Herttainen tarina Muumipeikosta, joka herää kesken talviunien. Ennenkuulumaton tapahtuma, josta seuraa kaikenlaista jännää. Vietin tämän teoksen parissa viihdyttävät pari tuntia, joista ehkä suurin osa meni kuvitusten ihailuun. Pidän Janssonin piirrostaiteesta kovin, ohut terävä viiva ja hauskat yksityiskohdat tarjosivat paljon hämmästeltävää. Tarinassa itsessään oleva hienoinen brutaalius yhdistettynä naiiveihin hahmoihin toimi todella hyvin. Mutta ehdoton suosikkini kaikista oli esi-isä, jonka söpöä olemusta ei ole kukaan vielä päihittänyt.

Reipas seikkailukertomus, jossa seurataan nuorukaista nimeltä Yarvi. Tälle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista jopa jossain määrin liian nopeassa tahdissa. Hyvin selvälinjainen juoni, jossa oli onneksi muutama twist, joka paransi lukukokemusta merkittävästi. Hieno henkilökehistystarina, vaikkakin aika yksioikoinen.

Tämä oli helppolukuinen teos, mutta ei oikein saanut minua mukaansa. Lumimies oli sinänsä ihan symppis hahmo, mutta en jaksanut kiinnostua Oryxista ja Crakesta, mikä olisi ollut jokseenkin oleellista tarinan kannalta.

Fullmetal Alchemist on minusta parhain mangasarja ikinä, en tiedä sitten paljonko sillä on merkitystä, että aloitin mangaharrastukseni sillä useita vuosia sitten. Fma on myös siitä mukava manga, että sitä voi suositella myös muillekin ei-mangan ystäville. Olen nyt lukemassa tätä kolmatta kertaa uudelleen ja voisinpa jopa väittää, että sarja kestää uudelleen luvun vaikka kuinka monta kertaa. Taustajuoni on erinomainen ja sarjan hahmojen rikkaus, ilmekkyys ja syvyys kolahtavat joka kerta.

Kuoleman käytävä oli kokonaisuutena onnistunut, se piti otteessaan ja jätti loppujen lopuksi hyvän mielen. Kauhukirjallisena teoksena en tätä pysty näkemään, mutta jotain hyvin kingimäistä se kuitenkin oli. Pohjalla on hyvin yksinkertainen idea, josta on kuitenkin saatu monipolvinen juoni. Olen nähnyt leffan joskus aikoja sitten ja siitä on jäänyt aika vahvat mielikuvat, mutta oli tämä kirja parempi. Ehdottomasti lisätähdet siitä, että King ei jaarittele turhia tai yritä selittää mitään auki, aika moni asia jätetään lukijalle itselleen pohdittavaksi. Jos jostain rutisen, niin siitä, että teoksen kirjasarjamaisuus näkyi. Aina kun uusi osa (uusi kirja) alkoi, alussa oli tiivistys edellisistä tapahtumista, jotka olin juuri itse lukenut...

Tämä tarina ei jaksanut kiinnostaa pääparista huolimatta. Kokonaisuutena melkoisen mitäänsanomaton, suorastaan tylsä. Sivuhahmot ja näiden juonirakenteet olivat kiinnostavampia juttuja tässä teoksessa. Olen jo pitkään kaivannut sitä, että päästäisiin takaisin pääjuonen reunaan kiinni ihan tosissaan, mutta se vaan hautaantuu yhä enemmän ja enemmän mitä pidemmälle sarjassa päästään.

Matka maan keskipisteeseen oli viihdyttävä teos. Pidin erityisesti tarinan alusta, joka ansiokkaasti veti mukaan juoneen, mutta sen jälkeen homma hiukan lässähti. Minä koin varsinaisen seikkailuosuuden jokseenkin tylsäksi, ehkä odotukset olivat korkeammalla kuin mitä olisi ollut syytä. Luulen myös, että osasyy löytyy tarinan temmosta. Alku oli suhteellisen nopea, mutta keskivaiheilla ajauduttiin suvantohenkiseen menoon ja sitten jonkin aikaa ennen tarinan loppua tempo nousi taas merkittävästi. Pidän seikkailukertomuksista ja olihan Vernen ajatukset siitä, mitä maapallon pinnan alta löytyy, jänniä, mutta ei tämä kiehtonut ihan samalla tavalla kuin moni muu vastaavan genren teos.

Sagan kuudes osa oli harmillisesti yhtä rikkonainen kuin edellinenkin osa, vaikka toivoin muuta. Tarina ei tahdo pysyä oikein kasassa, koska nyt siinä on niin monta erilaista juonikaarta, jotka kaikki yrittävät liittyä jotenkin Hazeliin ja tämän vanhempiin. Kaipaisin kohta jo jonkun juonikaaren päättämistä. Tässä osassa tuntui, että tarinaa runnottiin liiaksi väkipakolla läpi eikä se enää soljunut omalla painollaan. En nyt voi sanoa, että tämä kuudes osa oli huono, nautin edelleen suunnattomasti tarinasta ja kuvituksesta, mutta ei tämä ollut yhtä miellyttävän pehmeän oloinen kuin aiemmin. Osa uusista hahmoista kutkuttaa mieltä, mutta heistä ei anneta juuri mitään lukijalle, vain muutama tiedonjyvänen. Tämä turhauttaa ainakin minua, sillä en saa hahmoista kiinni yhtään. Onneksi kuitenkin pääjuoni on kiertynyt selvästi keskittymään Hazeliin, jota olen jo hetken odottanut... Mutta ehdottomasti suurin heikkous oli huumorin vähyys. Parhaimmat hetket koettiin Ghüsin seurassa, joka onkin ehkä suosikkini tällä hetkellä: hiukan häiriintynyt, mutta samalla mahdottoman suloinen ulkoiselta habitukseltaan.

Sagan vahvuudet minun silmissäni ovat kiinnostava juoni, vahvat päähahmot ja joltisenkin ällöttävä huumori. Tätä kaikkea saadaan tässä osassa nauttia. Juoni eteni edellisen osan suvantovaiheen jälkeen ja päähahmot osoittivat taas sen, miksi heistä niin kovin pidän. Tässä osassa oli aika traagisiakin hetkiä, mutta siitä huolimatta huumoria, joka todellakin tasapainottelee hyvän maun rajan päällä.

Hazel kertojana toimii todella hyvin, sillä hänen lausahduksistaan voi tehdä jonkinlaisia oletuksia asioista. Lukijalle paljastetaan jotain, mutta samalla jätetään haluamaan lisää tietoa. Enemmänkin vihjaileva spoileri kuin varsinainen paljastus, joka ainakin saa minun mielenkiintoni heräämään todenteolla. Mutta täysiä tähtiä en tälle osalle antanut, sillä nyt juoni alkaa hiukan kärsimään toistosta. Porukka säntäilee vähän sinne sun tänne ja joukko hajoaa koko ajan erilaisiin osajoukkoihin, joilla kaikilla on omat agendansa. Toivottavasti pakkaa saadaan enemmän kasaan seuraavassa osassa.

Sarjan neljännellä kirjalla ei ollut ihan samanlaista mukaansatempaavuutta kuin edellisillä osilla. Tämä tuntui enemmän suvantovaihekirjalta juonen osalta, vaikka lopussa päästiinkin taas tekemisen makuun. Tarinaan tuli uusia hahmoja omilla agendoillaan ja onkin mielenkiintoista nähdä miten ne kietoutuvat juoneen mukaan. Tämän osan anti oli pääparin parisuhteen kuvailussa, millaista se on kun alkuhuuma häviää ja arki koittaa.

Sagan kolmas osa kärsii hiukan siitä, että mitä enemmän hahmoja tulee mukaan, sitä vähemmän niiden jokaisen tekemisiä seurataan. Mutta edelleen vaikuttava ja koukuttava tarina. Tämänkin ahmaisi nopeasti, ja miellyttävästi tässä oli vähemmän gliffhanger loppu kuin edellisissä osissa. Tarina oli synkempi joiltain osin ja huumorin määrä oli selvästi pienempi, joka oli kuitenkin Ihan mukavaa vaihtelua.

Sarjan toinen osa oli paljon vauhdikkaampi kuin edeltäjänsä, sillä nyt hahmojen esittelyihin ei mennyt aikaa. Tarina eteni paikoitellen aika vauhdikkaastikin, joskus ehkä jopa liian; minä olisin halunnut jäädä fiilistelemään joitain kohtia pidemmäksikin aikaa. Piirrosjälki oli edelleen moitteetonta, pidin tässä osassa erityisesti hahmojen ilmeistä. Tarinallisesti tässä oli muutamia tosi hienoja twistejä, jotka todella yllättivät. Ja huumori tulee näissä minulle aina yllättäen vastaan ja se kirvoittaa joka kerta jopa yllättyneitä naurahduksia. Se pitää tarinan virkistävänä. Täydet viisi tähteä, toivottavasti taso jatkuu yhtä korkeana jatkossakin.

Tämä teos ei napannut, ei sitten yhtään. Odotukset tarinan suhteen olivat aika korkeat, mutta niitä kirja ei saavuttanut. Kerronta oli hiukan liian tajunnanvirtaa minulle, olin suurimman osan ajasta ihan pihalla, että mitä tapahtuu. Vaikka tarina välillä vei mukanaan, silti suurimman osan ajasta odotin vain kirja loppuvan. Olisin kovasti halunnut pitää tästä, mutta tämä teos ei vain ollut minua varten.

Olin kuullut paljon kehuja tästä sarjasta, ja sarjan kuudennen osan Hugo-ehdokkuuden siivittämänä päätin aloittaa tämän lukemisen. Ensimmäinen osa lunasti kaikki odotukset kirkkaasti! Kiinnostava aloitus, kiinnostava maailma ja sympaattiset päähenkilöt. Yllätyin jopa hiukan sarjakuvan huumorista, se tuli vastaan yllättäen, mutta tarpeeksi luonnollisesti, että koin sen huvittavaksi. Tämä ensimmäinen osa tuntui ehkä enemmän makupalalta maailmaan kuin omalta osaltaan, mutta ehkä toisessa osassa päästään sitten paremmin kiinni juoneen. Tästä huolimatta täydet viisi tähteä.

Tämä teos ei ollut kiinnostava, loppuun asti mietitty eikä edes huvittava. Minua tarinaan mukaan tuodut zombit lähinnä vain ärsyttivät ja koko ajan minulla oli se olo, että olisin paljon mieluummin lukenut sen alkuperäisen teoksen. Mutta pohjaideasta plussaa ja jaksoin kiinnostuakin tästä zombie-aspektista parin sivun verran, mutta siihen se sitten jäi. Zombit eivät minusta todellakaan sujahtaneet tarinaan saumattomasti vaan tuntuivat päälleliimatuilta ja täysin irralliselta asialta. Absurdin fiiliksen se toi, joka on omalla tavallaan positiivinen lisä, mutta ei se paranna koko teosta merkittävästi. Minua häiritsi ihan käsittämättömän paljon se, miten hanakasti Elizabeth oli valmis lahtaamaan zombieja ja jopa ihmisiä, mutta sitten kun perheen nimi uhkaa joutua mustalle listalle,  häntä heikottaa niin paljon, ettei tahdo tolpillaan pysyä. Irrationaalista ja tympeää.

Pidin tämän teoksen pohjaideasta. Tässä oli Ikean kaltainen huonekalutavaratalo, jossa tapahtuu kummia, ja itse kirja on kuvitettu kuin se olisi katalogi. Onnistunut kuvitus kyllä, olen monesti jo melkein nakannut teoksen roskiin luullen sitä Ikean katalogiksi. Mitään muuta hyvää tässä ei sitten ollutkaan, paitsi ehkä se, että kirjan luki nopeasti. Tarina tuntui ihan kiinnostavalta, jossei nyt kuitenkaan mukaansa vetävältä aina puoleen väliin asti. Mutta heti kun päästiin kauhupuoleen tarinaa, koko homma lässähti. Tämä tarina yritti olla kauhukomedia, mutta se ei pelottanut eikä tosiaankaan huvittanut. En jaksa kiinnostua teoksista, joissa on pahviset hahmot ja jossa päähenkilön ainoa funktio on olla paikalla kun tapahtuu. Joka tarkoittaa sitten sitä, että päähenkilö säntäilee ees taas koko ajan vailla ensimmäistäkään rationaalista ajatusta. Semisiedettävän alun jälkeen ontto keskikohta ja tönkköinen loppu. Yksi tähti sisällöstä ja toinen tähti ulkoasusta.

Jälleen kerran täyden 5 tähden kirja Pratchettilta. Tästä tarinasta jäi hyvä mieli eikä mitään valittamista. Minä, joka keksin melkein mistä tahansa ainakin yhden negatiivisen asian, en löytänyt tästä yhtäkään. Alkuasetelma oli lupaava, parimetrinen Porkkana lähtee ihmisten joukkoon kasvettuan sitä ennen aikuisuuteen kääpiöiden parissa, ja samaan aikaan Ankh-Morporkissa salaseura suunnittelee vallankaappausta. Salaseura ja sen rakenne oli kuin Monty Pythonista, näin mielessäni kirjan hahmojen paikalla Pythonit kaavuissa. Porkkana oli sympaattinen comic relief -hahmo, hauska ihan omalla tavallaan muihin verrattuna. Pratchett ei tyydy viljelemään kirjoissaaan vain yhdenlaista huumoria, mikä selvästi pitää kirjojen idean (irvailun kliseille) mielenkiintoisena. Suosikkini tämän tarinan hahmoista oli toki Kapteeni Vimes, joka ainakin tässä teoksessa oli pohdiskeleva, itsepäinen ja asioita aikaansaava. Olen ymmärtänyt, että Vimesin hahmo muuttuu sarjan edetessä, joten mielenkiinnolla odotan mitä hahmolle tapahtuu. Pidin kirjan tarinasta kokonaisuutena, vaikkakin ne yksityiskohdat olivat lähempänä sydäntä, erityisesti Errol ja muutenkin lohikäärmeet. Tämän kirjan kanssa oli sama juttu kuin monen muunkin Kiekkomaailma-sarjan teoksen kanssa, eli tarinan alussa ei koskaan tiedä mihin suuntaan juoni lähtee etenemään. Kirjan luettuaan on sitten se fiilis, että totta kai juoni meni näin, ei voisi edes kuvitella mitään muuta, mutta alussa ei vaan ole mitään käsitystäkään. Mahtava lukukokemus!

