Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
"Ologia-sarjan" tylsimpiä kirjoja, niin hyviä kuin ne tavallisesti ovatkin. Tämä ei valitettavasti hätkähdyttänyt pikku-Adolfinaa samoin kuin ne muut, mutta löytyy yhä kokoelmista. Kuvitus on laadukasta mutta sisältö tylsää eikä juuri uutta tietoa vampyyreista aiheena. Vähän kuin kokoelma kaikista muualla esitetyistä myyteistä.
Aluksi minulla meni jonkin aikaa pysyä kaikkien hahmojen perässä. Koska tarinaa kerrotaan viiden henkilön näkökulmasta, ei kirja ainakaan käynyt tylsäksi. Kaikkien hahmojen elämät ovat lopulta sekoittuneet toisiinsa niin täydellisesti, että meinasin edelleen mennä solmuun koko sotkussa. Mutta kirja on kyllä kiinnostava ja monipuolinen, hieman kliseinen teinidraama.
Aika perus Kingi: hitunen yliluonnollisuutta, raakuuksia sekä tietenkin poliiseja. Ei omasta mielestäni erikoisen mieleenpainuva, mutta kertalukemisen arvoinen yhtä kaikki. Kingi-ihmisille, muille harkinnan mukaan.
Pettymys. Kaiken sotimisen, taistelujen ja juonittelujen jälkeen kirja jätti aivan liian paljon avoimia kysymyksiä, eikä oikeastaan saattanut mitään merkittäviä juonikuvioita kunnolliseen loppuun.
Nyt kun sitä "hieman" on ehtinyt pohtia, on tämä sittenkin se paras Tolkien-kirja minusta. Hieman oudosti luin joskus tämän ennen Sormusten herraa tai muita Tolkienin teoksia (koska kirjastossa ei ollut muita saatavilla juuri sillä hetkellä). Myöhemmin tehdyt täydentävät kirjat ovat loistavia, mutta keskeneräiset tarut jättävät tilaa lukijan spekuloinnille ja mielikuvitukselle. Siksi tämä.
Vaikka onkin pituudeltaan paljon lyhyempi, tämä satiirinen romaani käsitteli kiihkottomammin naisvaltaista yhteiskuntaa kuin Jan Salmisen kärjistetty ja vakava Äidinmaa. Absurdit juonenkäänteet ja huumori viihdyttivät.
Jos tämä olisi äidinkielen yo-aine, se saisi hylätyn, koska kirja oli kirjoitettu täysin otsikon vierestä ja kaiken lisäksi huonosti. Juoni seuraili joutavia sivuhenkilöitä. Ihmettelen, että tämä on käännetty suomeksi.
Kesyttömään oli hiukan vaikeaa suhtautua, koska se tuntui lainaavan niin suoraan suosittujen Twilight-kirjojen konseptia. Kaupunkilaistyttö muuttaa Kainuun korpeen ja löytää sieltä vaarallisen poikaystävän. Vetävästi kirjoitettu tarina piti kyllä otteessaan, mutta ei ole vielä houkutellut tarttumaan seuraavaan osaan.
Viehättäviä, syvällisiä ja psykologisesti oivaltavia aikuisversioita tutuista saduista, hienovaraista huumoriakaan unohtamatta. Polveilevat lauserakenteet tekivät lukemisen ajoittain hieman raskaaksi, mutta kielellisesti ja suomennokseltaankin nautittavinta proosaa, jota olen aikoihin lukenut!
Takakansi kehuu kirjaa tiivistunnelmaiseksi, mutta koin sen enemmän eteeriseksi. Teksti oli kaunista ja soljuvaa, mutta juonta oli aluksi hankala seurata, koska en erottanut kahta näkökulmatyttöä toisistaan. Nimet olivat ehkä liian samantyyliset, samoin kuin heidän tapansa katsoa maailmaa. Lopussa samankaltaisuus sai toki selityksensä. Odotin spefikirjalta myös enemmän fantasiaelementtejä. Minulle tämä meni melkein realistisesta historiallisesta romaanista.
Kirja oli toteutettu alusta loppuun upean lyyrisellä kielellä, joka kuitenkin kääntyi hieman itseään vastaan. Minua häiritsi tavattomasti se, että molemmat kertojahahmot käyttivät samanlaista kieltä, vaikka toinen oli luku- ja kirjoitustaidoton mies, toinen koulutettu nainen. Ymmärsin myös kirjan sanoman aivan päinvastaisena kuin kirjailija oli sen haastattelujensa mukaan tarkoittanut. Mutta tulkinta on vapaa. :)
Kokoelmien hyvä ja huono puoli on se, että samaa aihepiiriäkin käsittelevät tekstit ovat tyyliltään hyvin erilaisia. Toisaalta ne tarjoavat jokaiselle jotakin. Sadut jäivät mieleen paremmin kuin moni pitkä romaani, mutta ehdottomat suosikkini olivat Johanna Sinisalon nerokas Hannu ja Kerttu-tulkinta sekä Marika Riikosen hulvattoman humoristinen Lasikenkä.
Vampyyrigenre ei ole minulle kovin tuttu tai läheinen, vaikka olen Twilightini lukenutkin. Pure mua oli moitteeton, sujuva ja kielellisesti nokkela, mutta en kokenut sitä kovinkaan hauskana. Mielenkiintoisinta ja omaperäisintä antia oli vampyyrien yhdistäminen vuoden 1918 tapahtumiin.
