Todella virkistävä kirja. Kertte ei ollut perus kiltti talonpoikaistyttö, vaan mukana oli särmää. Ilkeyttä, vahingoniloa. Piristävää. Muut hahmot sopivat myös omiin rooleihinsa, kukaan ei sulautunut seinään ja kaikilla oli oma luonne. Historiallisesta pätevyydestä en osaa sanoa mitään. Peseminen häiritsi, ei mielikuvien pohjalta sopinut aikaan. Mutta muuten, läpi meni kaikkineen. Loitsut ja taiat eteenkin. Kalvaat tytöt ja muut henget jäivät turhan vähälle huomiolle, olisi ollut kiintoisaa lukea niistä lisää. Kirjoitustyyli iski myös, mukava lukea. Ehdottomasti jatkan sarjan (onko tämä sarja) parissa.

Luin kirjan viime yönä yhdeltä istumalta. Melkein itkin, sillä, voi luoja, Rosvoruhtinas on kenties minulle rakkain kirja ikinä. Osaan ensimmäisen sivun ulkoa, samoin sitä seuraavat kolmesataaviisikymmentäkahdeksan. Ei todellakaan vaikuta negatiivisesti lukukokemukseen. Enkä tahdo yleistää, mutta tiedän monen teistä rakastavan Pottereita henkeen ja vereen. Tämä on sitä täsmälleen samaa rakkautta. Kun on kasvanut kiinni kirjaan, eikä koskaan ole valmis kasvamaan siitä ulos. Siihen on sotkeutunut hellyyttä ja nostalgiaa. Enkä minä aio päästää tästä irti. Funke on eräs absoluuttisista lempikirjailijoistani. Rosvoruhtinaan lisäksi Mustesydän-trilogia on loistava ja ovat Recklessitkin ihania. Se on aika yksinkertaista, miksi. Kirjoitustyyli. Satumainen ja runollinen, niin kauniisti soljuva teksti. Rosvoruhtinas on selkeästi lapsille & nuorille kirjoitettu, mikä lisää kirjan hurmaavuutta. Kadehdin hiukan. Tarinakin on täynnä taikaa ja salaperäisyyksiä. Venetsia on ihanteellinen miljöö ja paikkakuvaukset tekevät Rosvoruhtinaasta vieläkin herkullisemman. Juonikin löytyy sitä kaipaaville. Pikkuhukkana jännitin ihan kympillä loppukäänteitä, mutta se on kyllä hiukan karissut vuosien aikana. Hahmoista sitten. Scip taisi olla ensimmäinen kirjaihastukseni, ovat nuo pikkuvarkaat aina sulattaneet sydämen. Kaikki Tähtipiilon asukit, ja Victor, Ida, Renzo... Sydän sydän. Prosperin ja Bon veljeys on ihanaa luettavaa. Toinen tuplasydän. Pahiksetkin ovat hauskoja, paitsi dottor Massimo. Ikävä mies. Victorin kilpikonnat ovat kenties suloisimmat otukset ikinä. Joo, Rosvoruhtinas on mulle rakkaimpia kirjoja ikinä. Voisin itkeä, koska omistan tämän. Niin onnellinen.

Taidan pelätä vettä hiukan. Äärimmäisen miellyttävästi ja sujuvasti kirjoitettu persoonallinen kirja. Yleensä kun luen, joudun kytketään aivot pois päältä, etten keskity tapahtumien seuraamisen sijaan sanavalintojen korjaamiseen. Nyt ei tarvinnut. Jääskeläinen kirjoittaa hyvin eri tavoin kuin minä, mutta tyyli on uskomattoman kaunis ja taidokas. Dialogi on realistista ja jo pelkistä repliikeistä tunnistaa hahmon suoraan. Ja itse henkilöt... Ei tule mieleen, milloin viimeksi olen törmännyt ainoaankaan näin todentuntuiseen hahmokaartiin. Vaikka hän-kertoja onkin Juditin kannalla kaikki 550 sivua (poislukien minäkertoja-palat, joista en aio spoilata mutta joista käy irti muidenkin hahmojen ajatuksia), jopa yksittäiset sivuhenkilöit välittyvät hämmentävän hyvin lukijalle. Mauri oli aivan ihana, ja Leomouru myös. Martta creepy pahemmin, mutta hyi olkoon, pystyi häneenkin samaistumaan. Ketään ei voinut inhota. Kuka tahansa heistä voisi kävellä kadulla vastaan. En nyt tiedä pelattavuudesta, mutta kyllä tämä vähintäänkin jännittävä oli. Kun nimi aukenee, ollaan aaaika creepyillä kohdilla menossa. Ja kuten mainittu, aquafobia iski. Yritän rauhoittua ja ajatella ettei vedenpaisumus oikein millään yltäisi tänne kolmanteen kerrokseen... Kai... Olin hiukan varauksellinen, kun tajusin kirjan jutustelevan pitkät pätkät fundamentalismiateismiagnotisijuttua, mutta Jääskeläinen onnistui vetämään sen hyvin. Kaikesta löytyy moitittavaa, ja totta kai kaikkea saa tai pitääkin kritisoida, mutta minulle ei yritetty myydä mitään eikä ketään alettu haukkua. Tämä on hieno kirja, hieno tuttavuus. Onnekseni lisää Jääskeläistä odottaa lukijaansa, vaikka kuulopuheiden perusteella paras tulikin jo lukaistua.

Kirjasta jäi surullinen olo. Ei haikea vaan surullinen. En tiedä olenko iloinen asiasta (Tulipas hienosti ilmaistua), kun se herkkä haikeus olisi sopinut paremmin. Suuria tunteita ei syty. Hahmot jees, en inhonnut ketään, mutta en erityisemmin ihastunutkaan. Ihan fine oli se, ettei päähenkilö ensimmäisenä juossut suureen seikkailuun vaan jarrutteli. Sisko ärsytti. Olisin pitänyt erilaisesta loppuratkaisusta. Erotaan mutta ollaan ONNELLISIA. Eikä olla yhdessä ja olla meh onko näin parasta. Haavekaupunki pelottaa mua. Haaveet ja aaveet ja tehtaat. Severi. En tykännyt yhtään, koska pelotti. Oli Jonikin aika creepy. Ja sen isä. Ja Alpertti. Kirjoitustyyli ei iskenyt, vähän turhan yksinkertainen. Nopealukuinen. Kelloja, luistinrata, vanhoja ihmisiä ja nuoria ihmisiä. Kokeile pois, ei vie paljoa aikaa.

Takakansi antaa aika lattean kuvan. Tai jos pysähtyy (kuten minä) tuohon esikoisteoksen kohdalle, odotukset pysyvät korkealla. Mutta muuten, ”Epävarma teini-ikäinen päähenkilö huomaa itsestään jotain paranormaalia omg kumpi on voimakkaampi ja kaikkea kauhistuttavan jännittävää tapahtuu kiinnostusta herättävä kyssärimerkki vielä loppuun.” Ei ihan tule Carrie mieleen tästä, vai mitä? Kirja on lyhyt, mutta ehjä. Sotkuinen hyppely asiaomaelämänkertatietomuistelmateksteistä normaaliin kerrontaan miellytti tavallaan suuresti, vaikka tuo tarinan vienti eteenpäin ”reaaliajassa” kiinnostikin huomattavasti enemmän. Rakastuin Kingin tapaan kirjoittaa. Ajatukset. Eivät ne ole lauseita, kuvia ja sanoja. Ostin kaiken. Ja eri kertojaäänien eroavaisuudet, persoonat. Ylipäätään hahmot eivät kuolettaneet tylsyydellään tai stereotypioillaan. Oli suosittua tyttöä, epäsuosittua tyttöä, tyttöä, joka rikkoi sääntöjä ollakseen kiva… Mutta silti. En ärsyyntynyt. Loppukäänne ei ihan vetänyt mattoa alta, koska juoni oli aika selkeä ja yllätyksetön plus sijaistoimintojen ansiosta tämänkin kirjan lukemiseen meni se kolmisen kuukautta. Tuota siis joo, 200 sivua. Tarina oli aika perus, ei parasta antia teoksesta.

Jäätävä sarja. Onhan se mukava kuulla, että porukka pitää viehättävänä, kun harva mies on koskaan ihastunut Sookieen. Paitsi mitä, neljä kaveria? Neljä aika semi perus seksikästä komeaa urosta. Yhtä aikaa. Joo, Sookie on aika inhottu ja hyljeksitty ja niin friikki, ettei kenellekään kelpaa. Tää on ihan mahtava. Oikeasti. Kaikki kolmioneliöviisiö- ja lopulta kuusiodraamat vaan parantavat tätä. Makoisa kirja. Nauroin itselleni kolmetoista lisävuotta. Team Eric. Tule takaisin!

Oma taivas on kaunis kirja. Vaikka se sisältää hyvin inhottavia elementtejä, kirja ei mässäile kurjuudella. Hahmoista Lindsey lämmitti sydäntä eniten, samoin Jack. Susie oli myös kiva, ei ruikuttanut vaan kaipasi, mutta silti jotain jäi puuttumaan. Ketään ei oppinut inhoamaan, sillä (hiukan inhottaa myöntää) joka ikistä hahmoa onnistui ymmärtämään, edes jossain määrin. Kirjoitustyyli on koruton ja raikas. Teksti soljuu eteenpäin takkuilematta ja kikkailematta, vaikka tavallaan jälkimmäistä odottaisi tämän kaltaiselta kirjalta. Suru ja ylitsepääseminen (/-mättömyys) on realistista. Hyvin, hyvin kaunis kirja. Itkin lopussa.

Eric on kiva. Hotimpi kuin Bill. Vähän pettynyt olo. Kuuleman mukaan tämä on sarjan paras kirja... Ei siinä mitään. Myönnän minäkin, parempi kuin edelliset. Mutta... Nytkö lähdetään taas alamäkeen? Joo. Eka osa oli einiinkovinhyvä lukukokemus, toisesta ylöspäin meno on parantunut, tai ehkä sitä vaan tulee otettua nämä halpana viihteenä. Veren imussa on kuitenkin ensimmäinen sarjan kirja, josta pidin muutenkin kuin vain aivohöttönä. (Vaikka sainkin hysteerisiä naurukohtauksia, kun Sookie kertoi, ettei koskaan ollut tavannut muita kuin kristittyjä. Tai kun hän meni ja kehui laajaa sanavarastoaan. Rukoilen, että se oli sarkasmia. Tyyppi ei tiennyt mikä on wicca. 26-vuotias nainen. Hei pliis.) Loppu jäi vähän kutisemaan. En hirveän usein vedä kohtausta cliffhangereista. Jaksan ihan hyvin odottaa. Mutta nyt kun vitonen on näppien ulottuvissa ihan kirjaimellisesti... Ja eniten naurattaa se, että mua kiinnostaa Sookien ja Ericin jatko. Ei niinkään nämä yliluonnolliset taistelutappelusäätämiset. (Peukut pystyssä Ericin puolesta. Yhdeksän kirjaa jäljellä, ehtii Sookie pelehtiä muiden miesten kanssa myöhemminkin.)

Voi rakas Sookie. Olet minua kymmenen vuotta vanhempi. Olet kokenut paljon enemmän, olet ikäsi puolesta minua viisaampi. Olet sivistynyt, ja luet vapaa-ajallasi paljon. Roskaeikuromanttisia romaaneja, mutta joka tapauksessa. Et kuitenkaan ole ylpistynyt tästä älyllisyydestäsi, vaan nöyrästi annat maailmalle tilaisuuden opettaa itsellesi uusia asioita. Nyt c'mon. Minäkin tiedän, mikä imbesilli on. Joo. Sivistyssanakalenteri toi mukaan monia nauruja. Toivon sydämestäni, että Harris lisäsi sen koomiseksi elementiksi. Se nimittäin oli sellainen. Mä olenkin odottanut tätä säätämistä suhteiden kanssa. Hah. Totta puhuen jäi kyllä vähän epäselväksi mitä mieltä Sookie Billistä sitten oli. Ensin rakastetaan, sitten vihataan, on ikävä, rakastetaan, vihataan, pelastetaan ja jätetään, koska... Niin. Miksi? Billillä oli aika hyvä selitys äkkilähdölle. Sookie ei edes välittänyt kuunnella. No, whatever. Uutta kehiin vaan. Eipä sen motiivin kovin järkevä tarvitse olla. Nämä viihdyttävät edelleen, siksi kolme tähteä.

Joo joo. Interesting interesting. Daimoneita. Kreikka. Zeus. Vaan missä Mikael piileskelee ne ensimmäiset 300 sivua????? Pidän Mitjasta hyvin paljon. Muutamia muitakin uusia kivoja tyyppejä tulvii mukaan, kuten Raisan tatskapomo. Mutta mahtuuhan joukkoon vähän inhottavampiakin henkilöitä. Helvetin Shaun. "Ah, ollaanpas me nyt niin aikuisia ja helposti kasvoimme yli tähtiin kirjoitetusta suhteestamme... Näetkö, meistä kumpikin on löytänyt uuden rakkaan... Kypsää, eikö?" LAASTAREITA! KOLMIODRAAMOJA!!!!!!!!! NELIÖDRAAMOJA!!!!!!!!! Ja sitten vielä piti heivata Niko pihalle. Hitto, Raisa on edellisissä osissa ollut tosi hyvä päähenkilö. Nytkö ne kaikki virheet on tehtävä? Kirjan alku olisi mieluusti voinut olla vähän lyhyempi ja loppuosa reippaasti pidempi, mutta yhtä kaikki arvostan suuresti, ettei Rouhiainen mässäile liikaa kaikella kivalla. Jäljitetty on upea. Revin hiuksiani, kiljun, huudan, vikisen, kieriskelen lattialla. Mielenterveyttäni on epäilty. Rakastan tätä sarjaa. Jäljitetty vetää reippaasti ohi Uhanalaisen ja melkein Kesyttömän. Viimeisen luvun jälkeen tahdon vain rauhoittua, itkeä, ja piirtää erittäin onnellisen kilpikonnan.

Pidin hahmojen nimistä, vaikka itse henkilöt jäivät hiukan haaleiksi. Vaikka pääosin porukka on pitänyt Teklaa ärsyttävänä, itse mielsin tytön aika neutraaliksi. Ja pikkuveikka kyllä ärsytti reippaasti enemmän. Kieli ei hurmannut lähinnä toistonsa vuoksi. Joihinkin sanoihin törmäsi liian usein saman kappaleen sisällä (suomessa taitanee löytyä muutama synonyymi sanalle lumi) mutta myös uusien asioiden vertailu vanhoihin. Tekla automaattisesti kertoo miten isoäidin lapsuudessa kaikki oli erilaista ja nyt Muutoksen jälkeen on näin. Jäi vähän kummallinen fiilis. Kun maailma on Teklalle normaali, miksi kaikkea piti pohtia niin tarkkaan? Plus minä taidan olla näitä isoäitejä. Minä tiedän jo, millainen maailma on nyt eli ennen. Nuorempana, joskus 12-vuotiaana olisi iskenyt. Piti sitten mennä kasvamaan. Niskaan putoava taivas on ihan mukava kirja, jonka voi haukata kesken paksumpien teosten. Leppoisa välipala. Tulee tuoreemmatkin osat lukaistua läpi aika varmasti. Ja kannesta on vielä mainittava. Hyvin kaunis.

Hurmaava kirja. Ensimmäiset osat olisivat menneet yhdistettynä aivan varmasti neljällä tähdellä läpi, mutta näin kahtia jaettuna (rahastusta!) ansaitsivat vain kolmoset ja plussaa. Smaragdinvihreä sen sijaan oli kokonainen kirja, josta löytyi sekä alku että loppu, ei vain toista. Hahmoista on vaikea olla pitämättä, sillä heissä on joko jotain äärettömän suloista ja ihanaa tai kiehtovan ärsyttävää. Paitsi Gideon. Onko herra pelkästään lapsellinen ja ärsyttävä vai teennäisen ihana nuorimies? En pääse hahmon sisälle. En tajua häntä. En pidä hänestä. Gwenny taas on ihana. Juonittelut ja aikamatkustelukuviot innostivat. Lukuisat yksityiskohdat piristivät myös, kuten virkatut pehmoeläimet. Ja Gwenin nokkaeläindemoni, lutunen otus. Huumoria löytyy myös Vähän harmittaa, ettei tulevaisuudesta matkustettu missään vaiheessa nykyisyyteen. Olisi tuonut kivoja lisäkoukeroita. Oikeastaan tämä on sarjan paras kirja. Kokonaisuutensa puolesta. Nautin suunnattomasti, mutta olen onnellinen, ettei tätä venytetä enää pidemmälle. Trilogia tuntuu käsissä niin sopivalta, että venyttävät osat vain floppaisivat koko idean syvälle valtamerten pohjalle. Hieno sarja. Hieno kirja. (Viitaten edellisiin arvosteluihin. Kyllä. Rakastua ei voi ensisilmäyksellä. Gideon, pliis, Gwenny rakas. Se on tulista ihastusta, jota te toisianne kohtaan tunnette. Rakkaus on sitä, että elää pitkiä päiviä yhdessä ja pysyy tukena vuosien jälkeen. Kahdessa viikossa ollaan ihastuneita, herrajumala. (Me katsottiin dokkaria terveystiedon tunnilla. Siellä oli rakkaustohtori.))

