Suuri tuhotulva on Tove Janssonin ensimmäinen muumitarina, josta ei löydy myöhempien muumikirjojen syvyyttä nimeksikään, mutta se on hyvä ja opettavainen, vuoroin iloinen ja vuoroin surullinen iltasatu kenelle lapselle hyvänsä. Lisäksi minkä ikäisestä Jansson-fanista hyvänsä on hauska ottaa selvää, kuinka kaikki sai alkunsa.

Coraline, Gaimanin onnistunut loikkaus lastenkirjallisuuden puolelle, on käännetty nyt myös sarjakuvaksi, ja kokonaisuudessaan projektin toteuttaja P. Craig Russell onkin tehnyt ihan hyvää työtä. Uusi versio kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja huokuttelee lukemaan siinä missä sekin. Se on tarkka käännös, mutta todellakin vain sitä – käännös. Russell ei onnistu tuomaan Gaimanin tarinaan mitään lisää. Päinvastoin, sarjakuvan visuaalisesta ilmeestä puuttuu synkkyyttä ja salaperäisyyttä, joka romaaniversiossa on juuri se tärkein koukku. Tunnelmallimpi, omaleimaisempi piirrostyyli voisi parhaimmillaan nostaa näin voimakkailla toistuvilla kuvilla (nappi, kissa, rotta jne.) pelaavaan teoksen uusiin sfääreihin. (Whatever happened to Dave McKean?!) Koska mukiinmenevä alkuperäinen teksti pääsee hyvin esiin, teos oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja jopa pelottavampi kuin muistin.

Harmaan naturalistinen kuvitus ja tiedostava yhteiskuntakuvaus tekivät tästä sarjakuvanovellista sen verran kiinnostavan tuttavuuden, että saatan joskus eksyä (yli?)hypetetyn Nikopol-trilogian pariin takaisinkin. Itse tarina ei kuitenkaan ollut miltään kannalta erityisen häikäisevä: hahmot jäivät aasta ööhön litteiksi, teemat enimmäkseen loistivat poissaolollaan ja juoni eteni tasaisesti juuri sinne, minne se aikoikin. Bilalin ehdottomasti parasta antia on maailma, joka onnistuu yllättämään, vaikka pessimistisiä tulevaisuuskuvia suursotien ja despotismin repimästä Euroopasta on toki kirjoitettu ennenkin.

Lovecraft kohtaa Constantinen ja supersankarisarjakuvat – näitä voisi lukea lisääkin! Tosin mieluummin englanniksi. Suomennoksessa on paikoin vähän tahatonta komiikkaa. Suurena taiteena tai alan klassikkoina näitä tuskin voi pitää, henkilökuvaus kun on melko olematonta ja juonet aika oikukkaita, mutta erilaisia kansantarustoja ja kauhuelementtejä on yhdistelty sujuvaan actioniin juuri sen verran taitavasti, että Hellboy tuntuu ihan fiksulta viihteeltä. Albumi sisältää tarinat Tuhon siemen (Seed of Destruction), Herätä peto (Wake the Devil) ja Melkein Kolossi (Almost Colossus). Leffoja en ole nähnyt, mutta voisi kuvitella, että toimivat hyvin leffana.

Mitä saadaan, kun laitetaan muutama tavallista harmaampi ihmisriepu ja joukko persoonallisuushäiriöisiä jumalia tämän päivän Lontooseen ja sekoitetaan? No, ei nyt taidetta, mutta varsin mukiinmenevää viihdettä kyllä. Juoni ei ollut siitä yllättävimmästä päästä, mutta kaipa se oli sellaisena uskollinen kreikkalaiselle tarustolle. Muinaisjumalansa tunteville olisi kuitenkin voitu tarjota enemmän ”sisäpiirijuttuja” ja joitain asioita olisi voitu ottaa vakavastikin. Mutta vahvat kolme tähteä värikkäälle, parituhatta vuotta vanhalle henkilökaartille, sekä vitsikkäälle, hyvin rullaavalle lukukokemukselle. (Luin teoksen alkukielellä.)

Muistan äidinkielnopettajani vinkanneen tästä kirjasta joskus abivuotenani, "Enkelipelin" ilmestyessä kirjailija nousi jälleen tapetille ja lentoliput Barcelonaan varmistivat sen, että tämä teos oli pakko lukea. Viihdyin hyvin, varsinkin alkumetreillä, mutta en missään vaiheessa varsinaisesti häikäistynyt. Ruíz Zafón lähtee liikkeelle hyvin kaunopuheisesti: on mukava lukea ”kaupungista, joka pesee akvarellinaamiotaan” ja Las Ramblasilla leijailevasta sumusta, jonka aamuaurinko värjää ”kupariseppeleeksi”. Nuoren päähenkilön viattomin silmin maailma näyttää rikkaalta ja ihmeelliseltä ja naiset enkeleiltä, mutta Daniel Semperen varttuessa sävy muuttuu Hollywood-elokuvaksi, joka haluaa tarjota kaikille kaikkea. Näyttämölle astuu sadistisia, humoristisia ja seksikkäitä hahmoja, jotka ampuvat lukijaa viihdyttäessään hieman yli, ja kielikuvatkin harvenevat tai alkavat toistaa itseään. Juoni on suhteellisen taitavasti punottu ja tahti kiristyy loppua kohti selkeään kliimaksiin. Kaiken pyörityksen keskellä kaipaa kuitenkin alun täyteläistä, seesteistä tunnelmaa.

Hyviä pointteja lahjakkaan ihmisen luonteesta ja tarpeista, mutta kovin verettömästi esitettynä. Itseään toistavaa, ylikäsitteellistä jaarittelua on kirjasta yli puolet, juonen kustannuksella, tietenkin, ja muut, kiinnostavammat henkilöt värjöttävät harmittavasti ryppyotsaisen, saamattoman Harry ”Arosusi” Hallerin varjossa. Hesse osaa ajatella, mutta olisi voinut keksiä ideoilleen toisenlaisen ilmaisukanavan. Ilman unimaista loppunäytöstä Maagillisessa teatterissa, luulisin jo, että ilman mielikuvitustakin voi saada Nobelin.