Hahmot: 5/5
Juoni: 5/5
Miljöö: 5/5
Yleisfiilis: 5/5

Ihan luettava Rincewind-tarina, kevyt ja paikoitellen huvittavakin. Tässä oli taas ehkä hiukan liiaksi koheltamista minun makuuni... Alankin kääntymään useimmin kuulemani mielipiteen suuntaan Rincewindistä. Tarinana tämä oli hyvä ja pidin ideasta, mutta kokonaisuutena ei kolahtanut. Tämä oli hyvin samanhenkinen kuin Valon tanssi, jopa liikaa. Tässä oli pahasti toiston makua, joka toki saattaa olla tarkoituksellistakin, mutta en silti ollut vaikuttunut.

Aika paljon oppii Kiekkomaailmasta ja siihen liittyvistä kirjoista, tarinoista ja hahmoista ihan pelkällä osmoosillakin, näemmä. Johan riitti! kirjan aloitus oli minulle tuttu, vaikken ollutkaan koskaan tätä lukenut aiemmin, olen vain niin monta kertaa kuullut siitä, että se tuntui tutulta. Ja olihan se hyvä aloitus, hykerryttävä ja niin pratchettmäinen kuin vain mahdollista. Tausta-aihe oli aika turhauttava: nainen pyrkii velhoksi, jota ei koskaan aiemmin ole tapahtunut ja kukaan ei ota sitä vakavasti. Asiaa oli käsitelty hyvin, suorastaan lempeästi tässä kirjassa. Mutta muutama ihan oikeakin turhautumiskohta kirjassa kyllä oli, kaikesta hyvästä huolimatta. Paikoitellen jäätiin jahkaamaan joihinkin kohtiin (kuten noitakoulutukseen ja sauvan etsintään). Mutta tässä teoksessa oli selvästi vähemmän kohellusta kuin edellisessä osassa, joka nosti tämän teoksen arvoa. Juoni oli myös hyvin selkeä, siinä ei olut mitään monimutkaista, joka vielä lisäsi tämän teoksen miellyttävyyttä. Hyvä lukukokemus.

Hahmot: 5/5
Juoni: 4/5
Miljöö: 4/5
Yleisfiilis: 5/5

Pidin teoksen pohjaideasta ja paikoitellen jopa sen toteutuksesta, mutta parasta antia olivat Quentin Blaken kuvitukset, jotka antoivat tarinalle omaa leimaansa. Minulla oli kaksi ongelmaa tämä kirjan kanssa. Näkyvin ongelma oli tapahtumamiljöön muuttaminen UK:sta ja Lontoosta Suomeen ja Helsinkiin. Se ei vaan toiminut, se tuntui tönköltä ja liian yrittävältä minun makuuni. Ehkä lapset innostuvat tästä enemmän, mutta minulle se olisi tuntunut enemmän satumaiselta, jos tapahtumat olisivat sjoittuneet jonnekin muualle kuin Suomeen. Toinen ongelma on taustalla ja se liittyy minun ajatusmaailmaani ja suhtautumiseeni Dahliin henkilönä, joka sitten propakoituu suhtautumiseeni hänen teoksiinsa. Olen myös todennäköisesti liian paljon kiinni oman aikani yhteiskunnan ongelmissa, mutta tarinan alkuasetelma oli omassa pelottavuudessaan myös hienoisen ällöttävä ja ahdistava.   

Hahmot: 3/5
Juoni: 3/5
Miljöö: 1/5
Yleisfiilis: 3/5

Valon tanssi on helläkätistä irvailua fantasiakirjallisuuden kliseille kohelluksen kautta. Idealtaan teos on kiinnostava, mutta toteutus tökkii; tarina ei vaan ollut minun makuuni. Juoni oli paikoitellen huvittava ja välillä sitten taas uuvuttava. Tarina ei saanut minua mukaansa missään vaiheessa, vaikka se esittelikin hauskoja konsepteja ja ideoita ylipäätänsä. Minusta kirja ei vaan ollut tarinallisesti kovinkaan erikoinen.

Hahmot: 2/5
Juoni: 2/5
Miljöö: 4/5
Yleisfiilis: 3/5

Ruohometsän kansa oli ihan luettava teos, mutta ei minusta kyllä sellainen mahtava lukukokemus kuin mitä odotin. Todennäköisesti ennakko-odotukset olivat siis liian korkealla. Tarinana kiinnostava ja erilainen, ymmärrä kyllä tästä aspektista sen suosion ja klassikkoaseman, mutta yksityiskohdissa oli monta häiritsevää seikkaa. Tarina peilaa aika paljon asioita todellisesta maailmasta, joka ei sinänsä ole ongelma, mutta allegoriat olisivat voineet olla vähemmän alleviivaavia. Josta päästääkin tähän melko selvään hyvis-pahis -asetteluun. Kumma juttu, että Pähkinä et kumppanit olivat aina niitä hyviksiä. Tällaisessa ainoastaan yhden ryhmittymän näkövinkkelistä kertovassa tarinassa on vaarana, että päähahmosta tulee tai tehdään kaikkien pelastaja -henkinen hahmo, niin kuin tässä nyt sitten kävi. Kaikki hahmon teot saadaan näyttämään oikeutetuilta, myös muiden hengen kustannuksella. Jotenkin tuntui vielä oikeutetummalta olla selvästi brutaali päähahmo/-joukkio, kun hahmoina tosiaan oli jotain muita kuin ihmisiä. Joten en ollut vaikuttunut, vaikkakin tarinallisesti tässä oli hienoja juttuja.

Juoni: 3/5
Hahmot: 2/5
Miljöö: 5/5
Yleisfiilis: 3/5

Tarinassa oli laiska alku ja kokonaisuutenakin tämä oli hyvin pitkälti hahmovetoinen kirja. En niistä juurikaan välitä, joten minulle koko teos oli liian laahaavan oloinen. Kirjan päähenkilönä oli Ted, Elämä elämältä kirjan keskushahmon Ursulan pikkuveli. Kirja onkin rinnakkaisteos tälle jälkimmäiselle. Kun Elämä elämältä kirjassa pyörittiin mitä jos -teeman ympärillä, tässä keskityttiin enemmän pohdiskelemaan asioita. Tarina ei ollut ihan sitä mitä olisin halunnut, en oikein saanut siitä kiinni. Ted oli herttainen ja miellyttävä hahmo, mutta hänen tyttärensä Viola aivan kauhea. Aika karikatyyrimäinen katkeruudessaan ja ahneudessaan, mutta toisaalta sopi kirjan fiilikseen. Violan lapsia tuli sääli... Tarina oli sukusaagamainen, kun kuitenkin tarinassa käsiteltiin 4 sukupolven elämää ja viidennestä vihjailtiin. Ja ajallisesti kirja kattoi 1920-luvulta ihan 2010-luvulle asti. Historiaa käsitellään aika pitkälti toisen maailmansodan kautta, koska Ted toimi sotalentäjänä. Tarina ei etene kronologisesti vaan ajassa hypitään sen edetessä, joka piti tarinan raikkaana, mutta ei se siltikään saanut siihen sitä kaivattua kipinää. Ei tämä ollut huono kirja, ei vaan minua varten. Yleisfiilis oli ankea, ehkä voisi sanoa realistinen. Realistista ihmiskuvausta, mutta niin harmaata, niin harmaata...

Juoni: 2/5
Hahmot: 4/5
Miljöö: 3/5
Yleisfiilis: 3/5

Viimeinen partio on minusta ainakin tähän menessä paras osa Partio-sarjaa, vaikkakin vain puolella tähdellä. Jokainen osa on selvästi ollut keskivertoa parempia tarinoita, mutta tämä kyseinen teos oli vielä piirun verran parempi. Kolme hyvinrakennettua ja kiehtovaa tarinaa, jotka taas liittyivät toisiinsa saumattomasti. Juonenkäänteet eivät olleet itsestäänselviä, ja siirtyminen osaksi aikaa Edinburghiin toimi loistavasti, oli kiintoisaa nähdä länsieurooppalaista elämänmenoa Antonin katsantokannasta. Anton on edelleen hahmona yksi suosikeistani, nykyisellään aktiivinen toimija, joka kuitenkin pohtii tekojaan tarkkaan eikä juurikaan hätiköi. Anton tuntuu kypsältä ja aikuiselta hahmolta, niitä ei kovin usein tule vastaan kirjallisuudessa, ei ainakaan yhtä miellyttävässä paketissa kuin Anton.

Mahti oli hyvä päätösosa trilogialle, mutta ei kuitenkaan ollut tarinana yhtä hyvä kuin kaksi edellistä osaa. Aikaisempien osien juonirakenteita toistettiin liiaksi, ja omintakeisuus yksityiskohdissa ontui. Hahmokehitys oli taas ihailtavan hienoa, mutta tässäkin mentiin paikoitellen liiallisuuksiin, erityisesti Hirkan kohdalla. Pidin hahmoon tuodusta harmaammasta sävystä, mutta tällainen jatkuvasti itsensä ylittävä hahmo muuttuu helposti joksikin muuksi kuin mitä se alunperin oli. Hirka ei tähän ihan totaalisesti lipsahda, mutta lähellä ollaan. Muut uudet hahmot ovat hyvin tehtyjä, kiinnostavia ja persoonallisia, heitä seurasi miellellään. Tarinan loppu jäi miellyttävän avoimeksi, mutta tarpeeksi selkeäksi kuitenkin, että trilogia sai arvoisensa päätöksen.

En ole ihan niin vakuuttunut tästä kuin moni muu, vaikka ihan hyvä tarina kaikkinestaan. Mutta tämä on tarkoitettu esitettäväksi, joten luettuna siinä ei ole sitä samaa taikaa. Käsikirjoitusmuodon vuoksi annoin aika paljon anteeksi juonigappeja ja hyvin vahvoja oikomisia. Juoni eteni vauhdikkaasti ja se oli siihen nähden hitusen sekamelskainen. Enkä myöskään ollut vakuuttunut vanhojen juonikuvioden uudelleenkäyttämisestä, minä ehkä kaipasin jotain uutta ideaa. Ei tässä ollut tällaisenaan sitä samaa fiilistä kuin alkuperäissarjassa.

Mätä yllätti kaikesta alun skeptisyydestäni huolimatta tai juuri sen takia todella positiivisesti: pidin tästä toisesta osasta melkein yhtä paljon kuin sarjan aloitusosastakin. Voinee olla, että olin laittanut odotukset matalalle, koska tiesin, että tarinassa siirrytään tuttuun maailmaan, meidän maailmaan, ja epäilin sen toimivuutta. Syyttä suotta, Pettersen on osannut loihtia otteessaan pitävän ja kiehtovan tarinan jälleen kerran. Tässä toisessa osassa ryykättiin ympäri Eurooppaan ehkä hitusen liian paljon minun makuuni, mutta muuten en juurikaan löydä arvosteltavaa. Hirka oli edelleen toimelias hahmo, joka toteutti eikä vaan odottanut, että joku muu tekee hänen puolestaan. Hirkan hahmo myös kehittyi hurjasti tässäkin tarinassa, sitä oli ilo seurata. Mielenkiinnolla odotan, että millainen seikkailu sarjan päätösosassa odottaa, ja pysyykö Hirka edelleen yhtä kiinnostavan hahmona.

Millenium-sarjan neljännessä osassa ei ollut ihan sitä samaa hienoa fiilistä, kuin alkuperäistrilogian teoksissa. Voinee olla, että aika on kullannut muistot, koska siitä on tosiaan jo aikaa kun luin trilogian, mutta samanlaista vau-efektiä ja -oloa tämä teos ei synnyttänyt. Mutta ei tämä teos huono ollut, varsin viihdyttävä ja koukuttava, mutta ehkä jonkin verran sekavampi ja värittömämpi. Ärsyttävästi joitain yksityiskohtia toisteltiin useasti, ikään kuin lukija olisi jo ehtinyt unohtaa tarinan kannalta oleellisia asioita. Joko kirjailija ei luottanut teoksen mukanaan vetävyyteen tai sitten pelättiin, että yksityiskohdat hukkuvat kaiken muun sekaan. Niin tai näin, ärsyttävää se oli silti. Juonen käänteet ja hahmot olivat paikoitellen melko karikatyyrimäisiä ja melkoisen suureellisia, erityisesti Lisbeth oli liian hämmästyttävä yksilö kaikessa kykeneväisyydessään. Lisbeth ei myöskään tuntunut samalta hahmolta tässä kirjassa kuin aiemmin, mutta minä kyllä pidin tästäkin versiosta. Kaiken kaikkiaan miellyttävä tarina lukea, vaikkakin jatko-osille jätettiin ovea auki. Ei olisi tarvinnut.

Tämä sarjan kolmas ja viimeinen osa oli melkoinen lässähdys. Toisen osan cliffhanger jäi kutkuttamaan mieltä, mutta sen tarjoamia mahdollisuuksia ei oltu osattu käyttää hyödyksi. Tämä kolmas osa jatkaa heti siitä, mihin edellinen osa jäi, mutta nyt asioita tarkastellaan selvemmin useasta eri näkökulmasta. Tämä seikka antoi muuten hyvin yksinkertaiselle ja suoraviivaiselle tarinalle hiukan lisää, mutta ei se siltikään tehnyt teosta kiinnostavaksi. Kirja oli suoraan sanottuna melko tylsä, vaikkakin onneksi helppo- ja nopealukuinen. Jäin kaipaamaan jotain twistiä, joka olisi siirtänyt juonen pois hyvin stereotypiseltä linjaltaan, mutta sellaista ei herunut. Ethan pysyi hahmona loppuun asti sympaattisena, sellainen perushyvä hahmo, jota jaksaa seurata, mutta johon ei kiinny. Muista hahmoista en jaksanut edes välittää. Nimetyt pahikset eivät päässeet hengestään sitten millään, ja hahmoja tunki vähän joka tuutista tarinan edetessä. Liian paljon turhia, pahvisia hahmoja, liian vähän omaperäisyyttä tai kiinnostavuutta. Ei ollut hyvä kirja.