Okei. Ensimmäinen kirja ei tehnyt minkään tason vaikutusta, mutta senhetkisen elämäntilanteeni (peruskoulu! yläaste!) johdosta olin vähän suhtautunut muuhunkin kirjallisuuteen vähemmän innostuneesti. Ehkä olin tulkinnut väärin? Ja hei, vaikka ensimmäinen kirja olisikin ollut vähän keskitason alapuolella, eihän se silti tarkoita että Veren voima huono olisi ollut, tai että Verenjanoa Dallasissa oli laadutonta roskaa? (Tarkoittaa.) Kieli on sielutonta ja tönkköä. Tunteita ei erikoisemmin välity ja kuvailu keskittyy asioihin, joista minä en ole kiinnostunut. Kuten vaikkapa Sookien poven koko, joka mainittiin ainakin kolmesti tai monesti vaihtuvien vaatteiden värikoodaus. Ja koska kirjoitusasu ei ole Harrisin paras puoli, hahmotkin jäävät vähän paitsioon. Bill on toki hurmaava JA pelottava JA seksikäs JA vampyyri JA varmaan kaikkea muutakin mahdollista, mutta sellaista fiilistä ei välity sivujen läpi. Bill on sanoja paperilla. Kirjallisuuden tulisi tarjota jotain hiukan enemmän. Eric ja kumppanit… Meh. Hahmojen nimet unohtaa heti, mutta asiayhteyksistä onnistui päättelemään kuka oli hyvis ja kuka pahis ja kuka kuoli. Sookie mietiskeli erääseen kohtaan, vaikuttiko hän aivottomalta blondilta. Painomusteen tuhlausta. Vaikutti. Nautin kovasti lukuhetkistäni tämän kirjan kanssa. Seuraavat kaksi osaa odottavat hyllyssä. Näihin jää koukkuun. Olen moneen kertaan joutunut pidättelemään itseäni kirjakaupoissa, kun jokin osa heiluttelee alehintalappua. Nauroin itselleni seitsemän ikävuotta lisää. Mikäli aivokapasiteettia ja aikaa riittää tuhlattavaksi vähemmän draculaiseen vampyyrisarjaan, suosittelen ehdottomasti. Kolme tähteä, koska tämä oli jo niin huono, että tästä tuli ihan paras. (Vaan jos jotain oikeasti hyvää tahtoo nautiskella, kannattaa mieluummin lukea se Dracula.)

Kirjasta jäi vähän pettynyt fiilis. Siinä missä Outolintu imaisi mukaansa kun oli rahtusen kankean alun jälkeen lukaisut parikymmentä sivua, Kapinallinen ei puhtaasti koukuttanut. Missään vaiheessa. Sääli. Olen kuullut paljon vähemmän innostuneita arvosteluja, mutta myös ihmisiä, jotka oikeasti ovat rakastuneet. Minäkin olisin tahtonut pitää tästä. Pidin Trisistä paljon ensimmäisessä kirjassa, mutta enää hahmo ei innostanut. Tobiaskin (tai Neljä) muuttui vähemmän kuumaksi pakkaukseksi. Tapahtumat ja salaisuudet puuroutuivat vähän. Actionia oli tai sitä ei ollut. Se siitä. Uusia ja vanhoja hahmoja marssi esiin tiuhaan tahtiin, eikä nimissä pysynyt enää perässä. Myös hiukan persoonaton kirjoitustyyli sai rivit sulautumaan yhteen ja useampaan kertaan tuli hätkähdettyä keskeltä tappouhkauksia. ”Keitä nää on? Miks nää haluu tappaa Trisin? Aaa, eiku Tris haluu tappaa ne… Tai sitten ne vaan kuoli.” Olisi ehkä pitänyt panostaa lukemiseen itse, mutta loppupuolella tahdoin vain saada ne kolmesataakahdeksankymmentä sivua silmäillyksi läpi. Ekassa osassa pidin paljon kouluttautumisesta ja hengailusta Uskaliaiden osastolla. Oli sääli, ettei samaa henkeä enää löytynyt Kapinallisesta. Myös suuret uhraukset ärsyttivät. Niin. Voitaisiin ajatella yhdessä ja toimia sen päätöksen mukaan. Jos kaikki vastustavat, Tris-kulta, se saattaa olla huono idea. Pidin siitä, että Trisin oli vaikea oppia ampumaan uudestaan tapettuaan Willin, vaikka vähän itsesääli alkoi toistaa itseään. Liittolaista kohtaan laimeita odotuksia. Varmaan vetää samalla linjalla kuin valtaosa trilogioista, kakkonen floppaa ja kolmonen on ekojen osien keskiarvo.

Erittäin tasavahva sarja, vaikka ekassa osassa panostettiin enemmän huumoriin, kun tämä oli action-pläjäys. Keskimmäinen kirjanen oli keskiarvo, sekä hauska että jännittävä. Toki Harakanloukkukin kuhisee huumoria, mutta ei niin paljoa. Kirja on jännittävämpi kuin edelliset ja hiukan joutui henkeä pidättelemään Joonen seikkaillessa ympäriinsä metsästäjien luona. Unnan ja Rufuksen draama en jaksanut enää. C’mon, ette te niin paljoa toisissanne roikkuneet Piraijakuiskaajassa tai Käärmeenlumoojassa. Mikä kiima tähän eroahdistuskirjaan puhkesi? Ja kun Unna (kieltämättä hiukan yllättäen, radikaalisti ja lukijoita kohtaan erittäin julmasti) jätti Rufuksen tuosta vain, se sentään oli suunnilleen siinä. Siististi poikki, pysykää erossanne toisistanne. Kiitos. Mutta Harakanloukussa Rufus muuttuu kuumasta lohiksesta aika säälittäväksi ruinaajaksi, jolla Unna ei enää yllättäen osaakaan sanoa ei. Ja kun mukaan sotkeutuu Nemoa… Aaaaaaaaaaaaargh. Vähän selkärankaa, kaverit. Onneksi kirjan romanttiset elementit keskittyivät Jooneen ja Iivariin. Säälimättömän suloinen pari. Ja vaikka metsästäjä-faunoidipari onkin hiukan kliseinen, se toimii ja valloittaa sydämen täysin. Niin kaunista. Kieriskelin lattialla ja kikattelin riemuissani heidän kohtauksiensa ajan. Aws. Vaikka Rufus-Unna (Runna? Unus?) ärsyttikin, olin totta kai iloinen lopusta. Heh. Ja olihan siellä niitä läheisiä kohtauksia, jolloin virnistys leveni. Hieno kirja tämä on, ja aivan upea sarja. Aivan äärettömän upea sarja.

Kun ensimmäisen kerran yritin saada ekaa W.A.R.P:a kahlatuksi läpi, lukeminen tökkäsi paikoilleen jonnekin neljänkymmenen sivun päähän. Luovutin sillä kerralla, mutta nyt (Tuota, pari kuukautta sitten?) otin itseäni niskasta kiinni ja lukaisin kerralla. Kummallista, tähänhän pääsi erittäin hyvin sisään. Rileystä jäi vähän omituinen fiilis. Kertojana hahmo tuntui aivan eriltä kuin Chevronin silmin. Chveron taas oli ihana, oikein hauska hahmo, mutta koko porukan kuninkaaksi kruunautui totta kai Garrick. Pienempiä sivurooleja oli jälleen kiva tarkkailla, vaikka Artyn taustajoukot vetävätkin reippaasti ohi. Aikamatkustus oli vielä (ainakin näin ekassa osassa) sopivan simppeliä, hirveästi ei tarvinnut aivoja väännellä kummallisiin asentoihin ymmärtääkseen porukan tuloa ja menoa. Vanhempia aikoja ja uudempia aikoja kuvaillessa jäi vähän häiritsemään hajun ja haisevuuden toistelu. Ehkä tarpeettoman itsestään selvä yksityiskohta kerrattavaksi aina vuosilukua vaihtaessa. Sekosin totaalisesti Pässien marssiessa areenalle. Miljoonittain kiitoksia siitä. Siipimies on muutenkin Colferin parasta tuotantoa. Olisihan nämä aika kiva saada Colfer-hyllylle Artyjen kanssa. Pitänee toivoa Joulupukilta, vaikka toisen osan luen kyllä paljon ennen aattoiltaa.

Olin kai jotain kahdentoista kun luin tämän ensimmäisen kerran. Kansi houkutteli kirjanselkämyksillään nuorta mieltä eikä sivumäärä pelottanut niinä vuosina kuten nykyään. Pitihän tämä uusiksi lukea kun jatko-osa löytynee huomenissa kaupoista. Virkistämään muistia. Moers on ollut syvällä ornossa tätä kirjoittaessaan. Todella syvällä, sillä vaikka enää en reagoinut niin tunteellisesti kuin pikkutyttönä (ei 12-vuotias ole pikkutyttö. Esimurkkuna.), tässä on suunnilleen se kaikki, mitä kirjassa tulee olla. Surua, iloa ja rakkautta, vaikkei ehkä rromanttisimmissa määrin. Eikä inspiraatiosta ja flow'sta voi kirjoittaa tähän tapaan, jollei itse ole sitä kokenut. Tähtiaakkoset. Orno. Kirjakkaiden ja Varjoruhtinaan kirjoitusvinkit... Kaikki käy yhteen omien kirjoitusfilosofioideni kanssa. Miljöö ja rakkaus kirjallisuuteen. Kuka meistä ei tahtoisi kävellä Kirjaliston teillä, pysähdellä antikvariaateissa ja nauttia mehiläisleipiä? Ei ole ammattia, joka ei liity kirjallisuuteen. Ja myös paha kirjallisuus. Ketä ei houkuttaisi tökkiä Vaarallisia kirjoja matkan päästä ja katsoa kuinka ne reagoivat? Elävät kirjat. Hämähäkit. Katakombeissa ihastuin Kirjakkaisiin ja heidän elintapoihinsa. Suloisia otuksia. Sadepaisteesta olisin pitänyt rahtusta enemmän, jos ketturi olisi pysynyt piilossa, vaikka kuolema olikin kaunis. Homunkolossi... In love with him. Kirjanpyytäjät ja kirjojen muu kaltoinkohtelu sattui. Uinuvien kirjojen kaupunki on kirjoitettu loistavasti ja teksti sisältää minulle rakkaita oivalluksia. Vaikka tämä hurmasi nuoremman minän, tällä oli paljon uutta annettavaa kuusitoistavuotiaalle. En minä pienenä ymmärtänyt Ocra De Wils -viittauksia. Uskomaton maailma, lahjakas kirjailija, jännittävä tarina. Rakkaimpia löytöjä kirjallisuuden ihmeellisestä maailmasta.

Tekisi mieli kirjoittaa spoileriarvostelu, jottei tätä voi lukea. Hahaa. Mutta. Kun. Ei tässä ollutkaan erikoisen karseaa loppuratkaisua, jota puida. Ensimmäinen kerta kyseisen sarjan kanssa, kun odotus seuraavaan osaan ei raapinut mielenterveyttä hajalle. Tämä vain chillailtiin. Jee. Kaikki hyvin. Tuo oli kai sitten se spoileri. Huumori ei ollut yhtä läsnä kuin ennen tai sitten komiikantajuni on tylsynyt. Oli tässä hyviä vitsejä, mutta nauroin ääneen vain pari kolme kertaa. Söpöilyä sen sijaan... Aww. Nico! Tai no siis, on yksipuolinen rakkaus surullista, mutta... Voin nähdä Nicon ensimmäisenä katselemat taistelut, miten Percy on eka sankari, jonka pikkujäbä on nähnyt ja... Aww! Ja Leokin oli aivan ihana. Ehkä suosikkini näistä uudemman sarjan hahmoista. Aloin pitää Frankista kunnolla vasta nyt. Ei sillä, että pieni komistuminen oli si vaikuttanut. Percy ei vaan ole Percy näissä kirjoissa. Harmillista, mutta kaipa sankarin täytyy vähän antaa valokeilaa muillekin. Annabethin hän-kertoja on okei. Suomennos on huomattavasti parempi kun ei lue alkuperäistä tekstiä. Pari kirotusvirettä osui silmään, mutta vähemmän kuin Merenjumalan pojassa. Innostaa palaamaan Percyihin ja alkupäähän tästä sarjasta. Ja oli ihana koukuttua pitkästä aikaa.

Mun parhaan kaverijätkän nimi on Hämärä. Yrittää siinä sitten ottaa kirjan nimeä vakavasti. Ei oikeasti, ei mitään ongelmaa. Kun kirjaa sai luettua, se oikeasti imaisi mukaansa. Ei niin, etteikö kesken olisi voinut jättää mihin kohtaa vain, ei niin etteikö lukeminen olisi ollut aina välillä suorittamista, mutta äärimmäisen kiinnostava kirja on kyseessä. Jännitin muutamaan otteeseen sen verran, etten viitsinyt lukea iltavaloisalla, mutta kirkumaan en intoutunut eikä näin jälkikäteen ole tarvetta tutkia sängynalusia (tai kylpyammeita). Pelottavinta kirjassa oli Håkanin lisäksi koulukiusaaminen ja sen muodot. Niihin uskon todennäköisemmin törmääväni kuin vampyyreihin, joita tässä kirjassa tavallaan ei ollut. Siis oli, mutta… Kuulemma eivät olleet vampyyrejä. Elivät vain verellä. Ihan eri juttu. Tarina on kiva. Paljon tapahtumia ja sopivasti himmailua ja yksityiskohtia. Vaikka sivumäärä olikin aika iso, teksti oli nopealukuista eikä tähän yliluonnollisen kauaa kestänyt. Muuten kuin jänistyksen ja keskeytysten takia. Mukana on erittäin ällöttäviä kuvauksia muutamista (yhdestä) henkilöistä (-löstä), mutta pääosin en yökkinyt kauhusta vaan hihitin peloissani sen pari minuuttia, sitten vain nautin soljuvasta tekstistä. Paljon lyhyiden replojen dialogia. Johtolauseettomuus ei haitannut mitään. Nämä alkukirjan keskustelut avasivat uudestaan uuden ajatuksen ja luulin kehitelleeni nerokkaan teorian. Idiootti. Minä siis. Kaiken sen infon oli tarkoituskin tulla esiin siinä vaiheessa. En tainnut olla ainut, joka ne faktat tajusi. Höh. Pidin todella paljon pienten yksityiskohtien toistumista seuraavissa luvuissa. Esimerkiksi jossain kohtaa Victoria pussittaa katkarapuja ja Oskar syö niitä seuraavassa luvussa pizzan päältä. Jotenkin tuli valaistunut olo. Upeaa. Henkilöt sotkeutuivat välillä, mutta loppua kohden onnistui pikkuhiljaa hahmottamaan (muistamaan) henkilöiden suhteet toisiinsa. Ihan älyttömästi J-kirjainta. Jonny ja… Lacke. Eli on aivan ihana. Oskar herätti minussa vahvoja isosisarellisia tunteita, tiedä mistä kumpuavat kun hemmoteltu ainut lapsonen olen. ”Oi Osku, ole varovainen, varovainen… Nyt Osku heti kotiin annat aikuisten hoitaa nämä asiat! Sä olet lapsi, LAPSI! UNOHDA SE HITON ELI NYT HETKEKSI!!!” Oskar on suloinen ja surullinen. Puristaa sydämestä lukea kun toinen yrittää pitää vanhempiensa välit kunnossa, valehtelee, ettei äidille tule murehdittavaa. Tahto ottaa syliin ja repiä pois pahasta maailmasta turvallisempiin maisemiin on valtava. No, onneksi Eli. Kasvaminen on kirjoitettu niin kiinni kirjaa, ettei sitä huomaa ennen kuin lopussa peilaa vanhaa Oskaria ja uutta Oskaria. Taitavaa. Hieno kokemus. Toivon, että jonain päivänä saan itseni lukemaan tämän uudestaan. Ehkä nimet pysyisivät paremmin päässä eikä tulisi hypittyä riveillä.

Kirja on kirjoitettu… No tuota. Ei oikeasti, jos kirja on kirjoitettava kirjakielellä, sen voi kirjoittaa kirjakielellä. Mutta jos tarkoitus on kosiskella lukijakuntaa ”nuorisokielellä”, voisi siihen hiukan nähdä vaivaa. Pari kirosanaa sinne tänne väkisin tungettuna ei nuorenna tekstiä. Muutoinkaan kieli ei kovin innostanut. ”Noa meni kylppäriin.” Aha. Meni. Ei kävellyt, juossut, ravannut, talsinut, löntystellyt, madellut, liukunut, kontannut, nilkuttanut, ontunut, rynnännyt, lentänyt tai pyrähtänyt. Joo, alkuperäiskieli ei ole niin synonyymirikas kuin suomi, mutta ehkä sen wentin olisi voinut jollain muulla sanalla korvata. Haktivisti on kiva sana, sen myönnän. Onneksi se esiintyi kirjassa jotain about viisi kertaa. Kaikki selitetään. Lukija ei koe mitään. Peter oli charmikas nuorimies ja kaikki tytöt rakastivat häntä. Ai aha. Ja kuka hitto hänet oli kirjan ajaksi kaapannut kun tähän charmiin ei päästä käsiin? Peter oli lahna. Kauniisti sanottuna. Flegu rich bitch, joka oli hämmentävän avuton ollakseen kait kirjan paras hakkeri. Aaaaargh. Vähän luonnetta peliin, jätkä. Jos olisin ollut Amanda, olisin heivannut kaverin… No, ennen kuin olisimme edes aloittaneet. Noa oli jees, paremmin toteutettuna olisin rakastanut oikeasti. Sivuhenkilöt riemastuttivat. Todella. Yhden sivun Pam-tuttavuus jättää Ethan-vauvansa juuri tapaamiensa Noan ja Peterin hoiviin. Tuosta noin vain. Se, että kirjassakin vähän ihmeteltiin asiaa, ei pelasta mitään. Pam oli kai oikeasti jossain pilvessä. ”Hmm joo siis Cody paiskii pitkää päivää kun se opiskelee ja mä oon yksin muksun kanssa mut ei se mua haittaa oikeesti kyllähän se sit korvaantuu ku se alkaa saamaan hyvää palkkaa siis kiva tavata oota mä meen kauppaan pitäkääs mun beibistä huoli jookos kiitos.” Ja nämä alkukirjan lääkärit. Ymmärsin, että Noa oli aika arvokas kaveri tämän leikkauksensa jälkeen ja porukat toivoivat tämän heräävän… Eikä kukaan ollut keksinyt selitystä leikkuupöydältä heräämiselle ennen heräämistä? Ja se, miten kuusitoistavuotias pääsee pakoon niin helposti… Tavalliset pahikset olisivat hiukan virkeämpiä. Ärsyttää. Kukaan ei kaipaa sinua sisältää paljon nimiä, jotka jostain syystä eivät mene sekaisin, vaikka hahmot saattavat esiintyä vain puheessa. Hakkerikirja, jossa oli häiritsevän vähän nörttäystä. Tai no siis, oli aika paljon, mutta… Muistan vain alusta jotain, sitten ne printatut jutut ja FBI:n kutsumisen. Enemmän tässä oli… Tyhjäkäyntiä. Ei mitään. Varastetaan auto ja ollaan ihan kikseissä, kun ei pumpulissa kasvetun elämän aikana olla koskaan tehty mitään laitonta. (Eikun mitä, kaveri oli perustanut hakkerisivuston, joka kosti pahoille ihmisille imemällä pankkitilit tyhjiin tai levittämällä salaisia tiedostoja. Joo moi.) En tiedä mitä ylimääräinen kateenkorva vaikuttaa kroppaan, mutta kyseenalaistan silti kaiken, mitä Noalle tapahtui. ”Enmä.” Totta puhuttuna mulla ei taaskaan ollut mitään käsitystä kirjan sisällöstä. Tietokonejuttuja… ja niin. Kansi oli kiva. Viimeisin compjuutterijutska, jonka kävin katsomassa, oli Trancendence. Johnny Depp oli kivempi tietokone kuin mikään tässä esiintynyt. Suurin kompastus tässä on teksti. Ei nyt suoria virheitä, mutta yksitoikkoista, masentavaa, yrittävää. Teollista. Joskus yhdentoista ikäisenä olisin oikeasti voinut pitää tästä… Paitsi, että vitut ja collegesuhteet olisivat tehneet pikkuhukan olon epämukavammaksi. Kun jutut olivat niin ”aikuisia”. Tällä hetkelle tunnun pitelevän kirjaa, joka on väkisin ylennetty osastolta ”lapset & nuoret” osastolle ”nuoret aikuiset”. Ihan hyvän mielen kuitenkin sai lukemalla tämän. Kevyttä viihdettä, ei pahemmin tarvinnut ajatella.

