Seitsemän kuningaskunnan ritari muodostuu kolmesta pienoisromaanista, jotka ovat alun perin ilmestyneet vuosina 1998–2010. Hienoa, että ne ovat lopultakin saatavilla myös suomalaisille lukijoille. Dunk ja Egg ovat olleet pitkään osa Tulen ja jään laulun maailmaa, sillä Puskaritari julkaistiin Valtaistuinpelin ja Kuninkaiden koitoksen välissä. Kokoelman lopussa Dunkin ja Eggin tarina ei saa päätöstä, ja Martinin tarkoituksena onkin kirjoittaa useita tarinoita lisää kaksikon seikkailuista, aina Suvisalin tragediaan saakka.

Seitsemän kuningaskunnan ritari on kirjoitettu samalla tyylillä kuin Tulen ja jään laulun varsinaiset osat. Erona on vain se, että nyt näkökulma pysyy koko ajan samana. Jotkut ovat sitä mieltä, että Dunk ja Egg -tarinat ovat parasta Westerosiin sijoittuvaa fiktiota, jota Martin on koskaan kirjoittanut. Itse en ajattele samoin. Annoin kokoelmalle arvosanaksi neljä ja puoli tähteä, kun Tulen ja jään laulun varsinaiset osat ansaitsevat täydet viisi. Nautin enemmän pääsarjan eeppisestä otteesta. Toisaalta on kiva lukea myös tällaisia pienemmän mittakaavan kertomuksia.

Seitsemän kuningaskunnan ritari sisältää alukielellä Gary Giannin laajan mustavalkokuvituksen, jota katselisi mieluusti myös suomennoksesta.

Kuninkaiden viimeinen keino oli selkeästi Ensimmäinen laki -trilogian paras osa. En vielä ensimmäinen kirjan jälkeen arvannut, että tarinan päätöksestä tulee näin hyvä. Sotimista ja suuria taisteluja löytyi nyt paljon, mieleeni jäivät erityisesti pari todella rajua Veriysi-kohtausta. Vaikutteita näihin oli taidettu ottaa Michael Moorcockin Elricin riehumisesta Myrskyntuoja-miekkansa kanssa.

Sarjan lopetus oli kuin märkä rätti vasten kasvoja perinteisen eeppisen fantasian ystäville. Sodastakin kirjailija poisti kaiken sankarillisuuden. Yllättävien paljastusten ja viimeisten lukujen jälkeen oli mahdoton sanoa, ketkä olivat "hyviä" tai "pahoja". Bayaz oli aivan jotain muuta kuin Belgarath-kopio, ja hänen puheensa antoivat uuden merkityksen trilogian nimelle.

Kuninkaiden viimeisessä keinossa Jezalin kehitys jatkui, ja pidin yllättävän paljon hänen näkökulmaosuuksistaan. Myös Logenista paljastui uusia puolia, jotka syvensivät hahmoa, vaikkeivät myönteisessä merkityksessä...

Vaikka trilogia on ohi, niin seikkailut Ensimmäisen lain maailmassa jatkuvat. Toivottavasti seuraavatkin kirjat saadaan suomeksi, sillä meno vain paranee.

Paimenen kruunu on heikoin kaikista Kiekkomaailma-romaaneista ja ansaitsee arvosanaksi vain kolme ja puoli tähteä. Teoksen ongelmana on sen jääminen keskeneräiseksi Terry Pratchettin terveydentilan heikennyttyä. Kyllähän kirjassa lopetus on, mutta siitä jäi pois paljon sisältöä, jota Pratchett ei ehtinyt lisätä. Esimerkiksi tärkeä kohtaus Muori Säävirkkuun liittyen. Monin kohdin tuntui siltä, kuin lukisi juonirunkoa eikä varsinaista tekstiä.