Oikeusjuttu yllätti minut iloisesti: vaikka se onkin taattua Kafka-tyyliä – ahdistavaa jaarittelua, jossa lähes huomaamattomat mutta kalvavat pikku yksityiskohdat tekevät harmaatakin harmaammasta arjesta painajaista surrealismia – se ei ollut tippaakaan niin pitkäveteinen kuin esimerkiksi Linna. Itse asiassa tunnelma tiheni loppua kohti miltei jännittäväksi. Tarkoituksellisen epätyydyttävä ja raskaasti luettava teos, jonka ansioita on teeman ja tunnelman osalta kuitenkin mahdoton kiistää. Suosittelisin ensimmäiseksi kafkaksi.

En oikein tiedä mitä sanoa. Siitä on aikaa, kun jokin yksittäinen teos on muuttanut maailmankuvaani näin rajusti – jos sellaista nyt on koskaan tässä mittakaavassa tapahtunutkaan. Teknisesti ottaen olen toki lukenut miellyttävämmin ja omaperäisemmin piirrettyjä sarjakuvia, mutta tekstin ja kuvan yhteispeli on tässä ennenkuulumattoman näppärää, pionerityötä, etenkin motiivien osalta. Tarinasta – maailmankuvan nerokkuudesta, henkilöhahmojen uskottavasta moniulotteisuudesta, vangitsevuudesta, sivujuonten luontevasta punomisesta päälinjaan – en saata edes aloittaa. Lyhyesti sanottuna, Alan Moore sai minut vajaaksi viikoksi aivan lukkoon: opin lopulta nauttimaan päivittäisen Watchmen-annokseni iltaisin, koska aamulukemisten jälkeen en pystynyt tuntikausiin keskittymään mihinkään muuhun. Naurahdin muutaman kerran, nieleskelin hieman useamman kerran, loppua kohti ahdistuin yhä enemmän…mutta kun pääsin siitä kaikesta yli, oli oloni paljon parempi ja varmempi kuin ennen kirjaan tarttumista. Ymmärrän itseänikin paremmin nyt, puhdistuin ja vapauduin. (Luin englanniksi ja suosittelen muillekin - Mooren dialogi on mukavan aidon tuntuista.)

Aku Ankan lukijat eivät kutsu sarjakuvia taiteeksi, koska he ovat jääneet paitsi sellaisista mestariteoksista kuin ”V niin kuin Verikosto”. Ensinnäkin hulluuden ja nerouden rajoilla häilyvä V on demonisessa naamiossaan ja harkitussa persoonattomuudessaan yksi kirjallisuushistorian kiehtovimpia ja tyylikkäimpiä antisankareita. Ja mitä tekniseen puoleen tulee, intensiivisessä käsikirjoituksessa ja taidokkaasti pelkistävissä ruuduissa on todellista imua. Teki mieli laiminlyödä työt, sulkeutua hiljaisuuteen ja ruokkia kaikkia älyaistejaan jännityksellä, eettisillä pohdinnoilla ja sillä mitä erikoisimmalla kiintymyssuhteella, joka V’n ja Eveyn välille muodostuu. Koskettava loppu poikkeaa hieman elokuvan versiosta, mutta on mahdoton sanoa, kumpi toimii paremmin: molemmat ovat välineensä rajoissa mainiosti toteutettuja.

Hearnin trilogia vaikutti ensivilkaisulta erilaiselta, eksoottiselta spefiltä ja osien tenhoavat nimet houkuttivat minut lopulta tarttumaan Satakielilattiaan. Runollisen sijasta teos osoittautui kuitenkin melko köykäiseksi viihdekirjallisuudeksi, joka tuntuu etsivän yleisöä joka suunnalta, vaan ei löydä. On ilmeistä, että Hearn on tehnyt taustatyönsä ja teoksessa on paikoin pikkutarkkojakin kulttuurihistoriallisia viittauksia, joita ei kummemmin selitellä, vaan hyvä ymmärtäminen edellyttää jonkin verran perehtyneisyyttä 1600-1700-luvun Japaniin. Samoin kirjan seksuaaliset ja väkivaltaiset sävyt viittilöivät luokseen aikuista yleisöä. Mutta varoitus: kirja on kerrontateknillisesti melko epäkypsä, lähtien vaikkapa teini-ikäisistä päähenkilöistä ja näiden tylsästä, suorasukaisesta psykologiasta. Paino on ehdottomasti pikemminkin juonessa, joka onkin kudottu suhteellisen näppärästi, kuin tunteissa ja tunnelmissa, joiden kuvaamista leimaa suoranainen kömpelyys. Japanilaisen estetiikan hienopiirteisyydestä Hearnin taidot jäävät kauas. Myös pekulatiivisen fiktion osuus on ohuenlainen, mutta onneksi sarjalla on ensimmäisen osan jälkeen vielä mahdollisuus syvetä. Tämä nopeatempoinen, ninjailulla ja romanssilla höystetty seikkailukertomus vedonnee siis lähinnä yläasteikäisiin, jotka odottavat japanilaisuutta pikemminkin sisällöltä kuin tyyliltä ja ovat valmiita kaivelemaan taustatietoja esimerkiksi Japanin kristittyjen vainoista.

Pasi Ilmari Jääskeläinen sekoittaa huumoria, horroria ja helliä tunteita hyvässä suhteessa. Tuskin mistään hänen novellistaan puuttuu mitään ja eteneminen on alati sulavaa. Kovin koukuttavaa lukemista tämä kokoelma ei kuitenkaan, kumma kyllä ollut, luultavasti siksi, että jokainen novelli vaati astumista uuteen outoon maailmaan, jonka toimintaperiaatteet oli pääteltävä varsin nopeista sivulauseista. Vaikka kerrontatapa siis onkin näennäisen kepeää, lukeminen on haastavaa: jokainen lause on ladattu merkityksillä ja mielikuvat rakentuvat hitaasti. Hankalatikin novellit kuitenkin palkitsevat tunnelmillaan ja loppukäänteillään. Eli jos lisää tarjottaisiin, lukisin kyllä. Mielinovelleikseni nousivat ”Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1”, ”Missä junat kääntyvät” ja ”Olisimmepa mekin täällä”. Kunniamaininnan ansaitsee myös hulvaton ja vaikuttava esipuhe: Jääskeläisen ”reaalifantasia” on oiva iskusana uudelle kotimaiselle spefille!

