Pidin tästä osasta huomattavasti enemmän kuin Klaanien kirjojen ensimmäisestä osasta ja kaikki tässä kirjassa oli itselleni uutta. Oli mukava päästä seuraamaan miten klaanien lait ovat alkujaan syntyneet ja miksi. Jokainen laki oli oma itsenäinen tarinansa ja vie lukijan mennessään menneisyyteen.

Odotin kovasti, josko tässä kirjassa edistyttäisi jo Synkän metsän kissojen kanssa, mutta siinä suhteessa kirja ei tarjonnut mitään uutta.

Tämä on ehdottomasti yksi parhaita ja samalla myös surullisimpia Soturikissa kirjoja. Lopussa tuntui itselläkin tulevan kyyneleet silmiin kun koko Soturikissaseikkailun aikana ihastuttanut hahmo kuolee ja täyttää viimein ennustuksensa.

Valitettavasti kirja ei tuonut juuri mitään uutta näkökulmaa asioihin vaan paikat oli tulleet jo tutuksi luettuani useat muut Soturikissojen teokset.

Tykkäsin paljon ensimmäisestä osasta, mutta sarja muuttuu vain laimeammaksi loppua kohden, tämä teos oli mielestäni jo aikamoinen floppi ja väkisin väännetty. En saanut kirjasta mitään irti ja tapahtumatkin alkoivat vasta aivan kirjan lopussa, muuten kirja oli vain päähenkilön haikailua poikaystävänsä ja äitinsä perään.

Tarina oli täynnä mielenkiintoisia ja ennalta-arvaamattomia kohtauksia, ja monessa sai myös nauraa. Aloin pitää tämän osan myötä enemmän myös hahmoista, varsinkin Rileysta. Selviytyjät loppui sen verran jännittävään kohtaan, etten malta odottaa seuraavan ja samalla viimeisen osan lukemista.

Kirjan lukemisessa ei kauaa mennyt, oli se sen verran koukuttavaa luettavaa. Jotkin kohtauksista olivat todella hämmentäviä ja tipuin välillä kyydistä, mutta kirjasta sai pian uudelleen otteen. Kerronta on uskottavaa ja vei hetkessä mukanaan.

Pidin paljon kirjan päähenkilöistä, eikä sivuhenkilötkään olleet huonoja. Juoni kulki koko ajan eteenpäin, eikä tylsiä sivuja ollut joukossa, vaan jännitystä riitti aivan ensimmäisestä sivusta lähtien. Yöunetkin jäivät vähäisiksi tämän kirjan seurassa, kun en vaan olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Mitään huonoa sanottavaa en kirjasta keksi ja kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kirja ei yltänyt aivan edellisen osan tasolle ja lopussa lukeminen tuntui vähän takkuavankin. Siitäkin huolimatta kirja sisälsi paljon mielenkiintoisia kohtauksia ja juoni lipui hiljakseen eteenpäin. Jokaisessa Soturikissojen sarjassa on ollut yksi kirja joka tuntui enemmän junnaavan paikoillaan ja Tähtien enne -sarjassa se oli juurikin tämä.

Oli mukavaa palata taas pitkästä aikaa Soturikissojen maailmaan, nämä kirjat eivät koskaan petä lukijaa. Sisältö oli sujuvaa ja tapahtumat mielenkiintoisia, eikä mikään kohta jättänyt kylmäksi. Kirja loppui jännittävään kohtaan, joten aion kahmaista seuraavan osan Kuun merkki samaan syssyyn.

Varasin tämän kirjastosta aikaa sitten kun luin että kyseinen kirja on tulossa, takakannen mukaan luvassa olisi jännittävää ja samalla kauhistuttavaa luettavaa, vaan toisin kävi. Kirjassa ei juurikaan tapahtunut mitään, vasta aivan viimeisillä sivuilla ja nekin tapahtumat sivuutettiin tuosta vain. Kertoja palasi tuon tuostakin vanhoihin, aikaa sitten tapahtuneisiin asioihin, joissa ei juurikaan ollut mitään sen kiinnostavampaa kuin naapureiden asioiden muistelua. Itse en saanut tästä teoksesta oikein mitään irti, enkä todellakaan saanut kauhunnälkääni tyydytettyä, edes alkupalan vertaa.

