnostuneena miettimään jatkoa ja aion ehdottomasti lukea seuraavan osan. Suosittelen kaikkia Nora Roberts faneja ehdottomasti tarttumaan tilaisuuteen. Jos taas olet innostunut hyvästä ja seikkailuun sukeltavasta fantasiasta, Varjojen ratsu ei todennäköisesti tule vastaamaan odotuksiasi. Roberts ei kuitenkaan ole fantasiakirjailia, vaan hän kirjoittaa enimmäkseen romanttisia nuorten naisten päiväuni kirjoja, joista itse ainakin nautin. Siltikään en usko että hän pani parastaan tässä kirjassa myöskään romantiikan suhteen. Ionan ja Boylen suhde ei ollut mitenkään erikoinen, eikä heidän tarinansa vedä vertoja monellekkaan rakkaustarinalle johon on tullu törmättyä. Uskon silti, että Connor ja Branna eivät tule pettämään minua!

Muistan, että rakastuin edelliseen osaan täysin. Ahmin sen hetkessä ja jäin janoamaan lisää. Joten kun vihdoin sain tämän toisen osan kätösiini, minun oli kertakaikkisen pakko lukea se heti. Valitettavasti tämän arvostelun tekeminen kesti odotettua kauemmin, kiitos ihanan koulun. Luin siis tämän varmaan jo joskus huhtikuussa, mutta VASTA nyt pääsin koneelle kirjoittamaan. Täytyy sanoa, että petyin hieman. Ensimmäinen osa oli niin hyvä, että odotin tämän kirjan olevan vielä parempi, mikä näin jälkikäteen ajatellen oli aika iso virhe. Minun ei ehkä olisi kannattanut pitää odotuksiani niin korkealla, en olisi ehkä pettynytkään niin pahasti... En sano, että Ääretön meri oli huonointa mitä olen koskaan lukenut. Se oli hyvin kirjoitettu ja juoneen pääsi nopeasti kiinni, vaikka siitä onkin aikaa, kun ensimmäisen osan luin. Mikä minua kuitenkin harmitti oli se, että Cassien ja Evanin välillä ei ollut mitään samanlaista, kuin ensimmäisessä kirjassa. Cassie tuntui yhdessä hetkessä vihaavan Evania ja yhdessä hetkessä palvovan tätä... Äärettömässä meressä ei keskitytty niinkään enää Cassien koettelemuksiin, vaan päähenkilöiksi pääsi esimerkiksi edellisestä kirjasta tutut Haka ja Zombi/Ben. En koskaan oikein lämmennyt Hakalle, joten en olennaisestikkaan pitänyt siitä faktasta, että tämän näkökulmasta kerrottiin lähes puolet kirjasta. Zombista pidin ja tietyssä vaiheessa toivoin koko ajan, että hän ja Cassie päätyisivät yhteen, mutta vielä ainakan toiveeni ei ole toteutunut. Evan jäi hieman taka-alalle tässä kirjassa. Ei paljon, mutta tarpeeksi, että aloin hyppimään kappaleita, kunnes pääsin lukemaan haluamani henkilön näkökulmasta. Tämä kaikki ei olisi häirinnyt minua näinkään paljon, ellei koko kirjan kerronta tyyli olisi ollut niin..sekava? Ymmärsin kyllä koko ajan mitä tapahtui, mutta siihen tarvittiin suuria ponnistuksia. Tämä johtui ehkä siitä. että niin moni henkilö oli kertomassa tapahtumia. En enää tiennyt missä oltiin tapahtumishetkellä, koska yhdessä kappaleessa joku on vankina ja toisessa kappaleessa joku oli taas piilossa. Tuo sai minut niin sekaisin, että en lopulta lukenut kirjaa enää putkeen, vaan pidin moniakin taukoja. Kaiken tämän pettymyksen ja murjotuksen jälkeen, olisi ehkä hyvä puhua niistä hyvistäkin jutuista! Edelleen pidän kirjoitustyylistä, jota Yancey käyttää. Se sopii täydellisesti tällaiseen dystopia tyyppiseen kirjaan, joka oikeissa kohdissa osaa olla erittäin ahdistava, mutta mahtava samaan aikaan. Aion ehdottomasti lukea seuraavan osan, koska tämäkin kirja jäi kiduttavan kutkuttavaan kohtaan heh heeh.

Olin positiivisesti yllättynyt, kun Harakanloukkua lukiessani huomasin, että Unnan ja Rufuksen sekoilua oli vähennetty yli puolella. Sen sijaan Joone ja salaperäinen jousimies Iivari pääsivät loistamaan. Olin suoraan sanottuna loppuun kyllästynyt siihen draamaan, jota Unnan ja Rufuksen välillä oli. Tuntui siltä, kuin heidän suhdettaan olisi hätäisesti yritetty tuhota toisen kirjan lopussa. Minä nautin eniten niistä kohdista joissa he halailivat ja kuhertelivat onnellisina vailla huolen häivää. Harakanloukussa Joonen kanssa ei jouduttu paljoakaan huolehtimaan suhdedraamoista. Joone on ollut lempparini ensimmäisestä kirjasta saakka ja vasta nyt hänen suloisuutensa ja urheutensa pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Joone on juuri sellainen kaveri, jonka jokainen itselleen haluaa.*haaveileva virnistys nousee kasvoille*. En ole aikaisemmissa kirjoissa juurikaan päässyt perille Vikestä. Hän on aina ollut minulle se huonoja vitsejä heittelevä, mallin ulkonäöllä varustettu poika, jonka faunoidi olento on hevonen. Tässä kirjassa kuitenkin aloin ymmärtää, että sen täydellisen ja ailahtelevaisen ulkokuoren alla on tavallinen poika, joka kykenee empatiaan ja uhrautumiseen, kun tilanne on todella vakava.Varsinkin Viken suhde pieneen marsu poikaan, Titukseen, jonka hän tapasi vankeudessa sai Viken luonteen muuttumaan aivan totaallisesti. Joonen ja Iivarin suhde oli ihanaa luettavaa. Heidän välillään näki välittömästi kemiaa, ja heidän yhteiset kanssakäymisensä olivat kutkuttavaa luettavaa. Minun melkein teki mieli hyppiä kaikki muut kohdat ja lukea vain Joone-Iivari kohdat. Minusta oli ihanaa, kuinka Joonen sisällä asustava harakkakin löysi viehättäviä piirteitä Joonessa. Kuten kaikki kiiltävä, mitä Iivari piti yllään, sai Joonen sukat pyörmään jaloissa. Lisäksi koko suhde tuntui niin puhtaalta, vaikka se olikin tietyssä mielessä kiellettyä. Metsästäjä rakastuu Faunoidiin, hyvin kliseinen idea, mutta se tosiasia, että asia tuotiin esille vasta vikassa kirjassa, sai kliseisyyden katoamaan. En nimittäin pyöritellyt silmiäni tai tuhahdellut kertaakaan. Päinvastoin, halusin lukea lisää tästä suhteesta. Unnan ja Rufuksen suhde on epäillyttänyt minua. Se ei jostain syystä ole vaikuttanut aidolta. Pidän esimerkiksi Ronnin ja Edenin suhdetta paljon syvempänä ja pysyvämpänä. Ehkä asiaan on vaikuttanut sekin, että tietyissä tilanteissa Unnan ajatukset ovat olleet erittäin ärsyttäviä, ja Rufuksen suojelevainen luonne kasvanut turhauttaviin mittoihin. Aloin kuitenkin Harakanloukkua lukiessani lämmetä heille, ja heidän välillään oleva kemia alkoi vihdoinkin tuntumaan aidolta. Kirjan loppu ei heidn kannaltaan juurikaan yllättänyt, mutta en valita. Se oli juuri oikeanlainen loppu heidän tarinalleen. Salama ei myöskään tuottanut pettymystä huumorin kanssa. Alusta asti olen saanut naureskella ja hihitella sutjakkaille kommenteille ja tilanteille, ja tähänkin kirjaan synkästä tunnelmasta huolimatta oli saatu aivan loistavia vuorosanoja ja huvittavia ääntelyitä. Useaan otteeseen jouduin vetämään henkeä, koska olin nauranut niin paljon. Salama osaa kirjoittaa tavalla johon ihmiset voivat samaistua. Perinteistä minä-muotoa ei käytetä vaan lukija törmääkin puhekieleen ja kielenkäyttöön, jota yleensä fantasia romaaneissa ei näe. Se on erittäin vapauttavaa, vaikka olenkin aina pitänyt enemmän kirjakielestä. Aluksi se häiritsi, mutta nyt täytyy kolmen kirjan jälkeen sanoa, että en osaisi lukea tätä tarinaa ilman sitä puhekielen-muotoa, joten pisteet siitä Salamalle!

Muistan kun luin sarjan ensimmäisen osan, Mifongin perinnön. Rakastuin Adisiin henkilönä ja minun mielestäni hän ja Dante olivat täydellinen pari. Sarjan toinen osa oli minulle hieman pettymys, koska Danten ja Ardisin kanssakäymistä ei ollut paljoa. Joten olin hieman skeptinen, kun kuulin, että Ardisin lapset olisivat tämän kirjan päähenkilötä, emmekä siis pääsisi lukemaan Danten ja Ardisin näkökulmasta juurikaan. En joutunut pettymään suuresti, sillä pääsin sisälle tarinaan, vaikka toivottomana romantikkona haluaisin lukea tietenkin kolmiodraamoista ja kohtalokkaista katseista. Mifongin mahdissa kuitenkin oli niin paljon muuta, etten edes kaivannut mitään ylimääräistä draamaa siihen joukkoon. Kirjan päähenkilöt Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet panttertikansan keskellä, Ciaran valmistautuneena lähtemään kuninkaaksi, ja Fewrynn harjoittaen mahtiaan. Ciaran vaikutti persoonana hieman lapselliselta, ja antoi ohjailla itseään aivan liikaa. Fewrynn taas ei luonteena vedonnut minuun, eikä oikein muistuttanut äitiään. Tyttö oli silti rohkeampi ja suorasukkaisempi kuin veljensä. Frewrynnissä ei oikeastaan ollut mitään vikaa, mutta hän tuntui ihastuvan, joka ikiseen mieheen jonka näki ja jotenkin se, kun hän halusi tunkeutua jokaisen mieleen, sai minut ärsyyntyneeksi. Loppua kohden kaikki henkilöt kuitenkin kypsyivät, joten odotan seuraava kirjaa silti innolla. Kun aloitin lukemaan Mifongin mahtia olin "hieman" pihalla. Yritin epätoivoisesti muistella edellisiä kirjoja, ja yhdistellä asioita yhteen. Edellisessä kirjassa Ardis oli raskaana... Lin taisi tulla ekassa kirjassa jo mukaan kuvioihin, vai oliko se joku toinen, jota nyt muistelen. Täytyy tunnustaa, että tästä sarjasta muistan täydellisesti ainoastaan Ardisin ja Danten kohtaukset. Sormet ristissä siis toivon, että heidän tarinalleen tulee onnellinen loppu, vaikka kirjailia selvästikkin on suunnitellut ainakin tähän asti heidän erottamistaan. Rakkaus heidän välillään ei syttynyt hetkessä, mutta jokin side heidän välillään on. Tässäkin kirjassa sen pystyi huomaamaa, vaikka heidän välillään ei ollut kanssakäymistä sitten ollenkaan. Mifongin mahdissa ei ollut romantiikkaa juurikaan, niin kuin tuossa alussa jo sanoinkin. Fewrynnin ihastumisia, Ardisin ja Danten muistoja ja paria katsetta lukuun, kirja paneutui enemmän muihin asioihin. Varsinaista juonta ei minusta ollut, mutta silti luin joka sivun ahmien, ja kaikki muu jäi taka-alalle. Meresmaa osaa kirjoittaa erittäin koukuttavasti, sillä tätä sarjaa lukiessani en välitä pätkääkään, onko juonessa mitään erikoista tai onko romantiikkaa. Haluan vain kääntää sivua ja sitten seuraavaa, kunnes olen kääntänyt ihan viimeisenkin sivun. Jokainen kirja on loppunut tavalla, joka saa lukijan janoamaan lisää, eikä tämä ollut poikkeus. Seuraavaa osa ja ilmeisesti viimeisen pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella, ja toivoisin todella sen ennen kesää ilmestyvän kirjakauppoihin ;)

