Astrid Lindgrenin "Veljeni, Leijonamieli" (WSOY, 1974) on eräs lapsuuteni suurista lukukokemuksista. Lastenromaani tuli luettua useampaan otteeseen alakouluikäisenä ja sen tapahtuvat siirtyivät sulavasti myös oman huoneen matolla käytyihin leikkeihin. Niinpä tuntuikin pikkuisen jännittävältä avata klassikkoromaani uudelleen, yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Entäpä jos aika olisikin kullannut muistot ja kirja osoittautuisikin kököksi, katoaisiko silloin pala lapsuutta jonnekin likaviemäriin?

Ei olisi kannattanut huolehtia. "Veljeni, Leijonamieli" on edelleen mainio fantasiaromaani. Tarina kertoo kahdesta veljeksestä, yhdeksänvuotiaasta Kaarlesta eli Korpusta ja hänen isoveljestään Joonatanista. Kaarle on kipeä ja sairaalloinen, ja hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Joonatan lohduttaa veljeään kertomalla tarinoita kuolemanjälkeisestä maailmasta, Nangijalasta, jossa eletään "satujen ja nuotiotulten aikaa".

Niin siinä kuitenkin käy, että Joonatan päätyy kuitenkin tuonpuoleiseen ensin: hän pelastaa Korpun palavasta talosta, mutta uhraa siinä samalla oman henkensä. Veljesten kohtaaminen Nangijalassa on riemullinen, mutta pian käy ilmi, että taivaanrantaan on noussut myös synkempiä pilviä. Naapurivaltakunnan julma hallitsija Tengil on päättänyt valloittaa Nangijalan ja orjuuttaa sen asukkaat.

Niinpä Joonatan ja Korppu temmataan mukaan hurjaan ja vaaralliseen seikkailuun, jonka aikana kaksikon on muun muassa selvitettävä kavaltajan henkilöllisyys ja kohdattava lastenkirjallisuuden historian karmeimpien hirviöiden joukkoon kuuluvasta Katlasta, joka suorastaan huokuu ikiaikaista pahuutta ja jonka ensiesiintyminen nostaa ihon kananlihalle.

"Oli niin kuin alkuaikojen yö olisi ollut yllämme. Ja silloin löi taas salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen. Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan." (s. 166)

Lindgren käsittelee sodan, kuoleman ja itsemurhan kaltaisia raskaita teemoja, jotka taisivat herättää keskustelua jo teoksen ilmestymisajankohtana, mutta samalla kirja kertoo kauniisti kaiken ylittävästä veljesrakkaudesta ja uhrautumisesta jonkun jalomman päämäärän eteen. Joskus elämässä tulee vastaan "asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia", sillä "muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen."

Mainitaan vielä erikseen Ilon Wiklandin upea kuvitus.

En useinkaan jaksa lukea nuortenkirjasarjojen toisia osia, mutta Seanan McGuiren Harhateiden lapset osoittautui sen verran kiehtovaksi tapaukseksi, että heti Ovi joka sydämessä -romaanin lukemisen päätin tehdä varauksen myös kakkososaan. Ja kyllä kannatti!

"Luona luiden ja risukoiden" (Hertta, 2026) kertoo jo sarjan ensimmäisestä osasta tuttujen Jacquelinen ja Jillianin - Jackin ja Jillin - tarinan. Lasten narsistiset vanhemmat eivät ole oikein osanneet hoitaa kasvatustyötään, vaan yrittävät väkipakolla sovittaa tytöt haluamaansa muottiin. Jackista tehdään pikku prinsessa, kun taas Jill on railakas poikatyttö.

Sisarukset päätyvät kaksitoistavuotiaina ullakolla sijaitsevan matka-arkun kautta Nummiksi nimitettyyn maailmaan. Salaperäisen paikan yllä loistaa verenpunainen kuu ja ne ovat loputtomien tieteellisten kokeiden, hirviömäisen kauneuden ja kammottavien seurausten maailma. (s. 68)

Lapset ovat viettäneet koko elämänsä yhdessä, mutta nyt heidät erotetaan toisistaan. Jackista tulee elämän ja kuoleman välisiä kysymyksiä ratkovan tohtori Synkiön oppilas, kun taas Jillin kohtalona on päätyä Isännäksi itseään nimittävän vampyyrin kasvattityttäreksi. Vuodet kuluvat ja sisarukset varttuvat, mutta kuten arvata saattaa, heidän tiensä tulevat vielä risteämään, olkoonkin että sangen kammottavissa merkeissä...

Sarjan ensimmäisen osan tapaan "Luona luiden ja risukoiden" oli julmankaunis lukukokemus, jota mehevöitti viehättävän koukeroinen kertojaääni. Vampyyrikirjallisuuden ystävää lämmitti myös Isännän hahmon kuvaaminen. En kovin usein toivo että fantasiaromaani olisi pidempi, mutta olisin olisin viihtynyt Nummilla vähän kauemminkin kuin parinsadan sivun verran!

Harhateiden lapset on näemmä varsin pitkä sarja, ja toivon todella että suomalainen kustantaja malttaa jatkaa sen kääntämistä.

John Ajvide Lindqvistin "Ystävällisyys" (Gummerus, 2023) kertoo ruotsalaisesta pikkukaupungista, jossa alkaa tapahtua yliluonnollisia ja sangen kammottavia juttuja. Kaiken ytimessä on rannalle mystisesti saapunut rahtikontti. Ja niin kuin yleensä kauhugenressä, tuollaiset epämääräiset lukitut laatikot pitäisi jättää visusti rauhaan, eikä niitä pitäisi mennä ainakaan avaamaan...

Loppujen lopuksi kyseessä ei kuitenkaan ole edes erityisen pelottava romaani, vaan kauhun sijasta kyse on enemmän ihmisistä ja heidän välisistä suhteistaan. Joskus tuntui siltä, että JAL:lla oli vähän liian monta rautaa tulessa, kirjaan kun oli mahdutettu kaikenlaista rasismista kulttuurialalla tapahtuvaan seksuaaliseen väkivaltaan ja sosiaalisesta eriarvoistumisesta Pokemon Go:n pelaamiseen. Ehkä pieni tiivistäminen tai henkilögallerian typistäminen olisi voinut tehdä hyvää!

Mutta eipä tuo sitten kuitenkaan niin kamalasti haitannut. Seitsemänsataa sivua hurahti aika nopeasti, eli ongelmakohdistaan kirja oli oikein toimiva lukuromaani. Pidin paljon henkilöhahmoista, etenkin kaksitoistavuotias Alva osoittautui mainioksi tyypiksi. Jotain hyvin samaistuttavia asioita kirjasta löytyi myös, taisin kirjoittaa pari kolme kohtaa ylös tarkempaa pohdiskelua varten.

Loppuun varoituksen sana. "Ystävällisyys" sisältää muutamia aika häiritseviä kohtauksia, ja läskifobiasta kirjailijaa on syytetty myös (itse kyllä pidin seksuaalista väkivaltaa hankalampana rastina käsitellä, mutta miten nyt kukin kirjaansa lukee).

Luulen, että kirja tulee jakamaan voimakkaasti mielipiteitä, ja jäänkin innostuneena odottelemaan teidän muiden arvioita. Kertokaa ihmeessä, mitä "Ystävällisyydestä" tykkäsitte!

Kanadalaisen Yann Martelin palkittu "Piin elämä" on vaikuttava romaani nuoresta intialaisesta pojasta, jonka kohtalona on haaksirikkoutua pienellä pelastusveneellä keskelle Tyyntä valtamerta, ainoana seuranaan täyskasvuinen bengalintiikeri Richard Parker.

Martel kuvaa hienosti niin päähenkilönsä sisäisiä tuntemuksia kuin pelastusvenettä ympäröivää luontoakin. Kirjailija saa myös faktan ja fiktion välisen rajan hämärtymään siten, että kyynisyyteen taipuvainen lukijakin huomaa välillä miettivänsä, voisiko kaikki olla sittenkin totta - ennen kuin tarina alkaa lopussa saada enemmän merenkulkija Sinbadista muistuttavia elementtejä.

Loppuun sisältyy kuitenkin julma selitys sille, miksi absurdeja elementtejä sisältävä kertomus voi hetkittäisestä epäuskottavuudestaan huolimatta kuitenkin olla parempi kuin se realistinen versio.

Kaiken lisäksi "Piin elämä" on todella hauska kirja: muun muassa sen alkupuolella kuvattu episodi, jossa päähenkilö kokee voimakkaan samanaikaisen herätyksen niin islamiin, kristinuskoon kuin hindulaisuuteenkin, on kaikin puolin mainio.

Nuori ja vaatimattomista lähtökohdista oleva minä-kertoja menee naimisiin varakkaan Max de Winterin kanssa, mutta entisen aviovaimon Rebekkan muisto tuntuu varjostavan Manderleyn kartanoon asettuvan parin avio-onnea haudankin takaa. Kuinka kilpailla edesmenneen kanssa, etenkin kun tämä vaikuttaa olleen täydellinen ihan kaikessa? Ei se ihan yksinkertaista ole, vaan eipä ole kohta mikään muukaan, kun salaisuudet alkavat hiljalleen paljastua.

Daphne DuMaurierin "Rebekka" (WSOY, 1980) on psykologinen jännitysromaani, jossa päähenkilöt liikkuvat vähintäänkin moraalin harmaalla vyöhykkeellä. Syystä tai toisesta romaanin tunnelmasta tuli mieleen Kotiopettajattaren romaani. Lievästä hidastempoisuudestaan huolimatta kirja piti hyvin otteessaan. Nyt tekisi mieli tutustua myös Alfred Hitchcockin ohjaamaan filmatisointiin!

H.G. Wellsin "Aikakone - Maailmojen sota" (Kirjayhtymä, 1979) pistää samoihin kansiin englantilaisen kirjailijan tunnetuimpien teosten joukkoon kuuluvaa tieteiskertomusta, joiden vaikutus genrekirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin on valtaisa.

Vuonna 1895 ilmestyneessä "Aikakoneessa" nimettömäksi jäävä aikamatkailija kertoo ystävilleen kokemistaan seikkailuista vuoden 802 701 maailmassa, jota kansoittavat maan päällä elävät kauniit eloit ja maan alla asustavat hirviömäiset morlokit. Lyhyehkö pienoisromaani antaa ymmärtää, että yläluokan nautinnonhalu ja alati kasvaneet luokkaerot ovat saaneet asiat tälle mallille.
Lopputulos on ihan mukiinmenevä, mutta odotukset taisivat olla vähän korkeammalla, aikamatkustus kun on teemana sieltä kiehtovammasta päästä.

Vuonna 1898 ilmestynyt "Maailmojen sota" kertoo vihamielisten marsilaisten hyökkäyksestä Englantiin. Jälleen nimettömäksi jäävä kertojahahmo seuraa vierestä, kuinka tappavat polttosäteet ja myrkkykaasupilvet tekevät vastarinnasta selvää. Lontoo kaatuu hyökkääjien edessä, pakolaisvirrat täyttävät maantiet ja yhteiskunta ajautuu täyteen kaaokseen.

Sävy kirjassa on ahdistava ja varsin realistinen, mitä ruohonjuuritasolla liikkuva kerronta vielä korostaa. Luomakunnan kruunujen ajautuminen teuraskarjan rooliin ei saa meistä ihmisistä esille parhaita puolia, pikemminkin päinvastoin. Sankaritarinoille ei jää juuri sijaa, ja vaikka pelastus lopulta koittaa, ei marsilaisten kukistuminen ole juuri meidän omaa ansioitamme.

Wellsin kertojahahmo mainitsee marsilaisten tekosia kuvatessaan, että "koskaan ennen koko historiassa ei sodan aiheuttama tuho ollut ollut näin valikoimatonta ja kaikkialle ulottuvaa". Ei varmaan kirjailija osannut aavistaa, millaisia kauhuja maapallolla tultaisiin seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana tapahtumaan, ja vieläpä ilman avaruudesta tulevaa valloittajaa...

Lukukokemuksena ”Maailmojen sota” oli kiinnostavampi näistä kahdesta!

Max Barryn "Jennifer Valtiovallan" (WSOY, 2004) tapahtumat sijoittuvat suuryritysten hallitsemaan tulevaisuuteen, jossa ihmishenki voi olla yhden markkinointitempauksen päässä. Luvassa on vauhdikkaita käänteitä ja toimintaa, jota on höystetty ihan osuvalla uusliberalismin kritiikillä. Laaja henkilögalleria jää vähän ohueksi.

Nykyisin Stephen Kingille on helppo tuhahdella halveksuvasti, mutta ei käy kiistäminen etteikö kirjailijan esikoisromaani, telekineettisin voimin varustetusta kouluikäisestä lukiolaistytöstä kertova "Carrie" (Tammi, 1992 - 4.p.) olisi oman lajityyppinsä oivallinen edustaja.

Nopealukuinen ja kirjailijan tuleviin tiiliskiviin verrattuna lyhyenläntä "Carrie" ei ole yhtä kauhistuttava kuin vaikkapa sitä seurannut Painajainen, mutta kirjan perimmäinen vaikuttavuus taitaa piillä sen surumielisessä samaistuttavuudessa, joka on parhaimmillaan hyvin koskettavaa.

"Carrie" on rakennettu näppärästi. Mukana on katkelmia fiktiivisistä lähdeteoksista, kuten tutkimusraporteista, Valittujen Palojen artikkelista sekä telekinesiaa käsittelevistä kirjoista. Lainaukset onnistuvatkin tuomaan tarinaan autenttisuuden tuntua. Lapsuksiakin teoksesta toki löytyy: esimerkiksi kliseinen lopputwisti ei suoranaisesti huimaa päätä.

Edgar Rice Burroughsin "Tarzan ja leopardimiehet" (Kauppakirjapaino, 1974) on järjestyksessään kahdeksastoista Tarzan-seikkailu, jossa sankarimme joutuu ottamaan mittaa ihmissyöntiä ja "kammottavia salamenoja" harrastavasta järjestöstä.

Seikkailussa kierrätetään aikaisemmista tarinoista tuttuja juonikuvioita. Tarzan kärsii ties monettako kerran päähän kohdistuneesta iskusta aiheutuneesta muistinmenetyksestä, ja totta kai viidakkoon on päätynyt myös kaunis valkoinen nainen, joka saa miesten himot hyrräämään ylikierroksilla. Loppupuolella kirjaa tyttö toteaakin paljonpuhuvasti:

Minut on ryöstetty viime aikoina niin monta kertaa, että olen oppinut suorastaan odottamaan sitä. (s. 218).

Burroughs ei ole ehkä muutenkaan kaikkein parhaassa vireessään, ja aina hetkellisesti vaikutti siltä, ettei kirjailija ole kamalasti jaksanut syventyä omien henkilöittensä motiiveihin:

Lulimilla oli omat syynsä haluta valkoista papitarta. Miten tämä oli edullista hänelle, ei ollut täysin selvää, mutta pappien ajatuksenjuoksu käy usein yli maallikkojen ymmärryksen. Ehkä joku Hollywoodin suhdetoimintamies olisi pitänyt hänen syitään aivan selvinä, mutta oli miten oli.... (s. 88)

Luonnollisesti kirjassa on mukana myös aika suorasukaista rasismia ja muuta sen sellaista, mutta välillä kirjailija antaa ymmärtää, ettei ns. värillä ole niin väliä:

Siten tytön kohtalon ratkaisi turmeltuneiden maallisten ja hengellisten poliitikkojen ahneus, josta voimme aavistaa, että pimeän keski-Afrikan mustat ovat eräissä suhteissa yhtä sivistyneitä kuin me.

Pieneen maalaiskylään saapuu espoolainen ydinperhe, jonka tarkoituksena on ottaa osaa äskettäin henkensä heittäneen isoäidin hautajaisiin. No, aina ei käy niin kuin kuvitellaan, ja sepä onkin ihan toinen juttu, miten edesmennyt mummovainaa lopulta onkaan...

Toni Tuomasen "Kotonakulkijat" (Nysalor, 2019) on kotimainen kauhuromaani, jota voi halutessaan nimittää joko perinnetietoiseksi tai kliseiseksi. Tarinassa on nimittäin sen verran tutulta kuulostavia aineksia, että voi huoletta veikata kirjailijan tuntevan klassikot ja vähän tuntemattomat kauhukulttuurin teokset kuin omat taskunsa.

Muutamista hykerryttävistä kohtauksistaan huolimatta tarina ei nouse ihan omille siivilleen, ja ainakin henkilöhahmoja olisi voinut vähän syventää. Lievää kömpelyyttä on muutenkin havaittavissa, pieni ripaus tiukempaa kustannustoimittamista ei olisi tehnyt kirjalle varmaan pahaa.