Jos kirjailijan terveys olisi kestänyt ja hän olisi pystynyt viimeistelemään Paimenen kruunun kunnolla, olisi teos varmasti ollut laadukas, sillä tarinassa ei ole mitään vikaa. Kirjan paras osuus on ensimmäiset luvut. Niistä löytyy yllättävä ja tunteisiin vahvasti iskevä käänne, joka spoilataan surutta suomennoksen takakansitekstissä. Alkupuoli on myös valmiimman tuntuinen kuin loput kirjasta. Olen Kiekkomaailman suuri fani, mutta sille tosiasialle ei voi mitään, että Paimenen kruunu jää keskeneräisyytensä takia vajavaiseksi lopetukseksi sarjalle. Kirjailijan sairastuminen näkyi toki jo edellisessä Kiekkomaailma-romaanissa Täyttä höyryä, mutta se oli paljon onnistuneempi teos.

Neil Gaimanin mukaan Pratchett ei olisi halunnut, että Paimenen kruunu julkaistaan nykyisessä muodossaan. Mutta loppujen lopuksi minusta on kuitenkin hyvä juttu, että kirjan pääsi lukemaan. Jo pelkästään sen alkupuolen traagisen tapahtuman takia.

Täyttä höyryä oli minusta ensimmäinen Pratchettin romaani, jossa näkyi miehen terveydentilan heikentyminen. Kirjassa oli varhaisen käsikirjoitusversion tuntua; se ei vaikuttanut loppuun asti hiotulta. Mutta pidin teoksesta silti paljon, ja se kuului vuoden 2014 lukuelämyksiini. Eikä Täyttä höyryä missään nimessä ole sarjan heikoin osa.

Rautateiden ja höyryveturien ilmaantuminen Kiekkomaailmaan oli todella kiinnostava aihe. Tykkäsin myös kirjasta löytyneestä maailmankartasta. Täyttä höyryä toimi heikommin yksittäisenä teoksena kuin mikään aiempi Kiekkomaailma-romaani. Suurin osa sarjan hahmoista joko teki vierailun tai sai maininnan tekstissä.

Kääpiöiden sisäisten ristiriitojen nostaminen taas tarinan pääosaan ei ilahduttanut minua. Toisaalta kääpiöiden uudistusmielisten ja fundamentalistien välinen kamppailu sekä sukupuolikysymys saivat Höyryssä lopullisen ratkaisun, samaan tapaan kuin kääpiöiden ja peikkojen suhde sai Muks!:ssa. Sam Vimesiä en olisi kaivannut kirjaan. Toisaalta hän liittyi niin vahvasti kääpiöt-juoneen, ettei häntä voinut poiskaan jättää. Onneksi Vimes tuli mukaan vasta romaanin loppupuolella, ja Tahmee von Lipwig pysyi päähenkilönä.

Toisin kuin monille muille, minulle Odininlapsi oli pettymys. Odotin varmaan liikaa, sillä kommentit Risingshadow\'ssa olivat kehuvia, käyttäjäkeskiarvo kokea tietokannassa ja kirja sai myös Tähtifantasia-ehdokkuuden. Ei romaani kuitenkaan huono ollut, se ansaitsee kolme tähteä, ja Pettersen osasi kirjoittaa ihan sujuvasti.

Ongelmana oli se, ettei Odininlapsi \"sytyttänyt\" missään vaiheessa, vaan jäi ns. OK-tasolle. Hahmot, maailma ja juoni olivat minusta kaikki kohtalaisia, mutta en innostunut yhdestäkään kirjan osa-alueesta. Tapahtumat oli myös helppo arvata ennakkoon, esimerkiksi Näkijään liittyvän paljastuksen tajusin jo romaanin alkupuolella. Tykkään paksuista kirjoista, mutta Odinlapsessa oli pituutta aivan liikaa tapahtumiin nähden: yli 600 sivua kovakantisena.

En aio lukea Odininlapsen jatko-osia.

Kuten edeltäjänsä, oli myös Maailma vailla loppua onnistunut lukuromaani. Vaatii taitoa kirjoittaa yli tuhatsivuinen tiiliskivi ilman yhtään tylsää kohtaa, ja tarina kantoi hyvin loppuun asti. Juonessa oli koko ajan uusia käänteitä ja teksti oli erittäin helppolukuista. Ei tämä silti Taivaan pilareille pärjännyt.