Kirja oli tulvillaan juonenkäänteitä, jännityksestä puhumattakaan. Jordanin kohtalo suretti aluksi, mutta hahmot pääsivät yli kaverinsa kuolemasta ilman sen suurempia vollotuksia. Myös lopussa kaverukset joutuivat maksamaan suuren hinnan päästäkseen pois helvetistä menettämällä ystävänsä Simonin. Lopussa kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin ja kirjalla oli todella onnistunut ja onnellinen loppu.

Juoneltaan kirja oli hyvä ja mukaansatempaava, siihen oli myös liitetty paljon yllättäviä käänteitä. Hahmot ovat kasvaneet huomattavasti matkansa aikana, eikä Jadekaan ollut enää niin ärsyttävä kuin ensimmäisessä kirjassa.

Alku tuntui todella takkuavan, eikä juoni tuntunut etenevän juuri mihinkään, mutta sitten alkoi tapahtua rytinällä ja jännitys jatkui aivan viimeiselle sivulle asti. Kirjan lopetus oli taas todella onnistunut, onneksi hyllyssä odottaa jo kaksi seuraavaakin osaa luetuksi tulemista.

Tämä avausosa ei ollut läheskään yhtä hohdokas kuin edelliset osat, olihan kirjassa mukana muutamia jännittäviä kohtia, mutta loppujen lopuksi ne jäivät aika vähäisiksi. Vihdoinkin kauan puhuttu ennustus alkaa selvitä lukijallekin, eikä tämän kertaisesta matkasta varmasti puutu jännitystä. Uskon että myös juonenkäänteiltä ei voida välttyä, kun Tiikeritähti astuu jälleen mukaan kuvioihin. On se vaan aina yhtä ihanaa rentoutua lukemaan Soturikissojen elämästä.

Kirja ei ollut aivan niin hyvä kuin edellinen osa, mutta tapahtumia siitä ei todellakaan puuttunut. Paatsamalehti alkoi suuresti ärsyttää tätä kirjaa lukiessani, enkä voi surra tämän takia hahmon kohtaloa yhtään, tämän revittyä ensin klaaninsa hajalle.

Sarja paranee kirja kirjalta, ja tämä osa on taas edellistään parempi. Jännittävät kohtaukset jatkuvat läpi koko kirjan, varsinkin kun kolmikko saa kuulla karun uutisen heidän menneisyydestään, jota en itse ainakaan osannut lainkaan odottaa. Lopputulos on kuitenkin itselleni jo aika ennalta-arvattava, voin toki olla myös väärässä. Kirjan loppuhuipennus on kun Saarniturkki löydetään murhattuna ja kaikki viittaa siihen että asialla on ollut yksi heidän omistaan.

Juoni oli aika ennalta-arvattava, varsinkin lopputuloksen suhteen, mutta eipä tuo haitannut. Parin kielletty rakkaus oli niin somaa ja olen todella tyytyväinen lopputulokseen, molemmat saivat sen mitä halusivat ja sarja päättyi onnistuneesti. Olin aluksi vähän pettynyt että American tarinaa jatkaa hänen tyttärensä, mutta lopputulos oli kuitenkin hyvä, American ja Maxoninkin hallitsijaelämään saatiin samalla päätös ja he saavat nauttia toisistaan.

mielestäni tähän astisista Kolmikon mahdin kirjoista paras ja samalla myös yksi koko Soturikissa sarjan parhaista kirjoista. Kolmikon mahti sai paljon uusia käänteitä tämän kirjan myötä kun vieras Sol ilmaantuu Myrskyklaaniin kertomaan ennustuksesta, josta edes Tähtiklaani ei ole kissoille kertonut. Suuren taistelun myötä myös ennustus käy toteen ja seuraamukset koettelevat kaikkia klaaneja. Suuri taistelu oli ehdottomasti myös piristävää luettavaa, jos niin nyt voi sanoa.