Monet ovat puhuneet, että Cassandra Claren kirjojen taso olisi laskenut, tai että idea koko sarjassa on ollut surkea. Itse olen rakastanut joka ikistä Claren kirjaa. Tietenkin ihan ensimmäinen kirja, Luukaupunki, oli se, joka räjäytti tajunnan, mutta ei se taso minun mielestäni laskenut. Sarjan idea taas... Komea ja salaperäinen poika, epävarma ja omasta mielestään keskinkertaisen näköinen tyttö, tytön paras kaveri, joka on rakastunut tähän, salaperäisen pojan paras kaveri, se kaunis ja täydellinen tyttö, pahis jne. Nuoret pelastavat yhdessa maailman ja tyttö ja poika päätyvät yhteen. Klassinen kuvio, eikö? Monessa kirjasarjassa se on ärsyttänyt minua, mutta Varjojen kaupungit sarjassa se on jotenkin ihan luonnollista. Kirjailia on onnistunut selittämään ja kirjoittamaan kaiken niin, etten pysty edes kiistämään mitään asiaa joutumatta ojasta allikkoon. Jace ei voi olla mitään muuta kuin sarkastinen komea itsensä. Claryn kuuluu olla se pieni, aluksi epävarma tyttönen, joka pelastaa ystävineen maailman. Simonin tehtävänä on olla Claryn paras ystävä. Ymmärsitte varmaan pointtini. Jos totta puhutaan pelkäsin tämän kirjan lukemista. Vaihtoehtoina oli, että se olisi ihan hirveä TAI, että se olisi niin täydellinen, että itku tulisi. Vaikka olenkin aina uhonnut kaikille, että Taivaallisen tulen kaupunki tulisi olemaan aivan mahtava ja siinä ei tulisi olemaan mitään vikaa, niin hieman minua pelotti. Saatanhan minä olla väärässä. Joten kun käänsin ensimmäisen sivun ja alotinin lukemisen, olin aika stressaantuneessa mielentilassa. Onnekseni olin kerrankin oikeassa ja pääsin kiljumaan riumusta, kun kirja oli mitä odotim ja enemmänkin. Kuten jo tuossa aiemminkin mainitsin olin valmistautunut suuuuureen kyynelten vuodatukseen, koska olin ihan varma, että Clare tapattaisi, tai tuhoaisi, tai tekisi kaikille hahmoille jotain, joten olin oletettavasti paniikissa. Loppujen lopuksi en joutunut vollottamaan ihan niin paljon kuin luulin. Onneksi! Inhoan, kun hahmoja kuolee, ja nytkin alkoi leuka väpättämään jokaisen kaatuneen kohdalla. Olentoja/ihmisiä kuoli ja osa uhrautuikin, mutta loppujen lopuksi ihan oikeat henkilöt jäivät eloon. Pidin siitä, kuinka erilaisissa ja yllätyksellisissä paikoissa käytiin kirjan aikana. Olen aina rakastanut Claren tapaa kuvailla tapahtumapaikkoja samaan aikaan, kun taistellaan miekkojen ja riimujen avulla. Olihan siellä joukossa tuttujakin paikkoja, mutta nekin tuntuivat ihan uusilta, joten en joutunut tylsistymään missään vaiheessa kirjaa. Lisäksi pääsimme Sebastianin luokse Edomin demonivaltakuntaan, joka oli suoraan sanottuna karmiva. Oikeastaan karmiva on väärä sana sillä en pelännyt, mutta kylmät väreet meni selkää pitkin monessakin kohtaa. Lisäksi olin niin jännittynyt, siitä mitä tapahtuu seuraavaksi, että säikähdin ihan pieniäkin juttuja. Koko tämä Sebastian kuvio on kiinnostanut minua, enkä ole ikinä pitänyt tätä varsinaisesti pahana. Edellisessä kirjassa varsinkin sain mielipiteelleni varmistuksen, sillä Sebastian välitti siskostaan, vaikka näyttikin sen oudolla tavalla. Tässä Taivaallisen tulen kaupungissa lukijat pääsevät paremmin perille Sebastianista, sekä tämän ja Claryn sisarussuhteesta. Sebastianin loppukohtaus sai minut tuntemaan haikeutta ja taisin nyyhkiä eniten juuri silloin. (Paljon nyyhkimistä on esiintynyt jo nyt, emmekä ole kuin vähän yli puolivälin tässä arvostelussa...) Claryn ja Jacen suhde jäi kutkuttavaan kohtaan viime kirjassa, ja olen varma, että kovinkaan moni lukija ei pettynyt tähän kirjaan heidän osaltaan. Itse olen aina rakastanut heitä, ja minun mielestäni Clary on juuri sopivan pippurinen ja fiksu Jacelle.Jacea taas ei voi vaan vihata, ja hän onkin vakio "kirjaihastukseni". Clary tuntuu ärsyttävän monia, mutta minun mielestäni hän ei todellakaan ole ärsyttävämmästä päästä. Voisin luetella kymmeniä naispäähenkilöitä, jotka saavat minut näkemään punaista, mutta Clary ei lukeudu niihin. Onhanhan hän hieman naiivi, ja hänen tapansa puhua ja reagoida saattaa olla ärsyttävää tietyissä tilanteissa, mutta eipä se juuremmin ole minua häirinnyt. Taivaallisen tulen kaupungissa Claryn ja Jacen suhde on minun mielestäni erittäin suloinen. He ovat olleet yhdessä jonkin aikaa, molemmat tietävät, mitä toisen päässä liikkuu, ja hellyyttäviä hellyyden osoituksia saa lukea pitkin kirjaa. Onhan siellä joukossa niitä kiihkeämpiä ja dramaattisempiakin kohtauksia, mutta heidän kanssakäymistään oli ihana lukea. Myös muiden henkilöiden suhteet kehittyvät, ja varsinkin Alec ja Magnus saivat sydämet silmiini. Kirjan loppu oli ehkä maailman surullisin onnellinen loppu, kuten Care meille kertoikin. Monet henkilöt muuttuivat lopussa parempaan päin, ja osa uhrautui. Erityisesti Simonin kohtalo sai minut kyyneliin. En silti pettynyt loppuun, päinvastoin sillä loppu oli selvästikkin alku uudelle sarjalle ja se jos mikä saa minut täpinöihin.

Kuinkahan monta osaa tähän sarjaan oli alunperin tarkoitus tulla? Minusta ainakin juonta olisi voinut lyhentää oikein olan takaa, ja tehdä tästä viisi kirjaa lyhyempi. Lähdetään puimaan tämän sarjan historiaa. Ensimmäinen kirja oli todella hyvä. Pidin tietyllä tavalla kirjoitustyylistä ja idea oli "tavallaan" uusi. Hieman asioita jäi silti pimentoon, esimerkiksi se, että miten ihmisten ja vampyyrien yhteiselo oli saanut aikansa, ja mistä nuoret tiesivät, että heidät aiotaan merkata vampyyriksi, jos joku hiljainen ja salaperäinen hyypiö tulee heidän eteensä. En ole itse asiassa vieläkään varma, onko lukijoille tätä kerrottu. Toinenkin kirja oli vielä hyvän rajoissa. Teinikirjoille tyypillinen kolmiodraama lähti käyntiin, mutta en vielä ärsyyntynyt/suuttunut siitä. Zoey oli paljastunut erinlaiseksi ja tärkeäksi vampyyriksi tulevaisuuden kannalta (yllätys, yllätys), ja petturit alkavat näyttää kasvojaan. Sitä normaalia nuortenkirja juonta. Kolmannen- ja neljännen kirjan taso laski vaikuttavasti. Jaksoin lukea kirjaa, vain ja ainoastaan muutamien hyvien henkilöhahmojen takia. Viidennessä- ja kuudennessa kirjassa tapahtmat junnasivat paikoillaan ja Zoey pyöritteli kundikavereitaan, koska ei millään osannut päättää kenen sulosilmiä katselisi seuraavaksi. Kahlittu eli seitsämäs kirja taitaa olla lempparini sillä Stevie Rae on siinä isossa osassa, ja siitä tytöstä on tullut lempparini näiden vuosien aikana. Olen itse asiassa sitä mieltä, että Zeyn voisi heittää vekeen ja ottaa Stevie Rae tilalle. Valitettavasti kirjailiat ovat kuitenkin päättäneet toisin, huoh.. Kahdeksas kirja oli myös mieleeni, koska Stevie Raen ja Refaimin tarina jatkui. Jaksoin koko kirjan läpi harppomatta, koska ajattelin koko ajan, että kyllä sieltä tulee ne kivatkin kappaleet. Zoeyn maalman pelastus rituaalit eivät voisi vähempää kiinnostaa ja tytön ajatukset alkavat taas harhailla poikakaverista toisiin miehiin. Määrätty oli ensimmäinen kirja tästä sarjasta, jota en jaksanut lukea minkäänlaisella mielenkiinnolla. Harppasin melkeinpä, joka toisen kappaleen yli, ja lueskelin niitä harvoja Stevie Rae ja Refaim kohtauksia joita kirjassa esiintyi. Valitettavasti suurin osa juonesta rakentuikin Zoeyn ympärille. Zoeyn, joka pelastaa teiniystäviensä kanssa maailman pahalta pahikselta, joka taasen "kaveraa" härän kanssa. Minun täytyy yhtyä Kirjaneidon mielipiteeseen siitä, että kirjailioilla taitaa olla jokin pakkomielle härkiin, nimittäin ihana päähenkilömme Zoeyn mielenkiinto kääntyi härkäpoikaan ja sitten oli vielä tämä härkä, joka kaveeraa pahiksen kanssa. Ja uskokaa tai älkää niin hyvistenkin puolella on vielä härkä! Lisäksi näiden henkilöiden luonteet ja tekemiset alkavat hipoa jo häpeällistä ja lapsellista käyttäytymistä. Plussaa oli se, että tällä hetkellä sen pahan henkilön luonne paljastui, joten on vielä toivoa, että tämä tästä paranisi. Miksi juuri Zoey on ystävineen se, joka pelastaa maailman- ja kyllä minulla on nyt jonkinlainen pakkomielle tästä- vaan miksei se voisi olla joku toinen? Koko tämä sarja olisi paljon mielenkiintoisempi, jos pelastaja olis joku muu. Tietenkin syynä voi olla ihan se, että en yksinkertaisesti voi sietää Zoeyta henkilönä. Nimittäin Harry Pottereissa ei ikinä mikään ärsyttänyt minua. Minun mielestäni Harry tosiaan oli ainut, joka pystyi kukistamaan Voldemortin. Sama juttu Varjojen kaupungit sarjassa. Jace, Clary ja kumppanit ovat ihan selkeästi ne, jotka voivat pelastaa kaiken yliluonnollisen. Uskon siihen koko sydämestäni. Yön talo sarjassa taas kaikki tuntuu isolta vitsiltä... Onhan tässä tietenkin hyvätkin puolensa. Esimerkiksi se, että kirjojen kannet ovat kauniit, ja ostaisin kaikki osat, pelkästään kansien takia. Ne ovat kauniita ja sopivat kuvaltaan yleensä kyseiseen kirjaan. Tässä Määrätyssä esimerkiksi kannessa on poika, jonka varjo on härkä. Kuten tuossa aikaisemmin sanoinkin, niin härkiin tulette kyllä törmäämään, kun tätä kirjaa luette. Lisäksi muutamat henkilöhahmot, kuten Stevie Rae, Refaim, Afrodite ja Kalona ovat oikeasti mieleeni. Jaksaisin lukea heistä, vaikka kuinka paljon. En siltikään suosittele kirjaa, koska minusta se ei ole vaivan arvoista.

