Siirrokseen tarttuessani olin jälleen siinä mahtavassa tilanteessa, etten muistanut edellisestä osasta paljon mitään. Etenkin kirjan lopusta minulla oli hyvin hämärät muistikuvat - ja on vieläkin. Yleensä luen toiset osat muistelematta sen kummemmin edellisiä, sillä monia asioita kerrataan tai ne palautuvat itsessään mieleen. Siirroksen kanssa on kuitenkin toisin, sillä koska kyseessä on esiosa, Siilon henkilöt eivät ole edes vielä syntyneet. Siirroksessa on kuitenkin varmasti monia viittauksia Siilon tapahtumiin, osan minäkin tajusin, osaa varmastikaan en. Esiosa toimi kuitenkin mielestäni hyvin ja oli mielenkiintoista saada tietää lisää dystopisen maailman taustoista. Tarinalinjat tulevat myös selvästi yhtenevään viimeisessä osassa. Siilon tapaan myös Siirros oli varsin pelottava ja klaustrofobinen. Ajatus siitä, että olisi pakotettu elämään maan alla ilman ulospääsyä on ainakin minusta kammottava. Toki siilot ovat järkyttävän kokoisia, mutta silti. Kirjoissa on kuitenkin nyt nähty aika monta kapinaa, joiden myötä sitä viimeistään tajuaa, että kun sulkee yli tuhat ihmistä samaan rakennukseen, ennemmin tai myöhemmin puhkeaa kaaos. Siirroksessa pelottava kuva sen kuin pahenee ja kaikki on entistä hirvittävämpää. Minusta välillä oltiin kuitenkin jo uskottavuuden rajoilla, enkä ole varma pidänkö kaikista Howeyn kehittelemistä syy-seuraussuhteista. Siirros ei myöskään yllä aivan samaan nappaavuuteen ja vangitsevuuteen kuin edeltäjänsä. Kyllähän tämänkin parissa päivässä luki, mutta samanlaista näppeihin liimautuvaa efektiä ei tullut. Kirja ei myöskään ole aivan yhtä toiminnantäyteinen kuin Siilo, mitä jäin hiukan kaipaamaan. Yksi Siilon saagan valttikortteja on nimittäin juuri viihteellisyys ja toiminnantäyteisyys. Henkilöitä lahdataan ja lukija saa hämmästellä hitaasti avautuvaa mysteeriä ja haukkoa henkeään järkyttäville paljastuksille. Kaipasin myös Siilon kipakkaa päähenkilöä Julesia, sillä Donald ei aivan voittanut sydäntäni puolelleen. Kiinnostava trilogia tämä Siilon saaga ehdottomasti on, jos joku etsii viihdyttävää, nopeatempoista ja ahdistavaakin dystopiasarjaa kaikkien nuortenkirjojen rinnalle, tämä on hyvä vaihtoehto.

Herää kysymys, että montakohan osaa Gabaldon oikein aikoo sarjaansa kirjoittaa? Loppua ei nimittäin näy oikein missään, jokainen kirja vain jatkaa Clairen ja kumppaneiden tarinaa tuhannella sivulla. Olenkin miettinyt, mihin ihmeeseen tämä sitten mahtaa päättyä? Siihen, että Jamie ja Claire lopulta satavuotiaina kuolevat? (Ja silloinkin voitaisiin jatkaa Gabaldonin tyyliin vielä kymmenen osaa nuoremman polven seikkailujen parissa...) Aika näyttää, ellen sitten lue näitä kuolemaani saakka. Gabaldonilla on myös taito tehdä yksinkertaista asioista tajuttoman monimutkaisia. Henkiöt eivät koskaan tahdo onnistua missään helposti, vaan matkaan on aina heitettävä kaikki vitsaukset ja ongelmat mitä voidaan keksiä. Välillä kiristelinkin hampaitani tuskaisena, mutta ehkä tämä kuuluu asiaan, kun puhutaan aina vain eeppisempiin mittoihin paisuvasta historiallisesta rakkausromaanisarjasta. Sarja jatkuukin tuttujen hahmojen parissa, joihin on matkan varrella kiintynyt melkoisesti. Etenkin pikkulapset ovat aina söpöjä! Ainoastaan lordi John saa minut haukottelemaan rankasti, hänen lukunsa ovat melkein aina tappavan tylsiä. (Tämä on hyvin subjektiivinen mielipide, en ole koskaan lämmennyt hahmolle.) Hahmokaarti on kuitenkin värikäs ja monet ovat aika ihania. *krhm* Etenkin Jamie. Ja Ian. Näin asiasta kukkaruukkuun, tämäkin osa vilisee lukuisia tarkkaan kuvailtuja lääketieteellisiä operaatioita, joten jos et pidä jalan amputoinneista tai silmämunan paikalleen asettamisista, suosittelen skippaamaan koko sarjan. Henkilökohtaisesti nuo kohtaukset ovat minusta tajuttoman mielenkiintoisia, vaikka usein aika ällöttäviäkin. Kyllä tätä sarjaa mielellään lukee, etenkin kun viimeisissä osissa on tapahtunut tasonnousua todella laimeiden keskiosien jälkeen. Pelottavasta sivumäärästä huolimatta tämän lukee nopeasti, etenkin jos käyttää minun vähemmän huolellista taktiikkaani: Aina kun on tylsää, pläräillään siihen asti, että tulee kiinnostavaa tavaraa. Ehkä siksi olenkin välillä hiukan pihalla siitä kuka teki ja mitä... Jännitystäkään ei tästä puuttunut, etenkin Brianna ja Roger lapsineen olivat edellisen osan jälkeen pelottavan kiperässä tilanteessa. Myönnän olleeni keskivaiheilla melkoisen epätoivoinen... Nyt voidaan sitten odotella seuraavat neljä vuotta seuraavaa osaa. (Julkaisuajasta ei siis mitään tarkempaa tietoa, mutta neljä vuotta oli Gabaldonilta mennyt tämän kirjoittamiseen. Enkä ihmettele.)

Ihan mukiinmenevä, mutta ei kaiken hypetyksensä arvoinen. Idea sinänsä mielenkiintoinen joskaan ei erityisen uniikki, mutta toteutus tökki. Kieli ei hurmannut minua ja vaikka kirjaa luki nopeasti, se oli välillä tappavan tylsä. Kaikki hahmot jäivät mitäänsanomattomiksi, etenkin niin puhtoinen ja ihana Annalise sai sappeni kiehumaan. Blaah. Kannesta täytyy kuitenkin antaa plussaa, päädyin melkein tekemään heräteostoksen sen perusteella, mutta onneksi jätin väliin.

Voi luoja. Voisinko mitenkään palauttaa aivojeni oletusasetukset? Minusta tuntuu kuin jokainen aivosoluni olisi käännetty ympäri, sitä olisi ravistettu eikä mikään olisi vielä palautunut ennalleen. Syyllinen on helppo löytää, sillä Bernard Beckettin Genesis on todella ainutlaatuinen kirja joka sekoitti päänuppini ja pahasti. Genesis on hyvin ainutlaatuinen kirja jonka kaltaista en ole koskaan ennen lukenut. Sitä on vaikea kategorisoida ja lukiessa on mahdoton arvata mitä tapahtuu. Aina kun kuvittelin saaneeni otteen kirjasta, minulta vedettiin matto jalkojen alta ja jouduin kyseenalaistamaan melkein kaiken. Puhumattakaan kirjan lopusta joka oli jotain yllättävää, koskettavaa ja järkyttävää. Luettuani Genesiksen loppuun istuin muutaman minuutin paikallani ja vain tuijotin kirjan kantta. En osannut prosessoida sitä mitä olin juuri tullut lukeneeksi. Bernard Beckett oli vielä aivan viime hetkilläkin kääntänyt kaiken ylösalaisin ja räjäyttänyt oletukseni taivaan tuuliin. Genesis on myös hyvin lyhyt kirja, vain 164 sivua pitkä. Etukäteen pelkäsin kirjan jäävän hiukan liian ohueksi lukukokemukseksi, sillä "eihän alle 200 sivuun voi millään laittaa tarpeeksi tarinaa". Hah, hah, mikä idiootti olinkaan. Tuohon sivumäärään pystyy hyvinkin ahtamaan aivan kaiken tarpeellisen, ei yhtään liikaa eikä yhtään liian vähän. Kirja on täydellinen juuri sellaisena kuin se on ja vaikka lukeminen oli sivumäärän vuoksi nopeaa, se ei tuntunut siltä. Genesis on pidempi kirja, kuin 300 sivuiset hömppäromaanit, se vaatii hitaampaa lukemista ajatuksen kanssa. Genesistä ei voi vain lukaista, kohauttaa olkiaan ja jatkaa seuraavaan kirjaan miettimättä edes hiukan.

En perustanut kovinkaan paljon sarjan edellisestäkään osasta. Lumoava kirous oli laimea lukukokemus, minusta tuntui, ettei sarjalla ollut minulle mitään uutta tarjottavaa. Sama tunne vaivasi myös tätä toista osaa lukiessa, minun oli paikoin hillittävä haluni heittää tämä kirja seinään tai upottaa se jonnekin syvään lampeen mätänemään. Kirja ei koukuttanut oikein missään vaiheessa, en olisi voinut vähempää välittää hahmoista. On kirjoja, joita ei erityisemmin arvosta, mutta jotka onnistuvat olemaan ihan viihdyttäviä ja lukeminen on helppoa. Esimerkiksi C.J Daughertyn Night School oli minulle tällainen lukukokemus. Lumoava pimeys sen sijaan ei, sain tämän kirjan loppuun silkalla päättäväisyydellä. Teki mieli jättää kirja kesken, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka. Lumoavan pimeyden lukeminen oli kuin olisi siirapissa uinut. Suurimmaksi ongelmaksi tässä kirjassa minulle nousivat päähenkilöt. Ethan oli saamaton ja roikkui väkisin ruikuttavassa ongelmapesäkkeessä, Lenassa. Ugh. Juoni noudatti toisen osan kliseisiä kuvioita eikä sarjan ideakaan ole erityisen omaperäinen. Jos sarjan loput osat suomennetaan, luen ne varmaan silkasta itsepäisyydestä, keskenkään ei viitsi jättää.

Olen odottanut tätä kirjaa kauan. Olen odottanut ja toivonut, olen pelännyt pettyväni. Nyt oloni on tyhjä mutta tyytyväinen. Yhä sininen taivas on yksi niistä päätösosista jotka täyttävät lukijan kauttaaltaan tyytyväisyydellä, sydäntä ei särjetä eikä kirja lopu kesken vaikka tunteet pinnassa ovatkin. Loistava päätösosa!

Da Vinci -koodi on erittäin mukaansatempaava ja jännittävä kirja. Tapahtumat eivät seisahdu hetkeksikään, koko ajan joko selviää uutta tai sitten juostaan poliiseja karkuun. Ja välillä kuvaillaan rakennusten arkkitehtuuria tai historiaa. Minä pidän nerokkaista suunnitelmista ja arvoitusten ratkaisemisesta ja siinä mielessä Da Vinci -koodi olikin minulle erittäin antoisa ja nautinnollinen kirja. Lukija saa pohdiskella arvoitusta Langdonin ja tämän apurin, Sophie Neveaun mukana ja yllättyä usein. Koko arvoitus ja siihen liittyvä salaliittoteoria olivatkin erittäin kiinnostavia. Lisäksi Brown lyö pöytään aikamoisen määrän historiallista ja arkitehtuurista informaatiota, josta nautin. (Vaikkakin kirjaa lukiessa joutui välillä pohdiskelemaan mikä fakta nyt onkaan salaliittoteoriaa ja mikä oikeaa historiallista tietoa.) Da Vinci -koodia lukiessani jouduin tosiaan paikoitellen muistuttamaan itseäni, että kysessä todellakin on romaani. 520 sivua fiktiota. Kirjailija on ehkä tehnyt taustatyönsä vakuuttavasti, mutta se ei tee kaikesta totta. Silti minulta menee luultavasti muutama päivä ennen kuin kykenen suhtautumaan normaalisti Raamattuun, Leonardo Da Vinciin, Vatikaaniin tai Disneyn elokuviin. Vaikka Da Vinci -koodissa on vetävä juoni ja kiinnostavia yksityiskohtia, se ei ainakaan minulle ollut mikään maailmaa mullistava kirja. Mukana on sen verran paljon kaavamaisuuksia trillereistä, etten kyennyt suhtautumaan siihen täysin henkeäni haukkoen. Ei sillä, että kliseet erityisesti vauhtia haittaisivat, Da Vinci -koodi ei vain ollut minulle sellainen elämää mullistava ja erityisen loistava lukukokemus. Kyllähän tätä ihan mielellään luki, mutta siihen se sitten jäi.

Lohikäärmetanssi 1 on taattua Martinin laatua, sitä saa mitä tilaa. Hahmot ovat omia ilkeitä itsejään, tapahtumat eivät jätä kylmiksi ja taistelu rautavaltaistuimen herruudesta jatkuu. Muistan, etten Korppien kestejä lukiessani vielä aivan lämmennyt Martinin ratkaisulle Kestien ja Lohikäärmetanssin kahtiajaosta, mutta mieleni muuttui hiukan tämän viidennen osan parissa. Myönnän, että osasyynä on varmasti omien suosikkieni palaaminen kuvioihin. Jon Nietos ja Daenerys pitivät nimittäin kuudensadan sivun mittaisen loman Korppien kesteissä ja heidän palaamisensa nosti tämän kirjan pisteitä. Toisekseen, Korppien kesteissä ja Lohikäärmetanssissa on yhteensä aivan valtava määrä materiaalia. Kertojahahmoja on järkyttävä määrä ja edellisiin kirjoihin eroten osa hahmoista saattaa esiintyä vain yhdessä luvussa. Osa kertojista on myös uusia, edellisten kirjojen hahmojen rinnalle on tuotu paljon tuoreempia tuttavuuksia. Jos kirjat olisi siis pätkäisty kahtia kronologisesti, en tiedä olisivatko tapahtumat ehtineet edetä missään oikein suuntaaan tai toiseen. Tällainen kahtiajako on siis loppujen lopuksi erittäin järkevä ja säästää myös lukijaa jonka aivot joutuvat muutenkin koetukselle Martinin hahmoviidakossa harhaillessa. Lohikäärmetanssi 1:ssä ehtii tapahtua melkoisen paljon. Minun kulmakarvani sai kohoamaan eräs täysin uusi hahmo joka ilmestyi tyhjästä ja romutti aika paljon valtaistuinpelin asetelmia. En spoilaa, mutta sanonpahan vaan, että huhhuh. Odotan suurella mielenkiinnolla mihin suuntaan Martin lähtee tarinaansa kuljettamaan. (Ja rukoilen suosikkieni puolesta. Sanonpahan vain, että jos Jon lähtee niin kenelläkään ei ole enää kivaa...) Lohikäärmetanssi 1 oli antoisaa luettavaa, Martin ja Westeros eivät pettäneet. Kirja toimi omalla kohdallani paremmin kuin Korppien kestit, muttei kuitenkaan aivan suosikkiosieni listalle yltänyt. Nyt odottelen innolla toukokuuta, sillä toisessa niteessä pitäisi muidenkin kertojien Korppien kesteistä palata takaisin kuvioihin. (Jaime ja Sansa!) Talvi on tulossa ja me odotamme.

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että henkilöille jotka ovat lukeneet fysiikkaa, Kvanttivaras-trilogia voi aueta aivan eri tavalla. Itse en ole koskaan pitänyt oppiaineesta ja fysiikan tietoni rajoittuvatkin yläasteelle sekä lukion yhteen pakolliseen kurssiin. Rajaniemi sen sijaan on väitellyt tohtoriksi Edinburghin yliopistosta ja tietää siis fysiikasta (ja etenkin teoreettisesta sellaisesta) paljon enemmän kuin minä. Puolet fysiikkaan liittyvistä selityksistä menikin minulta täysin yli hilseen, mutten koe sen erityisesti haittaavan (muutamia tosin kysyin aiheesta enemmän tietävältä isältäni.) Ja vaikka fysiikasta enemmän tietäisikin, Rajaniemi ei aliarvioi lukijoita omien scifi-termien käyttämisessä. Mutta vaikka asioita ei pahemmin selitelläkään tunnen silti saaneeni Fraktaaliruhtinaasta irti enemmän kuin Kvanttivarkaasta ja luulen tietäväni miksi. Ensinnäkin en edes yrittänyt ymmärtää kaikkea. Keskityin siihen mitä tajusin. Toisekseen luin Fraktaaliruhtinaan yhdessä päivässä hyvin tiivissä tahdissa. Kvanttivarasta sen sijaan luin muutaman viikon ajan pätkissä muiden kirjojen ohella jolloin en ainakaan tajunnut kaikkea. Kun uppoutui kokonaan Rajaniemen upeaan scifimaailmaan, siitä sai enemmän irti. Pidin myös tavasta jolla kirja oli jaettu usean henkilön näkökulmiin enemmmän kuin ensimmäisessä osassa. Kiinnostuin paljon enemmän myös muiden kuin Flambeurin luvuista ja rakenne oli muutenkin melkoisen nerokas. Flambeurin ja Tawaddudin aluksi irtonaisilta tuntuneet luvut nivoutuivat nimittäin yhteen todella kekseliäästi. Päätähuimaava maailma saa myös paljon uusia piirteitä. Mrsin sijaan liikutaan nimittäin maapallolla josta Rajaniemellä onkin täysin oma visionsa. Vaikka osa palasista onkin vielä omalla kohdallani sumun peitossa täytyy kirjailijalle antaa plussaa hienosta maailmanrakentamisesta. Kaikki tuntuu sekavuudestaan huolimatta loogiselta. Myös Rajaniemen suomalaisuus näkyy tässä kirjassa aivan eri lailla kuin ensimmäisessä. Futuristinen sauna tuskin avautuu ulkomaalaisille kaikessa kekseliäisyydessään. Kaiken kaikkiaan pidin Fraktaaliruhtinaasta paljon, melkein enemmän kuin Kvanttivarkaasta. Kolmannen osan, Kausaalienkelin pitäisikin ilmestyä syksyllä ja se on ehdottomasti lukulistalla.

