Lempeä pieni kirja täynnä kuolemattomia elämänviisauksia. Inspiroiva monin osin, kristinuskon opinkappaleita toistavilta osin hienoisesti luotaantyöntävä, vaikka toisaalta kommentoi islamiakin eikä missään vaiheessa siihen sävyyn, että se olisi harhaoppi tai väärä tapa uskoa. Maaginen kirja, joka paikoin taipuu hupsuilun ja naivismin puolelle. Lienee tarkoitettu kannesta kanteen kertaalleen lukemisen sijaan kirjaksi, josta voi lukea satunnaisen kohdan silloin, kun kaipaa viisautta elämäntielleen.

Vaikea arvioida alusta lähtien moniosaiseksi suunnitellun sarjan ensimmäistä osaa. Ihan lupaava alku kyllä, jättää sopivasti kysymyksiä ilmaan, mikä tekee jatko-osien väliin jättämisestä perin vaikeaa. Vähän epäuskottavaa kyllä, ettei päähenkilö ole vieläkään onnistunut aika-avaruutta sotkemalla saamaan aikaan katastrofia. Toisaalta hyvä niin, koska tykkään hänestä, hieno ratkaisu Ballelta tehdä hänestä vanhojen kirjojen kauppias. 

Outo kirja oudosta maailmanajasta, jota elämme.

Turha silti toivoa Hanna Weseliuksen Pronominien tarjoavan vastauksia tekoälyalgoritmien hallitseman krääsäkulutusyhteiskunnan mysteereihin, saati siihen, miten voisimme rakentaa maailmamme jälleen toisaalta inhimillisen, toisaalta eliölajirajat ylittävän välittämisen ja myötätunnon varaan. Kirjassa joukko ihmisiä on noussut viimeiselle lentomatkalle tuntemattomaan, mitä voi pitää vertauskuvana fossiilikapitalismin vääjäämättömälle lopulle tai jopa koko ihmissivilisaation lähestyvälle romahdukselle. Keksi itse lisää metaforia.

Myös kirjan nimi viittaa ainakin pariin eri asiaan: toisaalta Weselius kutsuu lentokoneessa matkaavia henkilöhahmojaan näiden istumapaikkakoodeilla (esim. 12G), mikä konkretisoi sitä, että matkustajat edustavat paitsi itseään, myös kaikkia maan päälle jääneitä lajitovereitaan; toisaalta puhutaan myös suorasanaisemmin sanoista, joita käytämme viitatessamme asioihin, esimerkiksi kun tunnemme tarvetta turvautua eufemismeihin tai kun olemme ehdollistuneet tiettyyn, pintapuoliseen/yksiulotteiseen sanastoon. 

Weselius on ilmiselvästi ottanut kirjaansa vaikutteita ranskalaisesta spekulatiivisen fiktion perinteestä, jonka edustajista tulee miettimättä mieleen Hervé Le Tellierin Poikkeama, jossa keskiössä on niin ikään arkisesta poikkeava matkustajalento.

Pronominien loppuun saakka saatuani vaivaamaan jäi hieman, etten oikein missään vaiheessa saanut kiinni kirjan tarinallisesta kokonaisuudesta. Johtuuko se kirjailijan vai lukijan kokonaisuudenhallinnan ongelmista... Ehkä minun pitää joku päivä lukea tämä uudelleen. Sivumennen sanoen ajatus uudelleenluvusta houkuttelee, mikä on lähes aina laadukkaan romaanin merkki. 

Onneksi luin Hypyn ajassa hätkähtämättä kommentteja, joissa ahdistutaan teoksen uskonnollisuudesta. "Kauhu, tässä sanotaan 'Jumala'!"

Uskonnollinen kirja Madeleine L'Englen Hyppy ajassa ei ole. Toki, Jumala isolla J:llä mainitaan muutamaan otteeseen, mutta kirjaa lukiessa ei tullut kertaakaan sellaista vaikutelmaa, että kirjailija yrittäisi aivopestä lukijoitaan kritiikittömiksi ja tahdottomiksi Jeesuksen opetuslapsiksi. Sen sijaan L'Englehän yhdistelee jännittävällä tavalla tiedettä ja universaalia henkisyyttä avaruusmatkailun ja omaperäisen tesserointinsa kautta.

Jännittäväkin kirja on jopa aikuislukijalle, panokset ovat korkealla ja tunteet sitä myöten voimakkaat myös lukijan kehossa ja mielessä. Jännitys ja muut tunteet tosin hautautuvat aika ajoin perustelemattoman hidastuksen alle, ja lisäksi lopussa heittäydytään maaliviivan yli turhalla kiireellä. Paremmalla rytmityksellä kirja siis olisi voinut olla jopa kympin arvoinen, mutta tällaisenaankin ehdottomasti positiivisen muistorikas lukukokemus. 

Goottilaisen romaanin näyteikkuna. Uraauurtava teos monella tapaa.

Mary Shelleyn Frankenstein käynnistyy alusta saakka eli päähenkilö-Viktorin syntymästä Sveitsin Genevessä. Mielestäni vähän liian kaukaa ja vähän liian hitaasti. Lihasta, verestä ja luusta kyhätty moottori hyrähtää käyntiin kunnolla vasta sadan sivun paikkeilla, kun Viktor saa "hirviönsä" valmiiksi. Myöhemmin hirviö pääsee kertomaan luojalleen ja samalla lukijoille oman tarinansa, jolloin vauhti hidastuu uudelleen. Näkemykseni mukaan teoksessa on pienoista rytmitysongelmaa.

Mutta siinä oikeastaan kaikki, mikä minua ei Frankensteinissa miellyttänyt. Päähuomio kaikeksi onneksi kiinnittyy juuri oikeaan paikkaan eli filosofisiin pohdintoihin ennakkoluuloista, kauneudesta ja rumuudesta sekä ihmisen vallasta elämää kohtaan. Frankensteinin hirviön kaltaisen keinoihmisen luominen ei kenties ole oikeasti mahdollista, mutta vertauskuvallisella tasolla toiseutamme toisiamme jatkuvasti sellaisen asemaan. Suhtaudumme toisennäköisiin, meistä poikkeavalla tavalla käyttäytyviin vaistomaisen vihamielisesti. Vaistomaisella pelolla, ja ennen kaikkea tämä tekee kirjasta pelottavan, ei se, että Shelley yksityiskohtaisin sanakääntein kuvaisi siinä väkivaltaa tai hirviön luomisprosessin irvokkuutta.

Frankenstein oli lukukokemuksena jaarittelevista jaksoistaan huolimatta kaunis, liikuttava ja väkevä. En ihmettele hetkeäkään, miksi yhä edelleen, lukeva sukupolvi toisensa perään rakastuu siihen.  

Kun romaanin luettuaan huomaa ajattelevansa, että koko ihmiskunnan kannattaisi lukea tämä teos, tietää kirjailijan osuneen oikeaan hermoon.

Joutsenlaulu esittää juuri sellaisen kysymyksen, jota meidän kaikkien olisi hyvä pohtia: miksi me ihmiset ajattelemme olevamme ylivertainen laji maapallon kaikkien olentojen joukossa? 

Johanna Sinisalo erittelee tieteen viimeisimpiä löydöksiä, jotka haastavat homo sapiensin asemaa luomakunnan kruununa. Hän tekee sen heittämällä lukijan kehon ja mielen vuorotellen meren syliin, savannille norsujen joukkoon ja boreaaliseen havumetsään tuoksujen ja äänten ja visuaalisen ilotulituksen vietäväksi. Tämä kirja on hyvin kehollinen ja aistillinen tutkimusmatka muunlajisten eliöiden ainutlaatuisten älykkyyksien maailmoihin. Se huomauttaa, että toisin kuin meille on tavattu opettaa, muunlajiset eivät ainoastaan seuraa sokeina vaistoaan. Niin lemmikkieläimet kuin vaikkapa mustekalat ja kirjosiepotkin ovat osoittaneet kykenevänsä suunnittelemaan ja suremaan sekä haluavansa juonia ja keppostella - ja ennen kaikkea kommunikoida monin eri tavoin. Maailmassa on meneillään niin paljon sellaista, mitä ei pysty intuitiivisesti hahmottamaan.

Arvostan suuresti faktapohjaisia, yhteiskunnallisesti kantaaottavia romaaneja. Hieman sääli, ettei Joutsenlaulu ole kertomuksena aivan yhtä kiinnostava ja vaikuttava kuin siihen sisältyvät, lukevalle maailmalle suunnatut manifestit. En erityisemmin tykästynyt keskeisimpiin henkilöhahmoihin, jotka mielestäni muistuttivat ajatus- ja arvomaailmaltaan liiaksi toisiaan. Ainoa konflikti tarinassa oli Janen ja Melokuhlen (ja osin myös rouva Wangin) sekä yhteiskunnan välillä päähenkilöiden ollessa keskenään samaa mieltä melkein kaikesta.

Lopettaakseni kuitenkin duurisointuun kehun tyylikästä kantta. Jotain konkreettisen ja abstraktin välimaastosta, vähän kuten romaani itsessäänkin :)

Väkevä debyytti. Sytytti tällaisen sotakirjallisuutta tavallisesti karttavan lukijankin. Bensana Kohon erittäin asiantunteva ote painajaismaiseen aiheeseen ja tulitikkuna värikäs hahmokaarti.

Saattaa kuulostaa hassulta, mutta olisin kaivannut hieman enemmän puhetta ja vähemmän toimintaa. Puheenaiheena sota paitsi yhteiskunnallisena ilmiönä myös henkilökohtaisena tragediana. Taistelukohtausten määrä puudutti paikoin, polki jalkoihinsa mahdollisuuden syventää pohdintaa: miksi soditaan?

No mutta, ehkä sitten Kohon seuraavassa kirjassa, tämä oli joka tapauksessa hieno, huumorilla terästetty, moderni sotaromaani.

(Huom: tämä arvio koskee Miekkamyrskyä kokonaisuutena)

Sarjan paras osa.

Miksi?

No, mielipiteelleni on yksi selvä syy, ja se on Martinin armoton tapa leikkiä lukijan tunteilla. Miekkamyrskyn edetessä hän toisinaan antaa lukijalle hieman siimaa ja saa tämän uskomaan, että ehkä Arya sittenkin pääsee lopulta äitinsä luo tai että Tywin Lannister loppujen lopuksi osoittautuu kunnian mieheksi – kunnes kiskaisee maton lukijan jalkojen alta jättäen tämän tyrmättynä maahan makaamaan. Toivo on kuollut, ajatteli lukija.

Miekkamyrskystä tekee mahtavan myös se, että aina kiehtovat tapahtumat Muurilla ja Muurin takana etenevät kiihtyvällä tahdilla, kun niitä seurataan paitsi Jonin, myös Sam Tarlyn ja erään kolmannenkin hahmon näkökulmasta. Kuninkaansatamassa, joka oli suhteellisen tylsä paikka Kuninkaiden koitoksessa, tapahtuu Tyrionin ja Sansan ansiosta vaihtelun vuoksi jännempiä juttuja.

Tämä kirja on hyvin lähellä täydellistä fantasiaromaania. Joudun kuitenkin nipottamaan, en niinkään sivumäärästä (~1 200) kuin tarinan rönsyilyn vuoksi. Tarina haarautuu jokaiseen ilmansuuntaan, ja on kyseenalaista, ovatko kaikki kohtaukset tarpeellisia, sisältääkö jokainen kohtaus jotain kokonaisuuden kannalta olennaista. Niin vetävä kuin Miekkamyrsky onkin, rohkeampi kustannustoimittaja olisi saattanut pistää teräaseen Martinin käteen ja käskyttää hänet tappamaan muutaman kultasensa tarinan yhtenäisyyden vuoksi.

Oli kiinnostavaa lukea Hypatiasta, josta en häpeäkseni tiennyt ennakkoon juuri mitään. Hyvin ansiokasta, että kaunokirjallisuudessa nostetaan esiin historiankirjoituksessa katveeseen jätettyjä suurihmisiä. 

Karissa Kettu kertoo Hypatian elämänvaiheista ja ajatusmaailmasta harvinaisen kauniilla kielellä, jonka lukeminen edellyttää jatkuvaa tiivistä keskittymistä. Välistä tuntui, ettei kirjaa ole oikein tarkoitettu kaltaiselleni maalaisjuntille, jonka kapasiteetti samota lähes 500 sivun matka korkeakirjallisuuden ylängölle on kovin rajallinen.

Toisaalla taas kertomus pyrähtää suoranaiseen runoiluun, mikä ihastutti ja sai ihmettelemään, miksei Suomessa julkaista enemmän proosaa ja runoutta yhteen nivovaa kirjallisuutta. Mielestäni runoja olisi saanut olla vielä enemmän varsinkin kirjan alkupuolella. 

Hypatiaa ajallisen ja avaruudellisen etäisyyden päästä seuraava nymfi Ekho on mystinen hahmo. Hän huutelee välikommentteja alaviitteissä ja kertoo monisanaisemmin tekemistään huomioista matkakirjeissään. Odotin loppuun saakka, että Kettu integroisi hänet tiiviimmin Hypatian tarinaan, mikä olisi voinut tuoda siihen lisää kaipaamaani fantastisuutta. No mutta, kulahtanut sanonta totuudesta, joka päihittää ihmeellisyydessään tarun, pitänee paikkansa myös aleksandrialaisen matemaatikko-tähtitieteilijä-filosofin kohdalla.

Tämä kirja on varoitus ihmiskunnalle: likinäköisyys, ahneus, empatian ja myötätunnon puute, America First -henkinen protektionismi sekä kyvyttömyys oppia omista ja toisten tekemistä virheistä uhkaavat ajaa maapallon paniikkikaaoksen valtaan. Siinä eivät paljon pankkitileille hillotut miljardit auta, kun ihmismiljardit kaivautuvat bunkkereiden lyijyovien läpi viimeisenä epätoivoisena yrityksenään selviytyä hengissä. Kirjan kannessa nuoren pojan syyttävät silmät tuijottavat lukijaa häiritsevästi.

Yhdyn tämän kirjan takakanteenkin tatuoituun, VG-lehdessä alun perin julkaistuun kommenttiin siitä, että Unelma puusta on täysin pätevä finaali Ilmastokvartetti-sarjalle. Laadultaan se ei kalpene lainkaan Siniselle tai Viimeisille. Huippuvuoret ovat tarinalle huippukiinnostava miljöö, jossa sijaitseva maailmanlopun siemenholvi on kiehtonut mieltäni pitkään. Todellisiin historiallisiin tapahtumiin pohjautuvat osat tarinaa luin suurimmalla halulla. Olisin mielelläni lukenut Nikolai Vavilovista ja hänen työtovereistaan enemmänkin, noista tutkijoista, joita maailma ei kuunnellut.

Päähenkilöiden perhe- ja rakkaussuhteet ovat kirjassa jokseenkin tavanomaisia eivätkä hirveän kiinnostavia mutta eivät vie liikaa huomiota ihmistä suuremmilta asioilta. Ja toki ihan hyvä aina, ettei eksistentiaalisiakaan kysymyksiä käsitellä kirjallisuudessa ilmassa kelluvina abstraktioina vaan tuntevien ihmisten tai muunlajisten elollisten kautta.

Maja Lundea on tituleerattu Norjan nykykirjallisuuden supertähdeksi. Minun papereissani hän on ekofiktion kansainvälinen supertähti. Jännittävää nähdä, mitä häneltä seuraavaksi julkaistaan.