Lumikki-trilogian kirjat ovat kaikki olleet samanlaisia eri tapahtumapaikoista ja sivuhenkilökaartista huolimatta. Nopeita, kivoja välipaloja. Itsenäisiä. Hyvälle mielelle tuovia. Kivoja kansia ja suurieleisiä lupauksia juonelle. Dramaattisia väriyhdistelmiä. Lumikki on ihan virkistävä kertoja, vaikka ärsyttävää on kun KAIKKI tapahtuu hänelle. Unelmien exä, huumejuhlat, Prahan itsemurhakultti ja vieläpä ikioma stalkkeri. Ei sitä joka tytöllä... Njoo. Ennemmin luen Lumikilla kirjoitettua kerrontaa kuin persoonattomilla mannapuurokilttitytöillä sepustettua "samaistuttavaa" pohdintaa taisteluasun värityksestä ja kivasta pikku kolmiosta. Lumikissa on sitä maiharit jalkaan -asennetta, jota arvostan ja josta tahdon lukea. Viimeisessä osassa tämä valitettavasti hiipui kun neiti alkoi suhtautua ihmiskuntaan vähän vastaanottavaisemmin, kaiketi jokin kasvutarina mukana. Sampsa oli söpö, mutta aika ohkainen. Liekki on kiinnostavampi. Siinä määrin kun oli esillä. Suhteellisen vähän ottaen huomioon roolinsa Sinä Oikeana Exänä. Kirjan suurin kompastus on dialogi. Kuvailu menee vielä, ei vihastuttanut yksinkertaisuudellaan tai vähemmän kiemuraisilla kielikukkasilla. Repliikit eivät vakuuttaneet enkä kuullut niitä päässäni luontevampina kuin salkkari-tähden sanomana. "Kuka sanoo noin? En mie ainakaan puhuisi..." Loppuratkaisu tuli täysin puskista. Siis... Ensin stalkkeri oli kiinnostava. Ja nyt kun henkilöllisyys sitten paljastui... Hyi. Ei sitten voitu vain napata tunnin jälkeen takahuoneeseen ja siellä ilmaista pakkomielle kuten normaalit pelottavat miehet? Vaan oli pakko kiusata ja vainota ja... Iu. Sisardraama ei niinkään koskettanut. Yhteen ynnättynä hyvä kirja, jonka luki nopeasti ja mielellään.

Blondein koskaan lukemani kirja. Lainatessani luin suoriltaan puolet, koska puhelimeni oli rikki. Nöyrryin jopa selaamaan parisenkymmentä sivua läpi Soneran odotussohvilla. Koukuttava, no joo. Helppolukuinen ainakin. Kunnes lakkasi lukemasta ja karttoi Pyhää Blondeutta kuin ruttoa. Minulla ei ole mitään blondeja vastaan. Uskon vakaasti lähes jokaisen tarvitsevan blondiaikaa. Toisinaan. Siihen kirja soveltuu hyvin. Saippuaa, siirappia ja sokeria. Mielin määrin. Aria on ärsyttävä. Hunter... voi luoja. Okei, ei tarvitse olla sekoitus ja vaarallinen, söpötkin kaverit voivat olla ihan kivoja. Mutta ei tarvitse olla niin äklömakea lahna. Tatskakaveri oli hottis, Hunter... ei. Juoni oli pääosin ennalta-arvattavaa huttua varsinkin Shakespearenraiskauskirjeidensä osalta. Kuinka nerokasta kutsua toisiltaan kiellettyjä rakastavaisia toisiltaan kielletyiksi rakastavaisiksi. Idea kaupungista oli ihan kiva, vaikka mystikot (ennustavalla tekstisyötöllä kesti pari minuuttia ymmärtää, ettei kyse ole mustikoista) olivat vähän liian laimeasti esitelty. Muutenkaan... Monestiko tämä on esiluettu? Kieli oli yksinkertaista ja vaikkei pahasti ontunutkaan, siinä ei ollut mitään erikoisen nautittavaa. Jotenkin... Mieleen tuli adjektiiveja läpinäkyvä, aukkoinen, hento... Teksti ei kantanut niin hyvin. Ihan ilolla tätä luki. Ja seuraavan varmastikin lukee. Olisin voinut elää ilmankin. Arvostelun blondeus ei viittaa millään tavoin hiusten väriin. Ainoastaan aivosolukon määrään.

Olen katsellut tätä risingillä suhteellisen pitkään. Kannet ovat herättäneet kiinnostusta, samoin parit arvostelut ja hyvät tähtiarviot. Ja taas, tästä kaikesta infosta huolimatta yllätyin ensinnäkin kirjan pienestä koosta ja toisekseen kirjan sijainnista kirjaston scifihökkelistä. Luetunymmärrys kunniaan. Luin tätä palasina sivu silloin, luku tällöin ja olisin voinut päästä vähän syvemmällekin tekstiin. Ihailin kielikuvia ja joitain sanoja, mutta toisinaan asiat oli selitetty vähän värittömästi. Hahmot olivat oikeastaan aika virkistävän mukavia. Vastapainoa marttyyriteineille ja vaikkei kukaan erityisesti erityisyydellään loistanut, olen iloinen mahdollisuudestani tutustua heihin. Steampunk alkoi kiinnostaa. Maailma on mielenkiintoinen ja voisin tähän genreen alkaa tutustua hiukan tarkemminkin. Etenkin lopetus (ennen taustajuttuja) oli erittäin hellyttävä ja muutenkin Kerjäläisprinsessa on hyvänmielen välipala. En kadu lukemistani, vaikka toki olisin nauttinut tästä enemmän kymmenen ikäisenä. Sääli, kun ei ollut mahdollista.

Mitä tästä nyt pitäisi ajatella. Tähtien jako ei koskaan ole ollut näin vaikeaa. Kiljuin, huusin, ärsyynnyin... Ja mielestäni kirja on hyvä. En osaa nimetä ainuttakaan puhtaasti loistavaa piirrettä, vaan mielessäni keskityn kritisoimaan kaikkea kansien väliltä. Ja edelleen, mielestäni tämä on hyvä kirja. Pidin Alliesta ekassa kirjassa. Nyt... Njaa ei. Väkisin oli sitä draamaa lisättävä, valehdeltava, melkein petettävä ja kolmiodraamailla. Kuinka vaikeaa on tehdä hyviä päätöksiä?????? Team Carter. Nyt muistan, mikä kolmiodraamoissa mättää. Kaikki lähinnä. C'mon, jos siihen poikkikseen voisi nyt PIKKUISEN luottaa. Carter ansaitsee kunnioitusta... Ja on helvetin hyvännäköinen. Aaaaaaaaaaaaaargh. Kuka on petturi, kuka on petturi... Rexy tietenkin. Mielikuvissani. Koska sitä ei koskaan missään kerrota. Jei upeeta. Eli siis "pakko" lukea seuraava osa. Periaatteesta voisikin jättää välistä... Voisin antaa tälle neljä tähteä. Voisin antaa tälle puolikkaan tähden. Ärsyttävyydestään huolimatta, olihan tämä oikeastikin viihdyttävä teos. Mikä tässä lienee tarkoitus ollut. Damn it. Ärsyttää. Hyvä kirja, en suosittele.

Kansi on tässä ekassa osassa erittäin kaunis, nimi houkutteleva ja takakansi kiinnostava. Odotuksia oli. Lumikki oli virkistävä tuttavuus. Ehkä alkuun hiukan nihkeä, "Jos ei väkisin kiinnosta, miksi pitää tunnistaa kaikki hajuvedet", mihin oli aika nerokkaasti kytketty selityksiä. Muihin hahmoihin en saanut tuntumaa, karikatyyrin ja kliseisen oloista väkeä. Juoni oli jees, sopivasti kaikkea ja vähän jotain muutakin. Pari mutkaa oli vähän liiankin ennalta arvattavaa. Liikaa tässä ei ollut mitään, teos käsitteli aiheensa ja teemansa eikä hoppuillut muuta matskua kyytiinsä. Tampereella olo häiritsi hiukan, mutta vain, koska muisti ei toiminut kunnolla ja kirjan paikkamielikuvat eivät vastanneet omia Tampereen muistojeni tunnelmia. Lopussa olin lähes raivoissani, nyrkit pystyssä valmiina lopettamaan kiusaamisen... Nyt loppuu, NYT LOPPUU! Aika pysäyttävä. Eiköhän aika ehdottomasti tule nuo jatko-osat luettua.

Menikö tässä viitisen päivää rauhoittua? Ja joo, tahdoin kirjoittaa arvosteluni vasta kouluaineen palautuksen jälkeen, ettei samankaltaisista ajatuksista voi vähentää pisteitä. Miljöö on uskomaton. Vaikka sielua kirvelee kotimaisemien värittäminen näin epätasa-arvoiseksi, se on tehty niin ihailtavan taidokkaasti. Teksti on loistavaa, kaikki sanakäänteilyt jotain kadehdittavaa. Ja asioiden kertominen, se ettei mitään sanota suoraan ja pohdita, vaan ojennetaan info näillä eri tekstiformaateilla. Mahtavaa. Ensimmäinen puoli koukutti todella aktiivisesti tahdikkaalla yhteiskunnan esittelyllä. Juonen alkaessa nousta pääosaan olin melkein pettynyt, kun mielenkiinto olisi riittänyt paljon pidempäänkin yhteiskuntaopin luentoon. "Siis ei mulla kiinnosta mitä näille hahmoille käy..." Vaan kiinnostipa kuitenkin lopulta ja hiukan taisi sydän sykkiä epätahtiin. Sinänsä tästä ei puutu yhtään mitään. Tekstin taso, omaperäisyys... Paras kirja nyt vähään aikaan. Ja chiliä unohtamatta.

Perhosen varjo oli kuin lasia. Kaunista, herkkää, särkyvää, mutta kuitenkin raskasta. Kirjan alku oli lähinnä vain surkeaa teiniangstia, isäpuoli syvältä, oi ihastus, entä jos menkat ja ruoka on rikos, loppupuoli enemmän fantasiaa. Perhonen oli lähes ainut, joka jatkoi ja jaksoi mukana, muuten juonen alku ja loppu olivat irrallaan toisistaan. Linnean ajatuksiin ei päästy sisälle, tai no, tulihan sieltä se anoreksia ilmi, mutta ei tuntunut missään. Vähän kuin katsoisi salkkareita. Ilmeestä ja olemuksesta näkee, mitä ohjaaja tahtoo kamerassa näkyvän, mutta näyttelijän oma ääni jää piiloon. Tai siis, eläytyminen. Olla hahmo, olla oma päähenkilönsä. Kuinka vakuuttaa lukija tunteista, joita ei itse koe? Tai enhän minä tiedä, mutta omassa kirjoituksessani vain sisäistymällä ja eläytymällä saan tunnetta paperille. Mutta ihmisiä on erilaisia, enkä tarkoita astua kenenkään varpaille. Kiinnostavia ideoita, joista on raapaistu pintaa. Anoreksia, metsäkeijuja, isoäiti, murrosikä, ihastus, "ensirakkaus"... Ainekset kohdillaan, mutta ehkä vielä olisi voitu kypsentää lisää. Plussaa sille, ettei kirjassa mainittu suoraan anoreksia kuin kerran ja sekään ei viitannut Linneaan.

Okei. Niin. Joo. Vapiseva henkäys, hysteerinen jälkikikatus. Rauhoitu, kirjoita arvostelu. Voi luoja. Ihana kirja. Trisin hahmoon tykästyin enemmän loppupuolella tai oikeammin siinä alun jälkeen. Ensireaktiona ajattelin päähenkilön olevan vain tavanomaisen mielikuvituksettomasti kirjoitettu wanna-be, joka ei oikein osaa olla mitään (Mikä yllättävä kyllä paljastui erittäin hyväksi asiaksi ottaen huomioon divergenttiyden), mutta löytyihän sen vaatimattomuuden alta jo nätisti luonnettakin. Pääosin hahmokaarti jäi ohkaiseksi, mutta toki Christina herätti sympatiaa siinä missä Peterkin, koska olihan henkilö kusipäisyydessään ihana. Niin, ja sitten Neljä... Omistan taipumuksen suhtautua miespuolisiin keskeisiin henkilöihin nuortenkirjallisuudessa toisinaan jopa erittäin innokkaasti. Saatan olla hysteerinen, saatan teinikirkua ja kikattaa kuin esimurkku aina kuullessani hahmon nimen, saatan hyvinkin juosta ympyrää huoneessa ja hyppiä pöydältä toiselle lukiessani mukavia kohtauksia. Kun Tris alkoi kutsua Nelosta Tobiakseksi, meikäsusi oli jo täysin rakastunut. Kirjan järjestelmä, kaikki osastot sun muut tuntui hiiiiiiukan turhan mustavalkoiselta. Todellisuudessa kuuluisi olla erittäin paljon enemmän divergenttejä, sillä en osaisi itseänikään sijoittaa mihinkään osastoon. (Eikun osaisin, Sopuisa.) Pohja-asetelmaa en täysin osta, vaikka tuore ja mukava onkin. Suomennos ei innostanut (syytän suomennosta, koska "tönkkö", vaikka en tietenkään ole tätä englanniksi lukenut), kieli oli lokeroa "meneehän tämä tässä". Juoni oli mukava, onnellinen loppu ja paljon kivaa kaikissa väleissä. Joko tapellaan tai sitten hempeillään... Kirja on helppo kuvitella leffaksi. Tavallaan niin eeppinen ja jatkuvasti rähistään. Odotan innolla. Pidin, ja pidin todella (vaikka aloinkin fanittaa sarjaa ennen kuin olin selvillä edes takakansien tapahtumista). Voi Tobias... Nautitaan vielä kun voidaan tuosta neljäpuokin keskitähtiarviosta. Vedonlyönti pystyyn! Itse asetan panokset huhtikuun kohdalle, eiköhän viimeistään silloin joku ilmaannu arvostelemaan Outolintua, joka "on niiiiin kopio Nälkäpelistä, matkustaa vaan tällä dystopia-aallon siivellä" ja totta kai on taas "niiiiiin uusi Twilight".

Luin Dorian Grayn muotokuvan ensimmäisen kerran seiskalla. Lumouduin, ja vaikka alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä kirjasta analyysi koulua varten, päätin olevani liian tyhmä. Ihan fiksua, sillä toisella lukukerralla (edelleen nuoren ihmisen silmin) ymmärsin ehkä enemmän, mutta tuskinpa kaikkea. Ja se mitä ymmärsin... Hyi olkoon. Ajattelin lisätä tälle tuon puuttuvan puolikkaan tähden, mutta en pysty. Rakastan tätä, rakastan Doriania, mutta silti. En voinut lukea kirjaa iltaisin, sillä se aiheutti niin vahvoja inhoreaktioita. Sir Henry on loistava hahmo, mutta suurin osa herran puheesta... Juoni, idea, alkuasetelma, kaikki toimii. Kuvaansa rakastunut mies, muotokuva, turmelus... Lyhennettynä versiona tämä olisi loistava kauhutarina iltanuotioille, kun kaikki polveilevat kuvaukset ja keskustelut miinustaa. Loppu säväytti vielä toisellakin kerralla yksinkertaisuudellaan. Täydellinen lopetus. Kieli ja teksti soljuu, kuvaukset ja kaikki. Ihania pitkiä lauseita, joita nykyihminen ei saa harjoittaa äikänopeliiton "Voisi olla selkeämpää jakaa tämä osiin"- lauseenpilkkomissäädöksen vuoksi. Hahmoista Basil on rakkain. Jotakuinkin ainut hyvä ihminen koko kirjassa. Dorianin ja Dorianin ulkonäön kontrasti on loistava. Niinkin karsea (ihana) mies kuin hän olikin, näin silti viattoman nuoren miehen edessäni. Luonne ei sopinut kuvaan lainkaan. Lähinnä... Hyi, miten ihana kirja.