Korppien kestit jatkaa Tulen ja jään laulun yhtenäistä, eeppistä saagaa. Henkilöhahmot joutuvat yhä tukalampiin tilanteisiin, liittojan muodostetaan, niitä rikotaan ja monet häviävät valtaistuinpelissä. Tämä neljäs osa on kuitenkin omalla kohdallani ollut sarjan heikoin osa, etenkin pään räjäyttävän Miekkamyrskyn jälkeen. Mielipiteeseeni vaikuttaa luultavasti hyvin vahvasti se, että Martin sysäsi syrjään juuri meikäläisen suurimmat suosikit. (Ei Jonia tai Danya lähes seitsemänsadan sivun aikana ollenkaan!) Ja vaikka kertojahahmoiksi jäivätkin esimerkiksi Jaime ja Sansa jotka myös kuuluvat suosikkeihini, mukana oli myös paljon tylsempiä hahmoja. Esimerkiksi Tarthin Briennen seikkailut olivat etenkin toisella lukukerralla melkoista pakkopullaa. Metsässsä rämpimistä, toivotonta etsintää, lisää metsässä rämpimistä... Kirjan makoisinta antia olivat kuitenkin Jaimen lukujen lisäksi myös hänen sisarensa Cersein luvut. Cersein luvut olivat kiinnostavia, vaikka vihaankin kyseistä hahmoa. Todellakin vihaan. Yleensä kertojahahmoja kohtaan muodostuu jonkinlainen kiintymys, mutta Cersein kohdalla näin ei tapahtunut. Tavallaan ymmärsin hänen näkökantansa, mutta toisaalta en yksinkertaisesti käsitä kuinka kukaan voi olla niin kammottava ihminen. Cersei on itsekäs, säälimätön omaneduntavoittelija joka kohtelee muita ihmisiä kauhealla tavalla. Hän on kuitenkin kauhealla tavalla inhimillinen hahmo, ei läpeensö paha. Minä en vain kykene pitämään hänestä. Juoni pysyy Korppien kesteissä kuitenkin kiinnostavana (ehkä Briennen luvut poislukien) ja tarina kehittyy mielenkiintoiseen suuntaan. Olen järjettömän utelias selvittämään kuinka kaikessa lopulta tulee käymään. Miten päättää eeppinen saaga, jossa ei ole varsinaisia "hyviksiä" tai "pahiksia"? Kuka lopulta voittaa ja kuka häviää? Myös Martinin upea maailma lumoaa lukijan osa toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, sopivan sekava mutta kuitenkin lopulta looginen. Nostan hattua mestarille. Korppien kestit ei ehkä ole oma suosikkini sarjassa, mutta Martinin taso on silti korkea. Tulen ja jään laulu on upea sarja.

Tulen ja jään laulun kolmas osa, Miekkamyrsky julkaistiin sivumääränsä takia kahtena niteenä, mutta seuraava teksti käsittelee kumpaakin. Miekkamyrsky on yhtenäinen teos ja uskon että saan sanottavani paremmin sanotuksi kun höpisen kummastakin. Huhhuh. Vaikka luin Miekkamyrskyn jo toiseen otteeseen, olen vieläkin hiukan shokissa kaikesta siitä mitä tässä kirjassa tapahtuu. Paksuudestaan huolimatta Miekkamyrsky on tiivis ja juoni etenee huikaisevaa tempoa eteenpäin. Tämä kolmas osa on hengästyttävä teos ja tähänastinen suosikkini sarjassa. Martin todellakin räjäyttää lukijan odotukset ja toiveet tässä kirjassa. Henkilöitä poistuu pelistä vauhdilla etenkin toisen niteen aikana ja minunlaiseni henkilöihin kiintyvä lukija on hätää kärsimässä. Etenkin eräs hyvin kuuluisa kohtaus jonka TV-sarjaakin seuranneet takuulla tietävät sai kyyneleet virtaamaan myös toisella lukukerralla. Nostan Martinille hattua kaikesta tästä. Kuolemat vauhdittavat sarjaa ja kääntävät olosuhteiden suunnan hyvin äkkiä. Lukija ei voi luottaa mihinkään eikä kehenkään, vaikka näin jälkiviisaana voisikin päätellä miksi juuri kyseiset hahmot eivät olleet tärkeitä ja saivat kuolla. Juonenkehittely on nerokasta, kammottavalla tavalla nerokasta ja vaatii kylmiä hermoja. Itse en kykenisi lahtaamaan hahmoja tällä lailla. Eivätkä juonta vauhdita pelkästään kuolemat, elossa olevat hahmot ajautuvat hekin niin mehukkaisiin tilanteisiin että odotan innolla miten Martin sarjansa jonain kauniina päivänä päättää. Sen lisäksi että Martin onnistui hämmästyttämään minua kirjallaan, hän onnistui myös muuttamaan mielipiteeni erään hahmon suhteen. Muistan inhonneeni Jaime Lannisteria ensimmäisellä lukukerralla Miekkamyrskyyn saakka, jolloin hänestä tuli yksi kertojahahmoista. Miekkamyrskyssä käänsinkin sitten kelkkani ja nykyään Jaime on yksi suosikkihahmoistani, vaikken Lannistereja noin muuten kannatakaan. Tosin Tyrion Lannister on sen verran mehukas hahmo ettei hänestä voi olla pitämättä edes hiukan. Miekkamyrsky yksinkertaisesti loistava kirja. Tulen ja jään laulu on eeppinen saaga, maailma on uskomattoman rikas, henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia ja juoni tihenee tässä osassa hengästyttävään tahtiin. Näistä ei vain yksinkertaisesti voi saada tarpeekseen.

Tuli ei vain täyttänyt odotuksiani, vaan ylitti ne. Odotin tältä Heapien tapaan tasokasta ja hymyilyttävää lukukokemusta, mutta Tuli osoittautui kerrassaan loistavaksi kirjaksi. Se oli upea päätösosa joka solmi yhteen edellisten osien irtonaiset langanpätkät, pysyi kiinnostavana koko ajan ja oli täynnä Septimus Heapeissa rakastamaani lämmintä kerrontaa ja huumoria mahtavaa taikamaailmaa unohtamatta. Septimus Heap on erinomainen fantasiasarja. Kirjan maailma on monikerroksinen ja ehdottoman maaginen. On velhotorni, parasvelho, noitia, alkemiakammio, Manuskriptio, loitsuja ja paljon paljon muuta. Joka kirjassa paljastuu lisää kiehtovan taikamaailman palasia. Pidän tavattoman paljon myös Sagen kertojanäänestä. Se on lempeä ja kirjat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Näiden kirjojen parissa saa nauraa. Septimus Heapit ovat ihania kirjoja, höpsöjä, hauskoja ja suloisia, mutta jännittävät tapahtumat pitävät mielenkiintoa yllä. Näitä kirjoja voisikin varovasti verrata ensimmäisiin Pottereihin. Taikamaailmassa tai juonessa ei varsinaisesti ole niin samankaltaisia asioita, samanlaisuus on ennemin tunnelmassa. Näissä kirjoissa on Pottereiden tapaan taikamaailman lumoa ja lempeää huumoria. Erityiskumarruksen annan kuitenkin juuri tästä viimeisestä osasta. Tuli oli ehdottoman loistava päätösosa, kirjailija lopetti kaikki juonikuvionsa ansiokkaasti, lukijaa ei jäänyt häiritsemään mikään irtonainen yksityiskohta. Kirjassa palautellaan uusien juonikuvioiden lisäksi mieleen sarjan edellisten osien tapahtumia ja viedään loppuun kaikki ensimmäisistä kirjoista lähtien kehitellyt suuremmat kuviot. Olenkin hiukan surullinen siitä, ettei uusia Heapeja voi enää odotella ilmestyväksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan eikä tämä sarja tästä enää venyttämällä paranisi, mutta jäähyväiset ovat haikeat. Septimus Heap, me jäämme kaipaamaan sinua!

Kuninkaiden koitos jatkaa Tulen ja jään laulun massiivista ja eeppistä tarinaa ansiokkaasti. Mukaan tulee lisää hahmoja, juonessa on mutkikkaita käänteitä ja panokset kovenevat. Kuolemilta ei vältytä ja maailman rikkaus ansaitsee hatunnoston. Kirja on myös selvästi synkempi kuin edeltäjänsä. Valtaistuinpelissä valtakunta oli vasta ajautumassa vaikeuksiin ja tapahtumat kehittyivät kohti vääjäämätöntä sekasortoa. Kuninkaiden koitoksessa valtakunta on sisällissodan hajottama, ihmiset valitsevat puoliaan ja punovat juoniaan. Suurilta voitoilta ja suurilta häviöiltä ei voida välttyä kun liian monta ihmistä yrittää samalle valtaistuimelle. Ensimmäisellä lukukerralla muistan pitäneeni Kuninkaiden koitosta loistavuudestaan huolimatta paikoitellen varsin tylsänä. Toisella lukukerralla tilanne oli yllättävästi tasaantunut. Luulen tämän johtuvan siitä, että tiesin mitä tuleman piti. Jaksoinkin keskittyä paremmin myös niiden ei niin kiinnostavien hahmojen lukuihin, kun en kokoajan joutunut pelkäämään suosikkieni puolesta. Esimerkiksi Rautasaarista kertovat luvut jaksoivat kiinnostaa aivan erilailla. Innostuin myös tarkistelemaan takaosan hakemistosta tekstin seassa vilahdelleita nimiä ja fiilistelemään maailman taustatietoja. Kun ei koko ajan tarvinnut keskittyä siihen mitä kenellekin tapahtuu, kirja avautui aivan uudella tavalla. Suosittelen lämpimästi toista lukukertaa tämän sarjan parissa! Kuninkaiden koitos oli taattua Tulen ja jään laulun laatua, vaikkei Valtaistuinpelille aivan pärjännytkään.

Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli osoittautui toisella lukukerralla aivan yhtä lumoavaksi ja nappaavaksi lukukokemukseksi kuin ensimmäisellä, ellei jopa paremmaksi. Vaikka tiesikin jo mitä tulisi tapahtumaan, jännittävyys ja minuun vetoava eeppisyys säilyttivät vetovoimansa. Erityisesti minuun sarjassa vetoavatkin Martinin luoma upea maailma ja ei niin mustavalkoinen hyvä-paha -asetelma. Tulen ja jään laulussa ei ole yhtä sankaria, jonka harteille on laskettu maailman pelastaminen ja joka kulkee sädekehä päänsä yllä loistaen haasteesta toisen ollen kaikin tavoin kunniakas. Sen sijaan Tulen ja jään laulussa on kyse enemmänkin vallasta, sen tavoittelusta, yrityksestä pitää se ja ihmisistä jotka joutuvat tahtomattaan mukaan juonittelun sotkuisiin verkkoihin. Kumarran kunnioittavasti Martinille myös upeasta maailmasta, kirjailija on tehnyt sarjaan liittyvän taustatyönsä kunnolla. On karttoja, sukujen vaakunoita ja valtavia nimilistoja. Lukijalle kymmenet nimeltä mainittavat ei niin tärkeät sivuhenkilöt, kuten sepät sumenevat yhdeksi sumuiseksi massaksi, mutta Martin tuntuu tietävän mistä puhuu. Ei ole hatusta vedettyjä ja seuraavalla sivulle nimeä vaihtavia epämääräisiä hörhöjä. Lukija voi luottaa kaiken loogisuuteen vaikka ei jokaista yksityiskohtaa muistaisikaan. Ja näin toisella lukukerralla jaksoin paneutua paremmin kaikkiin sukujen historioihin ja pieniin yksityiskohtiin joiden yli luisteli ensimmäisellä kerralla huolimattomammin jännittäen ketkä selviävät hengissä. Varoitankin hahmoihin herkästi kiintyviä lukijoita (joihin kuulun myös itse), pidä varasi. Suosikkisi kuolevat suurella todennäköisyydellä, Martin on säälimätön. Valtaistuinpeli ja Tulen ja jään lalu eivät ole mitään kevyttä tai valoista fantasiaa. Väkivaltaa ja raakuuksia on paljon, eikä kovinkaan monen kohtalo ole onnellinen. Pidän siitä, ettei kaikki etene sovitulla kaavalla ja ole liian ruusuista, mutta tästäkin varoituksen sana. En tarkoita sanoa, että Tulen ja jään laulu olisi jotenkin kammottavaa luettavaa, mutta kannattaa tietää mihin tarttuu. Raskaamman ja eeppisen fantasian lukijoille tätä voi sen sijaan vilpittömästi suositella. Valtaistuinpeli on loistava teos joka toimii kaikissa suhteissa ja upea avaus upealle sarjalle.

Minä todella pidin Siipimiehestä. Eoin Colfer on vakuuttava laatutakuu, kirjan parissa sai nauraa useaan otteeseen, mutta myös vakavampia sävyjä oli mukana. Siipimies oli useaan otteeseen aidosti surullinen ja elinkin sen tunnelmissa vahvasti mukana. Etenkin kirjan alkupuoliskon lähestyessä loppuaan tirautin pari hyvin katkeraa kyyneltä. Siipimies on niitä kirjoja, jotka saavat kiroamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta, niitä kirjoja joita lukiessa tahtoo murjoa pahikset maanrakoon ja antaa päähenkilölle lohduttavan halauksen. Sydämeeni todellakin sattui kun luin Conorin vastoinkäymisistä. Luultavasti osasyy tunteelliseen suhtautumiseeni kumpusikin Conorista itsestään. Colferilla on taito kirjoittaa tavattoman sympaattisia hahmoja joihin kiintyy helposti. Ei sillä, Conorissakin on vikansa ja hänestä jäikin hyvin inhimillinen vaikutelma. Lisäksi Conor on älykäs, huumorintajuinen ja hauska. Kaikki ominaisuuksia, joista pidän kirjan henkilöhahmoissa niin kovin paljon. Colferin huumori pääsee myös tässä kirjassa esiin, etenkin alkupuolella ennen kuin juoni vakavoituu. Colfer tuntuu kirjoittavan pilke silmäkulmassa, arjessa sattuu kummallisia sattumuksia ja päähenkilöt toteavat hupsuja asioita. Colfer on todella elementissään hauskoja juttuja kirjoittaessaan. Tarina tosiaankin vakavoitui keskivaiheilla ja Siipimies toikin toisinaan mieleeni erittäin vahvasti Alexandre Dumasin Monte Criston kreivin. Nuori ja lahjakas poika päätyy syyttömänä vankilaan ja hänen palatessaan alkaa tapahtua. Vaikka Siipimies sisältääkin scifi- ja miksei hiukan steampunk-elementtejäkin eikä pyöri niin suuresti koston, vaan ennemminkin lentämisen ympärillä, jotain samaa näissä on. Lentäminen onkin kirjassa suuressa roolissa. Ja vaikken kauheasti lentokoneista perustakaan (korkeat paikat ovat vähän epämiellyttäviä meikäläisestä) lentämiskuvaukset ja etenkin vanhanaikaisten lentokoneiden ja kaasupallojen kuvaukset ihastuttivat. Kirjan maailma olikin ihana, saari keskellä merta, miekkailutunnit, lentäminen... Pidin kaikesta. Siipimies olikin ihanaa luettavaa, kirja nosti hymyn huulille, mutta myös surun kyyneleet silmiin. Colfer ei pettänyt ja suosittelen tätä lämpimästi. Oikestaan Siipimies oli jopa parempi kuin Artemis Fowlit. (Iso kohteliaisuus!)

Huh. Sanonpahan vain. Huh. Siilo oli todella koukuttavaa, paikoitellen ahdistavaa, koko ajan jännittävää ja usein pelottavaa scifiä. En halunnut lukea tätä kirjaa illalla ennen nukkumaan menoa. En niinkään pelottavuuden, vaan ennemminkin ahdistavan tunnelman ja tulevaisuudenkuvan takia. Erityisesti miljöö nousi siksi minua inhottavaksi seikaksi. Ajatus siitä, että asuisi valtavassa, yli satakerroksisessa siilossa maan alla ilman pääsyä ulkoilmaan tuntuu ahdistavalta. Liikaa kierreportaita ja metalliseiniä. Mielummin välttäisin tämän tulevaisuuden vision. Mutta silti Siilon miljöö on kammottavuudessan kiehtova ja kaikki kirjan aikana tehdyt paljastukset huomioon ottaen aika uskottavakin. Erityisesti Siilon kerrojärjestelmä eri tasoineen oli mielenkiintoinen, joskin hämmennyin alkukirjassa siitä, ensimmäinen taso on ylhäällä ja siitä eteenpäin mennään alas. Toisin päin kuin kerrostaloissa siis ja olin muutaman sivun aika sekaisin tämän jutun takia. Juoni, kuten sanottua, on erittäin koukuttava ja kun kirjaa kerran alkoi lukea, oli irtipäästäminen vaikeaa. Siilo oli jaettu lyhyisiin kappaleisiin ja cliffhanger luvun lopussa oli varsin yleinen ilmiö. Howeylle täytyykin antaa tunnustusta koukuttavan tekstin kirjoittamisesta, sillä etenkin kirjan alkupuoli oli upeaa ja jännittävyydessään hiuksianostattavaa. Sitten kun salaisuudet alkoivat selvitä ja jännitys alkoi keskittyä ennemmän erilaisiin taisteluihin ja uhkarohkeisiin operaatioihin, se hiukan herpaantui. Siilo olikin todella toimintapainotteinen. Hahmoja lakoaa kuin heinää, niin että minun herkästi kiintyvä sydämeni oli särkyä pariin otteeseen. (Miksi kaikki ihanat sivuhahmot kuolevat joka kirjassa ja vielä aina silloin kun heille olisi tapahtumassa jotain hyvää?) Taistelua tuppaa joka nurkalta ja elämän ja kuoleman kamppailuja on useita. Välissä on kyllä hyviä mietteitäkin, mutta minä olisin ehkä toivonut tähän vielä hiukan syvällisempääkin puolta. Mutta toisaalta Siilon vetävyys liittyy juuri nopeatempoiseen juoneen ja toiminnan täyteisiin sivuihin. Tuskin minä olisi jaksanut lukea viittäsataa sivua ihmisen pahuuden pohdiskelua. Lisäksi miellyin päähenkilöön Julietteen eli lyhyemmin Julesiin. Jules on kypsä aikuinen, aikamoinen rämäpää ja uskaltaa kyseenalaistaa asioita. Häntä oli helppo tsempata ja hänelle toivoi mielellään kaikkea hyvää. Siilo osoittautui kyllä kaiken hehkutuksensa arvoiseksi. Jännittävää, hiuksianostattavaa ja aika ahdistavaa dystopiaa. Onneksi en ollut hakemassa teiniromanssia. Ja onneksi Siilo aloittaa samannimisen trilogian. Toisen osan pitäisikin ilmestyä jo ensi syksynä ja se on lukulistalla ehdottomasti.