Näkyvässä roolissa on alkoholismin kuvaus, mikä johtunee siitä, että kirjailija on koulutukseltaan päihdetyöntekijä.

Kaikki olemme varmaan joskus tehneet netissä huonoja kauppoja. Niin käy myös ikääntyvälle heavymuusikolle Jude Coynelle, joka tulee hankkineeksi itselleen ikioman kummituksen. No, mikäs siinä, kun halvalla saa!

Ei olisi kuitenkaan kannattanut, sillä käytetyn miesten puvun mukana saapuva henkiolento ei ole mikään ystävällinen kummitus, vaan häijy ja murhanhimoinen tapaus, joka kuiskii korvaan kuolemankatkuisia viestejä ja kantaa mukanaan ketjusta roikkuvaa partaveistä. Peruako kaupat? Valitettavasti tuotteella ei ole palautusoikeutta ja lisäksi ilmenee, että haamukauppiaalla on jo alun perin ollut tarkoitus saattaa Jude ja kummitus yhteen. Selvitäkseen täysissä sielun ja ruumiin voimissa on Juden ja hänen tyttöystävänsä noustava autoon ja aloitettava veriseksi muodostuva roadtrip halki syvän etelän.

En tiedä oliko Joe Hillin "Sydämen muotoinen rasia" (Tammi, 2008) osoittautui nopealukuiseksi ja viihdyttäväksi lajityyppinsä edustajaksi, mutta en sitä taida siitä huolimatta kirjahyllyssäni hillota.

Kiersten Whiten "Kaikki pois piilosta" (WSOY, 2022) -romaanissa neljätoista parikymppistä amerikkalaisnuorta ottaa osaa erikoislaatuiseen kilpailuun, jossa on tarkoituksena piilotella hylätyssä huvipuistossa viikon ajan. Joka päivä putoaa kaksi kilpailijaa pois. Voittajalle on luvassa tuntuva rahapalkinto, jollaista kieltämättä useampi maailman murjomista ja vähän epätoivoisista kilpailijoista tarvitsisi. Pian kuitenkin käy ilmi, ettei kyseessä ole mikä tahansa kilpailu. Vaikuttaisi siltä, ettei kilpailijoita oikeastaan etsitä, vaan pikemminkin saalistetaan...

Miten tämä olikin niin jumalattoman huono? Lupaava alkuasetelma ja Minotauros-myytin hyödyntäminen ei paljon ilahduta, kun lukija yrittää raahautua eteenpäin kömpelön kerronnan, yhdentekevien henkilöhahmojen ja kädenlämpöisen yhteiskuntakritiikin suossa.

Loppuun pari osuvaa sitaattia itse romaanista:

Jos hän olisi joku muu, hän voisi epäilemättä kehitellä kaikesta täällä kokemastaan tarinan, mutta hän ei halua liittyä niiden halpahintaisten genrekirjailijoiden joukkoon, suoltaa kirjallista roskaa typerille massoille. (s. 124)

Kauhun ei pitäisi olla tylsää, sen ei pitäisi tarkoittaa loputtomia tyhjiä tunteja, joiden läpi on pakko raahautua. (s. 219).

Seiskaluokkalainen Pete on joutunut ikävään tilanteeseen. Paras ystävä Sara on nimittäin sairastunut vakavasti. Lääkärit ovat neuvottomia, ja vaikuttaa siltä ettei hän ei näe enää seuraavaa joulua. Niinpä Pete menee tekemään jotakin epätoivoista, nimittäin toivomaan tavaratalon joulupukilta, että ystävä paranisi.

Seuraavana yönä Pete herää siihen, että hänen rintansa päällä istuu iljettävä olento - tonttu - joka lupaa hoitaa asian, mikäli sankarimme suostuu antamaan vastalahjaksi varjonsa. Niin sitten käykin. Varjon menettäminen voi tuntua aluksi aika mitäänsanomattomalta jutulta, mutta silläpä onkin aika karmeita seurauksia. Kaiken lisäksi Pete saa huomata, ettei hän ole ainoa varjonsa kaupannut...

Timo Parvelan "Helähdys" (Tammi, 2021) käynnistää uuden varhaisnuorille suunnatun Varjot-fantasiasarjan, johon on ripoteltu myös himpun verran kauhuaineksia - eikä se yhtään hassummalta pelinavaukselta vaikuta. Suomalaiskansallisten mytologiaelementtien hyödyntäminen ja tarinaan upotetut yhteiskunnalliset elementit tuovat mieleen kirjailijan erinomaisen Sammon vartijat -trilogian. Pasi Pitkäsen kuvitus on Kepler62 -sarjasta tuttuun tapaan hurjan hienoa, pelottavaakin.

Suosittelisin kirjaa ehkä viitosesta ylöspäin jonnekin seiskaluokkalaisiin asti. Lukijalta kyllä vaaditaan jonkin verran kahden toisistaan vielä toistaiseksi erillään pysyttelevän tarinanlinjan ja melko mutkikkaita elementtejä sisältävän juonen takia.

Mariana Enríquezin "Mitä liekit meiltä veivät" (WSOY, 2021) on argentiinalaisen kirjailijan novellikokoelma, joka sisältää toistakymmentä kauhuhenkistä tarinaa.

Enríquez on taitava tunnelmanluoja ja heti ensimmäinen novelli "Likainen poika" tempaisi mukaansa niin ettei kirjaa malttanut käsistään laskea, vaikka kovin olinkin väsynyt. Se kuitenkin loppui vähän niin kuin kesken, ja itse asiassa niin tuntui tekevän suurin osa tarinoista.

Kysymyksiä kyllä heräsi, mutta vastauksia ei kuulunut. Se olisi ollut vielä ihan hyväksyttävää, mutta siinä vaiheessa huomasin turhautuvani, kun kertomuksen loppuhuipennuskin tuntui usein jäävän välistä.

Mutta se tunnelma! Kyllä vaan. Lukukokemus jäi siis ehdottomasti positiivisen puolelle.

Suosikkini mahtoi olla Lovecraftille kunniaa tekevä "Mustan veden syvyyksissä", jossa otettiin samalla kantaa ympäristön puolesta. Novelleissa oli muutenkin läsnä yhteiskunnallinen ja feministinen ote, ja useammassa tarinassa viitattiin Argentiinan melko synkeään lähimenneisyyteen sotilasjuntan alla.

Linus Baker on nelikymppinen, pikkuisen vatsakas ja hyvin säntillinen virkamies, joka työskentelee Maagisen Nuorison Huolenpito-osastolla MNHPO:ssa. Linuksen elämä on vähän harmaata, kunnes kaikki muuttuu yllättävän työkomennuksen myötä.

Sankarimme saa tehtäväkseen lähteä tarkastamaan Arthur Parnassuksen johtamaa orpokotia, josta hänen on määrä kirjoittaa puolueeton raportti, jonka perusteella korkeampi johto päättää mahdollisista jatkotoimenpiteistä.

Linus luulee nähneensä urallaan jo kaiken mahdollisen, mutta kerrankos sitä erehtyy. Nyt hänellä on edessään sangen epätavallinen joukko maagisia olentoja: hotellipikkolon urasta haaveileva limalöllykkä, siivekäs traakki, ujo muodonmuuttaja, puutarhanhoitoa harrastava maahinen, metsänhenki ja kaiken kruununa kuusivuotias poika nimeltä Lucy, joka sattuu olemaan antikristus.

Ilmestymisestään saakka on T.J. Klunen "Talo taivaansinisellä merellä" (Karisto, 2021) on herättänyt ihastusta omassa Goodreads-lukukuplassani, enkä voi romaanin viimein luettuani alkaa oppositioon. Kovin sympaattinen aikuisten satuhan tässä oli kyseessä, vaikka pienoinen tiivistäminen olisi voinut tehdä kirjalle hyvää.

Lukemani perusteella kirjaa syytetään epämiellyttävistä jutuista, mutta se taitaa kertoa enemmän ajastamme kuin mistään muusta. Ei ole syytä kiistää tapahtunutta, hirveitä juttuja kaikki tyynni, mutta muistuttaisin tämä on reaalimaailmasta irrallaan olevaa fantasiakirjallisuutta ja vielä pohjavireeltään suvaitsevaista sellaista kaikkine sateenkaarevine teemoineen päivineen.

Neljätoistavuotias Ani asustaa Hervannnan betonilähiössä. Päähenkilöllämme ei mene kovin lujaa: koulussa kiusataan, rahasta on pulaa ainakin seuraaviin tukiin asti ja äidillä riittää ongelmia elämänhallinnan kanssa. Eräänä päivänä Ani purkaa tuskaansa paperille, rullaa kirjeen pieneksi mytyksi ja heittää sen ulos ikkunasta.

Sittenpä tapahtuu jotakin merkillistä. Sorsa nappaa paperitollon nokkaansa ja lennähtää pois. Ja jottei homma pysyisi liian arkirealistisena, saapuu siivekäs muutaman päivän kuluttua takaisin, nokassaan erikoislaatuinen vastauskirje...

Reetta Vuokko-Syrjäsen "Harhakoto" (Hertta, 2025) on tekijänsä ensimmäinen nuortenromaani, ja kaikessa omaperäisyydessään ihan virkistävä sellainen. En välttämättä syttynyt ihan jokaisella juonenkäänteelle, mutta enpä lukiessa ainakaan pystynyt arvaamaan, mihin suuntaan tarina lähtisi kaartamaan.

Juonta ei kannata tässä avata liian tarkasti, mutta mikäli pystyt hetkeksi nyrjäyttämään aivosi ns. suomakumma-kanavalle, kannattaa "Harhakotoon" tutustua. Lisäksi kirjassa kuvataan varsin oivallisesti köyhyyttä ja osattomuutta.

Stephen Kingin "Raivo / Pitkä marssi" (Tammi, 1992) koostuu kahdesta Richard Bachman -nimellä kirjoitetusta tarinasta, jotka ilmestyivät alun perin 1970-luvun loppupuolella.

Luokkakavereitaan panttivankina pitävästä ja opettajansa surmaavasta koulupojasta kertova "Raivo" on kertomuksista lyhyempi ja samalla myös vaisumpi. Nuorten käytös ei oikein tuntunut uskottavalta, mutta ilmeisesti se on innoittanut todellisia kouluampujia siinä mittakaavassa, että kirjailija on kieltänyt kertomuksen uudelleenjulkaisun.

Kohta ensi-iltansa saavan elokuvan myötä ajankohtaiseksi muuttunut "Pitkä marssi" sijoittuu dystooppiseen USA:han, jossa sata nuorta miestä ottaa osaa julmaan kävelykilpailuun. Vuosittain järjestettävässä kisassa on tarkoituksena kävellä muita pidemmälle; viimeinen jäljelle jäänyt on voittaja, matkan varrelle uupuneet ammutaan tien poskeen. Synkeän pessimistisessä tarinassa on omat hetkensä, mutta suurimmaksi ongelmaksi mahtaa muodostua se, ettei marssijoista ehdi kasvaa niin kiinnostavia hahmoja, että heidän kohtalostaan suuremmin välittäisi.

Ei vailla ansioita, mutta odotuksiin nähden pienoinen pettymys oli tämä lukukokemus. Katsotaan säästänkö kirjan omassa hyllyssäni vai pistänkö sen kiertoon.

Kaksitoistavuotias Adam muuttaa äitinsä kanssa Pelkovaaran kylään. Sankarimme ja hänen uudet ystävänsä joutuvat heti ensimmäisenä koulupäivänä tukalaan tilanteeseen, kun eräs heistä katoaa koulumatkallaan vanhaan ja pitkään hylättynä olevaan rakennukseen. Ja sittenpä ollaankin keskellä vaaroja ja ollaan paljon vartijoina, kun ikiaikainen pahuus on palaamassa maan kamaralle.

Arne Lindmon "Varislinnan salaisuus" (Karisto, 2025) aloittaa uuden Pelkovaara-nimisen fantasiasarjan, jossa hyödynnetään vaihteeksi pohjoismaisen mytologian kuvastoa, peikkoja ja sen sellaisia. Nopeatempoisessa romaanissa ei paljon jäädä aikailemaan tai pohtimaan syntyjä syviä, vaan kirja uskoo suoraan toimintaan ja väkivaltaisiin taisteluihin. Ida Skjelbakkenin kuvitus on sangen hurja ja saattanee vedota myös kohderyhmään, joka lienee alakouluikäisissä lukijoissa.

Tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta kovin omaperäisenä sitä ei voi pitää ainakaan tämmöisen kyynisen setämiehen mielestä. Tämä on tehty jo aiemmin ja paremmin. Kohderyhmään kuuluva on ehkä eri mieltä.

Lapsesta asti Joni on kärsinyt MD-kohtauksista, jotka saavat hänet uppoamaan ajatuksiinsa tuntikausiksi ja näkemään outoja asioita. Se on käynyt etenkin Jonin isän hermoille. Nyt isä on kuitenkin saanut päähänsä, että hänen poikansa on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja saattaa opiskelut loppuun. Pää pois pilvistä, saatana! Uhrauksia on tehtävä!

Niinpä Joni muuttaa Vaasaan, jossa häntä odottaa isän ostama asunto 1960-luvulla rakennetun kerrostalon neljännestä kerroksesta. Kiinteistönvälittäjän esittelyn aikana Joni saa kuulla karmaisevia juttuja talon saunatiloista, ja melko pian päähenkilöllemme alkaa valjeta, että mahdollisen kylpyhuoneremontin sijasta hänen kannattaisi olla huolissaan vähän muista asioista.

Hiljalleen Joni tutustuu talon muihin asukkaisiin. Naapurustossa kaikki tuntuvat olevan masentuneita, alkoholisoituneita tai muuten vain sekaisin. Nuoren tubettajatytön videoissa on samanaikaisesti jotakin koukuttavaa ja ahdistavaa. Sulevi Ek, alakerrassa asuva alkoholisoitunut vanhus, on palkkasotilaana toimiessaan nähnyt ja kokenut monenlaista kamalaa, mutta miksi hän päättää tappaa itsensä hyppäämällä parvekkeelta? Millainen ihmishirviö oikein oli talon suunnitellut arkkitehti Aaron Kalli? Ja kuka - tai mikä - juoksee öisin rappukäytävässä?

Marko Hautalan "Pimeän arkkitehti" (Tammi, 2020) saattaa olla kirjailijan toistaiseksi paras teos, joka pitää mukavasti otteessaan viimeisille sivuille saakka. Tarinaa ei selitetä puhki, mutta kosmisemmista piirteistään huolimatta se ei ole myöskään turhan hämärä.

Levi-niminen poika muuttaa äitinsä ja siskojensa kanssa Cowslip Groven rauhalliseen pikkukaupunkiin. Uusien ystävien löytäminen on vähän vaikeaa, kunnes hän tutustuu luokan viralliseen outolintuun, hirviöistä ja avaruusolioista vaahtoavaan Katiin.

Sankarimme uuden kotikaupungin pinnan alla tuntuu muhivan jotakin kummallista. Naapurustossa asuu erikoinen pariskunta villiintyneen puutarhan ympäröivässä talossa. Lisäksi Levi voisi vaikka vannoa näkevänsä outojen olentojen hiippailevan varjoissa ja eräänä iltana pitkä, viheltelevä hahmo seuraa häntä kotiovelle saakka. Mutta pahin on vasta edessä. Lapsia katoaa öisin, eikä kukaan - vanhemmat, sisarukset tai koulukaverit - muista enää heidän olemassaoloaan...

Kory Merrittin "Ei täällä ole hirviöitä" (Otava, 2025) on alakoululaisille suunnattu kauhuromaani, jonka alkuasetelma on mielenkiintoinen, riittävän omaperäinen ja parhaimmillaan varsin hyytävä. Harmillista vaan, jännite ei kanna ihan viimeisille sivuille asti ja etenkin loppuratkaisu tuntuu varsinaiselta antikliimaksilta.

Lastenromaanissa keskimääräistä merkittävämpää roolia näyttelee ihan onnistunut kuvitus, ja välillä tarinaa kuljetetaan eteenpäin sarjakuvan keinoin.

Seitsemäntoistavuotias Beata käy lukiota ja on pahan kerran lätkässä luokkakaveriinsa Eliakseen, kun hänen elämäänsä astuu odottamaton vieras - nimittäin Kuolema ja vieläpä konkreettisesti, isolla K:lla kirjoitettuna. Vähemmästäkin voisi menettää yöunensa!