Audiovisuaalisen viihteen aikakautena kirjojenkin on pyrittävä olemaan enemmän kuin kirjoja, autenttisen tuntuisia paloja toisista todellisuuksista. Cathyn kirjan tapauksessa materiaalinen kokonaisuus onkin todella huolellisesti rakennettu muistuttamaan töherreltyä päiväkirjaa, ja ohessa seuraa kunnioitusta herättävä läjä erilaisia ”dokumentteja” nenäliinasta revittyyn valokuvaan. Ennen kuin on lukenut sivuakaan, teoksen antia innostuu tutkimaan. Vaan valitettavasti, kun tarina on luettu, on todettava, ettei sen kiinnostava formaatti pelasta sen onttouttaan kumisevaa sisältöä. Tarina on tulvillaan nuoremmiksi ja modernimmiksi tuunattuja Neiti Etsivä -kliseitä ja henkilöhahmot ovat parhaimmillaankin karikatyyrisiä, täsmälleen sellaisia kuin keski-ikäiset miehet (ks. kirjailija) kuvittelevat teinityttöjen olevan. Pahimman maun suuhun jättää kuitenkin tökerö loppuratkaisu, joka lähinnä kehottaa nuorta lukijaa ostamaan myös jatko-osan. Ajatus monimateriaalisesta nuortenkirjasta on toki kaunis ja uppoaa varmasti yleisöönsä, mutta itse kirjallisen aineksen jättäminen näin puolitiehen on lukijan kuin lukijan aliarvioimista. Tartuin tähän teokseen ”ammatillisesta kiinnostuksesta” tämän tyyppisen oheismateriaalin käyttöön, ja se oli paremmin tehtyä kuin odotin, mutta huonommin sidottu tarinaan kuin osasin kuvitellakaan. Jatko-osa tai edes kirjailijan muu tuotanto eivät houkuttele lainkaan.

Minulle, joka olen pitänyt suomalaisia mieskirjailijoita pelkkinä näkkileipärealisteina, ”Lumikko ja yhdeksän muuta” oli elähdyttävä kokemus. Se on vaivatonta, mutta siitä huolimatta älykästä luettavaa, mikä jo sinällään tekee siitä harvinaista herkkua. Kunnia tästä kuuluu hyvin rakennetulle dialogille, ja kieltä on muutenkin käytetty kauttaaltaan kauniisti ja kunnioittavasti. Siksi toisekseen kansien välistä suorastaan pursuilee tyylikkäitä uuskummaisia merkillisyyksiä, mutta teos ei silti aiheuta douglasadamsmaista turhauttavaa outousähkyä. Kaiken kaikkiaan tämä löytöretki kuvitteellisen kirjailijaseuran menneisyyteen rullaa erinomaisesti aina pariin viimeiseen sivuun asti, jotka itselleni maistuivat vienosti antikliimaksilta. (Siltikin, lisäisin tuon neljännen tähden perään puolikkaan, jos pystyisin.)

Carrollin vahvuus on tämänkin romaanin kohdalla henkilöhahmoissa: ne ovat ilmeikkäitä, uskottavia ja kuvattu ilman turhaa psykologisointia. Myös kielenkäytöllä on hetkensä, erityisesti teoksen alussa yllättävät kielikuvat ja elämän leikkisien pikku yksityiskohtien havainnointi saavat hyvälle mielelle ja nostavat tunnelmaa. Heikoin lenkki on valitettavasti juoni, jonka jänne pysyy tässä teoksessa vielä huonommin kireänä kuin Naurujen maassa. Hyvistä lähtökohdista huolimatta hahmojen päämäärätön pähkäily ja paikasta toiseen törmäily tuntuu sekavalta, jopa pitkästyttävältä. Loppuratkaisu tosin, vaikka tuleekin töksähtäen, lämmittää mieltä. Lyhyesti sanoen, yhdyn Jussin avosteluun: tämän uuskummahtavan ihmissuhdefantasian yksityiskohdat ovat kunnossa, mutta kokonaisuus horjuu.

Huolimatta juonen hitaudesta ja tarpeettomasta edestakaisin säntäilystä Draculassa on samanlaista myyttisen alkulähteen tenhoa kuin Sormusten herrassakin. Kaikkien Hollywood-versioiden ja Stephenie Meyereiden keskeltä olisi itse kunkin ehkä tarpeellista palata takaisin Transylvaniaan ja selvittää, miltä alkuperäinen vampyyri näyttää ja mitä pelkää. Karpaattien maisemia kuvaillaan tekstissä todella viehättävästi, ja kirjan alku ja loppu ovat jännittävää, täysiveristä kauhuromantiikkaa. Keskellä vain on välillä turhankin tasaista. Tekstiä elävöittää kuitenkin halki kirjan erilaiset kertovat äänet, eri hahmojen päiväkirjoista ja muista ”dokumenteista” kokoonkursittu muoto. Sinänsä kiinnostavan formaatin ongelmana on kylläkin väistämätön toisto (jokainen ahdistunut päiväkirjan pitäjä toivoo ”Jumalan varjelusta” vuoron perään) ja ajoittainen ajatuskulujen sekavuus. Lisäksi ne hahmot, jotka eivät pidä päiväkirjaa, jäävät ikävän litteiksi. Suosittelen kirjaa moniäänisen kerronan ja vanhan kauhun ystäville sekä kaikille niille, joita kiinnostaa nykykulttuurissakin tiheästi esiintyvän vampyyrikuvaston taustat. Uusi Keskiyön kirjaston painos on paitsi tyylikkään näköinen myös runsailla selityksillä varustettu.