Minulle jäi Marinasta hiukan ristiriitaiset tunteet. Kirja oli hyvä, sitä en kiistä, en missään nimessä, mutta Zafónin mittapuulla... no jaa. Tuulen varjo edustaa minulle nykyään sellaista täydellisyyttä, jonka ohitse on vaikea kivuta. Ehkäpä olisin nauttinut kirjasta hiukan enemmän ilman niin suuria odotuksia. Zafón mainitsee itse esipuheessaan Marinan olevan eräänlainen välimaastoon sijoittuva kirja. Marina, joka siis ilmestyi espanjaksi 90-luvulla ennen Tuulen varjoa, oli Zafónin viimeinen nuortenkirja ja sen jälkeen herra siirtyi kirjoittamaan aikuisille. Ihan nuortenkirjaksi minä en tätä kuitenkaan luokittelisi, mutta en samalla lailla aikuisten romaaniksikaan, kuten Tuulen varjo on. Marina on vaikea kirja tässä tapauksessa. Marinassa on kuitenkin paljon samoja elementtejä, mitä myöhemmin ilmestyneissä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvissa kirjoissa. On historian peittoon hautautunut mysteeri, surullisia ihmiskohtaloita ja edellä mainittujen linkittyminen päähenkilön elämään. Ja mikäpä siinä. Minuun kyseinen konsepti ainakin uppoaa erinomaisesti, joten miksipäs ei. Barcelonan kadut kutsuvat viekoittelevalla tavalla myös Marinassa. Zafónin kirjojen lukeminen tuntuu vain pahentavan matkakuumettani ja kirjailijalla on upea taito maalata Barcelonan synkeät ja vähemmän synkeät kadut elävinä lukijan kasvojen eteen. Zafónin kieli tekeekin herran kirjojen lukemisesta juuri niin lumoavaa. Zafón osaa kuvailla asioita upeasti ja kielen rytmi välittyy käännöksenkin läpi hienosti. Myönnän olevani kateellinen. Lisäksi hauskuutan itseäni kahdelta espanjan kurssilta mukaan tarttuneella huimalla kielenosaamisella ja äännän kaikki nimet mahdollisimman espanjalaisittain päässäni. Marina oli pituutensa ja nappavuutensa ansiosta todella nopealukuinen. Aloitin aamulla, lueskelin päivän mittaan ja illalla sain luettua. Oikeastaan lyhyys nousi minun kohdallani jopa pieneksi ongelmaksi. Jotenkin Marina tuntui etenevän niin kauhean nopeasti. En tarkoita, että kirjaa olisi pitänyt venyttää, ei se siitä olisi parantunut, Marina oli lyhyt tarina. Mutta silti... Minulle jäi tunne, että Marina olisi kaivannut vähän lihaa luittensa ympärille. Kaiken kaikkiaan pidin Marinasta, mutta Tuulen varjon tasolle se ei noussut. Tuttuja Zafónin elementtejä ja traagisia kohtaloita. Pidin, mutta ei hurmannut samalla lailla kuin herran muut kirjat.

Kirja tempaisi minut mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta lumoten eritoten maailmallaan ja miljööllään. Harknessin luoma yliluonnollinen maailma on jälleen yksi niistä melko "tavallisista" aineksista koottu kokonaisuus joihin välillä tuntee jo kyllästyvänsä, mutta jokin siinä silti viehätti. Ihmisten seassa elävät noidat, vampyyrit ja demonit oli saatu tuntumaan jotenkin raikkaalta kokonaisuudelta. Vampyyrit muistuttavat melko paljon Twilightin vastaavia jos jätetään kimallus pois, mutta esimerkiksi demonit olivat jotain aivan muuta kuin odotin. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavallista älykkäämpiä ja astelevat kapealla hulluuden ja nerouden rajalla. (Unohtakaa siis Varjojen kaupunkien limanuljaskat.) Entä noidat sitten...ihania, juuri sellaisia, mistä pidän. Yliluonnollisia voimia on erilaisia ja niiden yhdistelmä on erilainen joka noidalla. On niin ennenäkyjä, taikajuomia, loitsuja kuin tuulen nostatuksiakin. Ja kun nuo kaikki yhdistää, kokonaisuudesta tulee jotenkin sykähdyttävä ja vangitseva. Myös historia on Lumotussa näkyvässä osassa. Diana on historian tutkija ja paitsi se, myös Matthewn menneisyys aikaansaa kiehtovia historiapätkiä. Deborah Harkness on itsekin historian professori ja sen huomaa tekstiä lukiessa. Teksti on asiantuntevaa ja faktat ainakin minun silmääni kaikki kohdillaan. Historiasta kertovat usein varsin pitkätkin kohdat saattavat osasta tuntua pitkästyttäviltä, mutta minä rakastin niitä. Historia on aina ollut lempiaineeni ja minusta oli ihanaa uppoutua kuulemaan pikkutietoja alkemiasta, Charles Darwinista ja temppeliherroista. Ja romanssihan tässäkin kirjassa on, kuten takakannestakin jo voi päätellä. Mutta vaikka kyseessä on vampyyriromanssi ja tähtiin kirjoitettu rakkaus, jotenkin minä silti symppasin Dianaa ja Matthewta. Kyseessä olivat kaksi aikuista ihmistä, eikä ensimmäiseksi poikaystäväkseen vampyyrin valinnut teinityttö ja hänen kimaltava poikaystävänsä. (Myönnetään, käytän aivan liikaa Twilight-vertauksia.) Kummallakin heistä on myös menneisyys, eikä Matthew ole istunut 1500 vuotta pimeässä kellarissa Dianaa odottaen. Ja vaikka romanssista leivotaan todellista ikuista rakkautta, sekään ei minua haitannut. Olen romanttinen sielu, mutta Lumottuun tällainen tähtiin kirjoitettu rakkaus tuntui todella istuvan ja sillä oli selvästikin myös joku juonellinen tarkoitus. Mutta muuten rakkaustarina on kyllä juuri niin kliseinen kuin osaa odottaakin. Kirjassa jäi kuitenkin ajoittain ärsyttämään kieli, mutten osaa sanoa johtuiko se suomennoksesta vai Harknessin alkuperäisestä tekstistä. Jotenkin se tuntui ajoittain kovin lapselliselta ja kohottelin kulmiani muutamalle pikkujutulle. Lisäksi suomennoksessa oli poikkeuksellisen paljon painovirheitä, mitkä ärsyttävät aina. Juoni oli kuitenkin todella nappaava ja ahmaisinkin Lumotun reilussa päivässä sivumäärästä huolimatta. Kuitenkin, koska kirja oli paksu ja asiaa paljon, se jäi ehkä hiukan tasapaksuksi. Asiaa tapahtui, tapahtui lisää ja siirryttin seuraavaan paikkaan ja tapahtumaan. Pidinkin ehkä eniten alkupuolesta, jolloin Diana ja Matthew tutustuivat toisiinsa ja miljöönä toimi ihana Oxford. (Oih, ne pitkät ajat jotka hengailtiin kirjastossa ja Dianan soutulenkit sumuisella joella!) Mutta vaikka Dianasta pidänkin, aloin välillä hiukan ärsyyntyä hänen unenlahjoihinsa. Jotenkin puolet kirjasta tuntui käsittelevän sitä, kuinka hän meni nukkumaan, heräsi aamulla ja haukotteli. Muutama kerta vähemmänkin olisi riittänyt. Lumotusta jäi päälimmäisenä mieleen tunnelma ja lumoavat pikku yksityiskohdat, sekä ihana maailma ja miljöö. Erityisesti Dianan perheen eläväinen talo sukuhaamuineen oli lumoava. Lisäksi myös sivuilla vilahtava suomalainen pahisnoita Satu Järvinen jaksoi hymyilyttää. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin pienetkin maininnat Suomesta ja suomalaisista käännöskirjallisuudessa saavat minut naurahtamaan. Mutta Lumotusta jäi todella hyvä maku suuhun ja loppu jäi sen verran jännittävään kohtaan, että seuraavatkin osat pitää lukea.

Kvanttivaras on kirja, jonka perusjuonesta tuntuu olevan mahdoton laatia järjellistä esittelyä. Koko tarina on niin monilla juonenkäänteillä ja mielikuvituksellisilla scifielementeillä varustettu kokonaisuus, että näin kirjan luettuani tunnen yhä olevani hiukan pihalla. Alkukirja vilisee dilemmavankiloita, arkontteja, tsaddikeja, zokuja, gevuloteja ja herra ties mitä muita keksintöjä, niin ettei perässä tahdo pysyä. Onneksi sitä alkoi pikku hiljaa hahmottaa Rajaniemen maailmaa ja tajutakin jotain asioita. En kyllä vieläkään tunne olevani täysin perillä asioista, mutta toisaalta kysymys kuuluukin, täytyykö minun olla? Ei kirjasta tarvitse aina ymmärtää jokaista seikkaa. Niin kauan kun se tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta ja loogiselta, lukijan saa jättää hiukan hämmentyneeksi. Ja Kvanttivaras tosiaankin vaikutti loogiselta ja järkevältä kokonaisuudelta. Rajaniemi on opiskellut paljon matematiikkaa ja fysiikkaa ja sen huomaa. Vaikka keksinnöt tuntuvatkin nykyimaailmassa mahdottomilta ja hurjilta, niissä on kuitenkin järkeä. Ja koska kyseessä on scifi, niiden ei tarvitse olla mahdollisia nykymaailmassa. Aloinkin loppuviimeksi viehättyä Rajaniemen maailmasta toden teolla. Ajatus kaupungeista Marsissa, muistojen jakamisesta, ajan ostamisesta, virtuaalivankiloista ja ties mistä elektroniparvia ampuvista aseista lumosi minut. Odotankin innolla saavani tietää siitä lisää seuraavassa osassa. Olen aina pitänyt kirjoissa paitsi älykkäistä päähenkilöistä, myös varkaista. (Kuka heitä voisi vastustaa, kysyn minä? ) Ehkäpä sen takia viehätyinkin myös Kvanttivarkaan päähenkilöstä, Jean le Flambeurista. Hänellä riittää paitsi hauskoja heittoja ja älykkäitä suunnitelmia, myös sopivaa hulluutta niiden toteuttamiseen. Hän ei ole liian kiltti, muttei myöskään liian ilkeä. Muutenkin Kvanttivarkaassa oli osittain hyvin vakavankin tunnelmansa lisäksi myös hauskat hetkensä ja sitä oli kirjoitettu myös pilke silmäkulmassa. Näin loppuviimeksi tuntuu vaikealta vetää yhteen ajatuksiani Kvanttivarkaasta. Jotenkin olisin odottanut siltä vielä vähän enemmänkin. Jotain sellaista tajunnanräjäyttävää ja oivaltavaa lukukokemusta, joka valitettavasti jäi puuttumaan. Mutta silti minulle jäi tunne, että kirja oli hyvä. Jäin hiukan sekaviin tunnelmiin, johon voi vaikuttaa myös se, että luin kirjaa epätasaisessa vauhdissa muiden kirjojen osalla. Ehkäpä Kvanttivaras olisi vaatinut vielä hiukan enemmän paneutumista ja keskittymistä. Kuitenkin, Kvanttivaras oli aivot solmuun vääntävä, jännittävä ja jopa hauska kirja, jota voi suositella scifin ystäville. Pitääpä kipittää hakemaan Fraktaaliruhtinas kirjastosta.

Siri Kolun Pelko ihmisessä päätyi heti lukulistalle, kun bongasin sen tulevan syksyn julkaisuista. Romaanihan perustuu Kolun muutama vuosi sitten nuorten Luetko sinä? -kampanjaan kirjoittamaan samannimiseen novelliin. Meidän luokkamme osallistui kampanjaan ja kävin kyllä senverran monta keskustelua novellin motiiveista ja metaforista, että pitihän tämäkin katsastaa. Ja huolimatta kannesta, joka on meikäläisen mielestä yksinkertaisesti ruma, kyseinen kirja oli oikein manio lukukokemus. Tarinaa kerrotaan vuoroin Pilvin, Petrin ja Tuomaksen näkökulmasta. Jokaisella on omat murheensa ja tapansa kertoa tarinaa ja ainakin minuun se osui ja upposi. Oikeastaan koko kirjaan oli saatu ihanan mystinen ja herkkä tunnelma ja siinä jätettiin myös paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Itse pidin siitä ja se sai minut tempautumaan tarinaan mukaan toden teolla. Rakenteen lisäksi pidin suuresti Kolun kirjoitustyylistä. Vaihteleva puhe- ja kirjakielisyys, oivaltavat lauseet ja vertaukset, minä pidin niistä hurjasti. (Huomasin muuten älyäväni sellaisia vertauksia, joita en takuulla olisi tajunnut muutama vuosi sitten. Niin se yleissivistys karttuu.) Myös P-influenssa on kiinnostava tapaus. Kaikkihan muistavat muutamien vuosien takaiset lintu- ja sikainfluenssat ja PI tuntuukin luonnolliselta jatkolta tälle, vaikka on paljon pelottavampi. Sen verran pelottava, että tunsin oloni hiukan epämukavaksi lukiessani tätä nuhaisena. En kuitenkaan halua paljastaa taudista enempää, sillä suuri osa kirjan viehätyksestä on sen salaperäisyydesssä ja asioiden sopivassa paljastumistahdissa. Pelko ihmisessä ottaa myöskin kantaa hyviin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Influenssan sairastaneet ihmiset halutaan eristää täysin, heillä ei ole mitään oikeuksia ja jopa heidän läheisiään, PI-omaisia, sorretaan. Poliitikot, tavalliset ihmiset, kukaan ei tee mitään maailmassa vallitseville sekaville oloille. PI tuntuukin pelottavan todelliselta tulevaisuudennäkymältä. Ja koska kyseessä on nuortenscifi, niin romanssihan tästäkin löytyi. Se ei kuitenkaan onneksi jyrännyt muuta juonta, vaikka aika suuressa osassa olikin. Kun kirjassa keskityttiin kolmeen henkilöön ja tuhoisan influenssan kuvaamiseen, sitä ei ehtinyt kyllästyä rakkaushaikailuihin. Enkä oikeastaan edes ärsyyntynyt kolmiodraamaan, kun sitä ei koko ajan paiskottu vasten kasvoja tai siitä ei tehty maailmankaikkeuden suurinta ongelmaa. Vaikka kirjasta ei paljoa valittamisen aihetta keksi, yksi sana minua ärsytti koko kirjan ajan. P-influenssan sairastaneista käytetty nimitys, pihminen. Okei, sana on sinänsä ihan jees ja hauska oivallus, P-influenssa+ihminen, mutta jotenkin siitä jäi vain vähän hassu maku suuhun. Itselleni tuli pihmisestä mieleen enemmänkin kaikille tuttu pihvi kuin tuntemattoman taudin sairastanut ihminen. Minussa elää myös epäilys, onko tämä sittenkään yksittäinen kirja. Kuten jo aiemmin mainitsin, kirjassa oli paljon tulkinnan varaa ja loppukin oli varsin avoin. Oikeastaan kaikki tuntui vasta alkavan kirjan lopusta. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko edes välttämättä, että tästäkin tehtäisiin sarjaa. (Kuten olemme monesti nähneet, muodissa olevat trilogiat eivät sovi kaikkiin tapauksiin.) Pelko ihmisessä toimi hyvin omana, itsenäisenä, hiukan hämäränä kokonaisuutenaan, enkä halua sitä pilattavan.

Taivasten vanki kuuluu Zafónin Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvaan itsenäisten teosten sarjaan. Vaikka Taivasten vanki onkin luettavissa myös itsenäisenä teoksena, minä suosittelisin lukemaan Tuulen varjon ennen sitä. Taivasten vanki nimittäin sijoittuu aikaan noin kaksi vuotta Tuulen varjon tapahtumien jälkeen ja spoilaa siten kyseisen kirjan loppuratkaisua. Taivasten vanki on paljolti Fermín Romero de Torresin tarina. Vaikka kertoja ja päähenkilö on yhä Daniel, yli puolet kirjasta kuvaa Fermín elämän käänteitä vankilassa ja sen jälkeisessä ajassa. Se on myös paluu Tuulen varjon ja Enkelipelin hahmojen pariin, sen sivuilla vilahtavat niin Daniel Sempere kuin David Martínkin. Taivasten vanki ei ole ollenkaan niin pelottava kuin Tuulen varjo tai Enkelipeli. Siinä missä aiemmat osat keskittyvät siihen, että päähenkilöiden elämissä alkaa tapahtua kummallisia asioita, Taivasten vanki kertoo etupäässä vain menneisyydessä tapahtuneista asioista. Ehkäpä siksi kirja ei liimannut minua tarinaansa aivan samalla tasolla kuin kaksi edellistä kirjaa. Kirja on kuitenkin jälleen erinomainen osoitus Zafónin kauniista kielestä. Tätäkin lukiessa hidastelin ja maistelin lauseita ja etenkin aivan alkua luin yhä uudelleen ja uudelleen. Zafónin kieli suorastaan hypnotisoi minut joka kerta. Siihen huomaa takertuvansa ja kietoutuvansa, sen kautta elää kirjan tapahtumia sekä jännittää ja pelkää päähenkilöiden puolesta. Hänen kirjojaan lukiessa on vaikea muistaa, että hahmot todella ovat vain fiktiivisiä. Daniel Sempere, joka on tuttu jo Tuulen varjosta, muodostuu myös Taivasten vangissa mahdottoman sympaattiseksi kaveriksi. Hänen puolestaan suree ja riemuitsee, hänen kanssaan on luonnollista taittaa se matka Barcelonan salaperäisille kujille, jolle Zafón lukijaansa kuljettaa. Minä vain pidän hänestä suunnattomasti. Vaikka Taivasten vanki olikin loistava, se ei mielestäni ollut aivan yhtä hyvä kuin aiemmat kirjat. Jotain tuntui jäävän puuttumaan. Jotain salaperäistä ja pelottavaa, jotain, minkä yhdistän Tuulen varjoon ja Enkelipeliin. Mutta huono kirja ei ollut, ei missään nimessä. Ei vain aivan yhtä hyvä.

Enkelipeli ei varsinaisesti ole mukava kirja. Se on pelottava, hauska, kaunis, jännittävä ja mystinen. Sitä lukee henki kurkussa ja jatkuvien pahojen aavistusten vaivaamana. Se todella tempaa mukaansa, aivan kuten Tuulen varjokin. Enkelipeli on kuitenkin synkempi ja pelottavampi kuin Tuulen varjo. Sisarensa tavoin silläkin on rauhallinen alku, joka pikku hiljaa tiivistyy ja muuttuu kauhunomaiseksi dekkariksi, jossa päähenkilö kamppailee menneisyyden mysteerien kanssa samalla kun nykypäivässä tapahtuu kummallisia asioita. Erityisesti kiinnyin kirjassa päähenkilö David Martíniin. Elämä kuitenkin paiskoi häntä aika säälittä ja vuodatinkin välillä katkeria kyyneliä hänen vuokseen ja vihasin maailmaa. Olen myös totaalisen rakastunut Zafónin kieleen. Jouduinkin usein tieten tahtoen hidastamaan lukemistani, sillä minulla on paha tapa nopeasti lukiessani hyppiä kappaleiden ja kuvailujen yli. Zafónia lukiessani en kuitenkaan tahdo skipata niitä, sillä ne ovat oivaltavia ja uskomattoman kauniita pätkiä. Enkelipeli jää lopulta hiukan avoimeksi ja monin tavoin tulkittavaksi. Lukijaa jää vaivaamaan kysymys, mitä todella onkaan tapahtunut? (Tai ainakin minua jäi, en tiedä kuinka fiksuja te muut lukijat olette olleet.) Siksi haluankin lukea Enkelipelin joskus vielä uudempaan kertaan ja paneutua uudestaan miettimään Martínin tarinaa. Ja eikun Taivasten vankia lukemaan!