Kirja tuntui aluksi olevan aika paljon saman toistamista, mitä aikaisemmissa kirjoissa on jo käyty läpi. Kaikki kuitenkin muuttui kun kaksi heimokissaa tulee pyytämään Myrskyklaanista apua ja joukko lähtee yhdessä auttamaan heimoa. Vaellus ei ole helppo ja oppilaat onnistuvat tietenkin ajamaan itsensä vaaraan. Oli mukavaa päästä taas pitkästä aikaa heimokissojen mukaan ja vaihtaa välillä maisemaa.

Pidin kirjan juonesta ja koko ideasta todella paljon, mutta se ei iskenyt minuun niin kovasti dekkarimaisen kerrontansa takia. Odotin myös paljon kauhistuttavia kohtauksia, joita ei juurikaan kirjassa ollut, jopa vähän kuvottavia kohtauksia kylläkin tuli vastaan muutamia. Kirjassa vaan oli se jokin, joka ei minuun nyt tältä saumaa iskenyt. Ja sanottakoon nyt vielä, että kirja ei todellakaan sovellu niille nuoremmille lukijoille.

Taas on luettu Soturikissojen elämää yhden kirjan verran lisää. Tarina saa mielenkiintoisia vivahteita tässä osassa ja odotan jo miten kolmen nuoren Myrskyklaanin kissan asiat tulevat jatkossa menemään ja mitä uutta seuraava osa Karkotus tarjoaa. Pidän niin paljon Erin Hunterin eläinfantasiaan uppoutumisesta, se saa hetkeksi unohtamaan kaikki omat murheet ja huolet.

Takakannen perusteella odotin tältä kirjalta paljon, ehkä vähän liikojakin ja jouduin hiukan pettymään. Kirja tuntui jotenkin hätäiseltä ja tapahtumat etenivät todella vauhdikkaasti. Juonesta ei meinannut aluksi saada millään kiinni ja todellisuus ja rinnakkaistodellisuus sekoittuivat pahasti keskenään. Totuuden valjettua alkoi myös juoni valjeta enemmän ja lopulta juoni olikin ihan hyvä, ainakin erilainen. Ja voi kuinka Tiinu -kissan kohtalo suretti, mutta onneksi hahmojen elämät selkiytyivät ja pahoistakin virheistä huolimatta kaikki päättyi hyvin.

Tätä kirjaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Moneen kertaan julkaisu vain lykkääntyi ja lykkääntyi ja nyt kun sain sen vihdoin omakseni, päätin lukaista sen samantien. Kirja on sekoitus Twilightia ja Vampyyri päiväkirjoja, jossa on yksi tyttö ja kaksi yliluonnollista sulhaskandidaattia, toinen hyvä ja toinen paha. Jälleen kerran tytön on valittava kahden pojan välistä ja valinta kallistuu - yllätys yllätys - Danieliin. Itseäni kiehtoi enemmän Camin pahanpojan charmi.

Olin ensin innoissani kun kirja kolahti postilaatikkoon ja ilman sen kummempia takakannen lukemisia aloitin kirjan. Petyin suuresti kun tajusin ettei kirja kerrokaan enää Americasta ja Maxonista, vaan kirja alkaa toistaa itseään taas alusta. Jatkoin kuitenkin sitkeästi lukemista, onneksi! Cass onnistui jälleen kerran tempaisemaan minut mukaan palatsin tapahtumiin, enkä meinannut saada silmiäni irti tekstistä. Onhan kirja vähän saman kaavan toistoa, mutta tällä kertaa päästään seuraamaan tapahtumia valitsijan näkökulmasta, rooli ei myöskään ole missään nimessä kantajalleen helppo.