Ajattelitko kenties, että tämä kirja on pelkästään vientituote suomalaisesta ja suomenkielisestä spefistä kiinnostuneille lukijoille maailmalla?

Ajattelit väärin. Ainakin minä nautin kirjaan taltioidusta runoudesta. Oli kiinnostavaa lukea samoja runoja kahdella tai ruotsiksi alunperin kirjoitettujen kohdalla jopa kolmella kielellä rinnakkain, pohtia kääntäjien tekemiä ratkaisuja ja inspiroitua sekä lukemaan runoutta myös muilla kuin omalla äidinkielellään että kokeilemaan runojen kääntämistä. Jälkimmäistä kokeilin heti ja totesin, ettei ole ihan helppoa mutta valtavan hauskaa siitä huolimatta!

Legendaarinen satu, jolle niin moni myöhempien aikojen tarinankertoja C. S. Lewisista lähtien on paljosta velkaa. Pikku miinus parista toimintakohtauksesta, joilla ei ole muuta funktiota kuin lisätä jännitystä lukijan elämään ja joiden pois jättäminen olisi kirkastanut kerrontaa. Vastapainoksi isoa plussaa William Wallace Denslow'n hurmaavasta alkuperäiskuvituksesta. Upposi kolmekymppiseen kirjanörttiin kuin saapas suonsilmään.

Varsin viihdyttävä ja omaperäinen, paikoin tunteikaskin moderni satu. Pienen ikäni ystävien puutteesta kärsineenä pystyin samastumaan Alexiksen ja Maxin kokemuksiin. Salla Simukka tuntee tarinankerronnan taidon, ja JP Ahosen ilmeikkäästä kuvituksesta ehdottomasti lisäpisteet kotiin.

Ainoana selkeänä kompastuskivenä koin päähenkilöpoikien liiallisen samanmielisyyden, kuin he olisivat koko ajan ajatelleet yksillä aivoilla. Poikien maailmat ovat kuitenkin erilaiset, joten olisi olettanut erojen heijastuvan enemmän myös heidän maailmankatsomuksiinsa ja persoonallisuuksiinsa.

Nautinnollinen lukukokemus lapsettomalle aikuisellekin joka tapauksessa. 

En olisi osannut pyytää sopivampaa huipennusta tunnetun maailmankaikkeuden parhaalle viisiosaiselle tieteistrilogialle.

Tai no, en ainakaan paljon parempaa. Tarinallisesti Enimmäkseen harmiton on joo kenties köykäisempi kuin sarjan aiemmat osat, mutta eihän Adamsin kirjoissa se ole koskaan ollutkaan pääasia. Lukijan ei tarvitse hätäillä, sillä kun kaikkien huumorinjanoisten sankarit Arthur, Trillian ja Ford seikkailevat jälleen, vain sovelletun todennäköisyyslaskennan mahdollisuudet ovat rajana! 

Annan nyt arvosanan kirjalle, vaikka en pystynyt lukemaan sitä loppuun asti. Haluan vain saada sen pois kesken olevien kirjojen listaltani.

En siis aio koskaan enää jatkaa luku-urakkaa, pelkkä ajatuskin saa minut voimaan pahoin.

Outo juttu kyllä, olen pienestä pitäen ollut suuri fantasian ystävä. Enpä olisi uskonut, että tällainen maaginen eepos koituisi yhdeksi elämäni pahimmista lukupettymyksistä, iso sääli.  

Tuskin olisin koskaan tarttunut tähän kirjaan, ellen olisi ennakkoon saanut vihiä sen sisältämistä spefielementeistä. Aavistus jostakin tosimaailmasta poikkeavasta kohtuullisen arkisten tapahtumien taustalla myös auttoi minua selviytymään vähemmän kiinnostavien kohtien yli. Jokainen viittaus siihen, etteivät Hailshamin sisäoppilaitoksen asukit ole aivan ketä tahansa lapsia, oli kuin sokeriliuosta olisi pistetty suoraan suoneen.

Vähän säännöllisempiä glukoosiannoksia olisin kyllä kaivannut, etenkin siinä vaiheessa, kun päähenkilöt varttuivat teini-ikään ja alkoivat kikatellen seksiseikkailla keskenään, siitä olisin mieluummin lukenut vähemmän. Mutta loppujen lopuksi mieleeni eivät päällimmäisenä jääneet mitkään teinihöpöilyt, sillä viimeiset kymmenet sivut, kun päähenkilöt olivat jo aikuistuneet, osoittautuivat kirjan parhaaksi anniksi selittäessään asioita mutta eivät loppuun asti. Jälleen yksi teos, joka palkitsee kärsivällisen lukijan, ajattelin suljettuani takakannen.

Ole luonani aina on synkkä ja melankolinen, välistä pöhkö mutta ennen kaikkea kaunis ja liikuttava tarina nuorista ihmisistä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, ettei heidän kohtalonsa ole heidän omissa käsissään.

Matkustajalentokone joutuu massiiviseen myrskyrintamaan ja vaurioistaan huolimatta onnistuu laskeutumaan turvallisesti määränpäähänsä. Kolme kuukautta myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että rintamassa ollessaan lentokone monistui kahdeksi, ja nyt tämän toisen koneen miehistö ja matkustajat haluavat myös maihin jatkamaan elämäänsä. Miten se voi käydä päinsä, kun näiden ihmisten täydellisillä kaksoisolennoilla ei ole mitään aikomusta jakaa perheenjäseniään, ystäviään, kotejaan ja uriaan tyhjästä tupsahtaneiden tulokkaiden kanssa?

Poikkeaman alkupuolella keskitytään kertomaan ensimmäiseksi laskeutuneen koneen matkustajista ja siitä, mitä heille lentokoneiden laskeutumisten välissä tapahtuu. Tämä osio oli mielestäni kohtuullisen tylsä, jopa tarpeeton, tai sitten en vain ymmärtänyt sen merkitystä.

Kunnon meininki alkaa, kun myrskyrintamaan sukeltaminen kuvataan lentokoneen ohjaamosta käsin ja lukija alkaa ymmärtää jonkin olevan pahasti vinksallaan. Vielä tämänkin jälkeen palataan toisen koneen laskeutumista edeltävään aikaan, kunnes vihdoin monistuminen räjähtää maailman kasvoille. Tutkijat, filosofit ja uskonoppineet väittelevät, mistä tapahtumasarja voi johtua. Nautin väännöistä.

Kaikkein parasta kirjassa mielestäni olivat kohtaukset, joissa kaksoisolennot kohtasivat toisiaan ja yrittivät setviä elämiään uuteen järjestykseen. Ne laittoivat minut pohtimaan, miten itse reagoisin tai miten toimisin, jos kotioveni yhtäkkiä avautuisi ja näkisin itseni astuvan kynnyksen yli.

Poikkeamassa on hieno idea ja suurimmaksi osaksi ihan pätevä toteutus. Kieli on paikoin lievästi kömpelöä muttei häiritsevyyteen saakka. Le Tellier ei kikkaile kielellä, mikä on tosi okei. Itse olisin hänen kustannustoimittajanaan karsinut jonkin verran tietyistä osioista ja lannoittanut toisia kasvamaan entistäkin rehevämmiksi. Inspiroiva lukukokemus yhtä kaikki.

Kunnes kuolen oli paras säeromaani, jonka olen koskaan lukenut. Okei, yksi ensimmäisistä samalla, mutta aiempien säeromaanikokemusten perusteella ehdin jo ajatella, etteivät ne ole minun juttuni. En tätä Sini Helmisen kirjaakaan varmaan olisi lukenut, ellen olisi innostunut ensin sen aiheesta ja vasta myöhemmin tajunnut, että aijaa, ei tämä olekaan ihan mikä tahansa nuorille suunnattu dystopiaromaani.

Vaikuttavinta kirjan lukeminen oli keskiyöllä. Sopii mielestäni oikein hyvin luettavaksi ihmiselle, jota kuoleman, ikuisuuden, lopullisuuden, voimattomuuden tai toivottomuuden tyyppiset ajatukset vaivaavat ja joka kaipaa niiden käsittelyyn lempeitä apukeinoja.

Runomuodon ansiosta yksittäisiin sanoihin on ladattu paljon enemmän energiaa kuin jos kirja olisi ollut samanpituinen mutta proosaa. Harmi vain, että lukurupeaman jälkeen jäljelle jäi tunne, että tarina eteni liian nopeasti kliimaksiinsa. Yhteiskunta, jossa ihmisen kuolinpäivä on kirjaimellisesti tatuoitu hänen otsaansa, oli niin kiehtova, että olisin viihtynyt siellä paljon pidempäänkin, halunnut lukea paljon lisää siellä elävien ihmisten ajatuksista. Nyt toivon peräti, että Helminen kirjoittaa tälle jatkoa vielä joku päivä, mutta saa nähdä.

Vaikka voipi olla, että ylinopeuden vaikutelma johtui vain itsestäni, etten malttanut soveltaa vertikaalista lukutapaa. Kirjan pituuteen kun vaikuttaa myös se, kuinka suurella hartaudella lukija haluaa uppoutua nauttimaan sen henkeä ruokkivasta annista. Äh.

Kirjan juonenkäänteet olivat paikoin turhan tutunoloisia klassisemmista satutarinoista. Ihmistyttö tempaistaan toiseen maailmaan, jossa hän joutuu jos jonkinmoisiin seikkailuihin yrittäessään pelastaa maailman hirmuhallitsijan ikeen alta. Tylsää?

No ei, koska muita selkeitä heikkouksia kirjassa ei mielestäni sitten olekaan. Valente kirjoittaa hurmaavalla tyylillä, joka minulle oli aiemmin tullut tutuksi eräästä hänen aikuisille suunnatusta kirjastaan. Tyylille ominaisia ovat esimerkiksi louhikäärmeet (u:lla), joiden isät ovat kirjastoja, sekä tällaiset virkkeet:

"Ne [tarinat] ovat kurittomia otuksia, tottelemattomia, taipuvaisia ilkitekoihin ja taulusienien heittelyyn. Siksi meidän täytyy sulkea ne paksuihin, raskaisiin kirjoihin, jotta ne eivät pääse ulos aiheuttamaan hankaluuksia."

Ja mikä miellyttävintä, tuttuudestaan huolimatta teos uudistaa satukertomusten perinnettä useammalla eri tavalla. Kun asiaa tarkemmin perkaa, käy ilmi, ettei sen asetelma ole millään tavalla mustavalkoisesti hyvikset vastaan pahikset. Päähenkilö ei ole pyhimys eikä antagonisti paholainen.

Juonellisesti täydet pisteet viimeisistä 50 sivusta. Aikuislukijaakin jännitti ihan aidosti kliimaksin edellä, että mitenhän tässä tulee käymään, onko kaikki hukassa. Ja loppuhuipennus, se on hurja ja ihana ja liikuttava.

Luin Olosuhteet sarjan avausosan Lomonosovin moottori muutama vuosi sitten, ja vaikka Mir on vähintään yhtä outo kirja, näköjään olen ajan kanssa oppinut paremmin arvostamaan tällaista häröilyä. Mirin luettuani ja jo lukuprosessin aikana mykosfäärin ihmeellisyys alkoi kiehtoa entistä enemmän: ovat ne sienet vain aikamoisia veijareita, teinislangilla sanottuna sigmaeliöitä. Kohauttelivat vain itiöemiään, kun nisäkkäät 65 miljoonaa vuotta sitten "kaappasivat vallan" maailmassa.

Taideteoksen sotaisuus toisaalta hämmentää, koska en missään vaiheessa ymmärtänyt, kuka tai mikä oli vihollinen. Ei kukaan/mikään? Vai luontoko? Onko Mir Antti Salmisen manifesti ihmisen mielettömästä sodasta luontoa vastaan, jota yhä käymme vaikka hävisimme sen jo tuhansia sukupolvia sitten?

Tästä kirjasta jäi käteen vähän sellainen meh-olo. Premissi Lasten raamatussahan on kiinnostava: allegorinen kertomus aikuisista, jotka luovuttavat tulevaisuuden suhteen tai sulkevat siltä silmänsä ja siten harjoittavat poltetun maan taktiikkaa lastensa murheelliseksi tappioksi. Tapaan aina innostua ekokriittisistä romaaneista, ja siksi tähänkin tartuin.

Harmi kyllä tässä hienon idean toteutus jää mielestäni pahan kerran piippuun. Tarinan alkaessa seurailla raamatun tapahtumia käänteet käyvät ennalta-arvattaviksi, vaikka ei pyhää kirjaa kovin hyvin tuntisikaan. Allegoria tai ei, lukiessa oli mahdotonta päästä kunnolla yli siitä, miten epäuskottavia tapahtumat ja henkilöhahmot olivat. Epärealistinen saa olla muttei epäuskottava. Kaiken lisäksi henkilöhahmot olivat enimmäkseen aika vastenmielistä seuraa.

Toisaalta kirja on sen verran lyhyt, että muutamat yksittäisetkin hienot hetket mahdollistivat ihan mukiinmenevän lukukokemuksen. En varsinaisesti kadu, että luin loppuun asti.   

Tämä on minusta Elli Lepän toistaiseksi paras scifirunokokoelma. Osasin jo nimen ja takakansitekstin perusteella odottaa teokselta posthumanistista ihanuutta ja kauneutta, mitä se olikin hyvin pitkään. Kokoelman loppupuolella lukija kuitenkin saapuu Takaisinvaltaus-nimiseen osaan, joka räjäytti pankin vihreään loistoon ja mieleni täyteen kesäkukkaansa.

"kiitos että minä olen tilapäinen
kiitos etten jää pysyväksi, etteivät
viiltohaavat maan kudoksessa"

Unien sirkus on jälleen yksi nuorille kohdennettu romaani, joka yllätti aikuislukijan viisaudellaan. Metatekstien perusteella osasin toki jo ennakkoon odottaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa teosta mutta kuitenkin sellaista, jossa ystävyys ja rakkaus ja muut sen sellaiset geneeriset teemat vievät lopulta melkein kaiken tilan. Eivät vieneet. Puolipakollinen teiniromanssikuvio luonnollisesti löytyy, mutta romantiikkagenreä kirja ei alkuunkaan edusta.

Parhaiten mieleeni teoksesta jäi, miten Johanna Förster sen avulla kommentoi taiteen universaalia merkitystä ja voimaa sekä kritisoi eräiden vaikutusvaltaisten ihmisten taide- ja kulttuurikenttään kohdistamaa vihapuhetta. Kun puhumme musiikista, tanssista tai kirjallisuudesta, emme puhu elintasomahaisten nykyihmisten kuluttamista tuotteista vaan ihmisiin sisäänkirjoitetusta tarpeesta luoda uutta ja jakaa kokemuksiaan maailmankaikkeudesta. Taideviha kumpuaa äärikonservatiivisesta pyrkimyksestä ylläpitää status quota. Ray Bradburylta voi kysyä lisätietoja.

Tarinankertojana Förster on varsin taitava, joskin päähenkilön ja tämän ystävän välirikko puolenvälin tienoilla tuntui päälleliimatulta ja väkinäiseltä. Sen sijaan Försterin käyttämästä upean runollisesta ja omaperäisestä kielestä nautin varauksettomasti. Mielestäni se tekee kunniaa suomenkieliselle kirjallisuudelle genrerajoista riippumatta.

Ei ollut tämä teos kiinnostavuudessaan aivan Teurastamo vitosen luokkaa. Ei yhtä monipuolinen, vaikkakin aivan riittävän vauhdikas ja mielikuvituksellinen.