Sisäinen fanityttöni yrittää päästä aina hyvien kirjojen kohdalla ulos. Percy Jacksonit ovat sellaisia kirjoja. Labyrinttitaistelu on neljäs osa, ja minun mielestäni tähän asti paras. Tunnelma on alkanut muuttua selkeästi lastenkirjasta nuorille suunnattuihin kirjoihin. Sama ilmiö tapahtui Pottereissakin, ja minusta se on aika kekseliäs ilmiö. On hauskaa ajatella, että ne lapset, ensimmäisen Potterinsa luki esimerkiksi kahdeksan vuotiaana. Viimeinen Potteri ilmestyy kymmenen vuotta myöhemmin. Tyttö on jo 19 vuotias. Hän on siis käytännössä kasvanut Pottereita lukiessa ja mitä vanhemmaksi hän tuli, niin sarjan osat kehittyivät hänen ikäkaarelleen sopivaksi. Percyä nyt ei ihan voi samalla tavalla verrata tähän asiaan, mutta idea on minun mielestäni sama. Lbyrinttitaistelussa lähti liikkeelle myös romanssit, tai oikeastaan romanssien alut. Mitään varmaa ei tietenkään vielä tapahtunut, mutta vihjeitä ja katseita alkoi olemaan. En nyt mainitse nimiä, jos joku ei ole sarjaa vielä lukenut, mutta te jotka olette tiedätte varmasti keistä puhun. Olen odottanut tätä hekeä niin kauan. Pystyn kyllä ihan mainiosti lukemaan kirjaa jossa ei ole romantiikkaa, ja olenkin lukenut muutamia loistavia kirjoja joissa ei ole ollut tipan tippaa mitään, mikä viittaisi parisuhteisiin, kuolemattomaan rakkauteen tai mihinkään sellaiseen. Tämäkään kirja ei olisi sitä kaivannut, mutta minulle se on tietenkin aina plussaa, jos jotain pientä sutinaa alkaa ilmenemään. Mitään Twilightia tästä sarjasta ei saa tekemälläkään (onneksi) ja en usko, että se haittaa kovinkaan monia. Percy Jacksoneitten perus idea ei ole rakkaus ja sillä selvä. Labyrintteihin törmää nykyisin joka paikassa. Ne ovat kiinnostavia ja mystisiä. Koskaan ei voi tietää, pääseekö sokkelosta pois vai jääkö sinne loppu elämäkseen. Labyrinttitaistelussa tosiaan isoimmat taistelut käytiin sisällä labyrintissä. Viimeinen taistelu käytiin oikeastaan puoliksi labyrintissa ja puoliksi jossain muualla. Jälleen Riordan oli onnistunut sujauttamaan jonkin mytologian sisälle juoneen. Joskus minua oikein kammottaa se. Tämänkertainen mytologia on itse asiassa oikeastikkin aika surullinen/pelottava. En usko, että paljastan juonesta mitään ratkaisevaa jos kerron kyseisestä mytologiasta. "Daidalos rakensi kuningas Minoksen (Minos onkin tässä kirjassa aika mielenkiintoinen hahmo...) pyynnöstä labyrintin, johon hirviö Minotauros suljettiin. Kuningas kuitenkin pelkäsi, että Daidalos tekisi vastaavanlaisen labyrintin jollekin muulle hallitsijalle ja telkesi Daidaloksen ja hänen poikansa Ikaroksen labyrinttiin. Daidalos ja Ikaros pakenivat labyrintista Daidaloksen suunnittelemilla siivillä. Siivet muodostuivat vahalla käsiin kiinnitetyistä sulista, joten ilma-alus käytti ihmisvoimaa. Daidalos neuvoi Ikarosta: "Älä lennä liian lähelle aurinkoa tai vaha, jolla sulat ovat kiinni, sulaa. Äläkä myöskään lennä liian matalalla tai siivet kastuvat". Ikaros yritti totella, mutta aikansa lennettyään hän unohti isänsä neuvot ja lensi yhä ylemmäs, kunnes joutui liian lähelle aurinkoa. Aurinko sulatti sulkia liittävän vahan ja Ikaros putoaa hänestä nimensä saaneeseen Ikarianmereen lähelle Vähän-Aasian rannikkoa hukkuen. Daidalos lensi Ikarian saarelle ja kun Ikaroksen ruumis ajautui rannalle, hän hautasi poikansa. Paetessaan Minosta Daidalos sai turvapaikan Sisiliasta kuningas Kokaloksen hovista. Minos jatkoi yhä Daidaloksen etsintää mukanaan kierresimpukan kuori luvaten suuren palkkion sille, joka pystyy vetämään langan simpukan läpi. Sisiliassa Kokalos otti tehtävän vastaan ja antoi simpukan Daidalokselle, joka kiinnitti langan muurahaiseen ja antoi sen kulkea simpukan läpi. Kun Minos sai kuulla tehtävän ratkaistuksi, hän ymmärsi Daidaloksen olevan ratkaisun takana ja vaati Kokalosta luovuttamaan tämän itselleen. Sitten lähteekin liikkeelle kirjailian omat juonikuviot..." Saimme myös tutustua uusiin tuttavuuksiin ja erityisesti minun mieleeni jäi eräs henkilö, jonka nimeä en nyt millään saa päähäni, koska luin kirjan kuukausi sitten, mutta Percy tapasi hänet saarella. Tytön kohtalo oli epäreilu, ja jotenkin olisin toivonut Percyn valitsevan toisin, mutta ehkä ratkaisu oli pitemmän päälle sitten parempi. Eräs asia oli kovastikkin mieleeni. Nimittäin se, että Tyson pääsi mukaan seikkauluun! Olen totaallinen Tyson fani, koska se poika on vaan niin suloinen. Hölmö, mutta suloinen. Grooverkin kopisteli siellä perässä ja hänenkin iso unelmansa toteutui, vaikkakin menetyksen kera. Annabeth, Annabeth. Hän pääsi kerrankin etsintäretken johtajaksi, joten paineet näkyivät. Minusta oli itse asiassa aika mielenkiintoista seurata Annabethin taivalta. Tytön raudanluja kestävyys sai säreitä, ja tyyneys rakoili. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, meillä on Nico. Ei uskoisi, että poika on vasta 10/11 vuotias. Siis olisin voinut vaikka vannoa, että hän olisi esimerkiksi 15, sillä menetys oli karaistanut pientä poikaa, joka vielä edellisessä kirjassa leikki korteilla ja oli elämäniloa täynnä. Nico on kyllä siltikin kaikkien aikojen lempi henkilöhahmoni. Kirjassa ei nyt ollut mitään maailmoja mullistavaa loppuratkaisua, mutta nautin silti lopusta, koska se oli mukavan... keveä...kevyt? Siltikin se jätti tavallaan kaiken auki, ja sai lukijan janoamaan lisää. Labyrintti taistelu oli ehkä juoneltaan paras tähän astisista, sillä nyt kaikki lähti tavallaan käyntiin.

Huh... Minulla on kestänyt lähes vuosi saada tämä käsiini. Olen pihi ja kitsas nuori tyttönen, joten en ole suostunut ostamaan kirjaa omaan hyllyyni, varsinkaan, kun edelliset osat eivät ole olleet erityisen mahtavia ja mieleenpainuvia. Ensimmäinen osa oli loistava, mutta sitten se vähän laski, enkä odottanut uusien kirjojen ilmestymistä niin innolla. Nyt sitten viimeisen osan sain luettua. Aika puida lukukokemustani. Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että sarjan taso siis laksi keskivaiheilla, mutta minusta tämä kirja nosti taas tason normaaleihin korkeuksiin. Tämäkin sarja on monien muiden tavalla aika kliseinen tietyissä kohdissa, ja ehkä se onkin jokin yleinen kriteeri, joka useimmissa nuorten kirjoissa pitää olla. Yllättävää kyllä (huomatkaa sarkastinen äänensävy) itseäni ei se kliseisyys haittaa. Okei, myönnetään. Joissakin kohdissa olin valmis repimään kirjasta sivut irti, mutta onneksi tajusin ajoissa olla tuhoamatta kirjaston omaisuutta. Oliko kirjassa mitään muuta mistä voisi kehitellä jotain valittamisen aihetta. Oli, mutta en näe mitään syytä miksi alkaisin sitä puimaan tässä, kun voisin puhua hyvistäkin asioista! Ensinnäkin Elämän värit kirjan juoni oli erinlainen. Se poikkesi täysin edellisistä osista. Se ei liittynyt pahiksiin, vaan pikemminkin kaiken päättämiseen. Kaikki se maailman pelastaminen, ja epäitsekäs vihollisen tuhoaminen on alkanut jo kyllästyttää minua joten tämä oli loistavaa vaihtelua. Everin ja Damienin pitäisi löytää vastalääke, jotta Damien ei kuolisi, kun he koskettavat toisiaan. Sinänsä idea oli varmasti hyvä, mutta toteutus on hieman kärsinyt. Kuunnelkaapas: Pääpari joutuu traagisesti erilleen toisistaan, kun vihollinen kangettaa heidän päälleen kirouksen, mikä estää heidän onnellisen yhdessäolonsa. Ainut mahdollisuus ikuiseen onneen ja onnellisuuteen, on löytää vastalääke ja tuhota kirous. Siihen tarvitaan tietenkin useiden ystävien apu. Pakkaa sekoittaa tietenkin toinen mies, joka on aina rakastanut sankaritartamme, mutta päättää lopulta pysyä vain ystävänä, sekä löytää uusi rakastettu. Yllättäen eräs vanha vihollinen vaihtaa puoltaan, ja antaa pienelle ryhmälle korvaamattoman apunsa. Lopussa sankarittaremme päättää olla epäitsekäs, ja valitsee oikean polun. Käy ilmi, että on olemassa parempikin vaihtoehto kuin mitä on luultu... Kuullostaako kenenkään korvaan tutulta? Ymmärrän kyllä, että uusia ja erinlaisia juonikuvioita on hankala keksiä, sillä niin monet on jo otettu käyttöön, mutta täytyykö silti aina päätyä siihen kaikkein kliseisimpään vaihtoehtoon. No ymmärsitte varmasti jo pointtini. Oli sinne muutamia yllätyksiäkin sujautettu. Esimerkiksi kirjan loppu oli minulla hieman yllätys. Olisin odottanut täysin erilaista loppua, mutta kirjailia onnistui tekemään hienon lopun sarjalle. Elämän värit kirjassa oli paljon erilaisia kohtauksia, jotka vaihtelivat surullisesta onneen. Varsinaisia tappelu kohtauksia ei juurikaan ollut, vaikka osasinkin odottaa pieniä säröjä rakkaudessa. Kohtauksia oli siis runsaasti, ja ehkä jopa liiankin runsaasti. Itse ainakaan en pysynyt täysin kärryillä. Yhdessä vaiheessa oltiin menneisyydessa, ja toisessa oltiinkin jollain joen varrella juttelemassa vanhan naisen kanssa.... Ever ei ole ikinä oikeastaan ärsyttänyt minua. Hän on normaali teini, jolla on kuitenkin pitkä menneisyys. Ever on aika perus henkilö, joka ei säväytä, mutta jota ei silti halua tappaa. Everin puhetyyli kielii siitä, että hän puhuu "nuorisokieltä" , sekä kirjakieltä. Hän saattaa sanoa "mä", tai "minä". Damien taas puhuu täydellistä kirjakieltä koko ajan. Hän myös vaikuttaa tietyissä tilanteissa kypsemmältä kuin Ever, mutta vastaavasti taas toisissa tilanteissa hän on aika "lapsellinen", jos niin voisi sanoa runsaasti yli 400 vuotta vanhasta miehestä. (En oikeasti muista kuinka vanha Damien oli, apua! :'D) Esimerkiksi Damien saattaa upota lähes koiranpentumaiseen käytökseen, kun hän kuhertelee Everin kanssa. Lisäksi Damien osasi olla tässä viimeisessä kirjassa aika... tyhmä? En osaa selittää miksi, mutta en vain lämmennyt hänelle niin kuin edellisissä kirjoiisa. Kokonais tiivistelmänä voisi sanoa, että Elämän värit oli viihdyttävä ja nopea lukukokemus. Ei mikään maailmoja mullistava, mutta ei huonokaan. Suosittelen niille, jotka ovat pitäneet edellisistäkin osista. Ette todennäköisesti pety tähän viimeiseenkään ;).

Jumalten sota oli ensinnäkin paksumpi, kuin edelliset kirjat, ja olin tästä asiasta innoissani. Mitä paksumpi kirja, sen leveämpi hymy kasvoilleni nousee. Hämmennyin hieman kirjan alussa, kun tajusin, että edellisen kirjan tapahtumista oli kulunut kokonainen vuosi. Onneksi älysin käyttää aivojani ja pääsin pian taas sisälle tarinaan. Kirja alkaa siitä, kun Percy ja Rachel ovat hiekkarannalla, ja kävelevät siellä kuin ihan normaalit ihmiset. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Blackjack (maailman suloisin, ja ihanin pegasos! Haluan!) saapuu paikalle, selässään yksi leiriläinen, Beckendorf. Täytyy sanoa, että olin jo tuossa vaiheessa uppoutunut kirjaan niin, etten enää pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan kuvittelin mielessäni miltä tuntuisi ratsastaa pegasoksella, joten tuosta voi päätellä etten huomannut enää mitä ympärilläni tapahtui. Kutsuikohan pikkuveljeni minua nimeltä jossain vaiheessa? Olen varmasti hehkuttanut tätä ennenkin, mutta rakastan kaikkia henkilhahmoja tässä sarjassa. Annabeth on sellainen kipakka ja älykäs tyttö, jolla on loistavia heittoja. Percy nyt vaan on loistava. Sarkastiset, perus teinipojan ajatukset antavat syyn hymyillä useaan kertaan kirjan aikana. Nico on vähän uudempi hahmo, mutta poika keräsi sympatiani heti. Haadeksen pojan on pakko olla mielenkiintoinen. Sitä ei voi edes väitellä! Clarisse on ärhäkkä ja itsepäinen soturi, jonka pehmeämpi puoli alkoi näkyä loppua kohden. Siltä tytöltä ei todellakaan puutu rohkeutta. Ja tietenkin kaikki jumalat ovat kiinnostukseni huipulla. Poseidon, Zeus, Haades, Hera, Hermes, Apollon, Athene jne. Jokaisella on aivan erinlaiset peroonat, mutta samalla he ovat jollain käsittämättömällä tavalla niin inhimillisä. Poseidonin, Zeuksen ja Haadesken tappelut tuovat mieleen pikku poikien riidat, ja Heran kaunan kanto on kuin täysin jonkun nuoren teinitytön ajatuksista. Toivoisin jopa, että tämän sarjan jumalista tehtäisiin oma sarja, mutta joudun varmaankin kehittelemään sitä ideaa omassa päässäni. Loppua kohden tapahtui paljon, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kaikkea kerrottaisiin liian tiheässä tahdissa. Muutamia kuolemia tapahtui ja meinasin alkaa parkumaan jokaisen kohdalla. Lopussa erän merkittävän kuolon kohdalla taisi kyllä kyynel vierähtää poskelle. Yllätyin muutaman paljastuksen kohdalla ihan kunnolla. Meinasin todella kiljaista jotain sen suuntaista kuin, että: "Ei voi olla!" tai "Miten en tajunnut tuota!?" Jos lukijalta irtoaa noinkin vahvoja kommentteja, täytyy kirjan olla todella hyvä, ainakin minun mielestäni. Tietenkin koko tämä Percy Jackson sarja on varmasti tietyllä tavalla aika kliseinen. Minua ei se kliseisyys ole koskaan haitannut. Ensinnäkin sitä ei ole koko sarjan täydeltä. Vain muutamat kohdat aiheuttavat sellaisen tunteen, mutta muuten tämä on itsenäinen ja taitavasti tehty sarja. Jacksonit ovat kirja kirjalta muuttuneet aina vain synkemmiksi, aivan kuin Potteritkin silloin aikoinaa, mutta se vain osoittaa, että henkilöt kypsyvät ja tapahtumat muuttuvat synkemmiksi. Myös romantiikka on kasvanut sarjan kehittymisen myötä, mikä ei todellakaan haittaa minua. Annabethin ja Percyn suhdetta on ollut mielenkiintoista seurata ja heidän tarinansa loppu on varmasti monen mieleen. Silti mitään lässyn, lässyn kohtauksia ei ole paljonkaan, joten Jumalten sota, ja kaikki muutkin osat tästä sarjasta sopivat varmasti niillekkin, jotka eivät romantiikasta.

