Bret Easton Ellisin teoksista olin aiemmin lukenut Amerikan psykon, Glamoraman ja Alta nollan, joten olin tietoinen kirjailijan kyvystä kuvata dekatenttia elämänmenoa. Se oli pääsyy, miksi nappasin kirjan kirpputorilta halvalla ja luulin tehneeni pienen löydön. Sekä valehtelisin, jos väittäisin että rapion estetiikka ei kiehtoisi minua. Omasta kirjahyllystäni löytyy mm William S. Burroughsin Nisti ja Hunter S Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las vegasissa, jotka kuuluvat yhä suosikkeihini.
Kirja alkaakin varsin jouhevasti ja Ellisille tyypillisen minimalisesti. Rappio on tasolla miltä siltä odottikin. Kaikki on "hyvin" kunnes kirjan päähahmo Bret Easton Ellis ja hänen perheensä törmää yliluonnolliseen. Siitä alkaa varsinainen piina, eikä tämä ole Stephen King viittaus. Siitä pisteestä eteenpäin ei voi kuin pyöritellä silmiään ja toivoa että kokemus loppuisi. Ja tätä en sano hyvällä. Kaikki kirjan kummitus ja - kauhuelementit ovat samalla klisetasolla kuin Spinal Tapin vahvistimet eli 11. Oletko nähnyt paranormaalia ilmiöitä tai kummittelua kokevia elokuvia rauhattomista sieluista, itsestään liikkuvista huonekaluista, välkkyvistä valoista, murhan himoisesta nukesta jne. Jos olet niin olet jo lukenut kirjan. Myös kirjan päähahmon päättelyradat ovat himmeämpiä kuin musta aukko. Kärjistetysti ne ovat tasolla "eteisessä on valo, sen täytyy johtua kuolleista ja heidän rauhattomista sieluistaan". Teki mieli huutaa, et voi olla tosissasi Ellis.
Kaikki tapahtumat kasaantuvat ja tapahtuvat päivissä, eikä kukaan ihmettele mitään mistään milloinkaan saati kyseenalaista asioita tai omaan mielenterveyttään millään tasolla. Tuntuu kuin olisi koko ajan valtava kiire mennä eteenpäin. Menolippu on jo ostettu, vaikka määränpää ei ole tiedossa, eikä sinne saavuttuaan tiedä missä on, saati miten toimia. Kirjassa kirjailija myös tutkii nuoruudessaan ja lapsuudessaan kirjoittamiaan novelleja/ kertomuksia ja uskoisin ihan kypällä, että tämän roskan Ellis on kirjoittanut jo ollessaan alaikäinen, ja sieltä teinikaapista tämän teoksen meille hiukan nykypäivään modattuna aivan oikeasti rykäisit.
En mielelläni kirjoittele negatiivisiä arvosteluja, eikä minulla ole mitään hampaankolossa Ellisiä vastaan. Päinvastoin minä edelleen pidän Ellisin maanisista hahmoista ja heidän pakkomielteistään. Mutta kirjoittaakseen hyvän kauhukirjan vaaditaan jotain aivan toisenlaista. Ehkä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja olla sekoittumatta genreihin joita ei hallitse millään muotoa ( en lue Amerikan psykoa varsinaiseksi kauhukirjaksi ). Tai ehkä se vaatii selviämistä tahi huomattavasti enemmän huumeita, ei voi tietää. Todella laiskaa ja huonoa työtä...