Tämä sarjakuva oli hyvännäköinen, helppolukuinen ja kiinnostava vampyyritarina. Sarjakuvassa seurataan toisaalla Pearl Jones nimistä nuorta naista 1920-luvun Yhdysvalloissa, missä hän menee juhliin, joihin ei olisi ollut syytä mennä. Toisaalla taas seurataan Skinner Sweet nimisen lainsuojattoman historiaa ja kehitystä vampyyriksi. Ja kuten voi olettaa, näiden kahden hahmon tiet risteävät tarinassa. Minä henkilökohtaisesti pidin enemmän Pearlin tarinasta ja hahmosta, vaikkakin Skinner Sweet on omalla tavallaan kiehtova, mutta hiukan liian stereotyyppinen pahisvampyyrihahmo.

Ensinnäkin pidin piirrosjäljestä, hyvännäköistä ja selkeää, samalla myös tunnelmaista. Hahmoista ja tarinasta paistaa selvästi läpi Kingin kynänjälki, mutta nyt vaan hyvässä mielessä. Sarjakuvaformaatti pakottaa tarinan etenemään, joten Kingin jaarittelevuus vältetään. Juonellisesti aika yksinkertainen, mutta plussaa siitä, että vampyyrilegendoihin on osattu tuoda oma twistinsä.

Wayward Pines -trilogian toinen osa oli paljon parempi kuin ensimmäinen osa. Tai sitten petyin ensimmäiseen osaan niin paljon, että laitoin odotukset matalalle tämän osan suhteen. Mutta yhtä kaikki, positiivinen yllätys. Kirja oli nopeasti luettu, ja helposti nielty. Tässä tarinassa ei ollut mitään vaikeaa; se oli hyvää ajankulua ja se jopa koukuttikin aika ajoin. Kirja lähtee liikkeelle siitä mihin ensimmäinen osa jäi ja aika nopeasti etenee sitten siitä. En ollut ihan varma, että miten se etenee, joten iso plussa siitä. Tosin, kun päästiin selvälle tarinapolulle, loppu oli kohtalaisen arvattava, mutta se ei häirinnyt. Ihan loppu oli sitten gliffhanger vikaan osaa (jonka aion lukea aika nopeasti tämän jälkeen). Hiukan nitisen siitä, että sarjan eka osa oli selvästi oma kokonaisuus, mutta toinen kirja oli sitten jo selvästi jatkuvajuonisempi. Miksi koko sarja ei voinut olla tällainen?

Olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta. Mutten vaan pitänyt. Joko en ole sitten tarpeeksi Twin Peaks -fani tai en tajunnut jotain oleellista, mutta minusta tämä teos oli tylsä, tympeä ja vääränlaisesti vinoutunut. Tai ehkä ongelma oli suomennoksessa. Teksti ei soljunut eteenpäin vaan tökki. Eikä se johtunut siitä, että kyseessä oli päiväkirjan muotoon kirjoitettu teos. Ei ollut minua varten tämä kirja, olisi pitänyt jättää hyllyyn.

Aloin lukea tätä täysin tietämättömänä juonesta tai edes kirjan genretyypistä. Tarinan alku oli kiinnostava ja mielenkiinnon herättävä, mutta aika nopeasti tarina meni itseään toistavaksi ja tylsäksi. Hiukan tässä oli sellaista Twin Peaks tyylistä fiilistä, mutta muutamat selvät viittaukset Tw:een pistivät vain irvistämään. Kirjan tarinasta tuli hyvin paljon Hugh Howeyn Siilo mieleen, eikä todellakaan hyvässä mielessä. Kaiken kaikkiaan siis tylsähkö ja paikoitellen puuduttava lukukokemus, mutta plussaa siitä, että tarinaan oli saatu outoutta ajanvääntelyllä ja että lopun paljastus avasi koko tarinan.

Tohtori Uni ei pääse lähellekään Hohtoa ja sen tunnelmaa, mutta ei kirja huono ollut. Keskinkertainen teos kaikilta osiltaan, mutta minusta kuitenkin 4 tähden arvoinen. Siinä oli paljon uusia asioita verrattuna Hohtoon ja se teki teoksesta oman itsenäisen tarinan eikä Hohdon kopiota, jota aluksi pelkäsin. Tohtori Uni olisi toiminut sellaisenaankin, mutta linkitys Hohtoon toi siihen oman lisänsä. Kauhua ja pelkoa tässä teoksessa ei ollut, ei edes sitä yhtä pientä kauhun väreiden värähdystä, jota toivoin. Siltä osin kirja oli pettymys, mutta jälleen kerran King osoittaa kykynsä kertoa hahmoista ja heidän kehittymisestään ja muuttumisestaan ajan myötä kiehtovasti.

Helppo- ja nopealukuinen, ihan menettelevä tarina. Puolikas tähti lisää siitä, että kirja oli parempi kuin aluksi odotin ja siitä, että päähahmona oli vanha death-metal-muusikko. Alku oli vakuuttava ja kiehtova, mutta valitettavasti juoni muuten latistui melkoisen nopeasti. Kerronta oli kuitenkin hyvää, se viihdytti ja kantoi aika pitkälle.

Mukaansa tempaava ja kiehtova tarina, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Joskus pitkissä tai pitkähköissä kirjoissa minulla on se ongelma, että ensimmäiset noin 70-100 sivua tökkivät ja sitten innostun, mutta nyt olin kiinni tarinassa heti alun jälkeen, ja se innostus kantoi ihan loppuun asti. Suurin kunnia tästä menee Hirkalle, joka on toimelias hahmo ja joka ei jäänyt juurikaan missään vaiheessa surkuttelemaan tilannettaan. Kiitosta myös kirjan juonelle, jossa oli mutkia ja toimintaa heti alusta alkaen.

Tämä tarina oli mielettömän hyvä ja melkoisen pelottavakin. Juoni nappasi heti mukaansa, eikä kirjaa olisi malttanut laskea käsistään. Kauhuelokuvissa pelottavassa kohtauksessa kurkin leffaa sormien välistä, mutta koska kirjaa lukiessa ei oikein pysty toteuttamaan samaa, ajoittain luin tarinaa eteenpäin hyvin varovaisesti sydän hakaten, koko ajan peläten, että mitä seuraavaksi. Kun on viettänyt jokusen tunnin tuollaisessa olotilassa, niin fiilis on mahtava kun kirjan saa luettua loppuun. Ja tuota fiilistä paransi se, että juoni oli rakennettu hyvin ja se myös päättyi hyvin, ei tullut antiklimaattista lopetusta. Nyt hiukan huolettaa kirjan jatko-osan lukeminen, tulenko pettymään siihen?

Tämä novellikokoelma on minun ensimmäinen kirjani Joe Hilliltä. Olin aluksi hiukan skeptinen, koska kyseessä oli minulle uusi kirjailija ja kaiken lisäksi luettavana oli novelleja, jotka eivät ole kovin lähellä sydäntäni, mutta tämä kokoelma kyllä osui ja upposi. Pidin näistä novelleista valtavasti, niissä oli kivoja ideoita ja koskaan ei voinut tietää ennalta, että onko tarina yliluonnollinen vai ei. Paljon vaihtuvuutta, joka teki lukukokemuksesta miellyttävän. Pidin myös siitä, että asioita jätettiin avoimeksi ja lukijalle itselleen pohdittavaksi. Hämmentävästi joissain novelleissa oli hyvin paljon samanlainen fiilis kuin Hillin isän tuotoksissa, mikä ei nyt ollut sinänsä huono asia. Tosin parempia novelleja nämä olivat kuin ne mitä olen Kingiltä lukenut.

Helppolukuinen, mutta juoni ei päätä huimannut. Arvasin juonen kulun melkein kokonaan tapahtumapaikkoja lukuunottamatta heti alussa, joten aika tylsäksi lukukokemukseksi meni.

Matalista ennakko-odotuksista huolimatta tai niiden takia, tämä oli minusta  hyvä tarina. Alku oli tahmea, mutta juoni veti mukaansa lopulta jossain vaiheessa. Siirros on ehyempi kokonaisuudeltaan kuin edeltävä osa Siilo. Pidin Siirroksen tunnelmasta ja siitä, että alun epätietoisuus muuttuu tarinan edetessä tiedoksi, asiat paljastuvat tarinan päähenkilölle samaa tahtia kuin lukijoille. Se sai minut suhtautumaan päähenkilö Donaldiin sympaattisemmin ja samaistumaan tähän myös enemmän, vaikka hahmo oli muuten aika tylsä. Aluksi hän oli aika saamaton ja loppua kohden oikeastaan vain katkeroitunut. Hänen tekemänsä valinnat eivät oikein istuneet minun mieleeni, vaikka toisaalta myös jollain tasolla ymmärsin niitä. Siirros loppuu aikalailla samaan kohtaan kuin Siilokin ajallisesti, joten toivottavasti viimeinen osa Kohtalo veisi sitten tarinan onnistuneesti päätökseen.

Olen lukeut tämän kirjan aika monta kertaa läpi, ja pidän suomennoksesta, mutta nyt luin sen ensimmäistä kertaa alkuperäiskielellä. Jotenkin jäi olo, että sain tarinasta enemmän irti kun pitäydyin englannissa. Kirjan viimeksi lukemisesta on jo jokunen vuosi aikaa, joten olin aika yllättynyt kun kirjassa olikin vähemmän seksiä kuin muistinkaan. Ja aika paljon enemmän Clairen parantajantaitoja, joiden kuvailusta pidin, ne olivat kiehtovia. Olen lukenut todella paljon rakkausromaaneja ja tämän romantiikkapuoli erottuu edukseen sillä, että se tuntuu aidommalta kuin moni muu. Jotenkin "likaiselta" sen normaalin puhtoisen romantiikkajuonen sijaan. Jotenkin aikuismaisemmalta voisin jopa sanoa. Synkkähän tämä on loppua kohden, mutta sinnekin on saatu valonpilkahduksia, joten ei mennyt ihan mudassa soutamiseksi. Monin osin hyvin tyydyttävä tarina, ja josta jää kaikesta huolimatta hyvä mieli.

Kaislikossa suhisee on ilahduttava satu mielenkiintoisine hahmoineen. Naiivi Myyrä, rempseä Vesirotta, auktoriteerinen Mäyrä ja vastuuntunnoton sekä todella, todella ärsyttävä Konna. Muistan inhoneeni Konnaa jo silloin kun näin tästä tarinasta tehdyn animaation lapsena. Ja vaikka toleranssini Konnaa kohtaan onkin matala, minusta se on (hiukan ristiriitaisesti) mainio osa koko satua. Suurin osa hahmoista ja juonesta olivat paljon aikuismaisempia kuin kuvittelinkaan, ehkä sen takia tämä upposi minuun niin hyvin. En tiedä luenko tätä tarinaa enää uudelleen, mutta kivan jälkifiiliksen se jätti.

Kiinnostava tarina, joka koukutti melko nopeasti ja jonka luki innolla loppuun. Tarina oli hyvä, monitasoinen. Pinnan alta löytyi paljon enemmän kuin mitä oli kuvitellutkaan. Vaikka tämä olikin yksi parhaista lukemistani teoksista hetkeen, en voi antaa täysiä tähtiä, koska hahmot tympivät. Päähahmosta pidin, vaikka turhauduin joihinkin hänen tekemiin valintoihin. Mutta muuten hahmoja tuntui olevan vain 4 eri sorttia, kahdenlaisia miehiä ja kahdenlaisia naisia. Ja tarinassa, joka oli piukassa henkilöitä, koin tämän ongelmaksi. Ei mikään ylitsepääsemätön probleema, mutta lukukokemusta haittaava.

Ehkä minä olen sitten sellainen vakava ja tapoihini kangistunut aikuinen, mutta tämä tarina ei oikein hetkauttanut. Olihan se haikea, mutta sen suurempaa tunne-elämystä en tästä saanut puristettua ulos. Tarina oli toki sympaattinen kettuineen ja ruusuineen, mutta minusta siitä tekee kiinnostavamman kirjailijan kohtalo: tämä kun katoaa Välimerellä ollessaan tiedustelulennolla. Tämä asia tuo minusta tarinaan jännittävyyttä ja uusia aspekteja, joita en olisi siinä muuten nähnyt.

Romaanin suomennettu nimi on hyvin tarinaa kuvaava, suorastaan alleviivaava, mutta minusta alkuperäinen, englanninkielinen nimi on paljon herkullisempi, paljon filosofisempi ja paljon enemmän ajatuksia herättävämpi. Tarina ei ollut (yllättävästi) kovinkaan hankala juoneltaan tai kerronnaltaan, niin kuin jotkut Dickin romaanit joskus ovat. Minun oli kyllä aluksi vaikea päästä tarinan fiilikseen kiinni, koska minun oli hankala päästää irti siitä, että andoidit eivät tässä noudattaneetkaan Asimovin robotiikan lakeja. Mutta juoni oli hyvä, se herätti lukijankin ajattelemaan asioita. Tarinassahan oli paljon hauskoja pieniä yksityiskohtia, joka auttoi maailman kuvaamisessa (kuten robottieläimet vs. oikeat eläimet). Dickin luoma maailma oli kiinnostava paikka ja ainakin minä olisin kaivannut (Dickin itse kirjoittamaa) jatkoa tälle.