Suhtauduin aluksi kriittisesti ajatukselle kirjasta jonka päähahmo on 12-vuotias. Voiko niin nuorelle tapahtua mitään niin kauheaa että kirja täyttäisi oikeasti kauhun kriteerit. Kirja täytti. Kirja oli positiivinen yllätys ja toimi hyvin.
Mahtava kirja! Tämä sarja tuntuu vain paranevan mitä pidemmälle se kulkee. Sarja alkoi nälkäpelimäisellä selvitymiskamppailulla ja nyt on kasvanut eeppiseksi kuin Game of thrones. Päähenkilön nimen vaihtuminen edellisestä kirjasta oli erikoista, mutta Celaena vaikuttikin jo ensimmäisessä kirjassa tekaistulta nimeltä. Aelin on kehittynyt hahmona paljon, mistä saa kiittää kolmannen osan matkaa Wendlyniin ja Rowania. Aelin tuntuu paljon inhimillisemmältä kuin ensimmäisessä osassa.
Ihan mielettömän mielenkiintoista, yrittää itsekin kirjan mukana selvittää salaliittoja ja kuvioita ja loppuun saakka jännittää mitä siinä käy.
Jokseenkin hidas ja makusteleva fantasiaseikkailu, jota lukiessa ei kuitenkaan ehdi tylsistyä. Tapahtumia riittää. Luin romaania pitempien taukojen kanssa, mitä en suosittele tekemään hahmokaartin laajuuden takia. On helpompi pysyä kärryillä, kun ei anna tarinan odotella liikoja.
Pääkallomies on alun perin julkaistu Weird tales lehdessä jatkokertomuksena. Pienoisromaani onkin jaoteltu useaan lyhyeen lukuun. Tarinassa on samankaltaisuuksia Sax Rohmerin Fu-Manchu kertomuksien kanssa, joissa valkoista rotua uhkaa ”keltainen vaara”. Pääkallomiehessä vaara tulee vain eri suunnasta. Tarinan pääpahiksena on Atlantiksen vedenalaisista raunioista noussut kammottava Kathulos. Kauhua tarina ei varsinaisesti herätä, vaan se on lähinnä jännityskertomus, missä on mukana myös draamaa. (Kaunis neitokainen, joka täytyy pelastaa).
Pojat urhokkaat on ollut pitkään suosikki-Kiekkomaailmaani. Siinä on loistava yhdistelmä vakavia ja suuria aiheita sekä Pratchettille tyypillistä keveää, oivaltavaa ja humaania huumoria. Pojat urhokkaat keskittyy erityisesti kahteen suureen aiheeseen: muukalaisvastaisuuteen ja sotaan. Vartiosto-juonilinjan näkökulmasta näistä aiheista käännellään esiin yllättäviä, oivaltavia ja paikkansapitäviä näkökulmia.
Kauneus on kirous sitoo yhteen tiukasti Indonesian 1900-luvun historiaa ja myyttistä perinnettä. Teoksessa seurataan yhden suvun jäsenten kamppailua kirouksen vallassa - kirouksen, joka on vain yksi maagisista asioista heidän elinympäristössään. Hahmot toimivat myyttien logiikan mukaan, rakastavat ja vihaavat kuin legendoissa. Heitä kuitenkin ympäröi 1900-luvun jälkipuolen yhteiskunnallinen todellisuus miehittäjineen, vallankumouksineen ja poliittisine suhdanteineen, ja nämä kaksi elementtiä kiertyvät tiiviiksi Indonesian muotokuvaksi.
Húrinin lasten tarina kokoaa yhtenäiseksi tarinaksi ne sirpaleet, joita samasta aihelmasta on aiemmissa Tolkienin teksteissä nähty. Se on Tolkienin universumiin sijoittuva traaginen tarina, jossa on myyteistä ja legendoista tuttu tarinan kaari ja myös niille tyypillinen hahmokaarti. Silmarillionin tapaan luvassa on perinteistä korkeaa fantasiaa perinteisin hyvä-paha-mustavalkoisuuksineen. Teosta ei pidä kuitenkaan lukea allegoriana: keskeisintä on se, miten hahmot toimivat eri tilanteissa ja mitä siitä seuraa, ei niinkään suoraan verrannollisuus johonkin todellisuuden ilmiöön.
Mun mielipide tästä kirjasta ei oo vielä täysin muodostunut mutta kirjan luettuani ei tehnyt mieli lukea seuraavaa kirjaa. Kyllä juoni mukaansa vetäisi (yliampuvuuden ja nopeiden käänteiden vuoksi) mutta seuraavan kirjan lukeminen ei jostain syystä houkuta. Minä en sure sitä ettei kirjassa ollut paljoa suomalaisuutta ja susia niinkuin susiraja kirjasarjan nimenä antaa ymmärtää, vaikka tottahan se on että susien olisi kuulunut olla keskeisempänä aiheena.
Kirja on melko erikoinen enkä oikein saanut siitä kiinni. Juoni sinänsä on oikein hyvä ja teoksessa esitettävä tulevaisuus kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta tarina etenee kovin nopeasti. Aluksi kirja on rauhallinen ja samalla hyvin hämmentävä. Pian kuitenkin tapahtumat vain seuraavat toisiaan sellaisella vauhdilla, etten itse ainakaan meinannut pysyä perässä.