Kuten tuossa jo aikaisemmin sanoinkin, niin henkilöitä oli hieman hankala muistaa, sillä niitä oli ensimmäisessä osassa, Outolinnussa paljon ja nimistä on tehty aika "normaaleja". Mitään mieleenpainuvia nimiä ei paljon ollut, joten jouduin käyttämään muistinystyröitäni aika hanakasti, kun luin tätä toista osaa. Uuusiakin henkilöitä pulpahti esiin melkein joka toisessa kappaleessa. Vaikka näitä henkilöitä onkin paljon, jokaisella heistä on oma persoona. He tuntevat vihaa silloin kun se on ihan ymmärrettävää ja sympatiaa silloin kun, joku sitö tarvitsee. Ensimmäisessä kirjassa pidin Trisistä ja palvoin tytön luonnetta, joka on pienillä vivahteilla tehty erinlaiseksi kuin muiden vahvojen ja kiivaiden tyttöjen luonteet nuorten kirjallisuudessa. Tässä kirjassa Tris alkoi kuitenkin käydä hermoille. Tämän elämänhalu oli kadonnut kokonaan. Tris käytti hyväkseen kaikki mahdollisuudet jotta pääsisi hengestään ja syyt olivat kaiken kaikkiaan typerät. Onneksi loppua kohden rakkaan Tobiaksemme ansiosta Tris lopetti tyhmyydet, ja alkoi muuttumaan normaaliksi itsekseen. Viime kirjassa en päässyt oikein sisälle tähän niin sanottuun järjestelmään. Okei, ymmärsin kyllä, että on olemassa Vaatimattomat, Rehdit, Uskaliaat ja Sopuisat. Ja tietenkin oli vielä olemassa Osattomat. Mutta kaikki myy jäi jotenkin hämärän peittoon. Kapinallisessa onneki kaikki kirkastui. Nyt ymmärrän täysin kaiken sen poliittisen ja henkilökohtaisen tappelun. Ihmisillä on henkilökohtaisia syitä taistella ja poliitikoilla sekä johtajilla omat syynsä. Nämä syyt ja mielipiteet kietoutuvat yhteen ja paljastava juonta koko ajan lisää, mutta sopivassa tahdissa. Roth osaa ihan yleisesti ottaenkin kehitellä ja kertoa juonta koukuttavalla tavalla. Isoja paljastuksia, joita tässäkin kirjassa ilmaantui, paljastuu sopivin väliajoin, eikä kaikkea tungeta loppuun kiireellä ja hösäyksellä. Vielä voisin sanoa mielipiteeni Kapinallisen romantiikka puoleen. Outolinnussa kävi jo ilmi, ettei sarja tulisi pyörimään tuomitun rakkauden ympärillä. Ehei, sillä sanotaanko, että yli puolet kirjan juonesta on kaikkea muuta kuin romantiikkaa. Ja yllättävä kyllä, se ei häirinnyt minua. Ikuisena romantiikan ystävänä en tykkää hirveästi kirjasarjoista, joissa ei ole mitään romantiikkaan liittyvää, vaikkakin olen pariin sellaiseenkin törmännyt ja lukenut ne ahmien. Kapinallisessa oli kyllä romantiikkaa, mutta se oli ripoteltu sinne tänne varovaisesti ja harkitusti, ja juuri sopivasti. Tietenkin pieniä riitoja ja tappeluita tuli, mutta kukaan kirjailia ei taida osata jättää niitä pois ja miksi jättäisi? Me kaikki rakastamme niitä, vaikka ne välillä ärsyttävätkin.

Kirja alkaa jo tutuki tulleella tavalla. Lopetamme kirjat ja aloitamme kirjat Paulin ja Lucyn kanssa. Aluksi en voinut sietää näitä kohtia. Ymmärsin kyllä hämärästi, että kaikki oli juonen kannalta pakollista, mutta halusin aina vain lukea lisää Gideonin vuorosanoja ja naureskella Gwendolynin ihanille sarkastisille kommenteille. Tässä viimeisessä kirjassa olin jo itseasiassa todella kiinnostunut näistäkin pätkistä. Lucysta ja Paulista pääsimmekin kirjan varsinaiseen alkuun. Gwendolyn purkaa sydäntään ystävälleeen, sydän on murtunut, nenäliinat lattialla, kaikki klassinen. Monia tämä syvään epätoivoon valuminen varmasti ärsytti, mutta minä itseasiassa nautin siitä. Gwenin kommentit ja ihanan ja lutuisen Xemeriuksen päättömät puheet pitivät mielenkiintoni yllä. Lopulta noustiin surun syövereistä ja päästiin taas matkailemaan läpi ajan. Aikamatkustus teemaiset fantasiakirjat ovat ehkä minulle kaikken vaikeaselkoisimpia. Minun täytyy todella keskittyä, että pysyn kärryillä. Suureksi onnekseni en hämmentynyt paljoakaan tämän kirjan aikana. Gwenny matkustaa tapaamaan isoisäänsä pariin otteeseen, ja sitten tietenkin seikkaillaan Gideonin kanssa. Isoin tapahtuma oli kaiketi tanssiaiset, jotka jäivät minulle hieman hämärän peittoon, johtuen dramaattisista tapahtumista, mutta muistan nimistä ainoastaan Darth Vaderin. En vieläkään oikein muista oli kyseinen henkilö haamu,demoni, vai joku henkilö, jolle Gwendolyn antoi aika mahtavan lempinimen. Tanssiaisiin oli lisätty siis dramaattinen kohtaus josta jo aiemmin mainitsin, ja voin silmät kirkkaina sanoa, etten odottanut moista. Henkilöt pysyivät edelleen ihanan persoonallisina, ja sain nauraa useaan kertaan ties kenen kommenteille. Minua kiehtoo kovasti, ettei tässä sarjassa ole varsinaista pahista. Tietenkin meillä on Kreivi, mutta ei ketään mitenkään merkittävää henkilöä, joka pilaisi jokaisen elämän. Paljastus Kreivistä yllätti minut (yllätys, yllätys) ja olin aika hämmentynyt. Kelailin mielessäni tapahtumia ja yritin keksiä vihjeitä, mutta enpähän löytäny. Joten pisteet Gierille siitä. Paljastus Gwendolynin perheestä ei aiheuttanut minulle, suu auki ja silmät pyöreinä, reaktiota, mutta se oli kiinnostavaa. Olin oikeasti onnellinen Gwenin puolesta, enkä huutanut ja paiskonut kirjaa tyhmän juonen takia. Lopuksi voisin ottaa osaa rakkaus puoleen. Monet ovat sanoneet, että Gideon ja Gwendolyn rakastuivat liian nopeasti, mutta itselläni on täysin erinlainen mielipide. Mielestäni heidän tunteidensa kehittyminen ei mennyt liian nopeasti. Mitä he nyt ehtivät tuntea toisensa, puolitoista viikkoa? Monissa kirjoissa on rakastuminen tapahtunut nopeamminkin. Esimerkiksi Clary ja Jace Varjojen kaupungit sarjasta, tunsivat sellaiset 3 päivää, ja olivat umpirakastuneita. Entäs sitten Mustan tikarin veljeskunta sarja. Useat parit tunsivat toisensa päivän ja taas mentiin. Enkä viitsi edes mainita klassikoita, kuten Vampyyrinpäiväkirjat tai Yön talo kirjoja. En nyt väitä, että tällainen rakastuminen olisi luonnollista, mutta ei se ole minua ennenkään haitannut. Niille, jotka eivät pidä liiallisesta hempeydestä, en suosittele Smaragdinvihreää, mutta romantiikan nälkäisille kyllä!

Kolmas Percy Jackson luettu! Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan ennätys nopeudella, luulisin, että alle päivässä, mikä on iso saavutus näin kouluaikoina. Sitä huomaa päivän päätteeksi heti, kun kuoleman loukku (matematiikka) on ylitetty, että kello lähenee jo kymmentä ja, että olisi aika painua pehkuihin. Ja sitten makoilee vällyjen välissä ja kiroaa matematiikan läksyjä, koska niiden takia arvokas tunti ja puoli, joka oli tarkoitettu lukemiseen meni matematiikkaan. Nyt olen kuitenkin onnistunut aikatauluja muuttelemalla lukemaan päivässä kirjan, ja voi että olen ylpeä itsestäni. Nyt voisi kuitenkin voisin siirtyä itse kirjan pariin. Titaanien kirousta odotin kyllä kovastis sillä edellinen kirja jäi jännään kohtaan, joten odotin mielenkiinnolla mitä tässä osassa tapahtuisi. Kirja alkaa siitä, kun Percy ja kumppanit matkustavat Groverin hätäkutsun perään. He päätyvät koulun tanssiaisiin ja tapaavat kaksi uutta puoliveristä: Biancan ja Nicon (Riordan sitten vaan osaa keksiä ihania nimiä). Samalla reisulla he saivat esimakua tulevasta taistelusta. Seikkailut johtavat toiseen ja lopun taistelu on taas jännittävää luettavaa. Uhrauksilta ei vältytä, ja ennustus saa jälleen uudet mittakaavat. On ihan uskomatonta miten moniuloitteisesti Riordan osaa kirjoittaa. Titaanien kirous kirjassa alkaa ilmetä pientä rakkauden poikasta, ja päähenkilöiden varttuminen alkaa näkyä tekstissä. Mieleeni tulee pakostakin Harry Potterit. Rowling osasi Riordanin tavoin kasvaa henkilöittensä mukana, ja muuttaa kirjoitustyyliään vuosi vuodelta aina ikään sopivaksi. Percyn kasvamisen ja kehittymisen huomaa monesta asiasta. Ensinnäkin hän ei ole enää niin ujo ja pelokas kuin alussa. Lisäksi kymmenenvuotiaan Nicon tuleminen korosti Percyn ikää. Juoneen oli jälleen sujautettu hienosti lainauksia taruista ja jumalista. Kreikan jumalia (olikos se nyt Kreikka...?) oli lisätty hienosti juoneen. Minusta kaikkein hienointa on se, että Riordan valitsee sellaisia taruja, joita ihmset tuntee. Myönnän auliisti etten ihan kaikkia tunnistanut, mutta yli puolet kylläkin! Huumoriakaan ei tästä sarjasta puutu. Percyn ihana sarkastisuus iskee sydämmeen joka kerta, ja Annabethin "leväaivo" jota hän käyttää Percyn nimittämiseen, on suorastaan klassikko. Nimitys on niin ärsyttävä, että se on suorastaan nerokas! "Äiti näytti vähän loukkaantuneelta, ja minä olin siitä pahoillani, mutta minun oli jo pakko päästä autosta ulos. Jos äiti olisi kertonut vielä yhdenkin jutun siitä, miten söötiltä minä näytin kylpyammeessa kolmevuotiaana, olisin kaivautunut hankeen ja palelluttanut itseni hengiltä." Yllä oleva lause kuvastaa täydellisesti teinien ajatuksia, kun äiti kaivaa valokuva-albumin esille, kun talo on täynnä vieraita. Sanonpa vaan, että Percy Jacksonit ovat loistavia kirjoja ja tulevat olemaan myös niitä teoksia, joita voin lukea uudestaankin.

Kas niin, toinen osa on luettu. Täytyy iloisella mielellä kyllä sanoa, että tämä osa oli ehkä tietyllä tavalla parmempi, kuin ensimmäinen kirja. Pian pääsemmekin syihin, miksi näin. Ensinnäkin tässä kirjassa mukaan tuli ihania ja uusia hahmoja. Se vähensi ärsyyntymistäni erääseen yksisarviseen. Seikkailuun liittyi haltijoita, janeja, vanhoja tuttuja ja kuninkaita. Ihastuin jokaiseen uuteen hahmoon, ja luin keskittyneesti heidän jokaisen mielenliikkeet. Unohdin täysin päähenkilöt. Aina kun Victoria ilmestyi tekstiin minulla löi päässä tyhjää kunnes olin, että: "Aaah, Victoria. Se päähenkilö!" Aika häpeällistä kylläkin. Heräämisessä Vastarintalaiset hajaantuvat ympäri maagista Idhunia. Victoria ja Jack lähtivät lohikäärmeiden valtakuntaan, joka oli tuhottu täysin. Chrian vaelsi omaan suuntaansa, ja yrittää miettiä mitä tekisi heikkenemiselleen. Akexander kokosi armeijan ja aloitti kapinan. Shail lämmittää välejään vanhaan tuttavaan. Tässä taitaa siis ilmetä toinen syy, miksi pidin tästä kirjasta. Vastarinta hajaantui, ja he kaikki tapasivat uusia tuttavuuksia. Koko kirja ei enää pyörinyt niiden kolmen lapsen ympärillä. Ei sillä, että en pitäisi Jackista tai Christianista, mutta Victoria minua ärsyttää vieläkin hieman. Siis voi pyhä...Pizza! *nammm, pizzaaa*. Tyttö saisi päättää jo! Tietenkin on mahdollista rakastaa kahta samaan aikaan, mutta ei ole oikein kuiskutella toiselle, kun haetaan vettä, ja viettää yö toisen vieressä. Toisaalta aloin sietää Victoriaa vähän paremmin. Johtuen, ehkä siitä, että hän oli ison osan kirjasta Jackin seurassa. En sanoisi, että olisin enemmän Jackin kannalla. Varsinkaan sen jälkeen, kun eräs toinen henkilö ilmestyi kuvioihin. Ja en eio kertoa enemäpää tästä henkilöstä. *Ilkeää naurua* Anteeksi, mutta asiaan. Pidin siitä, että Victoria jakoi rakkautensa vain yhdelle. Kirjaa oli mukavampi lukea, enkä huutanut tytölle koko ajan ohjeita. Siis voitte vain kuvitella kiljumiseni. "Älä nyt juoksen sen perään! VOI LUOJA! ÄLÄ VIITSI OLLA NOIN NAIIVI!!!" Niin, että tuollaista on meno, kun kimppaannun :D Mutta vakavasti puhuen, olen itseasiassa Christianin puolella, vaikkakin poika ansaitsisi parempaa kuin jonkun Naiivin tytön, joka saa kohtauksen, heti kun jompikumpi pojista katselee toista tyttöä. AARGH! Victoria ei ole hyväksi minun verenpaineelleni. Elättelen toivoa, että kirja kirjalta tytöstä tulisi siedettävämpi. Tässä kirjassa hän jopa teki erään todella hyvän teon. "Hienoa Victoria! Olet enää 90% ärsyttävä."' Taputukset hänelle. Jackin kamppailua hänen sisäisen lohikäärmeensä kanssa oli kiehtova seurata. Olen aina pitänyt lohikäärmeistä. (siitä kertoo jo se, että menin elokuvateatteriin katsomaan Näin koulutat Lohikäärmeesi 2, ja purskahdin itkuun, kun lohikäärmeelle sattui jotain...) Ne ovat kauniita ja... Epätodellisia. Käytännössä en ikinä voi koskea sellaista paitsi tietenkin unissani, joten tartun hengenhädässä siihen mahdollisuuteen, että voin lukea niistä. Joten Jack nousi lempihahmokseni tässä kirjassa. Hän ohitti jopa Christianin, mikä on yllättävää. Yleensä olen aina pahisten puolella, tai niiden hyvisten joilla on kieroitunut huumorintaju. Christianin vetovoimaa taisi vähentää se, että hänkin roikkuu Victoriassa henkensä hädässä. Ei mitään mustasukkaisuutta havaittavissa minussa. Toivon vain, että Victoria valitsee. Sitten voinkin hymyillä onnellisenä, ja hihkuttaa kaikille kuinka hyvän päätöksen tyttö teki! Kirjan loppu oli yllättävä, ihan kirjaimmellisesti kiljaisin, kun ratkaiseva tapahtuma tapahtui. Tietenkin uskon, että mikään ei pääty tähän. Ties mitä nuori kirjailiamme keksikään seuraavaan kirjaan. Rakastan tätä sarjaa vieläkin ja uskon, että lämpenen Victorialle lopulta. Jään innolla seuraamaan Shailin ja Zaisein tuttavuuden jatkumista ja Alexanderin kapinan kehittymistä.