Itkettää. Häräntappoaseen ja muiden koulujuttujen vuoksi en voinut lukea tätä kunnolla yhteen putkeen. Koukuttava tämä silti on, vaikka onnistuinkin pyristelemään sen vaikutuksista ulos. Uusia hahmoja (tai ainakin vasta tässä kirjassa kunnolla esiteltyjä hahmoja) marssi esiin ja aika moni valtasi sydämen. Oih, Doria... Musta Prinssi karhuineen on edelleen ihana, Resan ajatusmaailma herkkä. Lintusiemeniä. Jacobo hurmasi. Niin kaunis, säröinen hahmo. Pilalle hemmoteltu pentu, joka tahtoo vain rakkautta ja huolenpitoa. Kamala Orfeus ja Nokisieppo. Käärmekallossa on asennetta. Mon kaksoiselämä. Tomusormen ja Briannan suhde. Kirja on hienosti jakanut kertojaääniä muillekin kuin Meggielle, mikä toimii erittäin hyvin. Kieli ja teksti edelleen iskevät minuun. Kauniita sanoja, soljuvia lauseita, loistavasti valittuja sitaatteja... Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kaikkeen tarvitaan jokaisen panostus. Närri ei yksinään olisi mistään selvinnyt, kaikki apu tuli tarpeeseen. Loppua itkin rajusti, koska se oli niin onnellinen. Taas on saatu sarja loppuun. Tuskin Mustemaailmaan voisi yhtään mitään lisätä. Siinä on kaikki loistavan kirjan ainekset. Kaunis sarja.

Kieli tästä tekee lukemisen arvoisen, kieli, hahmot ja koukuttavuus. Toki juonikin on ihan kelvollinen, mutta en liikaa ylistä. Mustesydän on aika erilainen, ei vain miljöönsä vuoksi. Niin riipaisevan aito Tomusormi, niin monenlaisia erilaisia rakkauksia. Tunteellinen tämä ainakin on. Pieni, hellä huumori siellä välillä, koristeellista, runollista kuvailua jokaiseen väliin. Fenoglion epätoivo ei vielä sykkinyt niin paljon kuin muistin mukaan kolmosessa, mutta lähelle päästiin. Tämä Musteloitsun Fenoglio on jokseenkin huvittava tapaus. Ensi alkuun hitusen liiankin ylpeä kirjoituksestaan, närkästynyt vanhus, lopulta vain katuva, vanha mies, jolla voisi mennä paremminkin. Kaunis hahmo. Närri. Mitäs siihen sanomaan. Samalla viivalla Rosvoruhtinaan kanssa. Rrrrrrrrrrrrakastan. Orfeuskin on mukava. Meinaan, eihän koiraihminen voi olla huono ihminen? ... Eihän? Varmaan hirttäisin herran, jos kohtelisi mun Shakespeareja huonosti. Murr. Darius on suloinen. Pikku pöllö. Olen aika varma, että jonain päivänä jostain syystä huomaan olevani Elinor. Kärttyinen, kiroileva kirjakeräilijä, joka asuu yksin Tämä osa on jännittävämpi. Kaveri sairastui viikoksi, joten Funke oli ainut ystäväni koulussa. (Ei ollut, vaikka välillä olisinkin niin tahtonut.) Koukutuin taas ihan kympillä. Ihana kirja. Voin vain kiitellä itseäni, kun luin tämän lapsena. Nostalgia lisää mahtavuutta, melkein nostaa täysiin pisteisiin mutta ei ihan.

Kauan, kauan sitten pieni susi löysi erään mielenkiintoiselta kuulostavan elokuvan. Koska susi oli henkeen ja vereen ensin-kirja-sitten-leffa-kansalainen, se etsi myös kauniin, punakantisen kirjan hyllystä. Sudelta kului kaksi päivää viidensadan sivun lukemiseen ja nuori susi uppoutui maailmaan niin syvälle kuin vain pääsi. Se rakastui kieleen ja tarinaan, hahmoihin ja kaikkeen. Sen pituinen se. Mustesydämestä tulee aina niin... nostalginen olo. "Aina." Okei, nyt tämän ensimmäisen kerran, kun luin uusiksi. Mutta ideana. Paluu lapsuuteen... Ah voih. Ihanaa. Kieli on vain Funkea. Olen onnekas, kun luin tämän pienenä, kai jotain kymmenen tai yhdentoista vanhana. Uutena kokemuksena tämän ikäiselle... Ei ehkä olisi ollut niin hurmaava. Teksti ei kerro, se pysähtyy runoilemaan ja kuvailemaan. Toki voi käyttää sanaa "jaaritella", vaikka en itse miellä tyyliä siksi. Hitusen pidemmät lauseet, väliin kappale kuvailua... Minulle toimii. Olisi tämän voinut tiivistää pariin kolmeensataan sivuun. Mutta miksi olisi pitänyt? Kirja on rauhallinen. Välillä jännittävä (tuolle pikkusudelle), mutta silloinkin... Kylmänrauhallinen. Jokainen hahmo on tarkkaan luotu. Ehkä Capricorn ja Basta kumpainenkin hiukan karrikoituja, mutta mukavia silti. Tomusormi nyt on aivan ihana. Ja Gwin. Farid on suloinen, oli suloisempi kun olin itse lapsi. Meggieen samaistuin todella tuolloin kymmenenweenä, nyt hahmo tuntui vain hiukan lapselliselta. (Kuten minäkin olin viitisen vuotta sitten.) Ja Mo... Voi Mo. Puhdasta kultaa. Niin hyveelliset henkilöt ovat toisinaan hiukan tylsiä, mutta sula rakkaus lämmittää minun sydäntäni. Aaaaaaaaws. Johan tässä alettiin nyyhkimään. Miljöö on aito. Kaikki ikivanhat kirkot ja linnat ja kiväärit ja vankityrmät istuvat niin nätisti keskelle parkkipaikkoja ja puhelimia. Ristiriitaista. Ja aitoa. Ajattelin pariin otteeseen kieroutunutta keskiaikaista teemapuistoa. Ja idea, josta arvosteluissa lähinnä on puhuttu. Tämän kirjan luettuaan sitä jo enemmän toivoo tarinoiden pysyvän omien kansiensa sisällä. Vaikka... Olisihan tuo aika mielenkiintoista. Löysin tämän erittäin kuluneena pokkarina kuukautta kahta aiemmin vitosella. Elämäni paras ostos.

Pidin tästä jo enemmmän kuin ensimmäisestä. (Kymmenen pisteen kysymys: Miksei Gier vain voinut kirjoittaa näitä samojen kansien sisään? Miksi oli ihan välttämättä revittävä yhtenäiseksi sopiva teksti kahtia? Miksi??? Olisin voinut antaa yhteisniteelle jo neljä tähteä. Tälle ratkaisulle en. Teiniangstia.) Gwen on naiivi hahmo, naiivi, mutta selkeä. Ihan mukava kertojanääni, ei mitenkän ylivertaisen älykäs. Lukijana en koe alemmuuskompleksia, "Olisinpa minäkin noin suuremmoinen." Gwen on inhimillinen. Gideon on edelleen häilyväinen, vaikka nyt käytökselle on jo motiivi. Jos vain saisivat sen säätämisen loppuun, niin saisimme enemmän noita suloisia kohtauksia... Murr. Vesinokkaeläin oli ihana. Ensi alkuun yllättynyt hatunnosto: "Hei, ärsyttävä sivuhenkilö ei olekaan suloinen vaan... Ärsyttävä!" Kyllähän hahmoon pian rakastui. Ihana kauhea lemmikki. Hehee. Sanavalinnoille en kykene hurraamaan. "Voi räkä." En ole kuullut kenenkään päälle kymmenvuotiaan käyttävän noin voimallista kieltä. Juonellisesti tämä oli ihan selkeästi kirjan loppupuolisko. Saatan muuttaa tätä kantaa, jos tuo kolmas räjähtää täysin käsiin eeppisellä lopputaistollaan. Jäi kutittavaan tilanteeseen. Perinteinen lopetus, Gwenin nyt vain täytyy kuolla. Ei varmana täydy. Mutta miten vain, täytyy kolmaskin lisätä lukulistalle. On häiritsevää pitää oikeasti sarjasta, josta keksii niin paljon negatiivista hiustenhalkomisvalitusta. Tämä nyt vain on niin pirteä ja iloinen ja optimistinen... Hyvän mielen kirja. Hauska. Ja edelleen ärsyttävän lyhyt.

Miten on mahdollista, että keskiarvoltaan kolmen pilkku yhdeksänkymmenenyhden teos saa meikäsudelta vain kaksi ja puoli tähteä? Enkä minä ole edes erikoisen kriittinen lukija. Kirjoitustyyli puudutti jo aktiivisesti ensimmäisille sivuille. Sookie saattoi hyvinkin olla erikoisen tunteellinen henkilö, joka suri ja nauroi ja pelkäsi ja niin päin pois. Sivujen läpi tämä vain ei erikoisemmin välittynyt allekirjoittaneelle. Luettelin lukiessani adjektiiveja mielessäni: monotoninen, tylsä, hidas, yksinkertainen, puuduttava. Ja neutraali. Jos tahtoo luoda oohlalaa ihkun vampyyrin, neutraali nyt on viimeinen kannattava adjektiivi. Koko kirja on neutraali. Sookie, kamoon, mummi kuolee, olet rakastunut vampyyriin, lisää porukkaa lakoaa, veljesi on ääliö, olet hyväksikäytetty lapsena, kaikkea mahdollista, kultaseni. MISSÄ TUNNE???? Sen ainoan kerran kun vaikutti päähenkilökin jotain tuntevan, oli kisumisun kuolema. . . . Mitä? AAAAAAAAARGH!!!! Kirja, jossa jatkuvasti tapahtuu jotain ei saisi olla näin puuduttavaa. Yksityiskohtainen monotoninen kerronta, joka ei herätä juuri oikein todellakaan yhtään mitään, ei pelitä. Vaikka seksikohta kuvaillaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti, on pieneen repliikkin "Oi Bill, älä lopeta" ladattu kaikki tunne koko kohtauksesta. Ja koska kertojaääni nyt on mitä on... Kassakuitit ovat muuten harvinaisen kiinnostavia. Meinaan. Hinta. Tuote. Arvonlisävero. Vaikkei kirja erikoisen tunteellinen olekaan, minut se sai raivon partaalle. Tälläkin hetkellä hymyilen herkkää, kaunista hymyäni, joka varoittaa lähelle eksyneitä kiertämään kauempaa. Ihan tosissani tahdon kuristaa jonkun. Sookien. Ja Billin. Samin. Pari muutakin. Veren voima väittää alkuun ahkerasti, että maailma ajattelee Sookien olevan vammainen hullu, jota kaikki vihaavat. Yllättäen nurkkien takaa hyppii toinen toistaan hurmaavampia mieshenkilöitä, joilla kaikilla on kiinnostusta tytsyä kohtaan. Ihan tosi? Ei niinkuin yhtään kuulosta epäuskottavalta? Olen viidentoista. Olen oikeutettu purkamaan tunteitani epäkypsästi kiroillen epäkypsään arvosteluuni, jossa en luettele ainuttakaan kunnollista perustelua. Olen oikeutettu syyttämään kirjailijaa rikoksista, joihin mahdollisesti itse olen syyllinen negatiivisella asenteellani ja katkonaisella lukemisellani. Ihan sama. Kirjalle on syötetty steroideja. Kankeudestaan huolimatta pärjää niin hyvin. Ennemmin minä Twilighteja luen. Vaikka jostain syystä on pakottava tarve kahlata tämäkin loputon sarja kokonaan.

Eka ja toka kirja vetivät maton alta tosi kivasti. Ensin Alex jää kiinni ja kuolee, sitten yllättäen onkin elossa. !!!!!!!!!!!!! Jo on reilua. Jokaisen kirjan kohdalla teki mieli niin tappaa joku. Julian yleensä... Desibelit kirkuvat lukijaa vaikenemaan. Kiitti vaan Oliver. Alex on ihana. Ekan kirjan arvostelussa en muistaakseni herrasta pitänyt, mutta nyt voisin niin kuolla hänenkin vuokseen. Rakastan häntä nyt ja aina ja näin päin pois ja ikuisesti. Jotain sen suuntaista. Lena nyt on hitusen tylsä, mutta menee siinä. Kertojanääni on kaunis, joten mitäpä sitä hahmoa haukkumaan. Korven tyypeissä on asennetta. Jokainen heistä on yksilö. Nämä erilaiset yksilöt vain muistuttavat toisiaan hiukan liian paljon. Lenan äiti oli ainut erilainen. Äidimpi kuin muut. Hanan luvut olivat alkukirjasta syy, miksi luin tätä nopeammin eteenpäin. Lopussa kirosin niiden vievän tilaa Lenalta. Jäin miettimään. Ovatko "parannetut" oikeasti tunteettomia vai teeskenteleekö heistä jokainen? Julianista en pitänyt. Rasittava jäbä. Rakkaustarina on kliseinen ja ennalta-arvattava. Kaava on tavallinen, mutta kaikki muu tekee kirjasta ainutlaatuisen. Kaikki siinä ympärillä... Korpi, zombimaa, idea... Requiem ja koko sarja on niin aito ja erilainen. Karsea. Ihana. En tahtonut lukea tätä. Ensimmäisen osan luin ja itkin, toinen repi maton alta. Pelkäsin kolmosen loppua valmiiksi. Ja ihan aiheesta... Ei kolmiodraamaa voi lopettaa kertomatta kenet Lena valitsee!!!! Tai no joo, voi, koska Alex nyt on ainut oikea vaihtoehto. Toivotaan, että vastarinta voittaa. Yleensäkin, parhaita dystopioita, joita olen lukenut.

Voisi olla mielenkiintoista kuulla, mitä arviota kirja olisi saanut jos kukaan ei olisi kertonut Sonja Kinnusen ikää. "Jääsielun uskomattoman koukuttavan tarinan tekee vielä uskomattomammaksi se, että keravalainen Sonja Kinnunen on kirjoittanut sen vain 15-vuotiaana." Aaaaaaaaha. Eli kolmekymppiseltä kirjailijalta tämä olisi "vain" uskomattoman koukuttava eli suunnilleen aika mitätön teos? Kirja saa tähden lisää, koska Kinnunen on vielä nuori? Jääsielu on hyvä kirja. Se ei tarvitse kirjailijan iällä mainostamista. Se hurmaa jo itsellään. Ymmärrän joo kustantamojen rahantekotavoitteen. Mutta ärsyttää. Juoni kirjassa on tavallaan aika perinteinen. Jääsielu, jonka tuntomerkkeihin soveltuu täysin eräs hahmo. Rakkaustarina ja totta kai yllätysloppu, jossa murhaajaksi paljastuu nurkan takaa hyökkäävä henkilö. Kuitenkin, lopun murha- /itsemurhakierre jäi sykkimään rahtusen turhan kovaa. Loppu oli upea, se sopi täydellisesti hahmoihin. Surullinen joo, (Fabian sulatti sydämen täysin) mutta onnistunut ja taitava. Hahmoissa on onnistuttu. Sebastian on jokseenkin niin... Tavallaan sisäisesti hyvä, mutta liattu henkilö. Kärsivä, katkera, kaunis. Fabian on tunteellinen, pääosin positiivinen. Vienna on niin hyvä, ettei ihmismieli vain käsitä asiaa. Niin... Ainutlaatuinen. Jokaisen persoona elää paperilla ja hehkuu valoaan. Pariin otteeseen hampaat kirskahtivat toistoon, mutta säälimättömän kauniit kielikuvat ja kuvaukset kohosivat plussan puolelle. Preesens ei ihan toiminut tekstissä, maistui makuuni liian... Väärältä. Vaikka eihän sitä todella huomaa lukiessaan. Ja se taito, millä Hallstattin kylä on maalattu... Tässä kohtaa allekirjoitan takakannen. Niin säälimättömän todentuntuista, realistista ja järkyttävän kaunista. Todella kykeni näkemään kylän ja hahmot, koko maailman. Nopealukuinen, kiinnostava, viisas. Eikä kirjailijan iällä ole mitään väliä.

Tyyliltään kirja on häiritsevän samanlainen muutamia vuosia sitten lukemieni esiteinihöttökirjojen kanssa. Idea vain oli parempi. Kielestä tätä ei voi erikoisemmin kehua. Meneehän se siinä, ei nyt joka sivulla töki, mutta... Njoo, ei kovin nautittavaa. Hahmoihinkaan ei pystynyt syventymään. Emma oli ärsyttävän täydellinen, kiltti, fiksu, urheilullinen, suht siveellinen. Josh taas ei ensin ole olemassakaan, ja yllättäen koulun suosituin tyttö on kiinnostunut. Mitä? Sivuhenkilöt olivat samalta mantereelta, persoonattomia ja ohuita. Todella hyvin oli maalattu lukijalle 1996 Amerikka. Näyttää juuri sellaiselta kuin olen samaan aikaan perustuvista jenkkikirjoista lukenut. Olen siis asiantuntija, varsinkin koska synnyin kahta vuotta myöhemmin. Idea on hyvä. Okei, takakansi herättää vain ennakkoluulot, "Joup, ei voi olla hyvä", mutta tarinassa toimi. Muutoin juoni ei iskenyt epäuskottavine neliödraamoineen. Facebook kuitenkin toimi parhaiten. Sinänsä en pitänyt ylettömän paljon tässä mistään, mutta. Koukutuin pahasti ja luin tätä odotushuoneessa tauotta. Haluan lukea tämän tai jotain sen kaltaista uudestaan. Miksi? Miksi?!?!?!