Vonnegut on jälleen kerran ajankohtainen kommentoidessaan Kissan kehdossa sodan järjettömyyttä. Isot pamput laativat kabineteissaan suuria suunnitelmia, joiden toteuttamisen maksavat lopulta vaikutusvaltaa vailla olevat pienet ihmiset. Verellään ja mielenterveydellään.

Teos sisältää myös ansiokasta kritiikkiä järjestäytyneiden uskontojen antroposentrisyyttä kohtaan. Teoksessa puhutaan fomasta eli viattomista valheista, joiden tulkitsen viittaavan muun muassa uskonnollisen maailmankuvan todellisuutta yksinkertaistavaan luonteeseen. Lohduttavaa, kun on olemassa selitys kaikkeen, viimekädessä se, että jumala teki sen. Sinisen pillerin houkutus.

Kirjan henkilöhahmoista kiinnostavin oli atomipommin kehityksessä toisen maailmansodan aikaan mukana ollut Felix Hoenikker, joka innostui intohimoisesti niinkin yksinkertaisista puuhista kuin nauhanpätkillä leikkimisestä, mistä kirjan nimi. Ikävä kyllä hän ehti kuolla ennen kirjan varsinaisten tapahtumien alkua. Muilta osin hahmot olivat minusta aika epämiellyttäviä, tietokirjailijapäähenkilöä myöten.

Menemättä yksityiskohtiin mielestäni paras osuus kirjasta oli sen viimeinen viidesosa. Sinne asti kannattaa jatkaa, vaikkei alkupuoli erityisemmin nappaisikaan. Lukukokemuksen jälkeen jäljelle jäi tyyni ajatus: tämän kirjan lukemiseen käyttämäni tunnit eivät sittenkään menneet hukkaan.

Ainutlaatuinen Robin-poika on aivan liian viisas ja hyväsydäminen tähän välinpitämättömään, vihan ja ahneuden kyllästämään maailmaan. Kun hän saa tilaisuuden päästä valmennukseen, jossa hänen aivojaan koulutetaan sopimaan paremmin planeetalle, jolla hän asuu, hänen yksinhuoltajaisänsä Theo joutuu puun ja kuoren väliin.

En lopulta osannut edes harkita muita arvosanoja kympin lisäksi. Richard Powersin Hämmästys on kuin minulle luotu kirja: maailmankaikkeuden mittakaavan teemojen käsittelyä pienten ihmisten kokemusten avulla. Jo lähtökohtaisestikin rakastan ekofiktiota, joskin ympäristö- ja ilmastoaiheista kirjoittamisessa on aina läsnä ilmeinen riski ajautua saarnaamisen kutsuville poluille. Hämmästys välttää houkutuksen jättämällä lukijalle sopivasti tilaa ajatella itse ja vetää itse omat johtopäätöksensä siitä, mitä teos loppujen lopuksi haluaa sanoa.

Powers osoittaa taituruutensa minusta erityisesti siinä, miten hän kirjoittaa minäkertoja Theon kautta vanhemmuudesta ja perheestä. Olen itse lapseton sinkku, mutta pystyin silti tunnetasolla samastumaan voimakkaasti Theoon, vaimonsa menettäneeseen mieheen, joka on jäänyt erityisherkän poikansa kanssa kaksin keskelle mittaamattoman laajaa universumia. Läheskään kaikki kirjailijat eivät pysty samalla tavalla välittämään vanhemmuudesta ja kumppanuudesta jotakin niin universaalia, että kenellä tahansa ihmisellä on mahdollisuus sisäistää se.

Sitten sain kaiken lisäksi vielä tietää, ettei Powersilla itselläkään ole lapsia! Onko kyse enää taituruudesta, vai pitäisikö tätä kutsua jo noituudeksi?

Hämmästys on liikuttava ja raju kertomus. Daniel Keysin klassikkoteoksen Kukkia Algernonille - johon Hämmästys muuten suoraan viittaa - tapaan uskon, että se elähdyttää myös muita kuin fyysikkoja ja avaruusnörttejä. Ihan täysillä.

Tulen ja jään laulu -sarjan varsinaisten osien suurenmoisuus asetti odotukseni Tulta & verta kohtaan kohtuullisen korkealle. Jälkiviisaana on ikävä kyllä sanottava: kunpa en olisi odottanut mitään, erinomaista taikka lukukelvotonta.

Tuli & veri on Martinin alusta loppuun saakka kirjoittama kirja ja lähes yhtä pitkä kuin TJJL:n osat keskimäärin, mutta se on silti hyvin erilainen kuin muut Westeros-teokset. Martin valitsi aikanaan Valtaistuinpelissä kerrontatyylikseen lukijan hyvin lähelle henkilöhahmojen todellisuuksia tuovan proosan, joka varmistaa immersiivisen lukukokemuksen. Lukijana pystyy täysillä sukeltamaan fantasiamaailman kurimukseen.

Tulessa & veressä Martin sen sijaan kokeilee toista tapaa imeä lukija matkaansa ja naamioi teoksen historiankirjaksi: nämä sanat voisivat kertoa menneisyyden tositapahtumista, ja teen kaikkeni saadakseni sinut unohtamaan oman maailmasi ja kuvittelemaan Tulen & veren joskus ammoisina aikoina eläneen mestarin kirjoittamaksi kronikaksi, jonka minä ainoastaan olen kääntänyt englanniksi yhteiskielestä.

Uskon vakaasti, että tällainen taktiikka puree moniin lukijoihin. Minuun ei purrut, enkä häpeäkseni osaa analysoida, miksi ei. Onko Targaryenin sukuhistoria yksinkertaisesti vain mielessäni sarja tyhjänpäiväisiä taisteluita, sotia, rakkaussotkuja, petoksia, politikointia ja juonia, jotka eivät johda mihinkään? Lohikäärmeet ovat kivoja joo niin kauan, kun verenhimoiset ihmiset eivät käytä niitä aseina. Kiinnostavimmat henkilöt, herkät sielut, jotka uskaltavat näyttää haavansa, sortuvat tappajanvaistoisten öykkäreiden tieltä. Kuningas Jahaerysin valtakausi, pitkä rauhallisempi jakso, oli hassua kyllä se jakso kirjassa, jolloin omakin mieleni oli rauhallisempi.

Luin ensimmäiset neljä viidesosaa kirjasta yhtäjaksoisesti, joiden jälkeen pidin muutaman kuukauden tauon, kunnes palasin loppusivujen pariin toiveikkaana, josko tauko olisi herättänyt innostukseni uudelleen.

Ei herättänyt. Mikään ei auttanut. Jäljelle ei jää muuta kuin hyväksyminen. Hyväksyä, että minulle Tuli & veri oli liekki, joka paloi lohikäärmeen vatsassa löytämättä koskaan tietään ulos.

Öö, en oikein tiedä, mitä tämä kirja tahtoo sanoa.

Takakansitekstin, sisäkansitekstin ja esittelytekstien perusteella kuvittelin, että työ ja työttömyys olisivat isompiakin teemoja. Sen sijaan suurimman huomion Välityössä saavat tennispallon lyömisen kliininen kuvailu, estoton seksipuhe ja setämiesten rasistis-seksistiset rääh räh -vitsit. Luulin, että kirjan piti olla oikeasti hauska, mutta mitä, sen sijaanhan se tuntuu viljelevän tarkoituksella huonoa ja sopimatonta huumoria. 

Kysyn edelleen: mitä sanottavaa kirjalla on? Koska selvästi on, ei tämä mikään viihderomaani ole. Mutta ei sanomisen halu vielä johda mihinkään, ellei lukija missään vaiheessa saa kiinni punaisesta langasta - tai tässä tapauksessa yhdestäkään kirjan monista punaisista langoista.

No, yhdestä langasta sentään sain lopulta kiinni. Siitä työlangasta, jota lähdin kirjasta etsimäänkin. Käytännössä kaikki kuusi tähteä, jotka Välityölle annan, tulevat työtä, työttömyyttä ja yhteiskunnassa elävän ihmisen elämänarvoa käsittelevistä puheenvuoroista. Parhaimmillaan ne tekivät järisyttävän suuren vaikutuksen. Harmi vain, että ne jäivät niin pieneen osaan yli 400 sivun kokonaisuudessa, kapeiksi malmisuoniksi vuorenseinämässä.

Lopettaakseni arvostelun positiivisen kautta haluan antaa Välityölle lisäpisteitä kielestä, joka on kuin muhkea laiskanlinna, jossa löhöillä kuuntelemassa humalaisten perheenjäsenten karaokelaulantaa kahdelta yöllä.

Erään kissan tutkimuksia kulkee kahdella aikatasolla: menneisyydessä 1910-luvulta 1970-luvulle ja nykypäivässä 2020-luvulla. Tykkäsin nykypäiväosuuksista paljon enemmän kuin menneisyyden kuvauksesta. En ole koskaan ollut innokas historiallisten romaanien ystävä, ne vain tuntuvat sisältävän liikaa perhe- ja rakkaussotkuja, ynnä muita aiheita, joista en ole kiinnostunut lukemaan. Tässä kirjassa menneisyyslukujen paras anti olivat pohdinnat sotien merkityksestä niitä seuranneille rauhan ajoille ja näinä aikoina eläville ihmisille. Ihmisistä itsestään en niin piitannut.

Nykypäiväluvut sen sijaan olivat parhaimmillaan mykistäviä. Samastuin kovasti Kirjailijaan, vaikka en ole kokenut elämässäni samanlaisia tuskia kuin hän, enkä tule koskaan kokemaankaan. Tämä osoittaa minusta Katja Ketun taituruuden saada lukijansa syvästi välittämään luomastaan fiktiivisestä hahmosta.

Haluan antaa erityiskiitokset Ketulle kahdesta asiasta: kertojavalinnasta ja kielestä. Kirjassa tohtoriwatsonmaisena havainnoivana kertojana toimii kissan hahmon ottanut ylimaallinen Tutkija, jolle on annettu tehtäväksi auttaa Kirjailijaa pääsemään yli lapsettomuuskriisistä. Kettu esittelee ratkaisun jo prologissa, joka onkin yksi hienoimmista koskaan lukemistani romaani-introista. Ja mikä parasta, ratkaisu tuo kirjaan juuri sellaista kosmista maagisuutta, jota rakastan. 

Tosin mainitaan nyt, että on kirjassa kaksi muutakin, "vähäisempää" kertojaa. Kissa-Tutkija kuitenkin dominoi kerrontaa, mikä luo tarinalle kivan tasapainon.  

Ja kieli sitten, ohhoh, mitä siitä edes sanoisi. Ketun sanavarasto on epäilemättä poikkeuksellisen laaja jopa kirjailijaksi. Hän leikittelee Lapin murteilla, vuosisadan takaisilla puhetyyleillä ja moderneilla kieli-ilotulitteilla kuin sokerihumalainen lapsi siten, että tekstin lukeminen ärsyttää vain ani harvoin. Joo, välillä menee överiksi, mutta ilman muuta parempi näin päin.

Monen mielestä Kuiskailevan oven alla ei ole yhtä hyvä kuin Talo taivaansinisellä merellä.

Minun mielestäni on, ellei jopa piirun verran parempi.

Harvoin saa fiktio minussa aikaan niin syviä ja ravistelevia tunteita kuin tämä kirja sai. Puhumalla kuolemasta lempeydellä ja uteliaisuudella se samalla osoittautui jälleen yhdeksi kirjaksi, joka lievensi kuolemanpelkojani.

Tykkäsin melkein kaikista hahmoista, omalla tavallaan. Mei oli ykkössuosikkini. Ainoastaan Harry Potter -kirjojen Rita Luodikoa muistuttavaa Desdemonaa kohtaan tunsin vastenmielisyyttä. Hän sopi joukkoon halpana sometähdenlentona, jota päähenkilö Wallace ystävineen rakasti vihata. Mystinen Johtaja puolestaan oli ristiriitainen tapaus. Hienosti rakennettuja hahmoja kaikki tyynni.

Wallacen kehityskaari tosin oli lievästi epätyydyttävä. Työnarkomaanin lakimiehen sydän ja sielu puhdistuvat mielestäni turhan nopeasti. Olisi ollut uskottavampaa, jos Wallace olisi rimpuillut huonoista luonteenpiirteistään irti yksi kerrallaan tuskanparahdusten saattelemana.

Lisäksi TJ Klunella tuntuu olevan vaikeuksia päätellä tarinansa siististi. Hän on kuin puheenpitäjä, jonka kaikki jo luulivat lausuneen loppukaneettinsa mutta joka päättääkin vielä jatkaa ja tulee sitten sanoneeksi jotakin höpönpöpöä. Sama tauti vaivasi TTM:ää. Kirjan 30 viimeistä sivua estävät antamasta täysiä pisteitä muuten erinomaisen kauniille teokselle. Ah ja voi.

Minulla ei ollut paljon ennakko-odotuksia tätä kirjaa kohtaan. Se kökötti hyllyssäni pidemmän aikaa, sillä kiinnostavammat kirjat ajoivat jatkuvasti sen edelle. Enkä nykyään juurikaan edes lue enää jännäreitä. 

Niinpä yllätyin, miten syvältä lukukokemus lopulta kouraisi. Joo, Väärässä paikassa väärään aikaan on jännityskertomus, jonka tapahtumat käynnistyvät murhasta. Muita yhtymäkohtia klassisiin jännäreihin onkin verrattain vähän.

Gillian McAllister on rakentanut poikkeuksellisen eläväiset henkilöhahmot. Tykkäsin koko perheestä, Jenistä, Kellystä ja Toddista. Löysin heistä kaikista jotakin itsestäni. Jen on todellinen arjen sankari, soturiäiti, joka on valmis tekemään äärimmäisiä tekoja lapsensa vuoksi. Jenin ja Kellyn keskinäisen kemian ilmentymät saivat minut välillä suorastaan kiemurtelemaan mielihyvästä.

McAllister ei päästä kirjassaan itseään helpolla. Juonikuvio, jossa aika kulkee jatkuvasti taaksepäin, luo vaikeuden johtolankojen pudottelulle lukijaa tyydyttävällä tavalla. Pieni ihme, ettei kirja paljasta mitään kriittistä liian aikaisin. Tai ei kai pitäisi olla ihme, kun ottaa huomioon, että tämä on McAllisterin seitsemäs romaani. Ammattitaito se on, joka kirjan sivuilla puhuu.

Ihan täysiä pisteitä ei tästä voi antaa aivan lopun vuoksi, joka ei oikein sovi tyylikkään tarinan kokonaisuuteen. Se tuntui melkein lapselliselta. Myös se, että lähes kaikki henkilöhahmot olivat fyysisesti virheettömän kauniita, häiritsi.

Oletko kyllästynyt perinteisiin jännäreihin ja trillereihin? Etkö ole koskaan välittänyt koko genrestä? Kokeile tätä, saatat löytää uuden ystävän.

Galaktisen imperiumin keisari antaa aavikkoplaneetta Arrakisin Atreides-suvun käskyvallan alle. Tällä hellittelynimellä Dyyni tunnetulla planeetalla käynnistyy tapahtumaketju, joka määrittää koko tunnetun maailmankaikkeuden kohtalon.

Niin. Frank Herbertin massiivinen avaruuseepos Dyyni käsittelee suurimpia kuviteltavissa olevia aiheita. Siltä osin sitä on pakko ihailla. 

Luin kirjan nyt toista kertaa ja sain melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja elokuvat nähtyäni siitä niin paljon enemmän irti. Ensilukemalla se lähinnä hämmensi. Mittakaavat olivat liian suuret käsitettäviksi. Tapahtumat sijoittuvat - mitä ihmettä - 10 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Nyt ymmärrän paremmin. 