Aaah, ihanaa päästä taas tämän sarjan pariin. Poikkeuksellisesti täytyy kyllä olla nyt sitä mieltä, että tämä osa oli edellistä parempi. En osaa sanoa miksi, tai no osaan, mutta en tiedä onko syy kovinkaan hyvä. Kerronta oli tässäkin aika samanlainen, kuin Morriganin ristissä. Tässä osassa Kuuden piiri on oppinut tuntemaan toisensa. Siteet on sidottu, ja uskollisuus ansaittu. Nyt on aika matkustaa kohti viimeisen taistelun kenttää. Kyseinen paikka on Larkin ja Moiran kotimaassa, Geallissa. Geall kuvailtiin ihanaksi ja rauhalliseksi maaksi. Aika ajoin kuvittelin itseni sinne. Linnoja, Prinssejä ja Lohikäärmeitä täynnä olevaan satumaahan. Kyseinen maahan on kaikkien haaveilevien ihmisten unelma. Minulle tuli se sama tunne, kuin Harry Potteria lukiessani. Minä sulauduin kirjan tapahtumiin. Asetin itseni yhdeksi henkilöksi. Se tuntuu aivan mahtavalta. Olen sopivasti sairastellut koko viikonlopun, joten minulla oli roimasti aikaa lukea. Luinkin Jumalten tanssin läpi putkeen. Joten, kun kirja loppui tunsin itseni ontoksi. Minulle tuli se sama olo tiedättehän, kun hyvä elokuva loppuu. Astut ulos elokuvateatterista ja etsit ympäriltäsi vampyyrejä, avaruusolentoa tai himskatti vieköön, mitä tahansa maagista. Silloin minulle tulee se eräänlainen "masennus". Toivon aina, että ihan oikeasti eteeni tupsahtaisi vampyyri Edward, tai puhuva vihreä menninkäinen. Blair ja Lark olivat eräänlaiset päähahmot tässä kirjassa. Tietenkin hykertelin innoissani. Rakastan heitä molempia, ja en keksi kummallekkaan parempaa kumppania, kuin toisensa. Blair on kova ja kiivas soturi, joka kuitenkin omaa lämpimän sydämmen ja tyttömäiset tavat. Lark on komea ja huumorintajuinen muodonmuuttaja, jolla on ainaine nälkä, ja ovelat mielenliikkeet. Kaksikon romanssi oli kutkuttavaa luettavaa, ja rakastin sitä, että heidän tapansa näyttää toiselle tunteensa on pieni riitely. Lark: "Olet sydämetön soturi!" Blair: "Ei, olen vain järkevä!" Lark: "Älä kuvittelekkaan karkaavasi! Me puhumme tämän selväksi." Blair: "Uskallakkin koskea minuun..." *katse ja hiljaisuus* *pusi, pusi, hali hali* Aaaw, onko mitään suloisempaa? Koska en kuitenkaan suvaitse kieltävää vastausta, vastaan itse. EI OLE! Huumoriakin kirjasta löytyi ja sain useampaankin kertaan nauraa hekotella enimmäkseen Blairin kommenteille. Lisäksi kirjassa oli pari Cian ja Moira kohtausta, mitä oli ihanaa lukea. Aaaah En malta odottaa viimeistä osaa!

En oikein ymmärrä tuota vertausta nälkäpeliin. Ensinnäkään kirja ei minun mielestäni yltänyt lähellekkään nälkäpelin tasoa. Toiseksi, en muistaakseni muista, että Puoliksi Paha edes muistuttaisi juoneltaan ja idealtaan Nälkäpeliä.... Olen hyvin hämmentynyt. Kirja on toki synkkä, mutta jännittävä se ei ollut. Ei se myöskään ennalta-arvatta ole, mutta mitään jännitystä en kokenut. Minulle ei tullut sitä tunnetta mitä koin esimerkiksi Harry Potteria lukiessani. En missään vaiheessa puristanu kirjaa rystyset valkeina, tai manannut pahiksia. Itse asiassa ainut hekilö josta pidin oli pahis. Tarkalleen ottaen pahiksista pahin. Joten ei, kirja ei ollut kiinnostavan synkkä tai jännittävä. Kirja ei myöskään kauhistuttanut minua. Monet ovat huomauttaneet kidutus ja väkivalta kohtauksista, joita kirjassa oli jonkin verran. Kohtaukset oli ehkä kuvailtu kauhistuttaviksi, mutta itse en juurikaan hätkähtänyt. Tunsin ehkä lievää kiinnostusta tatuointeihin, jotka Nathan sai, mutta se oli kaikki. Ja lopuksi, Puoliksi Paha ei ollut vastustamaton! Harry Potter, Varjojen kaupungit, Percy Jackson, Mustan tikarin veljeskunta, ne ovat vastustamattomia. Tämä kirja on hyvää luettavaa silloin, kun ei parempaakaan löydä. Kuten jo tuossa aiemmin mainitsi, henkilöt eivät olleet mieleeni. Nathan oli raivostuttava itsekeskeinen itkupilli, joka luulee olevansa erityinen, koska on niin "vaatimaton". Arran on sellainen kiltti persoona, jonka kiltteys on mennyt yli. Gabriel oli outo musta noita, jolla meni taika pieleen... Okei, mnkä kuvan saamme mustista... Jessica kuvotti minua, enkä todellakaan halua lukea kyseisestä henkilöstä enempää. Annalise taisi nousta kärkipaikalle listassa: Henkilöhahmot jotka ovat ärsyttäviä ja säällittäviä. Tyttö saa Nathanin kuolaavaksi koiraksi... Oikeastaan koirat ovat suloisia. Otetaanpa uusiksi. Tyttö saa Nathanin kuolaavaksi hämähäkiksi, mikä ärsytti minua eniten. Annalise on myös hirveän itsekeskeinen, mukamas "kiltti" valkoinen noita, joka ei halua pahaa Nathanille. Ha! Kattia kanssa. Toivoin sydämeni kyllyydestä, että tyttö katoaisi kuvioista, mutta ei... Murrrrr. Olihan kirjassa hieman positiivistakin. Kansi oli tehty uskomattoman näköiseksi ja takateksti oli suunniteltu ovelasti. Molemmat auttoivat siinä, että luulin kirjaa mielenkiintoiseksi. Pidin myös tapahtumapaikoista, jotka oli kuvailtu hienosti, vaikkakin harvoin. Luen jatkot ihan uteliaisuudesta, koska haluan tietää kuinka alas tämä sarja voi vajota, vai nouseeko laatu paremmaksi.

Kun luin tietoja kirjailiasta järkytyin, kun häntä sanottiin Espanjan J.K. Rowlingiksi. Pässäni huusi tuttu ääni, joka ilmoitti, että ketään ei voi verrata rakkaaseen kirjailiaamme, joka näytti meille ihmeellisen Tylypahkan ja Draco Malfoyn... Mutta kun kirjan aloitin päässäni huudettiin vain sitä, että on uskomatonta millaisen maailman 15 vuotias tyttö on kuvitellut. Tietenkin on olemassa tajuntaakin räjäyttävämpiä ja kirjallisuudessa vaikuttavampia teoksia, mutta minun kriteerini, jotka ovat: Hyvä juoni, Romantiikka ja fantasia, täytti kirja oikein hyvin. Henkilöhahmot olivat hyvä. Tarkoitan hyvällä sitä, että ne herättivät minussa tunteita. Tässä tapauksessa vihaa, ärsyyntymistä ja ihastusta. Vihasin Victoriaa. Siis oikeasti!? Tyttö rakastuu viholliseensa. Okei, sen olisin ymmärtänyt. Vihollisiin rakastutaan kaiken aikaan, mutta sitten rakastutaan myös parhaaseen kaveriinsa. Ja sitten pyöritellään molempia yhtä aikaa. Yhdessä hetkessä suudellaan toisen kanssa, ja toisessa mennään salaa tapaa toista. Victoria on mielestäni naiivi tyttö, jolle nousi päähän se, että kaksi poikaa voisi kuolla hänen puolestaan. Tilanne on oikeastaan aika tuttu. Melkein joka kirjassa on kolmiodraama. Joissakin kirjoissa se on okei. Joissakin taas en voi sietää sitä. Olen ymmärtänyt, että monete muutkin vihaavat kolmiodraamoja (?), joten miksi niitä kirjoitetaan. Ei sillä etten itse sortuisi niihin. Sillä sitä tapahtuu kaiken aikaa. Miksiköhän siis niitä silti vihataan...? Ärsyyntymis kiintiöni täytti Jack, mutta onneksi vain kirjan alussa. Kirjan lopussa rakastin häntä sydämeni kyllyydestä. Jack on kirjan alussa 13-vuotias, joten ymmärrän hänen tuskansa vanhempien kuolemasta, mutta se että itkee silloin, kun häviää miekka ottelussa, ei ole minusta itkun aihe. Onneksi Jack kasvaa ja kypsyy aikaa myöten ja kuten sanoin, kirjan lopussa rakastan häntä. Kirtash oli totaallinen ihastus. Pahat pojat kiehtovat aina. Miettikää nyt. Tummat hiukset, pistävät siniset silmät ja luonne, josta huokuu vaarallisuus, kiihko ja jännitys. Kirtash (ihan mahdoton nimi muuten lausua!) on ovela ja hän tietää sen mainiosti. Se, että häntä pelätään, vaikka hän oli alussa vain 15-vuotias lisää salaperäisyyttä. En siltikään myönnä, että kirja yltäisi Pottereihin, mutta hyvä vastus Idhunin kronikat silti on. Fantasiaa on riittämiin (Onneksi ei sentään vampyyreja,olen aika kyllästynyt niihin jo :D) ja sitä ärsyttävää, mutta kiehtovaa kolmiodraamaa on. Hieman uusiakin ihmeellisiä olentoja on, joten tämän sarjan kanssa tulen varmasti viettämään rattoisia iltoja!