Kuolemalla on ihan asiaa. Sankarittaremme kuulee olevansa valittu. Ei heittämään henkeään, vaan hyppäämään viikatteen varteen ja alkamaan jonkinlaiseksi oman alueensa kuolemanenkeliksi. Ja jollei siinä olisi vielä tarpeeksi, niin ensimmäiseksi niitettäväksi osoitetaan hänen oma ihastuksensa Elias, jonka kanssa hommat ovat alkaneet edetä melko mukavaan suuntaan. Mutta voisiko Kuoleman tarjouksesta kuitenkin kieltäytyä? Viikatemiehen mukaan ei, ellei sitten halua järkyttää pahemman kerran maailmankaikkeuden voimatasapainoa....

Briitta Hepo-ojan "Viikatetytär" (Otava, 2025) on kotimainen fantasiaromaani, joka kiinnosti paitsi aiheensa takia, myös sen vuoksi että pidin melko paljon kirjailijan edellisestä teoksesta Amalia A ja kosmiset kiemurat.

Lopputulos on tälläkin kertaa varsin oiva nuorten fantasiaromaani. Saatoin odottaa hieman kevyempää lähestymistapaa aiheeseensa, etenkin kun takakansi mainitsee "palkitun nuortenkirjailijan leikkivän hengellä ja huumorilla", mutta tämähän oli lopulta aika vakava tapaus. Loppuratkaisu on minusta ihan näppärä, enkä osannut sitä etukäteen ennustaa, mikä on aina plussaa mitä nuortenkirjallisuuteen tulee.

Viikatemies-kuviota ei kamalasti selitetä, taustoiteta tai muuta sellaista, annetaanpahan vaan ymmärtää, että kuolema kulkee vähän niin kuin suvussa. En tiedä oliko se nyt niin tarpeenkaan, mutta siihen kyllä vähän petyin, ettei Kuolema PUHU SILLÄ AINOALLA OIKEALLA TAVALLA, jolla hahmon kaunokirjallisuudessa kuuluisi puhua.

Norjalaisen Ingvid Bjerkelandin "Paha" (Otava, 2025) on nuorille suunnattu kauhuromaani, jossa ollaan keskellä maailmanlopun tunnelmia. Salaperäiset pedot karvaisine koipineen, terävine hampaineen ja hirmuisine raatelukynsineen ovat ilmestyneet kuin tyhjästä ihmisten keskelle ja saaneet yhteiskunnan romahtamaan pahemman kerran.

Sisarukset Abdi ja Alva ovat menettäneet äitinsä hirviöiden hyökkäyksessä. Lasten pyrkimyksenä on nyt päästä rannikolle ja hankkiutua sieltä Shetlandinsaarille, jossa isä työskentelee. Se on vaan helpommin sanottu kuin tehty, sillä hirviöt vaanivat kaikkialla, ja epätoivoinen tilanne on saanut myös osan ihmisistä käyttäytymään julmasti toisiaan kohtaan.

Bjerkelandin teos ei varsinaisesti pääse ylvästelemään omaperäisyydellä, mutta on kuitenkin ihan näppärä lajityyppinsä edustaja - tai oikeammin tarinan alku, sillä teokselle on luvassa myös jatkoa.

Vajaan kymmenen kilometrin päässä nykyisestä työpaikastani sijaitsee muistokyltti, joka kertoo paikalla sijainneen Efraim Martinin torpan. Kyseinen asumus saavutti erikoislaatuista mainetta 1800-luvun loppupuolella, jolloin valaehtoiset todistajat kertoivat räyhähenkien tai muiden yliluonnollisten olentojen kerrottiin mellastaneen siellä.

Päivi Alasalmen "Riivatut" (Gummerus, 2018) perustuu löyhästi tähän eriskummalliseen tapahtumasarjaan, joka on jäänyt historiaan Martinin pirujen nimellä.

Vuosi on 1891, ollaan Sunilan kylässä Ylöjärvellä. Manu ja Lahja Lauha asuttavat torppaa yhdessä yhdessä nuoren piikansa Hertan kanssa. Hertta ei oikein viihdy työpaikassaan, ja kaiken lisäksi hän sairastaa pahemmanlaatuista keuhkotautia. Kaikki eivät usko tytön selviävän hengissä talven ylitse.

Ja sitten alkaa tapahtua merkillisiä. Torpan ovi singahtaa auki kuin taikaiskusta, tavarat alkavat liikkua itsestään, neulat lennähtävät ilmaan asukkaita pistellen, leipävartaat pistävät tanssiksi -ja pian ihmisten henki ja terveys alkavat olla vaarassa. Mistä ihmeestä mahtaa olla kyse? Sielunvihollinenko on asialla vai pilaileeko joku torpan asukkaiden kanssa? Voiko kylän halki kulkeneille oudoilla matkalaisilla olla jotakin tekemistä asian kanssa?

Sunilan merkilliset tapahtumat jatkuvat ja vetävät kylänväkeä puoleensa. Jossakin vaiheessa myös lehdistö herää. Niinpä nuori sanomalehtimies, Aamulehteen kirjoittava Hugo Untamo lähetetään entisille kotiseuduilleen raportoimaan tapahtuneesta.

Lukukokemus oli kaksijakoinen. Rehellisesti sanottuna Alasalmi ei onnistu tässä luomaan erityisen pelottavaa yliluonnollista tunnelmaa, eli suoranaisena kauhuromaanina kirjaa ei kannata käydä lukemaan. Henkilöhahmoja on vähän liikaa, koristeellinen dialogi ei aina istu hahmojen suuhun ja muutamat juonenkäänteet - etenkin sanomalehtimiehen seikkailut naismaailmassa - tuntuivat lievästi sanottuna ylitseampuvilta.

Nopealukuinen romaani piti kuitenkin sen verran otteessaan, että loppuratkaisu oli saatava selville - ja sehän olikin ihan toimiva ja kaiken lisäksi pääsi yllättämään ainakin minut.

Stephen Kingin "Epätoivon kaupungin" (Tammi, 1996) loppumetreillä juolahti mieleen, että minä olen saattanut lukea romaanin aikaisemminkin. Joskus vuosituhannen vaiheessa, ehkä? No, aika tehokkaasti olin unohtanut kaiken, mikä kertonee enemmän lukijasta kuin romaanista, sillä ihan viihdyttävä tiiliskivihän tämä oli.

Nevadalaisen Desperationin kaivoskaupunkiin lähistöllä kulkevalla tiellä partioi maantiepoliisi, jolla ei taida kaikki olla ihan kunnossa - eikä pian ole hänen pidättämäksi joutuvalla ihmisjoukollakaan, johon lukeutuvat muun muassa yksitoistavuotias David-poika ja elämässään jonkinmoiseen alamäkeen joutunut kirjailija Johnny Marinville. Käy nimittäin ilmi, että poliisia pitää hallussaan jonkinlainen paha voima, joka nopeasti rappeuttaa haltuunottamansa ruumiin ja kaipaa sen vuoksi uusia uhreja. Lisäksi olento pystyy vaikuttamaan kojootteihin, skorpioneihin, korppikotkiin ja muihin vastaaviin elikoihin. Se on vähän niin kuin Tak och adjö, jos sellaisen olennon vaikutuspiiriin joutuu. Ja jotenkinhan sekalaisen seurakuntamme on päästävä pahasta, mutta sepä onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty!

On yleisesti tunnustettu totuus, että Stephen King on tarinaniskijänä vallan mainio. Niin nytkin, kirja tempaisee mukaansa ja henkilöhahmot ovat sen verran kiinnostavia että sivut kääntyvät nopeasti. Suvantokohtiakin löytyy, enkä voinut täysin välttyä ajatukselta, että pieni tiivistäminen ja suoranainen henkilöhahmojen karsiminen olisi saattanut tehdä romaanille hyvää (olkoonkin, että muutama lopussa ilmi tuleva juttu olisi vastaavasti kaivannut vähän lisäselvittelyä).

En pitäisi "Epätoivon kaupunkia" järin pelottavana, ellet sitten satu olemaan pahasti hämähäkkikammoinen, mutta muutamia sangen vastenmielisiä kohtauksia siinä oli kyllä mukana. Kiinnostavaa kyllä, uskonnolliset teemat ovat kirjassa voimakkaasti läsnä. Rukouksessa on voimaa, ihmeitäkin tehdään. Peruskysymys lienee, onko Jumala julma vai itse rakkaus - vai ehkä molempia? Lukijan vakaumuksesta riippunee, millaisena tämän puolen romaanissa kokee.

Ei parasta lukemaani Kingiä, enkä taida jättää kirjaa omaan hyllyyni, mutta ihan mielelläni minä tämän siitä huolimatta luin - oletettavasti sen toisen kerran!

Andy Weirin "Yksin Marsissa" (Into, 2015) kertoo astronautti Mark Watneysta, jonka Mars-retkikuntaa kohtaa onnettomuus, jonka seurauksena päähenkilömme joutuu selviytymään punaisen planeetan kamaralla aivan yksin. Kuinka selviytyä hengissä, kun Markin ruokavarastot eivät riitä edes säännösteltynä, toimivaa yhteyttä komentokeskukseen ei ole ja kaikki muut luulevat hänen kuolleen?

No, eihän siinä muu auta kuin kaikesta huolimatta asettua taloksi. Mark kasvattelee perunoita omissa ulosteissaan, kuuntelee 1970-luvun discoa ja yrittää pohtia samalla miten selvitä hengissä seuraavan Mars-lennon laskeutumiseen saakka.

Mitenkähän tämän nyt muotoilisi? Kirja ei ollut hassumpi, mutta minä taisin olla sille väärä lukija. En tunne riittävästi matematiikkaa ja muita kovia tieteitä, joten monet kirjassa esitetyt teknologiset ja luonnontieteelliset jutut menivät minulta täysin yli hilseen ja alkoivat jossakin vaiheessa tuntua puuduttavilta. Sellaiseen käsitykseen kuitenkin jäin, että kirjailija tiesi mistä kirjoitti, ja että koko Mars-kuvio oli kuvattu varsin todenmukaisesti (korjatkaa fiksummat, jos olen väärässä!) Kokonaisuutta oli kevennetty huumorilla, joka ainakin hymyilytti minua useampaan otteeseen.

Seitsemäntoistavuotias Isla asuu yhdessä isänsä ja pikkusiskonsa kanssa Tampereella ja käy lukiota opiskelee teknillisessä lyseossa. Isä on vanhan liiton nörtti, joka on kuulunut Quake-klaaniin ja osaa asentaa Linuxin vaikka leivänpaahtimeen, eikä omena ole pudonnut kauaksi puusta. Isla on äärimmäisen lahjakas matematiikassa ja harrastaa pelaamista niin retrokoneilla kuin verkossakin.

Pelatessaan Isla käyttää nimimerkkiä Ripley. Verkossa hän on tutustunut Damien-nimimerkkiä käyttävään poikaan, jonka kanssa hänellä synkkaa loistavasti. Molemmilla on samat kiinnostuksen kohteet, yhtä tyhmä huumorintaju ja niin edespäin. Välillä chattailu saa aika kuumottaviakin piirteitä, mutta Isla tahtoo siitä huolimatta pitää kiinni yhdestä periaatteesta: hän ei tahdo koskaan tavata Damienia oikeasti vaan pitää varmuuden vuoksi IP-osoitteensakin salattuna. Mitä Isla sitten lopulta tuntee Damienia kohtaan? Se ei taida olla ihan selvää.

Tilannetta mutkistaa Islan luokalle saapuva uusi oppilas, suomenruotsalainen Anton, joka kurvaa lukion pihaan Lotus-merkkisellä urheiluautolla ja on niin komea että jokaisen tytön sydän hakkaa ylikierroksilla. Islaa kohtaan poika kuitenkin käyttäytyy harvinaisen v***umaisesti, ihan siinä mittakaavassa että tyyppi saa kahvit syliinsä koulun ruokalassa. Mutta pian Isla saa huomata, että ulkokuori saattaa pettää ja pian kaksikko ajautuu toinen toistaan kuumottavampiin tilanteisiin. Mutta miten kertoa Damienille siitä, että nyt hänen elämässään on ihan oikea IRL-poika?

Annukka Salaman "Ripley - Nopea yhteys" (WSOY, 2022) tarttui lukulistalleni kuulemieni kehujen perusteella, enkä yhtään ihmettele miksi kirjasta on tykätty. Vaikka en sinänsä kuulu kohderyhmään, niin kyseessä oli harvinaisen söpö gamer-romanssi tämmöisen boomerinkin mielestä, jolta melkein kaikki viittaukset populaarikulttuuriin menivät yli hilseen!* Loppuratkaisu oli toki ennalta-arvattava, mutta se saattaa olla jonkinlainen välttämättömyys romantiikka-genressä. Hieman nikottelin myös Antonin hahmolle, mutta kaipa maailma tarvitsee haavoittuneita mutta muuten niin täydellisiä päiväunien kohteita.

En muista lukeneeni toista romaania, jossa tietokonepelejä käsiteltäisiin yhtä innostavasti ja mukaansatempaavasti kuin tässä. Se tarjosi myös kärryiltä pudonneelle aikuiselle paikan pohdiskella omaa suhtautumistaan pelaamiseen ja ruutuajan rajoittamiseen. Lisäksi kirjassa sivutaan myös pelikulttuuriin parissa esiintyviä lieveilmiöitä, kuten tyttöjen pelaamiseen liittyviä toksisia asenteita.

Kiitosta täytyy antaa myös seksuaalisuuden kuvaamiselle. Seksi on kirjassa positiivinen ja iloinen asia, johon suhtaudutaan ilahduttavan kypsästi ja vastuullisuutta korostaen, ihan vanhempia myöten.

Viv-niminen nainen saa tarpeekseen entisestä työstään, joten hän asettuu aloilleen uuteen kaupunkiin ja perustaa sinne kahvilan. Kulmilla asuu monenlaisia, ehkä vähän eksentrisiäkin hahmoja, joista tulee sitten hänen työtovereitaan ja ystäviään. Luonnollisesti vastoinkäymisiä esiintyy, mutta niistä selvitään yhteen hiileen puhaltamalla. Ja ehkä ilmassa leijuu vastapaahdetun kahvin ja tuoreiden leivonnaisten lisäksi hippusellinen romantiikkaa?

Kuulostaako tutulta? Näitähän on nähty vaikka kuinka! Ei siis mitään uutta auringon alla! No ei nyt ihan niinkään. Travis Baldreen "Legendoja ja latteja" (Karisto, 2024) -romaanin päähenkilö on nimittäin veriseen hirviölahtiin kyllästynyt örkkisoturi, jonka työkavereina Thuneen fantasiakaupungissa sijaitsevassa kahvilassa toimivat succubus, hiisi ja ainakin minulle tuntematon hiirikkö.

Vaikka pientä jännitettä tarinaan tuovat suojelurahoja vailla oleva rikollispomo ja Vivin hallussa olevaa taikaesinettä itselleen hamuava haltija, teos keskittyy enemmän kahvilan perustamiseen (haastetta tarjoaa sekin, että kaupunkilaiset eivät tiedä mitä kahvi on), asiakkaiden löytämiseen ja muihin aika arkisiin haasteisiin. Miekkaa ei tarvis, lattea vaan - ja ehkä myös herkullisia kanelikierteitä.

Kaiken kaikkiaan "Legendoja ja latteja" on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu hyvän mielen fantasiaromaani.

Miila Westin (s. 1986) ensimmäinen lastenkirjakuvitus tuli julki vuoden 2020 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa Anja Portinin lastenromanissa Radio Popov (S&S 2020). Westinin Aalto-yliopistoon tekemä opinnäytetyö käsitteli itämerensuomalaisia myyttejä ja niiden visualisointeja kotimaisessa lastenkirjallisuudessa. Nyt samaiset teemat ovat jalostuneet esikoisalbumiksi Loputon talvi, joka samalla aloittaa kolmiosaisen Myyttiset-fantasiasarjan. Sarjassa seurataan pienen Eevi-tytön seikkailuja kotoperäisestä mytologiasta tuttujen hahmojen seurassa.

Lunta sataa taivaan täydeltä, vaikka eletään kesäkuuta. Eevi-tyttö on ehtinyt kyllästyä pahemman kerran talveen ja pitkiin kalsareihin, mutta vielä enemmän mieltä painaa rakkaan isoisän kuolema. Lumisen metsän keskellä Eevi törmää erikoiseen kolmikkoon. Viljakasvien haltiat Rongoteus, Pekko ja Ägräs ovat etsimässä ystäväänsä, jonka katoaminen lienee syynä myös talven pitkittymiseen.