Tartuin tähän kokoelmaan keväisessä vampirismi-innossani, ja tähän kokoelmaan tuo mania myös sammui. Ei niinkään siksi, että nälkä olisi tullut tyydytetyksi, vaan siksi, että turhauduin. Monet kirjan novellisteista olivat nimittäin yrittäneet vääntämällä vääntää vampyyriteemaan tuoretta näkökulmaa, ja tuoreuden sijaan tuloksessa näkyy lähinnä se vääntäminen. Kokoelman parasta antia olivatkin hieman perinteisemmät ja minimalistisemmat skenaariot, kuten Fritz Leiberin mystinen valokuvamalli novellissa ”Tyttö, jolla oli nälkäinen katse” sekä Gardner Dozoisin ja Jack Dannin keskitysleirivampyyri novellissa ”Vainajien joukossa”. Erikoisemmista ideoista nerokkain oli ehdottomasti Gahan Wilsonin ”On meri kovin märissään”, jonka vampyyrit ovat peräisin Lewis Carollin Ihmemaasta. Uskoisin, että myös heikohko suomennos imi mehut monesta sinällään kelvollisesta novellista. Oli miten oli, kokoelmaa ei kokonaisuudessaan voi kutsua kovin korkeakirjalliseksi tai edes kovin nautittavaksi, sillä minulta meni peräti pari kuukautta saada tämä loppuun. Vampyyreistä innostuneen kannattaa ehkä kuitenkin valikoida luettavakseen joitain novelleja, kuten yllä mainitsemani kärkikolmikko. Heti aluksi verettömiltä vaikuttaviin tarinoihin, saati sitten niihin pariin väliin ympättyyn runoon ei välttämättä kannata tuhlata aikaa.

Koska tämä antologia on niin laajalti ylistetty ja sen saaminen vaati kärsivällistä kirjaston kyttäämistä, pieni pettymys oli väistämätön. En toki tahdo sanoa, että kokoelma olisi kehno – päinvastoin, suurin osa novelleista sytytti ja kiehtoi mieltä - mutta mitään varsinaista tajunnan räjäyttäjää en joukosta löytänyt. Suosikeiksini nousivat ”Taikuutta vasta-alkajille”, jonka keskenkasvuisissa henkilöhahmoissa ja arkisen surrealistisessa maailmassa oli todellista imua, sekä ”Jäätelön valtakunta”, todellinen aivojen kiusaaja, joka oli hieman kompastelevasta suomennoksestaan huolimatta eloisa lukukokemus. Kelly Linkin ja Jeffrey Fordin nimet päätynevätkin epäilemättä lukulistalleni ennemmin tai myöhemmin. Kaiken kaikkiaan antologia lunastaa lupauksensta tarjota yllättäviä fantasiaelementtejä kypsässä ja korkeakirjallisessa paketissa. Kirjallisissa erikoistehosteissa ja monimerkityksisyydessä ei ole säästelty. Erinäisten tarinoiden aukkoisuus ja abstraktisuus sekä diegeettisen illuusion rikkonaisuus on alan opiskelijalle kiehtovaa, mutta teos on suositeltava tuttavuus kenelle tahansa fantasiaharrastajalle tai runosielulle. Vaikka Neil Gaiman onkin edelleen uuskumman mestarina ylittämätön, tämän teoksen kautta voi itse kukin etsiä uusia englanninkielisiä kirjailijatuttavuuksia.

Maailman kenties kuuluisin, mutta usein lasten saduksi luultu satiiriteos, jonka kriittisyys ja ironia lähti kuitenkin lentoon vasta loppua kohti. Onkin sääli, etteivät teoksen lopun lennokkaat fantasiaelementit, kuten lentävät saaret ole niin tunnettuja kuin alun lilliputtikansa! Monin paikoin teksti oli suoraan sanottuna varsin pitkästyttävää, valistuksen tapaan tasaista ja ilmeetöntä. Erityisesti loppua kohti sama lähtemisen, käännekohdan, sopeutumisen ja kotiinpaluun kaava tuntui jo turhan hyvin ulkoa opitulta, ja keskustelureferaattien sijaan olisin mieluusti lukenut aitoa dialogia. Matkustelun tuntua oli kuitenkin mukavasti ja Lemuel Gulliver on avomielisyydessään mukava hahmo. Loppuratkaisussa oli jotain surullisen todellista. (Tuppasi muuten huvittamaan, että Gulliver purjehti puoleentusinaan outoon mielikuvitusvaltakuntaan JA Japaniin... Mitä tämä kertookaan japanilaisista? :D) Luin 10. laitoksen.

Riemastuttava, erittäin tiivis ja viisas muumitarina, jota on melkein vaikea uskoa saman ihmisen kirjoittamaksi kuin vaikkapa ”Muumilaakson marraskuuta”. Muumipapan muistelot eivät nimittäin ole läheskään yhtä tunnelmalliset, mutta sitäkin humoristisemmat ja terävämmät huomioiltaan. Luontokuvauskin on erityisen omaleimaista. Jälkinäytös meni ehkä himpun överiksi, mutta loppu oli silti suloinen. Jotain happitaukoja ja suvantoja olisin välillä kaivannut.

(Tämä arvostelu varmaankin äänestetään lyttyyn, koska aion nyt moitiskella monen lempikirjaa. Puolustuksekseni sanon: eläköön sananvapaus!) Suoraan sanottuna kirja oli aikamoista höttöä ja lokeroin sen auttamattakin samaan kategoriaan Da Vinci -koodin kanssa: viihdyttäviin kirjoihin, joiden suosio perustuu sietämättömään helppouteen. Kieli on niin arkisempaa kuin Kodin kuvalehdessä ja henkilöt muutamalla piirteellä luonnosteltuja ja keskenään vahvasti kontrastisia. Kirjailija pitää lukijaansa kädestä koko teoksen ajan, ettei tämä vahingossakan hämmentyisi, yllättyisi tai alkaisi tulkita omiaan. Kaikki tulee valmiina siistissä ja tietylle kohderyhmälle, tässä tapauksessa teinitytöille, suunnitellussa paketissa. Tylsääkö? Vai nerokastako? Makuasia. Kirja kosiskelee niin kuluneella kauhuromantiikalla, että jouduin punnitsemaan tarkkaan, kehtaanko lukea teosta ollenkaan. Vampyyripoikaystävä on yleinen päiväuni, ja olihan kirjassa muistettu luetteloida kaikki muutkin nuorisofantasiat koulutanssiaisista ja uudesta autosta lähtien. Reippaan tapahtumatahdin ansiosta pitkästymään ei kuitenkaan onneksi ehdi. Paljon enemmän minua nakersi Meyerin surkea sanavarasto. Laskekaapa huviksenne kuinka monta adjektiivia häneltä heltiää kutakin henkilöä kohti. (vastaus: 2-3)Lisäksi toistoa ja muutakin redundanssia on kahmaloittain. Se tekee kyllä lukemisesta vaivatonta ja dialogeista luontevia, mutta jättää kököhkön ja mustavalkoisen jälkimaun. Pelkään pahoin kasvaneeni ohi tämän kirjan kohderyhmästä, mutta "aivot narikkaan" -joululomalukemiseksi se sopi kyllä hyvin. Lisäpisteitä ropisee kauniista kannesta ja siitä, ettei kirjan vampyyreitä sentään kuvattu verenhimoisiksi gooteiksi.