Morriganin risti on ensimmäinen Nora Robertsin kirja jonka luin. En itseasiassa edes meinannut uskoa, kun vilkaisin kotona kirjailian nimeä. Jostain tyhmästä syystä kuvittelin, että Roberts ei kirjoittaisi fantasiaa. Luulin tosissani, että hänen alaansa olisi vain romanttinen kirjallisuus, ilman ripaustakaan mitään yliluonnollista. Luettuani useita mielipiteitä jakavia arvosteluita eri blogeissa, päädyin siihen tulokseen, että muodostan mielipiteeni itse. Kirja oli hyvin yllätyksellinen. En nyt sanoisi, että se ei olisi ollut jossain määrin ennalta arvattava, mutta tapahtumat oli suunnitelty yllättävillä tavoilla. Aluksi lukija luulee, että kirja olisi tyypillistä Catherine Cooksonin tyylistä "vanhanaikaista" tekstiä. Mutta tyyli vaihtuu heti, kun päästään New Yorkiin keskelle lasi linnoja ja hälinää. Koska rakastan kuvailla, ihailla ja vihata henkilöhahmoja *pirullinen ilme kasvoilla* voimmekin siirtyä pohtimaan onnistuivatko kuuden piirin henkilöt kirjailialta. Hoyt on tämän kirjan "sankari". Miehelle annettiin tehtäväksi koota kuuden piiri ja armeija Lilithiä vastaan. Joten käytännössä Hoyt on koko projektin sydän. Hoyt on vakava ja suojeleva persoona. Hän ei mekasta, eikä haasta riitaa. Hoyt saattaa vaikuttaa myös hieman vanhanaikaiselta, mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Hänhän on 1100-luvulta syntyisin. Siltikin Hoyt heittelee sarkastisia kommentteja, jos sattuu olemaan keljulla päällä Cian on taas näitä minun lempihahmojani. Sarkastisuus + itsevarmuus + komeus = <3 Cian, joka muutettiin vampyyriksi, on elänyt pitkän elämän, ja miehen omatoimisuus ja elämäntiato on nähtävissä. Rikkaaksi liikemieheksi noussut Cian katsoo muita alaspäin, mutta on uskollinen niiööe, jotka ovat hänelle uskollisia. Glenna on kipakka ja itsenäinen nainen, jonka nenille ei hypitä. Tyttö on 2000 luvulta kotoisin, mutta hänen tietonsa ja taitonsa voisivat olla muinaisilta ajoilta. Glenna tietää olevansa kaunis, ja käyttää sitä tarpeen vaatiessa hyväkseen häikäilemättömästi. Moira taas on hieman ujo ja epävarma prinsessa, joka on totaallinen vastakohta räväkälle Glennalle. Moira saattaa käyttäytyä joskus hieman lapsellisesti. Tyttö rakastaa lukemista ja ystävällisen luonteensa ansiosta tutustuukin muita paremmin erääseen henkilöön. Moira on myös loistava jousiampuja. Hän osuu joka kerta! Larkista tulee mieleen Jace Wayland. Poika on muodonmuuttajan ja humoristisen luonteensa ansiosta täynnä karismaa. Lark on hyvin suojelunhaluinen serkkuaan kohtaan, ja menettääkin malttinsa useimmiten siitä syystä, että joku on uhkaillut Moiraa. Lark ryntää mielellään taisteluihin, mutta tekee usein liian hätiköityjä liikkeitä. Mainitsinko jo suuren ruokahalun? Blair tuli mukaan kuvioihin aivan kirjan lopussa, joten en oikein pystynyt muodostamaan hänestä mielipidettäni. Sen tiedän, että tytöllä on yllättävä sukulainen, ja jos Blairin eteen työnnetään vampyyri, on verenimijö kuollut ennen kuin ehtii astua askeltakaan. Suosittelen lämpimästi kirjaa jälleen kaikille fantasian ystäville!

J.R. Ward on yksi lempikirjailioistani, ja petyin hieman tähän kirjaan. Rakastan Mustan tikarin veljeskunta sarjaa yli kaiken, ja kaikki se jännitys, huumori ja ironia jäi pois. Kirja ei sytyttänyt. Luen silti jatkot, koska toivon, että toiset kirjat yltäisivät paremmalle tasolle

Heti Salamavarkaan perään piti tietenkin ahmita jatko. Hirviöidenmeri jatkaa tarinaa onnistuneesti. Percy palaa leirille missä kaikki on sekaisin. Kheiron on erotettu ja tilalle on tullut joku, jolla on jotain leiriläisiä vastaan. Leiriä suojaava Thalian petäjä on myrkytetty ja Percy lähte ystävineen hakemaan parannusta. Lisäksi mukaan ryntää uusi sukulainen. No niin. Nyt on pieni juonikuvio kerrottu ja voinkin alkaa arvostelemaan! En todellakaan voi sanoa, että arvostelisin puolueellisesti. Jos ensimmäinen kirja vei minut mukanaan, vie toinenkin. Se on ollut mielipiteeni niin kauan kuin muistan, ja useimmiten on asia näin mennyt. Tietenkin olen saanut pettyä moniin jatko-osiin, mutta niitähän löytää aina. Ensinnäkin rakastin jo kyseistä elokuvaa, joten uskoin vakaasti, että kirja ei olisi pettymys minulle. Oikeassa oltiin. (Omahyväisyys oikein paistaa kasvoiltani) Rakastin juonta, henkilöhahmoja, kaikkea. Percy on kasvanut ja kehittynyt vuoden verran. Sen huomaa. Jotenkin kirjailia on onnistunut saamaan ikääntymisen tunnetiloihin ja vuorosanoihin. Ihmeellistä! Riordan ansaitsee oman patsaansa ja rakenna kohta pyhätön hänelle. Ainut henkilö, joka ei saanut ihailuani, oli Tantalos. Alan kohta ihan tosissani epäillä, että lukeminen ei ole terveydelle hyväksi. Olen repinyt hiukset useammin kuin kerran päästäni sen takia, että inhoan jotain henkilöä sydänjuuriani myöten. Tyson, oli aivan ihana ja lutunen hahmo. Yhdessä hetkessä saatoin nauraa kyyneleet silmissä ja toisessa huomasin, että kyyneleet tulivat silmiin ihan muista syistä. Poika oli yksinkertaisesti suloinen ja loppujen lopuksi, ehkä älykkäin heistä kaikista. Mitään muuta sanomisen arvoista en näköjään keksi, joten tämä arvostelu loppuu tähän. (Nyt tuli huono omatunto... No lupaan itselleni, että ensi arvostelu on pitkä ja hyvä!)

Vihdoinkin voin sanoa, että tiedän mistä puhun, kun aiheeksi tulee Percy Jackson. Olen viimeiset vuodet kierrellyt tätä kirjaa, kuin ruttoa. Kun olin yhdeksän ja yritin lukea kirjaa, minua häirisi se, että päähenkilönä oli poika. Naiivi pikkutyttö kun oli, en koskaan lukenut kirjaa loppuun, koska päähenkilö oli poika eikä mikään ihana ja kultahiuksinen tyttö. Niinpä, mitä sitä onkaan puhuttu lasten lapsellisuudesta, joka tietenkin oli silloin päivänselvä juttu, mutta nyt se saa minut näkemään punaista! Kun täytin 11 yritin uudelleen, koska ärsytti ihan vietävästi se, että kaikki puhuivat luokallani Percy Jacksonista. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi johtua siitä elokuvasta, joka oli vuosi aikaisemmin ilmestynyt. Heti kun kirja elokuviin tulee niin lapset innostuu. Noo ihan ymmärrettäväähän se on siinä iässä. Jokatapauksessa yritin uudelleen, enkä taaskaan saanut kirjaa loppuun. Tällä kertaa minua ärsytti henkilöiden ikä. 12 vuotias on ihan liian nuori. Se sama naiivius vaivasi siis edelleen. Päähenkilön täytyy olla vähintään 14! ...Joo, olen itse 11, ja luen mieluumin kirjaa, jossa päähenkilö on 14, ja ihan vain siksi, että on coolia lukea vanhemmistä henkilöistä, koska he ovat niin viisaita. Nyt vihdoin ajattelin, että olen tarpeeksi kypsynyt,(Kyllä,olen selvästikkin niitä nuoria, jotka kypsyvät hyvin hitaasti...Huoh, miksi minä!?) että voin yrittää kolmannen kerran. Niinhän sitä sanotaan: Kolmas kerta toden sanoo. Aloitin kirjan eilen ja mielessäni valmistauduin pettymykseen tai taas uuteen tekosyyhyn heittää kirja syrjään. Yllättäen kirja oli luettu aamuun mennessä, ja kasvoilleni oli ilmestynyt sellainen typerä virne, joka kertoo kaikille kuinka järkevä ja viisas nuori olenkaan. Kirja oli ihan mahtava ja ylivertaisen ihana! Siis en tajua nuorempaa itseäni, miksi heitin hukkaan niin monta vuotta!? Percy Jackson, nuori 12-vuotias poika, joka kulkee koulusta toiseen. Kärsii lukihäiriöstä ja ylivilkkaudesta. Poika kerää sympatian puoleensa ihan heti. (Sanoo tyttö joka reagoi näin, Oiiii, voi pikkustaa!) Percyn agressiivisuus, kun hän suuttui oli ymmärrettävää ja sarkastinen ja humoristinen tapa ajatella oli mieleeni. Lisäksi nautin näsäviisaista vastauksista ja kommenteista, joita Percy aina välillä heitteli. Lisäksi se välittäminen ja rakkaus jota Percy äitiään kohtaan tunsi oli niin suloista. Pidin myös siitä, (kylläpä nyt pidän monesta asiasta) että Percy oli Poseidonin poika eikä Zeuksen. Jotenkin mielenkiintoisempaa, että häntä ei tehty pääjumalan, vaan toiseksi parhaimman jumalan pojaksi. Sitten voidaankin siirtyä muihin henkilöihin. Annabeth on taas näitä hahmoja joita rakastaa. Ei kuulu normaalin muottiin hän. Vahva, seikkailun haluinen, nokkela ja välittävä. Voiko parempia luenteen omaisuuksia olla? Luke on taas tää ihana poika, joka on ystävällinen ja ihana ja täydellinen ja kaltoinkohdeltu poika, joka lopussa ei olekkaan sitä miltä vaikuttaa. Grover, Grover, meidän ihana pikku Grover. Kasvot täynnä finnejä, vammautunut jalka ja hujoppimainen olemus. Vähemmästäkin saa pilkkaa osakseen. Mutta kukaan ei arvannutkaan, että suloisen ja herkän pojan ainut toive on onnistua jossain, mikä viimeksi meni pieleen. Kukaan ei tiedä, että oikeasti tämä poika jolle nauratte, kuuluu osaksi paljon mielenkiintoisempaan maailmaan. Olen aina rakastanut kreikan mytologiaa ihan siitä syystä, että se on niin mielenkiintoinen. Kaikki tarut ja myytit ovat jännittäviä ja hieman pelottaviakin. Idea puolijumalista on kertakaikkiaan loistava. Nyt hieman saarnaa siitä, että kirjat ovat tunnetusti elokuvia parempia. Tietenkin on poikkeuksia, mutta tässää tapauksessa se pitää paikkasa. Vaikka rakastin elokuvaa sydämeni pohjasta, antoi kirja silti tietoja ja tunteita enemmän. No ilmiö on tuttu Pottereista, joten miksi olisin yllättynyt. Toivon silti, että elokuvia tehtäisiin vielä lisää. Hirviöidenmeri elokuva, joka ilmestyi viime vuonna sai minut taas käyttäytymään kuin paraskin fangirl, joten mitä jälleen olisi voinut odottaa minulta. Läpinäkyvä ihminen kun olen :D. Suosittelen kaikille lämpimästi, erityisesti niille jotka pitävät fantasiasta ja historiasta.

Myrskylä... Spontaani hankinta. Kuten sanoin viimeksi, yleensä spontaanit hankintani ovat onnistuneita. Myrskylä ei kuulunut onnistuneiden joukkoon. Kirja kertoo 18-vuotiaasta Elianasta (Kuka muu lukee nimen automaattisesti Elinaksi, vai olenko ainut?), joka asuu Myrskylässä. Elianalla on vastuulliset vanhemmat... Isä Markus, on mammanpoika, joka on ylimaallisen kiinnostunut perhosista. Hänestä tuli mieleen 7 vuotias yksinäinen pikkupoika. Äiti on hullu ja psykopaatti ennustaja. Siis oikeasti! Se äiti oli karmiva. Minulle tuli koko ajan mieleen hämähäkki, joka vaani verkon keskellä saalistaan. Eliana on taas näitä ärsyttäviä hahmoja. "Olen ruma ja mitätön. Miten voit edes katsoa minua!" Ja sitten sitä vitsikästä huulen heittoa, vakavissa tilanteissa. Raivostuttavaa. Niin, ja ennen kuin unohdan mainita Elianan suhteista. Elianalla on kirjan alussa tavallaan poikaystävä... Tavallaan poikaystävä. Voisiko joku kertoa minulle mitä se tavallaan tarkoittaa siinä edessä? Tarkoittaako se sitä, että hetki kun poika alkaa olla tylsä lisätään se tavallaan siihen. Kätevää, noin kohdellaan poikaystäviä Myrskylässä. (Kuuleehan kaikki sarkasmini!?) Ja sitten meillä on komea ja vastustamaton Joakim. Ärsyynnyin poikaan aika nopeasti. Sinänsä hahmossa ei ollut mitään vikaa, mutta Joakim noudatti kaavaa, joka on jo nähty. Komea poika, jolla onkin salaisuus. Rakastuu tyttöön, joka on omasta mielestään "mitätön". Itseasiassa on parempi, että en puhu enää henkilöhahmoista. Aiheutan itselleni päänsäryn, koska en pitänyt kenestäkää erityisemmin. Mutta sitten päästäänkin positiiviseen asiaan. Ihanaa kirjoittaa jotain positiivista, tuon kamalan haukkumisen jälkeen. Omatunto kolkuttaa jo. Pidin kovasti kirjailian keksimästä juonesta, ja ideasta luoda ihmiselle kyky. Aloin itsekkin heilutella kättäni, yrittäen heilauttaa jotain kumoon, tai kutsua käteeni tikkarin. En onnistunut, mutta lapsenomainen innostus, joka on tuttu vuosien takaa keijuleikeistä, pysyi mielessäni. Tiivistettynä pakettina voisin sanoa, että Myrskylä kirja olisi antanut hyvinkin viihdyttävän lukuhetken, jos henkilöt olisi suunniteltu paremmin.