Sankarimme lyöttäytyy taikaolentojen seuraan, ja pian joukon askeleet vievät kohti hirmuisen Louhen hallitsemaa Tuonelaa. Löytyykö ratkaisu kuolleiden valtakunnasta, ja tarjoutuuko Eeville mahdollisuus auttaa edesmennyt ukkinsa takaisin maan päälle?

Sarjakuvan fantasiakuvasto ja ilmastonmuutos-teema tuovat mieleen Timo Parvelan erinomaisen Sammon vartijat -trilogian (Tammi, 2007–2009). Loputon talvi seisoo silti komeasti omilla jaloillaan, ja albumia voikin lämpimästi suositella fantasiasta nauttiville alakoululaisille. Se toimii myös erinomaisena johdatuksena itämerensuomalaiseen mytologiaan. Sarjakuvassa joudutaan metsänpeittoon, uhrataan Tapion pöydän ääressä ja kohdataan karhujen lajinhaltija Hongotar. Lisäksi albumin lopusta löytyy vielä näppärä tietopaketti, jonka avulla voi syventää tietämystään aiheesta, kirjavinkkejä unohtamatta.

Visuaalisesti albumi on vaikuttava. Ruutujen koko ja sommittelu vaihtelee pienestä ja epäsymmetrisestä aina koko sivun suuruiseen ilotteluun. Sarjakuvakerronnassa olisi voinut luottaa vielä rohkeammin kuvien voimaan, kertojan ääni on välillä aivan tarpeeton. Näyttävä värimaailma tukee tarinankerrontaa miljöön vaihtuessa lumisen metsän keskeltä pimeään Tuonelaan. Hahmot ovat ilmeikkäitä, tuoden mieleen niin japanilaisen animaatiomestarin Hayao Miyazakin elokuvat kuin Tove ja Lars Janssonin klassiset Muumipeikko-sarjakuvat.

Arvio on julkaistu myös Onnimanni-lehden numerossa 2/23.

Tui T. Sutherland on Venezuelassa syntynyt, mutta sittemmin Yhdysvaltoihin emigroitunut kirjailija, joka tunnetaan paremmin Erin Hunter -kollektiivin jäsenenä. Soturikissat-formaatti on ollut tavattoman menestyksekäs, ja samaan formaattiin ollaan kirjoitettu muitakin eläinfantasia-sarjoja.

Voittavaa joukkuetta ei lähdetä vaihtamaan. Kaiketi hyvin suositun Tulisiivet-sarjan aloittava "Viiden poikasen ennustus" (Gummerus, 2021) noudattaa tismalleen samaa kaavaa kilpailevine heimoineen, verisine taisteluineen ja kaikenkarvaisine juonitteluineen. Nyt pääosissa ovat vain Pyrrhian valtakunnassa asustelevat lohikäärmeet. Hahmoja ja heimoja on paljon, ainakin minun oli vaikea aluksi muistaa kuka oli kuka. Fantasiavaltakunnasta löytyy muuten ihmisiäkin, joita kutsutaan tonkijoiksi.

Savinen, Gloria, Leimu, Tähtimö ja Tsunami ovat neljä nuorta lohikäärmettä, jotka on erotettu heimoistaan ja kasvatettu salaisessa luolastossa erityisten kaitsijoiden toimesta. Syynä tähän on vanha ennustus, jonka mukaan heidän on määrä lopettaa Pyrrhiassa raivoava sisällissota.

Seikkailu on kyllästetty tappamisella. Väkivallan kuvailu on aika graafista, vai mitä sanotte tästä:

"Lohikäärme, onka Vaara oli tappanut, oli kirkunut samanlaisissa tuskissa, mutta oli paljon pahempaa olla suoraan kuolevan lohikäärmeen alla, missä huuto särki korvia. Yksi pisaroista oli osunut Vuonon silmään, ja se suli ensimmäisenä jättäen hänen kalloonsa savuavan mustan reiän. Hänen kasvojensa toinen puoli irtosi hitaasti niin kuin sulava jää." (s. 214-215).

Eikä tämä jää ainoaksi kerraksi. Läpi romaanin niskat katkeavat napsahdellen, suomuissa kimaltelee veri ja vatsaa vääntää, kun epämääräisestä mutakasasta pistää esiin luu, josta liha on kärventynyt pois.

Vaikka tarina kertoo ainakin näennäisesti lohikäärmeenpoikasten ystävyydestä, on siinä myös jonkinmoista emotionaalista kylmyyttä. Savisen kaipaama äitikin ilmoittaa myyneensä munimansa munan pois muutamasta lehmästä, eikä homma muutu yhtään sen paremmaksi kun lohikäärme kyselee isänsä perään:

"Minä en edes tiedä, kuka sinun isäsi on. Ja hän ei taatusti piittaa sinusta vähääkään. Meillä on lisääntymisilta kerran kuussa, ja sitten kaikki menevät takaisin omiin unimajoihinsa." (s. 355)

Semmoista. En siis ihan pienimmille ja herkimmille lukijoille kannata tarjoaisi kirjaa iltasaduksi, vaikka suomalaisen painoksen etukanteen onkin painettu seitsemänvuotiaan Armin kehut.

Vaikka minusta "Viiden poikasen ennustus" oli kehno, niin luultavasti kohderyhmä kuitenkin innostuu kirjasta, eli suunnilleen samanikäisille sitä sopinee suositella kuin Soturikissojakin. Luultavasti olisin itsekin tykännyt kirjasta nuorempana ja vähemmän kyynisenä, jolloin kömpelö kieli ja formaatin kliseisyys eivät olisi vaivanneet samalla tavalla.

Seitsemäätoista ikävuotta lähentelevä Lauri Williams on kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen lähetetty toipumaan maaseudulle tätinsä ja tämän perheen luokse. Äiti on menehtynyt, eikä sairaalassa makaavan isän selviäminen ole sekään varmaa. Nuorella miehellä on myös pahoja kipuja ja liikkuminen on vaikeaa, mutta kaikkein pahinta taitavat kuitenkin oudot harhanäyt oudosta sarvipäisestä olennosta, kaikesta muusta puhumattakaan...

Pieni tyttö, just ja just kouluikäinen. Sillä on selässä reppu, tennarin kärki piirtää maahan ympyrää.
"Moi", sanon. En halua pelästyttää tyttöä.
Se ei vastaa mitään.
Ei se mitään, olen tottunut siihen, että maalaiskakarat tuijottaa. Joko se johtuu mun naamasta tai koska sille on kerrottu kotona, että pitää varoa isoja poikia. Mulle tulee mieleen, että kello on jo lähempänä kaksitoista.
"Onko sulla kaikki ok? mä kysyn. "Pitäiskö sun olla koulussa?"
Tyttö puree huultaan pudistaa päätään.
Sitten se miettii hetken ja nyökkää.
Mä naurahdan. "No mee sitten, ettei sun ope huolestu."
Tyttö lähtee liikkeelle, astelee ensin varovasti mua kohti ja juoksee sitten ohi. Se pysähtyy muutaman metrin päässä ja kääntyy vielä katsomaan mua.
Sillä on silmien paikalla pelkät tyhjät kuopat. (s. 22-23).

Lauri saa selville, ettei hän ole yksin. Vähän vanhemmalla Vilja-Maarialla on samankaltaisia kokemuksia, ja kaiken lisäksi heidän kahden välillä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys. Lauri näkee Vilja-Maariasta unia, jotka ovat niin kammottavia kuin kuumottavia...

Magdalena Hain "Sarvijumala" (Otava, 2023) on kaikin puolin onnistunut nuortenromaani, joka palauttaa vanhat kunnon kummitukset takaisin kauhugenren piiriin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, kauhu istuu maalaismiljööseen mainosti ja loppuratkaisukin toimii suht hyvin, mikä tuntuu olevan monesti se kaikkein hankalin rasti tässä kirjallisuudenlajissa.

Anu Holopaisen Iik-sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Sarjan kirjat ovat tarjoilleet alakouluikäisille sopivan tavan ottaa haltuun kauhugenren eri alalajeja ja lajityypin klassikoita - ja niin käy nytkin, kun "Demonikuiskaajassa" (Myllylahti, 2021) lähdetään ottamaan tuntumaa William Peter Blattyn romaanina ja William Friedkinin ohjaamana filmatisointina tuttuun Manaajaan.

Sakun ja Sussan ekaluokkalainen pikkusisko Siiri erehtyy museoreissulla ottamaan mukaansa pienen kivisen hyeenanpään. Se olisi saanut jäädä paikalleen, ja kohta sisarukset joutuvat kauhistuneena todistamaan erilaisia yliluonnollisia ilmiöitä heidän omassa kodissaan...

Holopainen on onnistunut siirtämään Manaajan vaikuttavimmat kohtaukset lastenkirjan sivuille. Siiri levitoi, oksentaa, puhuu vieraalla äänellä ja kiipeilee seiniä pitkin - varsin pelottavaa, mutta kirjailija pitää homman niin hyvin aisoissa, että lopputulos sopii edelleen kohderyhmälle. Tai toivon ainakin niin. Henkilökohtaisesti nostan hattua kohtaukselle, jossa demoni koettelee kaksosia alkamalla kertoa edesmenneestä hamsterista:

-Saku, Siirin ääni kutsui melkein lempeästi. - Muistatko Harri Hamsterin?
Saku ja Sussa tuijottivat Siiriä, joka hymyili heille surumielisesti.
- Totta kai, Saku sanoi ymmällään.
- Älkää keskustelko sen kanssa, Muurila kielsi manauksensa lomasta. [...]
- Te veitte sen ilman lupaa ulos, ettekä huolehtineet siinä. Ja sillä on teillle terveisiä. [...]
- Olin kauhean surullinen kun hylkäsitte minut, sanoi pikkuruinen ääni Siirin suusta. - En löytänyt omin päin kotiin, kissakin ajoi minua takaa. Ja sitten kuolin nälkään ja kylmään, ihan yksin ja peloissani. (s. 113-115)

Luullakseni tämä on "Kauhukännykän" ohella paras Iik-sarjan kirjoista. 

Seitsemäntoistavuotias Aleksi käy ammattikoulua ja haaveilee samalla mahdollisuudesta ryhtyä ammattipelaajaksi. Sankarimme ei ole ollut ikinä erityisesti tyttöjen mieleen, mutta erään vähän huonommin menneen pelisession jälkeen hänen seuraansa lyöttäytyy goottityttö Nora. Kaksikko suuntaa matkansa syrjäiselle joutomaalle, jossa käy ilmi, että Aleksi on kohdannut ihan oikean vampyyrin.

Aleksin ja Noran välille syntyy erikoislaatuinen ystävyyssuhde. Nora pyytää Aleksia opettamaan hänellekin pelaamista ja osoittaa olevansa vampyyrikykyineen huippuluokkaa, vaikka ei sytykään CS:n kaltaisista tappamispeleistä, vaan jostakin ihan muusta. Aleksi joutuu jopa miettimään, kannattaisiko tulevan E-Sports -ammattilaisen olla itsekin vampyyri!

Syksyn edetessä Aleksi huomaa olevansa kiinnostunut tytöstä vähän muutenkin kuin ystävänä - yli sadan vuoden ikäerosta huolimatta - mutta valitettavasti varjoissa vaanii muitakin vampyyreja. Noran pikkuveli Kaspar on nimittäin hieman epävakaa tapaus, jolle ei sovi aiheuttaa pettymystä...

J.S. Meresmaan "Kenties tapan sinut vielä" (Karisto, 2022) osoittautui varsin mainioksi vampyyritarinaksi! Sivuja on alle 140, mutta niihin saadaan mahdutettua kaikki tarvittava ja henkilöistäkin ehtii muodostua kokonaisia, vaikka olisin toki itse halunnut tietää vähän enemmänkin Norasta ja parista sivuhenkilöstä. 

"Kenties tapan sinut vielä" ei ole ihan hirvittävän pelottava romaani, joten se sopii myös ensiaskeleeksi vampyyrien ja kauhun maailmaan. Plussaa täytyy antaa myös tyylikkäästä kannesta.

Bernard Cornwellin "Azincourt" (Bazam, 2013) kertoo jousimies Nicholas Hookin ja hänen sydämensä valitun vaiheista satavuotisen sodan runtelemassa Ranskassa. Kuten romaanin nimestä voi päätellä, se huipentuu Agincourtin taisteluun vuonna 1415, jossa Henrik V:n rähjääntymään päässyt sotajoukko kohtasi ylivoimaisen ranskalaisarmeijan.

En tunne keskiajan historiaa riittävän hyvin sanoakseni pitävätkö faktat paikkaansa, mutta aidontuntuisen vaikutelman maallikkolukija saa 1400-luvun alkupuolesta. Sotatoimia kuvataan brutaalin yksityiskohtaisesti, ja sivut suorastaan vilisevät kuvauksia silmämuniin työnnetyistä tikareista, sotakirveellä murskatuista päistä ja naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Ei siis mitään ritariromantiikkaa, vaan ihan kunnon mättöä. Niih!

Cornwellin henkilökuvaus on sangen heikkoa - hahmot ovat lähes tyystin yhden ominaisuuden henkilöitä - ja toistoa esiintyy aavistuksen verran liikaa, mutta on kohtalaisen helppoa olla ajattelematta moista ja heittäytyä vain vetävän historiallisen tarinan vietäväksi. Ei romaanista suurempia ja syvällisempiä totuuksia kannata ryhtyä etsimään: "Azincourt" on viihdekirjallisuutta ja vieläpä oikein hyvää sellaista.

"Mikä saatanan paranormaali romanssi tämä on?" (s. 340)

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani "Pure mua" (Tammi, 2018) on kai jokin sellainen, tai ainakin urbaani fantasiaromaani meidän tavallisten kuolevaisten ja vuosisatoja vanhojen verenimijöiden välisestä suhteesta, josta ei puutu väkivaltaa ja erotiikkaa.

Kolmekymppinen Anna puurtaa kansalaissotaa käsittelevän gradunsa parissa, eikä ole liiemmin menestynyt elämässään tai ihmissuhteissaan. Poroporvarilliset vanhemmat päättävätkin puuttua peliin ja ostavat tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi ihan oikean vampyyrin. Kyllä, sellaisiakin voi hankkia, jos ei supermarketista niin ainakin salaperäisestä Kennelistä.

Annan saama yksilö ei olekaan ihan mikä tahansa verenimijä, vaan komea ja seksikäs pakkaus, jota monet tykkäävät käyttää makuukammarin puolella leikkikaluna. Vampyyrin omistaminen saattaa kuitenkin olla vaarallista ja johtaa melkoiseen jännittäviin tilanteisiin, minkä saa Annakin pian huomata.

"Pure mua" alkaa lupaavasti, mutta sitten homma menee vähän liian överiksi ja epäuskottavaksi minun makuuni. En siis tästä nyt kamalasti innostunut, vaikka olihan tämä kirja nopealukuinen ja kaikessa hölmöydessään ihan viihdyttävä. Jos sinä kuitenkin tykkäsit kirjasta ja olet lukenut myös itsenäisen jatko-osan Peto irti, niin kokeile myös Charlaine Harrisin Veren voimaa, vaikka se todennäköisesti onkin sinulle jo tuttu. (less)

Markku Sadelehdon toimittama kokoelma "Englantilaiset aaveet" (WSOY, 1994) sisältää kuusitoista englantilaista kummitustarinaa, jotka ovat paria poikkeusta lukuunottamatta lähtöisin 1900-luvun alkupuolelta.

W.F. Hartleyn "Käsi" on vallan mainio, hivenen humoristinen tarina toveruksia vainoavasta irtokädestä, ja oli ainakin allekirjoittaneesta kokoelman onnistunein osanen. Algernon Blackwoodin persoonallinen "Pajut" ja Hugh Walpolen "Taikalakki" olivat myös kelvollisia, mutta siihenpä lähes 500-sivuisen kokoelman anti melkein jäikin.

En tiedä oliko vika lukijassa vai korkealle nostetuissa ennakko-odotuksissa, mutta melkoisen puuduttava kokemus tämä kirja oli.

Hän nukkuu munasiltaan vaikka lumihangessa
eikä hirviöistä ole hälle vastusta
joskus velhon loitsu väkevä pään sekoittaa
on elämänsä täynnä miekkaa sekä magiaa
Conan Barbaari, villi cimmerialainen
vyöllään miekka niin tuhovoimainen...
(Rock Siltanen Group: Conan Barbaari, 2023)

Vaellusvuotensa taakse jättänyt Conan on kohonnut Aquilonian kuningaskunnan valtaistuimelle, mutta hänen kruununsa on vaarassa. Neljä juonittelijaa herättää henkiin kolmetuhatta vuotta vanhan velhon Xaltolunin ja Laillisen hallitsijan armeija onnistutaankin voittamaan mustan magian avulla. Conan jää vangiksi, mutta onnistuu pakenemaan tyrmästä kauniin orjatytön Zenobian avustamana. Ja sen jälkeen barbaarimme aloittaakin pitkän ja vaarallisen vaelluksen, tarkoituksenaan saada käsiinsä Ahrimanin sydämeksi kutsuttu maaginen jalokivi, joka on ainoa keino kukistaa kamalia suunnitteleva Xaltoulun.