Nyt ymmärrän, miksi Dyyniä toisinaan tituleerataan tieteiskirjallisuuden Taruksi sormusten herrasta. Molemmat kertomukset luovat lukijan mieleen universumin, Dyyni sen, joka on tulossa, ja THS sen, jota ei enää ole. Molempien vaikutus omassa lajityypissään on täysin ohittamaton. Vertaa vaikka Dyyniä ja Tähtien sotaa (Paul vs. Luke, Arrakis vs. Tatooine, jne.).

Joudun kuitenkin antamaan Dyynille miinusta henkilöhahmoista. En sen vuoksi, että henkilöt olisivat jotenkin epäuskottavia tai hatarasti rakennettuja. Ei, vaan siksi, etten pysty samastumaan oikeastaan yhteenkään heistä. Henkilöiden kautta Dyyni muistuttaa enemmän Tulen ja jään laulua, josta niin ikään puuttuvat puhtaat hyvikset ja puhtaat pahikset. Tulen ja jään laulusta on kuitenkin kokemukseni mukaan huomattavasti helpompi löytää henkilöitä, joiden puolesta jännittää, joiden rinnalla iloita ja surra. Dyyniä lukiessa en juurikaan jaksanut välittää, mitä Paulille, Jessicalle tai muille käy. He ovat jotenkin liian erilaisia kuin minä. Aivan eri tasolla, tavoittamattomissa. Puhuvat kuin filosofit tai munkit. Heissä ei ole riittävästi inhimillistä diversiteettiä.

Mutta se siitä. En halua päättää tätä arviota valittavaan sävyyn, koska kokonaisuudessaan Dyyni on ehdottomasti läpi vaeltamisen arvoinen, vaikka useampaankin kertaan. Sen sivuilta mukaan tarttuu inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta vuosien ja vuosikymmenten tarpeiksi.

Takakansitekstin ja kansitaiteen luomiin odotuksiin nähden Varjokäärme, mestaripunoja oli aivan hienonhieno pettymys. Toivoin, että päähenkilö Aleksin väitöskirjatyöllä olisi ollut suurempi merkitys tarinan kannalta. Toivoin vielä omaperäisempiä fantasiaelementtejä. Toivoin, että tarinan sijoittuminen nimenomaan Suomeen ja Helsinkiin olisi tehnyt kokemuksesta selkeämmin englanninkielisestä fantasiakirjallisuudesta poikkeavan.

Mutta se kritiikistä, koska - rehellisesti - nautin Topias Haikalan viehättävästä ja tunteikkaasta romaanista hyvin paljon. Vaikka kirjassa oli aika paljon spefin kliseitä puhuvista eläimistä robottihuumoriin, niin oli joukossa myös jotakin aivan uutta. Kuten Aleksia piinaavat touhukkaat apinaolennot sekä tietenkin itse Varjokäärme, mystisyydessään lähestulkoon Ozin velhon veroinen hahmo. Lisäksi uskon, että Helsingissä asuville kertomus on erityinen tuttujen paikkojen ja paikannimien myötä. 

Romaani on myös huomattavan filosofinen. Aleksi pohtii keskenään ja kohtaamisensa hahmojen keralla kaiken pysymättömyyttä ja ohikiitävyyttä. Tarinassa on aimo annos buddhalaista maailmankatsomusta: elämä on kärsimystä, kaikki on harhaa ja täyden tietoisuuden tavoittelu on pyrkimyksistä pyhin, joka vapauttaa kärsimyksestä. Suorastaan rakastin lukea tällaista pohdiskelua, koska se on niin virkistävää vastapainoa nyky-yhteiskunnalle, jossa meitä uhkaa talutushihnan viettelevä houkutus. Kumman Aleksi valitsee, helpon vai oikean tien?

Kumman sinä valitset?   

Vuonna 2060 Edla joutuu eroon rakkaistaan ja löytää itsensä vieraaksi muuttuneesta maailmasta. Hänellä on salaisuus, jota hän on valmis suojelemaan tarvittaessa vaikka hengellään.

Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin Ingridin elämä etenee valinnan paikkaan, jossa tarjolla vaikuttaa olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja. Hän ottaa riskin ja suostuu mukaan tutkimusryhmään, joka lähtee kartoittamaan muurintakaisia, vaaralliseksi tiedetyn metsän hallitsemia maita.

Metsän peitto on niin hurmaava kirjallinen taideteos, että tiedostan heti alkuunsa ihmiskielen sanojen olevan riittämättömiä sitä kuvaamaan. Tai ainakin omat sanataitoni ovat riittämättömät kuvaamaan pienessä tilassa tunteita, joita tämän kirjan lukeminen sai minussa aikaan.

Linnea Kuuluvaisen käyttämä kieli on pökerryttävän kaunista. En muista koskaan lukeneeni yhtä herkkää metsän ja sitä etäältä tai kosketusetäisyydeltä tarkastelevien ihmisten kuvausta.

"Illan kelta läikkyy oksistojen ikeessä."

Henkilöhahmot ovat todentuntuisia, ja Kuuluvainen rakentaa heidän välilleen herkullisia konflikteja. Suurimmat konfliktit sijoittuvat kuitenkin henkilöiden sisälle ja toisaalta henkilöiden ja ei-inhimillisten voimien välille, mikä miellyttääkin minua lukijana eniten. Päähenkilöt olisivat voineet olla keskenään vielä erilaisemmat, vaikkakin ostan tarinan perustelut päätökselle valita näkökulmahahmoiksi kaksi naista.    

Tulevaisuuden kuvaamisessa Kuuluvainen onnistuu myös. Hän saattelee lukijan maailmaansa niin, että siihen on helppo uskoa. Jäin tosin pohtimaan, onko se jonkinasteinen anakronismi, että tarinan henkilöillä tuntuu olevan käytössään älylaitteiden sijaan paperikarttoja ynnä muuta. Ei mullistusta ainakaan kuvata niin massiiviseksi, että se olisi tuhonnut esimerkiksi sähköverkon korjauskelvottomaksi.

Kerronnassa on oivallinen määrä jännitettä, se etenee luontevasti ja joutuisasti. Lukijassa herää pitkin matkaa monenlaisia tunteita, kysymyksenasetteluita ja skenaarioita. Yllätyksiäkin tarina tarjoaa, vaikka loppuhuipennus onkin suhteellisen ennalta-arvattava ja hyökyy lukijan tajuntaan turhan kovalla kiireellä. 

Esittämästäni kritiikistä huolimatta otan riskin ja annan sydämelleni vallan määrittää Metsän peitolle loppuarvosanan. Siksi kymmenen. 

Minulla ei ollut juuri ennakko-odotuksia Siiloa kohtaan. Tartuin siihen, kun kaipasin lukea vaihteeksi jykevämpää spefikirjallisuutta. Ajattelin antaa itselleni aikaa lukea kirjan vaikka pieninä palasina, jos ei se kovin terhakkaasti imaisisi minua otteeseensa.

Alkuun se ei imaissutkaan. Ensimmäiset sata sivua olivat tunnustelevaa hapuilua. The Guardianin kriitikko kirjoittaa, että Siilo "tempaa lukijan välittömästi mukaansa". Ei minua vaan.

Sillä minun piti odottaa siihen saakka, kunnes tapasin ensimmäistä kertaa Julietten, päähenkilön. Niin, toista sataa sivua piti kahlata läpi ennen kuin päähenkilön luo vasta ehdittiin. Siitä eteenpäin se olikin menoa. Parisataa seuraavaa sivua kiisivät ohi ylinopeudella. Teoksen idearikkaus, filosofinen tulevaisuuspohdiskelu, kiristyvä ja klaustrofobinen jännite sekä panosten kovuus tekivät minuun pökerryttävän vaikutuksen.

Oikeastaan ainoa, mistä en suuremmin välittänyt, olivat taistelukohtaukset. Kun väki kaivoi pommeja ja pyssyjä esiin kotinsa uumenista, ajattelin: pitääkö scifidystopioiden aina olla sotaa? Eikö dystooppisuus voi koskaan syntyä muusta kuin, että ihmiset haluavat nitistää toisensa hengiltä?

Onneksi räiskinnän osuus jäi lopulta varsin pieneksi. Huhun mukaan Siirros on yhtä laadukasta kamaa, joten taidanpa jatkaa sen pariin seuraavaksi.

Äidit ja pojat. Isät ja tyttäret. Miehet ja vaimot. Ystävykset. Rakastavaiset. Ihmissukupolvi toisensa perään tulee, elää ja poistuu. Vain metsä ja suo pysyvät, ja ne näkevät kaiken ja tietävät kaiken.

Maria Turtschaninoffin Suomaa on maagista realismia klassisimmillaan. Vertailua erääseen eteläamerikkalaiseen lajityypin klassikkoteokseen on liki mahdotonta olla tekemättä. Suomaan alussa 1600-luvun versio Koskelan Jussista kohtaa metsänneidon, ja lukija saa heti huomata, ettei kyseessä ole mikä tahansa historiallinen romaani. Maagisuus aaltoilee vuosisatojen halki virtaavassa tarinassa pulpahtaen uudelleen pintaan aina aika ajoin ja odottamatta. Loppua kohti realismi tuntuu valtaavan yhä enemmän alaa, minkä tulkitsen vertauskuvaksi ihmisen luontosuhteen vähittäiselle muuttumiselle teollistumisen ja kaupungistumisen myötä. Tai kenties taikuus ottaa ja kätkeytyy lukijalta, kuten se tosimaailmassakin on meiltä kätkeytynyt. Yhä 2000-luvullakin Suomessa metsiä ja soita on joka paikassa, mutta helposti katsomme niitä vain materialismin ja hyötyopin sumentamin silmin.

Kirjan kronologisesti eteneviin lukuihin mahtuu monenlaisia henkilöhahmoja ja kirjavaa kerrontatyyliä, mistä isot pisteet Turtschaninoffille. Samaan hengenvetoon on mainittava, etteivät kaikki luvut ja hahmot olleet yhtä kiinnostavia, ja välillä olin niin leipääntynyt lukemaan ihmissuhdesotkujen uusimmista solmuista, että valmistauduin jo antamaan kirjalle alhaisemmankin arvosanan. 

Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee. Tarpeeni kirjoittaa näin pitkä arvostelu kertoo jo aika paljon siitä, kuinka suuren vaikutuksen Suomaa kaltaiseeni metsän lapseen teki.

Henkeäsalpaavan kaunis ja tunteikas kertomus merestä ja ihmisistä, joille meri ei ole pelkästään valtavan suuri vesimassa. Ei todellakaan.

Meri virtaa heidän suonissaan. Meri velloo heidän välissään, lyö aaltoina sydämestä toiseen. He omistavat elämänsä merelle, eikä kukaan voi koskaan rakastaa heitä yhtä väkevästi tai ehdoitta niin kuin meri.

Meri, meri, meri. Vaikka olen sisämaassa syntynyt metsän lapsi, Sydänmerta lukiessani minäkin tunsin meren huumaavan kosketuksen. 

Mutta olen kuitenkin pohjimmiltani maakrapu. Oikeastaan mistään muusta kirjassa ei puhuta kuin merestä sen vuoksi, että päähenkilö on kuka on. Aika ajoin uuvuin, kun laine toisensa perään vyöryi ylitseni, tauotta, katkeransuloiseen loppuun saakka.

Päähenkilö Marian kivulloisuuteen samaistuin. Pidin myös ympäristönsuojelun näkökulman tuomisesta esille. Tuomionpäivän myrskytuulet puhaltavat jo.  

"'Mitähän v****a täällä tapahtuu'", Tšeka mutisee itsekseen hihitellen --"

Aika samat fiilikset minulla oli suurimman osan ajasta, jonka Kuurupiilon anatomiaa lukien vietin. Jääskeläisen kirjasta on vaikea saada tolkkua, mutta jatkuva tunne, että seuraava oivallus odottaa aivan kulman takana, saa jatkamaan lukemista. Kirja on siis sopivassa suhteessa outo. 

Pidin varsinkin alkupuolesta, se lupasi paljon, mutta sitten, kun päähenkilö hakeutui paikallisiin punkkaripiireihin, kiinnostukseni laimeni ja lukemisesta tuli raskaampaa. Paikoin kerronta jäi laahaamaan kohtiin, joiden yli olisin toivonut pääseväni jouhevammin. Käännekohtaan ja sitä seuranneeseen loppuhuipennukseen petyin.

Jääskeläinen on kyllä hyvin taitava maailmanrakentaja, ja hänen hahmonsa ovat eläviä. Osa lukukokemuksen hankaluutta olikin varmasti, että 70-luvulla tai sitä ennen Maan päälle saapuneen anarkistin sijaan olen 90-luvulla syntynyt kiltti kansalainen.

Omaperäinen, maaginen tarina, jonka saaman Finlandia-ehdokkuuden näen huomionosoituksena kaikille suomalaisille kumman kirjoittajille. En vain kuulunut tällä kertaa aivan kohderyhmään.

Innostuin välittömästi, kun kuulin, että Alexandra Salmelalta on tulossa uusi kirja. Ennakko-odotukset Puuta kohtaan olivat siis korkealla.

Ja kaikki odotukset Puu täytti. Tätä kannatti odottaa. Salmela käsittelee kirjassa hupsun ja vänkyrän scifisadun keinoin nykyihmisen hupsua ja vänkyrää luontosuhdetta ja itse asiassa suhdetta koko ympäröivään todellisuuteensa. Kirjassa palataan ajassa taaksepäin aina historian alkupisteeseen saakka, josta lähdetään kertomaan lajimme tarinaa lähitulevaisuudessa häämöttävään ekologiseen tuhoon saakka. Tarinan kertojina ja tarkkailijoina toimivat muun muassa prinsessa, jolla on kaikki, Blöeglöek-niminen hirviö, ja tauottomasti luistelevat, manttelipukuiset otukset.

Tarvitseeko todella sanoa enempää? Ihailen maasta taivaaseen heitä, jotka osaavat puhua vakavista ja tärkeistä aiheista humoristisesti. Salmela osaa, todella osaa. Vaikka kyse on sadusta, hän ei hylkää esimerkiksi Antisankarista (2015) tuttua, villiä kirjoitustyyliään. Jos et ole vielä tutustunut hänen tuotantoonsa, niin tästä on hyvä aloittaa. Ei ala- eikä yläikärajaa!  

En tykkää jouluelokuvista. Paitsi Joulutarinasta. Ja tämä elokuvan tarinaa laajentava teos on vieläkin parempi. Vetoaa lukijan tunteisiin iästä riippumatta, mittarin molemmista päistä ja keskeltäkin. Tätä oli erityisen mukavaa lukea joulukuussa luku (luukku) per päivä.  

En tiedä, kuinka hyvin osaan sanoittaa rakkauttani tähän kirjaan, mutta kokeillaan:

Ensimmäisenä on mainittava Alexandra Salmelan iloitteleva, korkealentoinen kielenkäyttö. Hän käyttää suomen kieltä monipuolisemmin ja rohkeammin kuin yksikään toinen lukemani kirjailija, eikä tyydy myöskään tavanomaisiin tekstirakenteisiin. Paikoin hyvinkin tajunnanvirtamaiseksi äityvää kerrontaa on parhaimmillaan äärimmäisen hykerryttävää seurata.