Juoneltaan kirja on hyvä ja uskottava, siinä on paljon realistisia piirteitä, jotka tuovat kirjaan vain lisää elävyyttä ja aitouden tunnetta. Välillä tuntui ettei kirjaa vain voinut laskea käsistään, vaan olisin heti halunnut kauhaista ison osan siitä. Myös paljon jäi itselleni kuitenkin pimentoon ja olisin kaivannut näihin mietteisiini vastauksia, mutta olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikken vastauksia saanutkaan. Marko Hautala alkaa kyllä sijoittua yhdeksi omaksi lempparikseni, mitä tulee kotimaiseen kirjallisuuteen.

Kirja vaikutti aluksi aika mitäänsanomattomalta, mutta puolen välin tienoolla sain juonesta paremmin kiinni ja lopulta jäin koukkuun. Varsinkin kirjan loppu oli todella mielenkiintoinen ja hetkellisesti kävin kauhun rajamailla Magnuksen ja Jacen takia.

Tämän kirjan lukeminen on jo pitkään pyörinyt mielessä ja takakannen perusteella kirja vaikutti todella mielenkiintoiselta ja erilaiselta, mutta valitettavasti todellisuus oli toinen. Pidin paljon kirjan ideasta ja juonesta juurikin sen erilaisuuden vuoksi, mutta jollain tavalla teos jäi todella laimeaksi ja jopa tylsäksi. Teksti oli jotenkin liian yksinkertainen ja hahmotkin jääneet vähän puolitiehen, jäi vähän sellainen tunne että teos oli vähän hätäisesti tehty.

Kirja vaikutti aluksi todella tylsältä ja ajattelinkin viimeisen osan olevan täysi floppi ja sarjan vaan huononevan loppua kohti, mutta sitten kaikki muuttui. Pian tapahtumat olivat jo niin jännittäviä ja käsinkosketeltavia, etten olisi millään malttanut laskea kirjaa kädestäni.

Närhitassu vaikutti aluksi niin sympaattiselta ja raasulta, mutta hahmon jatkuva kiukuttelu alkoi kyllä itseänikin jo pänniä ja olen vähän epävarma hahmon suhteen, jonka vuoksi myös kirjan arvosana ei yltänyt neloseen asti. Leijonatassu puolestaan jäi jotenkin taka-alalle, kun taas Paatsamatassu pääsi kyllä kirjassa oikeuksiinsa.

Kirjan loppu jäi harmittamaan oikein toden teolla, tuntuu kuin koko kirja olisi jäänyt täysin auki. Toivoin kovasti että Harmaaraidan kohtalo olisi selkiytynyt, näin ei kuitenkaan käynyt. Kirjassa vihjailtiin myös Myrskyturkin ja Puron hankaluuksista omassa heimossaan, mutta tällekään ei tullut mitään konkreettisempaa tietoa, myös Haukkahallan vihjaukset Myrskyklaanissa olevasta petturista jäivät auki, kuten nyt myös Tiikeritähden uhkaukset jäivät tyhjänpäiväisiksi.

Iltahämärä jatkaa Soturikissojen Uusi profetia -kirjasarjan viidentenä osana. Aluksi kirja tuntui koko ajan junnaavan paikoillaan ja sai vaan lukea Oravaliidon, Vatukkakynnen ja Saarniturkin kolmiodraamasta ja klaanien uhitteluista toisilleen. Kirjan loppupuolella Varsissulka ja Lehtilampi päättivät valita klaanielämän sijaan toisensa ja lähtivät omille teilleen. Pari ei kuitenkaan pitkälle pötkinyt kun tapasivat Keskiyön, joka kertoi heille karmeasta sodasta mäyrien ja kissojen välillä.

Kevätuhrien toinen osa on juurikin samantasoista luettavaa kuin ensimmäinenkin osa. Kirjassa on hyvät ja osaksi ennalta-arvaamattomat juonenkäänteet, eikä kirjaa olisi malttanut laskea käsistään, vaan olisi tehnyt mieli kahmaista se kerralla loppuun.