Robert E. Howardin "Lohikäärmeen hetki" (Jalava, 2023) on ainoa täyspitkä Conan Barbaarista kertova täyspitkä romaani, joka kuitenkin julkaistiin lopulta jatkokertomuksena Weird Tales -lehdessä v. 1935-1936 kun kirjan kustantajaksi kaavailtu puulaaki meni konkurssiin.

Ei tämä suoraan sanottuna ollut mitenkään kovin kummoinen romaani. Howardin tekstissä on paljon kiinnostavia aineksia, mutta kokonaisuus on vähäsen sekava. Sivuhenkilöitä on turhan paljon ja monet juonikuviot tuntuvat melko irrallisilta. Kautta Kromin, taisi mennä vähän hukkaan tämäkin aika - tai ehkä ei sittenkään ihan täysin hukkaan. Olen nyt ainakin vähän yleissivistyneempi ja Edgar Rice Burroughsin Tarzan-tarinoiden ystävänä arvostin kyllä reippaan suoraviivaista pulp-henkeä.

"Kirves putosi huimassa kaaressa ja aquilonialainen valahti kirkaisten polvilleen pidellen katkenneen käsivartensa tynkää, josta suihkusi verta. Käsi oli silpaistu poikki kyynärpään kohdalta ja kirves oli jatkanut matkaansa upoten suvälle miehen kylkeen niin että sisälmykset pursusivat ulos.
"Loju siinä ja vuoda kuiviin", Conan murahti paiskaten kirveen inhoten pois. "Lähdetään, kreivitär." (s. 120-121)"

Edgar Rice Burroughsin Urhea Tarzan (Kauppakirjapaino, 1973) tarttui hetken mielijohteesta hyppysiini, ja sehän tempaisi mukaansa niin kuin vain nostalginen pulp-viihde parhaimmillaan voi. Luin Tarzan-kirjoja kymmenen ikävuoden kieppeillä, osan useampaan otteeseen, mutta tästä nimenomaisesta kirjasta ei ollut jäänyt mielikuvia. Erikoista sinänsä, sillä tässä oli melkoisesti menoa ja meininkiä jo sadan ensimmäisen sivun jälkeen.

Tarinaan sekoittuivat muun muassa sukurutsan rappeuttama heimo, jonka jäsenet saavat epileptisiä kohtauksia ja harjoittivat vanhatestamentillisia ihmisuhreja, lentämistä harrastava englantilainen perijätär, geologi-lukutoukan ja chicagolaisen gangsterin muodostama safariretkikunta ja venäläinen kommunistiagentti, joka oli saanut itseltään Stalinilta käskyn tappaa apinain Tarzan. Lisäksi menin laskuissa sekaisin montako kertaa joku joutui vangiksi tai joutui kissapedon hyökkäyksen kohteeksi.

Ei kai tämmöisen parissa voi olla viihtymättä? Ja kyllä, tiedostan hyvin että Tarzan-sarja on nykymittapuulla kaamean rasistinen ja muutenkin poliittisesti epäkorrektia fiktiota, mutta lukemisto täytyy suhteuttaa julkaisuaikaansa. Maailma oli kovin erilainen 30-luvun alussa. Lasten- ja nuortenkirjallisuudeksihan Tarzaneita ei myöskään ole alun perin tarkoitettu, vaikka sarja sellaiseksi meillä kirjastossa luokiteltiin.

Jokainen Tarzan-kirjoja lukenut tietää, että Afrikan viidakot kätkevät uumeniinsa ihan älyttömästi erilaisia kadonneita kaupunkeja ja sivilisaatioita, mutta sarjan seitsemästoista osa "Tarzanin kaksoisolento" (Karhu, 1952) pystyy tuomaan kuluneeseen asetelmaan vielä jotain uutta.

Kerran tooisiensa jälkeen tyttö yritti vakuuttaa itselleen, että näki unta. Kaikki hänen entiset kokemuksensa, ja tietonsa todistivat nämä viime tuntien aikaiset fantastiset kokemukset täysin mahdottomiksi. Ei voinut olla olemassa sellaisia otuksia kuin englantia puhuvia, pelttoja viljeleviä ja kivilinnoissa asuvia gorilloja. (s. 107)

... joilla on vieläpä sellaisia nimiä kuin Henrik VIII, Thomas Wolsey ja Katariina Aragonialainen. Ja tästä kaikestahan on kiittäminen kahjoa englantilaissyntyistä tiedemiestä, jonka geenikokeet ovat menneet varsin pitkälle, itse asiassa niin pitkälle että hän tehnyt itsestään ihmisapinan ja ihmisen välimuodon ja kutsuu itseään Jumalaksi!

Ei siis ihme, että parinsadan sivun mittaisessa kirjassa Tarzan joutuu siis tekemään hiki hatussa hommia saadakseen pelastettua amerikkalaisen elokuvaryhmän niin kuolemalta kuin sitä kamalammalta kohtalolta!

Morrigan Korppi täyttää kohta yksitoista vuotta. Synttärijuhlista on tulossa kaikkea muuta kuin hilpeät, sillä perhettä asia ei voisi vähempää kiinnostaa, ja kaiken lisäksi sankarittaremme on määrä heittää henkensä samaisen päivän iltana. Näin sanoo ennustus, sillä Morrigan on kirottu. Äitipuolikin käy ottamassa jo mittoja sopivaa arkkua varten.

Lopulta käy kuitenkin niin, että ennustus ei toteudukaan, sillä viime hetkillä paikalle saapuu erikoinen mies (Jupiter Pohjoinen) vähintään yhtä erikoisella kulkupelillä (valtavalla mekaanisella hämähäkillä) ja tempaisee Morriganin mukaansa Nevermoorin maagiseen valtakuntaan. Nyt Morriganille tarjotaan mahdollisuutta päästä mukaan maineikkaaseen Meineikkaaseen seuraan, joka on paljon muutakin kuin koulu. Se on perhe. Perhe, joka pitää sinusta huolen ja hoitaa asioitasi koko elämäsi ajan. (s. 116).

Seuran ovista ei kuitenkaan kävellä sisään tuosta vaan. Morriganin on suoriuduttava neljästä toinen toistaan vaikeammasta kokeesta. Vaikein osio koskee erityiskykyä - eikä hänellä tietääkseen ole sellaista. Lisäksi pari kilpailijaa osoittautuu melko inhottaviksi tapauksiksi, taustalla vaanii kammottava Savun ja varjon jahti, ja kaupungilla liikkuvat hurjat huhut Meiniosepästä, jonka läsnäolo tietää verta, tuhoa ja kuolemaa.

Jessica Townsendin "Nevermoor: Morriganin koetusten" (Otava, 2018) ympärille kasattiin hurjaa etukäteispöhinää niin maailmalla kuin meillä; muistan törmänneeni kirjaan ensimmäistä kertaa kun Helsingin Sanomat teki siitä massiivisen ennakkojutun. Vertailuja Siihen-joka-mainitaan-aina ei voitu tietenkään välttää.

No, kieltämättä Nevermoorin lähtökohdissa onkin aika lailla samaa. Sankarittaren kotiolot ovat ankeaakin ankeammat, yksitoistavuotissynttärit merkitsevät käännekohtaa ja niin edespäin. Jonkinlaisia viboja voi löytää myös Nälkäpelin kilvoittelusta, ja Jupiter Pohjoisen eksentrisestä hahmosta ja Nevermoorin maailmasta tuli mieleen myös Jalin ja suklaatehtaan vinksahtanut miljöö.

Lopulta kirjaan on kuitenkin saatu puhallettua sen verran mukavasti omaperäisyyttä, ettei se tunnu halvalta plagiaatilta. Tarina on muutenkin ihan mukaansatempaava, ja henkilökaartiin mahtuu kohtalaisen kiinnostavia persoonia, kuten vaikkapa jättimäinen magnifikatti Fenestra tai jossakin hyvän ja pahan välimaastossa liikuskeleva mesmeristi Sointu Mustapalo.

Nevermoor jättää avoimia kysymyksiä roikkumaan ilmaan, sillä kirjailija ei selitä maagista maailmaa ja sen ominaisuuksia tyystin puhki. Meinioidenkin syvin olemus jää vielä pikkuisen arvoitukseksi. Joutuuko tässä nyt lukemaan vielä toisenkin osan...

Lähtökohtaisesti suosittelisin kirjaa alakoulun isommille oppilaille, mutta pistetään tämä nyt kevyempänä vaihtoehtona mukaan yläkoulujen genrevinkkauksiin. Oppilaille voi ainakin mainita, että sarjasta on suunnattu yhdeksänosaista, ja meno tulee varmasti synkkenemään jatkossa.

Rick Riordanin "Syvyyksien tytär" (Otava, 2022) on suositun amerikkalaiskirjailijan seikkailuromaani, jossa unohdetaan vaihteeksi mytologiat ja käydään Jules Vernen tieteisklassikoiden Sukelluslaivalla maapallon ympäri (lapsuuden suosikkejani) ja Salaperäinen saari kimppuun.

Viidentoista kieppeillä oleva Ana Dakkar opiskelee Harding-Pencroft -akatemiassa, josta valmistuu tulevaisuuden lupauksia kaikenlaisiin huipputason merellisiin tehtäviin. Ja sitten tapahtuu kamalia: kilpaileva koulu Land-instituutti tuhoaa opinahjon tuhoisassa torpedoiskussa. Henkiin jää vain kourallinen oppilaita ja tohtori Hewitt. Myös Anan isoveli saa surmansa.

Välittömästi iskun jälkeen Analle määrätään oma henkivartija ja hänen turvallisuutensa on nyt kaikkien prioriteettilistalla ykkösenä. Juttu on nimittäin niin, ettei Ana tiedä kaikkea suvustaan: hän on itsensä kapteeni Nemon jälkeläinen ja samalla ainoa henkiin jäänyt, jolla on kyky käsitellä myyttisen kapteenin jälkeensä jättämää huipputeknologiaa, mukaan luettuna sukellusvene Nautilus. Nyt Anan on vain pysyteltävä hengissä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä iskusta selviytyjien joukossa saattaa olla petturi...

Lopputulos on vauhdikas seikkailu, jota voisi kai tarjota parhaiten varttuneemmille alakoululaisille, joita juonen yleinen hömelöys kaikkine epäuskottavuuksineen ei niin kamalasti vaivaa. Romanttinen puoli kirjassa on jätetty viitteelliseen rooliin. Ana on ruskea hindutyttö ja hänen paras ystävänsä kuuluu autismikirjon piiriin, joten samaistumismalleja löytyy moneen lähtöön.

Vaikka loppuratkaisu tarjoaisi periaatteessa mahdollisuuden jatko-osille, taitaa kyseessä olla silti yksittäinen romaani. Ihan hyvä niin. Elokuvaversio on kuitenkin luvassa lähitulevaisuudessa, ja kieltämättä tarina on helppo kuvitella puolentoista tunnin Disney-leffaksi puristettuna. Lupaan syödä hattuni, jos loppukohtauksessa ei ole auringonlaskuun seilaava sukellusvene, joka saa kaverikseen merestä ponnahtavan delfiinin...

Vaikka kotimaisia lohikäärmenovelleja sisältävä "Käärmeenliekit" (Osuuskumma, 2015) sisälsi muutaman ihan kelvollisen tarinan ja aihetta oli yritetty lähestyä ilahduttavan monesta erilaisesta näkökulmasta, niin kokonaisuus ei kyllä jaksanut pahemmin sytyttää. Eniten taisin tykätä J.S. Meresmaan Tampereelle sijoittuvasta vaihtoehtohistoriallisesta "Hyvästä emosta", eikä Jussi Katajalan "Lento OA1701" ollut sekään hassumpi.

Odd Thomas on 20-vuotias nuorukainen, jolla on ns. kuudes aisti, kyky nähdä kuolleita ihmisiä (joiden joukkoon kuuluu muun muassa sentimentaalinen Elviksen haamu) ja muita yliluonnollisia olentoja - kuten bodacheja, varjomaisia henkiolentoja, joiden läsnäolo ennustelee väkivaltaa ja kuolemaa. Jokin paha uhkaa Pico Mundon pikkukaupunkia, eikä kukaan muu pysty pysäyttämään sitä kuin Odd Thomas parin uskotun ystävänsä kanssa.

Dean Koontzin "Odd Thomas : Hiljaisten kaupunki" (Gummerus, 2006) on ihan luettava viihdekirja, jossa ainakin allekirjoittaneen huomio kiinnittyi veren ja suolenpätkien sijasta kirjailijan kauniiseen tapaan kuvata Odd Thomasin ja hänen rakastettunsa Stormy Llewellynin välistä suhdetta. Lisäksi kirjailija käyttää sujuvasti minä-kertojaa, mikä tuo etäisesti mieleen Raymond Chandlerin dekkarit, onhan juoni paikoitellen muutenkin lähempänä rikos- kuin kauhuromaania.

Richard Adamsin "Ruttokoirat" (WSOY, 1978) tuli tutuksi jo melko pienenä, kun jo edesmennyt tätini minulle kirjaa kovasti kehui. En kuitenkaan saanut kirjaa luettua ennen kuin nyt, eikä se kyllä mikään lastenkirja olekaan, vaikka koirista kertookin.

Nipsu ja Räyhkä -nimiset koirat pääsevät pakoon Englannin järviseudulla sijaitsevasta koe-eläinlaboratoriosta, jossa ne ovat joutuneet karmaisevien kokeiden uhreiksi. Selviytyäkseen kovassa maailmassa niiden on omaksuttava villieläinten tavat, missä apua tarjoaa repo. Lampaiden saalistaminen saa vaan paikalliset farmarit takajaloilleen, ja pian elikot saavat paeta henkensä kaupalla jopa armeijan helikoptereita. Lehdistö on nimittäin saanut vihiä, että karkulaiset saattavat kantaa mukanaan tappavaa paiseruttoa, ja kaiken lisäksi niiden eteen osuu murhenäytelmä jos toinenkin...

Lupaavasta asetelmastaan huolimatta kirja oli pienoinen pettymys, mihin saattoivat toisaalta vaikuttaa Ruohometsän kansan korkealle asettamat odotukset. Lievästi raskassoutuisesta kirjasta on kyse, mihin vaikuttavat niin kunnianhimoinen kerrontatekniikka tajunnanvirtamaisine osuuksineen kuin murteisiin tukeutuvan suomennoksen ajoittainen kömpelyys. Loppuratkaisu ei sekään vastaa ihan odotuksia.

Siitä huolimatta koirien pakomatkan kuvaus ja kirjailijan eläinkokeiden vastainen ote saavat lukijan heltymään kolmen tähden verran. 

Roald Dahlin "Iso kiltti jätti" (Art House, 2016) jäi minulta lapsena lukematta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kuten klisee kuuluu. Ja kyllä tämä olikin jännittävä tarina!

Sohvi on pikkuinen orpotyttö, joka eräänä yönä sattuu näkemään ikkunastaan, kuinka seitsemän metriä korkea jättiläinen kulkee mustaan viittaan pukeutuneena ja puuhailee jotain hämäräperäistä. Sohvi joutuu jättiläisen sieppaamaksi ja kuljetetaan halki aavikkojen jättiläismaahan, jossa asustaa joukko toinen toistaan kammottavampia jättiläisiä, joilla on Verikorston ja Penskanpurijan kaltaisia nimiä, ja jotka toden totta syövät ihmisiä elävältä.

Luojan kiitos Sohvin kaapannut jättiläinen on kilttiä sorttia, joka syö olosuhteiden pakosta vain perskurkkana-nimisiä vihanneksia ja samalla huolehtii siitä, että me näemme öisin sopivia unia. Sohvi ja IKJ alkavat yhdessä suunnitella keinoa pysäyttää ilkeät jättiläiset, ja siihen tarvitaan avuksi itseään presidenttiä...

"Iso kiltti jätti" muistuttaa kaikessa karmeudessaan hieman Dahlin toista mestariteosta Kuka pelkää noitia. Ihmislihasta nauttivat jättiläiset eivät vain suunnittele metsästysretkiään, vaan käyvät tuumasta toimeen. Sääliksi käy edelleen niitä kahdeksaatoista tyttöä Sysmän kesäleiriltä... Huumoria on toki mukana, mutta se on mustanpuhuvaa sekin.