Tähän kaikki loppui. Kuoleman varjelukset on hauskin, koskettavin, koukuttavin osa sarjasta. Luin päätösosan nopeammin kuin nuo ensimmäiset. Kertokoon se puolestaan. Pottereiden maailma käsittelee inhimillisiä tunteita niin ainutlaatuisen aidosti. Pahat ominaisuudet tuomitaan, niistä ei pidetä, mutta niiden myönnetään kuuluvan ihmisyyteen siinä missä kaikki muutkin. Parhaimmistakin löytyy ahneutta, keltään ei puutu akilleenkantapäätä. Vahvista vahvin ja viisain Dumbledorekin oli joskus väärässä, mutta toki häntä voi paljastumisenkin jälkeen kunnioittaa. Lordi Voldemort ei rakasta, joten hän on paha. Harry Pottereiden maailmassa on niin paljon rakkautta, kaikki se hyvä, Weasleyden perhe, Ron, Hermione, Harry, Ginny, Sirius, Tonks, Bill, Lupin, Kalkaros, Lily, James, Dumbledore... Voldemort on tehty niin selkeäksi kotrastiksi. Kuolonsyöjät olivat inhimillisempiä. Malfoyden perhe oli esimerkillinen todistus ihmisyydestä naamioiden alla. Todellisuudessa perhe tulikin ensin, rakkaus, eikä Voldemort. Itkin syvään ja hartaasti Kalkaroksen muistojen aikaan. Lily ja Severus tuntuivat toisilleen tarkoitetuilta enemmän kuin Lily ja James, vaikka toimivat hekin... Surullinen rakkaustarina, joka kuitenkin päättyi kauheimmalla ja parhaalla tavalla. Monimutkaista. Harry vanhempiensa haudalla oli koskettavaa, mutta vielä pahemmin herkistyin onnellisen lopun kohdalla. Kaikki päättyi yllättäen hyvin. Laimeaa, kun sen noin sanoo, mutta Rowlingin kynällä kaunista. Hahmot ovat tärkeimpiä elementtejä sarjassa. Meistä jokainen tuntee Nevillen, Hermionen, Tonksin, Siriuksen, Dracon... Me tunnemme sankareita, pelkureita, takinkääntäjiä, teeskentelijöitä, hyväntahtoisia, pahantahtoisia, me kaikki tunnemme ihmisiä. Tylypahka on kaunis paikka Albuksen kaarti on levinnyt ympärillemme Kuolonsyöjien joukkoon. Hitto, paras kirja sarjassa. Niin eeppinen olo taas kun tuli luettua. Harry Potter ei kuole koskaan.

Draco Malfoykin on ihminen. Draco Malfoykin voi pelätä. Draco Malfoykin on vain pieni ihminen, jolla on heikohko itsetunto. Minä pidän Draco Malfoysta. Puoliverinen prinssi alkaa ihanalla Dursley-kohtauksella. Ikävä tulee näitä karseita jästejä. Ja Albus Dumbledorea. Onhan jo aiemmissakin osissa sekoiltu ihastusten kanssa, mutta kuudennessa osassa ne muodostavat jo ihan kohtuutärkeän sivujuonen. Hermionen ja Ronin sähläystä on huvittava lukea, kun kaverit väen vängällä yrittävät kertoa kiertoteitse kaikista tunteista, joita he eivät missään nimessä tunteneet toisiaan kohtaan. Ja Harry ja Ginny... Kiljun edelleen kuin kymmenvuotiaana kun ensimmäisen kerran lukaisin nuo pari kohtaa. Tämä on viimeinen kirja, jossa koulun sisällöstä päästiin nauttimaan. Harryn kapina Kalkarosta vastaan oli loistava koominen elementti. Dumbledoren yksityistunneista en erikoisemmin syttynyt, vaikka rentoa, lempeää Tylypahka-meininkiä se täydellisyydessään oli. Kalkaroksen käyttö "pahimpana" vihollisena vähän ärsytti. Jo ensimmäisessä kirjassa Severus oli se ilkein opettaja, ei sen kummempaa. Nyt Pimennon jälkeen odotti jotain... Uutta. Kalkaros on jo nähty. Ja totta kai, pitihän siinä itkeä kun Kalkaros näkyi vaihtavan puolta ja avada kedavrat Dumbledoren rintaan. Feeniks laulakoon surun meistä pois, muistelkaamme kauniita hetkiä arvoisan rehtorimme kanssa. Albus Dumbledore oli hieno mies. Voisi tätä pidempäänkin puida, mutta Kuoleman varjelukset odottaa. Piti lukea sata sivua, yllättäen vähän lipsahti. Neljäsosa jäljellä. Hupsis.

Suosikki Pottereista (jos parempia osia ei oteta lukuun). Tästä osasta näin leffan ensin, joten täydellistä ensilukukokemusta en saanut. Samapa tuo, kahdeksannen, yhdeksännen lukukerran jälkeen edes muista ekareakoinneista mitään. Yksi maailman suosituimmista nuortenkirjoista täynnä mediaa ja politiikkaa. Pienenä pidin eniten kapinoinnista, Harryn marttyyriydestä ja Pimennon yrittämästä diktatuurista, mutta nyt hihkuin propagandaa ja ministereitä. "Jes! Ministeriö on väärässä, rikkoo lakejaan ja toimii väärin. Mahtavaa!" Joo, ja Pimento on edelleen järkyttävän ihana hahmo. Kunnon pikku sammakko. Jolla on krooninen yskä. Alkukirjan yksinkertainen viha, raivo ja ärsyynnys oli jotain niin inhimillistä. AK:n jälkeen Harry rauhoittuu, ja kirjan päätunteetksi kohoaa vahingonilo. Pimennon epäonnistumisetja toivottomat yritykset, eteenkin McGarmivan ja Pimennon välinen taistelu. Se, miten McGarmiva tukee täysin halveksimaansa Punurmiota Pimentoa vastaan... Weasleyn kaksoset jaksavat aina naurattaa. Riesu... Kunnon antiPimento-liiga. McGarmivakin täytyy laskea joukkoon. Feeniksin kilta syvensi James Potterin miltei epämieluisalle tasolle. Rakastan rakastan rakastan Harryn vanhempia, mutta Kalkarosta tulee väkisinkin säälineeksi. Samoin syveni Sirius Musta ja Neville. Bellatrix Lestrange on loistava lisä. Kiero katala karsea sadisti. Mieletön hahmo. Voldemort on aivan ihana. Niin räikeän paha, eikä herkistelemään taipuvainen. Uusista hahmoista tietenkin Luna lumoaa täysin. Chosta en pitänyt kovin missään kohtaa (koska Harry ja Ginny ovat täydellinen pari). AK:n jäsenistä suurin osa on vähän turhanpäiväisiä. Tämä ja Kuoleman varjelukset. Ja Azkabanin vanki. Ja Liekehtivä pikari.

Neljä viimeistä Harry Potteria liimaavat sormet kirjaan hitusen tahmeammin kuin kolme ensimmäistä. Diagnoosi on tämä, sillä jotenkin seitsemänsataa sivua tulee luettua samaassa ajassa, joka vahingossa kesti kolmeensataan... Hups. Liekehtivä pikari on yksi suosikeistani. Tai ei. On. Meillä on ikään kuin on/off-suhde. Aivan ihana juonisotku, kaikki tontut ja kyyryt ja voldet samaan pataan vain. Uskomatonta. Aaaaa. Koulussa ei nyt niin hirveästi vietetty edelleenkään aikaa, pituus johtunee pääosin koetuksista ja niihin valmistautumisesta. Vauhkomielen tunneille olisin kaivannut lisää... Ei, Vauhkomielen tunteja olisin kaivannut lisää. Anteeksiantamattomien kirouksien opettelu oli jo sinänsä mahtavaa, mutta kun ope intoutuu kiroamaan oppilaansa... !!!!! Käsittämätöntä. Ihanaa. (Uskonnonopeni on hiukan samanlainen.) Hahmona Vauhkomieli (okei, Barty Kyyry) oli niin täyttä Rowlingia. Hullu, persoonallinen ja muuten vain upea. Samaan sarjaan kuuluu Rita Luodiko, jonka syväluotaavat sonta-artikkelit pelastivat masentavan syystalvipäivän. Hän on esikuvani. Niin tuottelias, niin mielikuvituksellinen! Plus rikollinen, rekisteröimätön animaagi. Jes. Weasleyt ovat niin kaunis perhe. Sirius on kunnioitettava kummisetä. Kirjaan on upotettu niin paljon rakkautta, ettei sitä edes huomaa. Voldemortin nousu ja Harryn vastustus komennuskirousta vastaan ovat aina lumonneet minut. Juonisokkelo onnistui niin kiertymään labyrintiksi selän taakse, kylkiin ja kaulaan tiukaksi vyyhdiksi, joka raateli lukijaminän keskelle tapahtumia porttiavaimella ilman varoitusta. !!!!!!!! Rakennan kotialttarin J.K.Rowlingille. Kisailu oli ihan virkistävää vaihtelua, joskaan en oikeasti usko koetusten olleen mielenkiintoisia katsojille. Tai siis... Toinen oli kokonaan järvessä, eikä labyrinttiinkään kai niin hyvin nähnyt...? Rakastan kirjaa. Mitäs siihen lisäämään.

Azkabanin vanki oli eka lukemani Potter. En päässyt sudenpentuna juoneen mukaan erikoisen hyvin, mutta ainakin jännitin lopussa ihan tarpeeksi. Nimet sekoittuivat herkästi ja hämmensivät miniminää. Seuraavien lukukertojen aikana kuitenkin kolmososa kohosi pitkäksi aikaa suosikikseni. Uusia ajatuksia kirja ei herätä. Ehkä hiukan tätä nukkehallitusasiaa, Lucius Malfoyn kiristämiä virkamiehiä ja näin päin pois, eläinten oikeuksia. Ja Dracon idiotismi. Kaunis henkilö. Azkabanin vanki lyö pöytään kasan uusia hahmoja, jotka valloittivat sydämen ehkä syvimmin. Sirius Musta tuntui läheisemmältä vasta, kun puhuttiin miehestä Anturajalkana ja Jamesin kaverina. Jos Sirius oli näin ihana, millainen oli James? Ja sydän sirpaleina itkee susi taas jo valmiiksi kuollutta hahmoa. Snif. Vasta tässä kirjassa päästiin hiukan lähestymään Harryn vanhempiakin. Lupin sitten... Tahdon kuollakseni samanlaisen opettajan. Tai noh, rehellisesti vain tahdon Tylypahkaan. Koska opekaarti, aaveet ja... Ei biologiaa. Hehee. Mutta mutta siis, Lupin on käsittämättömän taidokas hahmo. Rento, isällinen, huolehtiva, mukava... Ja ihmissusi. Punurmion tunneilla saa aina nauraa. Tekousvainen sisäinen silmä ja ne ainaiset kalmankoirat. Aaaaaaaaaaaawesome. Entinen enkunopeni oli hitusen samanlainen. Silloin ei naurattanut. Sairaalasiivessä Kalkaroksen loppurage oli jotain niin legendaarista. "TÄMÄ LIITTYY JOTENKIN POTTERIIN!" Käsittämättömän mehukas kohtaus. Ihana Kalkaros... Miljöö on taas niin superkaunis. Tylyaho... Juoni poimuttui kivasti, kun loppukohtaus katseltiin kahteen kertaan. Leffassa ei toiminut, mutta kirjan jaksoi kelaamatta lukea. Ja voi auuuuuu, tämä on eka Potter, joka saa minut itkemään. Se hetki, kun Sirius on syytön ja Harry on lähellä saada onnellisen kodin... Hiton Kalkaros. Ja ankeuttajat. Lisää kunnioitusta suomennoksesta, ankeuttaja. Aika täsmällinen nimitys. Nerokasta. Nyyh. Ihana kirja.

Salaisuuksien kammio hitusen synkentää sarjaa. Lopputaistelua voi jo melkein kutsua jännittäväksi. Mutta... En anna itseni jättää tätä niin lyhyeksi kuin tahdon, joten. Alusta. Harryn sorto lämmittää sydäntä. Niin suuri kontrasti velhomaailman ihailuun... Kaunista. Dursleyt vain ovat jästipäisyydessään niin käsittämättömän upeita. Kuinka onnellinen, helppo ja vaivaton ydinperhe sitten onkaan? Toinen osa kääntää sarjaa myös hiukan... En tiedä, yhteiskunnalliseksi? Jo kakkososassa esitellään joidenkin velhojen vahva rasismi, lahjottavat (okei, kiristettävät) lautakuntalaiset, noiden rasistivelhojen ylenkatse "alempiarvoisia" kotitonttuja kohtaa. Dobby oli niin suloinen, pikku rääsyläinen. Nauran aina Lockhartin kohtauksille, miten pieni kurja miehenpuolikas on aina jotenkin niin täynnä itseään... Vaikka jätkä tietää, ettei siihen ole aihetta. Julkkis-beebeen varma asukas. Aaawsom. Ihana ihana ihana hahmo. Turha julkku. Malfoyt ovat myös niin... Hellyyttäviä. Velhomaailman Dursleyt siinä mielessä, että kokonainen perhe, kaikki on juuuri niin kuin pitääkin, käsitys omasta paremmuudestaan. Draco on... Okei, ehkä leffoissa pidän hänestä oikeasti enemmän, sekin kai Tom Feltonin ansiota, MUTTA joka tapauksessa mehukas hahmo. Ärsyttää. Luin kirjan ekan kerran superpienenä ennen Viisasten kiveä ja leffan jälkeen, eikä loppupaljastus silloin hätkähdyttänyt kun pikkuhukkaidiootti ei sitä ymmärtänyt. "Ai niinku kuka Voldejotai?" Eääärgh. Omistaapa aikakone. Tahdon paeta menneisyyteen, lukea lopun ja YLLÄTTYÄ!!! Pitkänkin lukutauon jälkeen, reaktio Valedroon: "Joo se Voldemort." Joitain asioita ei vain voi unohtaa. Miksi???? Anagrammi on nerokas, kuitenkin, ja pidän käänteestä. Omaa vikaani pilasin tuon kohtauksen. Lisää kaipaan tuntikuvauksia, keskusteluja, joutenoloa, sitä mikä pitkittää vikat kirjat. Ekat osat tuntuvat liian... Lyhyiltä. Höh. Mutta mutta. Hyvä kirja, joskus kauan sitten jopa hetkellinen suosikki. Tai. Nää. Ei tämä Azkabanin vankia koskaan voita.

Heh. Se tunne, kun ennustava tekstisyöttö hoksaa jo ekan ärrän kohdalla mistä kirjasta puhun... Viisasten kivi ei oikeastaan ole ensimmäinen lukemani Potter, mutta tämä piti lukea ennen kuin oikeasti koukutuin sarjaan. On olemassa niitä harvoja järjettömiä sarjoja, joihin jää jumiin niin pahasti, että tuntee fyysisenä tuskana jos ei aina halutessaan kykene näitä lukemaan. Ensimmäisenä tämän efektin aiheutti Percy Jackson, mutta Harry tuli siinä heti perässä. Rowlingin kieli ei takkua. Se soljuu konkreettisesti eteenpäin, naurattaa edelleen joillain sanankäänteillään ja vie tarinan eteenpäin kevyen ja vaivattoman oloisesti. Aivan valtava hatunnosto Jaana Kaparille, jonka suomennos tekee oikeutta velhomaailmalle. Käännetyt nimet, loitsut ja ne kaikki persoonalliset adjektiivit... !!!!!!!!!! Suomentaja tekee taidetta lähes yhtä paljolti kin Rowling. Hahmoissa on Pottereiden ehdottomin vahvuus. Peruskaarti esiteltiin tässä osassa pohjustellen kivasti, mutta ne kaikkein rakkaimmat Siriukset ja Lupinit puuttuvat vielä. Dursleyt ovat herkullisia, Dumbledore on mestarillinen nerokas hörhö, jollainen jokaisessa fantasiakirjassa kuuluisi olla. Weasley kaksoset ovat täysin omaa luokkaansa, niin järjettömän... Aaaaa!!!! "Ei mekään tyhmiä olla. Me tiedetään, että meidän nimet ovat Gred ja Feorge." Hauskoja. Koko kirjan huumori pusertuneena kahteen hahmoon, vaikka toki se leijailee muuallakin ympäristössä. Eka kirja on nopea, ehkä pääsääntöisesti esittely. Sarjan asetelma tulee selväksi, on vaatimaton kuuluisa velhopoika vastassaan kauan sitten kadonnut suunnaton paha Voldemort, jota maailma pelkää edelleen. On uskollisia ystäviä, mukavia ja hirveitä opettajia, mytologisia otuksia, taikuutta, sisäoppilaitos ja paljon herkullista ruokaa. Hiukan jännitystä tässäkin joo oli, mutta enemmän nuorelle lukijalle. Henkilökohtaisesti sanoisin juonen paranevan myöhemmissä osissa, kun päästään kunnolla räiskimään. Viisasten kivi on vielä aika kesy, mutta mikään ei voita tunnetta, kun huomaa idolinsa piilottaneen jo tähän kepeään aloitusosaansa vikan kirjan Grindelwaldin. Mitäpä siitä. Rowling on nero. Ensimmäinen osa ei täysin täytä janoa. Tai siis, voisin lukea ikuisuuden oppitunneista, koulun salakäytävistä, opettajista, läksyistä... Seitsemään kirjaan tätä mahtuu paljon, mutta ensimmäiseen ei vielä niin. Monettako kertaa tämänkin luen? Numero lähemmäs kymmentä. Yli. Reippasti.

Viimeiset kolmesataa tekstaria kaverille lähtivät kaikki surunaamoina. Olen ihan maassa... Ei!!! Mikael on niin saatanan suloinen, Raisa!!! Yritä nyt edes hiukan... Eääääh!!!! Sävy huudoilleni on riipivä, kärsivä, hysteerinen... Tahdon itkeä tai kuristaa jonkun. Mieluusti molempia. En minä voi ainut olla, joka otti tämän näin raskaasti? Eronneita Raisa ja Mikael jatkuvasti olivat, mutta nyt vasta särkyi sydän peruuttamattomasti. Vihaan kakkososia. VIHAAN!!! Kieli kiva, juoni jees, jii än ee ja näin päin pois. Hahmot mukavia. Jenni oli kiva. Pidin Mikaelista. Ja nyt lakkasi ääni kantamasta Mikaelin nimen kohdalla... Kirjan alku oli hiukka kömpelö ja töksähtelevä. Mielenkiinto pysyi hereillä vain aktiivisen ja oma-aloitteisen yrityksen kautta. Alku loppui onneksi jo puolivälin jälkeen. Yllättäen vain huomasi lukeneensa kolme neljäsosaa erittäin nopeasti... Hahmoista Jenni syventyi erittäin mukavalle tasolle. Yllättäen tyypistä löytyi luonnetta. Juha oli edelleen hiukan tylsä. Niko oli oma ihana itsensä. Hitusen turhan innokas bailaaja, mutta symppis jätkä. Raisa oli räväkkä ja persoonallisesti eri luokkaa tavan päähenkilötyttöjen kanssa. Siinä, missä muilla tytöillä on itsetuntopaineita, Raisa lähtee periaatteesta "I'm sexy and I know it". Mikael oli toisaalla niin kovin alfa ja toisaalla niin haavoittunut ja kipeä. Viimeistään siinä vaiheessa alkoi vihata Raisaa. Jätkä on suhun niin heikkona kun susi voi olla, ja yks vain kääntää selän toisen toiveille. Aaaaaargh. Toiveet virisivät, kun tunteet pääsivät vähän lämpenemään. "Ne palaa yhteen, ne palaa yhteen, JES!!!" mutta mitä sitä suotta. Sen kun kidutetaan sutta niin paljon kuin sielu sietää. Susi viittaa sekä minuun että Mikaeliin. Ja kyseessä on muuten törkeä eläinrääkkäys. Hienoa, hienoa, että joku uskaltaa astua muotista ulos ja tehdä jotain omaa. On hyvä juttu. Jee. Mutta!!!! Eääääh. Ihan tosissani, en ole pitkiin aikoihin ollut NÄIN maassa minkään kirjan takia. Ja eroista on luettu ihan liikaa viime aikoina. Martti oli Heikkinen? Voi jee, joku meikäsuden setä tai jotai. Tahtoo kolmososan. Ja tahtoo erittäin, erittäin onnellisen lopun, jossa Raisa ja Mikael menevät vaikka naimisiin ja elävät onnellisesti elämänsä loppuun asti. Jooko?