Tuulen varjo lumosi minut ensilauseestaan lähtien. Isä johdattaa nuorta poikaansa Barcelonan sumuisten ja syksyisten katujen halki, Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tempauduin täydellisesti mukaan tarinaan, jota värittivät lukemattomat kirjojen labyrintit, rakkaus, petokset ja epätoivo. Erityisesti viehätyinkin kirjaihmisenä juuri Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, paikkaan, jonne ihmisten jo unohtamat kirjat päätyvät odottamaan, että joku noutaisi ne luokseen. Näin mielessäni valtavat kirjahyllyt, haistoin vanhan paperin ja painomusteen. Nyt haluan kuollakseni matkustaa Barcelonaan ja vielä enemmän, haluan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tuulen varjoa voisikin vinkata erinomaiseksi matkalukemiseksi Barcelonaan suuntaavalle, sillä kirja keskittyy paljon eri paikkojen, joista varmasti suuri osa on myös todellisia, kuvaamiseen. Myös kirjan juoni oli paitsi henkeäsalpaava, myös aika pelottava. Mystisen ja rauhallisen alun jälkeen kirja muuttuu lähes dekkariksi, jossa selvitetään Caraxin arvoitusta palanen kerrallaan. Zafón hallitseekin erinomaisesti taidon paljastaa asioita oikeassa järjestyksessä ja juuri oikeassa määrin. Ja vaikka ihan alussa jo arvasinkin tietyn Caraxiin liittyvän mysteerin, aloin epäillä itseäni useissa kohdissa ja lopulta olinkin ihan sekaisin, enkä tiennyt mihin uskoa. Tuulen varjo saa kuitenkin useita aika pelottavia sävyjä kirjan mittaan ja jos on samanlainen omaan varjoaan pelkäävä ihminen kuin minä, en suosittele tämän lukemista illalla ennen nukkumaan menoa. Tuulen varjo liimasi minut kiinni sivuihin ja elin täydellisesti henkilöiden mukana peläten ja surren näiden puolesta. Tuulen varjo onkin paljolti myös surullisten ihmiskohtaloiden kirja, eikä Julián Caraxin menneisyys ole ruusuista luettavaa. Erityisesti loppua luin henkikurkussa, mutta muuten en siitä sano mitään, sillä Tuulen varjo on niitä kirjoja, jotka kannataa lukea spoilaantumatta. Joten, jos joku ei tästä ylistysryöpystä vielä napannut tärkeintä pointtia, se tulee tässä: Rakastin Tuulen varjoa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja se pääseekin ehdottomasti paitsi suosikkieni listalle, myös parhaimpien lukemieni kirjojen listalle. Suosittelen kokeilemaan.

Vaikka Salamurhaajan oppipoika olikin hyvä kirja, silti on sanottava, että ensimmäinen mieleen noussut ajatukseni tätä lukiessa oli: "Tämä ei ole Artemis Fowl." En siis toistaiseksi allekirjoita etukannen väitettä, "Colferin jättimenestyssarja Artemis Fowlin haastaja." Kuten sanottua, Salamurhaajan oppipoika oli hyvä, muttei nyt ihan niin hyvä. (Tosin tässä täytyy ottaa huomioon varsin vahvat tunnesiteeni Artyjä kohtaan. <3) Colferin huumori rehottaa ihanasti tässäkin kirjassa. Etenkin loppupuolella naureskelin useaan otteeseen hahmojen mahtaville tokaisuille ja colfermaisille toteamuksille (Colferin kirjoja lukeneet varmasti tietävät, mistä puhun.) Myös hahmokaarti on onnistunut. Erityisesti Riley sulatti sydämeni, hänessä on jotain äärettömän suloista, älykästä ja viatonta. Juoni on Artemis Fowlien tapaan vauhdikas, matkasta ei puutu yllättäviä tilanteita, tai nerokkaita suunnitelmia. (Tosin nyt on kyllä sanottava, että yhteen colfermaiseen kikkaan kirjan loppupuolella en langennut. Heheee...) Salamurhaajan oppipoika aloittaa uuden W.A.R.P -sarjan, josta kyllä tämän osan perusteella tulen lukemaan myös muut osat. Lisää kiitos!

Tässä on kirja joka saa sinut huolestumaan, koska et omista turvallista pommisuojaa, rynnäkkökivääriä, muonavarastoa ja Suurta Suunnitelmaa odottamattomien tilanteiden (lue: avaruusolentojen hyökkäyksen) varalle. Luettuani Viidennen aallon elin koko seuraavan päivän hiukan pakokauhuisessa tunnelmassa vilkuilin taivaalle ja odottaen näkeväni ufoaluksen. Viides aalto suorastaan kahlitsi minut lukemaan ja ahmaisinkin tämän reilun neljänsadan sivun pituisen kirjasen yhdessä sunnuntaipäivässä. Yanceyn visio on kauheassa uskottavuudessaan pelottava. Vaikka ajatus avaruusolioiden hyökkäyksestä saattaa tuntua kaukaa haetulta, siitä tekee kauhean se, etteivät ihmiset aavistaneet sitä myöskään kirjassa. Kaikki oli aivan kuten aikaisemminkin, kunnes maapallon ilmatilaan saapuu jättimäinen avaruusalus ja pian selviää, etteivät tunkeilijat ole saapuneet ystävällisissä merkeissä. Juuri tilanteen yllättäävyys ja kauheus saivat minutkin hiukan pakokauhuiseen mielentilaan. Vaikka kirjan alkupuoli olikin mahtavaa luettavaa, miinukseksi on pakko sanoa, että nimenomaan alkupuoli oli se mahtava osuus. Pidin oasata, jossa Cassie vaelsi ympäri maita ja mantuja rynnäkkökiväärin kanssa ja Yancey avarsi pikku hiljaa kuvaa siitä, mistä kaikessa olikaan kyse. Kun kirjaan alkoi tulla lisää henkilöitä, mielenkiintoni hiipui hiukan. Etenkin Evanista en pitänyt yhtään, sillä arvasin heti mikä hänen mysteeripointtinsa oli ja lisäksi koko poika oli minusta yksinkertaisesti nynnerö. Sen sijaan Cassiesta pidin valtavasti, hänessä oli asennetta! Myös Cassien syötävän suloinen pikkuveli Sammy ja Zombi, itselleen uuden nimen ja identiteetin ottanut poika olivat suosikkejani. Jatko-osasta liikkuu huhuja, eikä niitä ole vaikea uskoa todeksi, sen verran avoimeksi loppu jäi. Jos jatkoa joskus saapuu, luen sen kyllä ehdottomasti.

Theo Lawrence maalaa kirjassaan esiin jälleen yhden kiinnostavan tulevaisuudennäkymän. Ajatus kahtia jakautuneesta kaupungista, vedennousua korkealle paenneista rikkaista ja alas heivatuista köyhistä onkin hyvin realistisen tuntuinen. Voisiko noin oikeasti tapahtua? Myös rikkaat seurapiirit tyhjänpäiväisine \"minkä mekon laitan tänään\" -huolineen on hyvin kuvattu. Lawrencen tekniikkakin on vakuuttavaa, pääsylippuna toimivat sormenjäljet ja kaikkialle raahataan mukana TouchMe -laitetta, puhelimen ja iPadin edistyneempää yhdistelmää. Vaikka Salaperäisen voiman kaupunki luokitellaankin scifiksi, mukana oli mystikkojen myötä myös fantasiaelementtejä. Mystikot ovat ihmisiä, joilla on mahtavia voimia, kuten kyky parantaa tai kävellä seinien läpi. Ylhäistö haluaakin käyttää heidän energiaansa hyväkseen ja pitää kaupungin sen avulla toiminnassa. Mystikkoja pelätään, vaikka he joutuvatkin käymään voimanpoistoissa säännöllisesti. Itse olisin ollut kiinnostut kuulemaan enemmän siitä, mistä mystikot ovat alunperin saapuneet, sillä heidän voimassan ei tuntunut olevan mitään tieteellistä lähdettä. Juoni oli nopeatempoinen ja kiinnostava, mutta kirjan suurta rakkaustarinaa leimasi minusta ennalta-arvattavuus. Arian muistinmenetys, kihlaus Thomasin kanssa ja lukuisat muut vihjeet saivat minut arvaamaan takakannen, prologin ja ensimmäisen luvun jälkeen, mikä oli homman nimi. Ja koska tarina keskittyi paljon Arian muistinmenetyksen ratkaisemiseen, mieleni teki useaan otteseen takoa järkeä päähenkilömme päähän. Sen sijaan muiden henkilöiden todellisten puolien paljastuminen oli nerokasta ja ainakin minulle tuli aina täysin puskasta kuka lopulta olikaan kenen puolella. Salatun voiman kaupungista jäi kuitenkin ehdottoman hyvä fiilis ja jännittävä loppuratkaisu takaa sen, että jään odottamaan jatkoa suurella mielenkiinnolla.

Aivan ensimmäiseksi haluan sanoa varoituksen tai vinkin sanan (riippuu mistä vinkkelistä katsoo). Huolimatta sanoista Stephenie ja Meyer, Vieras on hyvin erilainen kuin Twilight. Ja koska itse en Twilightista pahemmin perusta, Vieras oli positiivinen yllätys. Jos siis olet Twilight fani, varaudu yllätyksiin, mutta jos et ole, varaudu positiivisiin yllätyksiin. Vieras lumosi minut heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Kieli, (joka näin sivumennen sanoen ei mielestäni koskaan ollut se mihin Twilight kaatui) on sujuvaa ja mukaansa tempaavaa. Kirjan keskivaiheilla on kyllä myös tylsempi vaihe, mutta itselläni sivut kääntyivät silti nopeassa tahdissa, koska halusin kuollakseni tietää, kuinka tarinassa lopulta kävisi. Erityisen kiinnostavana pidin Melanien ja Vaeltajan päänsisäistä dialogia. Vihamielisesti alkanut suhde kääntyy lopulta lujaksi ystäävyydeksi ja liittolaisuudeksi. Asiasta ei myöskään anneta liian mukavaa kuvaa, Melanie ja Vaeltaja käyvät taistelua ruumiin hallinnasta, ja vaikka Vaeltaja tekee omia ratkaisujaan, Melanie kertoo oman mielipiteensä hyvin ponnekkaasti. Rakkaussotkutkin tulevat astetta mielenkiintoisemmaksi, sillä vaikka Melanie asuukin Vaeltajan takaraivossa, hän saattaa olla tälle mustasukkainen, aivan kuten kenelle tahansa muullekin. Enempää en oikeastaan raaski paljastaa, sillä suuri osa Vieraan koukuttavuudesta ja voimasta liittyy jännittävään juoneen ja loppuratkaisuun. Kirja nosti pariin otteeseen kyyneleet silmiin, mutta loppu oli ainakin tälle lukijalle mieluinen. Vieraan jatko-osista liikkuu myös jonkin verran huhuja, mutta henkilökohtaisesti toivon tämän jäävän tähän. Vieras oli hyvä sellaisenaan, eikä kaipaa enempää, varsinkaan väen vängällä tehtyjä kökköjä jatko-osia. (Tähän ovat monet uusista nuortentrilogioista sortuneet.) Kirjasta on tehty myös tänä keväänä ilmestynyt samanniminen elokuva, jonka haluaisinkin nyt kirjan luettuani nähdä.

Kohtalon täyttymys on hyvä päätösosa. Tapahtumat etenevät luonnollisella painollaan kohti odotettua ratkaisua, eikä lukijaa petetä. Tapahtumia kerrotaan kahdesta näkökulmasta, toisaalla tarkastellaan Garionin, Belgarahtin ja Silkin yksinäistä vaellusta kohti Malloreaa ja Torakin nukkumapaikkaa. Toisaalla taas seurataan Ce\'Nedran ja muun armeijan marssia itää ja taistelua kohti. Vaikka lukija tietääkin todellisen ratkaisun tapahtuvan Garionin ja Torakin kohdatessa, itse ainakin pidin Ce\'Nedran osuutta mielenkiintoisempana. Garionin matkalla on etupäässä pieniä sattumuksia, ja näin inhottavaa teinislangia käyttäen, Garionin angstausta. Vaikka on täysin luonnollista ja uskottavaa, ettei poika ole kulkemassa taisteluun jumalaa vastaan kevyin mielin, välillä masennusryöpyn lukeminen kyllästyttää. Onneksi kirjan muut hahmotkin kommentoivat Garionin mielialaa. :) Hahmot ihastuttivat minua muutenkin, etenkin Ce\'Nedra, veikeä mutta viisas Belgarath sekä monet muut ovat nousseet suuriksi suosikeiksi. Belgarionin tarun viimeinen osa sisältää vielä lisää palasia Eddingsin kiehtovaan maailmaan. Kirjassa huomiota saavat Torakia palvovat angarakit, sekä pohjoisessa asuvat, pahoja henkiä palvovat morindit. Angarakeja on sivuttu paljon jo edellisissä kirjoissa, joten minua kiehtoivat kirjassa etenkin morindit, ja huomasin suorastaan ahmivani sivuja Garionin ja heidän kohtaamisista. Eddingsillä on taito luoda eri kansoille ja kulttureille kiehtovia, muttei liian monimutkaisia ominaispiirteitä. Kirjan loppuratkaisu on uskottava ja itse pidin siitä kovasti. Kovin ennalta-arvaamaton se ei kyllä ole, ja muistelen muutenkin Belgarionin tarua ensimmäistä kertaa lukiessani arvanneeni monia asioita ennakolta. Itse en ole tästä ikinä häiriintynyt, sillä voitonriemun tunne, kun tajuaa olleensa oikeassa, on vailla vertaa. Jo toisen kerran, kiitän Eddingsiä ihanista hetkistä Garionin ja kumppaneiden matkassa.

Uniin piirretty polku edustaa sellaista fantasian lajia, jota jokaisen suomalaisen tulisi lukea joskus. Muinaissuomalaiset legendat jäävät minultakin aivan liian vähälle tarkastelulle, ja se olikin yksi syistä, jotka saivat tarttumaan tähän kirjaan. Uniin piirretty polku sai minut otteeseensa heti ensikosketuksesta alkaen. Muinaissuomalainen maisema tuntui aidolta, hyvin toteutetulta ja mietityltä. Kirjaa lukiessa Riimukorvet, kokkolinnut ja vanhat mahdit alkoivat tuntua maailman luonnollisimmalta asialta. Pidinkin juuri maailmaa kirjan vahvimpana puolena. Juoni pysyi mielenkiintoisena koko ajan, mutta etenkin Dain ja Ailen rakkaustarina eteni mielestäni turhan nopeasti. Itsestäni sekunnissa syntynyt maaginen sielunkumppanuus ja toisen tunnistaminen tuntuivat epäaidoilta. Sen sijaan miellyin enemmän kirjassa esiintyvään toiseen, traagisempaan rakkaustarinaan, jonka osapuolia ovat Troi, Neitha, Kiet sekä Terihan, Vornanmutkan, naisnoitien asuttaman paikan nuori noita. Ihan niin hyväksi Uniin piirretty polku ei valitettavasti noussut, kuin olin odottanut, mutta nyt kun olen lukenut myös trilogian toisen osan, Sudenlapset, alan pitää sarjasta paljon, ja suosittelen siis tarttumaan myös Uniin piirrettyyn polkuun.

Itse olen aina pitänyt juuri Rivan kuningattaresta Ennustusten ajan ohella paljon. Yksi suurimmista syistä on varmasti se, että Rivan kuningattaressa monet ensimmäisestä osasta elätteleväni aavistukset saivat vahvistuksen. Kirjaa lukiessa tulikin jopa uudelleen luettaessa muutamassa paikassa taianomaisen voitokas olo. Pidän paljon myös kirjan juonesta, Belgarionin taru lähestyy loppuaan, ja tapahtumat alkavat edetä sen mukaisesti. Garionkin alkaa ymmärtää, että kasassa on paljon suurempi kuvio, kuin pelkän Kiven etsintä. Rivan kuningattaressa matkataan jälleen uuteen maahan, Rivaan. Valtakunta sijaitsee Tuultensaarella keskellä Läntistämerta, kolkkona ja ankeana. Rivan kansan ikiaikainen tehtävä on ollut suojella Aldurin kiveä, joten ulkoasu on sen mukainen. Harmaat rivalaisviitat peittävät kuitenkin alleen salattua kauneutta ja taidetta. Itse miellyin rivalaisiin heti, ja he ovat looginen, hyvä lisä Eddingsin kategoriaan. Suurempaan osaan kirjassa, etenkin sen loppupuolella, nousee myös uppiniskainen Ce\'Nedra. Itse olen aina pitänyt hahmosta, joten olin tietysti ilahtunut. Itsepäinen prinsessa ei niele kaikkea purematta, mutta huomaa vastusteluistaan huolimatta olevansa tärkeässä osassa, vaikkei sitä itse valinnutkaan. Garion on tietysti sympaattisena hahmona myös lähellä sydäntäni. Ja tietysti romantiikan hippunenkin lämmittää mukavasti. Erityisesti minua viehättää Belgarionin tarussa kuitenkin Eddingsin lämmin kerronta. Hahmoja ja tapahtumia kuvataan pilke silmäkulmassa, ja etenkin Garionista nousee elävän hyväsydäminen ja kömpelö, mutta piilevää rohkeutta omaava kuva. Belgarionin tarun parissa viettää mielellään aikaa, enkä epäile ollenkaan, ettenkö tarttuisi piakkoin myös viimeiseen osaan uudempaan kertaan

Rakkaus ei katso aikaa -trilogian ensimmäinen osa Rubiininpuna osoittautui suloiseksi hyvänmielen kirjaksi. Toinen osa, Safiirinsini, jatkaa samalla linjalla. Ensimmäinen Safiirinsinestä mieleenjäävä asia on sympaattinen päähenkilö. Gwendolyn on hurmaava tyttö, rohkea ja tunteellinen, sekä hauska. Kirjasta jääkin positiivinen tunnelma Gwendolynin höpsön suloisen kertojanäänen ansiosta. Hän katsoo asioita omasta näkökulmastaan, erittäin hauskasti. Kirjan parissa viettää monta hauskaa hetkeä, eikä Gwendolynistä malttaisi päästää irti. Muista hahmoista mieleen jäi erityisesti Gwendolynin ystävä Leslie. Gideon ei häikässyt Safiirinsinessä kuten Rubiininpunassa, toisessa osassa hänen itserakas luonteensa oli menettänyt hiukan terävyyttään. Juoni etenee kirjassa nopeasti pysyen kiinnostavana, mutta välillä aikamatkustus itsessään hämmensi. Menneisyydessä pompittiin jatkuvasti, ja ainakin minua hämmensivät useat seikat. Muun muassa Gierin selitys aikamatkustuksen teoriasta jäi mielestäni vajaaksi, ja Gwendolynin tulkitessa menneisyydessä milloin kenenkin jättämiä viestejä, olisi täysi ymmärrys vaatinut ainakin minulta paljon enemmän ajatustoimintaa. Silti pidän sarjan maailmasta ja tavasta matkustaa menneisyyteen, joskin toivoisin siihen perehdyttävän vielä enemmän. Gwendolynin menneisyydestä ja aikamatkaajien salaseurasta selviää tässä kirjassa enemmän, mutta suuret paljastukset on selvästi jätetty viimeiseen osaan. Itselläni on ainakin muutama aavistus tulevasta... Safiirnsinestä jäi hyvä maku suuhun, ja seuraava osa, Smaragdinvihreä, päätyi ehdottomasti lukulistalle.