Tämä teos oli nopeasti luettu ja ihan hyvä vaan. Olipahan taas pitkästä aikaa todella turhauttava tarina, oikein kiristelin hampaitani. Olen viime vuosina alkanut sietää lapsia kirjoissa, mutta tämä teos palautti mieleen, miksi olen joskus kammonnut tällaisia tarinoita. Hahmot olivat ihan käsittämättömän ärsyttäviä. Koen kyllä, että tämä seikka on meriitti kirjalle, mutta minulle se oli henkilökohtaisesti tuskastuttavaa. Vaikka kuinka yritin pitää mielessä, että kyseessä on 6-12 vuotiaita lapsia, purin silti hampaita yhteen ihan jatkuvasti. Toinen minua ärsyttänyt asia oli se, miten epämääräisesti kuvattiin poikien päätymistä saarelle ja sitä miten he soputeuivat siellä oloon. Kukaan ei tuntunut kaipaavan vanhempiaan tai muita läheisiään, kaikki olivat vaan heti leikkimässä ja pitämässä hauskaa. Ei tuntunut uskottavalta. Muutamaa päähenkilöä lukuunottamatta kaikki hahmot olivat kuin yhdestä puusta veitettyä, melkoista massaa. No, loppua kohden teos parani ja sen klassikkostatus alkoi näkyä. Ihmisten raadollisuutta oli kuvattu hyvin, sitä miten valta ja halu valtaan turmelee riippumatta iästä. Minulle tämä tarina ei antanut oikein mitään kirjallisena teoksena, eikä se tuntunut minun mielessäni osuvan oikein kauhukirjallisuuden puitteisiinkaan. Tai sitten olen vain turruttanut mieleni kauheammalla kauhulla kuin mitä tämä edustaa.

Sarjan ainakin tällä erää lopettava teos, joka oli selvästi edellista osaa parempi luomus. Pidin juonesta, koska se oli tarpeeksi monisyinen ja eteni useammalla taholla. Harper saa vihdoinkin selvitettyä häntä pitkään vaivanneen ongelman, joka minusta päättää sarjan hyvin, vaikkakin lopussa jätettiin vielä mahdollisuus jatkaa tätä sarjaa. Minusta ei kyllä tarvitsisi, tämä sarja on hyvä tällaisenaan. Harper oli parempi hahmo tässä kuin edellisessa osassa ja onneksi nyt Tolliver joutui hiukan syrjään, jotta Harper sai tehdä asioita helpommin. Tarinassa olleet mysteerit olivat kiinnostavia, mutta loppuratkaisuihin päätymiset olivat taas hiukan tympeitä. Harperin kyky hiffata asioita pettää aina sillä hetkellä, kun sitä tarvittaisiin eniten, joka jätti ikävän maun suuhun. En myöskään välittänyt tarinassa olleestaan jahkailusta ja saman tilanteen uudelleen ja uudelleen läpikäymisestä. Epätasalaatuinen teos, mutta silti kiinnostava.

Helposti ja nopeasti luettu kirja, joka ei kyllä juonellaan hämmästyttänyt. Rikos kirjassa oli kyllä yllättävän raaka, josta pidin, mutta muuten en juurikaan kokenut mitään kovin erikoisia sävähdyksiä suuntaan tai toiseen hahmojen tai juonen osalta. Tarina oli melko yllätyksetön, mahdolliset syylliset oli helppo karsia pieneen joukkoon ja sitten se oli vain ajan kysymys, kunnes oikea syyllinen hermostui ja teki tyhmyyksiä. Niin kuin tuntuu olevan perusidea sarjan kahdessa ensimmäisessäkin teoksessa. Hahmot olivat aika pahvisia ja itseään toistavia. Pidin Harperista kahdessa aikaisemmassa kirjassa, mutta tässä hahmo alkoi tympiä. Harper on välillä ihan käsittämättömän toivoton näkemään asioita, kun taas välillä on todella skarppi huomaamaan pienempiäkin yksityiskohtia. Syö hahmon ja tarinan uskottavuutta, kun niissä tilanteissa missä pitää hiffata asioita, hahmo ei huomaa ja tällä tavoin tarinaa viedään eteenpäin tai puolestaan jäädään jahkaamaan jotain ihan itsestäänselvyyttä. Tämän tarinan valopilkku hahmona oli Manfred. Toki hyvin ylispeksattu hahmo, mutta juuri sen takia erottui muista positiivisesti. Pieni silmien pyörityshetki oli kyllä se, kun Manfredista tehtiin kummajainen sillä, että tällä oli tatuointeja ja lävistyksiä. Puh, please. Tämän kirjan eduksi ei myöskään voi laskea turhan pitkää petileikkikuvailua. Minulla ei ole mitään tällaisia kohtauksia vastaan, mutta kylläpä  se tuntui tässä päälleliimatulta. Mutta, kaikista negatiivisista seikoista huolimatta ihan luettava kirja.

Sujuvasti kirjoitettu ja helposti luettava teos, jossa oli kuitenkin ihan liikaa toistoa sarjan ensimmäisestä osasta. Juonellisesti tämä teos ei ollut kovin erikoinen tai edes mitenkään mieltä vaivaava. Tapahtumat tapahtuivat aika selkeässä, odotetussa järjestyksessä, ja tämä teki juonesta hyvin ennalta-arvattavan. Eipä sillä, että se olisi kauheasti haitannut. Se, mikä menetettiin juonessa, saatiin takaisin päähahmossa. Harper on edelleen minusta kiinnostava ja mainio hahmo, joka jättää aika helposti Tolliverin jalkoihinsa. Sarjan jatkoa ajatellen, kaipaisin seuravaan osaan hiukan syvyyttä ja jotain, joka jättäisi vahvempia muistijälkiä. Voinee olla, että tästä ei muista paljokaan parin viikon päästä.

Kingin uudempi tuotanto on jotenkin paljon soljuvampaa tekstiltään ja juoneltaan kuin mihin olen häneltä tottunut. Tässä tarinassa oli hyvä juonen kuljetus, kiinnostavat hahmot ja ylimääräisen selittelyn määrä oli aika minimissä. Kun liikoja oli karsittu pois, oli kokonaisuus sujuva. Vaikka tätä kirjaa onkin kehuttu pelottavaksi, en saanut oikein mitään kauhun värähdystä oikein mihinkään suuntaan. En nyt sinänsä koe sitä ongelmaksi, mutta ehkä minua hiukan harmitti sen puute, koska odotin sitä koko kirjan ajan. Kirjassa oli ripoteltu sinne tänne täkyjä lukijoille, erityisesti pidin valtavasti viittauksesta Joyland-huvipuistoon. Neljän tähden teos ehdottomasti, tuttua Kingin laatua tämäkin.

Hyvin epätasalaatuinen novellikokoelma Kingiltä. King tuppaa aina romaaneissaan kertoilemaan vähän sitä sun tätä, jolloin tarinasta tullee pitkä ja tylsistyttävä. Olin toivonut, että novellimuoto olisi rajoittanut tätä Kingin ominaisuutta, mutta ei. Ei niissä nyt kaikissa laverreltu, mutta ihan liikaa kaikesta huolimatta. Parhain novelli oli kirjan nimikkonovelli Anteeksi, oikea numero. Siinä oli hyvä fiilis ja se oli paikoitellen jopa pelottavakin. Esikaupunkielämää novellissa oli hauska lovecraftmainen tunnelma, ja Sadekausi oli sopivan ällöttävä. Nämä olivatkin ehkä ne onnistuneimmat tämän teoksen novellit, muista en jaksanut kiinnostua.

Kiinnostava ja nopeasti luettava tarina, joka nappasi heti mukaansa. Minä pidin Harperista ja Tolliverista, ihan toimiva kaksikko. Harperissa oli aika paljon Sookieta, mutta oikeastaan vaan ne hyvät puolet; Harperista onneksi puuttui se jahkausvivahde joka Sookielta löytyy. Juoni ei ollut kovin erikoinen, mutta minusta muuten ihan hyvin tehty jännityskertomus. Kyllä tämän parissa vietti ihan mielellään iltapäivän.

Pako on melkoinen saalistusjahtitarina, joka eteni koko ajan, mutta ei jää mieleen oikein mistään syystä. Tim oli hahmona ihan menettelevä ja tämän reaktiot asioihin olivat järkeviä ja koherentteja, ihailin myös hänen järjenjuoksuaan. Linda puolestaan oli aika ohut hahmo, joka sopi tarinaan, mutta eipä siinä mitään muuta sitten ollut. Tarina oli tapahtumavetoinen, joten sen takia hahmojen heikkouksia pystyy antamaan anteeksi jonkun verran. Pahishahmon motiivit ja tausta eivät olleet oikein ymmärrettävät, melkoista satuilua. Koontzilla tuppaavat nämä tappajahahmot olemaan vähän samasta puusta veistettyjä, tunteettomia hyypiöitä. Ehkä se sitten tekee tappajan kirjoittamisen helpommaksi, kun hahmolla ei ole omaatuntoa, mene ja tiedä. Juonihan oli tuttu kissa ja hiiri -leikki, siinä ei ollut mitään uutta. Hyvin kirjoitettu ja soljuva tarina, tämän luki ihan mielellään ajankuluksi.

Näkymätön mies on lyhyehkö tarina, mutta yksi parhaimmista teoksista, mitä olen lukenut Wellsiltä tähän mennessä. Kirja alkaa tarinan keskeltä ja se kutkuttaa mieltä. Mitä on tapahtunut? Miksi näin ja miten tästä eteenpäin? Kaikkiin kysymyksiin saadaan vastaus juonen edetessä. Pidän tarinan temmosta, joka kiihtyy loppua kohden. Alussa tapahtuu asioita vähitellen, mutta koko homma eskaloituu melkoisesti, ehkä jopa hieman koomisesti, kirjan lopussa. Loppu onkin itsessään aika suoraviivainen ja jotenkin hyvin selkeälinjainen, jossain määrin jopa liian. Hahmoja tässä kirjassa esiintyy aika paljon, joista suuremmasta osasta ei jää sen suurempaa muistijälkeä. Kuvittelin, että Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Näkymätön mies Griffin oli jokin Alan Mooren oma näkemys asiaan, mutta eipä ollutkaan! Griffin oli jo alkuperäisversiossaan niljake, se tulee selväksi aika nopeasti. En oikein osannut päättää kenen puolella olisin ollut, ja tämä pieni harmaa vivahde lisäsi lukunautintoa. Ajatuksia herättävä kirja.

Siilo oli hyvä kirja, jossa oli paljon potentiaalia. Valitettavasti tarina alkoi käydä loppua kohden hiukan raskaaksi ja tylsäksi, itseään toistavaksi. Juoni avautui lukijalle hienosti pikkuhiljaa. Aika malttamattomana luin tätä kirjaa aluksi, kun halusin tietää enemmän. Kun salaisuus paljastuu, se hieman latistaa fiilistä ja vie terää pois juonelta. Mutta Siiloon on onnistuttu loihtimaan juuri oikeanlainen klaustrofobinen fiilis, jopa paikoitellen aika ahdistava. Hahmoja oli paljon, mutta kiinnostavimmat olivat Lukas, joka oli aika symppis tyyppi ja toki sitten Jules, joka oli täyttä rautaa, todella sopiva tällaisen tarinan juonen johdattajaksi. Pahisasetelma oli liian selvä, siitä en oikein välittänyt. Nyt jäin odottamaan jatkoa tälle tarinalle, joten jostain täytyy löytää mielenkiintoa lukea 2. osa ennen viimeistä osaa, joka jatkaa sitä mihin Siilo jäi.

Edustan mielipiteissäni hiukan toista laitaa, sillä en erityisesti pitänyt tästä kirjasta. Olihan tässä paljon hyviä juttuja verrattuna aikaisempiin kirjoihin, selvästi tunteisiin vetoavampi asenne ja veljesten rakkauselämien limittäinen kerronta. Trez ja iAm ovat niin keskenään sidoksissa, että on hyvä, että heidän elämäänsä käsiteltiin riippuvaisina toisistaan. Vaikka en pääparista mainittavasti välittänytkään, olihan se loppu nyt tunteellinen, vaikka sitäkin kyllä pohjustettiin koko kirjan ajan. Mutta tätä kirjaa, kuten aika monta edellistäkin vaivaa se, että hahmot ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä, ja sivujuonien rönsyily. Hahmoissa ei vaan enää tunnu olevan mitään uutta, verrattuna sarjan alkuosiin, joissa jokainen oli (ja on vieläkin) selvästi oma selvä hahmonsa. Uusista hahmoista aina annetaan hiukan jotain aikaisemmissa kirjoissa, mikä saa kiinnostuksen heräämään, mutta sitten kun nämä hahmot päätyvät päähahmoiksi, ne taantuvat samaksi massaksi, valitettavasti. Sivujuonia tuntuu olevan hieman liikaa, jotta niistä muistaisi kaiken oleellisen kirjasta toiseen. Tämä teos oli kevyttä höttöä ajan kuluttamiseksi, ei sen enempää eikä sen vähempää.

Varjojen ratsu on tiivistetysti tylsä tarina tylsillä hahmoilla.

Juonellisesti tarina oli pettymys. Pidin aika paljon Robersin Kuuden piiri -trilogiasta ja toivoin tässä olevan samaa viehätystä. Kauas kyllä jäätiin. Robertsin uusimpien kirjojen ongelma on, että niissä jauhetaan aina sitä samaa, juonen kaaren tietää jo ennalta ja hahmotkin ovat lähestulkoon aina samanlaisia. Noitateemaa, joka on vallalla tässä kirjassa ja tässä trilogiassa, on Roberts käyttänyt jo aiemmin, eikä tässä sitä käsitellä mitenkään erilailla. Hahmot ovat hyvin stereotyyppisiä, naiset rempseitä ja kauniita, kaiken osaavia; miehet puolestaan rouheita, mutta komeita ja päteviä. Hahmoissa ei ole mitään mihin tarttua ja tekemisen motiivit ohuita. Robertsin tarinoihin kuuluva kyyhkyläisparin ristiriitakin oli ympätty mukaan hyvin väkinäisen oloisesti, se oli lähinnä vaan myötähäpeää aiheuttava. Samoin riitaa seurannut Connorin ja Finin Doylen kovistelu, kuinka noloa. Rakkaustarina jätti kylmäksi, siinä ei ollut mitään fiilistä. Tykkään Robertsin jännitysrakkausromaaneista ja niissä on välillä mielenkiintoisia hahmoja, mutta tässä ei ollut oikeastaan mitään kiinnostavaa kuin sivuhahmoina Branna ja Fin.