Juoni ei ollut yhtä kiinnostava, se ensimmäisen osan katedraalin rakentaminen vaan toimi niin hyvin. Suurin "ongelma" oli kaiken tuttuus. Kirjassa ei ollut kauheasti uutta Pilareihin verrattuna, ja koska tunsin entuudestaan Follettin kerrontatekniikan, pystyi monet yllättäviksi tarkoitetut juonenkäänteet ennakoimaan. Jos olisin aloittanut tällä jälkimmäisellä osalla, olisin varmasti pitänyt enemmän.

Mutta oli Maailmassa vailla loppua uuttakin sisältöä. Minusta kirjan paras osuus oli Ranskaan sijoittuva, jossa seurattiin sotaretkeä. Pilareissa ei esiintynyt suurten armeijoiden välistä yhteenottoa, Follett korjasi nyt asian. Taistelua kuvattiin uskottavaksi, ja siviiliväestön kärsimykset toivat mieleen George Martinin inhorealistisen otteen. Kirjassa nähdään siis tunnettu Crécyn taistelu. Uutta oli myös ruton iskeminen.

Maailmalle vailla loppua voisi antaa arvosanaksi kolme ja puoli tähteä viidestä. Minusta vaikka Bernard Cornwell on Follettia parempi historiallisten romaanien kirjoittaja.

Puolikas sotaa on hyvä kirja ja ansaitsee neljä tähteä. Pidin tästä enemmän kuin Vain puoliksi kuninkaasta, mutta romaani ei kuitenkaan pärjännyt trilogian keskimmäiselle osalle, joka jäi suosikikseni sarjassa.

Puolikkaassa sotaa oli kiinnostava juoni, mutta kakkososa pääsee edelle paremmilla kertojahenkilöillä. Halki puolen maailman näkökulmahahmot Thorn ja Brand olivat minusta sarjan parhaat. Viimeisen kirjan kolmesta näkökulmahenkilöstä onnistunein oli Raith. Sen sijaan Koll oli vähiten kiinnostava näkökulma koko trilogiassa.

Kolmannessa kirjassa Särkynyt meri -trilogia siirtyy yhä selvemmin scifin/dystopian puolelle, vaikka sarjaa markkinoidaankin fantasiana. Manitsin Halki puolen maailman aviossa onnistuneet toimintakohtaukset, ja päätösosaa täytyy kehua samasta asiasta. Ennen kirjan puoltaväliä nähtävä meritaistelu kuuluu parhaisiin Abercrombien kirjoittamiin.

Kirjoitin melko kriittisen arvion Vain puoliksi kuninkaasta. Mutta Halki puolen maailman oli selkeä parannus ja ansaitsee (vahvat) neljä tähteä. Kirjan juoni oli kiinnostavampi ja päähenkilöt parempia. Ehkä se auttoi, että näkökulmahahmoja oli nyt kaksi. Puoli maailmaa oli kuitenkin heikompi kuin yksikään Abercrombien aikuisten romaaneista, vaikka ero laadussa ei ollut suuri.

Puolta maailmaa voi suositella varauksetta kaikille Abercrombie-faneille. Teoksessa esiteltiin uusia alueita, ja lukija sai aiempaa vahvemman mielikuvan siitä, että Särkynyt meri todella sijoittuu kaukaisen tulevaisuuden Eurooppaan, nykyisen sivilisaation romahduksen jälkeiseen aikaan. Kirjasta löytyi erittäin onnistuneita toimintakohtauksia. Se oli kiinnostava ratkaisu Abercrombielta, että Vain puoliksi kuninkaan päähenkilö Yarvi oli yhä mukana tarinassa, mutta tapahtumia ei enää kerrottu hänen näkökulmastaan. Yarvi vaikutti nyt paljon kiehtovammalta hahmolta kuin sarjan avausosassa.

Alkuvaikeuksien jälkeen olen siis päässyt vahvasti sisään Särkyneen meren maailmaan, ja trilogian päätöskirjaa odottaa ihan uudella tavalla. Tykkäsin kovasti Halki puolen maailman päähenkilöistä Thornista ja Brandista, ja heidän näkökulmansa olisi kiva nähdä myös Puolikas sotaa -romaanissa.