Aina Riordanin kirjaan tarttuessaan muistaa muutaman sivun jälkeen, miksi niistä pitikään niin paljon. Syy on nimittäin huumori, Riordan on yksi hauskimmista kirjailijoista joita tiedän. Kirjat ovat täynnä hauskoja sattumia ja hervotonta huumoria. Seuraavaa käännettäkin on usein vaikea arvata. Kuitenkin Athenen merkkiä myös englanniksi lukeneena kaikki käännökset ja sutkaukset eivät tunnu aivan niin hauskoilta, suomennos ei aina tavoittanut kaikkia kielen hienouksia. Athenen merkki etenee samanlaisella usean kertojahahmon rakeenteella, kuin muutkin Olympoksen sankarit -sarjan kirjat. Tässä kirjassa ääneen pääsevät Percy, Annabeth, Leo ja Piper. Vaikka nykyiseen rakenteeseen onkin jo tottunut, pidin ehkä enemmän Percy Jackson -sarjan minäkertojasta. Toisaalta Olympoksen sankareissa on mukava lukea asioista myös muiden kuin Percyn nälökulmasta. Olympoksen sankareissa annetaankin suuri rooli myös muille kuin Percylle. Olympoksen sankareissa ja Percy Jacksoneissa kiinnostavinta on kuitenkin lukea erilaisista antiikin hirviöistä ja jumaltaruista. Riordan on tuonut tarinat luontevasti keskelle nykypäivää, ja erityisesti modernit jumalat ovat aina viehättäneet minua. Tuntuu luonnolliselta, etteivät jumalatkaan ole selvinneet vuosituhansista muuttumatta. Liituraitapukuinen Haades, prätkäjengin jäseneltä vaikuttava Ares? Oi kyllä! Olympoksen sankarit ja Percy Jacksonit ovat myös sivistäviä, luultavasti olen saanut 80% prosenttia antiikin tarujen tuntemuksestani Riordania lukemalla. Juoni ei päästä otteestaan hetkeksikään, ja loppuratkaisu jätti kyllä kiihkeän odotuksen tunteen seuraavaan osaan.

Kadotettujen sielujen kaupunki on oivallinen esimerkki Claren mahtavasta huumorista. Huumorin nasevuus on ollut monesti hiukan taka-alalla edellisissä kirjoissa, mutta tässä kirjassa sitä on ja paljon. Huomasin hykerteleväni monessa kohdassa hahmojen järjettömyyksille, ja huumorin pilke piristää mukavasti muuten aika synkkää tarinaa. Juoni on jännittävä ja vetävä, itse pidin siitä paljon. Kadotettujen sielujen kaupunki ei junnaa missään vaiheessa paikallaan, koko ajan tapahtuu ja monen henkilön näkökulmasta. Clare osaakin vaihtaa näkökulmaa juonikkaasti, juuri kun jotain jännittävää tapahtuu varmistaen siten lukijan koukuttumisen. Hahmot olivat ihania, kuten aina. Tällä hetkellä sarjassa ei taida olla pahiksia lukuun ottamatta ainuttakaan hahmoa, josta en pitäisi. Jace on tietysti ikuinen suosikki ja erityisesti minua viehätti ja inhotti tässä kirjassa Jacen pahisvastine. Clare oli kuvannut hahmon hyvin, niin että lukija ymmräsi aina kumpi Jace on kyseessä. Myös Sebastian jäi mieleen oivallisena pahishahmona. Kadotettujen sielujen kaupunki on täynnä romatiikkaa. Jacen ja Claryn lisäksi pariskuntia on niin paljon, että romanttisia hetkiä on miltei liian paljon (muttei kuitenkaan ihan liikaa). Myös Jacen ja Claryn suhde tuntui välillä rasittavalta, sillä kirjassa korostui Claryn kärvistely ja haikailu Jacen perään. Kokonaisuutena kirjasta jäi hyvä maku suuhun, ja loppuratkaisu sai sormet syyhyämään seuraavaa osaa.

Täytyy myöntää, että hieman pelkäsin kirjan lukemista. Käärmeenlumoojan oltua, no, lumoava, pelkäsin tason laskua. Sain kuitenkin (jälleen kerran) huomata ennakkoluulot turhiksi. Huoh, oppisikohan sitä koskaan? Vaikkei Piraijakuiskaaja ollut mielestäni aivan yhtä hyvä kuin Käärmeenlumooja, kirja ei ollut pettymys, ei todellakaan. Faunoidi-jengin huumori puree yhtä lailla, tämä on varmasti sarja, jonka kanssa olen nauranut eniten. Uudet tuttavuudet Eden ja Nemo kiinnostivat vanhojen hahmojen rinnalla. Silti Piraijakuiskaajassa oli havaittavissa inhoamaani toisen osan kuviota: pääparin rakkaustarinan probleemia. Itse ärsyynnyn tästä kuviosta lähes välittömästi, mutta onneksi Piraijakuiskaajassa oli muutakin juonta. Loppuratkaisu oli päätähuimaavan jännittävä ja yllättäväkin, aika haikea. Salaisuuksien paljastuminen, sekä hahmojen tarinoiden juonenkäänteet saavat odottamaan seuraavaa osaa kuumeisesti.

Uhanalainen osoittautui yllättäväksi ja piristäväksi toiseksi osaksi. Hyvin usein paranormaalin romantiikan sarjojen toiset osat ovat \"ryppyjä rakkaudessa\" -kuviollaan kovin samankaltaisia, mutta Uhanalaisessa oli piristäviä piirteitä. Raisa ja Mikael eivät säntää heti toistensa kaulaan, yksi katse ei pyyhi pois muuta maailmaa tai menneitä. Rakkaus ei aina voita kaikkia esteitä, päinvastoin. Esteet voivat voittaa rakkauden. Aloinkin pitää Raisasta enemmän tässä toisessa osassa, sillä hän haluaa elää myös omaa elämäänsä, eikä pyhittää kaikkea Mikaelille. Mikael onkin minusta edelleen aika ärsyttävä kaikessa suojelunhalussaan ja urheudessaan, mutta kirjassa nostettiin herkullisesti esiin edellisessä kirjassa piiloon jääneitä hahmoja. Erityisesti Jennistä, Mikaelin barbia muistuttavasta ex-tyttöystävästä löytyi paljon uusia puolia. Juoni pysyi tasaisen kiinnostavana koko kirjan ajan, kunhan alkukankeudesta päästiin. Uhanalaista luki jännityksen vallassa odottaen innoissaan seuraavaa paljastusta. Salaisuuksiin ei myöskään pettynyt, ja upea ja yllättävä loppuratkaisu sai odottamaan vesi kielellä seuraavaa osaa. Susiraja on laadukasta suomalaista fantasiaa, jota voi vilpittömästi suositella paranormaalin romantiikan ystäville.

Varjojen kaupungit on kohonnut yhdeksi lempisarjoistani hitaasti, mutta varmasti. Luukaupunkia uudelleen lukiessani aloin muistaa jälleen, miksi. Syy numero yksi: maailma. Vaikka vampyyrit ja ihmissudet ovat tulleet tutuiksi miljoonasta muusta paranormaalia romantiikkaa käsittelevästä sarjasta, Varjonmetsästäjät ovat jotain täysin uutta. Nefilit, enkelin verta suonissaan kantavat soturit, jotka suojelevat maailmaa demoneilta. Jes! Lisäksi vampyyrit, ihmissudet ja haltijat ovat niin sanottua Alamaailmaa, toista kastia Varjonmetsästäjien silmissä. (Ja vampyyrit eivät kimalla!) Muutenkin maailma kuvattiin sopivan julmaksi ottaen huomioon Varjonmetsästäjien tehtävän, kaikkea ei ollut kuorrutettu kultapölyllä. Syy numero kaksi: huumori. Varjojen kaupunkien, ja etenkin Luukaupungin kanssa nauraa useaan otteeseen. Huumori on välillä järjetöntä, mutta niin hauskaa. Etenkin Jace Wayland ja Claryn paras ystävä Simon kunnostautuivat tällä saralla. Syy numero kolme: JaceWayland. Tämä syntisen komea, mutta luonteeltan kusipää varjonmetsästäjä on ollut lempihahmoni heti sarjaan tutustuttuani. Luultavasti en voisi sietää hahmoa todellisessa elämässä, mutta kirjan sivuilla hän on hurmaava. Muutkin hahmot Claryn ystävästä Simonista Varjometsästäjä-sisaruksiin Isabelleen ja Aleciin, sekä New Yorkin päävelho Magnus Baneen ovat ihania, heistä ei vain voi olla pitämättä. (Vaikka myönnänkin inhonneeni Simonia ensimmäisellä lukukerralla.) Juoni ei ole niin kovin ihmeellinen, mutta mukaan oli ujutettu muutama yllättävä jippo, etenkin lopussa kulmakarvat kohosivat todenteolla ensimmäisellä lukukerralla. (Kaikki kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan). Myös aika selviä yhteneväisyyksiä Twilightiin on havaittavissa, mutta jos epäröit lukevasi joko Varjojen kaupungit tai Twilightin, valitse tämä. Luukaupunki päihittää Houkutuksen 10-0.

Tapaaminen elämän kanssa on napakymppi. Se on taattua Ahernin laatua, kepeähkön ja siirappisen pinnan alle kätkeytyy todellinen sanoma. Oman elämänsä murheita ja huolia ei voi paeta loputtomasti, joskus on paljastettava miltä itsestä tuntuu ja korjattava asiat. Valheilla ei pitkälle pötkitä. Lucy Sichester on laiminlyönyt elämäänsä. Hän valehtelee kaikesta ja kaikille, elää valheiden verkossa. Silloin hän saa kutsun keskusteluun Elämänsä kanssa. Eikä Elämä ole kuka tahansa, se on nuori mies, jolla ei mene sen paremmin kuin Lucylläkään. Elämä alkaa paljastaa Lucyn valheita; aina kun Lucy valehtelee, hänen Elämänsä kertoo jonkun totuuden. Jo perusjuoni tempaa mukaansa. Mitä jos tapaisit oman elämäsi? Millainen hän olisi? Lucyn elämä voi paremmin tai huonommin, riippuen siitä mitä Lucy tekee. Ja kukapa meistä ei haluaisi pientä juttutuokiota Elämänsä kanssa? Ahernin huumori ja hauskat henkilöt saavat niin ikään hykertelemään. Lucy on hersyvän hauska päähenkilö, joka on sanavalmis tilanteessa kuin tilanteessa. Perhepäivällisillä ei säästy kukaan! Tapaamisessa elämän kanssa oma tärkeä roolinsa on myös näennäisen tavallisilla asioilla, kuten matonpuhdistusfirmalla. Ahernia lainaten: \"Joskus väärä numero voi olla oikea numero.\" Vaikka loppuratkaisu ei yllätyksellisyydellään päätä huimaa, kirjan voi sulkea tyytyväisenä. Tapaaminen elämän kanssa on ajatksia herättävä hyvänmielen kirja.

Rönsyilevä talo alkaa Leijuvan linnan tapaan uusilla henkilöhahmoilla ja maisemilla. Tällä kertaa paikkana on pohjois-Norlanti, Ingaryn naapurivaltio. Päähenkilö on Charmain, lukemista rakastava ja vanhempiinsa lopen kyllästynyt tyttö. Hänen Sempronia-tätinsä passittaa tytön talonvahdiksi isosedälleen Williamille, joka sattuu olemaan velho. Taikuudesta mitään tietämätön Charmain huomaa pian asuvansa talossa, jossa on vähän enemmän huoneita kun aluksi voisi ajatella. Pian Charmain huomaa saaneensa seurakseen Peterin, sedän tulevan velho-oppilaan ja Kulkuri-koiran. Ja kuningas tarvitsee hänen apuaan kirjastossaan. Eikä valtakunnassa ole kaikki kunnossa muutenkaan... Pidin Rönsyilevästä talosta enemmän kuin Leijuvasta linnasta, osittain varmaan Charmainin ansiosta. Minunlaiseni kirjatoukan oli helppo samaistua häneen, ja isosetä Williamin talo oli yhtä hurmaava paikka tutkittavaksi kuin liikkuva linna. Myös Sophiella ja Howlilla oli tarinassa isompi osa kuin edellisessä kirjassa, mistä pidin paljon. Juoni on Jonesin tavalliseen tapaan koukeroinen ja mielenkiintoinen. Monet itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kääntyvät lopulta päälaelleen, ja lopussa saa lukea tarkasti, jos aikoo pysyä kärryillä tapahtumista. Rönsyilevä talo oli hurmaava lukukokemus, josta pidin suunnattomasti!

Velhojen taistelu jatkaa Belgarionin tarua ollen samalla tasolla kuin sarjan muutkin osat. Garion ja kumppanit jatkavat matkaansa, etsien varastettua Aldurin kiveä. Matka ei ole helppo, ja Belgarionin tarun kolmas osa jatkaa tarinaa paljastaen uusia seikkoja muun muassa Eddingsin luomasta maailmasta. Tarina esittelee kaksi uutta maata ja kulttuuria. Ul-jumalaa palvovat, luolissa asuvat ulgot, joille uskonto on elämän keskipiste, sekä murgot, tarinan ns. pahikset. Se, että kokonainen rotu leimataan pahaksi yksilöön katsomatta ärsyttää hiukan. Ei kai jokainen angarakki (yleisnimitys Torak-jumalan palvojille, jaetaan mm. murgoihin ja thulleihin) voi olla paha, vaikka heidän jumalansa tai kuninkaansa onkin? Kirjassa perehdytään paremmin myös itse velhouteen sekä muihin velhoihin. Eddingsin luoma Tahto ja Sana -magia onkin mielestäni erittäin onnistunut. Se toimii, muttei sitä voi käyttää liian helpostikaan. Velhojen taistelu pakottaa lukijan tarttumaan Belgarionin tarun seuraavaankin osaan!

Kärpästen herra on pelottava kirja. Ajatus autiolla saarella mekastavista koulupojista saattaa olla jännittävä ja hauska, mutta kirja ei sitä ole. Aluksi elämä saarella onkin leikkiä, muttei kauaa. Pikku hiljaa, vaivihkaa, yhdyskuntaan hiipii pelko, ja ennen niin sivistyneet pojat muuttuvat villeiksi. Heidät valtaa pelottava hurmos, jonka seuraukset ovat vakavat. Kärpästen herra suorastaan liimaa lukijan kirjaan. Lukemista ei voi lopettaa. Samalla toivoo, että kirja loppuisi. On ahdistavaa katsoa kilttien poikien muutosta villeiksi, joilta on kadonnut kosketus todellisuuteen. Koko ajan tietää, että jotain pahaa tapahtuu. Golding todella saa kysenalaistamaan ja miettimään. Kuinka kestävä sivistys lopulta on? Kuinka kauan kestää, ennen kuin hulluus valtaa mielen? Golding todistaa myös erään sanonnan todeksi. \"Joukossa tyhmyys tiivistyy.\" Yksi Kärpästen herran mielenkiintoisia piirteitä on poikien erilaisuus. Jokaisesta pojasta erottuu oma yksilönsä, oma persoonansa. On johtajia, älykköjä, omiin oloihinsa vetäytyjiä, kiusattuja, sekä pieniä, jotka eivät kunnolla edes ymmärrä tapahtunutta, heille kaikki on leikkiä. Toinen vangitseva ja ratkaiseva tekijä on simpukka. Pojat käyttävät simpukkaa kokouksissa, se jolla on simpukka, saa puhua ja muut kuuntelevat. Poikien villiintyminen ja simpukka ovat yhteydessä toisiinsa. Kun villeys alkaa saada valtaa, simpukan valta ja poikien usko siihen vähenee. Kärpästen herra oli vaikuttava lukukokemus, ja poikien toistelema hokema jää pyörimään omaankin päähän loppuillaksi. \"Sika tappakaa, kurkku leikatkaa!\"

Time Riders osoittautui mielenkiintoiseksi kirjaksi, tuoden jälleen yhden uuden näkemyksen aikamatkustukseen. Kolme nuorta, Maddy, Liam ja Sal pelastetaan muutamaa hetkeä ennen näiden kuolemaa ja heidät rekyrtoidaan järjestöön, jonka tehtävänä on huolehtia, ettei historia muutu. Okei. Aiheena tämä \"yksi muutos historiassa voi aiheuttaa tuhoisia seurauksia nykypäivässä\" -ei ole mitenkään uusi. Time Riders -kirjassa se ei kuitenkaan haittaa. Ensimmäisessä osassa muutoksia aiheutetaan mm. John F. Kennedyn murhaan ja natsi-Saksaan liittyen. Tämä jokaiselle tuttujen historian tapausten muuttaminen teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirjassa luotiin oma kuva myös tulevaisuudesta, sillä siinä missä Liam on vuodesta 1912 ja Maddy 2010, niin Salin olisi pitänyt kuolla 2026. Time Riders luo oman, kiinnostavan tulkintansa aikamatkustuksesta. Salin tehtävänä on havaita \"siirtymät\" eli historian muutokset nykypäivässä, Maddy taas määrittää, missä historia muuttuu ja Liam matkustaa menneisyyteen korjaamaan virheen apunaan tukiyksikkö, eli tekoälyllä varustettu liharobotti Bob. Time Riders on vauhdikasta ja jännittävää luetavaa. Koko ajan tapahtuu jotakin. Siksi itse henkilöhahmot jäävät vielä etäisiksi. Oikeastaan jokaisesta selviää vain tämän lahjakkuusalue, ja paikka jossa tämän olisi pitänyt kuolla. Siksi henkilöihin ei oikeastaan kiinny. Time Riders jätti minuun silti positivisen vaikutuksen ja etenkin viimeiset sivut kääntyivät tiheää tahtia.