Helppo- ja nopealukuinen tarina, jossa oli paljon hauskoja ideoita ja juttuja. Harmi vaan kokonaisuus meni hieman sekavaksi jossain vaiheessa, joka latisti kiinnostusta, ja hahmot jättivät kylmäksi. Olisin kovasti halunnut välittää Milasta ja pitää muistakin hahmoista, mutta en saanut niihin oikein mitään kontaktia, en kiintynyt kehenkään. Isoisä oli ehkä kiintoisin hahmo, koska siinä tuntui olevan enemmän luonnetta kuin muissa yhteensä. Herra Kunnas oli sitten ehkä liian karikatyyri ja lattea hahmo ollakseen kiinnostava. Mutta kyllä hahmoissa oli potentiaalia, sitä ei voi kieltää. Minun kiinnostusta tästä söi jo heti alussa tullut niin vahva young adult -fiilis, joka toki on minun ongelmani lukijana eikä kirjan.

Odysseia 2061 oli kahden edeltäjänsä toisintoa ja se tylsistytti. Alussa olin tyytyväinen, että nyt mielenkiinto oli siirtynyt toisaalle, mutta sitä ei kauaa kestänyt. Olisin pitänyt tarinasta vielä vähemmän, jos siinä ei olisi ollut Heywood Floydia. Floyd oli tämän tarinan pelastus. Kirjan juoni jätti kylmäksi, vaikka tarinassa laajennettiin edellisen kirjan tapahtumia ja niistä kerrottiin enemmän. Juoni ei vaan jaksanut kiinnostaa enää, kaipasin jotain uutta ja mielenkiintoista tutuilla hahmoilla. Clarken optimisti näkyy tässä teoksessa selvästi ja tavallaan harmittaa, että tiede ja avaruuden tutkiminen ei ole edennyt sellaista vauhtia kuin mitä Clarke ehkä kuvitteli ja toivoi... Arvioksi 3,5 tähteä, koska tämä oli kaikesta huolimatta hyvin kirjoitettu kirja.

2001 avaruuseikkailun jälkeen tartuin hieman epäröiden tähän (tavallaan) jatko-osaan. Edellisen kirjan lopun mystisyys jätti jokseenkin oudon olon, enkä ollut ihan satavarma halusinko sen toistuvan. Onneksi tässä teoksessa mystiikkaa oli vähennetty reilusti ja nyt jopa yritettiin selittää ensimmäisen kirjan loppua. Se pieni mystisyysjuonne oli edelleen mukana, mutta paljon pienemmässä roolissa. Vaikka 2001 avaruusseikkailu oli jokseenkin psykedeelinen kokemus, oli se silti parempi kuin tämä jatko-osa. Tämä oli liian paljon edellisen toisinto ollakseen tarpeeksi kiinnostava. Teoksen suurimmat ansiot olivat Heywood Floyd, joka on Moorcockin Bastable-hahmon ohella toinen minulle hyvin mieleenjääneistä, todella sympaattisista hahmoista. Siinä missä Bastable oli naiivi ja jopa hieman typerä, oli Floyd sitten puolestaan hyvin laskelmoiva ja järkevä, mutta yhtä sympaattinen siitä huolimatta. Floyd ei ollut kirjan ainoa tuttu hahmo, ja on ihan jopa nostalgista kun tarinaan tuli lisää tuttuja hahmoja mukaan. Tarinan lopussa oli merkittävä twist, joka jätti janomaan lisää. Puolikas lisätähti kirjalle siitä, että se oli nopealukuinen.

En ollut koskaan aiemmin lukenut yhtäkään Muumi-kirjaa, joten olin varautunut yllättymään. Ja kylläpä yllätyinkin, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Tarinat olivat täynnä komiikkaa ja hassuja sattumuksia, koskaan ei tiennyt mitä tapahtuu seuraavaksi. Oli miellyttävää lukea sarjakuvaa, jossa hahmot tuntuivat kaikesta huolimatta tutuilta, sekä piirrostyyliltään että käyttäytymiseltään. Tästä tuli hyvin nostalginen olo, joka oli ehkä yksi parhaimmista asioita mitä tästä sarjakuva-albumista sain. Hahmot olivat paljon sympaattisempia alkuperäisissä olosuhteissaan ja kuoseissaan kuin piirrossarjassa koskaan. Suurin yllätys tuli kielenkäytöstä, joka oli roisimpaa kuin mitä oletin (paljon hauskempaa), siitä huolimatta, että tiesin näiden tarinoiden olevan jotain muuta kuin piirrossarjan tarinat.

Lyhyt ja ihastuttava satu. Suurin osa lukuajasta meni kirjan kuvitusten katselemiseen ja fiilistelyyn, ne toimivat hyvin tunnelman luojana. Lyhyeksi tarinaksi tässä oli jopa jossain määrin yllättävän vahva juoni, hyvin suoraviivainen, mutta toimiva. En osaa oikein päättää tuliko tästä sadusta hyvälle vai haikealle mielelle, mutta kaiken kaikkiaan onnistunut tarina.

Kafka rannalla oli paksuksi kirjaksi yllättävän nopealukuinen. Välillä tarinaa ahmi malttamattomana ja sitten taas välillä tuli olo, että kirja piti jättää hautumaan, piti pohtia asioita ennen kuin jatkoi. Kirjan päähenkilöpoika ei jaksanut kiinnostaa, mutta vanha mies Nakata oli aivan mahtava hahmo, samoin pidin myös valtavasti Oshimasta. Tarinan ajoittainen unenomaisuus oli miellyttävää tietyissä määrin, mutta lopussa se alkoi hiukan puuduttaa. Tarina olikin parhaimmillaan noin 100 sivua ennen loppua, ja harmillisesti ihan loppu tuntui hiukan lässähtävän. Ehkä odotin jotain isompaa kliimaksia (ehkä olen tottunut liiaksi länsimaiseen kirjallisuuteen; odotin vääriä asioita), jolloin sen puuttuminen jätti hiukan tyhjän olon. Siksi vain neljä tähteä. Mutta kaikesta huolimatta tämä oli hyvä kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

Oraakkelin kirjan takakansiteksti ei antanut paljoa muuta kuin mielenkiintoisen alkutilanteen. Odotin mielenkiinnolla millainen tarina näiden puitteiden ympärille oli saatu rakennettua, koska olihan asetelma nyt todella kiinnostava. Mutta valitettavasti kokonaisuus oli pettymys, mielenkiintoinen alkuasetelma ja hyvä alku typistyivät hiukan liian happomatkailuhenkiseksi. Olihan se hyvin ominaista Dickin kirjoitustyyliä, mutta olisin silti toivonut, että hänen muista tarinoistaan tuttu mystisyys ja henkisyys ei olisi puskenut ihan niin voimalla läpi. Tarinan kerronta oli muuten onnistunutta, se eteni hyvin ja tarpeeksi nopeasti, loppu oli vaan sitten pettymys. Kirjassa esiintyi paljon erilaisia hahmoja, enkä oikeastaan osaa edes sanoa, kuka oli päähahmo vai oliko siinä lainkaan sellaista. Hahmoista ei kerrottu paljoa, mutta ei sitä osannut edes kaivata; tapahtumat olivat paljon tärkempiä. Ehkä tästäkin tarinasta olisi saanut enemmän irti, jos tämän olisi päässyt lukemaan heti sen ilmestyessä 1960-luvulla. Odotukset taisivat minulla olla turhan korkealla, koska kokonaisuutena kirja oli luettava, muttei mitenkään erikoinen.

"Wow", oli ensimmäinen ajatus kirjan luettuani ja sen jälkeen pitkä epätodellinen (ja hiukan epämukava) olo, koska kirja oli loistava, mutta samalla todella, todella ällöttävä luettava. Saako tällaisesta edes pitää...?

Kirja oli kiehtova sitten kun siitä sai otteen. Minulla oli aluksi vaikeaa jaksaa lukea tarinaa, koska se tuntui täysin merkityksettömältä (paljon, paljon keskusteluja merkkituotteista ja pukeutumisetiketeistä yms). Mutta kun jaksoi kahlata kirjaa noin puoleen väliin, niin sitten päästiin tarinan ytimeen kiinni ja sen jälkeen kirjaa ei malttanut laskea käsistään (vaikka välillä oli pakko, koska piti hakea sietokykyä lukea joitain kohtauksia läpi). Minulla oli jokin ajatus kirjan sisällöstä (olen nähnyt elokuvan vuosia sitten ja joita muistikuvia on säilynyt), mutta sen splatter-kauhuskenaariot (hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillut) yllättivät silti. Nämä kohtaukset olivat mielettömän vaikeita ja raskaita luettavia, mutta samalla niitä kohtaan tunsi jopa sairaalloista kiinnostusta ja halua lukea ne läpi. Muutenkin kirjoitustyyli oli paikoitellen todella raskas ja jossain määrin turruttava, mutta samalla tavallaan palkitseva. Juoni oli rakennettu hyvin, Batemanin henkinen epätasapaino tuodaan esiin ohimennen ja sen jälkeen se otetaan osaksi tarinaa vähävähältä, jolloin lopulta se on tarinan pääpointti ilman, että varsinaista muutosta edes huomaa.

Tämän teoksen lukemisen jälkeen oli hyvin kahtiajakautunut fiilis, vähän kuin itsekin olisi tullut kirjan luettuaan lähemmäksi Batemania, tämän henkistä tasapanoa (tai lähinnä kai tasapainottomuutta). Toisaalta pidin todella paljon, mutta sitten taas toisaalta en halua enää ikinä lukea kirjaa uudelleen. Tämä on yksi niistä harvoista kirjoista, joiden arvosanaa oli pakko muuttaa. Annoin aluksi 3 tähteä, mutta oli lopulta pakko nostaa se neljään tähteen. Tämä kirja jää mieleen vahvasti, varmasti vielä pitkäksi aikaa. 

Orjattaresi on vaikuttava teos, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa. Tarina kierrettiin auki hienosti pikkuhiljaa, asioita vähitellen paljasten, ja lukija pystyi itse kokoamaan tarinan annetuista osasista. Loppukin oli onnistunut, suorastaan jopa mieltä kutkuttava. Osaset olivat kohdallaan, mutten siltikään pystynyt antamaan täyttä viittä tähteä muutaman asian takia. Suurin ongelma oli se, etten pystynyt kokemaan minkäänlaista yhteyttä päähenkilön kanssa, en oikeastaan edes välittänyt miten hänelle käy ennen kuin vasta ihan lopussa. Myöskään kielletyt asiat eivät tuntuneet juuri lainkaan kielletyiltä; olisin ehkä kavannut paljon enemmän sen korostamista mikä oli sallittua ja mikä ei. Jossain vaiheessa myös päähenkilön tarkkailijaluonne häiritsi, mutta loppua kohden aloin arvostaa sitä. Tässä tarinassa se oli itseasiassa ihan paikallaan. Tarina oli todella ahdistava ja siinä kontekstissa varsin onnistunut.

Tämä oli lukukokemuksena mielenkiintoinen, sillä en ole aiemmin lukenut mitään tällaista. Idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hivenen raskas. Alkuosa kirjasta oli kiinnostavaa, sillä siinä käsiteltiin kirjan päähenkilön Grenouillen lapsuutta ja nuoruutta, sitä miten hän kehittyi aikuiseksi eri vaiheiden kautta. Aika peruskasvutarina siis, mutta mielenkiintoinen siitä huolimatta. Kasvuvaiheen jälkeen tarinan eteneminen tuntui pysähtyvän kuin seinään ja juoni taantui jaaritukseksi. Loppua kohden tästä jahkauksesta päästiin jonkun verran eroon, mutta ei niin paljoa, että se ei olisi haitannut. Loppu itsessään oli hyvin kirjan juonta täydentävä, varsin onnistunut. Ilmeisesti kirja ja sen tarina yritti viestiä jotain syvempääkin merkitystä (kaikki tahtovat olla rakastettuja tjs), mutta kirjan hahmot olivat niin pahvisia, että en millään saanut niistä kiinni, saatikaan että olisin jaksanut välittää miten heille käy. Tämän kirjan meriitti on sen päähahmon mielenkiintoinen ominaisuus, vertaansa vailla oleva hajuaisti. Tätä seikkaa käytetään kunniakkaasti hyödyksi koko kirjan ajan, ja sen takia 3,5 tähteä.

Gaiman on parhaimmillaan novelleissa. Pidin useasta tämän kirja novellista todella paljon, joskin suosikkini oli Vihreiden kirjainten arvoitus, joka onnistuneesti yhdistää kaksi minua kiinnostavaa maailmaa toisiinsa. Useammissa novelleissa oli myös hyvä tunnelma, sellainen vähän synkkä ja sateinen, aika brittiläinen fiilis ehkäpä. Minua jäi harmittamaan muutamissa novelleissa niiden epäselvyys lopussa, minulle ainakin jäi useasti auki se, että mitä tapahtui ja mitä olisi pitänyt tajuta. Tuntui, että en hiffannut tarpeeksi asioita rivien välistä, joka jäi harmittamaan. Mutta siitä huolimatta hyvä lukukokemus minulle, joka ei niin paljoa novelleista välitä.

Lyhyt runokirja Krauen metsästyksestä. Ei mikään hyvän mielen kirja, sillä yleistunnelma oli synkkä, mutta mielenkiintoinen teos kyllä. Kirjan houkuttelevuutta lisäsivät Tove Janssonin kuvitukset, jotka olivat jossain määrin häkellyttävän tuttuja.

Lyhyt ja nopealukuinen tarina, jossa oli potentiaalia ideassa, mutta ei onnistunut lunastamaan sitä toteutuksessa. Pieni sivumäärä huomioon ottaen Bear kertoo ihan onnistuneesti kirjan maailmasta tarpeeksi. Tämä tehtiin kyllä osittain juonen kustannuksella, sillä alku tuntui melkoisen laahaavalta ja tyhjältä. Viimeiset 30-40 sivua olivat sitten hyvin juonipainotteista ja lukeminen alkoi sujua. Päähahmona on Kuussa siirtokunnassa asuva Mickey Sandoval, jonka funktio tarinassa on siivota siskonsa Rhon aiheuttama sotku (tämä osti nelisen sataa syväjäädytettyä päätä Maasta ja Kuun korkeimmat tahot eivät pidä tästä) ja toimia tukena langolleen Williamille, joka yrittää tavoitella absoluuttista nollapistettä kelvinin asteikolla. Tavallaan hauska tarinan alkuasetelma, joskin ne päät olivat mielenkiintoisemmat kuin Williamin kokeilut. Tämä ei ollut ihan sellainen scifi-tarina kuin oletin, sillä kovin usein en ole törmännyt siihen, että skientologiaa sekoitetaan tarinaan. Tavallaan jännä twisti sen kautta, mutta hiukan hämmentävä. Kirjan lopussa jäi paljon asioita auki ja olisin toivonut ehkä parempaa jäsennystä juoneen. Ei mikään erikoisen hämmästyttävä lukukokemus.