Tuomas Nevanlinnan käännös on vinkeä. Kouluja käymättömän IKJ:n omaperäinen puheenparsi tuo mieleen John Lennonin sepustukset teoksessa Hispanialainen jakovainaa. Lisäksi teksti on lokalisoitu meikäläisiin oloihin vastaavaksi. Englannin kuningattaresta on tosiaan tullut Suomen presidentti, ja aikannimistössä vilahtelevat porit, helsingit, kangasalat ja nokiat. En tiedä, olisiko tämä ollut välttämätöntä, mutta kenties jotkut alkupuolen sanaleikeistä on saatu toimimaan näin paremmin.

J.K. Rowlingin "Ikkabog" (Tammi, 2020) on tekijänsä ensimmäinen lastenromaani sitten Harry Potter -sarjan päättymisen, mutta riemu tästä on jäänyt ehkä hieman kirjailijan kyseenalaisista some-näkemyksistä aiheutuneen myrskyn jalkoihin. Rowling kirjoitti "Ikkobogin" Potterien lomassa ja hyllytti sen sitten koska ei halunnut julkaista heti perään lastenkirjaa. Koronapandemian myötä teos viimeisteltiin siihen muotoon jossa se nyt julkaistiin. Suomalaisen kirjan kuvituksesta vastaavat kilpailuun osallistuneet 5-12 -vuotiaat lapset, mikä on ideana varsin mukava.

Lasten saturomaanista on tosiaan kyse, mutta ihan pienemmille ja herkimmille muksuille en menisi kirjaa iltasaduksi lukemaan, sen verran hurjaa ja väkivaltaista on meno. Esimerkkikatkelmana voisi käyttää tätä:

Sotilaat kantoivat Tuhtin ja vaimon, joilla ei ollut lapsia, talosta ulos sidottuina ja suukapuloituina, ja heittivät heidät vankkureihin. Voin yhtä hyvin kertoa jo nyt, että Tuhti ja hänen vaimonsa tapettaisiin ja ruumiit haudattaisiin metsään juuri samalla tavalla kuin sotamies Jousen oli ollut määrä hävittää Lilja.". (s. 168)

Tai sitten tätä:

Pieni hautausmaa orpokodin takaan vastaanotti tasaisena virtana Matteja ja Maijoja, jotka kuolivat ruoan, lämmön ja rakkauden puutteeseen ja jotka haudattiin ilman että kukaan tiesi heidän oikeita nimitään, vaikka toiset lapset surivat heitä kyllä. (s. 245)

Hyvää yötä, nukkukaa hyvin!

Vanhemman lukijan näkökulmasta kirja kertoo heikon monarkian ajautumisesta sotilasdiktatuuriin, jossa todellista valtaa käyttävät häikäilemättömät neuvonantajat välineinään sensuuri, valehteluun pohjautuva tiedonvälitys, poliittiset vangit ja vastustajien murhauttaminen. Linkkejä nykyiseen maailmanmenoon on siis enemmän kuin tarpeeksi.

Synkänpuoleinen kertomus on vauhdikkaasti kirjoitettu ja ahmin sen varsin nopeasti viikonlopun aikana.

Oletteko kuulleet juttua nunnasta, kääpiöpeikosta ja kahdesta identtisestä kaksosesta?

Jos vastauksenne on myöntävä, niin olette lukeneet todennäköisesti irlantilaisen Eoin Colferin uutuusromaanin "Fowlin kaksoset" (WSOY, 2020), ja haluatte siinä tapauksessa huomauttaa, että kirjassa merkittävää roolia näyttelevät myös ikuista elämää tavoitteleva herttua ja hybridikeiju.

Colferin fantasiatarina on turboahdettua toimintaviihdettä, jossa ei ole pahemmin hengähdystaukoja. Sankareina toimivat Artemis Fowlin pikkuveljet Myles ja Beckett, joista ensiksimainittu on huippuälykäs ja toinen vähän jotakin muuta. Kaksikko säntäilee pitkin ja poikin Eurooppaa, ja joka paikassa joudutaan hengenvaaraan tai sitten jotakin räjähtää tai muuten vaan tuhoutuu. Teknologiset vimpaimet näyttelevät yhtä suurta roolia kuin magiakin. Juonta on höystetty huumorilla, joka ei ole mitenkään ratkiriemukasta, vaikka myönnänkin hymyilleeni koko ajan inhimillisemmäksi muuttuvalle tekoälylle.

Luullakseni kirjaa voisi suositella alkuperäisestä Artemis Fowl -sarjasta nauttineiden lukijoiden lisäksi vaikkapa Rick Riordanin kirjojen ystäville.

Elina Pitkäkankaan "Kuura" (Myllylahti, 2016) on vuosien varrella minulle ehtinyt kehua yksi jos toinenkin lukija, eikä syyttä, sillä tämähän oli vetävästi kirjoitettua ja mukaansatempaavaa urbaania fantasiaa pienin kauhuvivahtein.

Pitkäkangas on luonut onnistuneen vaihtoehtotodellisuuden, jossa ihmissusia on hiippaillut Suomen metsissä jo vuosikymmeniä. Hukkien läsnäoloon ollaan valmistauduttu kovat piipussa liikkuvin Jahti-partioin ja kaupunkia ympäröivin muurein. Ja millaisia ihmissudet ovatkaan? Kaikesta romanttisesta tauhkasta huolimatta ennen kaikkea hirviöitä, eikä kenelläkään ole hauskaa kun peto pääsee irti. Verta ja suolenpätkiä on luvassa. Hyvä. Niin sen kuuluukin olla!

Minusta "Kuuran" molemmat kertojahahmot olivat sangen vastenmielisiä tyyppejä, mikä oli itse asiassa aika virkistävää, kun ottaa huomioon millaiseen muottiin genrekirjallisuuden nuoret päähenkilöt on yleensä puristettu. Etenkin Inka rikkoo perinteisiä kaavoja oikein urakalla. Nähtäväksi jää, tapahtuuko sarjan edetessä jonkinlaista kasvamista ja aikuistumista.

Setämiehestä Aaronin ja Matleenan välinen suhde tuntui vähän kornilta, mutta kohderyhmästä tämmöinen maailmoja mullistavan rakkauden kuvaus on varmaan tosi ihanaa. Lihallisempaakaan rakkautta ei kirjassa ole unohdettu. Seksiä harrastetaan runsaasti ja touhu yltyy hetkittäin aika kiimaiseksi.

Lajityyppinsä edustajana "Kuura" on ehdottomasti sieltä paremmasta päästä.

Luin vuosia sitten aloittelevana lastenkirjastovirkailijana Cressida Cowellin Näin koulutat lohikäärmeesi -romaanin ja muistaakseni vinkkasinkin sitä hieman kolmosluokkalaisille, mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että en pitänyt siitä kamalan paljon. Se jäikin aika nopeasti muiden kirjojen varjoon ja putosi pois vinkkauspakista. Lievästi epäillen tartuin siis kirjailijan tuoreeseen Noitakuningas herää (Otava, 2020) -romaaniin, vaikka olin siitä kuullut kehuja kollegoiltani.

Olisi pitänyt luottaa intuitioon. En nimittäin perustanut tästä ollenkaan, en sen enempää joutavanpäiväisestä juonesta, ärsyttävistä henkilöhahmoista kuin luontaantyöntävästä kuvituksesta. Sekametelisoppaan oli laitettu hirmuisesti aineksia ja toinen toistaan kummallisempia otuksia, mutta mitään etäisestikään jännittävää, omaperäistä tai kiinnostavaa niistä ei saatu luotua. Cowellin ja minun huumorintajut osoittautuivat olevan harvinaisen kaukana toisistaan: harvemmin sitä törmää hauskaksi tarkoitettuun lastenkirjaan, joka ei saa kertaakaan edes hymyilemään.

Kim Liggettin "Armonvuosi" (Karisto, 2019) tarttui mukaani kirjastosta, sillä olin kuullut tästä nuorten aikuisten romaanista enimmäikseen positiivisia kommentteja.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen maailmaan, joka muistuttaa tavallaan 1600-luvun Yhdysvaltoja. Vaikka ihmisten juuret ovat käytetyistä lauseenpätkistä päätellen pohjoismaissa, mutta mistään ruotsalaisesta kansankodista ei ole kyse. Yhteisöä johtavilla miehillä on nimittäin tapana lähetää tytöt kuusitoistavuotiaina viettämään armonvuodeksi kutsuttua aikaa erämaahan, jotta nämä pääsisivät eroon miehiä turmioon vievistä noitavoimistaan ennen pakkoavioon astumistaan.

Ja armonvuodestahan eivät kaikki selviä hengissä tai täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Saalistajiksi kutsutut tappajat jahtaavat tyttöjen ruumiinosia, joilla uskotaan olevan parantavia voimia. Taudit ja hulluus vaivaavat nekin. Nainen voi olla myös toiselle susi. Tierney-niminen tyttö joutuu myös tähän kurimukseen ja siitäpä sitten seuraakin monenmoista julmaa ja väkivaltaista käännettä.

"Armonvuoden" kohdalla puhutaan toistuvasti Goldingin Kärpästen herrasta ja Atwoodin Orjattarestasi, mutta ehkä listaan voisi lisätä myös myös kotimaisen nuortenromaanin, Maria Turtschaninoffin Maresin. Feministinen painotus on molemmissa merkittävässä roolissa, mikä käy ilmi myös himpun verran yksipuolisesta mieskuvasta. Liggettin kohdalla naisten vapautusliike jää kyllä vähän puolitiehen, ja miehillä on sitten lopulta kuitenkin aika iso rooli siinä mitä kutsutaan onneksi.

Liggettin kirjan suurimmaksi ongelmaksi muodostui mielestäni henkilögalleria, joka ei oikein herännyt missään vaiheessa henkiin, ja kirjan maailmakin tuntui epäuskottavalta. Mitään ei myöskään taustoitettu tai perusteltu, vaan kaikki oli otettava sellaisena kuin kirjailija sen lukijalle tarjoili.

Kristina Ohlssonin "Hopeapoika" (WSOY, 2018) jatkaa siihen mihin mainio "Lasilapset" oikein jäi, eli kaksitoistavuotiaat lapset jatkavat arvoitusten selvittelyä Åhusin pikkukaupungissa.

Aladdinin vanhempien omistama ravintola on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Pahimmassa tapauksessa perhe joutuu muuttamaan takaisin Turkkiin. Kaiken lisäksi ravintolasta on alkanut kadota ruokaa. Voisiko syyllinen olla aina äreä työntekijä Mats, joka on jäänyt kiinni valehtelemisesta? Entä kuka on pieni shortseihin pukeutunut poika, joka norkoilee ravitolan lähellä, eikä sen enempää puhu sanaakaan tai jätä jalanjälkiä lumihankeen? Lasten mieliä askarruttaa myös vuosisata sitten kadonneiden hopeaesineiden kohtalo, etenkin kun niistä saadulla löytöpalkkiolla olisi mahdollisuus pelastaa ravintola.

Ohlsson on onnistunut kirjoittamaan oivallisen ja melko jännittävän lastenromaanin, jossa sivutaan myös pakolaiskriisin kaltaisia ajankohtaisia ongelmia. Lapsena olisin tykännyt kirjasta senkin vuoksi, etteivät kaikki mysteerit saa rationaalista selitystä, vaan yliluonnollinen elementtikin säilytetään mukana loppuun asti.

Viides-kuudesluokkalaiset voisivat olla kirjan otollisinta kohderyhmää.

Magdalena Hain "Kuolleiden kirjassa" (Karisto, 2020) tehdään paluu Uhriniituntakaiseen, tuohon pieneen ja kammottavaan kylään, johon tutustuimme jo aiemmin novellikokoelmassa Haiseva käsi. Kokoelman kertomukset ovat tälläkin kertaa viihdyttäviä genrensä edustajia, mutta eivät ehkä tällä kertaa ihan niin omaperäisiä.

Niminovellin ohella suosikkejani olivat Ragemutsi, Kivi, paperi sakset ja idealtaan oivaltava Helvetin keppihevonen. Neil Gaimanin Sandmanista etäisesti muistutteleva Korppikesä oli sekin kohtalaisen mainio.

Hain novelleissa on mukana myös maahanmuuttajataustaisia ja sukupuoleltaan häilyviä päähenkilöitä, mikä on hyvä juttu se.

Seiskaluokkalaiselle nämä voisivat olla omiaan, miksei jo vähän nuoremmillekin.

Lievästi kulahtaneeseen Baltic Charisma -risteilyalukseen nousee Tukholman satamasta perinteinen joukko matkustajia ja työntekijöitä iloineen, suruineen ja ihmissuhdesotkuineen. Joku haluaa irrotella kunnolla, toinen suunnittelee kosivansa pitkäaikaista kumppaniaan ja kolmas on paennut laivalle kuristavaa yksinäisyyden tunnetta.

Luvassa on vuorokauden verran karaokea, alkoholia, seksiä, taxfree-ostoksia ja merellisiä buffetteja - tiedätte kyllä homman nimen. Laivassa on kuitenkin myös kaksi tavallisuudesta poikkeavaa matkustajaa, ja kohta on öisellä Itämerellä helvetti irti.

Nerokkaita romaaneja hyvin erilaisille ikäryhmille kirjoittaneen Mats Strandbergin "Risteily" (Like, 2016) on parhaita lukemiani pohjoismaisia kauhuromaaneja sitten John Ajvide Lindqvistin mestarillisen Ystävät hämärän jälkeen -teoksen. Luin sen alun perin kahdeksasluokkalaisten genrevinkkausta ajatellen, mutta nyt joudun kyllä miettimään kaksi kertaa, uskallanko kuitenkaan ottaa sitä mukaan - sen verran verisiä ja vastenmielisiä piirteitä saavasta kirjasta on kyse.

Strandberg on onnistunut luomaan kiinnostavan ja monipuolisen henkilögallerian, mutta täytyy vielä todeta, että kirjan hienoin puoli on sen miljöö. Kaikessa tuttuudessaan ja näennäisessä turvallisuudessaan ruotsinlaiva tarjoaa harvinaisen hyytävän miljöön kauhutarinalle!

Nopeatempoinen ja viihdyttävä romaani saattaa vedota muun muassa niihin lukijoihin, jotka pitivät Guillermo del Toron Vitsaus -romaanista.

Eduard Verkinin "Sahalinin saari" (Like, 2020) on venäläinen scifi-romaani, joka sijoittuu ydinsodan jälkeiseen Aasiaan. Se kertoo etnografian osastolla työskentelevästä japanilaisesta kenttätutkijasta Sirenistä, joka saa komennuksen lähteä tutustumaan Sahalinin saareen. Sahalin on melkoinen helvetin esikartano vaarallisten murhamiesten kansoittamine vankiloineen, saasteineen ja julmine paikallistapoineen, joten on hyvä ottaa avuksi paikallisopas, joka pystyy tiukan paikan tullen olemaan hirmuinen tappokone.

Lähtökohdat olisivat siis ihan kiinnostavat takakannen lupaamalle "apokalyptiselle toimintajännärille", mutta kunnollisen juonen sijasta seurue vain kulkee paikasta toiseen ja kohtaa siellä erilaisia asioita. Vaarojakin tulee kohdalle, mutta kirjailijalla ei ole kykyä synnyttää todellista kauhun tai jännityksen tunnetta.

"Sahalinin saari" sisältää ihan komeat kulissit, mutta kuivan toteava tyyli tekee lukemisesta pitkäpiimäistä, eivätkä henkilöt ole tunne-elämältään paljon kasaamiaan kivitorneja kummallisempia. Loppuun sijoitettu käänne ei pelastanut mitään.

Jos venäläinen apokalyptinen scifi kiinnostaa, niin jättäkää tämä suosiolla välistä ja lukekaa Dimitri Gluhovskin "Metro 2033".