Okei, pakko myöntää. En saanut tätä loppuun. Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Paranormaali oli viihdyttävää luettavaa, ja toinenkin ihan siedettävä, tämä viimeinen osa ei innostanut oikeastaan missään vaiheessa. En muistanut edellisen kirjan tapahtumista oikeastaan mitään, eivätkä ne suoraan sanoen jaksaneet edes kiinnostaa. Minusta tuntui, että kirja vain mateli ja mateli, ilman, että mitään tapahtui. Pimeä kuningatar jäi etäiseksi, niin kuin kaikki muukin. Ainoa mitä jään kaipaamaan, on päähenkilö Evie. Hän on ihanan pippurinen taistelija, jonka kovan kuoren alle kätkeytyy kuitenkin parantumaton romantikko. Se, mihin kaikki mielestäni kaatui, oli kaiken venyttäminen trilogiaksi. Tämä viime aikoina nuortenkirjoissa yleinen ilmiö, ei vaan kerta kaikkiaan toiminut tässä. Kaikki olisi voitu lopettaa hyvin ja kauniisti ensimmäiseen kirjaan. Trilogian fanit tämän varmasti jaksavat lukea, mutta minulle joka ei missään vaiheessa sarjasta kauheasti innostunut, Loputtomasti oli puuduttavaa pakkopulla. Sen takia en tätä edes jaksanut lukea loppuun.

Vaikuttaa siltä, että Eddings-kuume on vallannut minut uudelleen. Belgarionin tarun toinen osa tuli nimittäin luettua yhdessä hujauksessa, aivan kuten edelliselläkin kerralla. Ennustusten aika jatkaa Garionin ja kummapnusten salaperäistä matkaa. Tserek ja muut alornikuningaskunnat ovat jääneet taakse, ja seikkailu käynnistyy Arendiasta, sisällissodan repimästä maasta. Siellä vastakkain ovat mibreläiset, jotka kohteliaisuuksineen, turnajaisineen ja huokailevine neitoineen muistuttavat Pyöreän pöydän ritareista kertovaa eeposta. Heitä vastassa ovat asturialaiset, jousiampujat ja vihreisiin viittoihin pukeutuvat Robin Hoodit. Arendiasta matka jatkuu Tolnedraan, joka legioonineen on Rooman imperiumin vastine, sekä Nyissaan, jonka asukkaat palvovat käärmeitä, ja ovat enemmän tai vähemmän koukussa huumaaviin aineisiin. Myös salaperäisen retken tarkoituksesta selviää enemmän, ja Garion löytää itsestään uusia kykyjä. Seurueen koko karttuu myös muutamalla jäsenellä, joista omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Ce\'Nedra, Keisarillisen Tolnedran uppiniskainen prinsessa. Ennustusten aika on yksi omista suosikeistani Belagarionin tarussa. Tarina saa uusia kutkuttavia käänteitä ja Garion on kasvanut edellisen kirjan pikkupojasta lähemmäs miehen ikää. Belgarionin taru on koukuttanut minut jälleen.

Päätin nyt viime kesää muistellessa tarttua uudelleen tähänkin sarjaan. Viime kesähän meni siis niin, että istuin päiväkausia vain lukemassa Belgarionin tarua, ja sitä seuraavaa Mallorean tarua. Nyt oli siis aika katsastaa, vieläkö sarja lumoaisi samalla lailla. Kiven vartijan päähenkilö on Garion, nuori maalaispoika Sendariasta. Hänen elämänsä on sujunut neljätoista vuotta aivan tavallisissa merkeissä, kunnes hänet temmataan mukaan salaperäiselle retkelle etsimään tärkeää, mutta nyt varastettua esinettä. Matkalla Garion tapaa uusia ihmisiä, tutustuu uusiin maihin, eivätkä hänen Pol-tätinsä tai tarinankertoja Herra Susikaan taida olla aivan sitä miltä näyttävät. Kiven vartija on vahva aloitus viisiosaiselle Belgarionin tarulle. Siinä kerrotaan alkuasetelma, mutta suurista arvoituksista selviää tuskin mitään. Kiven vartija vain pohjustaa seuraavia kirjoja. Itse pidin tästä, ja näin loppuratkaisun jo tietävänä oli hauska bongailla, mitä Eddings paljastikaan tässä vaiheessa. Garion on hurmaava päähenkilö.Hän on ehdottoman vilpitön, ja tekee useita päätelmiä koskien etsintäseurueen tehtävää. Hän tapansa tehdä asioita sen kummemmin pohdiskelematta, saattaa hänet usein vaikeuksiin Pol-tätinsä kanssa. Garionille hihittelikin useaan otteeseen. Myös muut henkilöt ovat erilaisuudessaan hauskoja ja heihin kiintyy helposti. Herra Susi on vekkuli ja uskalias vanha heppu, Pol-täti määräilevä mutta salaperäinen. Tämän kolmikon lisäksi esitellään myös läpeensä kunnollinen seppä Durnik, viekas kaupustelija ja varas Silkki, soturi Barak ja monia muita. Henkilöiden sanailu on hauskaa, ja Belgarionin tarun seurassa hykertelee useaan otteeseen. Belgarionin tarun suuri rikkaus ei silti omasta mielestäni keskity henkilöihin, vaan maailmaan. Eddings on luonut kiehtovan ja perinpohjaisesti mietityn kokonaisuuden. Jokainen kansa on erilainen, mutta yhtä upea. Näin kirjat jo kertaalleen lukeneena paikat ja kansat muistuivat helposti mieleen, mutta muistan yhä ensimmäisen lukukerran hämmennyksen. Koko Kiven vartija vilisee sekalaisia nimiä, joiden kokonaisuus jäa helposti hämmentäväksi. Myös ensimäisen aukeaman kartta on runsaudessaan sotkuinen, ja minulta kesti tuhottoman kauan löytää, missä mennään. (Oma pakkomielteeni on kartan olessa olemassa olla aina selvillä siitä, missä milloinkin mennään.) Kiven vartijan luettuani minulle selvisi jälleen kerran, miksi Belgarionin taru lukeutuu suosikkeihini.

Tuli käynnistyy edeltäjäänsä Piiriä huomattavasti hitaammin. Koko alkupuoli kirjasta keskittyy kuvaamaan Valittujen ihmissuhteita ja kaukaiselta tuntuvaa, mutta uhkaavaa vaaraa. Tämä aiheutti kyllä pienen pettymyksen, sillä Piirin huikaisevan jännityksen jälkeen olisin odottanut alulta vähän enemmän. Onneksi loppupuolella saadaan taas seurata Piirin tasoista jännitysnäytelmää. Tulessa keskitytään paljon juuri Valittujen tunteisiin ja vaikeisiin ihmissuhteisiin. Vaikka ne onkin kuvattu uskottavasti ja niihin pystyi samaistumaan, välillä ne jyräsivät varsinaista juonta. Olisinkin kaivannut hiukan lisää toimintaa ja loppupuolen kaltaista kauhua hipovaa jännitystä. Yllättäen toinen ärsyttävä seikka joka nyppi ensimmäisessä kirjassa, ei ärsyttänyt ollenkaan niin paljon tässä. Piirissä minua ärsyti Valittujen päälleliimatulta tuntuva erilaisuus. Kiusattu, hikari, kiusaaja, gootti... Tuntui, että henkilöistä oli oikein tekemällä tehty mahdollisimman erilaisia. Nyt olin ilmeisesti jo tottunut tähän, eikä seikka ärsyttänyt enää ollenkaan niin paljon. Kirjassa selviää paljon lisää edellisen kirjan kysymyksistä ja etenkin Neuvostosta. Neuvosto, järjestö joka kontrolloi magian käyttöä, on saapunut Engelsforsiin selvittämään, mitä Valitut ovat puuhanneet edellisessä kirjassa. Muutamia uusia henkilöitä esitellään, ja herätetään uusia kysymyksiä. Huikean lopun jälkeen Tulesta jäi oikein mukava fiilis ja jään innolla odottamaan viimeistä osaa!

Leijuva linna sijoittuu samaan universumiin Liikkuvan linnan kanssa, mutta kirja alkaa kaukaisesta maasta, Zanzibin kaupungissa, Ingarystä reilusti etelään. Pääosassa on Abdulla, hyvän tahtoinen ja sukulaistensa sortama mattokauppias, joka haaveilee prinsessoista ja suurista seikkailuista. Abdullan saatua haltuunsa lentävän maton, poika huomaa pian elävänsä päiväuniaan, niin mukavia kuin pelottaviakin. Alkaa suuri seikkailu... Vaikka kirjaa toista kertaa luinkin, mieleeni muistui ensimmäisen lukukerran pettymyksen tunne. Missä ovat Sophie, Howl ja muut Liikkuvan linnan hurmaavat hahmot? Seurataanko kirjassa oikeasti vain Abdullaa? Sitä mukaan kuin asiat etenivät, kirjasta alkoi onneksi pitää enemmän, ja eikä vanhoiltakaan hahmoilta vältytty, mistä olen iloinen. Zanzib on basaareineen ja lentävine mattoineen miljöönä aivan erilainen kuin Englantia muistuttava Ingary. Sen asukkailla onkin eräs hurmaava piirre, yletön kohteliaisuus. Hykertelin moneen kertaan kuunnellessani Abdullan jaarituksia aavikon helmistä ja kaksoiskaunottarista. Muutenkin Jonesin huumori kukoisti jälleen lumoten minut täydellisesti. Liikkuvan linnan tavoin, Leijuva linna ei säästy huikeilta juonenkäänteiltä, joita on suorastaan mahdoton arvata. Tärkein yllättymisen estävä ohje olisikin: Pidä varasi, mikään ei ole sitä miltä näyttää! Aivan Liikkuvan linna tasolla tämä ei ole, mutta loistava kirja silti!

Päätin nyt sitten tarttua uudestaankin tähän kirjaan. (Oikeastaan luen lähes kaiken kahteen kertaan...). En muistanut tästä oikeastaan mitään muuta, kuin positiivisen yllätyksen tunteen kuultuani aika paljonkin parjausta. Ja kyllähän Rubiininpuna viihdytti toisellakin lukukerralla. Gwendolyn on aina tiennyt, että hänen serkkunsa Charlotte on tuleva aikamatkaaja. Koska puoli sukua muistuttaa tästä joka hetki, ei hänen mieleensä ole tullut edes epäillä muuta. Kun sitten käy ilmi, että Gwendolyn on aikamatkaaja Charlotten sijaan, suvun salaisuudet alkavat paljastua... Tämä oli taas niitä näppeihin liimautuvia kirjoja. Vaikka minulla olikin hämärä muistikuva tapahtumista, lukemista oli mahdotton lopettaa. Koko ajan paljastui uusia asioita aikamatkaajista ja Gwenin menneisyydestä. Tomerana tyttönä Gwen selvitti niitä myös itse. Rubiininpuna sisälsi läjäpäin ihatuttavia hahmoja. Gwen itse on sisukas ja omapäinen, mutta myös epävarma ja tottunut jäämään Charlotten varjoon. Hänellä on ihana ystävä Leslie, jonka heitoille naureskeli kerran jos toisenkin. Gideon on niin ikään hurmaavan itserakas komistus. Rubiininpunasta jäi oikein mukava fiilis, ja odotus heinäkuussa ilmestyvää toista osaa (Safiirinsini) kohtaan vain kasvoivat.

Laivojen kaupunki jatkaa stravaganteista kertovaa sarjaa tutulla kaavalla. Itsensä epävarmaksi tunteva nuori Barnsburyn koulusta löytää renessanssityylisen esineen, talismaanin, ja päätyy Taliaan, rinnakkaismaailmaan joka vastaa meidän Italiaamme 1500- luvulla. Hän saa tietää olevansa stravagantti, maailmojen välinen matkaaja, jolle on määrätty tärkeä tehtävä. Juonellisesti Laivojen kaupunki ei liiemmin poikkea sarjan aikaisemmista osista. Isabel tuntee jäävänsä kaikessa kaksoisveljensä Charlien varjoon. Hän kuitenkin päätyy Taliaan ja elämänmuutos on valmis. Vaikka alkuasetelma ei päätä huimaa, juoneen oli kuitenkin kätketty muutama yllättävä käänne ja minä tuhkimotarinoiden ja onnellisten loppujen rakastajana katsoin asioita vähän sormien välistä. Juonta enemmän Stravaganza sarjassa kolahtaakin renessansiajan Italia ja Talia. Näiden kahden rinnakkaismaailman välille on punottu jännittäviä eroja, kuten se, että Taliassa hopea on arvokkaampaa kuin kulta. Lisäksi jokaisella Italian kaupungilla on Talialainen vastineensa, esim. Bellezza vastaa Venetsiaa. Laivojen kaupungissa isossa osassa on Classen kaupunki, sekoitus Italian Ravennaa ja Classea. Hahmona Isabel ei oikein säväyttänyt. Pelkkä veljen kadehtiminen ei ihan riittänyt tuomaan häneen syvyyttä. Omia suosikkejani olivatkin enemmän Taliassa Luciano ja nykyajassa Nicholas. Laivojen kaupungissa saavat osansa myös edellisistä kirjoista tutut hahmot molemmista maailmoista. Yksi asia josta sarjassa tykkään, onkin eräänlainen päähenkilöiden kierrätys. Jokainen stravagantti on päähenkilönä yhdessä kirjassa, mutta esiintyy seuraavissa kirjoissa sivuhenkilönä. Muutenkin edellisten kirjojen tapahtumat nivoutuvat tarinaan kivasti, ja koko stravagointi selitetään niin perusteellisesti, että sarjan voisi melkein aloittaa tästäkin kirjasta. Suostittelen silti lukemaan ensimmäiset osat ennen tätä. Laivojen kaupunki oli viihdyttävää luettavaa, joka piti otteessaan myös toisella lukukerralla. Siltikään se ei ole sarjan paras osa, kaksi ensimmäistä, Naamioiden kaupunki ja Tähtien kaupunki peittoavat tämän mennen tullen.

No niin. Tätä on verrattu Nälkäpeliin, joka jo itsessään asettaa aika kovat paineet kirjalle kuin kirjalle. Ihan Nälkäpelien veroinen tämä ei mielestänui ollut, mutta kelpo kirja silti. Erittäin hyvä. Saba on elänyt koko elämänsä Hopeajärven rannalla yhdessä isänsä, kaksoisveljensä Lughin ja pikkusiskonsa Emmin kanssa. Lugh on Saban elämän keskipiste, ja kun salaperäiset miehet sieppaavat veljen Saban silmien edessä, tyttö vannoo löytävänsä Lughin uudelleen. Niin tehdäkseen hänen täytyy jättää kotinsa ja lähteä vaaralliselle matkalle halki kuivan ja julman maan. Julma maa maalaa eteemme jälleen yhden erilaisen tulevaisuuden kuvan. Tällä kertaa kyseessä ei ole ihan kepeä juttu, josta osittain varmaan juontaa juurensa vertaus Nälkäpeliin. Miljöö on etupäässä kuivaa aavikkoa, ja jonkinlainen ekokatastrofin on selvästi koettu. Säännöllisin väliajoin puhutaan myös romuttajista, jotka tulkitsin meidän sukupolveksemme. Ei liene epäselvää mitä olemme romuttaneet. Veljen etsintä ei ole helppoa, ja Saba onkin uskomattoman sisukas tyttö. Hän ei luovuta mistään. Samalla hän on kuitenkin juro ja äksy, eikä tottunut johtamaan. Lugh on ollut se, joka tekee päätökset. Julma maa onkin myös kehityskertomus. Saban on kasvettava ja muututtava saadakseen veljensä takaisin. Saban ainoa pehmeä puoli onkin hänen veljessään. Sisar palvoo veljeään, ja siksi en oikeastaan pitänyt Lughista. Hänestä sai ärsyttävän täydellisen vaikutelman. Sen sijaan omaksi suosikiksi nousi Jack, miespäähenkilö josta Saba saa apua matkalla. Häneltä satelee hauskoja heittoja, ja poika onkin Sabaa kaukonäköisempi, mitä tulee ihmisiin. Yksi Julman maan erikoisia piirteitä oli puhekielisyys. Kirjasta puuttuivat myös kaikenlaiset lainausmerkit. Aluksi tämä häiritsi, mutta n. 30 sivun jälkeen tämä alkoi tuntua jo luonnolliselta. Julma maa ei päästä otteestaan ja varsinkin loppupuolellaa sivut kääntyivät nopeaa tahtia. Jos loputkin osat suomennetaan, luen ne ehdottomasti.

Viime aikoina on tullut lueskeltuja uudestaan paljon vanhoja tuttavuuksia, vaikka minua odottaisi ihanan iso pino uutuuskirjoja ja toinen pino pitkään lukulistalla olleita. No, minun on tarkoitus nauttia lukemisesta eikä pakottaa itseäni siihen! Käärmeenlumooja oli siis näitä uudelleen luettavaksi päätyneitä. Käärmeelumooja lumosi minut myös toisella lukukerralla. Faunoidit ovat kiehtovaa sakkia ja huomioon on otettu myös voimaeläinten huonot puolet. Oravan ketteryys on kiva ominaisuus, mutta entäpä jos voimaeläin olisi koala ja nukkuosit 20 tuntia päivässä? Tai sinulla olisi norsun muisti, jolloin et voisi unohtaa edes mukavai asioita, saati sitten ikäviä. Vaikka hetken aikaa mietinkin kuumeisesti omaa mikä minun voimaeläimeni olisi, päädyin siihen, ettei sitä ole. Ja edellä mainitut seikat huomioon ottaen olen ihan iloinen. Kirja lähtee käyntiin heti, eikä tylsiä paikkoja muutenkaan ole. Unna tempautuu mukaan Rufuksen faunoidijengiin, eikä ongelmilta vältytä. Mutta ei myöskään hauskanpidolta. K2:sen jengi on hervotonta porukkaa ja Salaman puhekielinen dialogi mahtavaa luettavaa. Sanat stellerin merilehmä ja treeseksuaali kerovat jo varmaan kaiken oleellisen. Naurun pyrskähdyksiltä ei vältytä! Käärmeenlumooja ei sisällä suurta kuviota, tai uhkaavaa tulevaisuutta. Faunoideja tappavat metsästäjät ovat uhka, mutta etupäässä kirja keskittyy kuvaamaan Unnan pääsyä sisään faunoidien maailmaan, sekä tietysti suhdetta Rufukseen. Salaisuuksia silti on, ja osa jää kutkuttavasti auki. Onneksi seuraava osa, Piraijakuiskaaja ilmestyy heinäkuussa.

