Linnavuoren Tuuli jatkaa mallikkaasti Johanna Valkaman Metsän ja meren suku-sarjaa. Kirjahan paneutuu ensimmäisestä osasta tutun Aurin ja Haakonin tyttären Tuulin elämään, kun tyttö on noin teini-ikäinen. Aikaa on siis kulunut. Pidin Tuulista, hän oli mukavan erilainen kuin äitinsä, mutta silti tästä puuttui jotain. Myös aika hatara rakkaustarina jättää kylmäksi. Henkilökohtaisesti pidin tosi paljon Tommosta, mutta hänen ja Tuulin välinen rakkaus oli hyvin pelkistettyä, enkä oikein voi ottaa sitä vakavasti. En myöskään pitänyt siitä, millaiseksi Haakon oli tässä osassa tehty. Okei, eihän hän nyt mikään kammottava ollut, luultavasti täysin normaali tuon ajan mies, mutta silti hän oli mielestäni muuttunut ensimmäisestä osasta. Eikä mitenkään parempaan suuntaan. Oli myös hassua, kuinka Haakonin ja Aurin välit tuntuivat todella kylmiltä, kun ottaa huomioon millaista intohimoa heidän välillään oli ensimmäisessä kirjassa. Toki, onhan se ymmärrettävää, ettei useiden vuosien jälkeen ole enää sitä samaa intohimoa ja rakkautta, mitä joskus nuorena, mutta olin silti hieman pettynyt. Kirjoissahan on kuitenkin kaikki mahdollista. Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin oikeassa elämässä.

Linnavuoren Tuuli on kuitenkin pikku vioistaan huolimatta hyvä ja mukaansatempaava kirja. Toivottavasti sarjan kolmas osa jatkaisi hyvää sarjaa yhtä hyvin, tai peräti paremminkin.

Itämeren Auri on mahtava kirja. Juoni on todella kiva ja hahmot erinomaisia. Tapahtumia on paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa. Auri ja Haakon ovat molemmat hyviä hahmoja, ja he ovat ihana pari. Muut hahmot jäävät aika taka-alalle, mutta itseäni se ei haitannut. 

Kirjan tapahtumat ovat jännittäviä, mutta mielestäni täysin uskottavia. Vaikka Auri joutuukin kokemaan paljon, niin itselleni ei tullut koskaan sellaista "mitä h*lvettiä"-fiilistä, kuten esimerkiksi Kristiina Vuoren Disa Hannuntytär kirjassa.

Olen todella tyytyväinen, että ostin Valkaman kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa, sillä ainakin tämä ensimmäinen osa on hengästyttävän upea. Toivottavasti myös sarjan muutkin osat olisivat.

Äiti maa, isä taivas on mahtava kirja alusta loppuun. Juoni on upea, hahmot todella onnistuneita ja Chagakin ja Kayughin suhde oli todella ihana, vaikka se alkoikin kunnolla vasta kirjan lopussa. Ahmin kirjan niin malttamattomasti, että olin todella pettynyt kun se loppuikin. Olen myös tyytyväinen, ettei kirjassa paneuduttu liikaa ällöttäviin ihmisiin, joita oli muun muassa Harmaalokki. Joskus nimenoman tuollaisten hahmojen liiat ajatukset vievät hieman intoa kirjoihin, joten olen iloinen ettei ainakaan tässä osassa sorruttu siihen. 

Äiti maa, isä taivas on upea lisäys kirjahyllyyni, ja toivon todella että sarjan muut osat jatkavat samaa linjaa.

Jokien laulu on todella hyvä kirja. Juoni on hyvä ja uskottava, mutta valitettavasti kirja vähän lässähtää tietyn ajan jälkeen. Itselläni ainakin mielenkiinto lopahtaa tiettyjen tapahtumien myötä, mutta kyllä kirja silti on hyvä. Se pitää lukijan otteessaan taas loppuvaiheessa, ja sen takia se saakin minulta arvosanaksi yhdeksän.

Vain aurinko muistaa on erittäin hyvä kirja. Se tempaa mukaansa jo heti ensisivuilta, mutta valitettavasti omalla kohdallani innostus hieman lopahtaa, kun Kokopelli tulee mukaan kuvioihin. En voinut sietää koko miestä, suurimmaksi osaksi siksi, koska itse ainakin nimenomaan pelkään tuollaisia ihmisiä enemmän kuin tunnen vetoa heihin. Kwani itse oli aivan ihana ja rakastuin suuresti Okalakeen, ja olin aivan raivoissani kun tämä tapettiin. Myös Tolongua oli ihana hahmo, ja mielestäni hän ja Kwani olivat ihana pari. Onneksi näyttää suuresti siltä, että he ovat pari myös seuraavissa osissa. 

Vain aurinko muistaa on raskas kirja, mutta myös todella hyvä, mitä ei malta laskea ollenkaan käsistään.

Kehtolaulu on ehdottomasti paras Guestin kirjoista. Se on paikoitellen todella karmiva ja loistavaa luettavaa. Hahmot ovat aikalailla samanlaisia, mitä Guestin muissakin kirjoissa. Päähenkilö on hyvä tyyppi, joka on paikoitellen ärsyttävä. Lapsihahmot ovat kivoja, hieman typeriä, mutta muuten yllättävän hyviä. Ja sitten on se sekopää, jonka järjen juoksua ei voi ymmärtää. Tässä kirjassa tosin sekopää oli täysin yllättäen yksi kirjan päähenkilöistä, ja se oli mielestäni loistava idea. Mielestäni kirjan juoni on erinomainen, siinä on oikeasti pelottavia kohtia, ja olen iloinen että kirjan lapsihahmo joutui kokemaan pahoja asioita. 

Kehtolaulu kertoo todella uskottavasti mitä seuraa jos päästään sairaan ihmisen annetaan olla vapaana, eikä asialle tehdä mitään, vain koska hän on rakas perheenjäsen. Kaikki muut joutuvat kärsimään, mutta sehän on tärkeintä, ettei vain se sekopää joudu kärsimään. Kehtolaulu on todellakin parasta Guestia jota olen lukenut, mutta tässäkin kirjassa kirjoitustyyli on paikoitellen tönkköä, joten en voi antaa tällekään kirjalle täysiä pisteitä, vaikka haluaisinkin.

Kauhujen talo on ihan ok, mutta paikoitellen ärsyttävä ja tylsä. Henkilöt ovat ihan hyviä, pakollista sekopäätä lukuun ottamatta. Tässäkin Guestin kirjassa on lapsihahmoja, ja toinen heistä onkin ihan hyvä hahmo. Mutta Kauhujen talo ei ole lähellekään yhtä hyvä mitä Unissakävelijä eikä kirjassa tuntunut olevan minkäänlaista kauhua. Aikamoinen pettymys verrattuna Unissakävelijään.

Unissakävelijä on todella hyvä kirja. Pelottava se ei ole ollenkaan, mutta pari hieman karmivaa kohtaa on kyllä saatu mukaan. Henkilöt ovat onnistuneita, ja olen todella yllättynyt, että myös kirjan lapsihahmot olivat hyviä. En yleensä pidä lapsista, en kirjoissa, enkä oikeassa elämässäkään. Varsinkin kirjan kaksi sekopää hahmoa olivat hyvin luotuja, vaikka toisen sekopäisyys tulikin ilmi vasta kirjan lopussa. 

Kirjan ainoa miinus on oikeastaan kirjailijan tapa kirjoittaa. Mielestäni se on hieman tönkkö ja välillä se häiritsi aika paljonkin. Mutta muuten kirja on todella onnistunut ja olen iloinen lukiessani sen.

Saarto ja myrsky on erinomainen jatko-osa erinomaiselle kirjasarjalle. Juoni pysyy edelleen hyvänä ja päähenkilöt ovat aika lailla samanlaisia kuin ensimmäisessä osassa. Alina on edelleen hyvä päähenkilö, mutta Varjo on yhä se koko kirjan kantava voima. Mal ei ole edelleenkään mikään suosikkihahmoni, enkä enää usko pitäväni hänestä kolmannessakaan osassa. Mutta se ei loppujen lopuksi haittaa. 

Grishaversumi on upea sarja. Se on erilainen ja kirjailijalla on upea mielikuvitus. Odotan innolla sarjan kolmatta osaa.

Tappava lääke on upea päätös tälle huimalle sarjalle. Viimeinen osa on mielestäni ekan osan kanssa yhtä hyvä, ja selkeästi parempi kuin toinen osa. Monet kohdat ovat aivan huikeita ja täytyy sanoa, että PAHA-järjestö oli aika sekopäistä. 

Ja nyt täytyy mainita muutama sana siitä kaikkein pahimmasta asiasta, minkä koin koko kirjasarjan aikana. Ja se oli Newtin sairastuminen ja kuolema. Pidin koko sarjan ajan Newtistä, ja mielestäni hän oli koko sarjan ainoa hyvä tyyppi. Siksi oli aivan kamalaa lukea hänen kohtalostaan. Kun katsoin ensimmäisen kerran Tappavasta lääkkeestä tehdyn elokuvan, itkin kohtaukselle missä Newt kuoli. Kun luin ensimmäisen kerran kirjassa saman kohtauksen, itkin niin, etten voinut vähään aikaan lukea. Olen myös sitä mieltä, että kirjassa (elokuvaan tätä kohtaa ei jostain syystä tehty), kohtaus jossa Thomas ja muut lähtevät pelastamaan Newtiä muiden sairastuneiden karanteenialueelta, oli koko sarjan tunteikkain ja ehdottomasti surullisin kohtaus. Mielestäni se olisi pitänyt tulla myös leffaa, samoin kohtaus missä Newt kertoo Thomasille yrittäneensä tappaa itsensä labyrintissä.  

Kokonaisuutena koko sarja on upea, ja vaikka toisessa osassa olikin tylsä suvantovaihe, niin olen vahvasti sitä mieltä, että tämä sarja kannatti ehdottomasti lukea. 

Poltettu maa on pitkään todella upea, mieleenpainuva ja jännittävä. Ja sitten yhtäkkiä tulee usean kymmenen sivun mittainen pätkä, mikä on niin tylsä, ettei pystynyt millään jatkamaan lukemista. Mutta onneksi jatkoin, sillä kirja parani kummasti, ja siitä tuli jälleen aivan upea. Tämän tylsän osuuden takia kirja saa puoli pistettä vähemmän kuin ensimmäinen osa.

Ja nyt on pakko taas palata siihen leffaan, mikä tästä kirjasta on tehty. Olen edelleen sitä mieltä, etten ymmärrä, miksi leffojen tekijät ovat päättäneet muuttaa leffoja niin paljon, sillä tämäkin kirja on tiettyjä kohtauksia lukuun ottamatta parempi kuin leffa. Kirjoissa hahmoihin panostetaan enemmän, heidän välisensä suhteet ovat paljon laajempia, ja onnistuneempia sekä he vaikuttavat enemmän ikäisiltään. Pidän kirjasarjasta erittäin paljon, ja vaikka pidän myös leffasarjasta, niin on kuitenkin pakko myöntää edelleen, että kyllä kirja voittaa aina siitä tehdyn leffan.

Labyrintti on niitä harvoja kirjoja, joista olen katsonut ensin siitä tehdyn elokuvan. Mä tykästyin ihan hirveästi kyseiseen leffasarjaan ja suoraan sanoen olen yllättynyt siitä, kuinka erilainen kirja on. Tietysti juoni ja hahmojen nimet ovat samat, mutta jo pelkästään hahmot tuntuivat täysin erilaisilta kuin leffassa, ehkä Newtiä lukuun ottamatta. Ja suoraan sanoen en pitänyt monistakaan hahmoista kirjassa. Juuri Newt oli ainoa, joka oli hyvä tyyppi myös kirjassa. 