UNNA!!!!! UNNA!!!!!! EIIIIIIII!!!!!!!!! RUFUS!!!!!!! RUFUS!!!!!!!!!!!!!!!!!! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGH!!!!!!!!!!!!!!! EIEIEIEIEIEIEIEieieieieieieiiiiiiiiiii. . . Kirja herätti tunteita. Paljon. Erittäin. Erittäin. Erittäin. Paljon. Tekisi mieli kiroilla, mutta se veisi kaiken arvokkuuden näin tyylikkäästi alkaneesta arvostelusta. Hitto... (ei ole kirosana.) Luin tämän niin hitaasti kuin maltoin itkien jo valmiiksi lopettamisen tuskaa. Eäääh. Edelleen aivan liian lyhyt kirja... Tahdon lukea niin paljon enemmän! Oukei. Kakkososat usein vähän floppaavat, mutta tämän sarjan kohdalla en laskua odittanut tahi huomannut. Kieli toimi yhtä räväkästi kuin edellisessäkin osassa. Vitsit naurattivat aika pahasti edelleen, varsinkin Viken ääliöjutut. Aivan ihana kusipää. Ja Rufus osaa puhua. Tosissaan. Uudet hahmot olivat semikivoja. Nemosta en pitänyt pahemmin ja Eden ärsytti, mutta vain viedessään puheenvuoron pois Unnalta. Vanha kaarti vain on ykkönen. Rufus sulattaa sydämen vain olemalla niin... Hottis!!! (Heh.) Unna on mukava. Vikke on ihana. Joone raatelee sydämestä kaikki loput riekaleet, joita Rufus ei ehtinyt. Aaaaaa. Oli mukava päästä vähän syvemmälle Ronniin. Ihana pikku vampyyri... Tässä osassa päästiin jo räiskimään. Rufuksen sokea mustasukkaisuus Unnasta särki omaan sydäntäkin. Niin suloista!! Lisä informaatio faunoideista oli mukavaa, mutta jäi vähän taka-alalle kun hahmot hurmasivat. Loppu oli kamala. Hirveä. Spoilasin sen itselleni, mutta uskoin viimeiseen asti spoileriarvosteluiden erehtyneen. Unna ja Rufus olivat niin täydellisiä yhdessä. !!!!!!!! Mutta vielä he yhteen palaavat. Varmasti. Jos eivät niin... Päästän 46-prossaisen suteni valloilleen ja lähden metsästämään oravia. Onko sitten kiva? Onko? Onko? Mitä? Erittäin, erittäin, erittäin vahva taidonnäyte, joka saa taas kerran ylistämään suomalaisuuttani. Eivät Jenkkilät kotimaiselle kirjallisuudelle enää pärjää. Hahaa. Mitä? Sekava arvostelu? Eikä ollut. Itken edelleen ja tuherran tätä kännykälläni. Minulla on lupa olla vähän sekava.

Rento, rauhallinen jii än ee. Meneehän tämä. Mitään kovin, kovin jännittävää ei sivuille mahtunut... Suoraan sanottuna ei niin paljon mitään muutakaan. Jouni on vähän tylsähkö, mutta Saara tuntui konkreettiselta kiukuttelunsa ja eläinoikeuksiensa alla. Niin ihanan... Kipeä henkilö, teini-iän vaikeuksia ja näin päin pois. Jounin vanha ope ja isäkin ovat kumpikin myös sympaattisia. Juoni ei erikoisemmin hetkauttanut. Muutamia yksinkertaisia creepyjä kohtauksia lisäämällä Haltijan poikaan olisi saanut helpolla tuota jännityselementtiä. Ja kauhua. Shamanismi on ainut mytologia, jota ihan tosissani pelkään. Kieli ei tee erikoisempia temppuja. Hyvää se on, joo, siinä jotenkin, mutta se ei erotu tai leiki sanoilla. Luki tämä kevyesti ja nopeaa. Ihailen Peltoniemeä ihmisenä paljolti, sillä hän teki pikkuminään lähtemättömän vaikutuksen vuonna miekka ja kilpi käydessään ala-asteellani kertomassa urastaan. Silloin ilmestyneet Suomu ja Hämärän renki innostivat enemmän kuin tämä sarja. Paria kohtaa vähän venyttämällä, paria kohtaa supistamalla, muutaman kauhuelementin lisäämällä tästä olisi kyennyt muokkamaan neljän, viiden tähden kauhukirjan. Korjaus, fantasia. Fantasiaa tämä on joo, mutta minulle kauhu, koska kuten mainittu, shamanismi...

Luulisi, että olisi jo päässyt eroon ennakkoluuloista suomalaista fantasiaa kohtaan. Mutta ehei... Jos ei muuta, ainakin odotukset ylittyivät reippaasti. Potenssiin seitsemäntoista. Vähän päälle. Kieli ei takkuillut. Rento tyyli ja sanavalinnat eivät ärsyttäneet, vaan lisäsivät persoonallisuutta. Mä ja sä sopivat puheeseen eivätkä tuntuneet epätoivoiselta yritykseltä kirjoittaa jotain \"nykynuorisolle\". Kerronta sai lukijan sulautumaan miljööseen, joka sekin yhtä lailla onnistui täydellisesti. Sävy kirjassa oli tumma ja värikäs. Unnan hahmo oli harvinaisen onnistunut. Pelkästään jo tekstistä tunsi sen kaiken oravaisuuden miltei konkreettisesti. Jätkätkin pääsääntöisesti olivat täysin voimaeläintensä kaltaisia, joskaan Vikkeä en hevoseksi mieltänyt. Aivan ihana kusipää hahmo oli, mutta ei hevonen... Turha edes mainita, miten paljon Rufukseen tykästyin. Luovuin jo suunnitelmistani muuttaa Jenkkilään etsimään elämäni vampyyria. Nyt kelpuutan myös kotimaisen lohikäärmeen. Idea on onnistunut. Ensivaikutelma takakannesta sai odottamaan vähän nuoremman porukan hittisarjasta, vaikka selkeästi kymmenvuotias minä ei tätä olisi kyennyt lukemaan. Nuortenkirjana aivan mahtava. Käärmeenlumooja lukeutuu näihin kirjoihin, joita ei kannata lukea iltasaduksi hiljaisuuden vallitessa kämpässä. Kuolin nauruun äärimmäisen usein ja tukehduin nyrkkiini. Joonen stealaiset merilehmät... Hahmot, teksti ja miljöö ansaitsevat vielä viidennenkin tähden, mutta juoni vähän miinustaa. Rakastan tarinaa ja näin, mutta se hetki, kun pelkää kuollakseen, jäi puuttumaan. Plus kolmesataa sivua on hiukan aivan liian paljon vähemmän kuin mitä olisin tahtonut lukea. Piraijakuiskaajakin jäi väliaikaisesti kirjastoon... Parhaat sarjat tunnistaa siitä, kun kokee fyysistä tuskaa, mikäli ei joka hetki periaatteessa pystyisi jotain siihen liittyvää lukemaan. Ihan sille tasolle Käärmeenlumooja ei yllä, mutta erittäin, erittäin melkein.

Rakastuin erittäin syvästi Carlos Ruiz Zafoniin, kun puoliksi vahingossa ostin Tuulen varjon käytettynä pokkarina divarista. Enkelipeli seurasi samalla radalla, mutta Taivasten vanki jämähti hiukan vähemmän tasokkaaksi. Marinalle en siis osannut kunnollisia ennakko-odotuksia asettaa. Kieli on kaunista ja soljuvaa. Etenkin aiemmissa kirjoissa ihailin kateellisena kilometrin pituisia taitavia lauseita, joiden ymmärrettävyys ei hälvennyt ja jotka eivät takunneet puolivälissä. Kauniit kuvat, jotka Zafon lukijan eteen maalasi Barcelonan kaduista toimivat minulle. Kellarit ja kartanot, kaikki karumpi, sisäoppilaitoksen huoneet ja viemärit saivat tietyn houkuttelevan värisävyn. Kaikki Zafonin kirjat ovat itsensä värisiä... Niin kaunista. Juoneen oli ynnätty yleisimmät herran kirjoissa esiintyvät elementit, herkkä pika, joka tapaa tytön, pakkomielteestään juopunut hullu nero, mielenkiintoinen ihminen, jonka tarinaa ratkotaan ja pieni siivu omaa elämää, joka yllättäen myös sattuu. Unohdettujen kirjojen hautausmaa Marinasta oli jätetty pois, mutta asia on annettavissa anteeksi. Olen itkenyt jokaisessa Zafonin kirjassa ja itkin tässäkin. Ihan Marina ei Tuulen varjon ja Enkelipelin tasoa ole, mutta loistava tarina kauniissa kansissa. Tämäkin täytyy tulevaisuudessa omistaa.

Kannen perusteella luokittelin kirjan itseäni nuoremmille, joten kesti tällainen pieni ikuisuus, ennen kuin oikeasti uskaltauduin lukemaan. Lisäksi pelkään vaaleanpunaista väriä. Kerronta on hyvää. Erittäin ärsyttäviä olivat \"voimasanat\" ja \"haukkumanimet\", vaikka niihin ehti tottua. Nopealukista ja helppoa. Hahmot toimivat kivasti. Gwen oli turhan naiivi ja tuntui joissain kohdissa loikanneen kunnon tyttöhöttöhörpötyskirjasta fantasiamaailmaan. Georgia Nicholsonia en mainitse esimerkiksi, koska en tiedä millainen hän on. En ainakaan lukenut koko sarjaa yhteen menoon viimekeväisenä viikonloppuna. Sarjahan on ikivanha. Piti siis kehua lutusia pikkuaaveita ja Dr Whitea. Gideon jäi vähän turhan ohkaiseksi. Hahmona tyyppiä, josta periaatteessa pitäisin (Tuota, miespuolinen... Melkein fantasiaolento tai ainakin aikamatkaaja... Ja niin edelleen...) mutta kun jätkä vaihtoi kantaansa pohjustamatta ja liian nopeasti. Ensin pidetään Charlottesta ja sitten tietenkin Gwenistä. Missä kissatappelut ja veriset kolmiodraamat? Missä pirulliset suunnitelmat? Kirjassa riittäisi potentiaalia kevyesti neljään tähteen, sillä Rubiininpuna on erittäin hyvä alku. Erittäin, erittäin perinteistä kaavaa noudattava, hyvä, oletettava alku kirjalle. Gideon suuteli Gweniä rippituolissa, okei. Kiva tauko tähän sopisi, uusi luku ja niin edelleen, mutta ei vielä lopetus. Mitä Charlotte ajattelee? Säätämistä kolmen välillä, kunnes jotain, dramaattista tapahtuu, Lucy ja Paul ovat hyviksiä, Dr White pahis, Gwen liittoutuu jonkun kanssa ja joku pettää hänet, kaikki räjähtää ja kabum miekkailusali tuhoutuu, mutta erittäin tärkeä eliksiiri pelastuu pahikselta (joka voi olla kuka tahansa yllämainituista) eikä asiasta tiedä kukaan muu kuin Gwen. Pienempi riviväli ja lisää tekstiä, enemmän tapahtumia. Kiitos. Jos haluan jättää kirjan kesken, voin tehdä sen. Kirjailija ei saa lopettaa. Enkä minä halunnut lopettaa tähän!!! Jatko-osa varaukseen...

Miksei tämän kaltaista kirjallisuutta ole enemmän??? Hahmot toimivat, ehjiä, taitavia, uskottavia tapauksia. Karou oli ihana päähenkilö. Vain Akiva jäi vähän ohueksi. Hiukan. Karoun exä huvitti allekirjouttanutta kaikessa kusipäisyydessään ja Brimstone herätti vahvan turvallisuudentunteen. Juoni oli mukava. Rakkauselementti vain hätiköi turhan paljon makuuni, vaikka siihen löytyi selkeät ja hyväksyttävät perusteet. Ehkä hiukan ennalta arvattava, mutta ei häiritsevästi. Kaksi maailmaa eli kirjassa kauniisti. Praha tuntui toisinaan mystisemmältä paikalta kuin Brimstonen kauppa kimeereineen. Kaunis, onnistunut miljöö. Ehdottomasti luen seuraavan osan kun sen tassuihini saan. Nopealukuinen, koukuttava... Ihana kirja ja ehdottoman suositeltava.

Okei, nyt heräsi Twilight-huuman tapainen kirkumispakko. Voi juma. Ihana kirja, reippaasti paranormaalin romantiikan parhaimmistoa. Ja vielä suomalainen, yeah! No niin, rauhoitutaan. Kun genren kirjoja lähtee lukemaan, joko odottaa paljon tai vain suhtautuu kriittisesti. Allekirjoittanut jälkimmäistä, joten positiivinen yllätys oli suurehko. Kritisoin kielen, joka ensimmäisillä sivuilla häiritsi, oli makuuni liian tylsähköä. Loppupeleissä sekin kääntyi vain hyväksi. Mitään ei selitetty liikaa. Kirjaan ei mahtunut ainuttakaan suomentajan sanamokaa, jotka eniten Twilightin alagenressä häiritsee. (Hmmm... Miksiköhän?) Raisa oli Bella monessa mielessä. He ovat kumpikin naispuolisia henkilöitä ja minä-kertojina. He rakastuvat hahmoon, joka ei ole ihminen. Oikeasti. Bella... Tuota, mitä? On olemassa, ihkuttaa Eddietä, vonkaa ja hengaa lapsuudenkamunsa autotallissa? Raisa on taiteilija, viiltelee, ryyppää ja kärsii äitinsä kuolemasta. Bellan isoin ongelma on vampyyrina olemattomuus, joka sekin sitten ratkesi. Sana kuin verrataan Luukaupunkia tai Nälkäpeliä Twilightiin. Mitä h*****in yhteistä niillä on??? Parasta Raisassa oli, ettei hänelle tarvinnut vääntää susitotuutta rautalangasta. Fiksu tyttö tajusi asian itse. Mikael on aivan tajuttoman ihana. Yritin siivota samalla kun Kesytön odotteli yöpöydällä. Siitä mitään tullut. Mikael on juuri sellainen miespääosa, jolle kuolaan ihan joka tapauksessa. Siis, komea jii än ee. Teini-ihkutus ei kuulu vakavaluintoiseen ja viralliseen arvosteluun, joka tämä ilmiselvästi on. Juoni oli hyvä. Kun Raisa lopussa vain lähti... Huusin ja kiljuin, kirosin kirjailijaa ja kiittelin häntä onnistuneesta lopusta. Onnellinen, hempeä lopetus oli se, mitä tahdoin, mutta vähemmän perinteinen toimi myös. Mulla on sukua Kajaanin lähellä. Estän itseäni soittamasta hysteeristä sekoilupuhelua ja kyselemästä kuuluuko sukuni jäseniä ihmissusilaumaan. Noh, kuitenkin. Voitto kotiin, Suomessa todellakin osataan! Jenkkilä jää niin toiseksi... Pidän susista. Todella paljon. Sekin on hyvä puoli kirjassa, ettei hirviöjätkä ollutkaan vampyyri. Rakastuin..

Rakastan tapaa, jolla kirja on kirjoitettu. Puhekielisyys toimi ja esti kiltisti kirjan horjahtamisen epänormaalimpaan kerrontaan, joka olisi kääntynyt tavanomaisen rasittavaksi. Ajatukseni näin yksinkertaisesti ilmaistakseni. Saba on ihana hahmo. Elämän murjomia ovat kaikki hahmot aina ja iankaikkisesti, mutta Sabaan se on oikeasti jättänyt jäljen. Jackiin nyt rakastuin totta kai, Emmi oli ärsyttävä. Haukat olivat pirteä lisä. Kuoleman enkeli iski minuun. Lujaa. Juoni ei sinänsä poikennut erikoisesti, paitsi ettei rakkaus ollut se keskeisin juttu. Se on täysin verrannollinen Nälkäpeliin Melkein vähensin tähditystä puolikkaalla, sillä kirjan lukeminen kesti allekirjoittaneelta häiritsevän kauan. Se ei sinänsä ollut Youngin vika, enemmän syytän ihan itseäni. Kirja än äs koukutti paljon, mutta kun minä luki tätä aina iltaisin eikä aamulla jaksanut nousta aiemmin tämän takia. Kirjan vika se ei ollut, mutta jäin makuuni liian outsideriksi. Hyvä kirja.