Lyhyt mutta nerokas kasvutarina, jossa Muumipeikko käy läpi monitahoisen mukautumisprosessin sopeutuakseen talven outoon ja salaperäiseen maailmaan: tuntematon paljastuu mukavaksi ja kaapissa lymyävä kammotus omaksi esi-isäksi. Asetelman tulkintamahdollisuuksia on monia. Jouhevaa tarinankerrontaa, pelkistettyä dialogia ja ennen kaikkea oivaa henkilökemiaa. Erikoiset olosuhteet luovat tässä kirjassa Muumilaakson asukkaiden välille mielestäni poikkeuksellisen aitoja suhteita, ja pikku Salomen ja Reippailijahemulin arkkityyppinen epäyhtälö on kiinnostava sekin. Sadunomainen tunnelma ja kaunis luontokuvaus antavat lukukokemukselle tutun ja rakastettavan muumileiman. Janssonissa parasta on se, ettei hän koskaan sano mitään liikaa.

Viehättävän nopealukuinen ja janssonmaiseen tapaan tavattoman viisas ja sympaattinen teos, johon on koottu novelleja tutuista ja tuntemattomammista muumitapauksista, esimerkiksi maailman viimeisestä lohikäärmeestä ja Nuuskamuikkusen kevätlaulusta. Seesteinen hiljaisuus, ahdistus, yksinäisyys ja yksinkertainen onni kulkevat näissä tarinoissa luonnollisesti rinta rinnan. "Näkymätön lapsi" ei ehkä sulje lukijaa maailmaansa ja tunnelmaansa yhtä tehokkaasti kuin yhtenäisemmät muumikirjat, mutta suosittelen tätä silti kaiken ikäisille minkä tahansa tylsän päivän täytteeksi, satoi tai paistoi.

Harmillisen yllätyksetön, mutta arvokkaissa, ylellisissä kuvissa kylpevä päätäntö maailmamme vampyyriyhteisön tarinalle. Siinä missä aiemmat kirjat vetosivat viehättävän vanhanaikaisilla miljöillään, herkuttelee tämä osa nykyajan mukavuuksilla. Verenimijät eivät pihistele hulppeista huviloista, loistoautoista tai korkeakulttuurista, ja etenkin Armandin elämäntyyliä on pakko kadehtia. Juoni pysyy kasassa ja päämäärässä edellisiä osia paremmin, vaikka se suuruudenhullu onkin: Anne Rice on päättänyt esitellä samalla kertaa sekä vampyyrirodun alkuhämärän, että apokalypsin. Vaikka kyseessä siis onkin melko maijesteetillinen teos, sen lukeminen ei juuri palkitse, koska kutkuttavat käänteet loistavat poissaolollaan. Etenkin loppuratkaisu oli aivan liian ”helppo”.

Vielä nytkään, kun kannet on jo suljettu, en ymmärrä teoksen nimeä, ja melkoista dekoodausta lukeminen oli kyllä muutenkin. Vanhakantaista puhetta, tekniikkaslangia, englantia, saksaa, ruotsia ja espanjaa kryptisesti sekoittava keitos on lusikoitavissa auki vain googlen ja sanakirjojen suosiollisella avustuksella. Ilman tutkijan mieltäkin teoksesta on kuitenkin löydettävissä kaksi kelvollista rinnakkaistarinaa: toinen 1600-luvun Yhdysvalloissa elävästä siirtolaistytöstä ja toinen Berliinissä asuvasta puhelinsuunnittelijasta, johon hajamielinen aavelady on rakastunut. Tarinoiden yhdyssiteet aukeavat vähitellen ja pitävät lukijan aivot raksuttamassa. Vasta kalkkiviivoilta löytyy mehukkain yllätys! Henkilöiden ja heidän ongelmiensa moninaisuus pitää kyllä mielenkiinnon yllä ja kirjan rakenne on onnistunut. Heikoin lenkki on luettavuus, sillä kielen herkulliset hetken hukkuvat sekametelisoppaan. Fantasiaan vivahtava nykyromaani teemoinaan sopimaton rakastuminen, avioerolapset, tuotekehittelyn salatut taustat ja hajujen vaikutus ihmiseen. * * * ½

Tallityttöromaaneja, pohjoismaisia fantasiaelementtejä ja mangaa yhdistävä ruotsalainen luomus - jotain niin eksoottista, että sille kannattaa yksi ilta uhrata. Luin tämän teoksen alkukielellä ylppäreihin treenatessani ja se olikin lapsekkaan laaduttomuutensa ansiosta ihanan helppolukuinen. Sympaattiset, stereotyyppiset henkilöhahmot on järjestetty tylsähkösti elementtien mukaan ja juonenkäänteetkin ovat kovin arvattavia. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteivätkö juniorit nauttisi. Siitä ja ennakkoluulottomasta genrejen yhdistelystä kaksi kannustavaa tähteä.