Antisankarin tarina sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen ja maailmaan, joka on paitsi uskottava, myös poikkeuksellisen omalaatuinen ja kiehtova. Päähenkilö Antti Sankari kuuluu kirjallisuuden mystisimpien henkilöhahmojen joukkoon. Antti ei ole mukava jätkä, mutta se ei estä lukijaa viihtymästä hänen seurassaan. Muutkin keskeiset hahmot ovat omia kiinnostavia persooniaan.

Kirjoitan itsekin, ja lukiessani Antisankaria nyt toista kertaa, tajusin äkkiä, miten paljon kirja on minua inspiroinut ja vaikuttanut kehittymiseeni kirjoittajana. Kirjan kohtaukset ovat kulkeneet ajatuksissani kaikki nämä vuodet, ja jo se kertoo ainutkertaisesta kaunokirjallisesta teoksesta.

Ymmärrän, että Antisankari on niitä kirjoja, joita osa vihaa ja osa rakastaa. Ajattelen silti ja oikeastaan juuri siksi, että se ja Salmela ansaitsisivat paljon enemmän huomiota.  

Ei minun maailmassani oli huomattavan ristiriitainen lukukokemus.

Kertomus sijoittuu noin vuosisadan päähän tulevaisuuteen, mutta kerronta muistuttaa monin paikoin juuri sitä mitä se onkin: nykypäivän ihminen yrittämässä kuvitella tulevaisuuden maailmaa. Tämä tarkoittaa, että kun päähenkilö kuvailee omia kokemuksiaan maailmasta, rikkoutuu illuusio siitä, että hän olisi autenttinen 2110-luvun ihminen. Henkilöhahmot jäävät samalla kauttaaltaan yksiulotteisiksi. Aika naiivikin kertomus on kaikessa ylioptimistisuudessaan, ja lopussa on jumala koneesta -käänteen makua. 

Kuitenkin, kertomus valaa lukijan - epäilemättä ainakin jos hän on maailmantuskaa kokeva nuori - mieleen aimo annoksen tulevaisuususkoa ja tarjoilee konkreettisia ideoita, miten kuka tahansa voi vaikuttaa maailmaan ympärillään. Odotan yhtä kaikki lisää luettavaa Terhi Raikkaalta, hän vaikuttaa lupaavalta kirjoittajalta.

Tässä on kirja, jolla on hurjasti nostalgia-arvoa. Opettajamme luki tämän meille ääneen ala-asteella, ja taisimmepa itsekin lukea tästä ainakin pätkiä. Katsoimme myös elokuvaversion. Muistan tarinan tehneen minuun valtavan vaikutuksen ja lohduttaneen minua tullessani hiljalleen tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani. Kuolema ei olekaan paha, vaan se päinvastoin lopettaa kaiken pahan.

Lukiessani kirjan nyt aikuisiällä kannesta kanteen, sumuiset muistot kirkastuivat sykäyksittäin.

Yksityisetsivänä työskentelevä ihmisapina saa toimeksiannoksi suojella tangolaulaja Lunaa äärimmäisen vaaralliselta Eesaulta. Sattuuko Eesau olemaan vain jazzin ystävä, vai miksi hän haluaa saada Lunan hengiltä?

Outo mutta kiinnostava lähtöasetelma. Eikä outous Apinassa ja Uusikuussa suinkaan siihen jää. Helpompi vastata kysymykseen, mikä kirjassa ei ole outoa. Siis, tulevaisuuden Helsingin mieleen tuovassa Dystopoliissa gangsterit sotivat pitkin rajalinjoja, jotka on vedetty musiikkimieltymysten mukaan. Päähenkilö Hanuman yrittää pitää haulikonluodit erossa suojatistaan ja samalla saada tolkkua itsestään ja menneisyydestään.

Kunpa outouden lisäksi kiinnostavuuskin olisi kantanut alkua pidemmälle. Tykästyin lähinnä tarinan jouhevaan rakenteeseen ja Hyvösen luomaan mystiseen maailmaan, mutta useimmat juonenkäänteet, taistelu- ja takaa-ajokohtaukset sekä yllättävän runsas väkivalta eivät miellyttäneet. Loppuhuipennus tarjosi yllättäviä paljastuksia mutta myös uusia kysymyksiä, enkä lopultakaan päässyt oikein perille, mistä tämä kirja tahtoo kertoa. Oliko se tarkoituskin? Oli tai ei, viimeiset sanat luettuani jäi seurakseni sen sortin typerrys, joka harvoin on erinomaisen lukukokemuksen merkki.  

Tuulten yhä viiletessä kylmän rautatuolin viehätyvoima vain kasvaa entisestään.

Tämä oli toinen kerta, kun luin Kuninkaiden koitoksen, nyt alkukielellä.

Kirjassa Martin jatkaa siitä, mihin Valtaistuinpelissä jäi. Eikä pelkästään juonellisesti. Jos joku pelkäsi sarjan 700-sivuisen ykkösosan luettuaan, ettei Martin pysty pitämään kirjoittamisen tasoa korkealla 800-sivuisessa kakkososassa, pelkäsi turhaan. Martin tykittää kyllä taattua laatua, ja lukija voi huolettomana luottaa saavansa, mitä on tilannut.

Tarinan osalta Kuninkaiden koitoksessa on äärimielenkiintoisia ja kiinnostavuudeltaan maltillisempia osia. Jännittävimmät luvut sijoittuvat Muurin tuolle puolen, Kapeanmeren tuolle puolen ja Arya Starkin matkaan, kun taas kukkoilevien kuninkaiden kotkotukset etelässä tuntuvat tyhjänpäiväisemmiltä. Jälkiviisaana on helppo osoitella sormella näkökulmahenkilöitä, joiden jättäminen pinnallisemmalle huomiolle olisi pitänyt kokonaisuuden paremmin kasassa. Jo kakkososan loppuun mennessä tarina on levinnyt holtittomasti, mutta vielä pahempaa on luvassa. 

Nuori poika karkaa vankilasta, jossa on lähes koko pienen ikänsä virunut. Vapaassa maailmassa hän saa haltuunsa salaperäisen kirjan, joka opettaa tarinoita inhoavalle pojalle jotakin tärkeää mutta myös pelottavaa. Pelottavinta on se, ettei maailma olekaan niin vapaa kuin ensialkuun vaikuttaa.

Veera Salmen Oboin kirja yllätti minut syvyydellään. Odotin vauhdikkaan seikkailullista fantasiasatua mutta sainkin metatasoilla hyppelehtivän ja intertekstuaalisuutta monimuotoisesti toteuttavan kertomuksen, jota on lähes mahdotonta sijoittaa kirjallisuuden kentällä yhteen paikkaan. Alussa heräsi huoli, että kirja muistuttaa liikaa edeltäjiään eli tarinoita, joista se on saanut innoituksensa. Hiljalleen alkoi kuitenkin käydä selväksi, että olen lukemassa ainutlaatuista kerrontaperinteiden yhdistelmää, joka varmistaa kirjan omaleimaisuuden. 

Luin Oboin kirjan aikuisiällä ja bongasin tahtomattanikin vakavien jaksojen väleistä kohtia, jotka olivat mielestäni tarpeettoman lapsellisia jopa nuortenkirjalle. No, sen siitä kai saa, kun yrittää teeskennellä olevansa edelleen teini :P

Tarinoiden rakastajalle Oboin kirja on aarrelipas. En näe mitään syytä, miksi en jatkaisi seuraavaksi Aina Ponoihin.

Seitsemän naista kohtaavat tuntemattomassa, valkoisessa maailmassa. He tulevat siihen johtopäätökseen, että ovat kuolleita. Mutta miksei maailmassa vaikuta olevan muita kuin he? Mikä heitä yhdistää?

Oneiron on omalaatuista proosaa. Se eroaa aika paljon melkein kaikista aiemmin lukemistani fantasiaromaaneista ja oli sillä tavalla virkistävä lukukokemus. Kirjassa taikuus on selittämätöntä, ja vaikka samaan aikaan se on halki kertomuksen jatkuvasti läsnä, se sulautuu kiehtovalla tavalla henkilöhahmojen realistisiin elämän- ja kuoleman kokemuksiin. Juuri tällaisessa muodossa toivonkin tätä nykyä saavani ammentaa taikuutta kirjojen sivuilta: taikuutta, joka on luonteeltaan enemmän kuin vain spekulatiivista.

Proosan omalaatuisuus on kuitenkin myös Oneironin suurin kompastuskivi, sillä kertomus rönsyilee aika ajoin turhan pitkinä suikeroina. Jos rönsyt versovat aiheista, jotka eivät lukijaa miellytä, saattaa hänen mieleensä hiipiä halu loikata eteenpäin seuraavaan lukuun. Jouhevammat osat kirjassa toisaalta ovat parhaimmillaan puhdasta kultaa ja platinaa.

Laura Lindstedt on epäilemättä tehnyt valtavan työn Oneironin eteen, ja pelkästään siitä haluan aina antaa kirjailijoille tunnustusta. Hienoa, että tällainen teos on kirvoittanut kiittäviä puheenvuoroja myös palkintoraatien keskuudesta.  

2400-luvun maailmassa, jossa ihmisen mieli on opittu siirtämään vapaasti kehojen ja verkkoservereiden välillä, Kip Markham karkaa kehottomuuden kahleista toteuttaakseen unelmansa löytää kehon, johon aikanaan syntyi. 

Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykehossa on huippukiinnostava, luova, omaperäinen ja kunnianhimoinen idea. Tapahtumat sijoittuvat yli 400 vuoden päähän tulevaisuuteen, mutta Vuokko-Syrjänen kertoo niistä uskottavan vakuuttavasti. Syntykeho on suomalaiskirjoittajan esikoisteos, mutta tämän ei pidä antaa hämätä, sillä kyseessä on ehdottomasti maailmanluokan tieteisromaani.

Kaiken lisäksi Syntykeho on aidosti kiinnostava, epäsovinnainen rakkaustarina, josta on helppo viehättyä. Ihme, ettei tästä ole puhuttu enemmän. 

Lukukokemuksena teos ei ollut helpoimmasta päästä, ja aika ajoin keskittyminen pääsi teknologisessa termiviidakossa herpaantumaan. Pieni sanasto kirjan lopussa olisi voinut olla paikallaan. 

Odottamattoman satumainen lukupaketti todellisista paikoista, joiden tiedetään tai uskotaan inspiroineen Tolkienia hänen Keski-Maa-kertomuksiaan kirjoittaessaan. Taianomaisuutta lisäävät kirjan iso koko ja jykevyys, jotka tuottavat perinteisen satukirjan tuntua. Kirjassa on runsas ja esteettisesti miellyttävä kuvitus, johon sisältyy myös useita Tolkienin omia piirroksia ja maalauksia vuosikymmenten varrelta - aarteita itsessään. Löytyypä kirjasta myös hieman erikoisherkkua meille suomalaisille lukijoille. Kaikista tähän saakka lukemistani Tolkien-aiheisista tietokirjoista tämä on kiehtovin.  

Tuulen varjo kaappasi huomioni itselleen mutta turhan myöhään. Liian myöhään sanoisin. Lähes 650-sivuisesta kirjasta oli noin 2/3 jo takana, kun tarina vasta kunnolla muuttui mielenkiintoiseksi. Loppu olikin ehdottomasti odottamisen arvoista luettavaa, mutta sitä edeltävät sivut olivat sen verran puuduttava luku-urakka, etten voi antaa enempää tähtiä.

Kirja on luokiteltu maagiseksi realismiksi, mutta taianomaiset elementit ovat pikkuisessa, lähes huomaamattomassa osassa. Kaiken lisäksi en oikein tykästynyt henkilöhahmoista yhteenkään, vaikka värikkäitä persoonia moni heistä olikin, kadunfilosofi Fermín etunenässä.

Sitä en sano, etteikö Ruiz Zafón olisi taidokas tarinankertoja. Tämä tarina vain ei ollut tällä kertaa ihan minua varten.

Itseään harmaana tylsimyksenä pitävä 14-vuotias tyttö seuraa perhosta ja päätyy toiseen maailmaan, jossa joutuu kaikenmoisiin jännittäviin seikkailuihin ja jossa kohtaa muiden muassa hurmaavan mutta kapinallisen prinssin. Kuulostaako tutulta?

Ensimmäistä kahta kolmasosaa Kalmanperhon kutsusta lukiessani huomasin vähän väliä ajattelevani tarinan olevan liian tuttu jo entuudestaan innostaakseen riittävästi. Mieleeni pulpahtivat sellaiset kirjalliset klassikot kuin Liisa ihmemaassa, Narnian tarinat ja jopa Stephen Kingin Musta torni. Toki omaperäisiäkin elementtejä joukkoon mahtui, eli mistään leikekirjasta ei suinkaan ole kysymys.

Varsinkaan, kun ottaa huomioon viimeisen kolmanneksen. Onneksi en noudattanut neuvoa, joka kehottaa hylkäämään kirjan, jos se ei ensimmäisen 50-100 sivun voimalla tempaa mukaansa. Loppuosa palkitsee kärsivällisen lukijan ja kompensoi turhauttavaa alkupuolta. Mutta kokonaisuutta loppukaan ei omalla kohdallani pelastanut tavalla, joka olisi saanut minut haluamaan lisää. Trilogian muut osat saavat jäädä lukematta.

Tarvitseeko maapallon kantokyvyn rajoissa pysyäkseen luopua materialismista? Tämän ison ja ääriajankohtaisen kysymyksen Elli Leppä lukijaltaan - ja samalla itseltään - kysyy. Kysymykseen vastaamisen tueksi hän tarjoaa kymmeniä sivuja lyyristä pohdintaa aiheesta.

Kokonaisuudessaan pidin teoksesta valtavasti, vielä Seisauksia tasauksiakin enemmän. Kaikki runot eivät iskeneet vertaisella voimalla tajuntaan, mutta parhaimmat pysäyttivät, herättivät monenlaisia ajatuksia ja tunteita surusta riemuun. Erityisesti viehätyin runoista, joissa tavarapaljouteen ripustautunut kertoja oikein rypee itsesäälissään. Kuinka hykerryttävää. Ja kuinka teräviä piikkejä.

Kun tilanne äityy oikein epätoivoiseksi, pitää laskea tulevaisuutensa legendojen varaan.

Kalevan pojilla Mikko Kamula palaa Ison härän tasolle. Sarjan neljännessä osassa realismi ja fantasia ovat mielestäni Tuonelasta paluun jälkeen taas paremmin tasapainossa. Muutenkin kirja on tapahtumakirjoltaan ja mytologiselta pohjaltaan kolmososaa monipuolisempi. 

Kuten sarjassa aiemminkin, Kalevan pojissa paikoin selitellään asioita tarpeettoman paljon, eikä dialogi aina ole kovin autenttista. Mutta kuinka paljon tällaiset heikkoudet loppujen lopuksi häiritsevät yli 700-sivuisessa kirjassa? Rikkoja rokassa, rikkoja rokassa.

En varmasti olisi koskaan tarttunut Tiimaan, ellei se olisi tullut vastaan selatessani tulevien kirjajulkaisujen listaa kategoriassa maaginen realismi. Maaginen realismi on nykyään ehkä suosikkilajityyppini ja sitä myös itse kirjoitan mieluiten, joten olin Tiimasta ennakkoon varsin innoissani. No, kirjaa lukiessa kävi varsin pian ilmi, että tarinassa maagisuudella on lopulta vain pieni rooli. Turhan pieni makuuni. Eniten minua kirjassa ilahdutti iäkkäämpi päähenkilö, jonka muistisairauden ja kuurouden sävyttämiin arkisiin kokemuksiin lukija pääsee tutustumaan. Ja Rielin kirjoitustyyli on sympaattinen.   