Kirja tuntui paikka paikoin vähän junnaavan paikoillaan, mutta starttasi kuitenkin aina uudelleen. Kirjan ehdoton kohokohta oli loppupuoli, kun alkoi tapahtua oikein rytinällä ja koko juoni alkoi avautua paremmin. Kirja loppuikin niin jännään kohtaan että seuraava osa on vaan pakko taas kahmaista. Langenneiden enkelten kaupunki on kuitenkin ehdottomasti Varjojen kaupungit -sarjan heikoin lenkki tähän astisista lukemistani osista, toivottavasti seuraava osa ei jää tämän tasolle, vaan nousee jälleen yläpuolelle.

Kirja oli kevyttä ja viihdyttävää luettavaa ja juonikin kulki sujuvasti eteenpäin tässä osassa. Mielestäni kirja oli juuri hyvä lopetus Selviytyjille ja oli mukava päästä sukeltamaan välillä koirien maailmaan.

Viimeinen tähti ei oikein päässyt mielestäni loistamaan kahden edeltäjänsä rinnalla. Alku tuntui jotenkin todella tahmealta, eikä juoni juurikaan päässyt kukoistamaan, loppua kohti mieleni kuitenkin muuttui kun kirja sai muutamia yllättäviä käänteitä, puhumattakaan kirjan lopusta jota en osannut lainkaan odottaa.

Pidin huomattavasti enemmän ensimmäisestä osasta, kuin tästä. Ääretön meri oli kuitenkin kiinnostava ja todella koukuttava, eikä sitä olisi millään malttanut laskea käsistään. Nyt päästiin myös Hakan pään sisään, kun kerronta tapahtuu myös hänen näkökulmastaan. Itse jäin ehkä vähän kaipaamaan myös kerrontaa Benin osalta, nyt yksi lempihahmoistani jäi vähän taka-alalle.

Kirjassa oli paljon tapahtumia, mutta jotenkin ne jäivät kovin vaisuiksi ja vähän varjoon. Vasta kirjan lopussa alkoi jännitys tiivistyä ja tapahtua oikein toden teolla, kun Alfan petturuus paljastui ja villi lauma joutui hurjakoirien armoille. Kirja ei yltänyt ihan edeltäjiensä tasolle ja tuntui välillä vähän pitkäveteiseltä.

Katsoin pari viikkoa sitten kirjaan perustuvan elokuvan ja pidin siitä niin paljon että pakkohan kirjakin oli heti mennä ostamaan ja lukaista, ja se ehdottomasti kannatti. Kierrän yleensä ufokirjat kaukaa, mutta olen iloinen että päätin tehdä poikkeuksen. 5. aalto pursuaa jännitystä, eikä pientä - joskin vähän epänormaalia, romantiikkaakaan sovi unohtaa. Kirjan henkilöt olivat kaikki hyvin suunniteltuja ja loppuun asti vietyjä, ja tietty omiksikin suosikeiksi nousivat Cassie, Evan ja Ben.

Kirjassa seurataan kolmen täysin erilaisista ympäristöistä tulevien karhunpentujen matkaa, joilla jokaisella on kuitenkin samankaltaiset uskomukset. Matka alkaa on hyvin samantapainen Hunterin aiempien kirjojen kanssa, mutta Ujurakin erilaisuus yllätti minut täysin, en olisi uskonut törmääväni tällaiseen Hunterin kirjoja lukiessani. Kirjassa käsitellään aika voimakkaita tunteita, menetyksen tuskasta hylätyksi tulemisen tunteeseen. Juoni on ihan mielenkiintoinen, vaikkakin se tuntui välillä saman toistamiselta ja sen takia menetti osan hohdostaan.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin ensimmäisestä osasta, tässä teoksessa tuntuu tapahtuvan paljon enemmän kuin aiemmassa osassa ja päästään kunnolla käsiksi zombimeininkiin.

Nyt sain lukea taas jatkoa Noran ja Patchin välillä jopa vähän hämmentävältäkin tuntuneelle rakkaustarinalle. Fitzpatrick on onnistunut tekemään sarjasta todella koukuttavan, kuten myös tämänkin kirjan osalta sain taas huomata.