Mutta siis, nyt itse asiaan. Vaikka kritisoin äsken kirjan hahmoja, niin pidin siitä huolimatta kirjasta. Monet asiat olivat paljon parempia mitä leffoissa, ja minua ihmetyttää, miksi leffojen tekijät jättivät monet täysin asiaankuuluvat jutut pois. Olen myös sitä mieltä, että jos olisin lukenut kirjan ennen leffaa, en olisi pitänyt leffasta läheskään niin paljon. Sillä kirja on monin paikoin paljon parempi ja uskottavampi jos niitä vertaa keskenään. Mutta se täytyy vielä näin lopuksi myöntää, että vaikka pidänkin kirjan ensimmäisestä labyrinttikohtauksesta, niin se on myös leffassa tehty mahtavasti, niin erilainen kuin se onkin. 

Bernard Cornwell jatkaa taidokasta työtään myös Uhtred-sarjan viidennessä osassa. Palava maa on yhtä hyvä mitä sarjan muutkin osat, mutta itseäni suututtaa suunnattomasti se, että Gisela kuoli. Niin kuin Pohjoisen valtiaat kirjan arvostelussa sanoin, nainen oli upea hahmo ja ihastuin häneen täysin. Ja nyt Cornwell meni tappamaan hänet!

No, kuitenkin. Kirjassa on upeita taistelukohtauksia, upeaa miekankäyttöä ja verisiä surmia. Mitä muuta sitä voisi kirjalta toivoa? No, joku varmaan vastaisi, että romantiikkaa, mutta itse olen edelleen sitä mieltä, että romantiikka ei sovi tähän sarjaan, ja olen iloinen siitä, ettei Cornwell ole lisännyt sitä tähänkään osaa paljoa. Tosin Skaden ja Uhtredin välinen lyhyt suhde oli täysin typerä, ja mielestäni sen olisi voinut jättää kokonaan väliin. Uhtredin ja Aethelflaedin (anteeksi, nimi menee väärin, koska omassa koneessani ei ole mahdollista käyttää ae yhdistelmäkirjainta) oli ihan mukava, sillä mielestäni heillä on aina ollut mukava kemia. Mutta ainoa, joka sopi kunnolla Uhtredille oli Gisela, ja hänetkin piti tappaa. (Anteeksi Cornwell, en vain voi antaa sitä anteeksi.)

Palava maa on upea teos, mikä ei todellakaan jätä kylmäksi ja olen iloinen, että voin jatkaa suoraan sarjan kuudenteen osaan.

Miekkojen laulu jatkaa loistavaa sarjaa upeasti. Kirja on taattua Cornwellia upeine taistelukohtauksineen sekä nopeasti kuluvine juonineen.  Kirjan lukee nopeasti ja ärsyttää kun sen on saanut luettua, niin kuin jokaisen loistavan kirjan kohdalla.

Henkilöt ovat pysyneet aikalailla samanlaisina kuin muissakin osissa, joten en voi sanoa niistä mitään, mitä en olisi jo edellisten osien arvosteluissa sanonut.

Tällä hetkellä Miekkojen laulu on viimeinen Uhtred-sarjan kirja mikä minulla on, joten joudun nyt odottamaan viidettä osaa tovin, ja keskittymään muihin kirjoihin. Saa nähdä miten siinä onnistutaan, kun olen kuitenkin edelleen niin Uhtred-sarjan lumoissa :)

Pohjoisen valtiaat on yhtä loistava, mitä sarjan kaksi edellistäkin osaa. Tämän osan lukemisessa tosin kesti kauemmin, ei siksi, että se olisi huonompi, vaan siksi, ettei minulla ollut kaikkina päivinä aikaa lukea paljon ollenkaan. Ja se ärsytti minua suunnattomasti, sillä kirja on täyttä mahtavuutta alusta loppuun asti.

Pidän tosi paljon sarjan taistelukohtauksista. Cornwell osaa kirjoittaa upeasti taisteluista ja kilpimuureista. Kirjoitustyyli on kylmän asiallinen, eikä missään vaiheessa tule tunnetta, että jossain kohdassa vedettäisiin yli.

Pidän myös hahmoista. Uhtred on loistava päähenkilö. Hän on kylmäverinen tappaja ja soturi, mutta samalla hyvin inhimillinen. Pidän myös - aika yllättävästi - Steapasta. Mutta kaikkein eniten ihastuin tässä kirjassa esiteltyyn Giselaan. Nainen on upea lisäys kirjasarjan hahmokaartiin, ja vaikka kirjasarjassa ei järin romantiikalla mässäilläkään, niin Uhtredin ja Giselan välillä oli mukavaa kemiaa. Mutta onneksi romanssi ei vie huomiota kirjan muilta tapahtumilta.

Uhtred-sarja on upeaa luettavaa ja onneksi pääsen jatkamaan suoraan sarjan neljännestä osasta.

Kalpea ratsastaja jatkaa upeaa sarjaa mallikkaasti. Juoni on hyvä, samoin henkilöt. Taistelukohtaukset ovat koko kirjan suola.

Uhtred-sarja on upea lisäys kirjahyllyyni ja ainakin tähän asti sarja on pysynyt mukaansatempaavana. Kirjat lukee nopeasti ja suoraan sanoen ärsyttää, kun joutuu välillä lopettamaan lukemisen. Onneksi kolmas osa oli jo valmiina, joten sen pystyi aloittamaan heti toisen osan luettua.

Viimeinen kuningaskunta on mahtava kirja, jonka lukemista olin vältellyt melkein vuoden. Ostin sen ja sarjan kolme seuraavaa osaa jo vuosi sitten, mutta en jostain syystä saanut avattua ensimmäistä osaa koko tänä aikana. Ja kun vihdoin tein sen, olin vihainen itselleni, että olin kuvitellut monien kirjojen olevan parempia kuin tämä. Sillä Viimeinen kuningaskunta on erinomainen niin juoneltaan, taistelukohtauksiltaan kuin henkilöiltäänkin. Pidin siitä, ettei kirjassa ollut romantiikkaa, ei ainakaan sellaista millaiseksi se yleensä luokitellaan. Pidän erittäin paljon monien kirjojen romantiikasta, mutta voin kyllä myöntää, milloin johonkin kirjaan se ei sovi. Ja Uhtred-sarjan kirjat ovat juuri sellaisia.

Uhtred on loistava päähenkilö. Hän on inhimillinen, joskus raivokas, mutta kuitenkin selkeästi oikea ihminen. Hänestä ei ole tehty täydellistä miestä, joka on niin epärealistinen, että oikein hirvittää. Pidän myös siitä, kuinka kirja on kerrottu vanhan Uhtredin suulla. Se kuinka hän pystyy vanhana miehenä näkemään nuoren minänsä typerät päätökset, on mukavaa luettavaa, sillä kukaan tämän maailman ihmisistä ei pysty huomaamaan omia typeriä virheitään kun vasta vanhana.

Viimeinen kuningaskunta on loistava aloitus Uhtred-sarjalle ja olen iloinen, että minulla on neljä ensimmäistä osaa jo hyllyssäni, ja pystyn jatkamaan tätä loistavaa sarja heti. 

Häkkilintu on todella hieno teos. Juoni on erilainen ja hyvä, toteutus on ensiluokkaista ja hahmot ovat ihan hyviä. Luin aikaisemmin keväällä Barbara Erskinen Nainen menneisyydestä kirjan ja kritisoin vahvasti kirjan pitkittymistä ja päähenkilöitä. Häkkilintu kirjassa ei ole noita ongelmia. Nainen menneisyydestä kirjan paikoitellen tönkkö kirjoitustyyli on hävinnyt kokonaan Häkkilinnussa. Mielestäni kirja on kirjoitettu täydellisesti ja tunteetkin on kirjoitettu onnistuneemmin mitä Erskinen esikoisromaanissa. Ja vaikka Häkkilintu on Nainen menneisyydestä tapaan kaksiosainen, niin Häkkilintu ei ole pitkitetty, vaan se on juuri täydellisen mittainen. Kirjassa tapahtuu koko ajan, mutta ei kuitenkaan liikaa. Molempien aikojen päähenkilö on hyvä, eikä missään vaiheessa tullut tunnetta, ettei olisi kiinnostanut lukea jommankumman näkökulmasta. Myös rakkaustarinat ovat paljon onnistuneempia tässä kirjassa. Clare ja Neil olivat hyvä pari, vaikka olisinkin toivonut Henryä Claren rakkaaksi. Menneessä ajassa Isobel ja Robert olivat ihana pari, ja heidän romanssiinsa oli nähty vaivaa. 

Näin tiivistettynä Häkkilintu on todella hyvä ja hienosti kirjoitettu kirja. Tämän kirjan myötä Erskine nousi yhdeksi suosikkikirjailijoistani ja toivoisin, että häneltä suomennettaisiin enemmänkin kirjoja.

Kun luin Nainen menneisyydestä ensimmäisen osan, olin aivan myyty. Juoni oli upea, erilainen ja ihana. Kirja oli todella mukaansatempaava ja melkeinpä täydellinen lukuun ottamatta kirjailijan paikoitellen tönkköä kirjoitustyyliä.

Mutta sitten luin 2. osan.

Nainen menneisyydestä on erittäin heikko teos, mikä vain jankkaa paikallaan ja toistaa samoja tapahtumia yhä uudestaan. Kirja oli pitkitetty mielestäni liikaa. Ensimmäinen osa oli mahtava ja upea, mutta toinen osa pitkitti tarinaa liikaa. Mielestäni kirja olisi ollut melkeinpä täydellinen jos se olisi tiivistetty yhdeksi vaikka 400 sivuiseksi kirjaksi. Tällä tavoin kirja vain hoki samoja asioita ja tilanteita aivan liian paljon, ja itse ainakin tylsistyin 2. osan aikana useammin kuin kerran.

Hahmoista en pitänyt muista kuin Timistä ja Richardista. Molemmat tosin jäivät aivan liian pieneen rooliin, mikä oli outoa ainakin Richardin kohdalla, olihan tämä Matildan elämän rakkaus. Jo oli todella typerä ja naiivi, varsinkin Nickin ja Samin suhteen, eikä hänellä tuntunut olevan minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Sam oli ainoa mielenkiintoinen hahmo hulluna pahiksena, mitä ei olisi ihan heti uskonut kirjan alussa. Ja Nick taas... Voi luoja, harvoin vihaan jotakuta hahmoa yhtä paljon kuin Nickiä. Hän oli täysin vastenmielinen tyyppi, enkä voinut sietää sitä, kuinka Jo oli niin rakastunut häneen. Ja tästä saakin hyvän aasinsillan Jo'n ja Nickin "rakkaustarinaan". En voi ymmärtää, missä maailmankaikkeudessa he olivat muka hyvä pari. Heillä ei ollut minkäänlaista kemiaa, Nick käyttäytyi jopa omana itsenään täysin sikamaisesti Jo'ta kohtaan (puhumattakaan Johnina), eikä mielestäni Jo'nkaan tunteet ollut kuvattu hyvin. Aivan kuin heillä olisi ollut vain pientä haparoivaa ihastumista kunnon rakkauden sijaan. Itseäni häiritsi hirveästi se, että joka mutkassa puhuttiin sitä, kuinka he olivat niin täydellinen pari, ja että he sopivat toisilleen täydellisesti, mutta minulle se ei ainakaan välittynyt lainkaan.

Kirjasta myös huomaa aika hyvin, että se on kirjoitettu -80 luvulla.  Se, ettei raiskausta pidetä yhtään pahana asiana, kuvaa hyvin sitä, millainen ajatusmaailma oli vielä niinkin vähän aikaa kuin 30 vuotta sitten. Myös se, että naisella piti olla mies, kuvasi hyvin, ettei eletty aivan samaa aikaa kuin nyt. Suoraan sanoen minua ärsyttää Nainen menneisyydestä kirja. Se on pitkitetty aivan liikaa, se olisi ollut melkeinpä täydellinen jos sitä olisi tiivistetty noin 300 sivun verran. Hahmot olivat typeriä, hulluja sekä joltain siltä väliltä. Itselleni jäi todella paha maku suuhun kirjasta, ja ainoa mistä voin antaa edes vähän pisteitä kirjaa kohtaan on loistava ja mukaansatempaava ensimmäinen osa. 