Tämän voimakkailla mielikuvilla raksuttavan romaanin luin sankarini Neil Gaimanin suosituksesta. Tylsistymään en sen parissa joutunut, jos nyt en pahemmin kyllä innostunutkaan. Tarina biografin piinoista ja seikkailuista on kantava ja kiinnostava. Ainoa ongelma on, että lukija on lopulta kiinnostuneempi kirjassa esitellyn fiktiivisen Marshall Francen teoksista kuin ”Naurujen Maasta” itsestään. Carrollin teksti maistuu pahanakin päivänä, ja henkilöhahmot onnistuvat herättämään tunteita, eivät kovin laajaa skaalaa, mutta kuitenkin. Kirjan alkupuolisko kuluu vähän turhankin leppoisasti, myrskyä odotellessa, mutta lopusta löytyy herkullista vääntöä. Elämäkertojen kuluttajat ja sadepäivää viettävät, tutustukaa!

Muumiperheen muutto yksinäiselle majakkasaarelle on paljon synkempi Janssonin kuin television kertomana. Muutosta kaipaavien muumien alakulo on tarttuvaa ja myrskyävän meren uhkaava aura sulkee lukijankin sisäänsä. Ilman pikkuruisia ilonpilkahduksia, kirja olisi masentavaa luettavaa. Karujen saaristomaisemien kuvaus on tarkkaa ja henkilöhahmot totutun lämpimiä Tapahtumia ei ole paljoa, mutta lepattava myrskylyhty, ulvova mörkö ja keimailevat merihevoset ohjaavat ajatukset syvälle oman elämän syövereihin. Tätä kirjaa on mahdoton ymmärtää, jos ei itse ole koskaan tutustunut mereen.

Tuttua sirpaleista anomaliasoppaa tällä kertaa kummallisuuksia pursuavan kerhotalon muodossa. Itsensä etsiminen kummia kokeneiden kerholaisten seasta kutkuttaa, välillä pelottaakin. Tämä ei ole mitään televisiokirjallisuutta: märehdittävää on melkoisesti ja se on tehtävä aivan omillaan. Jos kaikkia lankoja on kuitenkin jaksanut pitää käsissään, viimeiset luvut palkitsevat vaivannäön.

Näppärä kuvaus ihmisen ja ihmisen sekä ihmisen ja median välisistä valtataisteluista. Käsikirjoittajien ja heidän luomansa sarjan rinnakkaiselosta on revitty paljon helposti sulavaa draamaa ja saippuaa seuraamaton tulee siinä sivussa oppineeksi paljon uutta. Myös aktiivisille ruutuun liimautujille kirja lienee valistava ja avartava kokemus. Sinisalon tyyli on varmaa ja viihdyttävää, mutta ”Lasisilmää” vaivasi sama laajakaarisuus kuin monia muitakin hänen teoksiaan: siinä missä alku vangitsee, pian keskivaiheen jälkeen mielenkiinto lopahtaa. Postmodernismin keinoja sen sijaan on käytetty parhaalla mahdollisella tavalla: raikkaasti ja älykkäästi, muttei tippaakaan elitistisesti. Tarjolla on mehevää metafiktiota kiinnostavana ihmissuhdesipulina.

Luin tämän kirjan yksinomaan rakkaudesta ”Liikkuvaan linnaan”, mutta jouduin himpun verran pettymään Toiminta oli hajanaisempaa, eivätkä henkilöt, saati romantiikan laatu viehättäneet minua yhtä paljon kuin ensimmäisessä osassa. Abdullalta ja Kuunsirpinkukalta yksinkertaisesti uupuu särmä, joka teki Sophiesta ja Howlista niin valovoimaisia. Yllätyksiä ja vilpitöntä huumoria kuitenkin riittää. Jones tulee jonkin verran toistaneeksi edellisen Linna-kirjansa tematiikkaa ja kaavoja, mutta tottahan jokaiselle kirjailijalle on oma tyylinsä suotava. Sitä paitsi, kukapa koskaan saisi tarpeekseen muodonmuutoksista ja onnellisista ihmissuhteista?

Tiheätunnelmainen, täyteläinen, kevyesti kipristävä lukukokemus. Taidolla rakennettu, kiinnostavan tematiikan jykevöittämä juoni, jonka avautumista seuraa mielellään, vaikka selkäpiitä kihelmöikin. Lyhykäisyydestään huolimatta syvä ja mieleenpainuva teos. Kuvitus on ainakin englanninkielisessä laitoksessa tunnelmallinen, mutta hieman lattea.

Krohnmaiseen tyyliin palapelimäinen, mutta valitettavan hännätön paradoksiahdistus. Nautittavia sivistyksen ja intertekstuaalisuuden murusia on mukava poimia, mutta kirja luottaa liikaa kantavaan teemaansa, äärettömyyteen, mikä jättää juonellisen ytimen kovin vaisuksi. Lukija voi kuitenkin itse syventää kokonaisuutta peilaamalla itseään henkilöhahmoihin. (Kauhistuttava kokemus...)

Pientä fanikrääsän vivahdettahan tässä julkaisussa on, mutta sentään hyvällä maulla. Lyhyt ja simppelikin novelli on mukava lukea, kun vanhan hyvän trilogian henkilöitä tulee ikävä: kuin saisi postikortin kauan sitten unohtuneelta ystävältä. Lyra on totta kai edelleenkin hyvin vangiseva persoonallisuus. Kartta on myös hyvä, kaivattu lisä, jonka tosin olisi hyvin voinut julkaista jossain muussakin yhteydessä.

Kiitettävän kiinnostava kirja täynnä fiksuja ja rohkeita vetoja, kuten Sinisalolta ehkä sopii olettaakin. Nosti ihokarvani törrölleen, mikä tosin johtui enemmän pöyristyksestä ja jännityksestä kuin ihastuksesta. Monilla vakavilla aiheilla leikitellään ja käydään kauppaa uuskumman keinoin, ilman ylimääräistä liirumlaarumia. Ehkä pientä, tarpeetonta toistoa on havaittavissa jopa metaforien tasolla, mutta ajatuksia herättävää, innovatiivista lukemista on aina ilo suositella.