Luin tämän kirjan joskus vuosia sitten ja tänään kirjastossa päätin tarttua tähän uudelleen. Olen nimittäin viime aikoina lukenut Jonesin Chrestomancin maailmat -sarjaa, johon suoraan sanottuna rakastuin. Nyt oli siis oiva aika virkistää muistojani tästäkin kirjasta ja katsoa, mitä siitä tällä kertaa tykkäsisin. Ja minähän tykkäsin paljon. Jo pelkästään Liikkuvan linnan alkuasetelma on kiehtova. Maa, jossa Jonesia lainaten; seitsemän peninkulman saappaat ja näkymättömyysviitat ovat totta. Silti näkymättömyysviittojakin kiehtovampi asia oli tuo vanhimman sisaruksen \"kirous\". Kaikkihan me tiedämme, että saduissa nuorin sisaruksista on aina se kaunein ja paras. Liikkuvan linnan päähenkilönä onkin Sophie, joka vanhimpana sisaruksena uskoo olevansa tuomittu epäonnistumaan. Sophie raataa pitkiä päiviä hattukaupassa, kun paha Erämaan noita saapuu, ja muuttaa hänet vanhaksi mummoksi. Sophie päätyy velho Howlin liikkuvaan linnaan, ja tekee sopimuksen tulidemoni Calciferin kanssa. Sophie vapauttaa Calciferin Howlin kanssa solmitusta sopimuksesta ja Calcifer koittaa purkaa Sophien kirouksen. Liikkuvasta linnasta tekee erilaisen jo se, että päähenkilönä on vanha nainen. Sophie onkin ihastuttava, sisukas ja hauska henkilö, kirjan parasta antia. Myös velho Howl hurmaa täydellisillä marttyrin taidoillaan ja turhamaisudellaan. Liikkuva linna on kirjoja, jotka luetaan lähes yhdeltä istumalta. Humoristisesti kirjoitettu teos lumoaa paitsi kielellään, myös juonellaan. Muistan vieläkin kuinka hämmentynyt olin luettuani tämän ensimmäisen kerran. Lopun juonikuvio tuntui mahdottoman sekavalta ja olihan se sitä myös toisellakin kerralla. Nyt onnistuin kuitenkin rakentamaan uusien ja vanhojen tietojen pohjalta varsin ehjän kuvan siitä, mitä tässä nyt lopulta tapahtuikaan. Suosittelen tätä siis ehdottomasti, täytynee uudelleen lukea myös seuraavat osat Leijuva linna ja Rönsyilevä talo.

Tämän luettua tuli kyllä hieman epätoivoinen olo. Kun joku toinen 15-vuotias kirjoittaa noin hyvin, tuntuu ettei itse osaa mitään. No, ehkä tästä selvitään. :) Jääsielu kertoo jännittävän tarinan keskiaikaisesta palkkamurhaajasta joka saa tehtäväkseen tappaa toisen tunteettoman murhaajan. Hän ei kuitenkaan ole varma tämän henkillöllisyydestä. Jääsielu oli tosiaankin koukuttava kirja. Oli aina luettava vielä se kuuluisa \"yksi\" luku. Tarina ei päästänyt otteestaan ja kaiken aikaa sai pelätä suosikkihahmojensa puolesta. Kirjaa huomasikin lukevansa kuin dekkaria, koko ajan koitti arvata murhaajaa ja lopulta huomasikin olevansa täysin väärässä. Alusta asti oli myös selvää, että kirjaan olisi kytketty jonkinlainen rakkaustarina. Sebastian on tappanut lähes koko ikänsä, mutta hänen sielunsa olekaan vielä täysin jäässä. Erityisesti kirjassa koskettivat herkästi kirjoitetut pohdinnat kostosta ja rakkaudesta. Välillä kirjasta paistoi kirjoittajan nuori ikä, mutta yleisesti sitä pikemminkin hämmästeli kuvailun aitoutta, kuin takertui johokin pieneen kökköyteen. Jääsielu jätti jälkeensä hiukan kumman tunnelman. Kirjan suorastaan hotkaisi ja se loppui äkkiä. Loppu ei myöskään ollut ihan toivomani lainen, mutta ei silti todellakaan lässähtänyt. Tältä kirjailijalta olisin kiinnostunut lukemaan lisääkin, etenkin jatkoa Sebastianin tarinaan...

Tämä kirja oli kanssa niitä jotka on pakko ostaa. Koska omistan myös aikaisemmat osat, Tarkoitettu ja Rajalla, oli tämäkin ostettava. Perillä lopettaa todella ansiokkaasti kauniin ja herkän trilogian tulevaisuuden maailmasta, ollen sarjan paras osa. Cassia, Ky ja Xander ovat kulkeneet pitkän matkan jonka aikana jokainen on muuttunut ja kasvanut. Nyt selviää onnistuuko kansannousu aikeissaan murtaa Yhteiskunta, ja onko se lopulta edes parempi vaihtoehto. Perillä-kirjassa kertojahahmona on edellisistä kirjoista tuttujen Cassian ja Kyn lisäksi myös Xander. Tämä istui kirjaan hyvin ja Xanderin osuudet olivatkin minusta ne mielenkiintoisimmat. Olen tosin aina pitänyt tästä hahmosta enemmän kuin Kystä joka on toinen Cassian sulhaskandidaateista. Juoni ei irroita otettaan kun pääsee vauhtiin ja Perillä selvittää paitsi uudet ongelmat, myös jo Tarkoitetussa esiin tulleet mysteerit. Ja mitä parhainta, uskottavasti. Loppu olikin mielestäni loistava, se ei lässähtänyt millään tavalla ja kirjan saattoi laskea käsistään tyytyväisenä. Tämä on loppu. Se mikä Condiessa iskee minuun juonta ja hahmoja enemmän on silti kirjan kieli. Se soljuu eteen päin kauniina ja oivaltavana, kirjailija oikeasti ajattelee ja herättää ajatuksia.

Tätä kirjaa tuli kyllä odotettua! Odotuksesta huolimatta bongasin sen sattumalta kirjakaupan hyllyltä ja pitihän se sitten napata mukaan. Helalomalla syvennyinkin sitten tähän enkä pettynyt. Halki ikiyön jatkaa Arian ja Perry tarinaa suoraan siitä mihin se jäi. Nyt heidän rakkautensa välissä on Perryn haastava asema vuorovetisten veriherrana, vuorovetiset näes suhtautuvat Ariaan vihamielisesti. Ariasta alkaa tuntua, että ainoa mahdollisuus on jättää Perry. Osansa tarinassa saavat myös edellisestä kirjasta tuttu Roar ja Perryn sisko Liv. Suoraan sanottuna pelkäsin kirjan lukemista. Ensimmäinen osa nousi yhdeksi suosikkikirjakseni ja olen liian monesti huomannut trilogian toiset osat paljon huonommiksi kuin ensimmäiset. Aivan yhtä hyvä kuin edeltävä tämä ei ollut, mutta ei todellakaan huono. Kirjassa oli jonkin verran inhoamaani toisen osan kuviota, \"He saivat toisensa mutta nyt toinen jättää toisen pakon edessä\", mutta onneksi sekin oli siedettävää. Suosikkihahmokseni nousi edellisen kirjan tavoin Roar, Perryn paras ystävä, vallaton kuulija. Hänessä on asennetta. Perrystä aloin pitää enemmän kuin edellisessä kirjassa. Ariasta tuskin suosikkia koskaan tulee, mutta pidän hänestäkin päähenkilöksi poikkeuksellisen paljon. Tätiäni lainaten joka muutaman sivun selaili, huumori ei tässä kukoista. Muutama sutkaus löytyy ja se on siinä. Sen sijaan Halki ikiyön on haikeampaa ja välillä jopa surullistakin luettavaa. Juoni piti otteessaan koko ajan ja lopussa luotiin jälleen uusi kutkuttavan jännittävä asetelma viimeistä kirjaa varten. Tämä sarja on tullut jäädäkseen suosikkeihini enkä tosiaan tiedä miten minun olisi tarkoitus selvitä tuskaisesta odotuksen ajasta ennen viimeistä osaa.

Ikuisuus on haikean kaunista luettavaa, kuten koko Väristys-trilogiakin. Ikuisuudessa Samin ja Gracen osat ovat kääntyneet päälaelleen, nyt Grace on susi ja Sam ihminen. Ikuisuus on kirja jota on vaikea kuvailla. Se täytyy lukea itse. Se on lumoava ja koko sarjan läpi kiitänyt haikeus huipentuu tässä. Stiefvaterin tavassa kirjoittaa on jotain joka lumoaa minut kerta toisensa jälkeen. Juonessa sattui ja tapahtuu tässäkin kirjassa ja lukemista oli vaikea lopettaa. Cole ja Isabel tuovat kanssa mielenkiintoiset lisät hahmogalleriaan. Ihaninta on kuitenkin Samin ja Gracen rakkaustarina, se ei jätä kylmäksi. Sam onkin kaikista kirjasarjoista se unelmapoikaystävä jonka ottaisin omakseni oikein mielelläni. ;) kuisuus on kirja jota on vaikea olla rakastamatta.

Mitä huominen tuo tullessaan on taattua Ahernin laatua. Tässä todella on kirjailija jonka tuotoksiin ei pety, vaikka Mitä huominen tuo tulleessaan ei ollutkaan suosikkini kirjailijalta. Alkuasetelma on kiinnostava. Kun hemmoteltu tyttö ei enää saakkaan kaikkea mitä haluaa, niin mitä muutoksia hänessä pakostakin tapahtuu. Kirjan punaisena lankana onkin paljolti juuri Tamarassa tapahtuva muutos. Kirja sisältää muutenkin mielenkiintoisia henkilöitä. Kaikilla heillä on syynsä käyttäytyä miten käyttäytyvät. Omaksi suosikikseni nousi sisar Ignatius, varsin omaperäinen nunna... Juoni ei päästä otteestaan etenkään loppupuolella ja täytyy myöntää, että oma aamuni kääntyi vähän kiireiseksi kun luin tämän loppuun. Kun salailua täynnä oleva talo jossa Tamara sukulaisineen asuu, alkaa paljastaa salaisuuksiaan, kirjasta on mahdotonta päästää irti.

Narnian tarinat on klassikko. Minäkin tutustuin tähän sillä legendaarisella tavalla; iltasatuna. Ihana isäni luki minulle ja siskolleni (ja myöhemmin myös nuoremmalle siskolleni) koko ison järkäleen ääneen. Kunnioitan sitä todella. Juurikin lapsuuden muistojen takia pahaa sanotavaa ei tästä opuksesta ole. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat henkilöitä joihin kiintyy, unohtamatta tietenkään Aslania. Narnia on paikkanakin ihanan kuuloinen, olisi ihana joskus päätyä omasta vaatekaapista sinne. Vaikka Narnia-innostukseni onkin nyt jo laantunut, muistan kyllä ne ajat jolloin ne olivat lähes koko elämäni. Raahasin tuon yhteisteoksen mökille ja höpötin noista varmaan koko ajan. Yhä vieläkin Narnian tarinoissa on jotain kaunista, lapsuudesta muistuttavaa turvallisuuden tunnetta.

Lumoava kirous on ihan ok kirja. Juonellisesti se ei ole kummoinen ja osa tapahtumista oli todella ennalta arvattavia. Rakkaustarina ei myöskään säväyttänyt. Suurin osa hahmoista oli myöskin aika mitään sanomattomia, poikkeuksena Ethanin ihanat isotädit. Jos kirjan haluaa jostain syystä lukea, ovat ihanan höpsöt mummelit hyvä syy. Heistä lukiessaan hihittelee kerran jos toisenkin. Päälimmäisenä mieleen jäi aika laimea ja mitään sanomaton lukukokemus, jonka jatkon lukee jos jaksaa.

Mifongin aika jatkaa Mifongin perinnössä alkanutta tarinaa ansiokkaasti ollen jopa parempi kuin ensimmäinen osa. Kirjaa ei voinut laskea käsistään ja ilta kymmeneltä havahduttunani huomasin lukeneeni yhtäjaksoiesesti n. 2,5 tuntia. Henkilöt olivat hurmaavia ja etenkin Ardisiin oli helpompi samaistua kuin Mifongin perinnössä. Kirja selvitti osan Mifongin perinnön arvoituksista, mutta loi samalla uusia ja paljon kiehtovampia kysymyksiä. Nyt edessä on Mifongin perinnön uudelleen luku ja tuskainen odotus seuraavaan osaan. Tätä haluaa lisää!

Tykkäsin tästä itse asiassa enemmän kuin odotin. Sarja ei ole suuri suosikkini, mutta päätin silti lukea sen loppuun kun kerran aloitinkin. Becca Fitzpatrickin koukuttava kirjoitustapa suorastaan liimasi sormeni kirjaan, ja lukemisen lopettaminen oli lähes mahdotonta. Koko sarjan tulenkin luultavasti muistamaan paljoli juuri sen koukuttavuudesta. Yllättäviä juonenkäänteitä ei oltu säästelty ja ainakin omalla kohdallani suuri osa niistä tuli aika puskista. Loppu oli kyllä ihana ja koko sarjasta jäi lopulta hyvät fiilikset.

Tulikronikka yllätti minut positiivisesti. En muistanut lukemastani ensimmäisestä osasta oikein mitään, ja kansi oli mielestäni ruma. Ennakkoluuloni kumottiin kuitenkin heti. Tulikronikan parasta antia oli mehukas juoni ja valloittava dialogi. Sisarusten väliset keskustelut saivat minut hihittämään itsekseni useampaan kertaan. Heidän välisensä rakkaus oli niin ikään kuvattu upeasti. Pienen pientä romantiikan hippustakin oli mukana. Kirja jätti minut todella uteliaaksi tulevan suhteen ja olen varma että tulen lukemaan myös viimeisen osan.

Tykkäsin Kahlitusta aika paljonkin, ainakin enemmän kuin joistakin edellisistä osista. Zoeyn osa tässä kirjassa oli paljon pienempi, ja varmasti osasyy miksi kirjasta näinkin paljon tykkäsin. Etenkin jossain puolivälissä sarjaa pääjuonen aseman saanut poikaystäväkuvio oli taka-alalla, ja minun todella teki mieli kiljua riemusta. Kerronta tosiaan tapahtui useammasta näkökulmasta, ja etenkin Starkista oli mielenkiintoista saada lisätietoa. Stevie Rae ja Refaim olivat kanssa aika mielenkiintoinen pariskunta. :) Jatkoa tullee taas joskus ja se luetaan ehdottomasti.

Tartuin kirjaan hetken mielijohteesta. En oikeastaan odottanut kovinkaan paljoa, pidin sitä vain yhtenä monista Tarkoitetun ja Deliriumin tyyppisistä tapauksista. Olihan se ehkä sitäkin, mutta etupäässä upea kirja, joka kyllä jätti edellämainitut täydellisesti varjoonsa. Paljaan taivaan alla on ihanasti kirjoitettu ja mukaansa tempaava, vaikka alku syyllistyykin lievään tylsyyteen. Jos sen yli kuitenkin pääsee, huomaa ihastuvansa kirjaan ja sen henkilöihin pikkuhiljaa, niin että lopussa ei malttaisi päästää irti ollenkaan. Paljaan taivaan alla nousi yhdeksi suosikkikirjakseni. Nyt en malta odottaa seuraavan osan suomentamista!

Pidin Vastavirrasta, vaikkakaan en niin paljon kuin edeltävästä osasta Veden alla. Se ei silti tarkoita että Vastavirta on huono kirja. Minusta ajatus vedealaisesta maailmasta on kiehtova, eikä niin masentava kuin monet nuorten dystopiakuvaukset nykyisin. Fallsin maailma olisikin se, jossa mieluiten asuisin scifikirjoista. Vastavirta jatkaa Veden alla kirjassa alkanutta tarinaa Ty pojasta ja Gemmasta. Se on myös synkempi kuin edeltäjänsä, esimerkiksi huumoria on vähemmän. Vedealaisen maailman kuvaus on silti huikaisevaa ja pioneerien lisäksi esitellään syrjät. Kaiken kaikkiaan Vastavirta laajentaa Fallsin luomaa maailmaa ja juoni on mukavan vauhdikas. Jos näiden kirjojen tarina vielä jatkuu, luen sen ehdottomasti.

Vaikka liekehtivä pikari ei olekaan lempparini Harry Pottereista se on silti ja tulee aina olemaan, upea kirja. Alku käynnistyy mahtavilla huispauksen maailmanmestaruuskisoilla jonka jälkeen on jälleen aika mennä Tylypahkaan. Vuodesta ei kuitenkaan ole tulossa tavallinen, ei todelaakaan, kolmivelhoturnajaiset pitävät siitä huolen. Liekehtivä pikari esittelee astetta synkemmän Tylypahkan. Kuolonsyöjät liikehtivät ja Harryn turvallisuus on vaarassa jälleen. Kirja ei onneksi synkistele liikaa, vaan Joulutanssiaiset ja S.Y.L.K.Y tuovat rutkasti huumoria mukaan. Myös Durmstrang ja Beuxbatons olivat kiinostava lisä velhomaailmaan ja Weasleyn perheen loput jäsenet esitellään. Liekehtivä pikari näyttää myös kuinka tarkkaan Rowling onkin suunnitellut koko velhomaailman ja Harryn tulevat seikkailut.

Harry Potter ja Azkabanin vanki on yksi suosikki Pottereistani. Juoni on tietysti Rowlingin tapaan loistava, huumori niin ikään, no, loistavaa, hahmot upeita...Kaikki on juuri täydellistä tässä kirjassa. Myös iki-ihana Sirius Musta tekee debyyttinsä Azkabanin vangissa ja Tylypahkan magia lumoaa yhä uudelleen. Tähän en kyllästy koskaan, pitäisi varmaan lukea jälleen kerran...

Across the Universe: Miljoona aurinkoa jatkaa avaruusalus Varjeluksen tarinaa siitä mihin se edellisessä kirjassa jäi. Minulle kirja oli positiivinen yllätys. En pitänyt sarjan ensimmäisestä osasta niin paljon kuin olisin halunnut, mutta tämä toinen osa paransi käsitystäni sarjasta. Across the Universe sarjan idea on mielestäni aina ollut mielenkiintoinen. Ajatus uutta planeettaa kohti matkaavasta avaruusaluksesta on vähintäänkin kiinnostava. Miljoona aurinkoa etenee mielenkiintoisesti ja lukemista on lähes mahdoton lopettaa. Amy ja Seuraaja ovat jännittävä pari, eikä heidän suhteensa ole yksinkertainen. Amyn menneisyys on heidän välissään ja Seuraajaa ahdistavat johtajan paineet. Tämän lisäksi Revis on punonut niin Miljoona aurinkoa kuin edellisenkin kirjan täyteen salaisuuksia joiden paljastaminen voi vaaarantaa kaiken. Maltan tuskin odottaa seuraavan kirjan paljastuksia ja juonenkäänteitä.