Viides vuodenaika on vuosiin omaperäisin uusi fantasiakirja, jonka olen lukenut. Se esittelee aidosti mielenkiintoisen maailman ja taikuusjärjestelmän, jollaista ei ole toista. Osa kirjan tapahtumista ja elementeistä ällistytti niin, että olin melkein epäuskoinen, kuinka joku voi luoda jotakin niin ainutlaatuista. Lisäksi Jemisin sanoo kirjan kautta asioita esimerkiksi ennakkoluuloista ja seksuaalisuudesta, joita ei liiemmin spekulatiivisen fiktion avulla ole käsitelty. Tästä ilman muuta lisäpisteitä. Kirja on alle 500 sivua mutta täyteläisyytensä ansiosta tuntuu sitäkin tuhdimmalta lukupaketilta.

Kaikesta tästä huolimatta tarina ei syystä tai toisesta kunnolla imenyt minua mukaansa. Se on hyvin synkkä, karu ja raaka, vaikka ei kovin väkivaltainen. En aina jaksanut välittää, mitä henkilöhahmoille on tapahtumassa. Päähenkilöt eivät minusta ole erityisen kiinnostavia, vaikka Essunin kokemat repivät tuskat pystyi tuntemaan omissakin nahoissaan. 

Kai olen tarinaorientoitunut lukija, jonka on opittava kunnolla välittämään henkilöhahmoista nauttiakseen lukukokemuksesta kunnolla. Siksi en voinut antaa enempää tähtiä. Ja siksi en luku-urakan valmistuttua kokenut välitöntä tarvetta päästä sarjan kakkososan kimppuun.

Selvästi suurin osa kirjoituksista oli pitkäaikaiselle Keski-Maa-kertomusten ystävälle suunnattoman kiehtovaa luettavaa. Toki eivät aivan kaikki, eikä kirja muutenkaan ole sellainen, että sitä olisi muiden kuin pahimman luokan Tolkien-fanaatikkojen tarkoitus lukea sanasta sanaan. Vai kuvittelitteko, että käyn ne quendin väkiluvun kasvua osoittavat taulukot alaviitteineen ajatuksella läpi?

Olin jo entuudestaan täydellisen vaikuttunut Tolkienin kirjoitusten tarkkuudesta ja yksityiskohtaisuudesta, mutta vasta tämä kirja konkreettisesti osoitti, että Tolkien todella eli ja hengitti luomaansa tarustoa. Hattu pois päästä myös kirjan toimittaneen Carl F. Hostetterin ja suomentaja Jaakko Kankaanpään suuntaan. Epäilemättä keskimääräistä haastavampi teos toimittaa ja kääntää.

Mohsin Hamidin Viimeinen valkoinen mies on varsin kiinnostava proosallinen pohdinta siitä, miten ihonväri ja muut valinnoistamme riippumattomat ominaisuudet yhä edelleen meitä ihmisiä määrittelevät. Teos on lyhyt, ikään kuin ylipitkäksi venynyt novelli, ja luettuani sen loppuun jälkeen jäikin tunne, että asiat jäivät puolitiehen. Mielestäni se ei reilussa sadassa sivussa ehdi saavuttaa täyttä potentiaaliaan.

Puhuttelevan aiheen lisäksi haluan antaa Hamidille tunnustusta miellyttävästä kielenkäytöstä. Tavallisesti en ilahdu pitkistä, polveilevista virkkeistä, mutta tässä ne ovat kaikessa hajamielisyydessään kovin hellyyttäviä.  

Kukkia Algernonille valloitti minut ensimmäisestä sivusta lähtien. Kirja on älykäs mutta ei vaikealukuinen vaan pakahduttavan liikuttava. Daniel Keyes eläytyy hämmästyttävän luontevasti älyllisen ja emotionaalisen kehityksen rattaisiin juuttuneen ja leikkauksella huippuälykkääksi muuttuvan miehen asemaan. Huomasin samaistuvani hyvin paljon päähenkilöön Charlieen siitäkin huolimatta, että olen kai älykkyydeltäni lähellä keskiarvoa. 

Tuskin yksikään fiktiivinen teos on vaikuttanut yhtä suuresti myöhempien aikojen keskusteluun älykkyydestä ja erityisesti älykkyyden eri tasoilla olevien välisistä kommunikaation ongelmista. Voin suositella tätä humanistisen tieteiskirjallisuuden väkevää klassikkoa ihan kaikille.

Mies muuttaa vapaaehtoisesti korkeiden muurien sisäänsä sulkemaan, autioituneeseen kaupunkiin. Pian hän unohtaa, miksi suostui muuttamaan tähän karun kauniiseen mutta yksinäiseen paikkaan, kun salaperäisen mestarin ajatukset täyttävät hänen mielensä.

Täytetyt on outo, synkkä ja häiritsevä tapaus. Joskus tarinat ovat vain liian outoja, mutta tässä tapauksessa outous on positiivinen ominaisuus. Synkkyyden välistä pilkottavat auringon lohduttavat säteet, jotka saavat toivomaan, että päähenkilö keksisi keinon päästä takaisin entiseen elämäänsä muurien ulkopuolella. Häiritsevyys sen sijaan meni paikoin yli, ainakin jos mahaltani kysyy. Sisältövaroitus herkkävatsaisille. Parissa kohdassa tuli olo, että Vainonen provosoi liskoaivojani tahallaan.

Toinen asia, joka erityisesti häiritsi, on takaumien käyttö. Tuntui, että päähenkilön menneisyyden kokemuksista iso osa kellui keskuskertomuksesta erillään ja nidottiin lopussa kiinni hätäisen kömpelösti. 

Tämä kertomus ei ole suinkaan ensimmäinen, joka sijoittuu muurien sulkemaan paikkaan. Tästä huolimatta sitä ei voi syyttää aiempien tarinaideoiden kopioimisesta. Täytetyt on omilla jaloillaan seisova, tiivis ja täyteläinen teos.

Äänihäkki on nykyaikainen satu, joka tuntuu tutulta ilman, että kopioi klassikkosatujen ideoita. Kirjassa käsitellään aika isoja ja vaikeitakin teemoja, kuten ihmisten julmuutta toisiaan ja muita olentoja kohtaan. Sopii siis aikuislukijoille myös.

Tarina ja kieli ovat kaunista luettavaa, ja tottahan satukirjassa pitää kuvia olla. Viehättävä kuvitus sopiikin tarinan kaveriksi mukavasti. Omaperäisyydestään huolimatta tarina on paikoin turhan ennalta-arvattava, siitä pitää vähän rokottaa. Mutta miellyttävää lukea välillä tällaisia suhteellisen lyhyitä kirjoja, joilla on selkeä loppu ilman tarvetta jättää ovi auki mahdollista jatko-osaa varten.

Rauhaa rakastavat ihmiset tempautuvat mukaan Valtaistuinpeliin. Jos sinut houkutellaan tai pakotetaan peliin mukaan, sinulle jää vain kaksi vaihtoehtoa: voitto tai kuolema. Mutta mitä hyötyä valtaistuimella istumisesta on, kun talvi on tulossa? Talven mukanaan tuoman kuolettavan uhan edessä kuninkaat ja orjat ovat samanarvoisia. Samaan aikaan osa ihmisistä on riittävän nokkelia tai onnekkaita välttääkseen peliin sotkeutumisen kokonaan. Millainen kohtalo heitä odottaa?

Luin Valtaistuinpelin nyt toistamiseen, tällä kertaa englanniksi. Sen voin suoriltaan sanoa, että kirja kestää monihaaraisuutensa vuoksi uudelleenlukemisen erinomaisesti. Monihaaraisuus on kuitenkin myös kirjan ja koko kirjasarjan kirous ja keskeinen syy, miksi sarja on yhä kesken. Henkilöhahmoja on tarpeettoman paljon ja he levittäytyvät tarpeettoman laajalle kautta koko tunnetun maailman. 

Kirjan tapahtumat sinänsä ovat hyvin jännittäviä ja mukaansatempaavia, mikä tekee kirjasta nopeampilukuisen kuin päälle päin uskoisi. Myös henkilöt ovat kiinnostavia ja omaperäisiä, siitä kiitän Martinia auliisti. Sen sijaan pseudokeskiaikainen maailma, kuninkaalliset, ritarit, peitset ja kalistelu eivät saa minua haukkomaan henkeäni ihastuksesta. Kiehtovimmat asiat tapahtuvat Muurilla ja Kapeanmeren takana, paikoissa, joissa voi tuntea kadoksissa olleen taikuuden tunnustelevan kosketuksen.   

Stuart Turton iskee jälleen!

Mistä edes aloittaa? Pimeitten vetten paholainen on kertomus 1600-luvun purjealuksesta, joka matkaa Itä-Intiasta Eurooppaan mukanaan paprikoita, mausteita, mystinen Laite ja vielä mystisempi "salaisuus". Eikä siinä vielä kaikki, ei läheskään. Lisäksi laivan matkustajat ovat hillittömän värikäs seurue joukossaan muun muassa tuntemattomasta syystä vangittu salapoliisi, saarnamies suojatteineen ja hyttiinsä linnoittautunut varakreivitär. Myös laivan miehistö vaikuttaa salamyhkäiseltä omine agendoineen, joilla tuntuu olevan niukasti tekemistä laivan turvallisen etenemisen kanssa.

Synkkä varjo lankeaa laivan ylle jo lähtösatamassa, kun kieletön spitaalinen kiroaa laivan ja kaikki sen kyytiin kapuavat raukat. Hyvin pian tämän jälkeen kirous näyttää kuin näyttääkin käyvän toteen ja karmivat tapahtumat alkavat vyöryä matkustajien ja miehistön jäsenten - ja tietenkin lukijan - silmille. Siitä eteenpäin tarina onkin yhtä yllätysten ja vastayllätysten sarjatykitystä. 500 sivua eivät tunnu riittävän millään niiden kaikkien kuvaamiseen.

Moni on kehunut Turtonia yhdeksi aikamme omaperäisimmistä dekkaristeista, ja he ovat kaikki oikeassa. Paitsi ettei hän ole pelkkä dekkaristi. Hän on myös fantasia-, tieteis- ja kauhukirjailija, ja mitä vielä muuta. Pimeitten vetten paholaisesta ei vauhtia ja juonenkäänteitä puutu, mutta mielestäni tarinankerronnan intensiteetti ei edes ole kirjan paras puoli. Eikä omaperäisyyskään. Vaan henkilöhahmot. Kirjassa esiintyy toistakymmentä keskeistä hahmoa, jotka käytännössä kaikki ovat kiinnostavia ja moniulotteisia yksilöitä. On lempeä jättiläinen Arent. On pahasti häiriintynyt kenraalikuvernööri. On nokkela Lia, kovaksikeitetty Drecht, arvoituksellinen Isabel, ja monta muuta. Ilmiömäinen suoritus.

Taas kerran joudun pähkäilemään pääni pöpiksi, mistä voisin Pimeitten vetten paholaista edes hivenen kritisoida. No, tapahtumia oli ehkä jo vähän liikaakin, minkä tajusi kunnolla vasta lopussa, kun paholaisen kynsistä selvinneet purkivat salaisuuksien vyyhtiä. Mutta se on kokonaista tähteä pienempi miinus.   

Ukkoshuilussa pääosassa on meteorologi. Mielenkiintoista. Tai oikeastaan pääosassa on sää. Huippumielenkiintoista.

Kirja alkaa prologimaisella versiolla Vanhassa testamentissa esiintyvän profeetta Joonan tarinasta. Tarina on kirjan ensimmäisen puoliskon kiinnostavinta antia yhdessä säätä, ilmastoa ja ympäristöä pohdiskelevien blogitekstien kanssa. Suurin osa alkupuolesta kuluu jumittuneena päähenkilö Leena Lindin epäkiinnostaviin ihmissuhde- ja muihin henkilökohtaisen elämän sotkuihin. Kiinnostus ei herää edes tarinan pyöriessä hänen ammatillisten murheidensa parissa.

Kunnes alkaa tapahtua: Leena huomaa uuden työpaikkansa olevan jotakin muuta kuin päällepäin ensin näyttää. Samaan aikaan hän saa Leia-tyttärensä kanssa kohdata sään arvaamattoman mahdin. Keskustelut, jotka kirjassa käydään juurikin tästä luonnonvoimien mahdista suhteessa ihmisten mahtiin, kohottavat kirjan arvoa loppua kohti. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Sitä ihmettelen, eikö sää muka olisi ollut riittävän kiinnostava aihe itsessään täyttämään romaanimittaisen kertomuksen ääriään myöten. Mihin ihmissuhderepostelua tarvitaan? Myönnetään, että kirjan loppupuoli osittain vastasi näihinkin ihmettelyihin. Siis osittain. Lisäksi aivan lopussa on yksi seikka, joka jäi harmittamaan, jopa ärsyttämään minua. En sano enempää, etten paljasta liikaa. Mutta Ukkoshuilun loppuhuipennus ei täysin tyydyttänyt minua. 

Hieno aihe, ja Johanna Sinisalo on mainio tarinankertoja. Lukemiseen käyttämäni aika katosi myrskytuuleen, niin kuin sen pitikin kadota.

Risto Isomäeltä jälleen yksi ekotrilleri, joka kuvittelee, millaisilla keinoilla ihmiskunta voisi pelastaa itsensä ja millaiset voimat voisivat näitä keinoja vastustaa. Tässä mielessä Atlantin kuningatar on samaa maata Jumalan pikkusormen kanssa mutta lukemisen arvoinen, vaikkei olisi tutustunut Isomäen tuotantoon ennakkoon.

Juonellisesti kirja ei varsinaisesti imaissut mukaansa. Taistelukohtaukset eivät oikein sytyttäneet, eikä jännitys kunnolla hiipinyt kirjan sivuilta sisuksiini. Lopun juonenkäänne kylläkin vakuutti, ja siitä haluan Isomäkeä kiittää.

Jos päähenkilö Lauri Nurmi olisi oikea henkilö, en välittäisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Luotaantyöntävä päähenkilö ei aina ole huono asia, mutta en vain osannut sympata Lauria ongelmiensa kanssa, joista suurin osa oli itseaiheutettuja.

Mielestäni kirjan merkittävin anti ovat keskustelut, joita henkilöhahmot käyvät ihmislajin tulevaisuudesta. Esille nousevat muun muassa ilmasto- ja biodiversiteettikriisi, energia sekä tappavat taudit. Näistä keskusteluista oli jännittävämpää lukea kuin "hyvisten" ja "pahisten" välisistä tulitaisteluista. Kirja päättyy noin parinkymmenen sivun mittaiseen "Muutama jälkihuomautus" -osioon, joka jatkaa keskusteluja eteenpäin ja on siten kirjan parasta antia.

En tahdo vähätellä Isomäen proosankirjoittamisen taitoa. Atlantin kuningatar on ilman muuta pätevä tarina. Minusta hän vain on parhaimmillaan kirjoittaessaan esseetyyliin kantaaottavaa ja provosoivaa asiatekstiä. 

Myönnän, että olin ennakkoluuloinen räknättyäni, minkä ikäisenä Emmi Köykkä Näkinkenkätytön kirjoitti. Ajattelin, että tarina on varmaan aika köykäinen (tahaton sanaleikki) ja lapsellinen, paremmin teini-ikäisille kuin aikuislukijoille sopiva.