Jos onnistuu heittämään mielestään sen, kuinka taitamattomasti kirjan yksioikoinen juoni on rakennettu, siihen voi mahdollisesti viehtyäkin. Päähenkilö on loppujen lopuksi varsin sympaattinen sekasikiö, joka viljelee kauniita ja tärkeitä aiheita, kuten ihmisen ja luonnon suhdetta. Hänen naiivi filosofiansa jää kuitenkin helposti parempien lastenkirjanerojen, kuten muumien ja Peppi Pitkätossun jalkoihin.

Kafka saattaa olla yksi Euroopan isoimmista kirjailija nimistä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että "Linna" on yksi tuskaisimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut! Lauseet ovat kymmenien rivien, kappaleet kymmenien sivujen pituisia ja kaikki henkilöt puhuvat kuin poliitikot. Mikä vielä pahempaa, kirjassa ei totisesti tapahdu yhtään mitään. Lukijan kärsivällisyyttä ei koskaan palkita pienimmälläkään kliimaksilla, vaikka koko kirjan lävistää kipristyttävän odottava tunnelma. Tunnelmaa kirjasta ilman muuta löytyykin ja yksin sille olen nuo kaksi tähteäkin antanut. Kirjan miljöönä toimiva kylä on atmosfääriltään ahdistunut ja vinksahtanut kuin ukkosen edellä. Hyvin intensiivistä, muttei lainkaan mieltä ylentävää.

Nuorisorikollisia ja aivokkaita puita - totta kai kuka tahansa esiteini kiinnostuu sellaisesta! Junioreille Douglas Hillin Klydor-kirjat ovat siis mielestäni ihan sovelias tapa tutustua scifiin. Henkilöhahmot ovat toki melko stereotyyppisiä, mutta heidän ryhmädynamiikkaansa seuraaminen on kiinnostavaa. Kirja avaa myös hieman lapsekkaita, mutta kiinnostavia lähtökohtia moniin moraalisiin kysymyksiin: onko hyvä idea lähettää rikollisia perustamaan siirtokuntia avaruuteen rangaistustarkoituksessa ja mitä jos kaikilla puilla on ESP-kykyjä?

Luonnollisen ja yliluonnollisen liukuva raja kirjavana, hyvin perusteltuna kudelmana, niin kuin vain Leena Krohn sen osaa. Kirjan sirpaleinen rakenne ei suinkaan tee siitä hataraa, vaan pikemminkin auttaa pitämään mielenkiintoa yllä ja tuomaan kirjan teemoihin runsaasti näkökulmaa. Krohnin oppineisuus ja pelottavat utopiat läjähtävät silmille alati yhtä tehokkaina, mutta valitettavan tuttuina. Sisältö on kutkuttavaa ja älykästä, mutta liian samankaltaista kuin kirjailijan muutkin teokset. Repäisisi jo!

Prydainin kronikan sinisilmäisessä, paljasjalkaisessa sarjassa tämä on se osa, jossa aletaan jo pikku hiljaa kasvaa isoiksi. Se tuo tarinaan lisää syvyyttä, mutta toisaalta myös tylsyttää henkilöhahmojen terää. Välillä mukana roikkuu vain siksi, että pääsisi seuraamaan viidennen kirjan finaalia, mutta kelttihenkinen lasten fantasian lumous pitää rakosistaan huolimatta.

Maailmassa on kaksi elämää suurempaa lasten kuvakirjaa ja tämä on niistä toinen. Nyytin suloisuus, surullisuus ja urheus ovat liikuttaneet ja opettaneet minua pienen ikäni. Sekä värikylläinen, persoonallinen kuvitus, että kahdella kielellä kauniilta kuulostavat riimit ovat tietenkin taattua Tove-laatua. Voi hellanlettas! :)

Tuttu laakso viisaampana, tunnelmallisempana ja melankolisempana kuin koskaan televisiossa. Marraskuisen mustan mielen ja mutkattoman muumi-zenin ihastuttava kaksinkamppailu. Jos joku teos on koskaan saanut minut edes lähelle katharsista, se on tämä. Oivaa luettavaa kelle tahansa, mutta vain tietyllä säällä ja mielellä!

Gaiman on aikamme parhaita tarinankertojia ja juuri "Tähtisumussa" hänen satusedän taitonsa loistavat kirkkaimmillaan. Yksinkertaisen maalaispojan universaali rakkaustarina on helppo ottaa sydämeensä ja kantaa ikuisesti mukanaan. Se on sekä pientä että suurta, sekä kylmää että lämmintä - ristiriitaista kuin elämä.

Sonja-sarja on sikäli hauska fantasiatuttavuus, että sen kohderyhmä on melko selkeärajainen. Tällainen "kuka tahansa meistä suomalaisista teineistä voi eksyä vieraaseen maailmaan" -klisee puree pikkutyttöihin siitä yksinkertaisesta syystä, että Sonja on jokainen pikkutyttö ja jokainen pikkutyttö on Sonja. Lähteäkseen kliseiseltä pohjalta kirja on kuitenkin onnistunut, tasapainoinen kokonaisuus, jota hieman vanhemmankin päiväunelmoijan on mukava lukea. Henkilöhahmot nyt ovat mahdottoman epäuskottavia, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettei heistä voisi pitää!

"Ennen päivänlaskua ei voi" on Finlandiansa ansainnut kotimaisen postmodernismin paraatiteos. Se naamioi fiktiota faktaksi niin kutkuttavasti, että peikkojen olemassaoloon haluaa, ja alkaakin ainakin hetkittäin, uskoa. Myös milleniumin muotiteemaan eli homoseksuaalisuuteen on tartuttu raikkaalla tavalla. Sinisalon terävä kieli lisää mukaan oman tujauksensa ja lopun avoimuus jää kalvamaan mieltä iäksi.

"Orjattaresi" on selkäpiitä kutitteleva ja hallittu kertomus, joka jättää lukijalle paljon tilaa ja pureskeltavaa. Mitään ei heitetä röyhkeästi silmille tai tarjota hopealautaselta. Minä-kertoja on todella helposti lähestyttävä ja hänen ajatuksissaan pääsee piehtaroimaan hätkähdyttävän intiimisti. Arkoja aiheita ja kiinnostava kirjatuttavuus, joka painuu mieleen ainutlaatuisena kokonaisuutena.