Valkoinen aura kirjan alku on hyvin lupaava, ja paikoitellen todella selkäpiitä karmivakin. Mutta vain alussa. Kirjasta tulee yllättäen vähän tylsä, sekä paikoillaan jannaava. En myöskään pitänyt Vänskän kirjoitustyylistä. Siinä tökki jokin ja pahasti. 

Hahmot jäivät aika vaillinaisiksi, eikä kukaan noussut edes hyväksi hahmoksi. 

Kirja on kuitenkin nopeasti luettava, joten ei ollut ihmekään, että ohuen kirjan luki hetkessä. Kirjassa on myös hyvä sanoma, sekä traaginen loppu. Myös ihan viimeiset sivut olivat todella hyviä. Loppu sai aikaan väristyksiä, mitkä olivat tuttuja kirjan alkupuoliskossa, ja pelkästään kirjan alun ja lopun takia kirja saa kaksi tähteä.

Lankeemus on hieman huonompi kuin loistava Vitsaus. Ei sekään tietysti mikään huono ole, mutta hieman tylsempi. Tuntui vähän siltä, että tämä toinen osa olisi vain jokin pakollinen osa, johon ei tarvitse panostaa. 

Hahmot ovat pysyneet aika lailla samanlaisina. Gus sai enemmän tässä kirjassa roolia, ja pidin siitä. Hänkin on ihan hyvä hahmo, vaikkei ihan suosikkini olekaan.

Saa nähdä, miten kolmannen osan käy. Ja onhan se mielenkiintoista saada tietää, millä taikatempuilla ihmiset pelastuvat täysin epätoivoisesta tilanteesta.

Vitsaus on mahtava kirja. Pidän vampyyrikirjoista, joissa vampyyrit on kuvattu pedoiksi, ja joissa ne ovat karkeita hirviöitä. Kirja ei välttämättä ole kaikkein omaperäisin, mutta siinä on tiettyjä loistavia myyttejä, joita kirjoitetaan uusiksi. Pidin tosi paljon siitä, että vampyyrit olivat sairastuneita loismatojen vuoksi. 

Henkilöt olivat aika mitäänsanomattomia. Eph oli ok, mutta hän ei tarjonnut mitään kunnollista. Hän oli joka suhteessa ok: ok luonne, ok asenne, ok rohkeus. Mikään ei ollut hyvää, tai huonoa. Eli aika mitäänsanomaton hahmo, varsinkin päähahmoksi. Nora oli aikalailla samanlainen. Setrakian oli koko kirjan eniten panostettu hahmo ja sen huomasi. Hän oli hyvä tyyppi, josta kantoi huolta. Vas oli myös hyvä hahmo, ja selkeästi parempi kuin päähahmo Eph. Gus oli ihan ok, hän vain jäi aika pieneen osaan.

Olen todella yllättynyt Vitsaus kirjan toimivuudesta. Mielestäni se on onnistunut kuvaus vampyyreista ja siitä, kuinka helposti ihmiset voi tuhota.

Miehet jotka vihaavat naisia kuuluu niihin kirjoihin, joita olen monia vuosia halunnut lukenut, mutta se on aina jäänyt hankkimatta. Ja kun sen lopulta saa hankittua, ihmettelee, miksi siinä kesti niin kauan, sillä kirja on todella mahtava. 

Kirja on mukaansatempaava, eikä siinä ole tylsiä hetkiä. Monet ovat kritisoineet Larssonin tapaa kertoa kaiken ja rönsyillä hirveästi. Olen samaa mieltä, rönsyilyä olisi voinut olla vähemmän, mutta mielestäni se ei pilaa ainakaan tätä sarjan ensimmäistä kirjaa. 

Hahmoista Mikael ja Lisbeth ovat hyviä, omanlaisiaan persoonia, vaikka heidän outo "suhteensa" olikin... no, outo :) Mielestäni sitä ei välttämättä olisi tarvinnut olla kirjassa ollenkaan. Pidin tosi paljon loppuratkaisusta ja tiettyjen henkilöiden sairaudesta. Ne toivat kirjaan sen kaivattua synkkyyttä.

Toivottavasti sarjan muut osat olisivat yhtä hyviä.

Alku oli todella hyvä, mutta noin 200 sivun jälkeen minua alkoi tympiä. Miehistä oli tehty jotenkin tosi vastenmielisiä, ja naisista puolestaan hyviä. Ei ollut mukava lukea tuollaista, vaikka olenkin itse nainen. Kirja jankkasi myös hyvin paljon paikoillaan. Jäi aika paha maku suuhun.

Ainoa on hyvä päätös varsinaiselle Valinta-sarjalle. Sillä mielestäni sarjan neljäs ja viides osat ovat enemminkin itsenäisiä jatko-osia, kuin täysiä jatko-osia. Mutta niin, asiahan ei nyt tähän liity. Mielestäni Valinta-sarja on hyvä ja koukuttava, siinä on mukavasti romantiikkaa ja jännitystä sekä hahmot ovat ihan kivoja. America ja Maxon ovat hyviä hahmoja, ja heillä on hieno kemia. Aspenista en pitänyt koko sarjan aikana, mutta onneksi hän ei päätynyt uudelleen American kanssa yhteen.

En ole varma, aionko lukea sarjan kaksi viimeistä osaa, koska pelkään hieman, että kirjan tapahtumat alkavat toistaa itseään. Sukupuolet menevät vain toisin päin, mutta muuten idea on sama. Voi olla, että luen Perijätär-kirjan, mutta en ainakaan pidä sen hankkimisen kanssa mitään kiirettä.

Eliitti jatkaa Valinta-sarjaa todella hienosti. Juoni, juonenkäänteet ja juonittelut ovat edelleen upeaa luettavaa. Henkilöt pysyvät aika lailla samanlaisina: America on hyvä päähahmo, mutta hänen mustasukkaisuutensa Maxonia kohtaan oli monesti tosi kohtuutonta, hän kun itse pussaili vähän väliä Aspenin kanssa; Maxon on edelleen tosi ihana, kaikki sympatiani oli hänen puolellaan; sekä Aspen, joka ei parantunut ainakaan tässä kirjassa. 

Pidän todella paljon Valinta-sarjasta, ja onneksi kolmas osa on pian käsissäni. 

Luin Valinta kirjan suorastaan ahmimalla. Kirja vetää mukaansa välittömästi, eikä sitä pystynyt laskemaan käsistään. Se oli vain liian viihdyttävä kaikkien juonittelujen ja hahmojen osalta. 

America oli kiva päähahmo. Häneen pystyi hyvin samaistumaan. Pidin tosi paljon Maxonista, koska hän ei ollut liian itsevarma. Aspenista en varsinaisesti pitänyt, mutta voi olla, että hänkin paranee seuraavissa kirjoissa. Sillä seuraavat kirjat on pakko lukea, onneksi Eliitti on jo tilauksessa.

Varjo ja riipus on mahtava kirja. Juoni on erilainen ja mukaansatempaava. Kirjaa oli pakko lukea ja Alina oli hyvä päähenkilö. Mal ei ollut suosikkihahmoni, mutta ihan siedettävä. Varjo oli koko kirjan tähti: mielenkiintoinen ja häneen oli panostettu. Ja vaikka hän olikin jonkinlainen pahis, niin ei häntä voinut inhota. 

Toivon, että sarjan seuraavatkin osat suomennetaan, sillä tämä on ehdottomasti yksi hienoimmista kirjoista mitä olen vähään aikaan lukenut.

Rautakuningatar on Rauta-saagan kolmesta osasta paras. Meghan on muuttunut koko ajan paremmaksi hahmoksi, häneen on tullut enemmän syvyyttä ja luonnetta. Puck on pysynyt koko kirjasarjan ajan uskollisesti ihanana. Ash sen puoleen parani viimeisessä osassa. Hän ei ollut enää yhtä ärsyttävä, mitä kahdessa ekassa osassa ja hänestäkin pystyi jopa pitämään. Neljännen osan pystyy siis sittenkin lukemaan :) 

Kirjan loppu oli onnistunut, koska se ei päättynyt täysin kaavan mukaan. Koko kirjasarja oli todella upea, vaikka se olikin hyvin ennalta-arvattava tiettyjen "yllättävien" juonenkäänteiden takia. Se ei kuitenkaan loppujen lopuksi haitannut, ja olen todella iloinen että luin tämän. Tietysti neljäs osa vielä uupuu, mutta mielestäni se ei olekaan täysin pakollinen luettava sarjaan nähden.

Rautatytär on vähän heikompi, kuin sarjan ensimmäinen osa, mutta ei missään nimessä huono. Meghanista on tullut uskottavampi ja näin ollen enemmän oikea hahmo. Ash ja Puck pysyvät samanlaisina kuin ensimmäisessä osassa, eli Ash on ärsyttävä ja Puck ihana. Pakollinen kolmiodraama on vain niin ärsyttävä, koska sen tietää, että Meghan valitsee Ashin, vaikkei tämä ansaitsisikaan tyttöä. 

Rautatytär oli mielestäni paikoitellen tylsä, ja sen takia se saakin puoli tähteä vähemmän kuin Rautakuningas. Kun kirjassa päästiin kunnolla asiaan, niin sitten sekin parantaa asemiaan, ja se tempaa mukaansa edellisen osan lailla. Rauta-saaga on tähän mennessä hyvin onnistunut ja loistava sarja ja toivon, että kolmas osa ei petä minua.

Rautakuningas on loistava kirja. Juoni on erilainen ja mukaansatempaava. Se veti heti mukaansa, enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen. Meghan on hieman mitätön hahmo, jotenkin hajuton ja mauton. Kyllä hänestä voi pitää, mutta jättää jotenkin kylmäksi. Ash on aika ärsyttävä, enkä minä ainakaan lämmennyt hänelle. Puck oli paljon ihanampi ja parempi hahmo. Häneen pääsi paljon paremmin käsiksi hahmona. Tämä taitaa ollakin vasta toinen kirjasarja, jossa olisin toivonut sen "lehdelle soittamaan jääneen" kilpakosijan päähenkilölle. 

Rautakuningas on kuitenkin todella lupaava sarjan aloitus ja pidän sen maailmasta. Joitakin hahmoja lukuun ottamatta todella onnistunut kirja.

Finale päättää loistavan sarjan todella onnistuneesti. Kirjan maailma on todella upea ja pidän Tellasta ja Scarlettista sekä Julianista, niin pienessä osassa kuin hän tässä kirjassa onkin. 

Kirjan loppu oli mielestäni hyvä, vaikka olisinkin toivonut hieman erilaista loppua. Mutta olen muuten tyytyväinen kirjaan, kirjasarjaan ja siihen että luin sen.

Kiven sisässä on hyvä jatko-osa, mutta ei iske minuun samalla voimalla, kuin ensimmäinen osa. Pekko oli aika tympeä hahmo, en oikein pystynyt samaistumaan häneen, mutta ei hän varsinaisesti huonokaan hahmo ollut. Tietyt asiat kirjassa meni yli ymmärrykseni, kuten tuo sydänjuttu. Totta kai tajusin sen, mutta mielestäni se oli aika typerä. 

Pidin kirjasta kyllä, se oli oikein viihdyttävä ja tässä osassa Tuulia oli jotenkin kivampi kuin edellisessä. Mutta olihan tämä aika paljonkin tylsempi ja juoneltaan huonompi kuin Kaarnan kätkössä. Pidän kuitenkin sarjasta ja haluan ehdottomasti lukea myös muutkin osat.

Kaarnan kätkössä on mahtava kirja, vaikka kirjailija onkin suomalainen. Juoni on kiva ja samoin toteutus. Pinja on ihan hyvä päähahmo ja Virve todella kiva. Heidän suhteensa on tosi hyvin kirjoitettu. Juonenkäänteet ovat onnistuneita ja kirja toimii loistavasti. Todella onnistunut kirjasarjan avaus.