On ihan sairasta olla rakastunut samaan aikaan kun odottaa maailmanloppua. (s. 367)

Reilun kuukauden päästä kaikki on todella ohi. Tiedossa on jopa kellonaika. Syyskuun 16. päuvä kello 4:12 aamulla Ruotsin aikaa Foxworth-komeetta puhkaisee Maan ilmakehän. Sen alapuolella ilma tulee olemaan kymmenen kertaa lämpimämpää kuin auringon pinta Kaikki sen tiellä oleva tuhoutuu jo ennen kuin komeetta iskeytyy maahan Afrikan luoteisrannikon tuntumassa, lähellä Kanarian saaria. Ilmakehä roihuaa ja taivas täyttyy valosta, kirkkaammasta kuin mikään koskaan näkemämme. Sokkiaalto saavuttaa meidät hiljaisuuden vallitessa, sillä se liikkuu ääntä nopeammin. Pari minuuttia törmäyksen jälkeen meret ovat höyryyntyneet tyhjiin ja vuoret kärventyneet. Neljä miljardia vuotta evoluutiota - ja yhtäkkiä kaikki on poissa. Emmekä voi tehdä asialle mitään. (s. 18)

Seitsemäntoistavuotiaalle Simonille komeetan lähestyminen merkitsee myös toisenlaista maailmanloppua. Hänen tyttöystävänsä Tilda nimittäin haluaa päättää suhteen ja elää jäljellä olevat kuukaudet kuin (kirjaimellisesti) viimeistä päivää. Tilda alkaa käyttäytyä varsin holtittomasti, koulussa huhutaan huumeiden käytöstä ja epämääräisistä ihmissuhteista, ja lopulta hänet löydetään kuolleena syrjäiseltä teollisuusalueelta. Kaikki viittaa siihen, että hänet on murhattu. Simon haluaa selvittää kuka on syyllinen, ja saa apua Tildan entiseltä bestikseltä Lucindalta, joka sairastaa parantumatonta syöpää ja kirjoittaa samalla kokemuksistaan avaruuteen lähetettävään TellUs-ohjelmaan.

Lähestyvä maailmanloppu saa ihmisissä aikaan monenlaisia reaktioita. Jotkut laativat listoja haaveistaan ja yrittävät toteuttaa niitä, toiset pistävät kaiken ranttaliksi, kolmannet hakevat turvaa erilaisista uskonnollisista yhteisöistä ja neljännet linnoittautuvat kotiinsa ja pelaavat verkkopelejä läpi vuorokauden. Itsemurhiakin nähdään.

Niin, mitähän sitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa?

Mats Strandbergin "Loppu" (Like, 2019) on mieleenpainuva nuorten aikuisten romaani, jossa kuvataan nuorisojoukon (kirjaimellisesti) viimeistä kesää. Nuorten päähenkilöiden mikrotason kokemukset ovat keskiössä, muun maailman tai ympäröivän yhteiskunnan tapahtumista saadaan lähinnä vain nopeita välähdyksiä.

"Loppu" oli piti hyvin otteessaan yli neljänsadan sivun mittaisen kestonsa verran. Oli mukava lukea vaihteeksi hieman erilaista scifiä. Strandbergin dystopiaan kuuluu oleellisena osana yhteiskuntakriittisyys, joka kyllä hetkittäin tuntuu vähän osoittelevalta ja turhan saarnaavalta, mutta hetkittäin se on aika oivaltavaa. Lucindan naapuri on komeettaskeptikko, joka ei suostu uskomaan lähestyvään tuhoon ja tuhahtelee ylimielisesti uutisille lähestyvästä tuhosta.

Ei tämä silti ihan virheetön romaani ollut. Simonin ja Lucindan harjoittamiin rikostutkimuksiin käytettiin mielestäni turhan paljon sivuja ja energiaa, tai ainakin minä koin lähestyvän komeetan riipaisevat vaikutukset ihmissuhteisiin ja yhteiskuntaan sitä kiinnostavampina teemoina. Rakkaustarina on ennalta-arvattava, eikä kasva ehkä niin eeppisiin mittasuhteisiin kuin ajattelin.

Max Brallierin "Maailman viimeiset tyypit" on lapsille ja varhaisnuorille suunnattu romaani, jota on mainostettu lauseella "Neropatin päiväkirja kohtaa Walking Deadin".

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, kun kolmetoistavuotias Jack ystävineen yrittää selviytyä hengissä hirviöiden kansoittamassa kotikaupungissaan ja pelastaa samalla ihastuksensa kohteen. Vaikka mukana on zombeja ja muuta kauhukuvastoa, on pääpaino kuitenkin toiminnalla ja huumorilla, joka ei kyllä ole näin aikuislukijasta mitenkään erityisen oivaltavaa tai ratkiriemukasta. Ripaus kunnianhimoa ei muutenkaan olisi tehnyt kirjalle haittaa, sen verran kliseisiä polkuja tallataan.

No, lukipa kirjan kuitenkin ihan kivutta, ja uskon kohderyhmän voivan innostua romaanista, viimeistään siinä vaiheessa kun Netflix-sarja ilmestyy kuvioihin.

Suomennos ei miellyttänyt minua kaikilta osin. Meihemi? Ja miksi ihmeessä kurvipallo, kun kierteinenkin on olemassa?

Nicholas Dyer on päivisin kuin kuka tahansa kirkkoja suunnitteleva arkkitehti 1700-luvun Lontoossa, mutta öisin hän uhraa paholaiselle niin kerjäläisiä pyhittääkseen rakennelmansa pahalle. Pari sataa vuotta myöhemmin Scotland Yardin murhatutkija Hawksmoor yrittää puolestaan ratkaista outoa murhasarjaa tismalleen samoilla kulmilla. Liittyvätkö tapahtumat toisiinsa, vai rikkoutuvatko ajan ja avaruuden portit jollakin kosmisella tavalla?

Peter Ackroydin palkittu ja kehuttu "Hawksmoor" tarttui hyppysiini, kun työkaverini mainitsi teoksen olevan mukana nettilukupiirissä, jossa luetaan pari vuotta sitten edesmenneen David Bowien suosikkiteoksia. En ollut kuullut teoksesta aikaisemmin, mutta hei, saatananpalvontaa ja okkultismia 1700-luvun alkupuolen Lontoossa! Miksipä ei!

Lukeminen oli silti parhaimmillaankin tahmeaa, enkä päässyt kunnolla rattaille oikein missään vaiheessa. En voi välttyä ajatukselta, että olisinkohan pikkuisen liian tyhmä nauttiakseni haastavasta, erilaisia vertauskuvia sisältävästä romaanista!

Ackroyd onnistuu herättämään 1700-luvun Lontoon hienosti henkiin. Suomennoksesta ei minulla ollut nokan koputtamista, mutta voisin kuvitella, että kirja olisi vielä vaikuttavampi englanniksi kaikkine runonpätkineen ja lauluineen.

Isänsä kuoleman jälkeen kaksitoistavuotias Billie-tyttö muuttaa äitinsä kanssa Åhusin pikkukaupungissa sijaitsevaan uuteen kotiin. Talo on vanha ja vähän rapistunut, ja siinä tuntuu olevan jotakin merkillistä ja vähän pelottavaa. Vaikuttaisi nimittäin siltä, että edelliset asukkaat ovat muuttaneet sieltä pois noin vaan, jättäneet huonekalut ja muut tavarat jälkeensä, eivätkä ole enää koskaan palanneet takaisin. Lisäksi kiinteistönvälittäjänä toimiva mies on oudon hermostunut, ja jääpä hän taloa esitellessään kiinni pienestä valheestakin.

Jotain on vialla. Heti ensimmäisten öiden aikana Billie kokee outoja asioita. Hän kuulee yön aikana koputuksia, kattokruunu tuntuu keinahtelevan itsekseen ja pölyiseen pöytälevyyn ilmestyy pieniä kädenjälkiä... Eivätkä asiat suinkaan jää siihen. Mitä kammottavaa talossa on tapahtunut aikaisemmin? Ketä ovat lasilapset? Ei kai kummituksia voi olla olemassa?

Kristiina Ohlssonin "Lasilapset" valittiin ilmestymisvuonnaan Ruotsin parhaaksi lastenkirjaksi. En ole lukenut hänen aikuisille tarkoitettuja jännäreitään, mutta mahdollisesti pitäisi, sen verran onnistunut tapaus tämä oli. Tarina imaisi tehokkaasti mukaansa ja hetkittäin tunnelma hyysi myös aikuislukijaa.

Kirjastoammattilainen minussa oli tyytyväinen myös siitä, että talon mysteeriä ryhdyttiin selvittämään kirjastossa käyden ja siellä henkilökunnan avustamina erilaisiin artikkelitietokantoihin tukeutuen.

Luvassa on ilmeisesti kolmiosainen sarja, mutta mukavaa kyllä, kirja on täysin mahdollista lukea myös itsenäisenä romaanina.

Jääkaappiin happaneva maitopurkki on tiettävästi lukemattomien omaelämäkerrallisten sarjakuvien vakioaihe, mutta entäpäs sitten, kun sitä maitoa ei ole lainkaan? No, ei siinä isän auta muuta kuin lähteä hakuretkelle, joka viivähtää hieman lentävien lautasten, ulkoavaruudesta tulevien vihertävien lölleröiden, merirosvojen, vampuurien ja muinaisten jumalien takia. Onneksi apuna on kuumailmapallolla liikkuva tiedemies-stegosaurus, joka taitaa myös aikamatkustuksen salat.

Neil Gaimanin "Onneksi oli maitoa" on humoristinen ja itsetarkoituksellisen älyttömiin sfääreihin menevä pienoisromaani, jossa merkittävää roolia näyttelee myös Chris Riddellin kuvitus. Vähän samoilla linjoilla liikutaan kuin Philip Reeven lastenromaanissa "Oliver ja meriperuukit", joka oli minusta kyllä parempi.

Lukijoita varmaan löytyy niin alakoululaisista kuin vanhemmista Gaiman-fanaatikoista.

Nuorille aikuisille ensisijaisesti suunnattu Ilkka Auerin "Anastasia" (Haamu, 2017) on kauhugenren täysverinen ja vieläpä melko perinteinen edustaja. Yliluonnollinen on yliluonnollista, piste, eikä sitä yritetä pehmentää tai selittää miksikään muuksi, ja pahuutta vastaan taistellaan uskonnollista kuvastoa - ikoneja, pyhää vettä - käyttäen.

Neuvostoliiton sotilastukikohtana toiminut Porkkala tarjoaa harvinaisen kiinnostavan miljöön kirjan tapahtumille. Pieni maalaismaisema tuntuu olevan täynnä toinen toistaan oudompia tyyppejä, eikä sinne tunnu mahtuvan kovin monta täyspäistä henkilöä. Näistä hahmoista ei kuitenkaan muodostu kovin suuria tai kiinnostavia persoonia, eikä heidän kohtaloistaan jaksa erityisemmin kiinnostua.

Nuoret päähenkilöt ovat aavistuksen verran epäuskottavia, eikä kukaan tunnu käyttävän kauhean paljon aikaa sen pohdiskelemiseen, voiko yliluonnollisia olentoja olla olemassa. Ihastumiskuvio jää myös vähän torsoksi.

Lukemani arvostelut "Anastasiasta" ovat olleet pääosin kehuvia. En ikävä kyllä voi oikein itse yhtyä niihin: lukeminen oli koko ajan jotenkin takkuista, eikä tarina imaissut mukaansa oikein missään vaiheessa. Varsinaista pelon tunnetta romaani ei onnistunut herättämään, ei edes loppupuolella, jossa kauhukuvastoa vyörytetään lukijan silmille kiihtyvällä vauhdilla. Se, mikä ehkä toimisi valkokankaalla efektien kera, tuntuu painettuna sanana vähän lattealta ja koomiselta.

Olisin kovasti halunnut pitää kirjasta. Nyt kävi kuitenkin näin

Len Deightonin "SS Lontoo" (WSOY, 1979) on vuoteen 1941 sijoittuva vaihtoehtohistoriallinen jännäri, jonka tapahtumat sijoittuvat saksalaisten miehittämään Iso-Britanniaan. Scotland Yardin rikostarkastajana työskentelevä Douglas Archer sotkeutuu murhaa selvittäessään kovaan ja kyyniseen peliin, johon liittyvät niin atomipommiprojektin salaiset kaavat kuin Towerin linnaan teljetyn kuninkaan tulevaisuuskin.

Romaanin kuvaama maailma on kova ja kyyninen. Leikkiin sekaantuneet ajavat vain omaa etuaan ja yksittäiset ihmiset ovat kuin shakkipelin nappuloita, jotka voidaan tarpeen niin vaatiessa uhrata, kuvittelitpa sitten pelanneesi Saksan armeijan, SS:n, Englannin vastarintaliikkeen tai puolueettomien amerikkalaisten joukkueessa.

"SS Lontoon" maailma on rakennettu vähäeleisen onnistuneesti: kaikkia yksityiskohtia tapahtuneesta ei paljasteta, mutta lukija saa silti - tai ehkä siitä johtuen - verrattain realistiselta tuntuvan kuvan saksalaismiehityksestä, jota ei koskaan todella tapahtunut. Suomennoksessa on muutamia hupsuuksia (mm. "kala ja perunalastut"), mutta ei mitään sellaista mikä häiritsisi suunnattomasti lukukokemusta.

Kohtalaisen onnistunut ja viihdyttävä lajityyppinsä edustaja, sanoisin.

Ranskalaisen Hugues Douriauxin "Kalliohin paholaisenpalvojat" (Finn Lectura, 1992) ilmestyi 1990-luvun alkupuolella neljään osaan jääneessä Musta virta -euroscifisarjassa, jota lähinnä oppikirjamateriaaleihin erikoistunut kustantamo yritti lanseerata myös täällä.

Luhella on tavattoman kaunis ja muodokas sini-ihoinen mutanttinainen, jonka lomamatka keskeytyy ikävästi kun hän sattumalta osuu todistamaan mystisen satanistikultin uhrimenoja. Saatananpalvojat ovat siinä mielessä ikävää jengiä, että nämä haluaisivat hävittää maailmasta kaikki erilaiset olennot ja erityisesti mutantit, ja tämän seurauksena päähenkilömme joutuu erilaisiin vaarallisiin tilanteisiin.

Luhella joutuu käymään samaan aikaan sisäistä kamppailua ja pohtimaan kuuluuko hän enemmän modernin maailman houkutusten pariin vai täytyykö hänen noudattaa edelleen luonnonkansansa perinteitä, jossa keskeinen osa on pelkässä lannevaatteessa tepastelu ja mutkaton suhtautuminen lemmiskelyyn, jopa siinä määrin että oma velikin on ihan sovelias petikaveri.

"Kalliohin paholaisenpalvojat" on niin huono kirja, ettei sitä malta jättää kesken, kuten joku internetissä muotoili: niin juonenkäänteet kuin henkilökuvauskin on niin kömpelöä, että ne tuovat mieleen alakoulun ainekirjoitustunnit. Seksismi paistaa läpi ja eroottiseksi tarkoitetut kohtaukset saavat nauramaan ääneen. Lieneeköhän kirjoittaja ollut aivan tosissaan tai selvin päin kun hän on kirjoittanut lauseen "sisareesi työntynyt penis oli vain harhaa".

Jotenkin sopivaa on, että suurta riemua ylimaallisella kehnoudellaan aiheuttava romaani jää kaiken lisäksi kesken, sillä viimeisellä sivulla mainostettu jatko-osa "Helvetillisten tuulien linna" ei koskaan ilmestynyt suomeksi.

Skotlantilainen Carran linna on kuulunut kuusisataa vuotta McBuffien suvulle. Linnan ylläpitokustannukset ovat kuitenkin nousseet sille tasolle, että viimeisen lairdin, kaksitoistavuotiaan Alexin, on myytävä amerikkalaiselle miljonäärille Hiram C. Hopgoodille.

Hopgood haluaa siirtää linnan Teksasiin, jotta voisi ilahduttaa sairaalloista tytärtään Helenia. Hän ei kuitenkaan halua, että mikään järkyttäisi tytön mielenrauhaa, ja niinpä kaupan ehtona on se, ettei linnassa saa olla lainkaan aaveita. Niinpä Alex joutuu kertomaan raskain mielin ystävilleen, että näiden on muutettava ja etsittävä uusi asunto. Näin ollen kummitteleva viikinki Krok Läskimaha, hampaaton vampyyri Tassu-setä, vettä tippuva aave neiti Spinks, räyhähenki pikku-Flossie ja helvetinkoira Cyril joutuvat pakkaamaan laukkunsa.

Kummitukset päätyvät kuitenkin erinäisen vaiheiden jälkeen Yhdysvaltoihin, jossa he saavat kuulla, että ilkeä rikolliskolmikko suunnittelee miljonäärin tyttären kaappaamista...

Eva Ibbotsonin "Aaveet muuttavat länteen" (Otava, 1992) on humoristinen, aidosti jännittävä ja sopivan mittainen lastenromaani, jossa ystävyyden merkitys korostuu mukavalla tavalla. Lähimpänä vertailukohtana voisivat toimia legendaarisen Roald Dahlin teokset, joissa on niin ikään mukana aavistuksen mustanpuhuvaa huumoria.