Mielikuvituksekas, vilpitön ja sympaattinen kokonaisuus, jonka lukemisesta aidosti nauttii. Ehkä parasta antia ovat henkilöhahmot, jotka ovat todella persoonallisia ja vuorovaikuttavat pakottoman oloisesti. Ainoa, joka jättää toivomisen varaa, on ehkä loppuratkaisu (vähän liikaa vähän liian makeaa mehua). Myös elokuva sulatti sydämeni ja hiveli sisäistä lastani. Lukekaa, katsokaa ja rakastukaa!

Tätä kirjaa on suositeltava kaikille anomalioihin vähänkin kallellaan oleville olennoille, sillä ainakin minulle "Datura" oli todella avartava lukukokoemus. Krohnin kirjat pakottavat liikkeelle hyvinkin omituisia ja abstrakteja ajatuksia ja nyt, kun kyseessä on koko todellisuuden perimmäinen luonne, lukijan koko maailmankuva saattaa muuttua. Kuka sanoi, ettei tietoteoria voisi olla kiinnostavaa? Jos jonkun mielestä tietoteoria ehdottomasti EI voi olla kiinnostavaa, suosittelen tätä romaania myös viihdyttävyytensä puolesta. Kirjan kuluessa esitellään lyhyesti mutta selkeästi monenlaisia yliluonnollisuuksia, mikä ainakin minua kiehtoi äärettömän paljon.

Ikävä sanoa, mutta tämä toilailu on harvinaisen yliarvostettu. Tapahtumilla saati vitseillä ei minun nähdäkseni ollut päätä eikä häntää, vaan kokonaisuus oli kokonaisuudessaan hämmentävä ja suhteellisen sanomaton. Ajatuksen ohjautuivat lähinnä niihin nautintoaineisiin, mitä kirjailija on mahdollisesti nauttinut tätä teosta luodessaan. Ehkä tämä avautuisi paremmin alkuperäiskielellä tai ehkä en ole lukenut scifiä tarpeeksi ymmärtääkseni tästä hölkkäsen pölähtävää, mutta minulle tämä oli silkkaa välipalaa. Tietysti, jos on sellaisen tarpeessa...miksikäs ei.

Fyysiseltä olemukseltaan tämä kirja on mitä ihastuttavin pikku orkideapuketti, mutta sisältö on surullisen lyhyt ja surullisen klassinen. Liekö tuo ihmekään, sillä tämän novellin kokoisen romaanin sanotaan olevan modernien vampyyritarinoiden edelläkävijä. Autenttisen 1800-lukulaisesta sävystä huolimatta tuntematon pankin räjäyttäjä, Polidori, välttää pahimmat korniudet. Kiinnostava yksityiskohta on, että hänen vampyyrinsä on arveltu viittaavan lordi Byroniin.

Kovin sinisalomainen, kovin postmoderni romaani. Lähtee rallatellen liikkeelle, mutta Kalevalansa tuntevaa lukijaa alkaa pian puuduttaa. Tämä on kirjoitettu ennenkin ja paremminkin, minkä johdosta tapahtumat ovat ikävän ennalta-arvattavia. Kirjoitustyyli on kyllä tutun kärjekästä, ujostelematonta ja nokkelaa, mutta jos se on kaikki, mitä lukijalle jää käteen, kirjaa on mahdotonta pitää kovinkaan onnistuneena.

Myönnettävä on, että Anne Rice keksii paljon puhetta hedonismista ja elämän estetiikasta. Myös hänen kuvailunsa on herkullista, mutta paikoin ehkä liiankin perusteellista. Olkoonkin, että Lestat on kaikessa ristiriitaisuudessaan hurmaava henkilöhahmo, hänen karsimansa ei pääse oikeuksiinsa näin homogeenisessa kokonaisuudessa. Pahin puute on kuitenkin ontuva rakenne: kirja koostuu lähinnä peräkkäisistä ja sisäkkäisistä elämäntarinoista. Vauhtia on niin vähän, ettei se oikein riitä näin valtavaksi venytettyyn ylämäkeen. Pitkäjännitteinen lukija kuitenkin palkitaan ja jätetään janoamaan lisää verta...

Pukumiehiä, metroasemia, todellisuusvääristymiä ja Lontoo. Ja miksikö tämä oli yksi suosikkiromaaneitani kautta aikojen? Ja miksikö Neil Gaiman on ylivoimainen suosikkikirjailijani? Tietenkin siksi, että tässä on kaikki samassa paketissa: mukaansa tempaava tarina, syvään kaivertuvia symboleja ja ripaus brittiläistä huumoria. TV-sarjan käsikirjoitus kyllä kuultaa vielä hieman romaanisovituksenkin läpi, mutta tässä kirjassa on parhaat pahikset, gaimanmaisia älyllisiä koukkuja ja rutosti yllättäviä käänteitä. Tämä on kuitenkin luettava englanniksi ja Lontoon pitää olla suhteellisen tuttu paikka, jotta kaikkiin pikku poimuihin pääsisi käsiksi.

Luin sattumalta ja skeptisenä, silkasta kunnioituksesta S.E. Hintonia kohtaan, mutta tulinkin iloisesti yllätetyksi. Kyseessä olikin hämmästyttävän tuore ja monijuoninen nuortenkirja, joka romuttaa taitavasti kronologiaa ja vampyyrimyyttejä. Tässä on teos joka masentaa ja rohkaisee samalla rykäisyllä, pitäen yllä terveettä tempoa alusta loppuun. En siis voi kuin suositella.

Universumien tomu -trilogia viljelee kristinuskokritiikkiä söpösti ja sivistyneesti, hienovaraisten rinnakkaismaailmojen välillä koikkelehtien. Varsin korkealentoisista lähtökohdista huolimatta Pullman välttää taitavasti kornit ylilyönnit. Lapsipäähenkilötkin ovat koskettavia ja uskottavia, mutta eivät kuitenkaan paatokseen asti. Koko trilogia on sanalla sanottuna rakastettava ja tämä on osista kenties paras ja vauhdikkain.