Saalistaja jatkaa hyvin loistavasti alkanutta Kissojen kesken sarjaa. Faythe on edelleen hyvä päähahmo, ja Jace yhtä ihana kuin ennenkin. Marc on taas yhtä vastenmielinen kuin ennenkin...

Kirjan juoni on hyvä ja kerronta sujuvaa. Tapahtumat tempaavat mukaansa ja yllätyksiäkin on luvassa. Saa vain nähdä miten sarja jatkuu. 

Kissatyttö on mahtava kirja. Juoni on erilainen ja ihmiskissat mahtavia. Faythe on hyvä päähahmo ja muista hahmoista Jace oli paras. Muut hahmot, varsinkin Marc ovat todella ärsyttäviä, mikä on varmasti tarkoituskin. 

Kirja on hyvin tapahtumarikas, eikä siinä ole tylsiä kohtia. Sitä vain halusi lukea ja lukea, eikä sitä voinut lopettaa ennen kuin oli ihan pakko. Mahtava sarjan avaus.

Brighidin matka oli selkeästi huonompi kuin edeltäjänsä Elphamen valinta. Pidin tosi paljon Brighidistä hahmona, mutta kirjan alku oli uskomattoman tylsä. Voi sanoa, että kirja muuttui mielenkiintoiseksi vasta kun Brighid, Cuchulainn ja uusfomorialaiset olivat päässeet MacCallanin linnaan. Siitä alkaen kirja tempaisi mukaansa ja sitä oli vaikea laskea käsistä. 

Hahmoista sen verran, että niin kuin jo sanoin pidin tosi paljon Brighidistä ja Cuchulainnista, mutta mielestäni he eivät sopineet toisilleen sitten yhtään. Heillä ei ollut minkäänlaista kemiaa, ja mä itse näin heidät vain kinastelevina puoliystävyksinä, vaikka heistä koko ajan puhuttiin, että heillä oli muka syvä ystävyys. 

Kirjan alun tylsyydestä ja pääparin kemian puutteesta huolimatta, Brighidin matka on loppujen lopuksi hyvä ja onnistunut kirja. Siinä on omat vikansa, mutta yleensä ottaen siinä on enemmän hyviä puolia. 

Elphamen valinta on mahtava kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Partholon-sarjalle, ja samalla oman sarjansa ensimmäinen osa. Heti alussa huomaa, että tämä kirja on parempi, kuin ensimmäisen sarjan kirjat, niin hyviä kuin nekin ovat. Parasta Elphamen valinnassa on kuitenkin se, että kirja on kirjoitettu hän-muotoon ja näin ollen siitä tulee parempi. 

Juoni on todella hyvä ja mielenkiintoinen. Elphame on hyvä ja sympaattinen hahmo, johon tykästyin heti. Ja sitten Lochlan. Mielestäni hän oli täydellinen. Oli upeaa, ettei hän ollut kentauri, tai edes ihminen. Hän oli myös hyvin sympaattinen ja uskottava hahmo. Rakkaustarinan nopea syttyminen oli ainoa pieni miinus, se kun taas tapahtui liian nopeasti, mutta Castilla taitaa vain olla sellainen tapa.

Pidin tosi paljon Partholon-sarjasta, varsinkin kahdesta ekasta osasta, mutta Elphamen valinta on vielä paljon parempi. Se oli moniulotteisempi ja Elphame oli sen verran erilainen verrattuna Shannoniin ja Morriganiin, että hänestä oli pakko pitää.

Valontuoja on hyvä kirja, vaikka tässä osassa päähenkilönä onkin Rhiannonin tytär Morrigan. Juoni on vähän huonompi, kuin kahdessa ekassa osassa, mutta onneksi toteutus toimii. Morrigan oli aluksi mielestäni hyvä tyyppi, ja häneen pystyin samaistumaan paljon paremmin kuin Shannoniin. Mutta aika pian hänestä muotoutui rasittava ja typerä tyttö, joka sai kiristelemään hampaita. Myös tässä osassa on rakkaustarina, mutta se jätti minut todella kylmäksi. En välittänyt yhtään heidän "rakkaudestaan", osittain siksi, että sekin leimahti liekkeihin hetkessä, mutta myös siksi, että kumpikin osapuolista ei merkinnyt minulle mitään. 

Muuten Valontuoja on todella hyvä kirja. Se on huonompi, kuin kaksi edellistä osaa, mutta kuitenkin todella viihdyttävä, ja jos kirja viihdyttää, en voi antaa sille huonoa arvosanaa.

Valittujen taisto jatkaa mallikkaasti Partholon-sarjaa. Pidän sarjan juonesta, ja Shannonista, vaikken, kuten jo ensimmäisen osan arvostelussa mainitsin, voikaan samaistua häneen. ClanFintan on myös mahtava hahmo. 

Kirjan kirjoitustyylissä on kuitenkin jotain, mikä vähän tökkii. Shannonin ja ClanFintanin rakkaustarina on ihana, mutta liian nopeasti syttynyt. Ihmisten maailman Clint oli myös todella ihana, mutta taas se liian nopea tunteiden roihahtaminen ottaa päähän. 

Muuten kirja on todella mahtava, nopeatempoinen ja -lukuinen. Nautin siitä suuresti.

Jumalattaren valittu on erinomainen kirja. Teksti on sujuvaa ja toiminnantäyteistä, eikä tylsiä hetkiä ole lainkaan. Shannon on hyvä päähahmo, vaikkei kauhean helposti samaistuttava olekaan. ClanFintan on upea hahmo ja hänen ja Shannonin välinen romanssi oli todella mukava. Ainoa asia, mikä hieman häiritsi, ja jonka takia en voi antaa täysiä viittä tähteä, on se kuinka nopeasti Shannon rakastui ClanFintaniin. Se tapahtui ihan muutamassa sivussa ja sen jälkeen puhuttiin elämää suuremmasta rakkaudesta. Sinänsä näin suomalaisena se tuntuu aika oudolta.

Mutta jos tuota seikkaa ei oteta huomioon, niin kirja on melkeinpä täydellinen. Se on erilainen, päähahmot ovat upeita, ja mikä tärkeintä, siinä on kunnon juoni. 

Kuiskauksia on todella hyvä kirja. Juoni on ihan hyvä ja toteutus todella ensiluokkaista. Hilary on ihan kiva hahmo ja häneen oli helppo samaistua. Tonykin oli ihan hyvä hahmo.

Dean Koontz on mielestäni hyvä kirjailija, mutta hänellä tuppaa olemaan sellainen tapa, että jos päähenkilö on nainen, niin tällä on ollut todella traaginen lapsuus/nuoruus, tai sitten on tapahtunut jokin yksittäinen traaginen tapahtuma. Toisaalta, se on ihan hyvä, on aina mukavaa lukea traagisista tapahtumista, mutta toisaalta se on aika naurettavaa, että jokaisella naispäähahmolla on tämä sama yhteinen piirre. 

Mutta tämä seikka ei sinänsä huononna kirjaa, tai Koontzia. Kuiskauksia on takuuvarma kirja Koontzilta, ja sen voi ihan helposti lukea uudestaankin.

Pelko tulee hiipimällä on todella hyvä ja tiivistunnelmainen kirja. Kauhukohdat ovat onnistuneesti kirjoitettuja, varsinkin ne missä Susan kuulee nimeään kutsuttavan. Myös itse Susan on ihan ok hahmo, mutta kyllä hän jää aika pelkistetyksi. Samoin on muidenkin hahmojen kanssa. 

Mutta suurin miinus kirjassa on sen loppuratkaisu. Olin pettynyt saadessani tietää koko jutun idean, ja kirja menetti pisteitä minun silmissäni. Olihan se ihan nerokkaasti ajateltu ja sovitettu, mutta mielestäni se oli aika typerä. Myös ihan kirjan loppu oli todella omituinen. Tuntui ihan siltä että kirja piti saada äkkiä valmiiksi, joten lopetus hoidettiin nopeasti pois alta. Ihmettelen muutenkin, etteikö kirjailija olisi voinut tehdä kunnollista lopetusta, kun kirjaa ei ole edes pituudella pilattu. Ei varmaankaan olisi haitannut, jos kirja olisi saanut muutaman ylimääräisen sivun. 

Olen kuitenkin tyytyväinen kirjaan. Se on todella nerokkaasti kirjoitettu, ja jos kirjan loppuratkaisuakin katselee puolueettomasti, niin sekin on hyvin keksitty. Itse en vain lämmennyt lopulle, joten todella loistava kirja muuttui sen takia pelkästään todella hyväksi. 

Mustan tikarin veljeskunta otti nyt takapakkia aika rajusti. Kirjan kerronta, juoni ja suurin osa henkilöistä ovat edelleen suuren luokan mahtavuutta. Mutta... Suoraan sanoen, en voi ymmärtää, miten kirja voi olla Phuryn ja Cormian, kun heidän näkökulmansa olivat todella vähäiset. Ja nekin näkökulmat olivat koko kirjan tylsintä antia. John, Qhuinn ja Blay olivat todella mahtavia, mutta kun tämä kirja piti kertoa Phurysta, niin tuntuu vähän oudolta, että edellä mainitut, plus Lash saivat enemmän näytösaikaa, kuin hän. Mutta vaikka pidänkin tosi paljon Johninsta, Qhuinnista ja Blaystä, niin en ymmärrä, miksi he saavat niin paljon "näytösaikaa", kun kaikille on kuitenkin tulossa oma kirja, missä he ovat päähenkilöitä. Tuntuu vähän siltä, että kolmikko olisi jotenkin kirjailijan suosikki, ja muut hahmot (myös ne joiden olisi pitänyt olla päähenkilöitä) ovat vain jotain sivullisia, joita ei tarvitse "näyttää" niin paljon. 

Kirjassa oli vielä yksi iso miinus. Ja se oli Lash. Pidin kyllä tosi paljon hänen kohtalostaan, ja siitä yllättävästä käänteestä mikä liittyi häneen, mutta en ymmärrä miksi hänen näkökulmaansa piti tunkea kirjaan. Mielestäni olisi riittänyt se, että kerrotaan herra D:n näkökulman kautta, mikä Lashin tilanne oli, ja se siitä. Tällaisena oli vähän hypittävä Lashin osiot nopeasti yli, koska en vain jaksa sitä rasittavaa pulunn****jaa.

Varjeltu rakastaja oli aika paljonkin huonompi, mitä muut osat, mutta toivon, että seuraava osa ja Rehvenge tuovat Mustan tikarin veljeskunnan takaisin sen ansaitsemalle paikalle.

Rooman portit on hyvin vaikuttava teos diktaattori Caesarista. Kirjan hahmot ovat onnistuneita, tunnelma on koko ajan todella upea ja taistelut ovat hyvin kirjoitettuja. Julius ja Marcus olivat todella hyvin luotuja, ja Renius oli todella hyvä tyyppi. 

Kirja päättyy myös todella koukuttavasti. Se suorastaan pakottaa lukemaan seuraavat osat, enkä todellakaan aio missata niitä.

Sitomaton rakastaja on taas taattua Mustan tikarin veljeskuntaa. Olen alusta lähtien pitänyt Vishousista, ja oli upeaa lukea hänen näkökulmastaan. Ja Jane oli todella ihana. Räväkkä ja juuri täydellinen Vishousille. Tässä kirjassa oli taas enemmän Phuryn näkökulmasta, ja toivon, että häneenkin pääsisi hieman paremmin käsiksi seuraavassa osassa. Cormia ainakin vaikutti ihanalta hahmolta.

Mustan tikarin veljeskunta on todella mahtava sarja, ja olen täysin lumoutunut sarjan maailmaan. Vampyyrit ovat todellakin petoja, ja pidän siitä, kuinka he kutsuvat itseään uroiksi ja naaraiksi. Se lisää enemmän eläimellisyyttä, ja vähentää inhimillisyyttä.