En ehkä arvottaisi tätä neljällä tähdellä, jos en olisi yhdeksän-, kymmenvuotiaana lukenut tätä puoleentuhanteen kertaan ja pelännyt. Luurankopuro on allekirjoittaneelle henkilökohtaisesti merkittävä kirja, ensimmäinen, jota pelkäsin todella. (Goosebumpseja ei lasketa.) Aina nykyäänkin kun pelkään jotain, luen terapiaksi Carmania. Olen pelännyt tämän jo aikaisemmin. Tunnelma oli ihana, se sai rakastumaan. Enää en päässyt mukaan niin tiiviisti. Onneksi luin tämän lapsena. Teksti vei mukanaan kymmenvuotiaan, enää en ihastellut sen kummemmin. Hahmoista Sarah on hauska, joskaan videoiden versio ei tuntunut samalta. Ryanilla oli kirjassa enemmän asennetta, videoilla ei nyt muuta näkynyt kuin kipsi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun katsoin video. Pientä googlailua täytyi tosin suorittaa, kun salasanat oli rasittavasti suomennettu. En kritisoi näyttelijätyötä, vaikken sitä ihmeemmin arvostanut. Viimeinen video toi uuden käänteen juoneen, ja koin hetkellisen itkupotkuraivarin, kun en tästä ollut lapsena perillä. Kuitenkin, videot olivat hyvä ajatus ja antoivat hyviä taukopaikkoja levottomalle lukijalle. Eläköön rajaton internetyhteys. Rakas, rakas kirja, jonka olen lukenut ja tulen lukemaan vielä useampaan kertaan.

Gibbs kirjoitti tätä neljätoistavuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi ja ikäraja on kuusitoista... Hauskaa. Odotin tältä suht paljon, enkä ihmeekseni pettynyt. Yllättäen tämä oli hyvä kirja. Siinä missä Edvard on kultupoika ja unelmavävy, Kaspar on oikeasti hirviö. Ensimmäinen vampyyri, joka oikeasti oksetti ja ahdisti. Mutta kun mietti vampyyrejä mytologian olentoina, huomasi Gibbsin muistavan, ettei verenimijöitä ole ihan tarkoitettu sylikoiriksi. Petopuoli oli tuli selkeästi esille, minkä nyt lasken plussaksi. Violet oli mukava päähenkilö. Yleensä en pidä juuri tuosta olennaisesta koppavuudesta, mutta tässä se toimi. Kokonaisuus oli paikoin kömpelö, mutta toimiva. Teksti toimi hyvin, tai ehkä kirjoitustyyli. Alun ja keskikohdan vähältä piti -tilanteet otin täydestä. \"Ei päähenkilöä voi tappaa\" -ajatus ei käynyt mielessäkään. \"Ai nyt jo kuollaan? Miksi?\" Taitavaa. Yleisesti pidin. Voittaa kepyesti muun nykyvampyyrikirjallisuuden (jonka allekirjoittanut on lukenut) mutta jää vähän alle koko genren parhaimmiston. En pitänyt sanasta \"törppö\".

Ensireaktio takakanteen, \"Jee, taas ties monennen kerran, täysin uusi h*****in Twilight!\" Pakko oli lukea, salaa ja kertomatta kenellekään. (Huom, Houkutus on ihan hyväkin kirja! Vaikkei tätä ääneen sovi myöntääkään.) Mielenkiintoisia tutkimuksia. Jos suhteen paranormaali osapuoli on poika, kaikki haluavat häntä. Jos suhteen paranormaali osapuoli on tyttö, kaikki vihaavat häntä ja haukkuvat noidaksi, mikä ei ole kivaa, olkoonkin totta. Missä tasa-arvo? Luulin alkuun tämän olevan Lenan kannalta kirjoitettu ja petyin raskaasti. Haluaisin lukea paranormaalin tunteista, kun hän rakastuu mitättömään kuolevaiseen. (Whiten kirjoja ei lasketa tähän, Lendkin oli fantasiaolento.) Kirja oli kirjoitettu huonosti, teksti tökki ja sanavalinnat kiduttivat. Mä ja sä ei saa tekstiä nuorekkaammaksi tai luontevammaksi. Juoni oli okei, ennalta-arvattava joo, ja moni kohtaus oli jo kuin valmiiksi luettu, mutta toisaalta tämä kuuluu genreen. Se menetteli vielä. Juonta vain ei hyödynnetty tarpeeksi. Viisisataa sivua oli liikaa, kun tapahtumat junnasivat paikallaan välittämättä kivasta ideasta. Kirjassa oli piilotettua potentiaalia, joka jäi käyttämättä. Ehkä seuraavat osat parantuvat, toisin kuin yleensä. Jos nimittäin tästä lähdetään laskuun...

Minäkin luin uusiksi leffan ansiosta ja oikeastaan pidin tästä enemmän toisella kerralla. Ei yllä sarjan suosikkieni tasolle, mutta hyvä silti. Tarina tuntui vielä ohuelta, vaikka JC = Jace on suosikkikäänteitäni sarjassa (vaikka seuraavat kaksi kirjaa itkinkin tuskissani kun Clary ja Jace eivät voineet olla yhdessä...). Jace on aivan ykkönen, koskaan en häntä väsy ihkuttamaan. Valentinekin on kiinnostava, Alec, Isabelle ja Hodge raikkaita ja kivoja. Kielellisesti en pidä Luukaupunkia mestariteoksena. Sarjan edetessä Clare onneksi kehittyy, ja toisella lukukerralla en enää kiinnittänyt huomiota pääosin sanaratkaisuihin. Ei tähän niin koukkuunnu, vaikka mukavan nopealukuinen onkin. Omaa vikaani ärsyynnyin valtavasti ekalla lukukahlauksella. Ensimmäiset luvut luin junassa ja asemalla (minkä vuoksi instituutti muistuttaa edelleen minulle Tampereen rautatieasemaa...), sekalaisesti lukuja aina välillä, ja puolen vuoden kuluttua loppuun taas reissussa. Pokkarin kohtalo vain on matkustaa... Olisi pitänyt lukea kokonaisena kirjana. Nyt jaksoin jo nauraa kaikelle vähänkin huvittavalle (\"Minulla on ehdotus.\" \"Anna kun arvaan. Onko se \'älä tapa minua\'?\") ja kiduin kun en päässyt välittämään iloani kavereille tekstauskiellon takia. Huumori on hauskaa tässä sarjassa, vaikka joskus ylenkatsoin sitä. Kirja jätti typerät fiilikset. Haluan kuollakseni tietää mitä tapahtuu kohta, mikä on ärsyttävää, sillä lopetin juuri uusimman osan. Tiedän erittäin hyvin mitä tulevassa tapahtuu, mutta minä ei vain usko. Aaaargh. Mikään muu kirja sarjasta ei ole herättänyt uteliaisuutta, ei tämäkään aluksi. Häiritsevää. Hyvä kirja, parempi sarja, paras Jace.

En ole kirkunut näin paljoa varmaan vuoteen. Loppuratkaisu sai puolittain hyvälle tuulelle, vaikka toisaalta (eikä pelkästään huonossa mielessä) tasoitti tunteita paljolti. Tosiaan viimeisten sadan sivun aikana huusin ja kiljuin ohjeita ja kirouksia, mutta viimeinen sivu... Okei. Juonellisesti Kadotettujen sielujen kaupunki on vähän heikompi kuin muut osat. Allekirjoittaneen makuun liian paljon väen vängällä väänneltyjä ratkaisuja. Kun Jace ensimmäisen kerran palasi itsekseen, syy siihen meni vähän liian yli uskottavuuden rajan. Kaikki päättyi hyvin, njaa... Suoraan sanottuna välitän vain Jacen ja Claryn suhteesta, ja kaikki vähemmän onnelliset loput (Alec ja Magnus erosivat, Sebastian ilkeilee piilossaan...) tuntuvat vain pakolla väännetyiltä, ettei loppu makeilisi liikaa. Voiko Clare korjailla näin suuren osan sivujuonista onnellisiksi ja jos ei, niin...? Haluan lempihahmojeni tarinoiden päättyvän onnellisesti ja rakastan joka ainoaa hahmoa sarjasta! Ja liiat onnelliset loput pilaavat tarinan, joten... Aargeahhhh! Sebastian on harvinaisen herkullinen hahmo ja vaikka ideanana en pidä \"Valentine on pahis kolme ekaa kirjaa ja hänen poikansa jatkaa siitä eteenpäin\" -ajatuksesta, Sebastian vetää roolinsa loistavasti. Feikki-Jace ja oikea Jace on myös rakennettu taitavasti. Hahmokaarti yleensäkin on parasta Varjojen kaupungeissa. Kokonaisuudessaan hyvä kirja. En ole nauranut muille osille näin paljoa, vaikka mahdollisesti huumori on pysynyt samana läpi sarjan. Odotan kuudetta osaa, vaikka tuskinpa luen sitä englanniksi.

Sarjaan sisäistyneen läheisen kannalta varmaan hiukan rasittava kirja... Kaverini taitaa haeskella uutta, salaista numeroa kun tuli tekstailtua hiukan liian usein teenager girl -tyyliin. \"Jaceee!!!!älä ole idiootti!!!!luv ya,SEBASTIAN!!!!KUOLE!!!!\" Näin. Henkilökohtaisesti kirja ei sykähdyttänyt niin paljoa kuin edellinen osa, joka vihdoin koukutti minut tähän sarjaan. Ei ole Lasikaupungin voittanutta... Hahmot ihania, kuten aina. Tykästyin myös oikeasti Isabelleen. Clarystakin tuli jo enemmän mukava kuin ärsyttävä. Ja Jacea tuskin tarvitsee edes mainita, kun puhutaan suosikeista. Juoni toimi yllättävän hyvin huomioiden, että kyseessä on venytetyn trilogian neljäs osa. Komediallisia piirteitä on sopivasti, perhosia vatsassa -fiiliksiä, pahiksia... Onnistunutta. Jouduin nielemään nyrkkini kun yritin pidätellä naurua lukiessani Simonin tyttökavereista. Spoilasin itselleni lopun ja vannoin lukevani Langenneiden Enkelten kaupungin vasta kun saisin viitososan käsiini samalla. Ihan hyvä vain, vitonen on jo puoliksi avattuna sylissä. Ei loppu niin kamala ollut... (Sanoo hän, jonka mielipiteisiin ei voi spoilereiden ja yllätyksettömien olosuhteiden vuoksi luottaa.) Tietenkin vihaan vihaan vihaan rakastan Sebastiania, kun hän meni ja varasti Jacen, mutta... Annan anteeksi viisi masentavaa sivua niiden kolmensadankahdeksankymmenenkuuden ihanamman sivun vuoksi. Ja koska tosiaan valmistaudun lukemaan seuraavaa osaa... Yhteenlaskettuna pidin kirjasta paljon ja ihan oikeasti. En kritisoi kieltäkään enää, sillä se on parantunut ja lakannut häiritsemästä. Tekisi mieli lukea sarjaa uusiksi kun kuutonen vain suvaitsee ilmestyä ja nykyään se on allekirjoittaneelle erittäin harvinaista. Mutta kun kaikki toimii... Mikäpä siinä.

Tiedättekö tunteen, kun tahtoo hiukan vain kirkua, revetä paikoiltaan, aiheuttaa kattoremontin ja seliseliselittää miten maailma on kaunis ja lopetus epäreilu? Kiitos, Rick. Enkunkielisen alkuperäisteoksen (brittiversioidun pokkarin puoliväliin) lukeneena ei enää arvosta suomennoksia niin paljon. Loppupuoliskolla nautti enemmän sujuvasta ja hauskasta kielestä, kun aivot eivät enää ensisijaisesti kironneet sanavalintoja tai valitelleet \"nuorisokielestä\". Hauskaa, etteivät samat asiat pistäneet silmään, kun tekstiä luki ekaa kertaa ja suomeksi. Riordanille sopii minäkertoja paljon paremmin. Muutamilla hahmoilla (kuten Leolla) hän toimii, mutta Percy tuntuu miltei vieraalta. Ja tästä sopivasti pääsee juttelemaan hahmoista... Erittäin onnistunutta on sankarien tasa-arvoisuus. Ei Percy Jacksonien Percy & kaverit -toimintaa vaan oikeasti seitsemän puoliveristä pelastamassa maailmaa. Iso plussa tästä. Huumori on aina tasoa Riordan. Team Leo on legendaarinen. Ja hirviöiden typeryys ja huijattavuus jaksaa naurattaa aina. Percyjen ja Kanen aikakirjojen luvunnimiä jäin kaipaamaan. Loppu oli ärsyttävä, koska se loppui. Mitä kaverit ovat järkyttyneet, minä en. Percy hyppäsi Tartarokseen ollakseen Annabethin kanssa, ei se niin järkkyä ole. Ei järkkyä, sairaan suloista!!! Ihana Percy... Tuttua Riordania, ei pettänyt taaskaan. House of Hades, me odotamme.

Tämä on hyvä kirja, ei niin poikkeava, mutta ihan hyvä. En päässyt kauheasti tykästymään päähenkilöön, mutta muuten hahmokaarti oli ihan mukava, joskin hiukan mustavalkoinen ja osittain stereotyyppinen. Teksti juoksi, joo, muttei herättänyt mitään. Tökkimään se ei jäänyt, enemmän... Hmm. Teksti oli liukasta, soljuvaa, sujuvaa, mutta koska kitka puuttui, ei aina jaksanut rämpiä eteenpäin. Juoni sinänsä oli hiukan... Ei nyt tylsähkö, mutta vähän turhan yksinkertainen. Kirjasta puuttui pelko. Vaikka Mary juoksi aktiivisesti karkuun noitavainoja, täytyi näin kuukausia lukemisen jälkeen muistella vähän pidempään, mikä se \"pahis\" oli. Historiaa on kuvailtu verisemmin, ja koska olen kai actionmedian uhri, olisin kaivannut ehkä lisää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vaikka nyt tarkemmin ajatellen ihan hyvä, että Rees erottuu massasta tällä tavalla. Ja välipalana kirja on hyvä ja rentoa lukemista.

Rakastan tätä. Nimeni on Skelligin luin ensimmäisen kerran kai kahdeksanvuotiaana ja kirja on jäänyt takaraivoon. Löysin kirjaston poistomyynnistä eurolla. Ihanaa. Michael oli mukava kertoja, ei liian esiin tungettu. Herkkä. Minakin oli taitava hahmo. Pääosaa esitti enemmän lasinhauras tarina ja hahmot ja kieli oli jätetty koruttomiksi. Ja Skellig hurmasi jo olemuksellaan. Ei siihen paljoa lisäämistä Oma sydämeni suli, kun Michael puhui sisarestaan ja vauvan sydämestä. Sisarrakkaus puree allekirjoittaneeseen. Taisin itkeä pariin otteeseen, mahdollisesti paljon. Kirja oli hieman usvainen, kaunis, ei valtavirta vaan pikkupuro.

Hyvä idea, toteutus olisi kaivannut hiomista. Pidin rakenteesta, kertoja vaihtui joka toinen luku. Fontinvaihto häiritsi hieman... Vaikka se on pikkuinen muotokysymys. En pitänyt kirjoitustyylistä, jotenkin jäi ontumaan pahasti. Roosan lukujen lyhyys oli kääntäen verrannollinen Punakanelin lukujen lyhyyteen, mikä haittasi, koska pidin Roosasta enemmän, vaikka lukujen tunnelma oli hiukan epäaito ja kalpea. Kirja märehti liikaa surulla ja surkealla elämällä. Roosa ei ollut arjen sankari, mikä oli hiukan sääli. Hahmo vain hukkui. Punakanelin luvut olivat sadunoloisia. Hyvä yhdistelmä ajatuksen tasolla, mutta satumaan vaihto tähän elämään ei sujunut kitkatta ja fiilikset vähän sekoittuivat. Toisinaan Punakanelin kerronta oli hiukan latteaa, \"Hän meni sinne. Oli hetken. Lähti seuraavaan pisteeseen\" ja se söi mielenkiintoa. Ei minun kirjani, mutta ideana äärimmäisen kiinnostava. Ja kansi on kaunis.

Luin kirjan ensimmäisen puolikkaan suoraan kirjastossa, kun sukulaiset hylkäsivät minut yksinäisyyteeni (kehotuksesta). Pääsin aika syvälle kirjan maailmaan ja jäi erittäin tyhjä olo kun yritin kompastella autolle. Pidän tavasta, jolla Enoranta kirjoittaa, pudottaa kimpun sanoja lauseeseen välittämättä täsmällisestä kieliopista. Aloitin tästä, sillä teksti on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tärkeintä kirjassa. Tyyli eroaa massasta, aina plussaa. Juoni on kaunis ja kaiken tason kapinallisuus iskee minuun. Kaksi poikaa päähenkilöinä toi puolipakolliseen rakkaustarinaan sisältöä ja tuli rakastuttua erittäin vahvasti Dharan-Vayuun. Hahmoissa ei ollut ketään sen ärsyttävämpää tai taitamattomammin koottua. Jokainen oli uskottava ja moni löytyy oikeasti lähipiiristä. Miljöö on todellinen, karmivan mahdollinen. Sisäinen luonnonsuojelija heräsi puolittain, ei kokonaan, sillä rakkaustarina vei huomion pois pahimmilta epäkohdilta. Lopun joukkomestaus sattui, liikaa tuttuja nimiä polttohautaan. Tapa esitti äärimmäisen hyvin Nokkosten menetyksen sodassa. Edes Pottereissa menetys ei tuntunut näin pahalta, vaikka viimeinen kirja viimeistään murhasi parhaat hahmot. Nokkosvallankumous sattui ja syvään, mutta onneksi loppu loppui näin. Itku vain lisäsi arvostustani ja kirjan uskottavuutta. Toivon syvästi ettei kirjaa venytetä sarjaksi. Yksikin teos oli jo niin kokonainen. Rakastuin ja luen loputkin Enorannan kirjat. Tämä täytyy kenties lisätä omaan hyllyyn. Kapinatarina, jonka rakkaus ei ollut teeskenneltyä vaan kaunista herkkää.