Lumottu on niitä kirjoja, jotka vaan nappaan hyllystä vilkaisematta takantta tai edes nimeä. Niin sanotut spontaanit hankintani ovat yllättävä kyllä onnistuneet useimmiten. Lumottu oli parhaimmasta päästä. Oletin, että joka toinen sivu olisi pelkää historiaa. No olin väärässä... Taas. Olen nykyisin aika usein väärsässä, kun mietin millainen kirja mahtaa olla. Huolestuttavaa. Mutta takaisin kirjaan. Olihan sitä historiaa siellä aika lailla, mutta se oli kiinnostavaa luettavaa, ja useimmiten siinä samassa oli vuorokeskustelu, joka piti kiinnostuksen yllä. Diana oli jälleen hieman erinlainen nainen. Vaikka hän oli nero, rakasti opiskelua ja oli noita, ei mieleen tullut kertaakaan Hermione Grangeria. Tietenkin kaikissa hyvissä hahmoissa pitää olla ne pienet raivostuttavat viat, jotka saavat lukijan repimään hiuksiaan ja kiljumaan täysillä. Ihan ilmaisena vinkkinä, sitä ei kannata tehdä paikassa missä on ihmisiä. Diana ei halunnut olla missään tekemisissä oman magiansa kanssa. Miksi? Hän vei pois arvokkaan ja mielenkiintoisen käsikirjoituksen jossa oli magiaa. Miksi? Lisäksi hänen uteliaisuutensa ja itseppäisyytensä oli parissa kohdassa raivostuttavaa, mutta loppujen lopuksi sellainen on aina hyvän hahmon perusta. Utelias ja itseppäinen. Ja sitten päästäänkin meidän rakkaaseen Matthewiin. Matthewista tuli väkisin mieleen Edward. Kummatkin varoittelivat rakastaan. "Bella, olen vaarallinen. Rakkautemme on liian riskialtista sinulle. Hyvästi" "Diana, ei ole mahdollista, että rakastat minua. Olen tappanut ihmisiä." Yhtäläisyyksiä...eeeh ehkä hieman. Matthew oli kyllä muuten oikein suloinen ja rakastin sitä ihanaa ranskalaista puhetapaa. Aaah... Pariisi, rakkauden kaupunki. Sivuhahmot olivat kaikki hyvin rakennettu ja Miriam täytti loistavasti sarkastisen ja kauniin tytön roolin. Mitäs muita näitä nyt oli. Isabelle Lightwood, Afrodite LaFont. Ihanaa. Sarkastisuun on ihana ominaisuus. Ideana, että noidat, vampyyrit ja demonit eivät tule toimeen, on uusi. Ja se, että jokaiselle on tehty taas hieman erinlaisia ominaisuuksia, kuin mitä on nähty ennen. Demonit ovat hieman outoja, ja useimpien mielet ovat järkkyviä. Se nostaa hymyn huulille pakostakin. Miettikää nyt sellainen sarvipäinen olento, joka maalaa Mona Lisaa ja laulaa tuiki tuiki tähtöstä. Sellainen tuli heti mieleen, vaikka sainkin nähdä demonit ihan erinlaisiksi. Mielikuva jäi silti mieleen. Suosittelen kirjaa kaikille, vaikka inhoaisitkin historiaa. Voin sanoa, että vaikka sitä tässä on, ei se sinua uneen tylsistytä!

Olen törmännyt Kissatyttö kirjaan useastikkin netissä, ja kaupoissa. Kun sain tietää, että kirjastosta sitä en löytäisi, oli pakko tietenkin kaivaa kudetta ja ostaa kirja omaan hyllyyn. Minulla on aina ollut epäluuloja sellaisia sarjoja kohtaan, missä muututaan eläimiksi. Poikeuksena tietenkin sudet, jotka ovat tuttuja ja suloisia, ja voisin nyt hölistä tuntikausia parista näyttelijästäkin, jotka ovat oikein ihania ja susimaisia, mutta eksyisin aiheesta. Kissaksi muuttuminen oli uusi juttu, ja päätin kokeilla. Pidin kirjan nopeatempoisuudesta. Koko ajan tapahtui jotain, mutta tapahtumat eivät vyöryneet liian nopeasti. Faythe oli itsenäinen ja itseppäinen nainen, joten luonnollisesti pidin hänestä. Prinsessat ovat jo niin last season, itsenäiset naiset ovat tätä päivää. Muutkin henkilöhahmot iskivät minuun totaalisesti. Varsinkin Faythen veljet. Marc jäi hieman etäiseksi minulle. Kävi monesti niin, että olin keskittynyt lukemaan Ethan veljen ajatuksia, kun tajusin, että: "Oho, en huomannutkaan, että Marc puhui. Ai, se ehdotti jotain...okei" Ja sitten ihana ja valloittava Jace. Miten voi ollakkin niin, että kaikki Jace nimiset henkilöhahmot ovat ihania. Vaikkakin täytyy sano, että Jace on minun ajatuksissani aina Varjometsästäjä...Heh hee. Mutta takaisin tähän sarjaan. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että Jace on oikea mies Faythelle. Lopputapahtumat veivät mukanaan, ja tuntui, että olin itsekkin vankina häkissä. Yllätyin erään pahiksen henkilöllisyydestä, mikä on hyvä juttu. Rakastan sitä, että en osaa ennustaa juonta, ja tässä kirjassa en siinä juurikaan onnistunut. Suosittelen kirjaa kaikille, joita ei pieni kliseisyys ja kissat haittaa!

Tämä kirja oli minulle hieman pettymys. Oikeastaan aika suuri pettymys. Odotin, hieman erinlaista kirjaa. Ei silla, etteikö kirja olisi tietyissä kohdissa ollut mielenkiintoinen. Pidin yllättävä kyllä historiallisista kohdista eniten. Enkeleistä oli kerrotti tosi taitavasti ja todenmukaisesti joten plussaa siitä. Eniten minua taisi häiritä henkilöt tässä kirjassa. Evangeline on poikkeuksellinen hamo kirjassa, sillä hän oli iältään 23 vuotias. Useimmiten päähenkilöt ovat 17 taikka 30 kymppisiä, joten se oli kiva yllätys. Percival oli luonteeltaan niitä henkilöitä, joita inhoan. Itsekäs ja ylhäinen.... ja vanha... Rakastan henkilöitä jotka ovat hieman itsekkäitä, jos he ovat nuoria. Todella kypsää toimintaa tiedän, mutta ei voi mitään :D Lopuksi pari sanaa Evangelinen ja Verlainen suhteesta. Molemmat ovat nähneet toisensa ehkä pari kertaa ja tunteneet päivän. Ja heti rakastutaan ja ihastutaan jne. Olen sitä mieltä, että kunnon suhteeseen tarvitaan hieman enemmä aikaa. En myöskään yleisesti ottaen pitänyt siitä, että tapahtumat kirjassa kestivät vain 2 päivää. Liikaa tapahtui liian lyhyessä ajassa.

Tämä kirja vie todellakin mukaansa. Sitä ei voi kylliksi ylistää taikka kehua, vaikka olisi lukenut kirjan tuhannesti. Monet ovat sanoneet, että kirjan takakantta ei saa/ kannata lukea etukäteen. Itsekkin jätin sen lukematta, mikä aiheutti suuria vaikeuksia, sillä minun on hankala päästä kirjaan sisälle, jos en tiedä kirjasta mitään. No pääsin kuin pääsinkin nopeasti jyvälle juonesta ja jäin koukkuun ihan ensimmäisistä luvuista lähtien. Kirjoitus tyyli oli ihanan sujuvaa ja sai minut sukeltamaan täysin kirjan maailmaan. Tuntui, että olin itsekkin sirkuksessa. Jotkut ovat sanoneet, että koska kirja ei edennyt kronologisessa aikajärjestyksessä, oli luku into mennyt. Itseäni ei vuosiluvuissa hyppiminen häirinnyt ollenkaan. Minusta oli itseasiassa tosi mielenkiintoista, että kirjaa kerrottiin siitä ajasta, kun sirkus oli ollut pystysstä jo monta vuotta, ja siitä ajasta, kun sirkusta oltiin vasta rakentamassa. Lisäksi oli ihanaa, että lopussa kaikki nitoutui yhteen. Tietenkin kirjan romantiikka puoli ei jättänyt kylmäksi. Pidin siitä, että kesti aikansa ennen kuin Marco ja Celia rakastuvat. Monissa kirjoissa tehdään niin, että päähenkilö näkee ihanan pojan ja alle viikon sisällä ollaan jo niin rakastuneita että! Se ärsyttää, koska minun mielestäni rakkauden kuuluu tapahtua hiljalleen. Ensin tutustuaan, ihastutaan ja sitten vasta rakkaus. Mutta siitä Marcosta ja Celiasta, he olivat niin suloinen pari ja se, että he käyttivät voimiaan näyttäen tunteensa oli vaan niin suloista! Kirjan loppu oli jollain tavalla tosi haikea, mutta samalla se päätti kirjan juuri oikein. Jokaisen tarina sai lopun. Jokaiselle alkoi uusi alku. En voi muuta sanoa kuin, että lukekaa. Lukekaa ihmiset tämä kirja, jos suinkin pidätte lukemisesta, fantasiasta ja romantiikasta!

Koko tämä Väristys kirjasarja on ollut ihana, rakastettava ja valloittava. Ihan ensimmäisestä kirjasta lähtien olen ollyt vannoutunut fani. Olen aina ollut aika herkkä surullisten kirjojen suhteen, kuten myös elokuvien. Koko Titanicin lopun ajan itkin, kun sain olla yksin. Joten ihan luonnollisesti paruin täyttä kurkkua, kun käänsin viho viimeisen sivun tästä kirjasta. Muutenkin koko kirjan ajan, koin vahvasti henkilöiden tunnetilat tilanteessa kuin tilanteessa. Isabelin ja Colinin välijen selvittely oli aina yllätyksiä täynnä. Milloin Cole sai kovan Isabelin valahtamaan kalpeaksi, ja milloin Isabel sai Colen haukkomaan henkeään. Samin rakkasu Graceen sai taas uudet mittasuhteet ja Gracekaan ollut enää puoliksikaan niin ärsyttävä, kun parissa ekassa kirjassa. En pysty oikein kertomaan kirjasta mitään oleellista taikka rakentavaa. Voin kuitenkin tiivistää kirjan pariin lauseeseen. Ikuisuus kirjaa tai sitä edeltäviä osia ei voi arvostella tai kuvailla ennen kuin on lukenut ne. Kirjat ovat nimiensä mukaan surullisia ja haikeita, mutta samalla tasokkaita. Olen puhunut!

5.Aalto oli minulle juoneltaan täysi yllätys. En tiennyt mitä odottaa. Takakannen perusteella sisältö olisi voinut olla minkälainen tahansa. Cassie oli mukava henkilöhahmo, jonka ajatuksiin pystyi helposti samaistumaan. Hänen ajattelutapansa oli todella huvittavaa luettavaa. Itsensä toruminen ja moittiminen sai aina hymyn korville. Evan on erinlainen mieshenkilö, eikä Zombissakaan ollut mitään vikaa. Melkein purskahdin itkuun parissa kohtaa, mikä kertoo siitä, että kirjailia on onnistunut välittämään surun ja epätoivon. Sam oli suloinen ja ikäistään paljon fiksumpi lapsi, ja hänen toiveitaan ja mielenliikkeitään oli ihana lukea. Kirjan loppu jäi kutkuttavaan kohtaan ja toivon, että jatkoa tulisi, sillä on rikollista jättää kirja tuollaiseen kohtaan.

Ai että tämä sarja onkaan surullinen :( Surullinen mutta ihana. Enpä nyt saanut aikaiseksi mitään rakentavaa arvostelua tähän :D

Rakastin tätä kirjaa! Todella rakastin, sillä tässä kirjassa keskityttiin enemmän Stevie-Raehen ja Refaimiin jotka ovat lempparini. Pidin Zoeysta aluksi, mutta sitten alko tulla tätä, että kaikki pojat rakastuu kuollakseen häneen ja hän itse ei millään osaa päättää, vaan pyörittelee parhaimmillaan kolmea kundia yhtäaikaa. Mutta innostus koko sarjaan kasvoi taas!

Huh! Vihdoinkin sain tämän odotetun kirjan luettua. Minusta tuli kyllä totaalinen fani heti kättelysä. Pidin siitä, että taas oli keksitty eräänlainen uusi maailma. Eri osastot kuvailtiin tarkasti ja hienosti. Pystyin elävästi kuvittelemaan vaatimattomien elämäntavan, terävien terävät ja pistävät katseet, uskaliaittein rohkeat tyylit. Veronica Roth osasi myös kuvailla Trisin tunteet aina tiettyihin tapahtumiin. Ahdistuin itsekkin vaatimattomien elämäntyyliin ja minun teki mieli hypätä katolta Trisin mukana. Niin vapauttavalta ja todelliselta se tuntui. Aion ehdottomasti lukea jatkon, heti kun sen saan hyllyyni.

Onpahan yksi kirja nyt tästäkin sarjasta luettu. Täytyy sanoa, että positiivinen yllätys oli, enkä oikein ymmärtäny sitä, että jotkut olivat arvostelleet kirjan olevan todella raaka. On sitä raaempiakin luettu (esm.Sookie Stackhouse) Täytyy tunnustaa, että pidin silti eniten kohdista joissa selitettiin Targaryenin sisarusten tapahtumia. Itseeni kolahtaa silti ehkä enemmän itse TV- Sarja

Olen aika monta mieltä tästä kirjasta..Heh hee, yllätys, yllätys. Niin rakentavaa mielipidettä minulla kun on, niin annetaan kuulua. Ensinnäkin rakastin tätä kirjaa jollain jännällä tavalla. Tuo "jännä" nyt selittääkin paljon, mutta siis seuraavia huonoja juttuja lukuunottamatta, pidin tästä todella. No niin, nyt ne huonot jutut. Ensinnäkin minusta tuntuu siltä, että Sookien ajatuksenjuoksu ei ole enää sillä tasolla millä se oli pari edellistä kirjaa. Minua ärsytti suunnattomasti tietyt ajatukset, joita Sookie mietti, ja tuntui, että hänen päätöksensä tallasivat paikoillaan ja olivat ristiriidassa. Bilin osakkeet nousivat silmissä, mutta Eric oli hieman ärsyttävä sen omistamis juttunsa kanssa. Pidin siitä, että kirjalla oli taas se yksi juoni, jonka ympärillä pyörittiin, ja mitään turhaa ei oltu sinne väliin tungettu. Erään kuolema suretti minua, mutta enköhän pääse yli siitä...Ehkä parin vuoden päästä ;).