Paljastettu rakastaja on tähän mennessä heikoin osa Mustan tikarin veljeskunta sarjasta. Pidän tosi paljon Butchista ja Marissasta, ja heidän välisensä kemia on todella upeaa. Mutta kirja on paikoitellen tylsä ja mielestäni parin ollaan yhdessä, ei olla yhdessä-kohdat olivat jo puuduttavia. 

Ja ihan näin sivumennen sanoen: kirjan lopussa, missä Butch liittyi Mustan tikarin veljeskuntaan, oli todella hieno Vishousin ja Butchin välinen kohtaus. Se tuotti jotenkin väristyksiä allekirjoittaneessa, vaikka tiedänkin, ettei miehistä tule ikinä paria. 

Mustan tikarin veljeskunta sarja jatkuu aina vain parempana. Zsadistin ja Bellan rakkaustarina oli todella upea ja intensiivinen. Zsadistin menneisyys on traaginen ja kauhea, mutta se vain parantaa häntä hahmona. Tässä kirjassa myös Phurysta tulee jo vähän mielenkiintoisempi hahmo. Aikaisemmissa osissa hän oli erittäin mitäänsanomaton ja näkymätön hahmo, mutta tässä hänkin sai enemmän näkyvyyttä. 

Herätetty rakastaja on yhtä hyvä kuin Ikuinen rakastaja, ja näin ollen jakaa ensimmäisen sijan tämän kanssa.

Kirja jatkaa sarjaa mallikkaasti. Rhage on juuri niin ihana hahmo, mitä ensimmäisessä osassa kaavailinkin ja Mary on virkistävä muistutus siitä, etteivät kaikki naiset pidä itseään kauniina, vaikka joku mies sanoisikin niin. Hän oli ihanan epävarma, ja pystyin hyvin samaistumaan häneen. Bella ja Zsadist olivat myös ihania, ja pidin siitä, että heistäkin oli juttua kirjassa. Ja Bellan kaappaus oli tosi hyvä juonenkäänne ja aasinsilta seuraavaan kirjaan. 

Ikuinen rakastaja oli mielestäni vähän parempi, kuin Pimeyden rakastaja, ja itselläni on suuret odotukset seuraaviin kirjoihin.

Todella loistava kirja. Henkilöt ovat hyviä, kaikki omanlaisiaan persoonia. Totta kai tuntui hölmöltä, että Beth ja Wrath päätyivät sänkyyn heti ensitapaamiselta, mutta ei se lopulta paljoa haitannut. Veljeskuntalaisista Rhage, Zsadist ja Visous olivat ehdottomasti mielenkiintoisimpia, ja Tohr oli jostain syystä mielestäni sympaattinen.

Kirjan luettuaan suorastaan janoaa päästä heti toisen osan kimppuun. 

Ensimmäinen siirtokunta oli niitä kirjoja, joita lukiessa täytyy keskittyä kunnolla. Hahmoja on enemmän kuin laki sallii, ja sai olla koko ajan miettimässä, että kuka kukin oli. Lyhyesti sanottuna, kirja oli vaikealukuinen, enkä voi suositella sitä ensimmäiseksi lukukokemukseksi.

Juonihan on todella hyvä. Myös hahmot ovat ihan hyviä, mutta silti olisin toivonut, ettei nyt ihan kaikista olisi ollut näkökulmaa. Kirjan pareista Sara ja Hollis olivat parhaat, mutta kirjassa esiintyvä romantiikka oli aika karua. Mielestäni jos aiotaan kirjoittaa rakkaudesta, se voisi olla edes vähän... no, tunteellisempaa, eikä niin pelkistettyä.

Kirja on hyvä, mukaansatempaava ja karu. Mutta silti siitä puuttui jotain oleellista. Ehkä se johtui siitä, että kirjassa oli niin paljon "turhien" hahmojen näkökulmaa, tai sitten kirjailijan tyyli oli vain sellainen, mikä ei iskenyt itselleni täysin. Pidin kuitenkin kirjasta ja haluan lukea kaksi muutakin osaa. 

Varjojen valtias kesti minulla odotettua kauemmin. Syynä ei suinkaan ollut kirjan huonous, tai tylsyys, vaan niin yksinkertainen asia, että 24 tuntia vuorokaudessa ei riittänyt enää lukemiseen. Meni kaksikin viikkoa niin, etten ehtinyt tai pystynyt lukemaan. Ja se suututti minua suunnattomasti, koska Varjojen valtias on yksi parhaimman sarjan loistava jatko-osa. 

Kirja on taattua Clarea, jota olen kehunut jo Varjojen kaupungit sarjasta lähtien. Rakastan kirjojen karua kuvausta, henkilöitä ja ennen kaikkea huumoria. Huumori ja väkivalta ovat loistava yhdistelmä.

Hahmot pysyvät edelleen loistavina, vaikkakin välillä tuntui, ettei Julian olisi aina ansainnut Emman rakkautta. Mutta vain välillä. Suurimman osan kirjasta pidin Julianista ja mielestäni hän ja Emma ovat hyvä pari. Mutta mielestäni hahmoista Emma ja Julian eivät suinkaan ole mielenkiintoisimpia. Livvy, Ty ja Kit ovat ihania hahmoja, jotka saisivat puolestani olla vielä suuremmassa roolissa. Myös Christina on todella ihana. 

Kirjan loppu on sanoinkuvaamattoman karu. Se on samalla kertaa surullinen, kauhea ja traaginen. Ja vaikka Annabel onkin syyllinen noihin kaikkiin, niin silti minun on vaikea pitää häntä oikeana pahiksena. Varjojen valtias kirjassa Annabel on mielestäni enemminkin uhri, kuin paha. Totta kai hän kohdisti rajun hyökkäyksensä vääriin ihmisiin. Olisin ollut onnellinen, jos hän olisi tappanut ne, jotka olivat oikeita pahiksia luita ja ytimiä myöten. Tässä vaiheessa pelkään pahoin, että ne oikeat pahikset saavat tästä vain vettä myllyynsä seuraavassa osassa, jonka ilmestymisessä kestää taas aivan liian kauan.

Varjojen valtias jätti minuun syvät arvet, joita ei voi parantaa muu kuin seuraavan osan lukeminen. Toivon, että se tulisi edes jollainlailla inhimillisen ajan kuluttua.

Todella ihana manga. Ihana kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, kiusaamisesta ja syrjimisestä. Tooru, Kyoo, Yuki, Haru, Mimoji… Teitä tulee kova ikävä :)

Legioona jatkaa upeaa sarjaa täydellisesti. Juoni, toteutus ja henkilöt ovat edelleen juuri sitä mitä täydellisessä kirjassa pitääkin olla. Ja kaiken lisäksi nautin suunnattomasti kirjan lopputaistelukohtauksesta. Se oli loistava, eeppinen ja hyppi useiden henkilöiden näkökulmasta niin kuin kuuluukin.

Tässä kirjassa Ember valitsi selvästi Garretin Rileyn sijasta. Niin kuin sanoin jo aikaisempien osien arvosteluissa, minun puolestani kumpi tahansa sopisi Emberille, ja olen edelleen sitä mieltä. Totta kai Riley säälittää minua suuresti, mutta toivoisin, ettei Kagawa sorru samaan typerään käänteeseen, jossa päähenkilön ylijäämä kosia naitetaan väkisin jollekin toiselle tytölle. Niin monissa kirjasarjoissa on valitettavasti tehty juuri näin. Koko kirjasarjan tämä "ylijäämä kosia" on ollut totaalisen rakastunut päähenkilöön, mutta kun päähenkilö valitsee sen "unelmiensa pojan", hän huomaakin yhtäkkiä olevansa ihastunut toiseen tyttöön, jonka kanssa hän päätyy yhteen. Se on todella ärsyttävää, ja mielestäni ihmisten aliarvioimista. Ei kaikkien tarvitse päätyä yhteen jonkun kanssa. Jonkun hahmon voi jättää ihan sinkuksikin.

No, niin. Taas sai tunteet vallan. Palataanpas taas asiaan. Talon-saaga on loistava sarja, ja toivon todella, että viimeinen osa suomennetaan. En anna ikinä Harper Collins Nordicille anteeksi, jos he tekevät saman kuin Into kustannusyhtiö teki Sergei Lukjanenkon Partio sarjalle, ja jättävät viimeisen osan suomentamatta. 

Sotilaat jatkaa vaikuttavaa Talon-saagaa mallikkaasti. Juoni ja hahmot ovat pysyneet mahtavina ja mielestäni Emberin ja Garretin, sekä Emberin ja Rileyn väliset suhdekoukerot ovat parasta antia kirjassa. Totta kai jännittävät tapahtumat olivat myös loistavia ja taitavasti kirjoitettuja, mutta mielestäni Kagawa on taitavammillaan kirjoittaessaan vaikeista tunneasioista. 

Talon-saaga on ehdottomasti yksi parhaimpia kirjasarjoja ja odotan innokkaasti neljännen osan lukemista.

Kapinalliset jatkaa mahtavasti sarjaa. Tapahtumia vilisee, niin ettei tylsiä hetkiä ole, muttei kuitenkaan niin tiuhaan tahtiin, ettei ehtisi vetää välillä henkeä. 

Ember, Garret ja Riley ovat edelleen ihania hahmoja. Olen yllättynyt siitä, että heidän välisensä kolmiodraama ei ärsytä minua. Yleensä en pidä kirjasarjojen "pakollisista" kolmiodraamoista, koska aina toinen päähenkilön "kosioista" ärsyttää minua suunnattomasti, ja toinen taas on täydellinen päähenkilölle, enkä voi ymmärtää, miksi hän epäröi päivänselvää asiaa. Talon-saagassa on kuitenkin ihan eri meininki. Garret ja Riley ovat molemmat upeita hahmoja, ja kumpi vain sopisi täydellisesti Emberille. 

Olin aika järkyttynyt, kun tässä kirjassa kävi ilmi, millainen Dante oikeasti on. Ensimmäisessä osassa ei paljastettu lainkaan hänen ajatuksiaan ja minä sain kuvan, että hän on lämmin ja kiltti "ihminen". Toisin kuitenkin kävi. Niin kuin sanoin, olin järkyttynyt saadessani tietää, kuinka häikäilemätön, itsekäs ja julma hän on. Toivottavasti Emberille selviää, kuka hänen veljensä todellisuudessa on.

Kapinalliset on vahva jatko-osa, mistä ei puutu mitään. Kagawa on onnistunut luomaan mahtavan maailman, ja pidän suunnattomasti siitä, että sarjan yliluonnolliset hirviöt eivät ole mitään vampyyreja ja ihmissusia, niin paljon kuin jälkimmäisistä pidänkin. On upeaa, että jollain kirjailijalla on mielikuvitusta muuhunkin yliluonnollisiin asioihin.

Kirja oli puhdasta mahtavuutta alusta loppuun. Juoni oli loistava ja erilainen, hahmot ihania ja omanlaisiaan ja toteutus todella erinomainen. 

Ember oli hyvä päähahmo. Hän oli rohkea ja itsenäinen, mutta samalla hieman epävarma ja ujohko. Garrett oli ihana. Oli ihanaa, kun päähenkilön rakkaudenkohde ei ollut mikään itsevarma paha poika, joka saa kaikki tytöt levittämään reitensä heti ensitapaamisella. Vaikka rakastankin Jacea (Varjojen kaupungit), Patchia (Langennut enkeli), tai muissa kirjoissa olevissa pahoja, itsevarmoja poikia, niin on todella virkistävää ja ihanaa lukea myös siitä, että unelmien poika/mies voi olla myös ei niin itsevarma. Riley oli mielestäni hahmo, josta sai ensin sellaisen paha poika kuvan. Mutta kun kirjaa luki pitemmälle, kävikin ilmi, ettei hän ollutkaan sellainen, ja olin todella iloinen. Riley on myös todella ihana hahmo, ja olen hieman yllättynyt siitä, ettei tuleva kolmiodraama ainakaan vielä ärsytä minua. Ensimmäisen osan perusteella kumpi tahansa poika sopisi Emberille todella mahtavasti, ja odotan innokkaasti mitä sillä rintamalla tulee vielä tapahtumaan.