Oh My God. Nyt ymmärtää miksi fanit ovat seonneet tähän sarjaan. Eikä tähän tarvittu kuin oma-aloitteista koukkuuntumista vihaisen lukitusnäytön turvakoodin yllyttämänä. Varjojen kaupungit yleensä sarjana saa lukijan ihastumaan itse tarinaan. Kirjoitustyyli... Hmm, en liputa. Muutamat useat sanavalinnat ärsyttävät ja Claryn kertojaääni vääntää hahmosta äärimmäisen perinteisen, mikä ei ihan joka tapuksessa ole positiivista. Mutta tarina on uskomaton, taitavasti koottu. Juoni on periaatteessa ennalta arvattava (arvaa tapahtumat puolta sivua ennen kuin ne paljastetaan...) mutta yllättää silti mukavasti. Jace-Clary menetti osittain kiinnostuksensa kun rakkaus ei enää olekaan kiellettyä... Mutta pysyy silti parhaana suhteena sarjassa. Alec-Magnuksen jälkeen. Suurimmat ongelmat on ratkaistu, joten miten sarja voi jatkua? Puhun taas vaikken tiedä asioista, mutta silti pelottaa, että juoni on revitty liian pitkäksi. Loppu oli niin kaunis ja onnellinen ja (vaikkei sitä ääneen voi myöntää) olen erittäin perso onnellisille lopuille. Jos Sebastian yllättäen herää henkiin ja nostetaan pääpahikseksi, on liian suuri todennäköisyys tuhota kirja. Haluanko lukea seuraavat osat??? Hahmoista ykkösenä totta kai Jace, mutta uusia lemppareita ilmaantui. Alecin homous oli ekassa (ja osittain toisessa) osassa vähän liian väkinäistä, mutta vihdoin Clare onnistui kirjoittamaan siitä luontevasti. Alec-Magnus tuntuu joskus hieman... Hmm, sanotaan että ikäero häiritsee, mutta kaunis pari ja ALec on täysi-ikäinen. Max on ihana. Rakastuin henkilöön kuolinhetkellä. Nyyh. Taisin itkeä. Samoin Sebastian, aaaahaahaaawsomee. Herkullinen pahis, joskin toivon hänen kuolevan. Tai en. Vaikuttava kirja. Ja vinkkinä kaltaisilleni ihmis(sus)ille, varatkaa aikaa lukea yhdelllä istumalta. Tekstiin pääsee paremmin mukaan ja jotenkin onnistuu elämään sen paremmin. Hyvä keino pysyä erossa muusta maailmasta on vaihtaa kännykän turvakoodi unissaan joksikin, mitä ei muista aamulla. Vaikuttavaa, Clare.

Juoni on hiukan pätkittynyt pään sisällä. Ei Brownin vika vaan omani, kun otin Meteoriitin kouluun tuntilukemiseksi. Äikäntunnille hiukan mielekkäämpää tekemistä. Kun alkukuvio selkeni ja luulin Rachelin ja Michaelin mukana meteoriitin kätkevän avaruuden fossiileja, olin melkein pettynyt. Scifi iskee, mutta harvoin. Kai siihen johonkin väliin mielenkiinto heräsi sen verran että tuli innostuttua kunnolla. Kun kaikki paljastui salaliitoksi, tunteet värittyivät kaikin puolin positiivisiksi. Viimeiset sivut olivat vähän mauttomia. Olin TET-harjoittelussa divarissa ja tämän perusteella osaan arvioida, että Brown alentui Harlekiini-tasolle. Hahmot eivät mitenkään erityisesti lämmitä mieltä, lukuun ottamatta senaattori Sextonia, jonka otin koomisempana hahmona kuin ehkä oli alkuperäinen tarkoitus. Sarkastiset sivuhenkilöt, joista puhuttiin vähän, olivat myös mukavan raikkaita. Tiedepuheet menivät hiukan ohi, mutta vaikeisiin kohtiin saattoi soveltaa tavallista koulumaailmassa käyttämääni tekniikkaa, nyökkäillä tietäväisenä ja esittää fiksumpaa kun on. Vaikka turha vaiva, ei kukaan ollut lukemassa olan yli. Kokonaisuudessaan hyvä kirja. Nauroin, kiroilin, massaa mutta ei liikaa. Ehkä lukisin jopa uudestaan.

Jotain taikaa tässä oli. Kieli ei ollut erikoista (ei huonoa, missään nimessä) tai mieleenpainuvaa, hahmot melkein stereotypioita (joskin osittain melkein samaistuttavia), juoni osittain ennalta-arvattava (vaikka sisäisesti murehdin sitä, ettei se ollutkaan rehtori, joka oli syyllinen vaan se Max... nyyh), mutta silti, SILTI, ehkä koukuttavimpia teoksia, joita olen viime aikoine lukenut. Jään innolla odottelemaan kakkososan saapumista kirjaston hyllylle, mikä ei todellakaan ole luontaista tälle sudelle. Sävy kirjassa oli ihana, se varmaan oli se huumaava elementti. Eli hauska, ihana, mukava, koukuttava, uusi... Mitäpä siihen lisäämään.

Raikas, mukava, nopea. Täydellistä matkalukemista, kun ajateltavaa löytyy, mutta ei edellytä joka sekunti niin tarkkaa huomiota. Osittain tuli luettua rivien välistä, viihdyttävää niinkun. Meyeriä ja Haigia on turha verrata keskenään. Haig onnistuu taitavasti kaapimaan vampyyrin nykymaailman stereotypioiden alta esiin ja lisäilemään omia uusia elementtejään taruolentoon. Kliseerajojen rikkominen on hakuammuntaa, sillä lopputuloksesta ei voi olla varma. Osuma ei ole itsestäänselvyys. Mutta Haig ampuu, Haig osuu, KAZAMBUMRÄISKISBÄNG!!!! ja tuloksena on loistava, hauska, tuore kirja, joka ei toivottavasti hautaudu lähipäivinä feikkivampyyrien saastuttamaan verilammikkoon.

Ei nyt huonoin kirja, jonka olen avannut, mutta... Evie oli turhan ällöpinkki, Lend rasittavan ujoileva, koko höskä hahmojen välillä liian naiivi. \"White kirjoittaa kuin ammattilainen.\" Huvittaisi tietää millä periaatteella Publishers Weekly luokittelee ammattilaisen. Osittain kömpelöä, tökkivää, liian yksinkertaista. Vitsit huonoja, kulutettuja.Ei ehkä siirappinen, ei oikein mitään muutakaan, ärsyttävä ehkä. Juonessa ei mitään poikkeuksellista, peruskuvio ilman mausteita. Takaliepe oli viihdyttävä, kirjailijasta kertova. Kun populaarikultturia kutsuttiin paranormaaliksi asiaksi. Tulipahan luettua.

Alun perusteella kritisoin kirjan valitettavasti huonoimmaksi Artemis Fowliksi, mutta loppu totaalisesti pelasti kaiken. Tarkemmin ajatellen en ole ikinä lukenut parempaa lopetusta mihinkään sarjaan. Mutta aloitetaan alusta... Onko Arty kasvanut niin isoksi, että huumori on kuihtunut? Hahmot yleensäkin alkoivat vähän tylsistyttää, vaikken huomannut suuriakaan muutoksia. Kirjoittiko Colfer turhan hätäisesti viimeisen kirjansa? Ja miksi? Halusiko hän päästä siitä eroon, vai vaatiko kustantaja paperia pöydälleen nyrkillä uhaten? Halusiko Colfer päästä kirjoittamaan kohtausta, johon koko sarja huipentuu? Mutta kuten sanoinkin, loppu pelasti kaiken. Vaikkei kukaan sitä olisikaan epäillyt, nyt tiedämme ettei edes kuolema voi pysäyttää Artemis Fowl toista. Kun kirja loppui Hollyn lausumiin sanoihin, joila ensimmäinen Artemis alkoi, aloin itkeä. Koska jokin siinä niin paljon kosketti, ja koska sarja vain... Se on ohi nyt.

Seita Parkkolan kirjoissa on sitä jotain, joka ei herätä kiinnostusta, jos kirjaa tarkastelee kauempaa. Kuitenkin parin luvun jälkeen on niin koukussa, ettei muista velvollisuuksiaan, läksyjä ja niin edelleen. Suosittelisin kaikille niille, joilla on ennakkoluuloja suomalaisia kirjailijoita kohtaan. Osataan sitä täällä pohjoisessakin. Usvaan samastui helposti, minä ainakin. Pituus on raivostuttava asia, varsinkin jos vetää ohi pojista, joiden pitäisi olla siinä puolta metriä korkeammalla. Tämä maailma on suunniteltu lyhyille naisille ja pitkille miehille, eikä poikkeuksista pidetä. Suositeltava, hauska, koukuttava ja muutenkin loistava kirja. Teksti avasi silmät, ja pakottaa vilkuilemaan kotikulmilla kaikkiin ojiin ja koloihin, jos siellä vaikka lymyilisikin joku Intian legioonasta. Suositeltava, eteenkin jos luette Viiman ensin. Muuta ei osaa sanoa. Ihana kirja. Olisinpa kolmetoista!

Lemony Snicket on uskomaton. Uskomattoman hauska. Oli tarkoitus lukea bilsaan, mutta porukoille ei esitys mennyt läpi, kun tyrskin liikaa... Pääasia että kirja on loistava. Takakannenkin luin, vaikkka se on hyvin harvinaista allekirjoittaneelle. Avauslause tosiaan kertoo paljon. Ja kirja, jonka avauksena uskotaan lukijan huomaavan piakkoin lukevansa kirjaa, ei voi olla huono. Kuten ei ollutkaan. Kaikki vertaukset, selostukset ja esimerkit tekivät teoksesta uskomattoman kokonaisuuden, jonka huvittavuus on omaa luokkaansa. Ihan hilkulla olen perustaa kultin, jossa palvottaisiin Daniel Handlerin kynänjälkiä ihmeinä, sillä ninitä ne lähestulkoon ovat. Pakko hankkia omaan hyllyyn, fyysinen pakko.

Tulevaisuuteen perustuvia kirjoja sataa nykyisin ovista ja ikkunoista, kyllästymiseen asti. Lauren Oliverin versio tulevasta on pelottava. Mieluummin eläisin Tarkoitetun miljöössä, siellä sentään tärkein jätettiin voimaan. Tunteet. Lena ja Alex on luotu kliseistä, mutta siinäkään ei mitään poikkeuksellista ole. Kumpikin ihan siedettäviä, Lena ei sinänsä ärsyttänyt, muuuutta ilmankin pärjäisin. Alex taas perusihana mieshahmo, niitäkin on jo tarpeeseen ja yli. Kirjaa lukiessa hieman ehkä ihastui, mutta jälkikäteen unohti autuaasti miksi. Massakamaa molemmat. Mutta kulissit. Hrr. Ei minkäänlaista rakkautta. Tapetaan ja kidutetaan siviilejä ilman omatunnon nakutusta. Ei sellaisessa paikassa voi elää, ei tasan voi. Niin kuin se koira, ÄÄÄÄK!!! Aloin kirkumaan, ja vain nidoksen omistajan negatiivinen suhtautuminen kolhiintuneisiin opuksiin esti heivaamasta kirjaa parvekkeenkaiteen yli. Niinpä järkytyksestä huolimatta oli pakko lukea loppuun, ja olen iloinen että tein sen. Pahimmatkin sudet tahtovat joskus itkeä, eikä Titanicia ole aina saatavilla. Ja tunnustan, että klisee-Alexin ja klisee-Lenan erilleen ajautuminen kosketti aika syvällä ja keskiverto kovaa.

Jokin Kärpästen herrasta teki melkein pelottavimman ikinä lukemani kirjan (osittain johtuisiko kynttilävalaistuksesta ja kauniisti pimenevästä illasta?). Kuvitelkaa itsenne kyseiselle saarelle, olisitteko pysyneet järjissänne? Sillä se on se pelottavin asia. Olisiko järki säilynyt? Itselleen hoki koko seuaraavan yön, ettei missään nimessä olisi alntunut Jaken tasolle, mutta olisiko sittenkin? Entä jos? Ja mitä sitten? Hrr. Hyvä kirja. Pysähtyminen kuvailuihin ei allekirjoittanutta haitannut, kateutta hiukan herättää. Nykykirjailijat tasan eivät osaa käyttää sanoja yhtä hyvin kuin ennen vanhaan. Ajatelkaa Draculaa! Jos joku 2000-luvun kirjailija erehtyisi käyttämään yhtä pitkiä lauseita, kyseinen taiteilija kritisoitaisiin pitkästyttäväksi. Eikä ihan väärin perusteinkaan välttämättä, sillä kynä pysyi sen ajan ihmisillä selkeästi paremmin näpeissä. Eikä heidän tarvinnnut hypätä tarkistusvaiheiden yli ehdittääkseen käsikirjoituksen nopeammin kustantajan pöydälle tai e-mailiin, mikä on se yleisempi tapa tänä päivänä. Mutta Kärpästen herra. Oli hyvä. Tosi hyvä. Toivokaamme kaikki, että järki säilyy terveenä, emmekä kukaan tule tuntemaan suuren suurta metsästysviettiä ainoita ystäviämme kohtaan.

Minulla ei ole aavistustakaan miksi, mutta jokin Siipimiehessä saa minut rakastamaan sitä eniten kaikista Eoin Colferin upeista kirjoista. Lentokoneet eivät jaksa kiinnostaa (häpeällistä myöntää, sillä eräs sukulaiseni on lentäjä), mutta Colferin sanailu saa ne kuulostamaan elämäni lähteeltä. Miksei koulukirjoja kirjoiteta yhtä sarkastisesti? Saisin koko rivin kymppejä jos teksti olisi parempaa. Conor on ihana hahmo, ei liian pyhimysmäinen, muttei varsinainen wanna-be-pahis, jotka raivostuttavat äärettömästi. Conor on, ei esitä. Muutkin hahmot ovat uskomattomia, vesi kihoaa silmiin aina kun Billtoe hyppää ruutuun. \"Älä sinä opeta minua. Se saa minut tuntemaan oloni tyhmäksi, mikä on ärsyttävää.\" Melkein uskallan sanoa, että paras kirja, jonka olen lukenut. Melkein, mutten sano, sillä uusin Artemis Fowl on tulossa.

Olen noin kolme kertaa yrittänyt lukea Petetyn. Kieli ei iske, tarina on vähän... ja näin päin pois. Huippukoukuttava? Just. Muutaman kerran Zoen ja sen opettajan väliset kohtaukset jaksoivat kiinnostaa, mutteivät niin paljon, että olisin lukenut loppuun. Pakko se kai joskus... Joskus. Valitan, mutta en suosittele.

Eka kirja tuli luettua vähän huonoina hetkinä, joten uppoamaan ei päässyt, mutta kakkosen kohdalla ei henkilökohtaisia ongelmia löytynyt. Claren (tai suomentajan, en tiedä kenen vika) kieli on ehkä hieman parantunut, enää ei ollut liian töyssyistä. Muutama sanavalinta ärsytti, mutta itse tarina on mukava. Jos sekin lähtee laskuun, en taida hypätä mukana. Jace-Clary-Simon-draamaa on hienoisen myötähäpeän siivittämänä melkein koomista lukea, vaikka hieman itsestäänselvältä se tuntui. Tai siis, eivät Clary ja Simon voi olla yhdessä, jos Clary rakastaa Jace ja Jace Clarya. Se olisi väärin Simonia kohtaan. Eivätkä Jace ja Clary valitettavast voi olla yhdessä, sillä he ovat sisaruksia. Onneksi tämä susi on ainut lapsi. Pakko näistä on loputkin lukea. Miten Varjojen kaupunki voisi päättyä onnellisesti? Valentine kuolee tai katoaa lopullisesti, se on selvä. Mutta Jace-Clary-Simon? Tai Jace-Clary siis enää. Olen utelias. ja valitettavan tietoinen, että sarjan lukeneet ihanat ihmiset naureskelevat tietämättömyydelleni ja \"arvauksilleni\" joiden paikkaansapitävyyttä en usko edes itse.

Ajatelkaa hetki kaikkia romanttisen fantasian komeita, valloittavia nuorukaisia: Gale, Peeta, Edward, Jasper, Emmet, Sam... Voitteko kiistää, että Patch vetää heistä kaikista ohi? Henkilökohtaisessa top-kolmosessani käydään kovaa kiistaa Murtaghin, Lucianin ja langenneen enkelimme kanssa. Paras lukemistani kauhuromanttisista kirjoista. Luin kirjan yhdeltä istumalta keinussa, kun en jaksanut raahata laukkua kotiin asti. Parina iltana ei saanut unta, kun kuvitteli Patchin oman elämäni sankariksi... Sinänsä säälittävää, totta kai, mutta minkä teini mielelleen voi. Teksti oli mukavan nopealukuista, muttei silti helpointa mahdollista (viittaus Houkutukseen...) Ei tarvinnut ajatella liikaa, mutta toisin kuin Twilighteissa, kappaleiden yli hyppääminen oli mahdotonta. Tälläkin hetkellä nörttään kirjaston koneella ja itken, koska Riitasointua tai Hiljaisuutta ei löydy hyllystä, ja kone ei anna varata. Aaargh, ellen paremmin sano. Älkää lukeko Houkutusta! Lukekaa Langennut enkeli!

Yksi turhauttavimmista lukemistani kirjoista, eikä huonossa mielessä. Aiheen puolesta kirjan olisi äärimmäisen helppo toistaa itseään, mutta onneksemme niin ei (allekirjoitaneen huomioiden mukaan) käynyt. Samantha Kingstonin Henkillökohtaiseen Helvettiin en ikinä enkä misään tapauksessa haluaisi. Ennemmin rehellisesti kuollut. Ja vaikka Sam on yksi niistä ärsyttävimmistä hahmoista, hänenkin kuolemansa sattuu syvällä ja väkevästi. En varsinaisesti voi sanoa pitäväni Oliverin tyylistä, mutta koukutus onnistui hyvin. Alku meni osin ohi, sillä tunnustan tuhonneeni mikropizzzaa samanaikaisesti. Pizza ehti kuitenkin jäähtyä pahoin ennen kuudettakymmenettä sivua. Voitte varmaan kuvitella tuskan määrää, kun piti keskeyttää ja lähteä tarjoilemaan kaverin rippijuhliin. Loppu oli hyvä, ja jätti pienen tarpeen kirkua. Ajatuksia tulvi, mutta vain päällimäisen kykenin kuulemaan: MITÄ TAPAHTUI 13. HELMIKUUTA???