Harvoin on tuntunut näin miellyttävältä olla väärässä. Köykkä teki minuun valtavan vaikutuksen taidollaan kertoa tarinaa ja ennen kaikkea välittää tunteita ja ajatuksia. Tätä epäilemättä edesauttoi, että tarina tuli lähelle omaa elämääni. Olen nimittäin syömishäiriökuntoutuja itsekin. Mutta ei se läheskään kaikkea selitä. Kirjassa esiintyvä pohdinta elämästä sekä syömisestä, joka todella on elämistä varten eikä toisinpäin, on mielestäni häkellyttävän viisasta. Kirja ei siis suinkaan ole kepeä lukukokemus, jonka voi sivuuttaa muutamassa tunnissa. Omalla kohdallani itse lukuprosessi kesti vähän toista viikkoa, mutta tarina ei ole vielä parin viikon jälkeenkään jättänyt minua rauhaan. Kenties vielä vuosien päästäkin muistan Näkinkenkätytön yhtenä kaikista lukemistani kirjoista inspiroivimpana. 

Vähättelemättä nuorten ihmisten kykyä kirjoittaa kypsyydellä, jollaisesta moni aikuinenkin vain haaveilee, olen vaikuttunut myös siitä, että Köykkä kirjoitti Näkinkenkätytön koulunkäynnin ja syömishäiriöstä toipumisen rinnalla. Kirjoittaminen on epäilemättä ollut hänelle eräänlaista terapiaa ja kanava käsitellä vaikeita tunteita. 

Jotta homma ei menisi pelkäksi ylistämiseksi, on sanottava, ettei kerronta kirjassa ole laadultaan täysin yhdenmukaista tai puhtaan sujuvaa. Varsinkin alkupäässä kerronnan kankeus häiritsi. Yhtä kaikki Köykkä on huippulupaava kirjailija. 9/10, ja viimeisen tähden on tarkoitus kannustaa jatkamaan kirjoittamista. Kymmenes tähti jäi antamatta niin ikään kannustamistarkoituksessa: jos Köykkä jatkaa kirjoittamista, kuulemme hänestä taatusti vielä monet kerrat.

Tässä teille täydellinen työkalusarja. Kaikki, mitä kirjafani saattaa koskaan toivoa: jännitystä, toimintaa ja hurttia huumoria. Tieteellistä, teknistä ja teknologista tarkkuutta. Viisaasti kuviteltua tulevaisuutta. Mutta ennen kaikkea ihmisyyttä läpiluotaava kertomus, joka räjäyttää tajunnan. 

Toisinaan jännäreissä luotu jännitys ei ole riittävän autenttista aktivoidakseen lukijan sympaattista hermostoa. Andy Weirillä on mahtava taito tarinaa kertomalla saada lukija jännittämään kuvitteellisten henkilöiden puolesta. Viimeisten kymmenien sivujen aikana minulla oli vaikeuksia repiä silmiäni irti sivuilta, koska oli vain saatava tietää, miten äärimmäisen hengenvaarallisessa pelastusyrityksessä käy. En muista eläytyneeni yhtä voimakkaasti yhdenkään kirjan parissa aiemmin. 

Tieteiskirja, jossa kuvataan tulevaisuuden teknologiaa yksityiskohtaisesti, saattaa helposti mennä metsään, jos teksti paikoin on pelkkää teknisten detaljien ja nyanssien luettelemista. Mainittakoon, etten itse ole mikään tekniikan ihmelapsi. Avaruusnörttiyden tasosta vähensinkin yhden tähden, mutta aika paljon kirjasta kertoo, etten katsonut tarpeelliseksi rokottaa yhtään enempää.

Huumori se vasta hankala laji onkin. Läpänheitto Yksin Marsissa -kirjassa osuu kyllä omaan huumorintajuuni aivan täysillä. Vaikea selittää sen tarkemmin.

Yksin Marsissa on kovaksi scifiksi suhteellisen kevyttä luettavaa ja siten erinomainen paraatiovi tieteiskirjallisuuden maailmaan, ainakin jos porttiteoriaan uskoo. Suosittelen kokeilemaan tätä, vaikka uskoisit vihaavasi scifiä sen kaikissa muodoissa. Ja kuten sanoin, pohjimmiltaan kirjan teemana on ihmisyys. 

Lasihelmipeli oli kyllä vaikea pala. En päässyt tarinaan tai maailmaan sisälle kunnolla missään vaiheessa. Töin ja tuskin pääsin loppuun asti. Viimeiset satakunta sivua meni silmäilevää pikalukutahtia, kun en enää jaksanut syventyä. Halusin vain, että voin selkä suorassa kertoa lukeneeni tämän kirjan, jos joku joskus kysyy.

Tarina ei tosiaan ollut erityisen mukaansatempaava. Miljöö ja henkilöhahmojen kavalkadi ovat huomattavan patriarkaalisia ja yksiulotteisia, eikä esimerkiksi naisten olemassaoloon viitata kuin ohimennen. Päähenkilö Josef Knechtiin en samaistunut juuri ollenkaan, itse asiassa identiteettinsä kanssa tuskaileva Plinio Designori ja syvälle lasihelmipelin syövereihin uppoutunut Fritz Tegularius ovat paljon kiinnostavampia hahmoja.

Enkä yli 500 sivun jälkeenkään tiedä, mikä se lasihelmipeli oikeastaan on. 

Ongelmia on myös kielenkäytössä. Ei siis hahmojen vaan tarinan kertojan kielessä. Erityisellä tavalla uuvuttivat ja hermoja raastoivat ylipitkät virkkeet ja muotopuolet lauserakenteet. Syy voi olla joko Hermann Hessessä itsessään tai suomentajassa. 

Käytännössä kaikki neljä tähteä ovat muutamien ajatuksia liikauttaneiden keskustelujen ansiota, jotka Josef kirjassa kävi tovereidensa kanssa. Mutta se siitä. Harvasta kirjasta joudun näin sanomaan, mutta Lasihelmipelin lukeminen ei ollut siihen käyttämäni ajan arvoinen.

Sain tovi sitten päätökseen 4,5 vuoden urakan eli Stephen Kingin Musta torni -sarjan luettua. Toivon, ettette pahastu, kun arvioin samalla kertaa koko sarjan.

Ensimmäisestä osasta Revolverimies kaikki lähti liikkeelle. Fantasiaelementeillä ryyditetty länkkäri ei vielä tehnyt suurempaa vaikutusta. Pieni kirja, jonka kirjoittamisen King aloitti parikymppisenä Sormusten herra -päissään. Varsinkin loppu oli kuitenkin niin mielikuvitusta kutkuttava, että sen luettuani pistin kakkososan välittömästi lukulistalle. Pakko oli saada tietää lisää.

Toisen osan alkuvaiheista lähtien kävi selväksi, että sarja saisi aivan pian paljon lisätasoja ykkösosaan verrattuna. Kolme korttia pakasta -kirjassa King alkaa leikitellä multiversumi-ideoillaan ja käsitellä maailmojen keskinäisiä sekasotkuja. Tämä kolahti tajuntaani ja kovaa. Melkein tuplasti Revolverimiestä pidemmän kirjan lopun häämöttäessä huomasin uppoutuneeni tarinaan niin syvälle, että olin jo melkein varma, etten pääsisi takaisin pintaan millään muulla keinolla kuin lukemalla sarjan loppuun saakka.

Kolmannesta osasta tuli pitkäksi aikaa suosikkini sarjan osien joukossa. Tässä jotenkin Kingin jäljittelemätön tarinankerrontatyyli ja taito pitää lukijan mielenkiinto yllä fantastisilla juonenkäänteillä lumoaa, olkoonkin että tarina ei ole mikään kaunis fantasiasatu vaan synkkä ja ahdistava ja sairas. Joutomaa on arvoituksellisempi ja jännitteisempi kuin kaksi aiempaa osaa. Murhanhimoisuudestaan ja mekaanisesta sydämestään huolimatta Blaine-juna on

(piina)

yksi sarjan hienoimmista sivuhahmoista. Ja cliffhanger tässä on säälimätön.

Kahden huimaavan hyvän osan jälkeen Velho oli kiistatta pettymys. Olin saanut ennakkotietoa, että kyseessä olisi hidastempoinen ja jaaritteleva osa, ja kyllähän lähes tuhannen sivun mitta mietitytti, mutta yllätyin, ettei tarina oikein missään vaiheessa temmannut minua mukaansa. Tarpeettoman pitkä se ainakin on, jos ei nyt suorastaan tarpeeton. Se sijoittuu melkein yksinomaan Rolandin Mejisin-aikoihin, jotka eivät mielestäni olisi kaivanneet näin pitkällistä läpikäyntiä. 

Pahinta tässä on se, että nelososan jälkeen luin Tuulen avaimen, joka kronologisesti sijoittuu Velhon ja Callan susien väliseen aikaan siitä huolimatta, että on hemmottelulahjana pitkän linjan Musta torni -fanieille julkaistu vasta vuonna 2012. Tuulen avain on parempi kuin Velho mutta lähinnä pituutensa vuoksi. Se ei palvele sarjaa erityisen uskollisesti eikä juonen puolesta jäänyt kummemmin mieleen. Tämän vuoksi olin tässä kohtaa aika lailla tympääntynyt koko sarjaan.

Kesken en silti tietenkään jättänyt. Jaksoin luottaa siihen, että kakkos- ja kolmososaan loihdittu lumous vielä löytäisi minut jäljellä olevien osien aikana. Niin kuin löysikin. Callan sudet ei aivan yltänyt Kolmen kortin tai Joutomaan tasolle, mutta yhtä kaikki se palautti innostukseni sarjaa kohtaan. Samalla palasivat aito jännitys ja tunteet, jotka Velhossa olivat jääneet vajavaisiksi. Jälleen kirjan lopun tapahtumat vyöryivät päälleni sellaisella voimalla, että otti aikansa, ennen kuin tajusin hautautuneeni kaulaani myöten kivulloisen maan mutiin. Aah, miten rentouttava kylpy...

Jo kakkososan tasohyppely oli ollut aika häkellyttävää. Kuudes osa lisäsi tasoja entisestään. Aika ajoin vaikutti siltä kuin juoni alkaisi pahemman kerran karata sai Kingin hyppysistä, vaikka ei kai se missään vaiheessa kovin tiukasti niissä pysynytkään. Susannan laulun jälkimmäisen puoliskon aikana en meinannut pystyä ajattelemaan muuta kuin kysymystä: missä vaiheessa kirjailija on niin meritoitunut, että voi tehdä itsestään kirjansa henkilöhahmon ilman, että sitä pidetään itseriittoisena? No, King vastaa tähän itse Mustan tornin päätösosassa.

Ja millainen päätösosa se olikaan. Siis, hyvä tavaton, Musta torni on vielä pidempi kuin Velho, mutta ällistyttävää kyllä ei käynyt missään vaiheessa pitkäveteiseksi. Jännittäviä, välillä suorastaan hätkähdyttäviä kohtauksia ehjänä ja tiiviinä helminauhana. En pysty sanomaan, että helmistä yksikään olisi tarpeeton, niin kuin ei tornia kannattelevista säteistäkään yksikään ole tarpeeton. Ei ole helppoa viimeistellä tuhansien sivujen mittaista kirjasarjaa, King tietää sen itse varmasti paremmin kuin hyvin, mutta Musta torni on kyllä lähes täydellinen lopetus Rolandin tarinalle. 10/10 tähteä. Aivan lopuksi King toden totta myöntää, ettei ollut enää aikoihin pystynyt kontrolloimaan sarjan kehittymistä. Stephen King -nimisen hahmon tuominen mukaan tarinaan esimerkiksi ei ollut ollut hänen oma ideansa. Hattu pois päästä, että hän koskaan sai moisella tekniikalla Mustan tornin rakennustyön maaliin.

Mustan tornin osille Risingiin antamieni arvosanojen keskiarvo on 7,6. Viimeisen osan ansiosta antaisin koko sarjalle arvosanan 8/10. Vaikka sarja on suosittu, mielestäni se on silti hieman aliarvostettu Kingin tuotannossa. Melkein kaikki tietävät Hohdon ja Sen ja jopa pienoisromaani Rita Hayworthin, mitä selittänee se, että moni on tutustunut niihin nähtyään ensin niiden pohjalta tehdyt elokuvat. En ole nähnyt Musta torni -elokuvaa, mutta olen kuullut sen olevan epälojaali alkuteokselle. Joka tapauksessa yritys ahtaa monituhatsivuinen tarina reiluun pariin tuntiin on suuruudenhullu. Siksi onkin sääli, ettei kirjasarjaan perustuva TV-sarja näillä näkymin toteudu. Toivoisin kaikkien fantasian, scifin, jännityksen, kauhun ja miksei klassikkolänkkärienkin ystävien kohtaavan Roland Deschainin ja antavan tälle mahdollisuuden purkaa sydämensä. 

Musta peili muistuttaa Maja Lunden Ilmastokvartetti-sarjan kirjoja niin paljon, että vertailua on vaikea välttää tekemästä. Kolme näkökulmapäähenkilöä kolmelta eri aikakaudelta, joiden tarinat kietoutuvat maailmanlaajuisen ympäristöongelman ympärille. Siinä, missä Lunde on keskustellut hyönteiskadosta, veden riittävyydestä ja sukupuuttoaallosta, Emma Puikkonen käsittelee energiaa. Tarkemmin sanottuna öljyä ja onnistuu hätkähdyttämään osoittamalla kaikkia niitä arkipäiväisiä tavaroita ja toimintoja, jotka eivät olisi olemassa ilman raakaöljyn talteenottoa ja jalostamista. Ajankohtaisuudessaan niin kiinnostava aihe, että - yks kaks - ja tarina on jo imaissut lukijan maailmaansa.

Vaikka ei pelkkä aihe tietenkään ole tässäkään tapauksessa mikään laadun tae. Musta peili päihittää mielestäni Ilmastokvartetin kirjat ihastuttavalla kielenkäytöllään, joka on paikoin suorastaan runollista. Puikkosen sanoissa öljynporauslautastakin tulee elollinen olento, jonka tunteet herättävät lukijassa vastakaikua. Myös itse öljyn hän onnistuu kielen keinoin herättämään eloon niin, että sitä kohtaan alkaa väkisinkin tuntea sympatiaa. Ja samalla rakastuu suomen kieleen entistäkin syvemmin. 

Juonellisesti teos ei ole huikaisevan jännittävä, mutta se haittaa tuskin ollenkaan. Ida Tarbellin vaiheita käsittelevät osuudet ovat kiinnostavimpia, muun muassa koska hän on oikea historiallinen henkilö. Ja loppu herkistää.

Hirviöiden sukua ei ollut yhtä vaikuttava lukukokemus kuin Elli Lepän debyyttirunokokoelma Seisaukset tasaukset, joka olikin tieteisrunoutta. Tämän kakkosteoksen enemmän folkloresta ammentavat runot eivät samalla tavalla kolahtaneet tai tuntuneet yhtä puhuttelevilta. En esimerkiksi suuremmin innostunut kansanperinteestä innoituksensa saaneista runoista. Kiinnostavin osa olivat ne runot, jotka oli otsikoitu nimellä "mykkä sisar" ja jotka avasivat ajatusta vaihdokkuudesta, siitä, että joukossamme on niitä, jotka ovat ottaneet toisen ihmisen paikan. Selittääkö tämä ajoittain pintaan pulpahtavia ulkopuolisuuden tunteita ja oloa, ettei kuulu joukkoon? Ovatko ihmisten maailmaan sopeutumattomat itse asiassa vaihdokkaita? Jännittävää pohdintaa.