Lohikäärmeet on vaikuttava teos, mitä ei voi jättää kesken. Se on taidokkaasti kirjoitettu sekä juoni ja toteutus ovat ensiluokkaa. Pidän myös Talonin ja Pyhän Yrjänän Veljeskunnan välisestä konfliktista. Molemmat osapuolet ajattelevat täysin mustavalkoisesti: me olemme hyviä, te pahoja, eikä kummassakaan voi olla poikkeuksia. Se on hyvin realistista ja ymmärrettävää, eikä loppujen lopuksi lukijakaan voi täysin tyrmätä kumpaakaan osapuolta juuri sen takia, että oikeassakin elämässä on ihmisiä (ja kuka tietää, ehkä myös lohikäärmeitä), jotka ajattelevat mustavalkoisesti.

Olen todella iloinen, että olen hankkinut Talon-saagan neljä osaa, joten pääsen heti toisen osan kimppuun.  

Tätä kirjaa olen odottanut jo pitkään vesi kielellä, ja nyt sen sain viimein aloitettua kaikkien kiireideni ohessa. Ja kun kerran sen oli aloittanut, niin eihän siinä lukemisessa mennyt kuin pari päivää.

Valendahan on siinä erilainen toinen osa, että siinä on toisen ihmisen näkökulmasta. Ensimmäisen osan Scarlett jää ihan sivuhahmoksi, samoin hänen rakastettunsa Julian. Tella, joka oli ensimmäisessä osassa sivuhahmo, on nyt tässä päähenkilö, ja hyvä sellainen onkin. Oli ihanaa, että Tella oli selkeästi omanlaisensa, eikä hänen näkökulmansa ollut samanlaista kuin siskonsa. Pidin myös Dantesta, hänkin oli erilainen, mitä Julian. Vaikka hän olikin samantyylinen paha poika, kuin Julian, niin se oli toisenlaista. Hän oli jotenkin "pahempi" poika.

Oli upeaa, että lopussa Legend esiteltiin, vaikka olinkin hieman pettynyt. Olisi ollut upeaa, jos tämä oli ollut joku toinen, vielä ennestään tuntematon lukijoille. Toisaalta, en usko, että Legendin henkiköllisyys nyt mikään maatakaatava asia ole. 

Valenda on mahtava jatko-osa aivan ihanalle kirjasarjalle, ja odotan innokkaasti sarjan kolmatta osaa.

Kuoleman hurmio jatkaa taidokkaasti Eve Dallas-sarjaa. Juoni on erinomainen ja toteutus taattua J.D. Robbia (alias Nora Robertsia). Niin kuin kolmannen osan arvostelussa mainitsin, henkilöistä on alkanut pitää todella, eikä yksikään päähahmoista ole turha.

Tässäkin kirjassa tosin tiesin murhaajan. Se oli itse asiassa päivänselvä asia, vaikka siitä yritettiinkin tehdä yllättävä johdattelemalla lukijaa toiseen suuntaan. Itse en kuitenkaan hämääntynyt hetkeäkään, vaan olin jo suht alussa varma murhaajasta.

Mutta se ei huononna kirjaa. Kirja voi olla loistava, vaikka se olisi ennalta-arvattava, aivan kuten tässäkin tapauksessa. Kirjan aihe on mielenkiintoinen ja kamala ja sen ansiosta Kuoleman hurmio on toiseksi paras Eve Dallas-sarjasta.

Kuoleman ikuistama on mielestäni tähän mennessä Eve Dallas sarjan paras kirja. Juoni on erinomainen ja hahmot ovat jo niin tuttuja, että heistä on alkanut pitää tosissaan. Murhaaja ei ollut mikään yllätys, olin arvannut tämän jo aikaisemmin. Voi sanoa, että Roberts paljasti hänet eräässä kohdassa, missä hän sai kohtuuttoman raivokohtauksen, kun Eve ei suostunut pidättämään yhtä epäiltyä. Siinä vaiheessa tiesin, että kyseinen henkilö on murhaaja, joten tämä on tähän mennessä ainoa sarjan kirja, missä olen tiennyt murhaajan jo aikaisemmin. Mutta se ei huonontanut kirjaa.

Pidän todella Eve Dallas-sarjasta, enkä ole katunut hetkeäkään, että ostin kirjat.

Yösirkus on mahtava kirja. Jo pelkästään juoni on todella mahtava ja omanlaisensa. Mutta se toteutus... Täytyy myöntää, että takakannen perusteella luulin kirjaa hieman erilaiseksi, mutta se millaiseksi kirja lopulta paljastui, oli vielä paljon parempi mitä olisin voinut ikinä kuvitellakaan. Hahmot olivat mielenkiintoisia ja omanlaisiaan. Celian ja Marcon rakkaustarina oli todella mukava. Heillä oli ihana kemia, mutta heidän rakkaustarinansa oli kuitenkin kerrottu hieman erilailla mitä yleensä kirjoissa. 

Yösirkuksessa pystyy aistimaan koko sirkuksen taian ja ymmärtää hyvin, miksi ihmiset ovat niin lumoutuneita siitä. Sitä itsekin alkaa jo miettiä, että voisi käydä tuollaisessa kauniissa musta-valkoisessa sirkuksessa, missä kaikki on mahdollista. 

Maineikas kuollessaan on todella hyvä kirja. Kirja jatkaa onnistuneesti kutkuttavaa sarjaa komisario Eve Dallasista ja tämän rakkaastaan Roarkesta. Juoni on erinomainen ja aivan kuten edeltäjässäänkin, tässäkään murhaajaa ei arvaa, ennen ratkaisua. 

Kirjasarjan ensimmäisen osan arvostelussa kritisoin Even ja Roarken tunteiden kerronnasta. Tässä kirjassa asiaa oli korjattu, ja mielestäni nämä tunteet olivat paljon onnistuneemmin kirjoitettu kuin ekassa osassa. Tästä seikasta kirja ansaitsee puolikkaan tähden enemmän, kuin Alaston kuolema. Kirja ei kuitenkaan ole kauhean jännittävä, tai niin mukaansatempaava, kuin ensimmäinen osa, joten en voi antaa täysiä viittä tähteä. Kirja, ja ylipäänsä Eve Dallas-sarja on kyllä onnistunut kutkuttava, enkä aio jättää sarjan kahlaamista kesken.

Alaston kuolema on hyvä ja koukuttava kirja. Selvitettävät murhat ja niiden tekijät eivät olleet helposti arvattavissa. Luin kirjan nopeasti, mutta huomasin, ettei kirjassa ollut sitä samaa mitä viiden tähden kirjoissa pitäisi olla. Eve oli hyvä päähahmo ja pidin myös Roarkesta. Mutta heidän molempien tunteita ei ollut kerrottu niin hyvin, mitä olisin voinut luulla. Olen kuullut Nora Robertsin olevan romantiikan taitaja, mutta olen todella pettynyt. Mielestäni kirjan romanttiset osuudet olivat hieman hataria ja varsinkin Even tunteet halun ja järjen häilyvästä rajasta oli todella tönkköä. Olen todella harras Sandra Brown fani, ja Robertsia pidetään useasti parempana romantiikan kirjoittajana kuin Brownia. Täyttä hevonkukkua, jos minulta kysytään. Siinä, missä Brown on mestari romanttisten tunteiden kirjoittamisessa, Roberts on ihan vasta-alkaja.

Mutta siis, ei Alaston kuolema tietenkään huono ole. Pidän siitä todella paljon, ja haluan ehdottomasti lukea sarjan muut osat.

Ääniä yössä on loistava kirja. Juoni on todella mahtava ja toteutus vielä parempi. Travis ja Nora ovat hyviä hahmoja ja koko kirjan tähti Einstein on todella ihana ja hauska. 

Kirja on mielestäni paras Koontzin kirja minkä olen lukenut ja olen erittäin tyytyväinen, kun ostin sen.

Tulen perillinen on mahtava kirja. Se jatkaa upeasti kirjasarjaa, eikä sitä meinaa haluta laskea käsistään. Kirjassa tapahtuu koko ajan, eikä se ole missään vaiheessa tylsä. 

Celeana jatkaa edelleen upeasti vahvana päähahmona. Tässä kirjassa hän on jonkin aikaa aika haavoittuva edellisen kirjan tapahtumien takia, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Rowan on todella ihana hahmo ja odotan suuria hänestä seuraavissa osissa. Ja vaikka olenkin vannoutunut Chaol-Celeana fani, niin tämän kirjan myötä tajusin, ettei näillä kahdella ole tulevaisuutta yhdessä. Mutta suureksi yllätyksekseni en ole pettynyt. Sillä Rowan sopisi Celeanalle ehkäpä vielä paremmin. Tämä on aika outo ja uusi piirre minussa. Jos jossain kirjasarjassa on joku pari, johon tykästyn, niin en voi päästää heistä irti, ja toivon loppuun asti, että heistä tulisi pysyvä pari. Mutta tässä sarjassa toivon kovasti, että Rowan löytäisi paikkansa Celeanan rinnalla rakastajana. 

Olen myös yllättynyt (hyvässä mielessä) Dorianin tulevaisuudesta. Hän on ihan oikea henkilö, eikä mikään kiiltokuvapoika, jonka ainoa tarkoitus oli ensimmäisessä osassa kilpailla Chaolin kanssa Celeanasta. Tämän kirjan lopussa Dorianin tulevaisuus näyttää erittäin synkältä, ja odotan myös hänen takiaan saavani seuraavan osan pian.

Olen todellakin rakastunut sarjan maailmaan ja sen henkilöihin. Olen iloinen siitä, että kirjat suomennetaan nopealla vauhdilla, nimittäin uskon, että sekoaisin lopullisesti, jos joutuisin odottamaan jokaista osaa vähintään vuoden. 

Luin jo torstaina tämän novellikokoelman, mutta pystyn vasta nyt kirjoittamaan tänne arvostelun. Ajattelin, että kirjoitan kaikista kolmesta (koska en lukenut Muukalainen kirjan pätkää) oman mielipiteeni erikseen.

Eli ensin Kokemattomat

Kokemattomat on ihan ok. Minulla oli suuret odotukset tarinaa kohtaan, koska pidän suuresti Jamie Fraserista, mutta novelli oli jotenkin kuiva ja tylsä. eikä Jamie kauheasti saanut pelastettua sitä. Ian oli jotenkin ärsyttävä, onneksi hän on vanhempana paljon kivampi. Juoni on aika keksimällä keksitty, eikä minua hirveästi kiinnostanut juutalaistytön kohtalon. Lyhyesti sanottuna tylsä ja Jamie Fraserin nimellä ratsastava novelli. Arvosana 7.

Katoavainen vihreä

Katoavainen vihreä on todella hyvä. Juoni on hyvä ja Minnie kiva hahmo. Pidin myös Halista, jonka mielenmaisemaan pääsi hyvin käsiksi. Toteutus on mukaansatempaava ja halusin lukea novellin nopeasti, niin kuin hyvän kirjan (tai tässä tapauksessa novellin) haluaakin. Ehdottomasti paras kolmesta tarinasta. Arvosana 9.

Saarrettu

Sitten on viimeinen novelli. En oikein tiedä, mitä tästä sitten sanoisi. Tylsä, ei kunnon juonta, laimeat sivuhahmot. Kun tätä luki, tuntui, ettei oikein päässyt puusta pitkään. Pidän Matkantekijä-sarjassa Johnista, mutta tätä novellia ei olisi kannattanut lukea. Arvosana 5

Reginan laulu on todella hyvä kirja. Sen tapahtumat tempaisivat minut heti mukaansa, eikä kirjaa meinannut haluta laskea käsistään edes töihin mennäkseen. Juoni on todella upea, mutta toteutus on välillä aika heppoista. Kirjoitustyyli oli paikoitellen ärsyttävää, ja kirjassa oli ehkä liikaa huumoria näin synkkäjuoniseen kirjaan. Tai ei se ainakaan minuun uponnut.