Täytyy kyllä nostaa Riordanille hattua tästä Kanen aikakirjat päättävästä osasta. Siinä missä sarjan ensimmäinen osa oli paikoitelle todella tylsä, ja toinenkin vähän niin ja näin, Pedon varjo pysyi mielenkiintoisena koko ajan. Pedon varjossa käydään viimeistä taistelua Apepia vastaan ja maailma uhkaa tuhoutua muutaman päivän kuluttua. Tämä ei jo ennestään Riordania lukenutta hetkauta, koska sama jippo on käytetty oikeastaan jokaisessa Percy Jacksonissa. Pikku hiljaa tämä \"pelastakaa maailma kolmessa päivässä\" meininki alkaakin jo ärsyttää. Huumori oli kuitenkin tuttuun tyyliin loistavaa. Useaan otteeseen huomasin naureskelevani itsekseni kaheleille juonen käänteille ja hahmojen tokaisuille. Carter ja Sadie ovat ehkä hieman ärsyttäviä tyyppejä, mutta heidän sisarussuhteensa on mielestäni kuvattu oikein aidolla ja humoristisella otteella. Romantiikkakaan ei kirjasta onneksi puutu. Loppufiilikset Pedon varjosta olivat hyvät, eikä muutama loppulausahdus sulje pois jatkon mahdollisuutta. Minun mielestäni sarja voisi kuitenkin päättyä tähän. Aivan Percy Jacksonien tasolla tämä ei ole, mutta Riordanista pitävälle suosittelen kyllä.

Harry Potter on sarja joka ei petä lukijaansa. Kuudes osa on fantastinen, eikä silti edes suosikkini sarjassa. Puoliverinen prinssi on synkempi kuin edeltäjänsä ja menneisyyden palaset alkavat aueta pala palalta. Myös romantiikkaa tulee mukaan edellisiin kirjoihin verratttuna paljon, mikä on ehdottomasti hyvä asia. Harry ja kumppanit ovat jälleen kasvaneet eikä elämä Tylypahkassa tule ainakaan yksinkertaisemmaksi. Kirjan kanssa itkee ja nauraa, jälleen kerran upeaa työtä Jo Rowlingilta!

Harry Potter ja Salaisuuksien kammio on kieltämättä loistava kirja, vaikkakaan ei Pottereista paras. Kirjassa jatketaan siitä mihin edellinen jäi ja tietysti palataan Tylypahkaan. Eikä edessä todellakaan ole mikään helppo vuosi. Salaisuuksien kammio on synkempi kuin edeltäjänsä, taikamaailmasta on tullut Harrylle tavallisempi. Enää ei haukota henkeä jokaisen uuden asian äärellä. Juoni on tietysti loistava ja Rowlingin mielikuvitus saa jälleen siivet. Henkilöistä erityisesti Gilderoy Lockhart jätti minut naureskelemaan itsekseni. Harry Potterin lumovoima ei sammu.

Aivan varsinaisten Harry Potteriden tasolle tämä ei kyllä nouse, mutta oikein viidyttävää luettavaa silti. Itse olen aina tykännyt lukea huispauksesta, joten mikäs siinä sitten. Rowlingin huumori olit tässäkin kirjassa hyvää, vieläkin hykertelen silloin tällöin joillekkin kohdille. Erityisesti faktatiedot eri huispausjoukkueista olivat viihdyttäviä.

Kerrassan UPEA kirja. Olen lukenut Potterit moneen kertaan eivätkä ne, saatika Viisasten kivi huonone ollenkaan, päin vastoin. Erityisesti minua koskettaa ensimmäinen luku. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan lukenut parempaa. Se naurattaa ja on kirjoitettu kerrassaan upeasti. Toinen hatunnosto on maailmalle. Koko velhomaailma on huolella luotu ja mielenkiintoinen. Siellä haluaisin asua itsekin ja käydä Tylypahkaa. Lopulta on vain yksi sana kuvaamaan tätä, lumoava. Harry Potter ansaitsee kaikki kehut joita sille annetaan. Kunnioitan myös suomentajan loistavaa työtä, se ei ollut helppo.

Luin jo toista kertaa ja tykkäsin paljon. Kirja esittelee edellisistä kirjoista tutun Puoliveristen leirin ja muinaiskreikkalaisten tapojen sijaan Juppiterin leirin ja roomalaista mytologiaa ja tapoja. Huumori oli Riordanin tyylistä ja upposi minuun edelleen täydellisesti. Pienenä miinuksena kirja kuitenkin toistaa itseään. Percyä ja kumppaneita odottaa jälleen se sama mahdoton tehtävä \"Pelastakaa maailma neljässä päivässä\". Loppuviimeksi se ei kuitenkaan haitannut ja huomasin suorastaan ahmivani sivuja. Suosittelen edelliset Percy Jacksonit lukeneille. Nyt odottelen seuraavaa osaa kirjastosta, jonka aion tapojeni vastaisesti lukea englanniksi, ehkäpä se kertoo jotain...

Aika tylsän alun jälkeen tykästyin kirjaan kovastikin. Henkilöt olivat uskottavia ja juoni hyvä. Välillä tuntui ettei pystynyt lopettamaan lukemista. Loppuratkaisu oli yllättävä ja koko kirja välttyi yleisestikin tietyiltä fantasiakliseiltä. Itselleni kirjasta tuli myös jollain hassulla tavalla mieleen Peter Pan. Kaikenkaikkiaan Karikko jätti jälkeensä hyvän lukukokemusken ja uskoisin tutustuvani myös muihin Seita Parkkolan kirjoihin.

Atlantiskompleksi ei ylänyt ihan edellisten Artemis Fowlien tasolle, vaikka hyvä olikin. Kirjan parasta antia oli Orion, jonka täydellinen ääliömäisyys sai nauramaan useaan otteeseen. Se Atlantiskompleksin puuttuva palanen jota kaipailin, oli Artemiksen nerokas suunnitelma. Suosittelen edelliset Atremis Fowlit lukeneille, mutta tästä ei sarjan lukemista kanntata aloittaa.

Artemis Fowl, Aikaparadoksi on taattua Colfer laatua, vaikka ei aivan edellisen osan tasolle ylläkkään. Edelleenkin hahmot nousevat suosikki ominaisuudekseni. Artemiksen pikkuveljet olivat lutuisia ja koko Artemiksen isoveli homma niin hauska että... Nro 1 teki myöskin sympaattisen paluun, mutta Minervaa jäin kaipaamaan. Juoni sitten. Se ei ollut aivan mieleeni, vaikka hyvä olikin. Jotenkin aikamatkailu on aina mennyt minulta yli hilseen. Loppu kuitenkin yllättävä ja jännitävä. Seuraavan lukemista odotellessa...

Artemis Fowl on kyllä sarja joka pysyy mielenkiintoisena kaikissa osissa. Totaalisen rumasta kannesta huolimatta Kadonnut siirtokunta on tähänastinen suosikkini sarjassa. Juoni oli omaperäinen ja hauska,loppu yllättävä ja henkilöt ihania. Erityisesti Nro 1 oli mielestäni suloinen ja Minerva ja Artemis... Siitä olisin kyllä toivonut jotain suurempaa. Lisää tällaista!

Artemis Fowleista kertoo paljon se, että minua alkoi naurattaa jo ensimmäisellä sivulla. Colfer on tehnyt nuoresta rikollisestaan hurmaavan hahmon, veitsenterävällä älyllä varustetun, pikkuvanhan ja ahneen teinipojan, josta paljastuu kuitenkin koko ajan uusia puolia. Myös muut hahmot hurmaavat. Itsevarma ja rohkea komisario Holly Short pystyy yllättämään jopa lapsineron itsensä. Helposti kimmanstuva komentaja Root ja HALin tekniikasta vastaava itserakas kentauri Foaly sekoittavat pakkaa mukavasti, unohtamatta tietenkään Artemiksen uskollista henkivartijaa Butleria ja kieroa kääpiövarasta, Mulch Diggumsia. Juonikuviot tempaavatkin mukaansa myös tässä toisessa osassa. Artemis Fowlin äly johdattaa joukkion mahdottomilta tuntuvien tehtävien läpi, mutta yllätyksiltäkään ei vältytä. Itse rakastan Artemiksen riskialttiista mutta nerokkaista suunnitelmista lukemista, eikä Tehtävä pohjoisessa muodostunut siis pettymykseksi. Toisessa osassa on myös mielenkiintoista seurata Artemiksen kehitystä. Ennen niin oman älynsä ja ylivertaisuudensa lumoissa olleesta pojasta alkaa paljastua uusia puolia, ehkä peli ei sittenkään ole vielä menetetty. Kipitän varmasti tuota pikaa kirjastoon noutamaan sarjan kolmannen osan: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi.

Harmikseni täytyy sanoa, että kirja ei aivan lunastanut korkealla olevia odotuksiani. Mielestäni siitä jäi puuttumaan jotakin, tai sitten se oli minulle vain liian melankolinen. Kirja alkoi hyvin ja sen perusteella olisin tosiaan odotaanut jotain suurempaa. Jossakin puolenvälin tienoilla homma kuitenkin jauhoi paikallaan aika ansiokkaasti. Loppua kohti meni paremmaksi, mutta jännityksen ja rakaisun jälkeen seurasi mielestäni liikaa selittelyä. Fitzistä en hirveästi tykännyt, eivätkä muutkaan henkilöt oikein saavuttaneet paikkaa sydämmessäni. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja!

Artemis Fowlin lukeminen toiseen kertaan virkisti muistoja myös ensimmäisestä lukukerrasta ja sitä edeltäneistä ajoista. Erityisen selvästi muistin ennakkoluulot, joita minulla tätä kirjaa kohtaan joskus oli. Tiedä sitten mistä olivat alunperin kummuneet, mutta turhia ne joka tapauksessa ovat olleet. Artemis Fowl on loistava kirja joka toimii toisellakin lukukerralla. Erityisesti minua viehättivät kirjassa seuraavat seikat: Colferin luoma maailma, Artemis Fowl itse, sekä huumori. Aloittakaamme maailmasta. Colferin näkemys keijuista on sellainen, mihin en ole oikeastaan missään muualla törmännyt. Keijut eivät muistuta perinteisiä kukissa asuvia perhossiivillä varustettuja barbeja, tai pelottavan kauniita juonittelijoitakaan. Sen sijaan keijut ovat melko lailla ihmisten kaltaisia, tosin pienikokoisempia ja he asuvat syvällä maan alla, jonne ihminen on ne ajanut. Keijuja on kuitenkin monia lajeja, mennikäisistä hiisiin ja kentaureista kääpiöihin. (Minulla, jolla on pinttyneitä mielikuvia juurikin kentaureusta ja kääpiöistä kesti kyllä jonkin aikaa tottua Colferin näkemyksiin, jotka eroavat varsin paljon Narnia/Taru sormusten herrasta tyylisistä taruolennoista.) Ja vaikka keijuilla on käytössään taikuutta, tekiniikka on syrjäyttänyt sitä paljolti. Tekniikastakin oli mahtavaa lukea ja esimerkiki biopommien sekä iiriskameroiden voisin kuvitella vetoavan myös poikalukijoihin. Mutta asiasta toiseen, vuorossa itse Artemis Fowl. Artemis Fowl toi taas mieleeni mieltymykseni älykkäisiin päähenkilöihin, joiden huippua Artemis on. Itse rakastin lukea Artemiksen superälykkäistä suunnitelmista, joita muistan ensimmäisellä lukukerralla olleen mahdoton arvata. (Ja oikeastaan jouduin miettimään kunnolla, että edes ymmärsin kaikki käänteet :D.) Artemis Fowl on nero kaikessa mihin ryhtyy, on kyseessä sitten Mona Lisan jäljennös, sifonian sävellys tai nerokas varkaus. Oikeastaan nuoren rikollisneron ainoa heikkous on fyysisessä voimassa, mutta sitä varten Artemiksella on uskollinen ystävänsä ja henkivartijansa Butler. Sitten vielä huumorista. Colfer lukeutuu mahtavassa huumorissaan samaan kastiin Rick Riordanin kanssa. Hahmojen älyttömät tokaisut, sekä älyvapaat juonenkäänteet ja fantasiaelementit takaavat sen, ettei naurua puutu tätä kirjaa lukiessa. Juoni ei kuten jo mainittua päästänyt otteestaan tällä toisellakaan lukukerralla ja olen varma, että tulen lukemaan myös muut Artemis Fowlit uudenpaan otteeseen.

Alkun kirja epäilytti, sillä olen lapsesta saakka tntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä erilaisia peukaloistarinoita kohtaan. Nyt kirjan lukeneena olen iloinen, että voitin ennakkoluuloni. Se nousi yhdeksi suosikeistani. Rakastuin kirjan miljööseen. Ajatus pienistä ihmisistä joiden koko maailma on yksi ainut puu, on kiehtova. Myös kirjan henkilöt olivat mielestäni onnistuneita. Kirjailija onnistui herättämään minussa sympatiaa oikeita hahmoja kohtaan ja vastavuoroisesti inhoa pahiksia kohtaan. Kirjan kieli ja kerronta todella saivat minut hymyilemään moneen otteeeseen. Minulle tässä kirjassa on jotain jota on vaikea kuvailla. Se on yhtäaikaa surumielinen ja silti toivoa täynnä. Tobin elämän vaiheet valottuvat pikkuhiljaa ja lukemista on vaikea lopettaa. Suosittelen!

Täytyy sanoa että aivan loistava kirja ja oma suosikkini Chrestomancin maailmoista. Pidin kirjan Diana Wynne Jonesille ominaisesta ihanan humoristisesta sävystä. Taaskaan kirjassa ei pelasteta maailmaa sitä valtaavalta ikuiselta pahuudelta, vaan tapahtumat tuntuvat jotenkin kotoisammiilta ja todellisemmilta. Magiaa on kuitenkin mukana Jonesin tapaan. Pidin myös Conradista päähenkilönä. Hänessä on jotain samaa viattoman hellyyttävää sinisilmäisyyttä kuin Kissa Chantissa Noidan veljessä. Suosikikseni nousi kuitenkin Christopher joka oli ihanan itsekeskeinen ja -rakas. Luultavasti inhoaisin häntä oikeassa elämässä, mutta näin romaanihenkilön hän on hurmaava. Suorastaan rakastuin kirjan miljööseen. Linna jossa Conrad ja Christopher ovat palveluspoikina on loistava, vanhanajan tunnelmaa uhkuva salaperäinen ja ylellinen rakennus. Juoni ja huumori tempaisivat minut mukaansa ja pitkästä aikaa luin kirjaa joka todella sai minut nauramaan ääneen. Loppua en arvannut, ja sen käsittelemiseenkin meni jonkin aikaa. Vähän aikaa sitten luin kirjan uudelleen ja poitiivisena seikkana voin sanoa, että kirja kestää kyllä uusinta lukemisenkin. Ehkäpä vielä kolmas kerta, hmm... Toivottavasti loputkin sarjasta suomennetaan.

On vain yksi sana kuvaamaan Kuoleman varjeluksia ja samalla koko Harry Potter -sarjaa. Täydellinen. (myönnetään olen fani) Viimeinen osa on loistava ja loppuu juuri niin kuin pitääkin. Kyyneliäkään en lukiessa säästellyt. Olen lukenut monta kertaa, en kyllästy ikinä! Kiitos Jo Rowling!

Mitenköhän kaikki arvostelemani kirjat saavat neljä tähteä? No, ei siitä sen enempää. Pidin Hobitista paljon ja mielestäni Tolkien on siinä parhaimmillaan. Hobitti on seikkailutarina, se on fantasiaa, se on loistava. Pidin Hobitista enemmän kuin Sormusten herrasta, koska pidän sen \"kevyemmästä\" juonesta. Hobitissa hankitaan takaisin kääpiöiden aarretta, eikä pelasteta maailmaa ikiaikaiselta pahuudelta ja se toimii. Hobitti on kerrassaan mahtava kirja jota lukiessa todella nauttii.

Voi että tätäkin tuli odotettua! Laskin kuukasia, viikkoja ja päviä Perillisen ilmestymiseen ja ostin sen heti kun se löytyi kaupoista. Seuraavat kaksi päivää kuluivatkin sitten tämän upean teoksen parissa. Perillinen-sarja huipentui mielestäni upealla tavalla josta ei puutunut jännitystä tai taistelua. Luin kirjaa suurella omistautumisella ja tunteella. Erityisesti rakastin lukemista Saphirasta joka on lempihahmoni. Loppu oli mielestäni jollain lailla samanlainen kuin Taru sormusten herrasta trilogiassa. Yhtälailla surumielinen ja haikea, kun päähenkilö lähtee eikä koskaan palaa... Itseäni tämä suretti, sillä olisin toivonut onnellista loppua Eragonin ja Aryan välille.

Huhhuh että minulla kesti tämän lukemisessa. Olen nopea lukija eikä minulla yleensä ole suurempia ongelmia lähes minkään kirjan kanssa. Mutta tämä... Onnistuin vasta kolmannella yrttämällä. Täytyy kuitenkin sanoa, että oli sen arvoinen! Mielestäni Sormuksen ritarit on kieltämättä loistava kirja, mutta aivan suosikkeihini se ei yllä. Tolkienin teksti on aika raskasta ja jotenkin puuduttavaa lukea. Pääsin vauhtiin vasta noin 150:n sivun jälkeen. Olen kyllä iloinen että tartuin tähän, silä onhan koko Taru sormusten herrasta todellinen fantasiakirjallisuuden klassikko.

Täytyy sanoa että olin epäileväinen kirjan suhteen. Pidin ensimmäisestä trilogiasta paljon ja pelkäsin että nämä seuraavat osat tuntuisivat väen vängällä jatketuilta. Toisin kuitenkin kävi. Pidin siitä että koko ongelma juonsi juurensa Claryn toiveesta enkelille Lasikaupungin lopussa. Kuitenkin tämä usein jatko osissa toistuva kuvio- poika ja tyttö saivat toisensa mutta poika alkaa yllättäen vältellä tyttöä, ärsytti. Simon toimi kertojana hyvin ja alan vihdoin itsekin tykästyä tähän hahmoon jota ensin inhosin. Pidin myös Jordanista ja elättelen toiveita hänen ja Maian välille! Tiivistetysti, en malta odottaa seuraavan osan suomennosta!