Olen nähnyt tästä kirjasta lasten elokuvaversion (jostain 90-luvulta todennäköisesti). Se jätti hiukan traumoja, joten tämän kirjan lukeminen on sen takia osittain jäänyt. Nyt päätin tarttua haasteeseen ja poimin tämän käteeni hyllystä (englanninkielinen painos Tove Janssonin kuvituksilla). Yllätyksekseni luin tämän yhdessä iltapäivässä ja ilokseni huomasin, että en saanut mitään takaumia elokuvasta vaan nautin kirjasta omana tarinanaan. Hauska kertomus, joskin välillä vähän turhan polveileva ja hektinen, jossain määrin myös liian paljon happomatkailun tunnetta minun makuuni. Neljäs tähti tulee siitä, että tunnistan tämän tarinan suosion pohjan ja sen mistä se saa klassikkomaineensa sekä toki Tove Janssonin kuvituksista.

Olen nähnyt Nalle Puhista piirrettyjä versioita, mutten ole koskaan lukenut tarinoita, joten nyt oli korkea aika korjata tämä epäkohta. Aivan ihastuttava kokoelma satuja, joita E. H. Shepardin kuvitukset täydensivat todella hyvin. Vietin monta hetkeä vain pelkästään tutkimalla kuvia ja fiilistelemällä niitä. Tämä oli hyvän mielen kirja, joka pitää hankkia omaan hyllyynkin. Voi sitten aina halutessaan palata suosikkisatujensa ääreen.

Ruususen tarinan jonkinlainen päätös (sarjaan on ilmestynyt 2015 neljäskin kirja). Vaikka sarja ei sitten nyt lopulta jäänytkään trilogiaksi, luin tämän kirjan kuin se olisi ollut sarjan päättävä teos. Odotin samanlaisen hyvän kehityksen hahmoissa ja tapahtumissa jatkuvan, joka oli ilmeistä toisessa kirjassa, mutta petyin pahasti. Tapahtumat olivat huonommat kuin aikasemmin, mutta onneksi hahmot pelastivat tätä kirjaa jonkin verran. Varsinkin Laurent oli tärkeä hahmo tarinassa, jota ilman olisin varmaan jättänyt kirjan kesken. Vaikka tarinassa tapahtui aivan liikaa suhteessa sivumäärään, se oli silti tasalaatuisin verrattuna edellisiin. Harmillisesti orja-aspekti oli jo niin loppuunkulutettu, että se lähinnä vain tympäisi. Sulttaanin palatsissa tähän saatiin hiukan lisäpointta, mutta se ei vaan riittänyt. Tarina olisi pitänyt osata lukea erottisena ja seksiä täynnä olevana satuna, jossa ruumiilliset kontaktit ovat pääosassa, mutten vaan pystynyt siihen. Laitoin ilmeisesti liikaa toiveita hahmoille ja tapahtumille, jolloin kun niitä ei saavutettu, koko kirja oli pettymys. Siirrän toiveeni sarjan seuraavaan osaan, joskohan Rice olisi onnistunut saamaan teokseen ne elementit, jotka näistä jäivät puuttumaan.

Äärettömän mielenkiintoinen ja ihastuttavan looginen kirja kaikkine juonenkäänteineen. Oli todella virkistävää lukea tällaista tekstiä, jossa ei ollut ihmissuhdekoukeroita tai mitään tunnepuolen dramatiikkaa. Juoni eteni koko ajan, missään vaiheessa ei tullut tylsää, ja paikoitellen jopa oikein odotti, että mikä voi mennä pieleen ja miten siitä selvitään. Watney oli hahmona mainio, kekseliäs ja päättäväinen, joka ei antanut periksi. Olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, jolloin mielikuvissani Watney oli Matt Daimonin näköinen ja hänen näyttelemänsä hahmon oloinen. Koska elokuvan juoni oli tuttu, eivät kaikki tapahtumat tulleet ihan yllätyksenä, joka välillä harmitti, mutta ei muodostunut ongelmaksi. Lukukokemuksena mitä mainioin, ehdottomasti yksi tämän alkuvuoden parhaimmista kirjoista.

Kirja oli ihan loppua lukuunottamatta mielettömän hyvä ja mielenkiintoinen, ahmin sen nopeasti. Mutta sitten päästiin siihen  loppuun. Mitä ihmettä? Alku- ja keskiosa olivat hyvin tieteellistä, faktahenkistä ja sitten ihan randomisti mentiin mystiikkaan. Tuli kyllä niin nurkan takaa, ettei mitään tolkkua. Joskus happomatkailuhenkisyys toimii kirjoissa (kuten osa Philip K. Dickin kirjoista), mutta silloin sen pitää kattaa koko kirja, ei vaan osaa siitä. Olisin antanut 5 tähteä jos se loppu olisi ollut toisenlainen, nyt annoin vain 4. Mutta oli tämä kyllä sen verran vaikuttava teos, että seuraavat osat pitää lukea myös. Ehkä ne avaavat tämän kirjan juonta lisää. Tämä kirja oli tosiaan tapahtumavetoinen, hahmot jäivät siksi taka-alalle ja hyvä niin. Nyt Clarke sai ihan oikeasti keksittyä tapahtumien kuvailuun eikä tarvinnut pohtia hahmojen henkilökemioita ynnä muuta. Kirjan luettuani ymmärrän miksi tämä on klassikko.

Reeven sarjan toinen osa jatkaa samalla linjalla kuin ensimmäinenkin kirja. Tom ja Hester matkaavat seikkailusta seikkailuun, mutta nyt jotenkin määrätietoisemmin ja järkevämmän oloisesti. Tapahtumat eivät ole ihan niin randomeja ja onnenkantamoisia kuin Kävelevissä koneissa, mikä antaa kirjalle erilaisemmän sävyn, ihan vain hyvässä mielessä. Kirjan juonen keskiössä on Tomin ja Hesterin suhde, jonka ongelmat heijastuvat laajasti heidän ympärillään oleviin ihmisiin. Tom on edelleen naiivi idealisti ja Hester tuittupäinen kyynikkö - kombinaatio jonka ei uskoisi toimivan, mutta iskee silti. Suurimman osan ajasta nämä sankarit seikkailevat erillään ja saavat näin tilaa kasvaa hahmoina enemmän. Tosin Tom ei muutu oikein mihinkään, mutta Hester kehittyy vauhdilla. Pidin hahmosta jo aikaisemmin, nyt pidän vielä enemmän. Hahmojen ohella Reeven luoma maailma on edelleen mielenkiintoinen ja rikas, sinne haluaisi itsekin päästä tutkimaan asioita. Odotan jo malttamattoman seuraavaan osaan tarttumista.

Ruusustrilogia jatkuu. Tarina alkaa heti siitä mihin se ensimmäisessä osassa jäi ja käsittelee Ruususen aikaa kaupungissa. Lopussa taas saadaan aikaiseksi lenkki seuraavaan kirjaan. Juonihan on nyt taas ohuttakin ohuempi, mutta sen pienuus on sitten korvattu yksityiskohtaisilla kuvailuilla erilaisista seksuaalisista tapahtumista, niin kuin kirjan henkeen kuuluukin. Jos ensimmäinen osa oli minusta tylsä, tässä oli sitten jo enemmän potentiaalia. Hahmot tuntuivat elävämmiltä ja tarina itsessään järkevämmältä, jos se nyt on mahdollista. Tarina oli hyvin epätasalaatuinen ja välillä olin antamassa yhden tähden, välillä melkein viisi. Päädyin lopulta keskimääräiseen kolmeen tähteen, koska tarinan idea ei ollut mitään uutta ensimmäiseen kirjaan verrattuna, mutta paikoitellen tässä tarinassa oli jopa järkeä. Suosittelen kyllä vain niille, jotka ovat kiinnostuneet BDSM-genrestä ja niille, jotka edes jollain asteella pitivät sarjan ensimmäisestä osasta.

Hieman päivitetty versio Bram Stokerin klassikkoteoksesta. Tarinasta löytyi uutta, mutta myös vanhoja tuttuja juttuja hiukan uudistetussa muodossa. Tämä oli perushyvä kirja, jonka luki nopeasti, mutta mikään maailmoja avartava teos se ei ollut. Kirja ei lunasta mainoslauseitaan ("veret seisauttavaa kauhua", "viettelevää erotiikkaa"). Ei ollut pelottava, ei missään vaiheessa. Eikä kyllä kovin eroottinenkaan. Oli sitä toki enemmän kuin alkuperäisteos, mutta suhteesa nykyajan teoksiin ei. Olen nähnyt leffan joskus aikoja sitten enkä siitä paljoa muista, mutta joitain kohtia palautui mieleen kirjaa lukiessa, hyvässä mielessä. Eikä sitä voi pitää missään mielessä negatiivisen asiana, että näin mielessäni koko ajan Gary Oldmanin Draculana. Suosittelen lukemaan, ihan hyvää ajanvietettä.

Tarina oli mukaansatempaava ja paikoitellen humoristinen, mutta samalla hieman surumielinen. Odd Thomasin velvollisuudentunto ja maailman paino harteillaan teki hahmosta raskaan oloisen ja synkähkön, vaikkei hahmo ei sitä dialogin perusteella ollutkaan. Juoni oli polveilevan oloinen, joka kuitenkin eteni johdonmukaisesti kohti loppuratkaisua. Loppu tuli vastaan hiukan yllättäen, vaikka sitä pohjustettiin koko kirjan ajan. Paikoitellen tarina polki paikallaan tehden siitä pitkäveteisen, mutta kokonaisuutena ihan luettava teos.

Nopealukuinen ja kiinnostava novellikokoelma. Jokainen novelli alkoi nopeasti, piti otteessaan eikä lähtenyt harhailemaan väärille poluille. Jokainen novelli oli myös kompakti kokonaisuus, joissa jokaisessa kerrotiin hiukan lisää tarinoiden maailmasta. Infoa tuli riittävästi, jotta ymmärsi maailman rakenteita, muttei liikaa, jotta maailma olisi tuntunut liian tutulta. Nimet olivat ehkä hiukan hankalia ja samanoloisia (liiaksi), joka aina hieman häiritsi tarinoiden alussa. Koko ajan myös odotti, että seuraavassa novellissa olisi ollut jokin viittaus edellisen novellin hahmoihin (ei ollut), koska kokoelma tuntui olevan jatkumo tarinoita, jotka olisivat voineet liittyä toisiinsa jotenkin muutekin kuin vain saman maailman kautta. Siitä huolimatta onnistunut kokoelma hyvin kirjoitettuja novelleja.

Kirja alkaa melko polveilevasti ja tuntuu haahuilevan vähän sinne sun tänne aika pitkän aikaa. Kun sitten päästään juonen reunaan kiinni, minä jäin koukkuun.

Alku tuntui tosiaan todella pitkältä johdannolta, joka lukuvaiheessa ärsytti, mutta jälkikäteen ajatellen oli ihan tarpeen. Esiteltiin hahmoja ja luotiin pohjaa tapahtumille. Alussa juonen hyppiminen takaumista nykyaikaan ärsytti ehkä hiukan, en oikein välitä takaumista, mutta onneksi sitä ei kestänyt pitkään. Kirjan ideahan on aivan loistava ja mieltä hykerryttävä, perunoineen kaikkineen. Nopealukuinen ja hyvin rakennettu tarina, joka kuitenkin loppui vähän kuin seinään. Tämä tarina ei olisi vaatinut sellaista cliffhangeria kun siihen nyt sitten rakennettiin, sillä jatko-osien lukematta jättäminen ei ole käynyt edes mielessä. Pratchettin tyyli näkyy tekstissä hyvin vahvasti, jota odotinkin ja kaipasin. Hyvä kirja, jossa oli kiinnostavat päähahmot ja idea. Juonihan oli itsessään melko suoraviivainen, mutta siitä huolimatta siihenkin oli saatu mielenkiintoisia juttuja mukaan.

Epätasainen jännistyskertomus, joka aika ajoin pääsi jännityksessä piinaavuuteen asti ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Tarina veti hyvin mukaan, mutta hahmot tekivät siitä hankalaa luettavaa. Pääpahis oli tavallaan aika tympeä. Sinänsä hyvä veto tehdä hahmosta sellainen, joka on vaan sadisti tappaja ilman syytä, jolloin pystyy helpommin ja enemmän keskittymään tapahtumiin ja jännitykseen. Mutta sitten taas toisaalta, sen takia koko tapahtumaketju tuntuu turhalta. Arvostan tehtyä tarinaa ja juonta, mutten sitä miten kirjan tapahtumiin päästiin. Päähahmo Chyna oli todella vahva naishahmo, mutta hänellä oli sitten puolestaan hiukan liian nyyhkytarinatausta. Ja kuinka ollakaan, selvityjähahmo joutuu keskelle tarinaa, jossa joutuu selviytymään. Pisteet siitä, että ei tullut sitä hetkeä, että päähahmo panikoi, miettii ja pohtii lähes kauhun vallassa mitä tehdä yms. Kun Chynalle on selvää mitä hän haluaa, hän yrittää toteuttaa suunnitelman. Tarinassa puokkoiltiin hiukan liikaa sinne sun tänne ja aika epäuskottavastiin kaiken lisäksi, joka söi fiilistä. Kauhua oli ryöpsähdyksinä ja loppua kohden siihen alkoi turtua, melkein jopa kyllästyä. Ehkä hiukan liian pitkä tarina pitääkseen tunnelman  yllä koko ajan, vaikka muutama suvantovaihekin löytyi jännityksen elävöittämiseen. Ei mitenkään erikoinen kirja, mutta ihan luettava.