Hahmoista James ja Erika olivat ainoat, jotka eivät olleet ärsyttäviä. Mark, Trish ja Mary olivat ihan kelpoja, mutta aina välillä heidän ajatuksensa ja puheensa alkoivat ärsyttää minua. Charlie ja Sylvia oli kaikkein ärsyttävimmät, enkä pitänyt heistä. Ja kaikkein eniten minua tympi se, että Renataa pidettiin yleisesti ottaen todella suloisena ja ihanana tyttönä, silloin kun hän oli "normaali". Mielestäni hän oli erittäin ärsyttävä, eikä tippaakaan suloinen.

Kirjana Reginan laulu yllätti minut, koska olisin luullut sen olevan paljon tummasävyisempi. Se ettei niin käynytkään, oli yksi kirjan huonoimmista puolista, mutta se ei vähennä loppujen lopuksi paljoa kirjan keskiarvoa. Kirja oli mukaansatempaava ja se oli pakko ahmia muutamassa päivässä. Olen erittäin iloinen, että ostin ja luin sen, vaikkei se täydellinen ollutkaan.

Keskiyön kruunu on mahtava jatko-osa mahtavalle kirjalle. Juoni kulkee hyvin, eikä tylsiä hetkiä ole lainkaan. Celaena pysyy edelleen hyvänä hahmona, ja hänestä löytyykin pari täysin yllättävää piirrettävä. Chaol on myös edelleen ihana hahmo, ja olin onneni kukkuloilla, kun hänestä ja Celaenasta tuli pari. Tosin minua ärsytti suunnattomasti se, että heidän rakkautensa mentiin pilaamaan sillä tavalla. Suoraan sanoen vihaan Maasia siitä hyvästä. Mutta ehkä toivon mukaan kaksikko päätyy jälleen yhteen muissa osissa. 

Kirjan loppu oli erittäin hyvä. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa osaa, jota ei onneksi joudu odottamaan enää kauaa.

Evanescent - Katoavainen on mahtava aloitus sarjalle. Juoni on todella hyvä ja hahmot omanlaisiaan persoonia. Pidin Teganista, vaikka hän olikin joissain kohdissa ärsyttävä. Mutta se vain paransi hahmoa, koska kaikki ihmisethän ovat joskus ärsyttäviä, joten se oli vain parempi. Alisha ja Alaric olivat myös kivoja. Pidin siitä, että hekin olivat selvästi mukana kirjassa, eikä vain jotain pelkistettyjä muovihahmoja, joiden on vain tarkoitus tehdä päähenkilöstä vahvempi. Dante oli myös todella ihana hahmo.

Kirjan loppu oli todella hyvä. Sen traagisuus aiheutti sen, että haluan ehdottomasti lukea myös kirjan jatko-osan. 

Sininen herttuatar on loistava kirja. Kun ostin sen, en huomannut takakansitekstissä kohtaa, missä kerrottiin, että kirja on kolmas osa kirjasarjasta. Mutta se ei haitannut, sillä Sininen herttuatar kirjan tapahtumat tapahtuvat ennen ensimmäisen kirjan aikoja. Tällä tavoin oli oikeastaan vain parempi, että luin kolmannen osan ensin.

Mutta nyt sitten itse siihen arvosteluun. Sininen herttuatar kuvaa loistavasti entisajan aikoja ja varsinkin naisen asemaa. Ei edes kuningatar voinut päättää asioista, vaikka luulisi hänellä olevan edes jonkinlaista valtaa.

Pidin Jacquettasta heti. Hän oli ihana hahmo, vahva, mutta myös fiksu. Surku vain, että hän joutui kätkemään älykkyytensä ja taitonsa (kiitos vain miehet!) Myös Richard on tosi ihana. Hän oli harvinainen tuon ajan mies. Hän ja Jacquetta olivat ihana pari ja toivoin koko kirjan ajan, ettei hän kuolisi sodan takia.

Juoni on todella mahtava. Pidän Gregoryn tavasta kirjoittaa. Se kuinka hän on perehtynyt niin vahvasti historian tärkeisiin naisiin, on hyvin kadehdittava piirre.

Punainen kuningatar on loistava kirja. Se - kuten koko Ruusujen sota-sarja - on hyvin todentuntuinen kertomus historian vahvoista naisista. Silti Punainen kuningatar on sarjan heikoin osa. Se ei tarkoita sitä, etteikö se olisi loistava - sillä se on! - mutta jotenkin tämä ei ollut aivan yhtä mahtava ja taivaallinen kuin Valkoinen kuningatar ja Sininen herttuatar.

Margaret oli hieman outo hahmo. Alussa pidin hänestä kovasti ja sympatiani oli täysin hänen puolellaan. Mutta sitten hänestä tuli kamala akka. Hänen täytyi olla hurskas ja uskovainen, mutta mitä hän todellisuudessa oli? Itseään täynnä oleva ämmä, joka teki enemmän syntiä, kuin kukaan muu! Ja kaiken lisäksi hän ei edes tajunnut sitä! Ja se, kuinka hän väitti olevansa Jumalan tahdon asialla sai vereni kiehumaan. Miten kukaan Jumala voisi juuri sopivasti haluta juuri niitä asioita, kuin Margaret itsekin? Aika läpinäkyvää...

Mutta joka tapauksessa, kirja oli mainio. Vaikka Margaret olikin noin puolet kirjasta ärsyttävä ämmä, niin se ei pilannut hienoa kirjaa. Kirjailija kirjoittaa upeasti tosiasiat ja vaikka tiedän, ettei kaikki kirjassa voinut mennä aivan samalla lailla, niin silti aloin ajatella, että ehkä ne sittenkin menivät juuri noin.

Valkoinen kuningatar on loistava kirja. Elisabet oli hyvä ja vahva hahmo. En kuitenkaan pitänyt hänestä yhtä paljon, kuin hänen äidistään, ihanasta Jacguetasta. Eikä Elisabetin ja Edvardin rakkaustarina ollut läheskään niin kaunis ja intiimi, kuin ensimmäisenä mainitun vanhempien.

Mutta kirja oli loistava ja siitä huokui vanha aika. Se kuinka ihmiset tekivät mitä vain saadakseen mainetta ja päästäkseen valtaistuimelle, oli aika järkyttävää. Mutta tottahan se oli. Tuohon aikaan oltiin hyvin häikäilemättömiä, varsinkin jos oli tottunut valtaan.

Pidän Gregoryn tavasta kirjoittaa. Kadehdin häntä, sillä hän ei ole pelkästään loistava kirjailija, vaan hän on myös paneutunut tekstiinsä. Hän on ottanut faktoista selvää, ja pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman tosipohjaisen kirjan. 

Kahdeksan (tai oikeastaan Musta kuningatar, jona sen luin) on mahtava kirja. Olisin tietysti voinut hankkia kirjan kokonaisen painoksen, mutta mielestäni Musta kuningatar on parempi nimi, joten ostin kirjan kahdessa osassa.

Kirjan hahmot ovat onnistuneita ja juoni pysyy hyvin kasassa. Pidin todella paljon Katherinen ja Solarinin rakkaussuhteesta, se oli mielestäni paljon paremmin toteutettu, kuin Mireillen ja Mauricen.

Neville on onnistunut erinomaisesti keksimään tarinan, missä on yllättäviä tilanteita ja paljastuksia, eikä ole missään vaiheessa tylsä. Aion jossain vaiheessa ostaa ja lukea naisen toisen suomennetun kirjan, mikä on jatkoa Mustalle kuningattarelle. Toivottavasti se on yhtä hyvä, kuin tämäkin kirja.

Tulipatsas on mahtava kirja. Pidin juonesta, henkilöistä ja siitä, että kirjaa ei ollut yritetty pitkittää. Toisin kuin Maailma vailla loppua kirjassa, Tulipatsaassa ei yritetty työntää edellisen osan maailmaa liikaa mukaan, vaan kirja porskutti täysin omillaan. Kirjassa oli juuri sopivasti kertomuksia edellisiin osiin, mutta ei kuitenkaan samalla lailla, kuin edellisessä kirjassa.

Henkilöistä pidin Nedistä ja Syviestä. Minusta he olivat paljon parempi pari, kuin Ned ja Margery ja siksi minua ärsytti hieman se, että jälkimmäinen pari sai paljon enemmän huomiota, ja että loppujen lopuksi he päätyivät elämään loppuelämänsä yhdessä. Myös se, että Nedin tunteet Margerya kohtaan olivat paljon syvemmät kuin Sylvien, oli ärsyttävää. Vaikka kirjassa koko ajan hoettiin, kuinka Ned rakasti Sylvietä valtavasti, niin minä ainakin huomasin, että tämä kuitenkin koko ajan haikaili Margeryn perään. Se oli todella törkeää ja inhottavaa. 

Henkiöistä vielä sen verran, että Follettilla on mahtava tapa tehdä kirjojen pahiksista todella vastenmielisiä, hulluja ja fanaattisia mulkkuja, jotka kuvittelevat, että heidän mielipiteensä ja tekonsa ovat ainoita oikeita. Kunnioitan sellaisia kirjailijoita ja se on yksi monista syistä, miksi pidän Follettista.

Kingsbridge sarja on todella loistava ja mahtava. Maailma vailla loppua on hiukan heikompi, kuin muut osat, mutta se ei lopulta haittaa paljoa muuten mahtavaa sarjaa. Lyhyesti sanottuna, Follett on nero, jota on suotu kirjoittamisen taidolla.

Keskiyön valtiatar on aivan mahtava kirja. Minulla oli todella suuret odotukset kirjaa kohtaan, koska Claren tapa kirjoittaa on aivan mainio. Mietin myös, että aikooko nainen tuoda tähän kirjaan edellisestä kirjasarjasta tuttuja hahmoja. Vastaus on kyllä, mikä oli erittäin hyvä veto. Oli kuitenkin loistavaa, etteivät tutut hahmot vieneet koko showta, vaan he olivat loppujen lopuksi todella pienessä roolissa.

Pidin myös siitä, että kirjassa selitettiin paljon Varjojen kaupungit sarjan viimeistä osaa, jotta ei haittaisi, vaikkei olisi lukenutkaan kyseistä sarjaa. Tällä lailla kirja pysyi helppolukuisena. 

Hahmoista Emma ja Julian olivat todella kivoja. Mietin jännityksellä sitä, ovatko he jotain Claryn ja Jacen kaksoisolentoja, mutta onneksi näin ei ollut. Pidin myös kaikista Julianin siskoista ja veljistä, varsinkin Tavvy tuli täytenä yllätyksenä. Yleensä en pidä kauheasti lapsihahmoista, mutta hän oli todella suloinen ja sympaattinen. 

Odotan innolla, että sarjan toinen osa tulisi pian.

Ihmissatama on ihan ok kirja. Juoni on erinomainen, mutta toteutus jää uupumaan. Alku oli todella kutkuttava, varsinkin kun koko ajan odotti, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, varmaan jotain tosi jännää, loppuratkaisu on varmasti todella mahtava. Valitettavasti mitään näistä ei tapahtunut. Voi sanoa, että koko kirjan ajan sitä vain odotti, että todellakin jotain tapahtuisi. Myös loppuratkaisu oli jotenkin vähän pettymys. Se olisi voinut olla paljon jännempi ja pitempi.