Loppupuolella seikkailu saa aika hurjia piirteitä, eikä lastenkirjallisuudessa tapaa yleensä yhtä pahoja hahmoja kuin rikolliskoplan naispuolinen johtaja. Huomasin miettiväni, mahtaisiko tämmöinen mennä läpi näinä poliittista korrektiutta korostavina aikoina:

Janet Batters […] oli jotenkin pimeä alusta asti. Ja eräänä päivänä hän näki sitten aikakauslehdessä Adolf Hitlerin valokuvan huulipartoineen ja natsitervehdykseen kohotettuine käsivarsineen. Janetin mielestä mies oli lumoava. Hän piti diktaattorin nuollusta otsatukasta ja hänen hullun pyöreistä silmistään, ja kun hän oli lukenut tämän saavutuksista, maailmanvalloitushankkeista ja aikomuksesta hävittää rotu, josta ei pitänyt, hän ajatteli, että Hitler oli kuin jumala. Siitä syystä hän muutti nimensäkin Janetista Adolfaksi ja osti riipuksen, jonka kanteen oli kaiverrettu hakaristi.


Aikamoista!

Sarjakuvataiteilija Hugo Pratt taisi joskus sanoa, että suurten seikkailijoiden aikakausi päättyi 1930-luvun puolivälissä. Luontevaa onkin, että myös Jakob Wegeliuksen "Merten gorillan" (WSOY, 2017) tapahtumat sijoittuvat niille main.

Romaanin päähenkilö on Sally Jones -niminen gorilla, joka palvelee Hudson Queen -aluksella konemestarina ystävänsä suomalaissyntyisen kapteeni Henry Koskelan eli tuttavallisemmin Pomon alaisuudessa. Tapahtumat saavat alkunsa kun mies nimeltä Alphonse Morro pestaa eränä iltana kaksikon hämärältä tuntuviin hommiin, koska sen kummemmin suomalaisilla kuin apinoillakaan ei ollut tapana kysellä turhia (s. 612).

Sallyn ja Pomon ei olisi kannattanut suostua keikkaan. Kyse on nimittäin aseiden salakuljetuksesta, johon ovat sotkeutuneet häikäilemättömät ja vaikutusvaltaiset tahot. Tilanne äityy niin pahaksi, että Hudson Queen uppoaa joen pohjaan ja Koskela heitetään vankilaan syytettynä Morron murhasta. Sally Jonesin ja hänen uskollisten ystäviensä täytyy yrittää keinolla millä hyvänsä todistaa ystävänsä syyttömyys. Lopulta seikkailu vie Sallyn lopulta aina Intiaan, Bhapurin upporikkaan maharadjan hoviin asti.

Wegelius on kirjoittanut kiehtovan ja aavistuksen verran hidastempoisen seikkailuromaanin, jossa on mukana enemmän Jules Verneä kuin Timo Parvelaa (tai aseta jälkimmäisen kirjailijan kohdalle haluamasi nykykirjailija). Vanhan liiton henkeä korostaa sekin, että kaikki sen henkilöhahmoista ovat aikuisia, mikä on melko poikkeuksellista 2000-luvun lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Ystävyyden merkitystä korostavassa tarinassa on mukana myös tummempia sävyjä - henkirikoksia (kuten alkuperäinen nimi, astetta raflaavampi "Mördarens Apa" kertoo), parisuhdeväkivaltaa, alkoholin käyttöä - mutta sen verran taiten kerrottuna, että jo alakouluikäinen lukija voi kirjaan huoletta tarttua. Kokemus osoitti, että seitsemänvuotias kuulija nautti romaanista siinä missä aikuinenkin. Sivuja on melkein 650, mikä karkoittanee osan potentiaalisesta lukijakunnasta, mutta kunhan alkuun on päässyt, imaisee tarina tehokkaasti mukaansa.

Sally kohtaa maailmalla seikkaillessaan monenlaisia ihmisiä, amerikanitalialaisesta harmonikkavirtuoosista portugalilaiseen fadolaulajattareen. Läheskään kaikki heistä eivät ole sitä miltä he näyttävät, ja niin ihmisluonnon hyvät kuin huonotkin puolet tulevat gorillallemme tutuiksi. Luvassa onkin lukuisia yllätyksellisiä käänteitä, mikä lisää entisestään kirjan viehätysvoimaa.

Sally Jones on kerta kaikkiaan mainio päähenkilö, hieno mies [...] ellei siis oteta huomioon sitä, että olet naaraspuolinen. Ja gorilla (s. 301). Käsistään kätevä, ystävällinen Sally on enemmän hiljainen sivustatarkkailija kuin toiminnallinen sankari.

Ei voi sanoa muuta kuin että olipahan vaan hieno lastenromaani!

Suomen alppihiihtomaajoukkueen entinen mitalitoivo Kaj Syysmaa lähtee vuokraamalleen korpimökille, joka sijaitsee jossakin Ruoveden ja Parkanon tietämillä, syrjäisessä Maahiaisen kylässä. Tarkoituksena olisi vetäytyä syrjään maailman melskeistä - ennen kaikkea entisen missivaimon ja skandaalilehdistön ulottuvilta - ja kirjoittaa jatko-osa esikoisromaanille. Lähestulkoon autioituneessa kylässä ei vaan kaikki tunnu olevan ihan kohdallaan. Vanha kansakoulun opettaja hourii outoja paikan synkeästä menneisyydestä, naapurin parantajanainen tuntuu salailevan jotakin ja lisäksi metsässä tuntuu kekriyön lähestyessä liikkuvan outoja hahmoja, jotka eivät taida edustaa ihan sitä tavanomaisinta faunaa... Ja mikä mahtaa olla Määhieszö maan alanen?

Boris Hurtan "Lumen tuloa ei voi estää" (Jalava, 1991) tuli luettua nsimmäisen kerran joskus opiskeluaikaan, 2000-luvun taitteessa, ja se jäi mieleen kohtalaisen onnistuneena kotimaisena kauhuromaanina. Nyt tartuin siihen uudestaan, ja totesin että sellainenhan se onkin. Ei oikeastaan taida olla liioiteltua puhua kaikkien aikojen (toistaiseksi) parhaasta kotimaisesta lajityyppinsä edustajasta.

"Lumen tuloa ei voi estää" on perinteinen ja konstailematon kauhuromaani, jossa on kuitenkin mukana myös riittävästi omaperäisiä aineksia. Langat pysyvät käsissä loppuun asti, toisin kuin monilla tuoreemmilla lajityypin edustajalla. Ainoa tyylirikko tulee oikeastaan siinä vaiheessa, kun kirjailija iskee silmää scifi-harrastajille: sisäpiirin vitsi ei oikein sovi tähän yhteyteen.

Sean Fay Wolfen "Elementia kronikat. Kirja 1, Oikeuden voitto" (Readme.fi, 2015) aloittaa uuden kirjasarjan, joka sijoittuu huippusuositun Minecraft-tietokonepelin kuutioista koostuvaan maailmaan.

Stan2012 -niminen hahmo kirjautuu sisälle Minecraft-peliin, sillä hän on kuullut että kyseessä "on hauska peli ja että tämä palvelin on hyvä paikka opetella pelaamaan (s. 18)." Sääli vaan, että Elementia-palvelinta hallitseva kuningas Kev on juuri päättänyt ottaa käyttöön yhden elämän säännön, eli toisin sanoen kerran pelissä kuoltuaan ei hahmo voi enää palata takaisin, ja muutenkin alemman tason pelaajia potkitaan päähän kaikin mahdollisin keinoin. Ei kai siinä siis auta muu kuin käydä raakaa sortovaltaa vastaan!

Lähes viisisataasivuisen "Elementia kronikoiden" juoni koostuu lähinnä kuutioista koostuvasta maailmassa vaeltamisesta ja kolmikon kimppuun hyökkäävien hirviöiden tappamisesta, mikä käy hieman puuduttavaksi, etenkin kun yksiulotteisiin henkilöhahmoihin on mahdotonta millään tavalla kiintyä tai samaistua. Juonenkäänteet ovat myös melkoisen kliseisiä ainakin aikuislukijan mielestä.

Väkivaltaa on yllättävän paljon ja sitä kuvataan aika graafisesti, toki tietokonepelimäiseen tapaan, jolloin kuolemakaan ei oikein tunnu kuolemalta ja paha haavoittuminen voidaan kuitata kaivamalla varusteluettelosta kultainen omena tai kuntoa ylläpitävä taikajuoma. Jonkinlaista angstia koetaan tappamisesta ja kaverin kuolemaa surraan (ainakin seuraavaan taisteluun asti), mutta siinäpä oikeastaan kaikki. Lopputulos on niin syvällinen, että se muistuttaa enemmänkin 16-vuotiaan amerikkalaispojan kirjoittamaa fanficia omasta suosikkipelistään kuin kunnollista nuortenkirjaa.

Ai niin, mutta siinähän tästä pohjimmiltaan onkin kyse. Sean Fay Wolfe oli kirjan kirjoittaessaan kuusitoista, eikä kirjailijana edes mitenkään erityisen lahjakas. Kieli on kömpelöä, ja lauserakenteet ovat täynnä asioiden toistoa tyyliin "Olen samaa mieltä, vastasi Stan, joka oli samaa mieltä kaikesta mitä hänen ystävänsä oli sanonut." Kustannustoimittajaa olisi kaivattu, myös suomenkieliseen painokseen, josta on turhankin helppo bongata virheitä.

Lopputulos on huonoa - siis ihan hirvittävän huonoa - kirjallisuutta, jota Minecraftia pelaava kohderyhmä kuitenkin fanittanee ihan kympillä. Pitäisikö tätä siis hankkia kirjastoon? Mekaanisen lukutaidon vahvistajana "Elementia kronikat" voi toimia, mutta muita ansioita siitä on mahdoton löytää.  

Cassandra Clare ja Holly Black ovat tahollaan pärjäilleet ihan mukavasti lasten ja nuorten genrekirjallisuuden parissa, mutta mitäpä mahtaa syntyä kun kaksikko yhdistää voimansa viisiosaisen Magisterium-sarjan aloittavan "Rautakokeen" (Otava, 2015) myötä? Ei oikeastaan mitään ihmeellistä, vaikka toisinkin olen kuullut väitettävän.

"Rautakoe" on kaikin puolin melko tavanomainen fantasiaromaani, joka olisi yhdentekevyyden suosta noustakseen kaivannut ainakin kiinnostavampia henkilöhahmoja ja paremmin pohjustetun maailman. Lukiessa juolahti mieleen yksi jos toinenkin epälooginen juttu, mutta lopulta lakkasin vaan välittämästä. Loppuratkaisukin oli nähtävissä.

Ja tosiaan: vaikka jokaista magiaa ja velhoutta sisältävää fantasiaromaania onkin hieman hedelmätöntä verrata siihen yhteen tylypahkalaiseen poikaan, niin ei siitä silti pääse mihinkään, että yhtäläisyyksiä J.K. Rowlingin saagaan on melko paljon.

Jottei ihan moittimiseksi menisi, niin todettakoon, että fyysisesti vajavainen päähenkilö oli ihan kiinnostava veto kirjailijakaksikolta.

Liv Silber -niminen teinityttö muuttaa kirjan alussa Lontooseen, jossa hän joutuu opettelemaan tulemaan toimeen äidin uuden miesystävän ja hänen hienostokoulua käyvien lastensa kanssa. Ja ihan niin kuin siinä ei olisi vielä kylliksi, Liv huomaa öisin seikkailevansa unissa uuden velipuolensa ja hänen törkeän hyvännäköisten kavereittensa kanssa - ja kaiken lisäksi kaikki tuntuvat näkevän samaa unta ja muistavan ne aamulla. Touhu ei vaan ole vaaratonta, ihmisten salaisimpiin toiveisiin ja pelkoihin käsiksi pääsy kun takaa heihin miltei rajattoman vallan, ja kaiken lisäksi seurakunta tuntuu flirttailevan niin unissaan kuin valveilla ollessaan pahuuden voimien kanssa.

Kerstin Gierin "Lupaus : Unien ensimmäinen kirja" (Gummerus, 2015) herätti ennakkoon tavallista enemmän mielenkiintoa, sillä olin kuullut runsaasti kehuja kirjailijan tuotannosta, eikä saksalaista nuortenkirjallisuutta tule muutenkaan liiaksi asti luettua.

"Lupaus" sekoittaa genrerajoja ja yhdistelee toisiinsa fantasiaa, kauhua ja romantiikkaa. Teini-ihkuttelu tuntuu paikoitellen hieman ylitsepursuavalta, mutta on kohderyhmästä varmaan tosi ihanaa. Lisäksi mukana on hieman koulumaailmaan perustuvaa teinidraamaa ja salaisuuksia. Kuka mahtaa olla Secrecy-nimimerkkiä käyttävä bloggaaja, joka tuntuu tietävän kaiken mitä oppilaitoksessa tapahtuu (vähän niin kuin Gossip Girl -kirjasarjassa, muistelisin)? 

Gier kirjoittaa parhaimmillaan oikein viihdyttävästi ja hauskasti, mutta ei ole parhaimmillaan tai omaperäisimmillään kuvatessaan synkempiä kohtauksia, tosin aina täytyy arvostaa kohtausta, jossa piirrellään pentagrammeja, poltetaan kynttilöitä ja manataan demoneja Highgaten hautausmaan kaltaisessa paikassa. Whee! Hats off to Dennis Wheayley!  Jotkut juonikuviot tuntuivat minusta vähän epäuskottavilta, mutta eipä tämmöistä turhan vakavasti kannata ottaa muutenkaan.

"Lupaus" ei ole hassumpi genrensä edustaja, ja vaikka setämies ei kirjasta niin hirveästi irti saanutkaan, tuntuu se arvostelujen perusteella viehättävän kohderyhmää eli karkeasti ottaen yläkoululaisia.

James Dashnerin "Labyrintti" (Basam, 2015) aloittaa Maze Runner -nimisen nuortenkirjasarjan, josta on muodostunut jonkinmoinen myyntimenestys maailmalla. Elokuvakin on tekaistu, mutta mainosmiesten ennustusten vastaisesti Dashnerin hengentuotoksesta ei kuitenkaan tainnut tulla uutta Nälkäpeliä.

Nuortenkirjan tapahtumat alkavat siitä, kun muistinsa menettänyt Thomas saapuu hissillä erityislaatuiseen vankilaan, jossa on muitakin saman ikäisiä poikia. Vai onko kyseessä vankila? Ainakaan helppoa poispääsyä Aukioksi kutsutusta paikasta ei ole, sillä sitä ympyröi joka yö muotoaan muuttava labyrintti, jossa kaiken lisäksi asustaa saattajiksi kutsuttuja kyborgi-etanoita (tai jotain). Kenelläkään ei ole mielikuvaa siitä, miksi he ovat ylipäätään joutuneet Aukiolle tai mitä he ovat aikaisemmin tehneet - muutamaa satunnaista välähdystä huolimatta. Pois olisi kuitenkin yritettävä päästä ja niinpä jengi juoksee labyrintissä yrittäen ottaa siitä selkoa. Mutta sitten vasta alkaa tapahtua, kun vankilaan saapuu tyttö.

Pidin kirjan alkupuolesta. Alkuasetelmassa oli riittävästi mysteerin makua mielenkiinnon ylläpitämiseen. Tarina eteni muutenkin vetävästi, mutta mitä pidemmälle siinä edettiin, sitä typerämmältä ja epäloogisemmalta se alkoi tuntua. (view spoiler)

"Labyrintin" suurin ongelma liittyi kuitenkin henkilöhahmoihin, joista kaikki olivat aika lailla yhden ominaisuuden persoonallisuuksia, eikä mitään kasvua ollut havaittavissa. Niinpä hahmojen kohtalotkin olivat aivan yhdentekeviä. Nuoren välille olisi voinut rakentaa myös vaikka kuinka paljon sisäisiä jännitteitä Kärpästen herran tapaan. Nyt se puoli jäi aivan retuperälle.

Suomennoksen kieli on hieman ärsyttävää ja teennäistä. Mene ja tiedä, onko se sitten englanninkielisessä laitoksessakaan paremmin; "mänteistä" ja "klönteistä" puhuvat teini-ikäiset saavat kuitenkin nopeasti silmät vuotamaan verta.

Kohderyhmä on kuitenkin pitänyt kirjasta, mitä arvosteluja on lukeminen, joten mitäpä setämies purnaamaan enempää: olkoon nyt yksi tämmöinenkin. Minulle tässä yhdessä osassa oli ihan riittämiin.