Jälleen kerran omalaatuinen seikkailukertomus Barcelonasta. Sama maaginen tunnelma kuin muissakin kirjalijan kirjoissa; tarina soljui eteenpäin vaivattomasti, mutta samalla enteillen murhetta. Barcelona piirtyi silmien eteen jännittävänä katujen sokkelona, jossa voi tavata mielenkiintoisia ihmisiä ja kuulla heidän kohtaloistaan. Jälleen kerran päähahmo on sivustakatsoja, joka tulee sotkeutuneeksi vahingossa asioihin, joihin hänen ei kuuluisi sotkeentua ja samalla vahingossa selvittää yhden jos toisenkin mysteerin. Tragedialta ei voi välttyä, tässä tarinansa kärsivät kaikki. Juuri se tekee kirjalle sen oman kauniin, joskin hiukan unenomainen tunnelman. Tämä kirja ei yllä Tuulen varjon tasolle, mutta onnistunut kertomus silti. Ehkä hiukan liikaa päälleliimattua intertekstuaaliuutta, mutta muuten onnistunut.

Synkästä alusta huolimatta melko hassutteleva tarina. Synkkyytteen ei missään vaiheessa vajottu liiaksi vaan tarina jaksoi pysyä keveänä. Kirjassa oli hyvä rytmitys, vaikka aluksi juonen selvä jaksollisuus häiritsikin. Lopussa kuitenkin kaikki luvut koottiin nätisti yhteen, jolloin jokainen aikaisempi tapahtuma sai laajemman merkityksen. Tämähän oli eräänlainen kasvukertomus, melko eriskummallinen tosin. Pidin ideasta valtavasti, mutta muuten juoni ei oikein napannut. Varsinkin hahmot jäivät minulle todella etäisiksi. Näistä huolimatta ihan hyvä kokonaisuus, muttei kuitenkaan minun mielestäni parasta Gaimania.

Ted Dekkerin Kehä-trilogia on saanut paljon kehuja ja sen arviot ovat olleet hyviä, joten odotin mielenkiintoista lukukokemusta. Näin ei kyllä käynyt, ei tässä kirjassa ollut mitään mieltä. Minä en todennäköisesti ollut sitten ihan kohdeyleisöä. Tässä kirjassa oli vaan kaikki pielessä. Jo heti ensimmäisenä minua tökki kirjan nimi: Mustaa - pahan synty. Sana "paha" on todella ongelmallinen, koska se on määritelty hyvin pitkälti kristinuskon kautta. Joku on paha, jos se ei ole hyvä kristinuskon mielessä. Sana on ihan liian mustavalkoinen. Toki, koko kirjassa oli musta-valkoinen asetelma (mustat lepakot vs. valkoiset lepakot; maailman tuhoajat vs. maailman pelastajat). Päähahmosta Thomasista yritettiin tehdä harmaata hahmoa hyvin Adam-henkisesti (syö kiellettyä hedelmää), joka vaan tympäisi. Jos teki kiellettyjä asioita, pahuus valtasi maailman. Tiesin jo aloittaessani lukemaan, että kirjan teema on kristillinen, mutta luulin, että kristillisyys olisi ujutettu tekstiin huomaamattomasti. No ei ollut, sitä hierottiin naamaan ihan joka käänteessä. Jos kirjoittaa tällaista tekstiä, olisi kirjan juoni voinut olla edes omalaatuinen, mutta ei. Maailmojen vaihto olis sinänsä jännä ajatus, mutta jos teemana oli sitten se, että koko väestön tappava virus iskee, niin se romutti kaiken. Olen tästä aiheesta lukenut aikaisemminkin paljon paremmin toteutettuja kirjoja. Ja miksi pahisten motiivina on taas tappaa kaikki, koska voidaan... Hahmotkin olivat hyvin yksioikoisia ja pahvisia. Thomasin kohdalla ei olut osattu edes päättää millainen hän olisi vaan luonne ja tapa tehdä asioita muuttui tilanteen mukaan. Ja Rachelle oli puolestaan vaan ihan mielettömän ärsyttävä. Joo, ei ollut minua varten tämä kirja, ehkä se soveltuu paremmin niille lukijoille joita ei haittaa yliedustettu kristillisyys.

Mielenkiintoinen tarina, sillä aivan alussa ymmärsi ja näki, miksi kaikki hahmot olivat linkittyneet toisiinsa, mutta lopussa hahmot olivat sitten ihan erillään; yleensähän on toisin päin. En oikein tiedä, miten suhtautua. Tavallaan kunnioittavasti, koska tällaista harvoin tehdään ja nyt joku uskalsi kokeilla näinkin, tai sitten  ärtyneesti, koska kirja etenee tavallaan tämän takia lopusta alkuun, ja lopussa kaikki on levällään ja oikein mikään ei saa kunnollista päätöstä.

Kirjassa on aika perusidea, kaksoset ovat melko käytetty teema kirjoissa. Minä aina hiukan epäröin lukea kaksosista, sillä en ole vielä törmännyt oikeasti loistavaan kaksostarinaan. Tämäkään ei ollut erityisen loistava, mutta aika paljon mielenkiintoista juttuja löytyi. Hahmothan olivat kiinnostavia ja jokainen oli oma yksilö eli massautumista ei tapahtunut tässä. Jokaisella oli oma persoona ja arki tuntui luontevalta, ei liian harmaaltakaan (joka on joskus ongelma tällaisissa kirjoissa). Yliluonnollisuus oli tehty hyvin ja juoni kuitenkin eteni sen takaperoisuuden fiiliksestä huolimatta. Sinänsä hyvä kirja, koska ei tiennyt mihin juoni menee ennen kuin aika lopussa, vaikka lopun käänne olikin hyvin ennalta-arvattava ja ihan loppu oli tympeä. Tarina myös loppui osittain kuin seinään, joten jäi vähän ärtynyt olo, kun ei saanut ihan kaikkia tiedonjyviä käsiinsä vaikka osan pystyi arvaamaan.

Ei huono kirja, muttei mikään erityisen hyväkään. Tämän luki, mutta ei ollut järisyttävä lukukokemus.

Nopeasti luettava kirja, joka eteni hyvin ja johdonmukaisesti. Päähahmo oli Graham Harris, entinen huippu vuorikiipeilyssä, joka viisi vuotta sitten joutui kiipeilyonnettomuuteen, kolhaisi päänsä ja sen seurauksena sai meedion kyvyt. Ja totta kai, hän näkee näkyjä sarjamurhaajan ("Teurastaja") uhreista. Juoni on melko peruskauraa, mutta tarina on hyvin kirjoitetu ja jäsennelty, jolloin jännitys pysyi koko ajan. Hyvin pienillä keinoilla tarinasta saatiin piinaava ja sellainen, että sitä ei malttanut laskea käsistään hetkeksikään. Muutama ennalta-arvaattavuus oli, mutta eivät ne nyt paljoa haitanneet, koska kissa-hiirileikki oli keskiössä. Pitää lukea lisää Koontzia, varsin pätevää jännityskerrontaa.

Minulle Rob Zombie on tutumpi musiikistaan kuin mistään muusta, joten hiukan epäillen ja varauksella luin kirjan, jonka kannessa hänen nimensä komeilee. Olisi kannattanut jättää hyllyyn. Kirjaa voi kuvailla oikeastaan vain sanalla tylsä. Kauhuelementit olivat osittain splatteriä ja osittain yliluonnollisia hahmoja huoneiden nurkissa. Tätä viimeistä varsinkin hierottiin lukijan naamaan ihan jatkuvasti. Jossain vaiheessa tuli olo, että kirja perustuu elokuvaan ja näinhän se olikin. Kuvailu oli ihan liian yksityiskohtaista. Juonen teema pyöri hyvin vahvasti kristinuskon kuvaston ympärillä, joten minulle ateistina sekin oli vain puuduttavaa. Kauhu perustuen saatananpalvontaan ei vaan toimi. Hahmotkin olivat pahvisia ja sellaisia, että minua ei ainakaan kiinnostanut mitä heille tapahtui. Joidenkin hahmojen funktiota en edes ymmärtänyt. Vastaisuudessa nautin Rob Zombieni musiikkina.

Päätin kokeilla Arthur Conan Doylelta jotain muuta kuin etsivätarinoita. Ei olisi pitänyt, nämä novellit jättivät tylsän, tyhjän ja kyllästyneen olon. Kaikissa novelleissa oli potentiaalia, mutta niitä ei sitten viety tarpeeksi pitkälle, tarpeeksi korkealle. Toki tässä nyt minun ajatuksiani rajoittaa se, että näen maailman hyvin erilaisena paikkana kuin Doyle, mutta se vain kertoo siitä, että novellit eivät ole kestäneet aikaa. Ehkä lukijana olisi pitänyt osata sijoittaa tarina aikakontekstiinsa, mutta olen lukenut parempia novelleja muilta Doylen aikalaisilta, joten en koe ongelmaksi kritisoida näitä tylsiksi. Scifi- ja kauhuelementit olivat todella niukassa ja mitään "hiuksiuanostattavaa", niin kuin takakansiteksti lupaili, niissä ei ollut missään. Erityisen puuduttava oli Hopeakirves novelli, joka olisi voinut olla ihan kelpo tarina, mutta kaikkien hahmojen nimet alkoivat S:llä ja taisipa olla jopa niin, että melkin kaikissa oli alussa "Sch"-äänne. Ei mitään toivoa pysyä perässä siitä, että kuka teki ja kenelle tapahtui ja mitä. Väsyttävää ja harmaata, ei näitä novelleja oikein muuten voi kuvailla. Pysyn ehkä jatkossa Sherlock Holmes -tarinoissa. 

Tämä teos on omalla tavallaan oman aikakautensa peili. Ihmiset ovat ylivertaisia ja eläimet ovat sitten siitä alaspäin. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun asetelma muuttuu päinvastaiseksi? Tämä kirja on jännittävä ajatuskoe itsellekin, että miten suhtautuu itseensä ihmisenä ja miten näkee muut eläimet suhteessa itseensä. Tarinan alku oli mielenkiintoinen ja varsinkin se hetki kirjasta, kun Odysseus luo yhteyttä apinoihin ja vähävähältä apinoiden yhteiskuntarakenteet tulevat esiin. Yritin koko ajan nähdä mielessäni tilanteen toisin päin, että mitä jos meidän maailmaamme olisi tullut apina, joka olisi ollut ihan samanlainen kuin kuka tahansa ihminen. Tämä loi jännän, monitasoisen ajatusmaailman, kun yritti käsittää Odysseuksen ongelmia omasta näkökulmasta. Hiukan kritisoin sitä, että kaukaisen planeetan apinat oli tehty yhtä stereotyyppisiksi kuin mitkä tahansa ihmishahmot toisissa tarinoissa. Olisin halunnut nähdä enemmän luonnetta ja erilaisuutta siihen mitä tiedän. Mutta sitten taas toisaalta, kirja on julkaistu 1963, joten pitäisi yrittää nähdä teos aikakontekstissaan. Kokonaisuutena varsin onnistunut teos, mutta epätasaisuudet juonessa häiritsivät ja varsinkin lopun sähläys laski hyvää fiilistä tästä kirjasta.

Tämä kirja jätti vähän hölmistyneen olon. Se alkoi aika rauhallisesti, mutta sitten tapahtumat alkoivat eskaloitua melkosella tahdilla, kunnes kirja sitten jo loppuikin. En tiennyt mitä odottaa, mutta selvästi en sitä mitä kirja tarjosi. Tarina todellakin eteni hengästyttävää vauhtia olematta kuitenkaan liian nopeatempoinen. Tarinan loppu oli ehkä hiukan turhan traaginen, tuntui että pöytä yritettiin putsata ihan kokonaan kaikista mahdollista langanpäistä. Jos haluaa, ei tarvitse lukea jatko-osia, sillä tämä kirja oli oma tarinansa (mutta totta kai haluaa, tämähän oli aivan loistava kirja!). Päähahmot olivat melko stereotyyppisiä. Tom oli ihan sympaattinen hahmo, mitä nyt todella naiivi ja sellainen, joka haluaa kuvitella kaikesta hyvää. En jaksa uskoa, että kukaan teini-ikäinen olisi noin sinisilmäinen, noin yksinkertaisen oloinen. Varsinkaan, kun ottaa huomion hänen taustansa. Hester oli sitten taas melkoinen arkkityyppi kostoa haluavana hahmona. Vaikka päähahmot olivatkin näin tympeitä, yhdessä ne toimivat todella mukavasti. Heidän keskinäinen dynamiikansa oli hiukan vinossa, joka teki lukemisesta mielenkiintoista. Parhainta olikin kun juonen edetessä heidän keskinäinen suhteensa tasapainottui. Myös miljöö antoi paljon tarinalle. Steampunk-henkisyys nyt on aina hieno asia ja ajatus kävelevistä/liikkuvista kaupungeista oli vinha, mutta minulle jäi epäselväksi se, miten se käytännössä toimi. Mielessäni näin koko ajan Hayao Miyazakin näkemyksen Liikkuvasta linnasta, jota tuskin tässä haettiin. Siitä huolimatta hyvä tarina, jossa oli mielenkiintoinen premissi ja päätös. En malta odottaa, että pääsen lukemaan jatko-osia.

Teräksinen tsaari päättää Oswald Bastable -trilogian. Jälleen kerran luin kirjan nopeasti yhdessä illassa. Todellakin, tämä kirja oli taas nopea- ja helppolukuinen, mutta nyt kepeästä seikkalutarinasta ei ollut tietokaan vaan tarina oli paljon brutaalimpi ja synkempi. Se jätti kirjan lukemisen jälkeen mielenkiintoisen olon. Kahden edellisen jälkeen olo oli huvittunut tai hämmentynyt, nyt olo oli haikea (koska viimein osa), mutta samalla hiukan helpottunut, että lukeminen on ohi. Jos olisin tiennyt ennalta tästä synkemmästä sävystä, olisin ehkä varautunut siihen toisin ja kirja olisi uponnut helpommin siinä mielessä. Odotin kevyttä seikkailua, sain ruumiita, verta ja kuolemaa. Joka ei haittaa, mutta olisin halunnut varautua.