Hahmoista sen verran, että hekin olivat jotenkin samanlaisia kuin koko kirja. Pettymyksiä. Kaikki olivat jotenkin niin kliseisiä. Anders, joka on menettänyt tyttärensä, on alkoholisoitunut, ja alkanut kuvittelemaan, että tytär on täydellinen jumalolento. Cecilia, joka jättää Andersin, koska ei kestä tämän juomista, ja on itse tyyliin täydellisyyden perikuva. Simon ja Anna-Greta, jotka ovat huolestuneiden vanhuksien roolissa ja yrittävät varoitella ja puhua järkeä Andersille. Yksikään hahmoista ei ole mielenkiintoinen, tai edes hyvä hahmo. Simon ja Anna-Greta, joihin on nähty eniten vaivaa, ovat loppujen lopuksi pelkkiä sivuhahmoja omissa tarinoissaan. Heistä olisi saanut vaikka mitä mielenkiintoista. Heidän menneisyytensä olisi voinut tarjota vaikka mitä, mutta kirjailija ei ollut osannut (tai viitsinyt) paneutua heihin kunnolla. Molempien tarina on pelkkää pintaliitoa, jotta voidaan taas äkkiä paneutua kirjan varsinaiseen tarinaan. Helvetti, Anna-Gretahan oli viinan salakuljettaja! Eikö siitä muka olisi voinut saada vähän enemmän irti!?

Mutta niin, palatkaamme jälleen kirjan arvosteluun. Lyhyesti sanottuna, kirja oli suuri pettymys. Olin odottanut takakannen perusteella jotain paljon parempaa. Ja varsinkin alun jälkeen odotukset olivat korkealla. Mutta valitettavasti jouduin pettymään, koska kirja ei ollut muuta kun vain pelkkää odottelua. Voi sanoa, että näin päivän lukemisen jälkeen, en edes muista moniakaan kohtia, vain koska siinä oli niin paljon täysin turhia ja tarinaan täysin sopimattomia kohtia. 

Mutta ei tästä sen enempää. Ehkä pääsen vielä yli kirjan tuottamasta pettymyksestä.

Lasipalatsi on aivan mahtava kirja. Juoni on erittäin onnistunut ja toteutus aivan mahtavuutta. Kirjassa tapahtuu koko ajan, mutta ei kuitenkaan liian nopeasti. Ehtii kuitenkin hengähtää aina välillä. Kirja ei missään vaiheessa ole tylsä ja ahmin sen niin nopeasti kuin kaikilta velvollisuuksiltani pystyin.

Hahmot olivat todella onnistuneita. Celaena oli erittäin hyvä päähenkilö, vahva ja itsenäinen, mutta sillöin tällöin myös herkkä. Pidin erittäin paljon myös Chaolista, ja toivon, että hänestä ja Celaenasta tulee seuraavissa osissa pari. Dorian oli myös hyvä hahmo, mutta täytyy sanoa, että mielestäni hän ja Celaena eivät oikein sopineet yhteen. Heidän romanssinpoikasensa tuntui syttyvän aivan liian nopeasti niin, ettei siitä pystynyt oikein nauttimaan. Toisin kuin Celaenan ja Chaolin, joiden välinen suhde eteni rauhassa, ja niin että heidän välisensä kipinöinnin kirjan lopussa oikein pystyi aistimaan. Sellaisesta romantiikasta minä itse pidän.

Olen todella innoissani tästä kirjasta ja inhottaa kun seuraava osa ilmestyy suomeksi vasta helmikuussa. Tuntuu että siihen on vielä ikuisuus! Toivon mukaan aika menisi nopeasti ja pääsisin herkuttelemaan seuraavalla osalla tätä mahtavaa sarjaa.

Caraval on aivan mahtava kirja. Juoni ja toteutus on aivan ensiluokkaista, samoin kirjailijan tapa kirjoittaa. Taikuus on kuvattu kivasti, ja niin että itsekin huokaili ihastuksesta lukiessaan kirjaa.

Hahmot olivat kivoja, ja kirjoitettu hyvin. Scarlett oli kiva päähenkilö, mutta paras hahmo oli Julian. Poika oli samalla kertaa petollinen rakastaja sekä suloinen ressukka. Myös Tella oli hyvä hahmo, selvästi erilainen, kuin siskonsa.

Kirjailijasta vielä sen verran, että hän on juuri se, joka on osannut kirjoittaa mielestäni romanttiset tunteet parhaiten. Vaikka olenkin lukenut paljon kirjoja elämäni aikana, ja suurimmassa osassa niistä romanttiset tunteet ja kohtaukset ovat olleet ihania, niin Caravalissa se menee vielä monta astetta pitemmälle. Kun Scarlett huumaantui Julianista, tuntui että itsekin olisi ollut lumottuna. Caravalissa on jotain taianomaista ja kaunista, ja toivon, että toinen osa ilmestyisi pian.

Maailma vailla loppua on todella hyvä kirja. Se ei kylläkään yllä samalle tasolle, kun edeltäjänsä, mutta erittäin viihdyttävää luettavaa se kyllä on. Juoni on hyvä ja hahmot erilaisia. 

Mutta... Niin kuin varmasti huomasitte, että käytin sanaa hyvä en loistava. Sillä kirja oli ehkä vähän paikoitellen tylsä. Toisin kuin edeltäjänsä, Maailma vailla loppua ei päässyt aivan samalle tasolle henkilöiden, tai edes juonen kannalta. Ensinnäkin minua ainakin ärsytti hieman se, että Merthin oli kuin ilmetty Jack ja Ralph taas kuin William Taivaan pilareissa. Aika mielikuvituksetonta, jos minulta kysytään.

Myös se, että kirjassa käsiteltiin niin vähän rakentamista ensimmäiseen osaan verrattuna, oli loppujen lopuksi huono valinta. Sillä Taivaan pilareissa juuri katedraalin rakentaminen oli se peruskivi, mikä piti kirjan mukaansatempaavana pääteemana, minkä ympärille kaikki ihmissuhteet ja draamat pohjautuivat. Maailma vailla loppua kirjassa tuntui välillä siltä, että rakentaminen oli pakotettu mukaan kirjaan. Ensin sillan rakentaminen, sitten sairaala ja torni. Aivan keksimällä keksittyä.

Ja niin kuin tuossa aikaisemmin totesin, kirja oli paikoitellen tylsä. Jotkin kohdat olisi voinut aivan hyvin typistää pari sivua lyhyemmiksi, tai jopa poistaa kokonaan.

Mutta vaikka arvostelenkin kirjaa kovin sanoin, niin Maailma vailla loppua on todella hyvä kirja. Suurimmalta osin se on hyvä ja päähenkilöt kuvattu loistavasti. Ja voin sanoa, ettei Maailma vailla loppua ole niin huono, etten haluaisi lukea sarjan kolmatta osaa, kun se syksyllä ilmestyy.

Taivaan pilarit on aivan käsittämättömän upea teos. Ihmettelen vain, miten en ole aikaisemmin törmännyt tähän mestariteokseen. Juoni on loistava, samoin kaikki juonenkäänteet, joita tähän yli tuhat sivuiseen järkäleeseen toki mahtuu enemmän kuin voisi ikinä kuvitellakaan.

Hahmot olivat monisävyisiä, kaikki omanlaisiaan persoonia. Pidin Tomista ja Ellenistä, sekä Jackistä ja Alienasta, kun nämä tulivat vanhemmiksi. Inhokkejani olivat täysin odotetusti William, Alfred ja Richard. William oli niin sairas kusipää, ettei mitään rajaa. Hän oli ehdottomasti yksi hulluimmista hahmoista kirjoissa, joita olen lukenut. Ja vaikka Alfred ei ollutkaan samanlainen murhaaja-raiskaaja-kiduttaja, niin ei hän ollut paljoa Williamia parempi. Se, kuinka hän heti halusi tappaa Jack-raukan, kun poika heitti oluet tämän naamalle, oli erittäin häiriintynyttä. Se kertoi jo aika paljon siitä, ettei hän ollut yhtään sen parempi ihminen kuin Williamkaan.

Täytyy myöntää, etten ollut aikaisemmin edes kuullut tästä kirjasta, ennen kuin näin sen Suomalaisessa kirjakaupassa. Suorastaan hävettää myöntää se, mutta olen erittäin iloinen, että päätin ostaa sen ja sen jatko-osa Maailma vailla loppua. Seuraavaksi onkin sitten seuraavan osan vuoro. Toivottavasti se olisi edes puoliksi yhtä loistava, kuin sarjan ensimmäinen mestariteos.

Pelin säännöt päättää yhden mahtavan ja juoneltaan omaperäisen sarjan mahtavasti. Pidin kirjan - ja koko sarjan - synkästä tunnelmasts ja väkivallasta. Koko sarja saa minulta täydet pisteet mahtavasta juonesta ja siitä, ettei se kaunistele mitään.

Hahmoista sen verran, että pidin tosi paljon Sarahista, Jagosta ja Maccabeesta sekä Alicesta ja Chiyokosta, jotka kuolivat aikaisemmissa osissa. Hilal, Shari ja Aisling olivat täysin mitäänsanomattomia, jotenkin mauttoma ja hajuttomia tyyppejä. Siksi minua ainakin ärsytti suunnattomasti se, että nimenomaan nuo kolme jotenkin mitätöntä hahmoa olivat sitten juuri ne ainoat, jotka selvisivät. Kaiken lisäksi olin täysin järkyttynyt, että Sarah ja Jago kuolivat. Olin jotenkin ajatellut, että he ainakin selviäisivät, mutta toisin kävi.

Mutta se, että omat suosikkihahmoni kuolivat, ei huonontanut sarjan mahtavuutta. Koko sarja on todella loistava, synkkä, väkivaltainen ja on siellä mukana ripaus huumoriakin. Olen iloinen, että päätin aikoinani ostaa sarjan ensimmäisen osan. En ole katunut sitä hetkeäkään.

Dreaming 3 päättää loistavan sarjakuvasarjan. Loppuhuipennus ja se kuinka kaikki selitetään oli jotain aivan käsittämättömän hienoa. Koko sarja on ollut mielestäni aivan loistava ja jotenkin vain täydellinen. Piirrosjälki on mahtavaa ja tunnelmallista. En muuttaisi tästä sarjasta yhtään mitään, se oli vain liian täydellinen.

Dreaming 2 jatkaa erinomaista sarjaa loistavasti. Edellisen osan loppu oli todella loistava ja tämä osa jatkaakin erinomaisesti tarinaa. Se kuinka traumatisoituneita tytöt ovat tapahtumista oli erittäin tunnelmallista. Kirjan tapahtumat saivat monissa kohdissa kylmät väreet kiirimään pitkin selkäpiitäni. Piirrosjälki on edelleen aivan moitteetonta ja mahtavaa.

Pidin tosi paljon Dreaming-sarjasta. Juoni oli todella erinomainen, ja se piirrosjälki. Aivan ensiluokkaista! Monet tytöt oli piirretty aivan loistavasti, heitä pystyi aivan vaivattomasti sanomaan kauniiksi. Ensimmäinen osa aloittaa vahvasti sarjan, eikä jätä lukijaansa kylmäksi. Ehdottomasti parasta sarjakuvataidetta jota olen ikinä lukenut.

Täytyy sanoa, että tämä kirjasarja otti nyt takapakkia ja pahasti. Kolmas osa on jotenkin tylsä ja jankkaa vain samoja asioita. Ever ja Damen alkoivat ärsyttää mua suunnattomasti sillä itsensä syyttelyllä tyyliin: "Mä olen syypää, kaikki on mun vika." "Eipäs, vaan mun, kun mä elin niin huonosti kuusi sataa vuotta." Alko pikkuhiljaa kyrsimään. Kaikki parhaat kohdat, joiden ansiosta kirja sai edes kaksi tähteä, olivat ne missä Jude oli. Poika oli kiva hahmo ja joissain kohdissa olisin toivonut hänen olevan Everin poikaystävä. Mua nimittäin alkoi ärsyttää myös Everin ja Damenin rakkaustarina. Jotenkin sen hohto on alkanut sammua. Ostan kuitenkin sarjan muutkin osat, ehkäpä kolme muuta osaa ovat yhtä hyviä, kuin kaksi ensimmäistä.