Kuten odotinkin, oli Niistäjä hyvä kirja. Se ei kuitenkaan lukeudu sarjan parhaisiin osiin eikä pärjännyt edelliselle Kiekkomaailma-romaanille FC Akateemisille. Teoksen ideana oli, että Sam Vimes lähtee vastahakoisesti lomalle maaseudulle perheensä kanssa ja törmää heti vakaviin rikoksiin. Niistäjässä esitellään Jane Austenin tutuksi tekemää maalaisaateliston elämää, ja hiidet ovat merkittävässä osassa juonessa. Kirja ei sovi uusille lukijoille, sillä aiempiin tapahtumiin on reilusti viittauksia.

Onneksi Niistäjä oli edellistä Vimes-romaania Muks!:ia parempi. Asiassa auttoi se, että Vimes ei ottanut mukaan kartanolleen muita kaupunginvartioston jäseniä. Näin tarina ei mennyt liikaa vanhan toistamiseksi ja siinä tutustuttiin moniin uusiin hahmoihin. Vanhoista henkilöistä Vimesin palvelijaa Willikinsiä syvennettiin mukavasti, kuten myös Sybil-vaimoa. Tykkäsin siitä, että Vimesistä on sarjan edetessä  tullut yksi Kiekkomaailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä, jonka nimi tunnetaan kaikkialla.

Viisaan miehen pelko oli minusta ensimmäistä osaa parempi. Rothfuss oli kehittynyt kirjoittajana, ja olen tyytyväinen siihen, että hän käytti reilusti aikaa romaanin hiomiseen. Teksti oli niin sujuvaa, että sitä olisi halunnut lukea melkein loputtomasti. Välillä tuli kieltämättä mieleen, että tapahtumat voisivat edetä nopeammin. Mutta juuri huolellinen pohjustus teki huippukohtauksista niin hyviä.

Suurin osa kirjasta sijoittui yliopiston ulkopuolelle, ja pidin eniten näistä osuuksista. Mutta kirjailijalle täytyy antaa kehuja myös yliopistoluvuista. Minulla oli edellisessä osassa joitakin ongelmia niiden kanssa, mutta nyt teoksen alkupuolen luki vaikeuksitta. Esimerkiksi tutut sivuhenkilöt tuntuivat tällä kertaa syvemmiltä hahmoilta. Trilogian loppuratkaisu kiinnostaa kovasti: mikä Kvothen teko sai maailman huonoon jamaan?

Tykkäsin paljon Felurian-osiosta ja siitä, kun Kvothe joutui noudattamaan Edema Ruhien synkempää sääntöä. Ademien kulttuuri oli kiehtova ja Tempi harvinaisen onnistunut hahmo. Suosikkikohtaukseni oli kuitenkin 91. luku. Maailmasta nähtiin uusia alueita ja tarinoiden avulla syvennettiin sen historiaa. Kvothe vanheni ja kehittyi kokemustensa myötä suuntaan, joka tekee hänen tulevan huonon maineensa ymmärrettäväksi. Kuninkaansurmaamista ei tosin vieläkään nähty...

Pidin myös kovasti niistä parista kohdasta, joissa Kvothe hyppäsi kokonaan yli merkittävistä tapahtumista. Aiempaa selvemmin tuli esille miehen epäluotettavuus kertojana. Lukija voi vain arvella, miten paljon todellisuus vastaa Kvothen tarinaa. Kuninkaansurmaajan kronikan hienoin ominaisuus saattaakin olla, kuinka hyvin Rothfuss saavuttaa vaikutelman siitä, että Kvothe todella kertoo omaa elämäntarinaansa kuuntelijoille.

Jotkut ovat kritisoineet Viisaan mihen pelon loppupuolen Ademre-jakson vievän liikaa sivuja. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että Kvothe mainitsi aikansa ademien parissa olevan yksi hänen suosikkiseikkailuistaan. Siksi se sai niin tarkan kuvauksen.