Tämä teos oli hyvä lopetus sarjalle. Kirjan alussa minua ärsytti näiden kaikkien kirjojen kaavamaisuus: Bastable seikkailee sinne tänne ja on kuitenkin aina tapahtumien keskiössä ja lopulta kaikki huipentuu siihen, että tulee vastaan ylivoimainen ase, joka kylvää tuhoa kaikkialle. Mutta kirjan loppu paljasti sen miksi näin tapahtui ja samalla mahdollisti sen, että Bastable hyväksyy sen millaiseksi hän on tullut ja yrittää sitten siitä eteenpäin. Aikamatkustus on yleensä hankala konsepti ja sekalainen soppa, mutta tässä trilogiassa ja varsinkin viimeisessä osassa siihen oli saatu ihan pointtiakin ja ymmärrettävää logiikkaa.

Bastablesta jäi edelleen hahmona hyvä fiilis, nyt naiivius oli vähentynyt ja asioista enemmän ymmärtävä mies oli ilmestynyt. Tämä hahmo teki asioita, eikä ollut pelkkä tarkkailija. En usko, että muistan kirjan juonesta hetken päästä paljoakaan, mutta se mikä tästä kirjasta ja trilogiasta ylipäätänsä varmasti jää mieleen, on Bastable hahmona ja ajatus siitä, miten hän aikamatkaa tovereidensa kanssa ja yrittää ymmärtää maailmoja joissa käy. Kirja päättyi kuitenkin positiiviseen sävyyn ja jätti sen takia hyvän maun suuhun koko tarinasta.

Leviatan maan päällä on Oswald Bastable -trilogian toinen osa, jonka luin melkein heti ensimmäisen osan, Ilmojen sotaherra, perään. Toinen osa ei ollut samanveroinen kuin ensimmäinen osa, mikä oli pettymys. Tarinan ensimmäinen kolmannes oli mainiota ja mielenkiintoista, mutta sitten taso romahti. Kerronta oli sujuvaa, mutta kiinnostus ei jaksanut pysyä yllä. Tarina oli ehkä liian samankaltainen kuin Ilmojen sotaherrassa, jolloin tuntui että tarinassa ei sinällään ollut pointtia vaan kaikki oleellinen kirjasta irti saatava info oli kirjan lopussa. Myös Bastablen heiluminen kaikkien merkittävien tapahtumien tarkkailijana olemalla samalla edelleen yhtä naiivi ja herrasmies alkoi hiukan ärsyttää. Muutama tuttu hahmo tuli vastaan mielenkiintoisissa paikoissa. Eräskin hahmo, joka tuntui ensimmäisessä osassa täysin irralliselta, sai nyt keskeisen roolin tarinassa. Hänen uudelleen ilmestymisensä alkoi tuntua merkittävältä ja oli ihan tyydyttävää huomata, että jotkin hänen taustastaan syntyneet ajatukset olivat ainakin suurinpiirtein oikein. Vaikka tämä kirja olikin edeltäjäänsä heikompi, se ei silti ollut missään mielessä huono teos. Tarinan lopussa jätettiin joitain lankoja solmimatta ja se omalta osaltaan lisää mielenkiintoa lukea trilogian viimeinenkin osa melko nopeasti.

Olin kuullut paljon kehuja tästä kirjasta ja tartuin teokseen odottavalla mielellä. Enkä pettynyt, mainio lukukokemus, jonka ahmaisin kerrasta ja jäin kaipaamaan lisää.

Tällä kirjalla oli mieltä kutkuttava nimi, Ilmojen sotaherra. Jo tämä antaa paljon ajatuksia ja ideoita siitä, mitä kirja saattaa pitää sisällään, mutta hiukan yllätyksellisesti oikeastaan mitään ajatustani tai odotettua tapahtumaa ei löytynyt teoksesta. Se ei ole lainkaan huono juttu, sillä ennakoitavuus on tylsähköä. Juoni eteni hirmuista vauhtia eikä kirjaa malttanut laskea käsistään. Mainio seikkalukertomus, ja koko tarinassa oli miellyttävän kepeähkö sävy. Tämä on suurelta osin päähahmon, Oswald Bastablen ansiota. Bastable oli mukava hahmo, mitä nyt ehkä hiukan liian brittiläinen herrasmies ja naiivi maailmanmatkaaja minun makuuni. Vaikka Bastable heiluu tapahtumissa mukana, hän oli silti todella paljon tarkkailijan roolissa olematta silti mainittavan syvällinen pohdinnoissaan. Tämä tekee lukemisesta jossain määrin helpompaa ja keveämpää sallimalla samalla lukijalle itselleen mahdollisuuden pohtia asioita enemmän. Tarina tuntuu kuitenkin olevan enemmän kirjoitettu oman aikansa lukijoille eikä sen todennäköisesti olekaan tarkoitus kestää aikaa. Näen kirjan vaihtoehtohistorian pointit, mutta minun on hankala ehkä ymmärtää kaikkea kirjasta, koska en tiedä millaista elämä oli omassa maailmassani 1970-luvulla. Mutta joka tapauksessa kirjan loppu oli hämmentävä ja samalla kiinnostava, joka jätti mielenkiinnon lukea lisää.

Hyvin kirjoitettu kirja, jonka idea oli kuitenkin parempi kuin toteutus.

Tarina lähti käyntiin samantien eikä jäänyt missään vaiheessa junnaamaan. Nopeatempoinen ja hyvin etenevä juoni piti otteessaan enkä oikeastaan edes kaivannut suvantovaihetta. Tämä oli niin lyhyt kirja, että rauhoitteluvaihe olisi vain ärsyttänyt.

Tässähän oli mielenkiintoinen asetelma sikäli, että kirjan päähahmot olivat sellaisia, joista en yleensä kirjallisuudessa välitä tai jaksa kiinnostua, mutta nyt oikein kannustin heitä pääsemään pakoon. Henkilöhahmot jäivät muuten pahvisiksi ja aika geneerisiksi elämässään epäonnistujiksi, joten neljän hahmon mukana riepottaminen tuntui liioittelulta. Ja jotenkin Bellen hahmo näytti olevan vain statistiikkana naishahmo juonessa (koska yksi nainenhan kuuluu laittaa ihan kaikkialle mukaan), joten sen olisi voinut jättää kokonaan pois (tai kirjoittaa paremmin). Seven oli palkkatappajana jännittävä, sillä oli aika hauska lukea tarinaa hahmosta, joka lahtaa porukkaa sen minkä kerkiää ja silti lukija pysyy myötämielisenä tälle.

Hahmoissa oli potentiaalia, mutta se ei päässyt näkymään. Omalla tavallaan mielenkiintoinen kirja, mutta jätti kylmäksi.

Ensimmäinen fiilis kirjasta oli, että olipa helppo- ja nopealukuinen, koska ahmaisin sen kerrasta illan aikana. Tätä ei tapahtu kovin usein enää, joten sinänsäkin arvokas ominaisuus kirjalle. Teoshan nyt ei ollut mitenkään mainittavan pitkä ja juoni eteni koko ajan, joten missään vaiheessa ei tullut tylsää tai edes suvantovaihefiilistä. Kirjan idea oli mielenkiintoinen ja jossain määrin pyrki olemaan opettavainen, joka ei nyt haitannut. Joidenkin asioiden suhteen oli otettu melkoisia vapauksia, ja asioita oli yksinkertaistettu sekä kärjistetty. Stereotypioidenkaan käyttöä ei oltu vältetty. Useampi edellä mainittu asia on yleensä huono juttu, mutta tähän kirjaan ne sopivat paremmin kuin hyvin. Plussaa vielä siitä, että asiat tapahtuivat Saksassa, vaikka tapahtumamiljöönä olisikin voinut olla ihan mikä tahansa paikka. En kyllä kirjankannen hehkutuksesta huolimatta tikahtunut nauruun, mutta huvittunut olin useasti. Hyvä kirja, josta jäi hyvä mieli.

Nappasin kirjan luettavaksi lähinnä kannen takia: tummansävyinen ja kiehtova. Valitettavasti sen sisältämä tarina oli sitten jotain ihan muuta.

Kirjassa olevat kuvat olivat minusta hieno idea, mutta ne olisivat kuitenkin ansainneet paremman tarinan ympärilleen. Kirja alkoi mielenkiintoisesti, mutta ainakin minulla mielenkiinto lopahti siinä vaiheessa kun Jacob näkee lapset ensimmäistä kertaa. Siihen asti tarina oli ihan kelpoa synkkää fantasiaa tai kauhukertomuksen alkua. Premissistä tuli hiukan mieleen Guillermo del Toron Orpokoti-leffa, mutta sitten kun tajusin, että eihän tässä kirjassa päästä lähellekään sitä, kiinnostus lopahti täysin. Mieltä hajottavaa oli myös se, että taas vaihteeksi tarina, jossa "ilkeän" vastapuolen motiivina on valta. Eikö mitään muuta keksitä?

Hahmot olivat tylsiä, jossain vaiheessa jo toivoin, että koko silmukka hajoaisi ja että lapset joutuisivat nykyaikaan, vanhenisivat ja kuolisivat pois. Siinä olisi ollut sopiva loppu kirjalle. Nyt lopetus väkipakolla moldattiin siten, että siitä päästään kirjoittamaan jatko-osia. Oli kyllä tavallaan hyvä, että kaikkia esiintyviä hahmoja ei yritetty syventää vaan pitäydyttiin niissä muutamassa oleellisessa. Mutta ei ne muutamat tärkeät kyllä olleet kovin kiinnostavia. Emma oli ainakin kauhean ärsyttävä ja yksinkertainen. Kirjassa häntä väitettiin temperamenttiseksi, minusta hän oli vain hemmolteltu. 

Potentiaalia oli vaikka kuinka, mutta lopulta teos typistyi yksinkertaiseksi ja tylsäksi. Jatko-osat jäävät hyllyyn, minä olen lukenut tästä tarinasta tarpeeksi.

Tässä kirjassa oli puolensa, mutta ne eivät auttaneet niiden heikkojen osien paikkailussa.

Päähahmo oli itse asiassa ihan menettelevä. En usein siedä lapsia tarinoissa, mutta tässä Trish oli ihan paikallaan. Neuvokas pikkutyttö, joka ei jäänyt ulisemaan kohtaloaan vaan yritti tehdä asialle jotain. Hyvänä puolena oli myös se, että kirja oli tosi nopealukuinen ja että se alkoi sujuvasti ja ihan kiinnostavasti. Mutta siihen ne hyvät jutut sitten jääkin...

Tylsyys iski puolessa välissä kirjaa. Onneksi oli niin nopeasti luettavissa, muuten olisi jäänyt kesken. Odotin kauhua ja pelkoa, sen sijaan sain vain mielen nyrjähtämistä, jossa ei ollut mitään pelottavaa. Hiukan epäilen tämän kirjan spefiarvoa, sillä kaikki jutut olisivat olleet selitettävissä järjellisesti (eli hallusinaatioilla). Suurin ongelmani on se metsän ilkeys. Koska eihän se nyt ollut pelottava, se lakkasi olemasta mitään muuta kuin ärsyttävä ja creepy stalkkeri siinä vaiheessa kun se näytettiin lukjoille. Miksi sitä ei voinut jättää kasvottomaksi metsässä hengaajaksi, joka olisi tarkkaillut pimeästä ja vaaninut yms?

Olen lukenut paljon parempaa Kingiltä, tämä kirja ei yllä edes keskivertotasolle.

Jumalan moukari on ensimmäinen kirja, jonka luin Clarkelta. Se on melko hyvä tarina, joten Clarken lukeminen ei jää tähän. Nyt ymmärrän, miksi Clarkesta on puhuttu ylistävästi. Jänniä ajatuksia, jotka eivät kuitenkaan tunnu liian mahdottomilta.

Tarina oli lyhyt ja eteni jokseenkin nopeasti, välillä jopa liian. Olisin halunnut, että jossain kohden olisi pysähdytty ja kerrottu enemmän asioista, jääty hiukan fiilistelemään paikoitellen. Nyt tapahtumat vyöryivät eteen aika hallitsemattoman oloisesti, joka hiukan harmitti. Mutta sitten taas toisaalta, se tavallaan sopi tarinan teemaan.

Kirjoitustyyli oli totevaa ja rationaalista, tunteilua ei näkynyt (hyvä asia). Ateismi näkyi melkoisen selvästi läpi, joka toi tarinaan oma lisänyanssin, ihan positiivisessa mielessä.

Viihdyttävä tarina, joka kuitenkin jätti vähän tyhjän olon.

Lähdin lukemaan kirjaa todella matalin odotuksiin, joten yllätyin positiivisesti kun kirja olikin ihan luettava. Tiedä sitten paljonko se kertoo itse kirjan juonesta ja paljonko suomennoksesta. Mutta helposti luettavaa tekstiä, ja tarina eteni vauhdikkaasti ja johdonmukaisesti. Odotin ehkä enemmän jotain Humisevan harjun kaltaista angstia, mutta vähän jäi ohueksi siinä suhteessa. Hollywood-henkisyys näkyi läpi vähän turhankin paljon, lukijan ei odotettu tekevän mitään muuta kuin lukevan, kaikki oli selitetty auki ja oikein mitään asiaa ei raapaistu kuin pinnalta. Aika passiivinen olo tuli lukiessa, ei ihan sitä mitä olisin halunnut. Plussaa kyllä yleisestä synkkyydestä.

Välillä oli sitten taas puolestaan hankala nähdä mielessään, millaisissa paikoissa tarinan päähenkilö Edith oli ja toimi. En ihan hahmottanut tarinan talon rakennetta, joka oli aika ärsyttävää.  Mutta kirjan leffakansi takasi sen, että lukiessani näin mielessäni Tom Hiddlestonin Thomasina, Mia Wasikowskan Edithinä ja Jessica Chastainin Lucillena. Hahmoista jäi siis hyvin vahvat mielikuvat, mutta tapahtumapaikoista ei.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä tarina, joka ansaitsi sen puoli tähteä enemmän verrattuna peruskauratavaraan vain siitä syystä, että pystyin haaveilemaan (sen muutaman tunnin verran mitä meni kirjan lukemiseen ) Tom Hiddlestonista komeana kartanon omistajana. :p