Vihdoinkin! Edellinen kirja jäi niin kutkuttavaan kohtaan, että heti kun tämän seuraavan osan kätösiini sain, oli se jo käytännössä luettu. Petyin hieman tämän kirjan tasoon edelliseen kirjaan verrattuna. Kirja käsitteli mielestäni vain Sookien mietteitä ja mitään oikeastaan kiinnostavaa ei tapahtunut. Pari sotaa ja kahakkaa, mutta ei mitään, mikä olisi pyörinyt koko juonen ympärillä. Erityisesti petyin erään parisuhteen päättymiseen, mutta oikeastaan olen jo aika tyytyväinen siihen. Se avasi mahdollisuuden eräälle toiselle henkilölle ;). Aion kyllä lukea heti putkeen seuraavan osan, koska loppu oli kuitenkin aika kutkuttava!

No nyt saatiin tämäkin ihana sarja loppuun. Rehellisesti sanottuna pelkäsin aivan kamalasti, että viimeinen kirja olisi pettymys, tai kirjailija olisi ollut erityisen julma loppua kirjoittaessaan. Onneksi sain lukea koko kirjan läpi, törmäämättä näihin ongelmiin. Synkkyyttähän siis riitti ja ihmisiä kuoli, mutta loppu ei tuntunut tyhmältä tai keskeneräiseltä. Olin iloinen, että Roar pääsi yli surustaan ja loppu oli onnellinen!

Hieno kirja ja loistava jatko-osa edelliselle kirjalle. Tämä kirja sarja olisi loistava ilman Allieta. En tiedä miksi, mutta jokin siinä tytössä saa minut raivonpartaalle. Ehkä enimmäkseen syynä on se leikittely Sylvainin ja Carterin kanssa. Yhdessä hetkessä ollaan niin ihastuneita ja rakastuneita Carteriin ja heti seuraavalla sivulla muututaan sulaksi vahaksi toisen takia. En tiedä, Allie vaan saa minut puristamaan kirjaa kiukkuisena kuin mikäkin xD Rakastuin Zoeihin..(hankala kirjoittaa) Aivan ihana persoona. Se, että yllättävä kuolema tapahtui lopussa ärsytti minua, sillä pidin aina tästä kyseisestä henkilöstä enemmän kuin Alliesta... Minulla on tosiaan jokin syndrooma Alliesta ;) Edelleen odotin, että jossain vaiheessa jostain pusikosta hyppäisi vampyyri tai noita tai jokin, mutta ei hypännyt. Jokin Cimmerian tunnelmassa saa minut ajattelemaan, että koko koulu olisi täynnä fantasia olentoja. Mutta siis kaiken kaikkiaa mahtava kirja ja luen jatkot ehdottomasti. Toivotaan, että niitä tulee, ja suomennetaan.

Wow...wow. En todellakaan tiennyt mitä odottaa, kun tämän kirjan viime vuonna luin. Sitä oli kehuttu ja vanhempieni suusta taas kuului paheksuntaa, minkä jätin tyytyväisenä huomiotta. Onneksi jätin. Siis tämähnä on oikea myyntimenestys. Tätä parempaa ei olekkaan. Peittoaa Twilightin mennen tullen. Ehkä jopa Potterit, mutta tyyli ja juoni ovat kuitenkin erinlaisia, joten parempi ehkä olla vertailematta. Suosittelen kaikille, jotka pitävät dystopia kirjoista.

Wow! Tämä nousi kyllä heti ylivoimaisesti lempparikseni tästä sarjasta. Ehkä isoin syy oli se, että Bill oli nyt melkein jo kokonaan poissa kuvioista. En vain jostain syystä pidä kyseisestä hepusta. Mutta sen sijaan Eric pääsi esille ihanasti. Rakastuin Ericin uuteen persoonaan heti, mutta pidän myös siitä vanhasta ja huolettomasta Ericistä, joka sitten tulikin lopussa takaisin. Iiih! Pidän tästä sarjasta todella. Mukavaa vaihtelua tyypillisille Romeo ja Julia vampyyri kirjoille. :D

Näin tämän kyseisen kirjan kirjaston hyllyllä, enkä kiinnittänyt siihen oikein mitään huomiota. Kansi oli niin synkkä, että ajattelin: "Antaa olla" Myöhemmin kuitenkin palasin kirjastoon ja lainasin kirjan. Olin uteliaisuuttani käynyt katsomassa hieman arvosteluja, ja kiinnostus oli herännyt. Katsa oli taas erinlainen naishenkilö, kuin mihin olin tottunut ja Po oli aivan ihana. Herkkä ja suojeleva, mutta silti vahvaluontoinen ja tyyni. Tämä kaksikko teki täydellisestä kirjasta kenties asteen paremman kuin täydellinen. Kirjan lopussa, kun käy ilmi, että Po sokeutui itkin silmät päästäni. Ja kun viimein sain kirjan loppuun saakka, olisin niin halunnut lukea jatkot, mutta täytyy nyt kai sitten nekin lukea Englanniksi ;)

Pidin todella koko tästä sarjasta, mutta luin sen ehkä hieman liian vanhana. Olisin todella halunnut, että päähenkilö olisi ollut pari, kolme, neljä vuotta vanhempi. Muuten ihan tosi mukava sarja :)

Hih hii! Loistavaa työtä Sophie Kinsellalta. Rkastan kirjailian muitakin kirjoja ja yllätyin positiivisesti, kun löysin yhden täältä! Tumman ja pimeän ja väkivaltaisen fantasian tilalle on tuotu hauska, räväkkä ja hieno kirja, jossa on hitunen romantiikkaa, hyppysellinen jännitystä, ripaus haikeutta ja roppakaupalla hauskuutta!

Tämäkin arvostelu tuli ehkä hieman myöhässä ajatellen, että olen lukenut kirjan vuosi sitten. Pidin tästä kirjasta. Ihan rehellisesti pidin todella. Heti kun aloitin lukemisen pääsin kirjaan sisälle. Ja ihan kirjaimmellisesti olin osan ajasta nenä kiinni kirjassa. Ymmärrän toki, että kirja noudattaa sitä perus kaavaa. "Sankari tyttönä on hiljainen, itseensä vetäytynyt tyttö, joka on kaunis vaikka itse väittää muuta. Sitten paikalle saapuu se tumma ja komea poika, joka rakastuu heti päähenkilöön. Paljastuu, että heidän kohtalonsa ovat sidotut. Siinä mukana ne pari uskottua ja tietenkin päähenkilöllö on vihollisia. Yllätys yllätys, kauniita joko koulun jumalatar cheerleader tai pahansuinen kaunotar prinssin menneisyydestä, joka haluaa miehensä takaisin. Näin se aina menee...tai no suurinpiirtein niin, mutta mitä väliä. Jos sellaisesta pitää, ja tykkää aina välillä lukea hieman hömppä kirjoja niin antaa palaa!

En pitänyt tästä kirjasta kovinkaan paljon. Se jankkasi paikoillaan, ja jotenkin juonen pystyi heti arvaamaan. Päähenkilöiden välinen "kipinä" pääsi näkyviin vasta lopussa, mikä ärsytti hieman. Osa kohdista oli oikeasti kuitenkin hyviä ja henkilöt rakennettu loppujen lopuksi hyvin, joten aion lukaista kyllä jatkot.

Olen näköjään ensimmäinen, joka kertoo suhtautumisestaan tähän kirjaa...kiintoisaa :D Joka tapauksessa itkin edellisessä kirjassa ihan koko ajan, kun loppuun päästiin. Joten olin ihan onneni kukkuloilla, kun sain tietää jatkosta. Lisäksi minua kiehtoi se, että kertojana olisi Ash! Se, että Ash oli päättänyt saada itselleen sielun oli niin ihana, että hymyilin koko kirjan ajan. Puckin ja Ashin sanelut olivat huvittavia ja piristäviä. Ashin entinen rakastettu nostattanut minussa suuriakaan tunteita. Itsekeskeinen ääliö... Anteeksi ;) Mutta aivan ihana kirja, joka loppui ihanasti!

Huh huh! Kirja oli totaalinen yllätys, positiivinen yllätys. Kirjan kansi oli kaunis ja takateksti mielenkiintoinen. Silti pelkäsin, että sisältö olisi pettymys. Niinhän sitä sanotaan, "Moni kakku päältä kaunis", mutta halusin silti kokeilla, josko vaikka olisinkin ollut väärässä. Alku kirjassa oli hieman töksähtelevää ja hidasta. Mia oli persoonana hyvin ärsyttävä, mutta loppua kohden sekin lieveni, ja hänestä tuli ehkä lemppari koko kirjassa. Anton oli nuorista ehdottomasti ärsyttävin. Poika ei pystynyt päästämään irti tyttöystävästään, joten päätti mennä vakoilemaan tätä Eiffel tornin huipulle. Midori oli nuorin ja samalla myös käytöksellään ehkä lapsellisin, mutta pidin hänestä. Loppua kohden se kauhu josta varoitettiin tuli hieman esille, ja loppu oli hyvin surullinen, mikä ärsytti minua hieman. Olen onnellisten loppujen ystävä, mutta menestyihän Romeo ja Juliakin. Siinä vasta surullinen loppu onkin joten... Suosittelen jos sinua ei haittaa onneton loppu ja pidät jännityksestä.

Ensimmäinen osa ei oikein säväyttänyt, mutta päätin silti lukea jatkon. Toinen osa olikin sitten enemmän mieleeni ja loppu oli kutkuttava. Suosittelen kaikille. Niillekkin, jotka eivät pitäneet ensimmäisestä kirjasta, tämä saattaa olla parempi ;)

Lainasin tämän innoissani kirjastosta ja aloitin kovalla kiireellä lukemaan. Alku oli lupaava, mutta keskivaiheilla teki mieli hyppiä useitakin kappaleita yli. Loppua kohden kun päästiin alkoi mielenkiinto taas nousta. Kirjan luku tuntui samalta, kuin vedessä kellusi. Välillä oli oikein myrskyisää menoa ja välillä tyyntä ja rauhallista. Suosittelen.

Kirja oli heti ensi askeleella aivan ihana. Jäin koukkuun heti. Herkkä, kaunis, surullinen ja tietyllä tavalla jännittävä. Aivan mahtavat yhdistelmät. Kirjan lopussa taisi tippua pari kyyneltä :)

AIVAN. MAHTAVA. KIRJA. Nautin jokaisesta kappaleesta, sivusta, lauseesta ja kirjaimesta. Ei mitään moitittavaa! Hyvä Salama! :D

Kirja oli yllättävän hyvä. Minulla oli suuria ennakkoluuloja tämän kirjan suhteen, luettuani muiden arvosteluja. Kirja oli yllättävän hyvä ja mukaansa tempaava. En missään vaiheessa tajunnut kuka oli murhien takana. Toivottavasti sarja ei muutu huonommaksi, vaikka kirjoja on ilmestynyt paljon...

Jostain oudosta syystä kirja ei innostanut. Kirjailia oli kylläkin tehnyt loistavaa työtä juonen ja suhteiden kanssa, mutta jotenkin ei iskenyt. Jos jatkoa tulee, niin kyllä ajattelin silti ne lukaista

Olen jo ihan koukussa tähänkin sarjaan. Ensimmäinen kirja oli loistava ja tämä tuli hyvää vauhtia perässä. Minua häiritsi hieman lopun lopetus. Gwen on vihainen ja Gideon tunnusti tunteensa. Inhottavaan kohtaan jäi. Vesinokka eläin oli loistava lisä.

Tämä kirja oli aivan mahtava! Jäin aivan koukkuun heti ensimmäisestä luvusta lähtien. Eniten minua kiehtoi Varjometsästäjien maailma. Kaikkillehan on tuttua kamaa jo noidat, vampyyrit ja keijut. Nyt näiden tuttujen hahmojen lisäksi on luotu aivan uusi rotu. Simonin ja Jacen kanssa sai tietenkin nauraa sydämensä kyllyydestä <3 Kyllä tuli helposti täydet viisi tähteä!

Olen hieman pettynyt tämän kirjan tasoon aikaisempaan verrattuna. Ensimmäisen luin innolla ja hymyllä läpi, mutta tässä teki mieli aika ajoin hypätä tylsien ja tyhmien kohtien ohi. Mitään kovinkaan ihmeellistä yllätysmomentia ei kirjassa omasta mielestäni ollut. Luen kuitenkin jatkot sillä hyviäkin kohtia kirjassa oli ;)

Itse pidin kirjasta aivan liikaa. Olen aina pitänyt kaikista kirjoista joista löytyy. Twilightit kahlasin läpi ilman mitään ongelmia joten tämä sai tietenkin sormet syyhyämään. Pidin henkilöistä ja odotan innolla seuraavaa osaa. Toivottavasti saadaan suomeksi pian! <3