Yhtä kaikki on sykähdyttävää, että kirjoitetaan tieteis- ja fantasiarunouttakin, vieläpä suomeksi. Jään odottamaan Lepän seuraavaa teosta suurella mielenkiinnolla. 

Valitsin lukea Kirjojen tyttären, koska kaipasin vaihteeksi jotakin hieman kevyempää seikkailufantasiaa, ja ajatus loitsukirjastosta kiehtoi. Odotukset eivät olleet suunnattoman korkeat, ja aluksi vaikuttikin siltä, ettei tarina vain yksinkertaisesti tempaa kunnolla mukaansa. Muistuttaa liian paljon useita aiemmin lukemiani nuorille aikuisille tähdättyjä fantasiaromaaneja. 

Kunnes tarina onnistuu yllättämään, kun sen omaperäisyys kohoaa kirkkaampiin valoihin esittelemään Margaret Rogersonin nerokkuutta. Vähä vähältä aloin ymmärtää teokselle sävellettyä ylistyslaulua paremmin.

Päähenkilö Elisabeth ei ole kiinnostavimpia ja moniulotteisimpia henkilöhahmoja, joista olen koskaan lukenut; tärkeimpien sivuhahmojen joukosta löytyvätkin mielestäni ne jännittävimmät persoonat. Rogersonin luomassa maailmassa vaikuttavin osa ovat omaperäinen taikuusjärjestelmä sekä oman mielen ja persoonallisuuden omaavat loitsukirjat, joita voisi pitää kirjan hahmoina myös. Huumoria löytyy, samoin romantiikkaa mutta ei päällekäyvässä muodossa.

Kirjassa käsitellään isojakin aiheita, eikä sillä ole satumaisen onnellista loppua, joten mielestäni sille ei ole aihetta asettaa minkäänlaista yläikärajaa. Se on peittelemättä tarkoitettu ennen kaikkea tytöille ja naisille, vaikka sopii hyvin seikkailufantasian ystäville sukupuolesta riippumatta. Ei tästä kenties korkean fantasian modernia klassikkoa sukeudu, mutta hattu päästä, että Rogerson onnistuu kertomaan kokonaisen eheän, jännittävän ja koskettavan tarinan, ilman jatko-osien tarvetta. 

Tämä oli vähän turhan outo makuuni. Jännittävä maailma kyllä keinotekoisine ihmisineen ja salaperäisine rakennushankkeineen. Mutta tosi omituinen. Omaperäisyys oli samaan aikaan kirjan ansio ja haitta. Turhan vaikeakin se oli, avautuu ehkä kunnolla vasta toisella tai kolmannella lukukerralla.

Kirja oli myös huomattavan synkkä, vaikka Salminen onnistuikin ymppäämään joukkoon ällistyttävää mustaa huumoria, mikä on luettava hänelle ansioksi. 

Juonivetoiseksi kirjaa ei voi luonnehtia. Tarina koostuu fragmenteista ja etenee hyppäyksittäin. Filosofista pohdiskelua ja viipyilevää turinointia on runsaasti, kuten nyt voi filosofi-runoilijan teokselta odottaakin. Jatkuva kielellinen tanssahtelu teki tekstistä aika ajoin turhan raskasta lukea.

Loppujen lopuksi Lomonosovin moottori on oman tulkintani mukaan nyky-yhteiskunnan sairauden ja mielettömyyden allegoria. Yhteiskuntakriittinen fiktio miellyttää kyllä, kunhan ei ole saarnaavaa sävyä. Tässä teoksessa kritiikkiä ei saarnata lukijalle, joten siitä vielä yksi merkintä plussasarakkeeseen.

Kaksi ajatusta saivat minut kiinnostumaan Lakipisteestä: ekoterrorismi ja ekoyhteisö. Olen tutkiskellut molempia aiheita ja kirjoittanut niistä itsekin. Kuinka kaukana olemme siitä, että ympäristöaktivistipiireissä aletaan radikalisoitua ja toteuttaa tempausluonteisia tapahtumia vakavampia iskuja esimerkiksi öljy-yhtiöitä tai metsäjättejä vastaan? Olisiko tällainen toiminta vähääkään oikeutetumpaa kuin ääri-islamistien tai -oikeiston harjoittama terrori?

Lakipisteessä lempeämpänä puolena on eristäytynyt yhteisö, joka tarjoaa tarinan päähenkilölle mahdollisuuden vapautua älylaitteiden kahleista. Pelkkä ajatus mahdollisuudesta elää edes hetki tällaisessa rauhan kuplassa tyynnyttää 2020-luvulla eläjänkin mielen, joten voi kuvitella, millainen kokemus on 2040-luvun keinoälynatiiville.

Piia Leinon henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja päähenkilö samaistuttava muun muassa edellä luetelluista syistä. Leino pohtii tekoälyn mahdollisuuksia ja uhkia älykkäästi ja luo uskottavan tulevaisuuden maailman. Uhkajännite pitää otteessaan siitäkin huolimatta, että juonenkäänteet ovat paikoin ennalta arvattavia. Mutta niinhän ne ovat monessa kauhuelokuvassakin.

Kertomus loppuu mielestäni tarpeettomasti melkein kuin seinään. Viimeiset sivut humahtavat ohi juoksujalkaa. Lakipiste on kuitenkin lyhyt ja nopealukuinen, joten ainakaan sanamäärän venähtäminen ei ole mikään pätevä peruste rynnätä päättelemään tarina moisella lankasykeröllä. 

Kirottu lapsi on saanut lokaa niskaansa paljon enemmän kuin ansaitsisi.

Tarinan ansioita: Harryn ja Albuksen välisen isä-poika-suhteen kipukohdat ja kamppailut. Albuksen ja Scorpiuksen välinen liikuttava ystävyys. Pottermainen huumori. Vauhdikkaat, jännittävät, jopa vähän pelottavat ja ahdistavat juonenkäänteet. 

Varjopuolia: Feeniksin killassa J. K. Rowling tuhosi ajankääntäjät tarkoituksella, jotta ne eivät palaisi sotkemaan juonikuvioita sarjan myöhemmissä vaiheissa. Oli mielestäni iso virhe, että ne palasivat Kirotussa lapsessa mukaan tarinaan. Rowling petti itsensä sallimalla sen. Lisäksi muutama hahmo käyttäytyi itselleen häiritsevän epätyypillisesti. 

Yhtä kaikki tarina on riittävän ansiokas liitettäväksi alkuperäisen Potter-sarjan jatkoksi. 

Maja Lunde kirjoittaa tarinankertojan otteella, jota on helppo ja miellyttävä lukea. Hän vaikuttaa tehneen taustatyönsä huolella, ja tarinassa on uskottavuutta ja syvyyttä. Viimeiset kertoo ihmisten ja eläinten välisistä suhteista, mutta mielestäni vähintään yhtä isoon osaan nousevat ihmissuhteet, joista kantavimpana suhteet vanhemman ja lapsen välillä. Näitä Lunde kuvaa kauniisti. 

Lunde on valinnut kirjoillensa kolmiosaisen rakenteen, jonka kautta menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus punoutuvat yhteen. Valinta tai miten rakennetta romaanissa on hyödynnetty, eivät ole erityisen omaperäisiä. Kaksikin aikatasoa olisi riittänyt, jolloin ne olisi ollut mahdollista kytkeä tiiviimmin toisiinsa.

Tulevaisuuteen sijoittuvasta osasta ropisee plussia. Se on osista sykähdyttävin. Se herättää monipuolisimmin tunteita ja pistää ajattelemaan, millaista tulevaisuutta me ihmiset oikein olemme rakentamassa.

Viimeiset on pätevä jatko-osa Ilmastokvartetti-sarjalle niin kuin itsenäisenä lukukokemuksenakin. 

Talo taivaansinisellä merellä on aikuisille suunnattu satukirja, jollaista olen etsinyt vuosia. Siinä taianomaisen maailman ja hahmojen kautta käsitellään isoja, vaikeita, pelottaviakin aiheita. Kirja paljastaa maailman todellisen kauneuden, joka rakentuu pienistä asioista materian ja vallan tuolla puolen. Kirjan maailma on kuvitteellinen mutta niin lähellä omaamme, että sitä välillä tekee mieli yrittää koskettaa.

Kirjan äärellä pysähtyy vähän väliä ajattelemaan. Tarina vyöryttää puheenaiheita, jotka pakottavat lukijan tarkastelemaan omaa elämäänsä: haluanko muuttaa jotakin itsessäni tai maailmassa, jossa elän? Kirja on romaaniksi harvinaisen inspiroiva, ja uskon, että sillä voi olla lukijoihinsa - etenkin kaltoinkohdeltuihin tai syrjittyihin lukijoihinsa - mullistava vaikutus. Itse ainakin koen muuttuneeni lukuprosessin aikana.

Tarina on liikuttava. Nenäliinavaroitus. Harvoin fiktiiviset tarinat itkettävät minua niin kuin tämä. 

Mutta on tarina hauskakin. Hulvattoman siitä tekevät erityisesti lapsihahmot, joiden letkautukset ja kommervenkit voisivat olla peräisin keskustelupalstalta, jossa vanhemmat kertovat omien lastensa järjestämistä hassuista kohtauksista. Mukaan mahtuu siis myös rutkasti naurunkyyneliä.

Vaikka kirja onkin kenties tarkoitettu lähinnä aikuislukijoille, mielestäni se sopii kenelle tahansa noin 10 ikävuodesta ylöspäin. Vaikka käsiteltävät aiheet ovat raskaita, taikuus ja lapsenomainen herttaus keventävät kuormaa. 

Lämmin lukusuositus viittä vaille täyden kympin mestariteokselle. 

Kiinnostavaa pohdintaa ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta. Kuunpäivän kirjeissä Emmi Itäranta ottaa kantaa maailman nykytilaan sellaisella väkevyydellä, joka kyllä pistää ajattelemaan. Aatteen palo polttaa lukijan sisuskaluja myöten.

Kuunpäivän kirjeet on tieteiskertomus ja avaruusseikkailu, mutta enemmän kuin Aurinkokunnan puolelta toiselle surffailusta siinä on kysymys rakkaudesta ja ihmisten ikiaikaisista tunteista, jotka ovat aina kulkeneet kanssamme. Silloin, kun romantiikka ei kertomuksessa tunnu vähääkään päälleliimatulta vaan päinvastoin kaiken yhteen kokoavalta voimalta, se sykähdyttää. Kuunpäivän kirjeissä romantiikka ei totta tosiaan ole mainostarra kirjan kannessa. Lumi Salon pakahduttavasta pyrkimyksestä jälleen yhteen puolisonsa Solin kanssa muodostui odottamatta tarinan paras osa.

Itäranta teki päätöksen kirjoittaa kertomuksen kirjeiden muodossa. Kiinnostava päätös, vaikka tekeekin kerronnasta ajoittain koukeroista, kun tulee puhe asioista, joita kukaan ei oikeasti kirjoittaisi kirjeeseen. Tämä seikka häiritsi mutta enimmäkseen vain aluksi.

Omaan makuuni tarinaa kannattelevat hieman liian vahvasti fantasiakirjallisuuden kuluneet kliseet: päähenkilönä teinityttö, jonka vanhemmat ovat kuolleet ja joka löytää sisältään voimia, joiden avulla voi pelastaa maailman. Päähenkilö opettelee käyttämään voimiaan, aluksi huonolla menestyksellä. Mukana myös kolmiodraaman tynkää.

Etenkin alkuvaiheessa nämä seikat häiritsivät lukukokemusta huomattavasti, mutta olen tyytyväinen, etten jättänyt kirjaa kesken. Viimeinen kolmasosa nimittäin tarjoaa jotain huomattavasti parempaa ja kiehtovampaa. Vasta lopussa alkoi ymmärtää Leigh Bardugon luoman maailman ja tarinan omaperäisyyden. Lisäksi Bardugo sanoittaa päähenkilön tunteita ja ajatuksia oivallisesti, siitä pari lisäpistettä.

Joka tapauksessa en ole vakuuttunut, että haluan jatkaa sarjan lukemista avauksesta eteenpäin. Niin suurta vaikutusta kärsivällisen odotuksen arvoinen loppuhuipennuskaan ei tehnyt.

Hyvin vähän on tullut runokirjoja luettua. Vain harvoin törmään runoteokseen, joka herättää mielenkiinnon tavalla, joka johtaa päätökseen lukea kyseinen teos.

Seisaukset tasaukset herätti. Jo pelkkä ajatus scifirunoudesta sykähdytti. Vau, onko sellaistakin? Kirjan nimi toi heti mieleen oman alani maantieteen, joten olin varsin nopeasti myyty. En voinut ohittaa tätä tapausta. Pakko oli vähintäänkin kokeilla.

Eikä se pettänyt. Runot ovat tiedeintoilijan ja tutkijasielun mieltä kutkuttelevia, jotka samalla onnistuvat olemaan kauniita, herkkiä ja koskettavia kuvauksia maailmankaikkeudesta. Osan runoista äärelle todella pysähtyi, osa niistä pisti ajattelemaan ja parhaat peräti tarjosivat aivan uutta tietoa maailmasta ja yhteiskunnasta. Osa runoista aiheutti fyysistä kipua, mutta ei se runoilijan vika ole, että todellisuus sattuu.

Tunnen, että Elli Leppä onnistui liikauttamaan jotakin syvällä sisälläni. Ei ole itsestäänselvyys, että kirjoittaja pystyy näin lukijalleen tekemään.

Tai ehkä se oli sisäinen hipsterini, joka siellä liikahti, mene ja tiedä... 

Lepältä on ilmeisesti tulossa vielä vuoden 2021 puolella uusi runokirja. Minusta taisi tulla fani, odotan jatkoa innolla.  

Tartuin tähän kirjaan sen nimen ja houkuttelevan takakansitekstin perusteella: Helsinki jäänyt veden alle, Tampereesta tullut pääkaupunki. Entisenä, nykyisenä ja tulevana tamperelaisena tämä lähtökohta kiehtoi mieltäni sen verran, etten millään malttanut ohittaa kirjaa.

Valot Näsinneulan yllä täytti ennakko-odotukset mutta osasi myös yllättää. Kyseessä on hupsu ja aika lailla vinksahtanut tarina, jollaisia nautin kyllä lukea. Ihmissuhdedraamat eivät puolestaan ole ihan minun juttuni, vaikka harvinaisen samaistuttava päähenkilö saa nekin juonenkohdat tuntumaan siedettäviltä.

Loppuratkaisu on mielestäni vähän liian tyydyttävä kirjan henkilöhahmoille ja sillä tavalla epätyydyttävä lukijalle. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti... hieman rosoisempaa loppua olisin kaivannut.

Lukemisen arvoinen tapaus yhtä kaikki.

Mieltäni on helppo helliä tällaisilla mystisillä ja aivot solmuun kieputtavilla kertomuksilla. Kyseessä saattaa olla murhamysteeri muttei mikään perinteinen sellainen. Tylsiä tai edes hitaita hetkiä ei ole, sillä meno on hengästyttävän intensiivistä alusta loppuun saakka. Juuri, kun luulet päässeesi jyvälle tapahtumista, kun jo luulet kaikkien arvoitusten ratkenneen, Turton kääntää legolaatikon ympäri ja palaset ovat jälleen levällään edessäsi. Erittäin ennalta-arvaamaton ja tunteita herättävä lukukokemus.

Yritin keksiä jotain kritisoitavaa mutta epäonnistuin. Mestarillinen esikoisteos, ei voi muuta sanoa.